28 joulukuuta 2012

Olemmeko arkoja enkelikokemustemme suhteen?

Nina Ramstadius.
Enkeli lensi ohi. Suomalaisten enkelikokemuksia.
Gummerus Kustannus Oy. 2005.

Nina Ramstadius on koonnut yhteen suomalaisten enkelikokemuksia. Yhteyden suomalaisiin hän sai lehti-ilmoitusten ja -haastatteluiden avulla. Joidenkin elämysten hän sanoo olevan peräisin omasta lähipiiristään.

Enkelikokemuksista elämyksenä Ramstadius kirjoittaa lukijalle: "Häivähdys tuonpuoleisesta on mullistava ja sykähdyttävä kokemus, joka jättää jälkensä ihmiseen. Hetki on kaunis ja rauhallinen eikä se unohdu, vaan siihen voi palata yhä uudelleen. Ymmärrämme silloin, että emme ole milloinkaan yksin."

Olen kirjoittanut aiemmin Lorna Byrnen enkelikirjojen merkityksestä itselleni. Vasta ne avasivat polun "tässä ja nyt" vaikuttavaan enkelimaailmaani, vaikka vielä en olekaan itse saanut kokea enkeliäni. Sen sijaan yksi aikuisista lapsistani on varhaislapsuudessaan kokenut enkelinsä ja kertonut siitä minulle. Minun on siis aika helppo muistuttaa häntä (ja itseäni), että emme todellakaan ole milloinkaan yksin.

Ramstadiuksen Enkeli lensi ohi -kirja on täynnä eri-ikäisten suomalaisten enkelikokemuksia. Itselleni Toivo Pekkasen kirja Lapsuuteni on se teos, josta löysin ensimmäistä kertaa hienon kuvauksen lapsen omasta enkelikokemuksesta. Ramstadiuksen kirja alkaa jaksolla Lapsuudessa koettua, mikä osoittaa todeksi sen, että myös lapsen kokemus on kokemuksena hänelle tosi ja sykähdyttävä. 

Seuraavaksi kopioin otteen Ramstadiuksen kirjan alkuun lainaamasta tarinasta, koska se puhutteli eniten.

Jalanjäljet hiekassa (Tuntematon)

"Tyttö näki unen, jossa hän käveli rannalla enkelinsä kanssa. Yhtäkkiä taivaalle alkoi ilmestyä tapahtumia hänen elämästään. Sen jokaisen vaiheen kohdalla hän huomasi hiekassa kahdet jalanjäljet, omansa ja enkelin.
Kun tytön tähänastisen elämän viimeisinkin tapahtuma oli kulkenut hänen silmiensä editse, hän tarkasteli hiekkaan jääneitä jälkiä. Silloin hän huomasi, että hänen elämänsä polulla näkyivät usein vain yhdet jalanjäljet - ja juuri silloin, kun hänellä oli ollut kaikkein vaikeinta. 

Tämä kiusasi häntä, joten hän kysyi asiaa enkeliltään: "En ymmärrä, miksi jätit minut juuri silloin, kun olisin tarvinnut sinua eniten? Enkeli vastasi: "Rakas lapseni, silloin minä kannoin sinua sylissäni."


Ramstadiuksen kirja vahvistaa näkemyksiäni suomalaisten perinteisestä enkeliuskosta. Monet meistä uskovat jollakin tasolla enkeleihin mutta myös siihen, että vain "erikoinen" ihminen voi nähdä niitä. Lisäksi tähän teokseen kirjatut kokemuskuvaukset saavat lukijan luulemaan, että enkeli useimmiten liittyisi kuolemaan, menetykseen, suruun ja pelkäämiseen.

Mielestäni Ramstadiuksen kirja kuitenkin puoltaa julkaisuaan, sillä "häivähdys tuonpuoleisesta on mullistava ja sykähdyttävä kokemus, joka jättää jälkensä ihmiseen". Monet kirjan kertojista päättävätkin tarinansa sanomalla: "Jostain syystä en ole kertonut asiasta kenellekään ennen kuin nyt".



Kuvateksti:
Luin Ramstadiuksen kirjan suomalaisten enkelikokemuksista, koska Sandi oli antanut sen joululahjaksi eräälle perheenjäsenellemme. Kun olin lukenut ja aloin kirjoittaa aiheesta, keskustelimme niitä ja näitä enkeleistä. Yhtäkkiä muistin yllä olevan, Sandin ottaman valokuvan. Sain kuulla, että kuvassa on valopalloja eli enkelipalloja (orbs). Pöydällä on kynttilä ja itselleni täksi jouluksi ostama enkelipallo (enkeli lumisateessa). Pidän tästä kuvasta paljon. Minulle nuo pallot ovat kotiimme jouluksi tulleita rakkauden suojelusenkeleitä.

21 marraskuuta 2012

Viitekehyksenä suuren maailman vaelluspolut


Laestadiuspolku lähtee Sieppijärveltä kohti Ruotsin Pajalaa. Alunperin se on ollut vanha heinätie Pajalasta Sieppijärvelle.
Salattuja Voimia -kirja on vaeltamisen inspiroima, mutta kirjailija Sinisalo ei ole liikkunut Lapin maisemissa.           


Johanna Sinisalo. 
SALATTUJA VOIMIA
Opas valoisille ja pimeille poluille. 
(Teos, 2012)

Salattuja voimia on ensimmäinen Sinisalon kirjoista, joita olen lukenut. En tiennyt hänestä ennakkoon juuri mitään, vaikka kustantaja sanoo, että Sinisalo on "kansainvälisesti menestyneimpiä ja omaperäisimpiä kirjailijoitamme". Hän on saanut palkintoja sekä Suomessa (Finlandia-palkinto, 2000) että ulkomailla (USA, James Tiptree Jr. -palkinto, 2005). Minun on kuitenkin helppo sanoa, että voin ottaa kantaa häneen ja hänen kirjailijan omaperäisyyteensä vasta sitten, kun olen lukenut esimerkiksi ne teokset, jotka ovat  lyönet itsensä läpi Suomessa; eli ne, jotka ovat päässeet myyntilistojen kärkeen.

Syystä tai toisesta olen aina vierastanut tarinoita, jotka vievät lukijansa science fiction -maailmaan. Tähän asti olen luokitellut Sinisalon science fiction -kirjailijaksi. Tämä lienee yksi syistä, miksi en ole aikaisemmin tarttunut hänen kirjoihinsa. Salattuja voimia on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin esimerkiksi sitä, mitä kirjan nimi lupaa. Salattuja voimia on minulle matkakirja; sitä lukee kuin parastakin matkakirjaa, siis tietokirjaa. Koska Sinisalo todellakin on vaeltaja, siis tähtivaeltaja, on tämä hänen kirjoistaan se, joka houkuttelee lukijaakin kokeilemaan jalankulkua. Minulle Salattuja voimia on vaeltamista harrastavan ammattikirjailijan matkakirja.

Kirja on ehdottomasti hyvä, sillä se avasi silmiäni suhteessa patikointiin Suomessa ja muualla maailmalla.

Tässä kirjassa Sinisalon kansainvälisyys on sitä, että koska hän ei toistaiseksi ole vaeltanut Suomen tai Lapin vaellusreiteillä, ovat kirjan tapahtumapaikat hyvinkin eurooppalaisia, amerikkalaisia, australialaisia. Kansainvälisyyttään kirjailija korostaa käyttämällä oikeita paikannimiä tyylin Alpine Pass Route, Walnut Mountain Shelter jne. Kirja on kokoelma "kaukana kotoa" tehtyjen vaelluksien inspiroimia fiktiotarinoita ja anekdootteja; vaeltamiseen liittyvää asiaa ja osoitteita on paljon.

Ehdottomasti suurin pettymys itselleni  on kirjailijan muistutus siitä, että hän ei "missään tapauksessa ylenkatso Suomea patikointimaana".  Sinisalo kirjoittaa: "Olen käyttänyt kotimaan polkuja hyvinä vaihtoehtoina lyhyille irtiotoille arjesta. Kokemukseni omista metsistämme on kuitenkin suppea ja Lappikin vasta tulevien kohteiden listalla."  - Oih ja voi, sanoo tämä Lapissa asuva lukija.

Olen käynyt Australiassa, mutta en valitettavasti tullut tuntemaan sitä Australiaa, mistä Sinisalo kirjoittaa. Siellä "elämysbussit kulkevat moottoriteiden sijasta kiinnostavilla sivuväylillä, ja jokaisen päivän ohjelmaan kuului erilaisia aktiviteetteja - mukaan lukien lyhyitä patikkaretkiä epätavallisissa ympäristöissä näköalapaikoilta sademetsiin".  Nyt tiedän paljon enemmän!

Minulle oli uutinen, että muuallakin päin Eurooppaa kuin Espanjassa on pitkiä vaellusreittejä. On uskomatonta, että USA:sta ja Australiassa löytää ultrapitkiä, tuhansia kilometrejä pitkiä patikkareittejä. Kotoiset Laestadius-polku, Telatie Venejärveltä Kurtakkoon ja Ylläksen polut tuntuvat nyt niin kovin vaatimattomilta, mitättömiltä sen jälkeen, kun olin kulkenut Sinisalon mukana maailmalla - tuntuvat vain kirjan viitekehyksessä. Tosiasiassa omat polkummehan ovat parasta, mitä Suomen luonto tarjoaa. 

Tuskin edes Sinisalo kirjoittaisi kansainvälisesti puhuttelevaa tarinaa viemällä lukijansa omalle Laestadius-polullemme, vai kirjoittaisiko? Eipä sitä koskaan tiedä; ensin pitäisi saada Sinisalo irtaantumaan kuvioistaan ja tulemaan Lappiin ottamaan irtiottonsa arjesta.

Lopuksi haluan sanoa vain sen, että minä pidän kävelystä, patikoinnista, luonnosta, ulkoilmasta, ja siksi Sinisalon kirja innosti ja sai minut unelmoimaan... Jos saan pysyä terveenä, vielä minä patikoin - mutta en kerro, missä.


Laestadiuspolun kokonaispituus Sieppijärveltä Lappeaan on noin 25 km. Kirjailija Johanna Sinisalolle Lappi on kuitenkin vasta tulevien kohteiden listalla. Sen sijaan "Iso-Britannia ja Irlanti tarjoavat varsinkin aloittelevalle jalkaisin matkustavalle mainion paletin. Briteillä on jalot patikointiperinteet."


15 marraskuuta 2012

Ihanat Ansku ja Armas!



Ritva Kokkola.
ANSKU JA ARMAS PUHUVAT KOIRAA. (Nordbooks, 2012)

Olen aiemmin tänä syksynä (2012) lukenut alaluokkalaisilleni (eskari - 1. ja 2. lk) Ritva Kokkolan Ansku ja Armas.

Nyt olen lukemassa jatkoa. Se on Ansku ja Armas puhuvat koiraa.
Luen kirjaa aamun ensimmäisellä tunnilla. Samanaikaisesti kuulijani piirtävät Aamukirja-vihkoonsa. Kun olen lukenut jakson tai kaksi, he viimeistelevät tarinaan liittyvän kuvansa ja sanelevat tekstin, jonka avustaja tai ope kirjoittavat kuvan alle. Kakkosluokkalaiseni kirjoittaa tekstin itse.

Oppilaani ehtivät pyytää Anskun ja Armaksen jatkoa ennen kuin pääsin tuumasta toimeen. Nyt suurin osa heistä pitää kovasti tarinasta - ja se ainoa "farisealainen" on kaveri, joka ei vain pidä kuuntelemisesta kolmesta eri syystä. Niitä ovat 1. pitää istua paikallaan, 2. ei saa liikkua ja 3. ei jaksa kuunnella.

Ansku ja Armas puhuvat koiraa on ihana kirja. Kokkolan kirjoittama kieli on hiottua, virheetöntä suomea, hauskaa; tarinan juoni puolestaan on oivaltava, omintakeinen, lämmin, ja mielenkiintoinen. On ilo lukea jännittävää koiratarinaa pikkukoululaisille, jotka elävät keskellä konsoli- ja tietokonepelien örkkejään tai simulaattoreitaan! On ihana kokemus lukea lastenkirjaa, josta puuttuu se pahuus ja pelottavuus, joka voi olla jo osa minunkin oppilaitteni arkea.

Liitän juttuuni muutaman näytteen siitä, kuinka koulussa käsittelen ääneenlukukirjaa, tällä kertaa Ansku ja Armas puhuvat koiraa. Luen ääneen ja eläytyen, he tekevät isoon vihkoonsa kuvaa, kuva kertoo kohtauksesta, jota he kuuntelevat, minä lopetan kuiskaamalla "jatkuu huomenna"; he viimeistelevät kuvansa, pyytävät aikuista kirjoittamaan ja lopuksi sanelevat tekstinsä. Tämä toimii palkitsemalla sekä oppilaan että opettajan: -Tulipas taas hieno sivu!

Kirjailija Ritvalle kiitos kirjasta! Me odotamme lisää...

1.
KORVAT HERKKINÄ. HÄNNÄN AJOA JA MUUTA KUNTOILUA (s. 33-37)
15.11.2012

Piirros ja kuvatekstin sanelu Leevi, 1. lk. Sanelun kirjasi Kata-ope.

"Olipa kerran isäntä ja koira. Koira sanoi, että hän joutuu nukkumaan pienessä kopissa. Siellä ei pysty edes jalkoja suoristamaan. Se oli niin pieni koppi. Ansku ja Armas sanoivat koiralle: - Kuites isäntä otti pyörän esille. Koiraa pelottaa, kun hän joutuu juoksemaan ja isäntä pyöräilee."



2.
OPISKELUN YLÄ- JA ALAMÄKIÄ (s. 13-16)
8.11.2012


Piirros ja kuvatekstin sanelu Arvid, 1. lk. Sanelun kirjasi Henna-avustaja.

"Ansku lupasi ostaa Armakselle jäätelö, ja että hän tiskaisi Armaksen tiskivuorolla. Sitten Ansku luuli, että siinä olisi kestänyt 2000 vuotta oppia koirankieltä. Mutta se kesti ehkä vain kaksi tai kolme päivää." 


3.
KORVAT HERKKINÄ. HÄNNÄN AJOA JA MUUTA KUNTOILUA (s. 33-37)
15.11.2012


Piirros ja kuvatekstin sanelu Väinö, 1. lk.  Sanelun kirjasi Kata-ope.

"Koira oli häkissä, ja isä oli kiukkuinen. Sitten koira sanoi, että aina kun hän raapii häkin reunoja, tassut on verillä viikon päästä."


4.
MONENLAISIA KOHTALOITA (s. 23-26)
13.11.2012



Piirros ja kuvateksti Kalle, 2. lk.

"Ansku ja Armas puhuivat koiran kans sairauksista. Koira pelasti pienen pojan auton alta. Mutta se jäi itte al

03 marraskuuta 2012

Isänmaan tähden - miksi ei?

Jenni Linturi (Teos, 2011).
ISÄNMAAN TÄHDEN.

Kustantajan antaman tiedon mukaan Jenni Linturi on syntynyt 1979. Nuoren kirjailijan esikoisteosta Isänmaan tähden olen lukemassa. Kaikki alla oleva teksti avainsanoineen liittyy siihen, kuinka vaikealta kirja ensin tuntui.

Nyt olen siis lukemassa. Mutta onhan ollut purtavaa... tuossa on kirja ensin lojunut milloin makuuhuoneessa milloin kirjahyllyn vieressä. Ensimmäinen lukukertani jäi muutaman sivun mittaiseksi. Miten niin? Koska alku tuntui niin sekavalta - syystä, että Linturin kuvaus dementoituneesta Antista on kuin tositarina.

En luovuttanut kirjan suhteen, koska olin saanut sen lahjaksi. Muutaman kirjan kuitenkin luin (siirtääkseni Linturiin tarttumista) ennen kuin sattuma puuttui peliin. Sattuman nimi oli Suomen Kuvalehti, numero 44. Lehden ilmestymispäivänä olin vapaalla, ja luin. Oikein syvennyin Uutisviikon historia-artikkeliin Stalingrad 70 vuotta sitten karttoineen.

Ja niin kävi, että kun illalla tartuin Linturin kirjaan, tiesin paikannimien perusteella, että Antin tarinassahan on alunperin kysymys Hitlerin suomalaisista SS-pataljoonan vapaaehtoisista sotilaista, joiden päämäärä (1941-1943) oli Venäjän Stalingrad. Sinne asti suomalaispataloona ei aivan edennyt, mutta Terek-joelle  kuitenkin.

Ja nyt olen sitten nuoren Linturin teoksen lukenut. Ja nyt on minulla lukijana kanttia kiittää perinpohjaisen hyvästä kirjasta; kirja vaati minulta paljon oheistyötä. Hankin kirjastoista parhaat historiateokset Hitlerin vapaaehtoisliikkeistä. Opin uutta mutta ennen kaikkea ymmärsin Linturin tarinan.

Jenni Linturi on sanonut, että hän ei kirjoittanut kirjastaan sotaromaania. Ei Isänmaan tähden  varsinaisesti kerrokaan SS-asioista taistelukuvauksineen. Isäni kirjahyllyssä oli Niilo Lauttamuksen tähän aihepiiriin liittyvä romaani - tosin nyt vasta tiedän, että Lauttamuksen sotaromaaneista moni liittyy SS-aihepiiriin. Mutta. En ikinä ennen ole löytänyt näin nuoren suomalaisnaisen näin erinomaista kirjaa, johon sotaan liittyvä tehty pohjatyö todellakin vakuuttaa.

Taitavana kirjailijana Linturi osoittaa pienin elein (esimerkiksi otsikointi, tarkat päivämäärät, paikannimet) sen tosiasian, kuinka tarkasti hän on selvittänyt tarinansa taustat. Hänellä lienee ollut käytössään myös tarinan päähenkilön, Antti Vallaksen, sotapäiväkirja.

Isänmaan tähden on tarinana kuin iho, jossa on satakunta mikroskooppisen ohutta kerrosta. Itselleni työläintä oli nähdä iho kerroksilta, metsä puilta. Kun tähän pystyin, koin lukemisen ilon melkeinpä samalla tavalla kuin työn ilon voi kokea - ja tämä kokemukseni osoitti minulle kirjan suuren arvon.

Isäni oli Suomen rintamilla taistellut Jatkosodan ja Lapin sodan veteraani. Linturin kirja todellakin tekee kunniaa myös hänelle, niin ihmisinä Linturi sotilaansa kuvaa. Mauno Jokipiin Panttipataljoonaa pidetään yhtenä parhaista tutkimuksista, joita on julkaistu suomalaisen SS-pataljoonan historiasta. Jokipiin kirjan liitteenä on lista vapaaehtoisista. Yksi nimistä on Veikko Paavola, Kemijärvellä 13.9.1914 syntynyt vääpeli. Minä asun Sieppijärvellä hänen rakentamassaan talossa.

Odotan kovasti Jenni Linturin seuraavaa kirjaa. Isänmaan tähden lupaa paljon. Isänmaan tähden on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani ihmiskuvauksia.


Avainsanoja:
Toinen maailmansota, Saksa, Suomi, Stalingrad 70 vuotta sitten, Rahtialus Adler 24.5.1941, Danzig, 25.5.1941, Stralsund, Gross - Born, 25.8.1941, Lineinaja, 16.8.1942, Elbrus-vuori; Terek-joki ja sen varrella olevista kaupungeista Mozdok; Stara-Pavlovskaja, 21.9.1942, Malgobek 15.10.1942, Tsikola 4.12.1942, Grafenwöhrin harjoituskeskus, 20.4.1943; Zelinan kylä Kroatiassa.

"Saksalaistenhyökkäys oli alkanut 23.8.1942."
"Toisen maailmansodan aikana suomalainen Waffen - SS:n pataljoona Nordost eteni divisioonassaan Terek-joelle saakka." (W-SS)
"Finnish volunteers Yrjö Pyyhtiä and Kalevi Könönen defended their position against Russians in Tshikola."
"Terek-joen yläjuoksu Pohjois-Georgiassa, laskupaikka Kaspianmeri. Terek-joki virtaa nyk. Georgian ja Venäjän alueella."
"Malgobek on kaupunki Venäjän Ingusiassa, asutus perustettiin 1935; kaupunki oli Saksan miehittämä 12.9.1942 - 3.1.1943."
"After the war Grafenwöhr is the largest U.S. training area in Europe, Germany."

Aiheesta myös kirjoissa:
Stein, George H. (Ajatus, 2004). Waffen - SS. Suomentanut Jouni Suistola.
Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939 - 1945.
Jokipii, Mauno (SKS, 2002). Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikket.
Parvilahti, Unto (Otava, 1959). Terekille ja takaisin.
Avainsanaesimerkki: Tshikola tai Tsikola.
Jokipii, Mauno (2000). Panttipataljoona
Avainsanaesimerkki: Tshikola tai Tsikola.

Aiheesta myös:
Suomen Kuvalehti 2.11.2012. Historia-artikkeli (teksti Risto Lindstedt, grafiikka Hannu Kyyriäinen) STALINGRAD  70 VUOTTA SITTEN.
Vasta tämän artikkelin luettuani sain otteen Linturin kirjasta!

02 marraskuuta 2012

Työelämä ja muu elämä - tasapainossa vai ei

Juha T. Hakala. Pakattu aika.
Kiireen imusta hallittuun hidasteluun. (Gummerus, 2010)


Sain Pakattu aika-kirjan lahjaksi äskettäin, 56-vuotispäivänäni. Samalla sain kuulla professorista, Hakalasta, joka oli  vieraillut Rovaniemellä luentokeikalla; ja totaalisesti ihastuttanut ja vakuuttanut kuulijansa. Hakala on kasvatuksen, tutkivan ajattelun, luovuuden ja lahjakkuuden mutta myös informaatioteknologian ja tietotyön asiantuntija, filosofi ja kasvatustieteen professori.

Nyt kun olen lukenut saamani kirjan, uskallan sanoa, että Hakalan lahjakkuus liittynee hänen kykyynsä jakaa ja välittää tietoa, avata silmiämme. Hän todella osaa kirjoittaa ja puhua ymmärrettävästi ainakin niille lukijoille, joita työelämä ilmiöineen askarruttaa, ahdistaa, kiinnostaa.

Hakalan kirjoitustyyli sopii myös minulle, se on mukavan kotoista, ikään kuin arkisen puhuttelevaa; on helppo seurata hänen ajatuksen kulkuaan. "Niin se vain on. Meistä on tulossa marionetteja maailmanlaajuiseen nukketeatteriin. Kätemme, jalkamme ja tahtomme on jo sidottu. Joku ohjailee meitä. Teemme ja valitamme. Silmissämme välkkyy mustia pisteitä ja palloja, mutta me teemme. On pakko, kun tuli otettua tuo muhkea asuntolainakin." 

Ehdottomasti erinomainen ratkaisu kirjoittajalta on ollut heti alun esipuheessa paljastaa kirjan tarkoitus eli tehtävä. "Tähän kirjaan olen koonnut joukon ilmiöitä, jotka näkemykseni mukaan ovat alkaneet vaivata paitsi työelämäämme myös elämäämme kaikkinensa. Viime vuodet ovat osoittaneet, että työelämä ei totisesti ole saareke, eikä se ole vakuumi. Olemme tuoneet ajanpuutteemme, kiireemme ja stressimme koteihimme. Olemme heijastaneet pingottuneisuutta ja riittämättömyyttä läheisiimme. Emme enää ole uupuneita ja masentuneita vain työaikana vaan myös vapaa-aikana."

Hakalan kirja ei tietenkään ole käsikirjamainen pikaopas sairaan työelämän parantamiseen eikä Hakala tietenkään anna oikeita vastauksia, kertoopahan vain kokemuksistaan. "Tarvitaan päätöksiä ja keinoja. Tarvitaan tiukkaa työn ja vapaa-ajan erottamista. Ja tarvitaan laadusta tinkimistä, joissakin asioissa, sekä tahdin hidastamista kaikessa. - Kaikessa, kirjoittaa Hakala.
Hakala kirjoittaa omista kokemuksistaan niin hyvin, että hänen esimerkkeihinsä voi helposti samastua.

Tarvitaan todellakin työn ja vapaa-ajan erottamista, mutta ero ei  ratkaise, jos itse työelämä ei muutu - tai vapaa-aika, mikäli vika on vapaa-ajassa. Eli jos kiihdytän työtahtiani entisestään, ei rättiväsyneestä työn sankarista enää ole vapaa-aikansa eläjäksi - mutta sama toisin päin. Varmaankin joukossamme on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat ohjelmoineet vapaa-aikansa niin, että tosiasiassa pahoinvoinnin syy onkin työelämän sijasta oma elämäntapa.

Eli kyllä Hakalan kirja sai minut ajattelemaan koko elämääni, ei vain työtäni. Olen aina ollut kovin työkeskeinen, ja tätä olen  selittänyt ammatinvalinnalla;  pienten lasten opettajan työ ei ole toimistotyötä, se ei ole kellokorttityötä, työaikaan eivät riitä vain pidetyt oppitunnit vaikka vain niistä maksetaan jne.

Olen kokenut vastoinkäymisiä työssäni mutta aina löytänyt syitä joko itsestäni tai työelämän ulkopuolisesta elämästä. Olen kokenut vakavan työuupumuksen, oppinut siitä, mutta samaan aikaan tiennyt, että uupumukseni syyt ovat moninaiset - ei vain työ.

Vähän pelonsekaisin tunnoin ajattelen tulevaisuutta, en omaani vain nuorien. Jo nykyinen meno on kuluttavaa, saati sitten tuleva. Toivon sydämestäni, että ihmisten olisi mahdollista löytää tasapaino työn ja muun elämän välille. En osaa edes kuvitella, mitä tämän päivän nuorten on oivallettava, jotta tasapaino on mahdollista. Sen tiedän, että itse olen ollut perin juurin huono esimerkki...

01 marraskuuta 2012

Onko muukalaisilla pääsyä kieleen?

Diego Marani. Sotilas ilman menneisyyttä. 2003.

Helmi Kustannus. A Company in the Bonnier Group , 2003. Suomentanut italian kielestä Leena Taavitsainen - Petäjä).
Italiankielinen alkuteos Nuova grammatica finlandese.
Julkaistu myös englanniksi New Finnish Grammar.


Sotilas ilman menneisyyttä on hurja kirja: kriitikoiden muualla Euroopassa ylistämä, siellä lukuisia kirjallisuuspalkintoja saanut, mutta tuskin tiedetty Suomessa. 

Kirjan italiankielisellä kirjoittajalla, Diego Maranilla (s. 1959), on kielimiehen tausta, sillä hänen tiedetään olevan ammatiltaan kääntäjä. Ennen tätä kirjaa hänen kerrotaan luoneen parodisen keinokielen nimeltä europanto. Parodian eli ivamukaelman puolestaan sanotaan olevan huumorin alalaji. No, Marani ei ole tässä kirjassaan käyttänyt europantoaan, vaan suomen kieltä ja sen  oppimista osana juonta. Ja tämän uskoisi suomalaistakin lukijaa kiinnostavan...

Minussa kirja käynnisti varsinaisen aivomyrskyn! Sain iholleni päähän kohdistuvan väkivallan, lääketieteen, äidinkielen kadottamisen, kuntoutuksen, puheen kehityksen, puhe- ja ajattelukyvyn yhteyden, kielen oppimisen, ymmärtämisen, ihan kaiken kieleen liittyvän. Myrskysi niin, että ymmärsin pelätä oman pääni ja oman äidinkieleni puolesta; tiedänhän useampia ihmisiä, jotka aivoinfarktin seurauksena ovat kadottaneet joko muistinsa, oman kielensä tai molemmat.

Sotilas ilman menneisyyttä on huonosti valittu suomenkielinen nimi tälle teokselle. Kirjan päähenkilö on entinen sotilas, on, on -  mutta Sotilas ilman menneisyyttä ei ole tarina sotilaana sodassa taistelevasta sotilaasta, vaan miehestä, joka vakavan päähän kohdistuneen iskun seurauksena on menettänyt puhekykynsä eli oman kielensä.

Tarinan tapahtumat saavat alkunsa Trieste-nimisestä satamakaupungista, joka sijaitsee nykyisessä Koillis-Italiassa. On toisen maailmansodan aika, syksy 1943. Triesten kaupungissa, sen satamassa, toimii saksalainen sotasairaala, itse asiassa laivasairaala, ja siellä Saksan palkkalistoilla suomalaissyntyinen Petri Friari. Petristä tulee tuntemattoman sotamiehen omalääkäri.

Triesten valinta jännittävän tarinan tapahtumapaikaksi ei liene kirjailijalta sattuma, niin kiehtova on Triesten menneisyys; siellä varmasti saattoi vielä viime sodankin aikana tapahtua enemmmän kuin muualla. Koska Trieste sijaitsee entisen Jugoslavian kainalossa, se on ollut aina kulttuurien kohtauspaikka. Aikoinaan se oli myös Itävalta-Unkarin merkittävin satamakaupunki. Se liitettiin Italiaan vasta vuonna 1919, ja toisen maailmansodan loputtua se kuului seitsemän vuoden ajan valtioon nimeltä Triesten vapaa-alue. Sattumaa tai ei, Triestessä on myös moottoritehdas, johon Wärtsilä on siirtänyt tuotantoaan Turusta vuonna 2005.

Lääkäri Petri Friari löytää sairaalaan tuodun miehen yllä olleesta Suomen armeijan sotilastakista nimen Sampo Karjalainen. Tarinassa sattuma ja väärinkäsitys lyövät tässä kohdassa kättä toisilleen. Loppujen lopuksi Sampo Karjalaisen loppuelämästä Helsingissä jää jäljelle jäämistö, eli omakätinen käsikirjoitus, ja tämän jäämistön lääkäri Petri Friari katsoi velvollisuudekseen julkaista - tosin paljon myöhemmin, ennen omaa kuolemaansa. "Aloin katumuksen puuskassa setviä sekavaa käsikirjoitusvyyhtiä suodakseni sen kirjoittajalle jälkikäteen kunnian tulla edes muistetuksi."

Sampo Karjalaisen tarina on hurja ja puhutteleva. On uskomatonta, että hän selviää sota-ajan oloissa vakavasta päävammasta ja että hän kykenee oppimaan niin paljon uutta...

Tämä kirja toi mukanansa kysymyksiä, sai minut ajattelemaan.  
On helppo ymmärtää, miten pieni lapsi oppii puhumaan. Sen sijaan ei ole helppo tajuta, mitä tapahtuu, kun puhumaan oppineen aikuisen sanat katoavat. Miten voi ajatella, jos ei ole sanoja? Voivatko kadonneet sanat kuitenkin olla olemassa, vaikka niitä ei pystyisikään käyttämään? Ja vielä, suomea sanotaan vaikeasti opittavaksi kieleksi, joten ei sekään mikään keinokieli ole - tätä pohdin vain keksiäkseni syyn, miksi italialainen kirjailija on valinnut suomen kielen tarinansa avainaiheeksi.

Tämä kirja vakuutti minut siitä liitosta, mikä minuuteni ja suomen kielen välillä on. Tämä tarina sai minut entistä enemmän miettimään  sitä läheistä, aikuista ihmistä, jonka isovanhempien juuret ovat Suomessa ja suomen kielessä, mutta joka itse on syntynyt englanninkieliseen maailmaan, ja joka nyt vihdoinkin Suomeen päästyään haluaisi oppia isoäitinsä kielen. Miksi jo kielestä puhuminen itkettää häntä, onko hän siis aina Suomessa vain muukalainen, jonka suomen oppiminen on ylivoimaisen vaikeaa, vaikka mieli tekisi oppia?

Kirjan neurologi, Petri Friari, yrittää tarjota vastausta puhumalla kielestä ihmiskunnan ilmiönä. Olen hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä. Lääkäri käyttää termiä "initiaatiomeno", joka tässä yhteydessä tarkoittanee samaa kuin "vihkimys uuteen asemaan".

"Kieleen kuuluvat normatiiviset työkalut pikemmin siksi, ettei muukalaisilla olisi siihen pääsyä kuin siksi, että helpotettaisiin sen ymmärtämistä. Jokainen kieli sulkeutuu oman kielioppinsa initiaatiomenoihin kuin salainen lahko mustien messujensa taakse. Kieli ei kuitenkaan ole uskonto, jonka nimeen vannoo tai ei. Kieli on luonnollinen ilmiö, yhteinen koko ihmiskunnalle. Tyhmyydessään ihmiset ovat jakaneet sen moniksi kieliopeiksi, jotka kaikki julistautuvat ainoiksi oikeiksi ja väittävät peilaavansa kokonaisen kansan ajatuksen kirkkautta. Niin jokainen kansa opettelee oman kielioppinsa säännöt ja luulottelee niiden turvin ratkaisevansa vaikeaselkoisen elämänkoulun." (Lainaus sivulta 160)

Kyllä. Elämänkoulu on vaikeaselkoista. Ja muukalaisilla ei todellakaan ole pääsyä muiden kielien ytimeen. Surullista mutta totta. Tässä yksi syy, miksi Sotilas ilman menneisyyttä  -teos kannattaa lukea. Toinen syy voisi olla vaikka kiinostus kysymykseen, mitä tekemistä muistilla, mnneisyydellä ja kielellä on toistensa kanssa. Ja kolmanneksi. Tämä tarina on juoneltaan hurja ja mullistava - kuten jo aiemmin yritin sanoa.

17 lokakuuta 2012

Novelli palaa!

Novelli kirjallisuudenlajina tulee ensimmäistä kertaa esille peruskoulun 5. luokan äidinkielessä.
Olen juuri ennen tämänsyksyistä syyslomaa saanut omat oppilaani lukemaan yhden novellin (ja kuuntelemaan yhden).

Vaikutelmakseni jäi, että novelli ei omana itsenään vielä löytänyt tietä lukijoitteni luo. Hekin tuntuvat jo aloittaneen paininsa tiiliskiviromaanien kanssa ...


Mielestäni Novelli palaa! on hankkeena hyvä! Kirjoitinkin Lapin Kansasta (17.10.2012) löytämäni tiedotteen tänne kirjallisuusblogiini, jotta muistaisin myös koulussa olla luovuttamatta novellin suhteen. Mitä, jos antaisin heidän järjestää kirjanäyttelyn novelleista, mitä jos he lukisivat toisillensa novellin tai kaksi, mitä jos järjestäisin heidät lukemaan ääneen novellia laitoksessa eläville ihmisille... Mitä, jos?



Novelli palaa! on Nuoren Voiman Liiton valtakunnallinen suurhanke, joka pyrkii siihen, että novelli näkyy ja kuuluu omana itsenään ja löytää tiensä lukijoiden luo.

Hanke alkaa lokakuussa 2012 ja kestää vuoden. Se toteutetaan Suomen Kulttuurirahaston Katapultti -apurahan turvin.

Nuoren Voiman Liiton mukaan suomalaiset ovat tottuneet lukemaan ja arvostamaan tiiliskiviromaaneja. Novelli voi kuitenkin tuoda aivan uusia ja erilaisia kokemuksia lukijoille - se viipyy kanssasi hetken, mutta voi jättää jäljen koko loppuelämäksi. Novelli on kiinnostava, omalakinen kirjallisuudenlaji.

Hanke käynnistyi Turun kirjamessuilla. Teemavuoden aikana novelli on esillä kymmenenssä novellitapahtumassa ympäri Suomen: Turun lisäksi Helsingissä, Tampereella, Jyväskylässä, Vaasassa, Kuopiossa, Kajaanissa, Oulussa ja Rovaniemellä. Junamatkustajia ilahduttavat kuukausittain VR:n Matkaan -lehdessä julkaistavat uudet novellit.

Kaksitoista suomalaista eturivin kirjailijaa kertoo tarinan matkustamisesta. Sarjan aloittaa Petri Tamminen lokakuun lehdessä humoristisella kuvauksella Balkanin matkasta.

WSOY kokoaa novellit antologiaksi, joka julkaistaan syksyllä 2013. Mukana sarjassa ovat muun muassa Jari Tervo, Rosa Liksom ja Johanna Sinisalo.

Nuorille suunnattu novellikirjoituskilpailu on jo käynnissä. Kustannusosakeyhtiö Teos julkaisee kilpailun parhaista teksteistä antologian syksyllä 2013.

Teemavuoden aikana novellistit vierailevat myös lukioissa. Novelli.fi -sivustolle on avattu Novellitietopankki, jonne kootaan muun muassa lukuvinkkejä, tietoa novellista kirjallisuudenlajina sekä kirjailijoiden ja lukijoiden puheenvuoroja.  

07 lokakuuta 2012

Huojuvassa talossa pelataan kovilla

Maria Jotuni. Huojuva talo.
Kymmenes painos 1991. Ensimmäinen painos ilmestyi 1963. Jotuni kirjoitti Huojuvan talon jo 1930-luvun alussa.


Onko elämä (vain) peliä?

Menen ensi viikon lauantaina (13.10.2012) Oulun Kaupunginteatterin esitykseen Huojuva talo. Tässä syy, miksi tilasin samannimisen Jotunin teoksen kirjastosta luettavakseni. Luin romaanin sen ansioittensa vuoksi; olisin siis lukenut tarinan, vaikka teatteriesitykseen menemiseni estyisi. Toivon, että esteitä ei puskista ilmesty. Koska alkuperäinen Huojuva talo ei ole näytelmäksi kirjoitettu, odotan Oulun Kaupunginteatterin dramatisointia aivan erityisellä mielenkiinnolla.

Lukemisen jälkeen olen selaillut teosta. Olen itseäni kuulostellut, mitä mahdollisesti on päässäni käynnistynyt tai käynnistymässä. Olen miettinyt, mitä sanoa tarinasta. Olen päätynyt kysymään itseltäni, voinko hyväksyä ja kestää elämän pelinä. Koska Jotuni kirjoitti kirjansa jo 1930-luvun alussa, lienee luonnollista, että olen miettinyt syitä, miksi teos kelpasi kustantajalle vasta 60-luvun alussa. Virallisia selityksiä varmaankin on olemassa, tästä huolimatta en ole halunnut vielä "googlettaa". Luotan, että olen hoksannut jotakin, jos sillä nyt jotakin väliä on.

Olen miettinyt nykykirjailijoita ja heitä, jotka ovat poistuneet kirjailijapiireistä jo viime vuosisadalla, kenties sata vuotta sitten. Toivon, että mahdollisimman moni nykyisistä kirjoittajistamme onnistuu kirjojensa kanssa yhtä hyvin kuin vanhan vanhat sukupolvet eli kirjailijaklassikot, joita luen.

Huojuvan talon jälkeen kiitän Maria Jotunia ja hänen kirjoittajan päätään, sydäntään, kynäänsä; rohkeutta, vaivannäköä ja vaikuttamisen halua. Nykypäivän lukijana on lohdullista ymmärtää ja vakuuttua, että yksi parhaista, Jotuni, todellakin kirjoittiaa asioista, jotka puhuttelevat yhä vain. Huojuvassa talossa elinikäisiä ja yhä vain ajankohtaisia  teemoja ovat esimerkiksi ihmissuhteen rehellisyys, avoimmuus, vapaus ja rajat.

Huojuva talo kertoo lapsuuden ja avioliittojen näkökulmasta tarinan kahdesta siskosta, Lea ja Toini Hornista. Maria Jotunin ratkaisu tarinan alussa; se että hän viipyy sisarusten lapsuusvuosissa, on mielestäni tietoinen kannanotto. On ollut Jotunin valinta se, että hän osoittaa todeksi, kuinka merkittäviä tulevan elämän kannalta ovat lapsuuden ensimmäiset vuodet. Ilmapiiri, jossa lapset kasvavat, merkitsee. En tarpeeksi hyvin osaa sanoa, kuinka kiitollinen olen tästä Jotunin tekemästä valinnasta, joka on koko tarinan kivijalka.

"Hänestä oli tuntunut, että ainoa päämäärä ihmisellä oli ensiksi itsensä elättäminen. Elämisestähän he olivat kotona aina taistelleet. Mutta Riitta-Stiinaa katsellessa hän ymmärsi, että suvun jatkuminen olikin tärkeämpää. (...) Eikös tärkeintä ollut jatkaa sukua, eihän tämä sukupolvi mikään päämäärä ollut."

Mielestäni on mahdotonta ymmärtää Lean ja Toinin elämää, jos ei tiedä mitään tyttöjen isovanhempien ja vanhempien elämästä. Eri asia on, miten lukijana suhtaudun ymmärtämiseen: voin ymmärtää hyväksymättä ja hyväksyä asioita ymmärtämättä. Ymmärtäminen on kuitenkin edellytys itseksi kasvamiselle tai itsensä löytämiselle. Tästä syystä ymmärrys ratkaisee syyt, miksi luen - vaikka lukeminen aina ei edes kannattaisi hyödyn tai hyvän mielen näkökulmasta.

Epäilen, luulen ja etukäteen uskonkin, että moderni 2012-vuoden teatterisovitus ei tarvitse esitykseensä Jotunin kivijalkaa, eli Lean ja Toinin lapsuuden kokemuksia. Lapsuuden merkitys "vanhana hapatuksena" halutaan sivuuttaa, näin epäilen. Kaikki se, mitä teatteri alkuperäistarinasta sivuuttaa, on tietoista valintaa eikä haittaa ainakaan minua; teatteri on teatteria, kirja on kirja. Molemmat kertovat tarinoita, kuitenkin niin, että uskon teatterin tarvitsevan ja käyttävän pelejä ja pelaamista työvälineinä - onhan dramatisointi edellytys sille, että kirjasta saadaan teatteriesitys.

On totta, että Huojuvassa talossa pelataan kovilla (panoksilla). Tämä varmaankin näkyy näytelmässä. Ja dramaturgin lienee ollut pakko ottaa kantaa kysymykseen, onko elämä (vain) peliä.

Vuonna 1991 julkaistun Huojuva talo -kirjan takakanteen on painettu seuraava teksti:

"Huojuva talo, romaani Lean ja Eeron avioliitosta, on armoton tutkielma kahden toisiinsa sopeutumattoman ihmisen yhteisestä elämästä. Se on kuvaus sivistyneistöliiton tragediasta, avioliittohelvetistä, jossa moitteettomaksi viritetyn ulkosivun alla vyöryy kärsimyksen julma tarkoituksettomuus, kehittyy ja täyttyy inhimillinen pahuus: petos, raakuus, itsekkyys, alistamisen monet muodot, väkivalta, ihmisten tuhoutuminen."

Totta on. Huojuva talo on armoton kuvaus inhimillisestä pahuudesta. Totta on kuitenkin myös se, että Huojuva talo on paljon enemmän kuin kuvaus pahuudesta; ehdottomasti enemmän kuin romaani sivistyneistön avioliittohelvetistä. Eikä tämänkään lukukokemuksen jälkeen näkemykseni elämästä ole muuttunut. Ne pelaavat, jotka pelaavat, jotkut jopa kovilla panoksilla. Lean mies Eero pelasi. Siitä huolimatta Huojuva talo tarinana on enemmän.

05 lokakuuta 2012

Vaaranperästä Väylänpäähän, Vaattojärveltä Amerikkaan

Kim Clark. The Erickson Family History. Our Finnish Heritage (California, 1993).
This copy is made with love for The VAATTOVAARA Family (lending copy).

Korteniemi, Tuomo, Ylisaukko-oja, Tuula. Vaaranperästä Väylänvarteen. Lempeän kyläkirja. Kittisvaara, Vaaranperä, Havelanpää, Mustimaa, Lempeä, Unhola ja Teikosuvanto. (Väylä, 2012)


Kirjako saa ihmiset avautumaan?

Lempeän kyläkirja on täynnä ihastuttavia ja hauskoja tarinoita. "Isä laitto meillä sunnuntaisin ruokaa, pottuja alethiin kuorihmaan jo aamusta ja teki käristyksen tai kastikheen. Ruuanlaitossaki isä kokeili omia reseptejä oli läskilätyt, kuivalihavelli ja sipuliaki pistethiin joka ruokhaan. Meän tyttäret ei oikein välittänheet näistä "kokeiluruuista".

Lempeän kyläkirja on täynnä asiaa tyyliin "Pellon kylän asutuksen varhainen historia" ja "Tornionlaakson astemittaus oli Pohjolan tärkein tiedeuutinen 1700-luvulla".

Myös osa yksityisistä muisteluista pitää sisällään mielenkiintoista asiaa, tästä esimerkkinä Juhani Nousiaisen puheenvuoro sukujuhlassa 2006. Nousiainen kirjoittaa: "Tornionlaaksolle on ollut ominaista kautta aikojen se, että perheitä on lähes kaikessa yhteydenpidossa kohdeltu isäntäpainotteisesti. Tämä on tietenkin korostanut sukumme miesten asemaa ja antanut tästä johtuen vieraalle kaikkea muuta kuin tasa-arvoisen kuvan. Mutta tällä tavalla on ollut selkeä ja perusteltu syynsä: ihan tähän päivään asti on painotettu miesten kokonaisvastuuta perheestään. Ei siis ihme, että tapa oli muodostunut sellaiseksi kuin oli."

Ihaninta Lemppeän kyläkirjassa on se, että sieltä löytyy lukematon määrä nykyisten ja entisten lempeäläisten itse kirjoittamia juttuja omista perheistään ja suvuistaan; ja julkaistut jutut ovat hyviä! Totta kuitenkin on myös se, että merkittävä määrä kyläkirjan tarinoista on niin sanotusti ennen julkaistuja. Kaija ja Paavo Peuran joppauskirjasta on poimittu lempeäläisten juttuja, sanomalehdissä (Pohjolan Sanomissa) julkaistuja juttuja löytyy, jopa Kauneus ja Terveys -lehden artikkeli on taltioitu kirjaan.

Tästä huolimatta olen kuitenkin tavattoman hämmentynyt siitä avoimuudesta, jota ihmisten tekstit heijastavat! Mietin, mikä on saanut ihmiset kirjoittamaan itselle läheisistä asioista näin avoimesta kuin he ovat tehneet  - onko se ollut lupaus "omasta kirjasta"? Ymmärrän, että kun kirjoittava ihminen saa luvan itse kirjoittaa omasta elämästään sen, mitä itse haluaa, kynnys kirjoittamiseen alenee. Ehkä kyläläiset siis ovat kokeneet kyläkirjan tekemisen niin henkilökohtaisesti, perheelle tärkeäksi, että ovat halunneet kotimuistonsa mukaan muitten joukkoon.

Kirjassa on yli 700 sivua. Lukeminen ei ainakaaan minulta onnistunut sängyssä selällä maaten. Mutta kun kirjaan pöydän ääressä istuen syventyi, löytyi sieltä vaikka ja mitä - ja sehän on hyvä!

Vaikka itse en juuriltani ole lempeäläinen, ilahduin Vaattovaaran suvun jäsenenä nistä sukuuni liittyvistä nimistä ja tarinoista, jotka löytyvät kyläkirjasta, ja ovat ennestään tuttuja kotiseutu- ja sukukirjojen kautta. Uittotarinat ovat esimerkki yhteisistä tarinoista, samoin avioliiton kautta Pelloon muuttaneet Vaattovaaran vaimoihmiset.

Isoisäni Eino Vaattovaaran juuret ovat Kolarin Vaattojärvellä. USA:ssa asuva Vaattovaaran suvun jäsen Kim Clark on kirjoittanut The Ericson Family History  -kirjansa meille Kolarin Vaattovaaroille. Hän on liittänyt kirjaansa sukutaulun, josta löysin tiedon, että eräs Vaattovaaran tyttäristä oli mennyt Pellossa naimisiin Lassilan kanssa, ja he olivat muuttaneet Amerikkaan. Vähän ihmettelin, kun Kim oli vain maininnut asian...Hänellä ei tuntunut olevan tietoa tästä siirtolaisperheestä...

Lempeän kyläkirja kuitenkin vastasi kysymyksiini, sillä luku 12 kertoo Mikko Lassilasta, joka tuli "Amerikasta Pelloon maata viljelemään". Tämä tarina kertoo tietenkin Mikko-isännästä mainitsematta vaimon sukujuuria (!), mutta tämän Mikon vaimo todellakin oli samainen Pelloon naitu Vaattovaaran Johanna, josta olin etsinyt lisätietoa. Hänen miehensä "Äijä-Mikko" eli Mikko Lassila vanhempi (1891-1968) lähti etsimään parempaa elämää Amerikasta vaimonsa kanssa. Minnesotassa pariskunnalle syntyi Mikko-niminen poika, mutta Amerikasta tuli pettymys. Perhe palasi Pelloon, kun Faari-Mikko Lassila, Mikko Lassila nuorempi, oli 12-vuotias.

Amerikkaan lähti 1900-luvun alussa uskomaton määrä suomalaisia, myös pohjoisesta, monet Ruijan kautta. Olisi ollut todella mielenkiintoinen lisä Lempeän kyläkirjan tarinoihin, jos kirjaan olisi saatu kerättyä muistoja ja tarinoita Faari-Mikon Amerikan vuosista!

07 syyskuuta 2012

Supermarsuun voi luottaa

Paula Noronen.
Emilian päiväkirja. Supermarsu lentää Intiaan. (Gummerus, 2007)


Vaattojärven koulun vitos-kutosluokkalaisilleni Supermarsu oli uusi tuttavuus. Olen iloinen, koska jo nyt olen kuullut tyytyväisiä kommentteja: "Hei, sehän on aika hyvä kirja!"

Itse löysin Norosen viisi Supermarsu-teosta vasta tänä syksynä, kun etsin netistä englanniksi käännettyjä lasten- ja nuortenkirjoja. Yllätyin, sillä Supermarsu lentää Intiaan on käännetty! Samanaikaisesti kun löysin Norosen, aloittelin kirjallisuustuntieni suunnitelua koulumme isoille oppilaille. Tutkin Vipusen oppikirjan tueksi tehtyä opettajanopasta ja löysin, mitä halusin; monipuolista kirjallisuutta ikäisilleni oppilaille. Kokemukseni mukaan oppilaani kyllä lukevat mutta...voisin yrittää tarjota monipuolisempia tarinoita.

No, löysin Norosen Supermarsut siis vasta nyt; siksi on aika hauskaa huomata, että nyt näen niitä siellä ja täällä. Tänään luin Suomen Kuvalehdestä (SK36), että Marsu menee kouluun. ..."Antti Mikkolan dramatisoima ja Seppo Välisen ohjaama Supermarsu-näytelmä lähtee kiertämään Suomen kouluja. Supermarsusta on tehty aikaisemmin koko perheen musikaali."  En tiennyt.

Tällä hetkellä alaluokkalaiseni (1.-2 -luokkalaiset ja yksi eskari) kuuntelevat aamukirjanamme Emilian päiväkirjoista Lööppilehmää äänikirjalta. Halusin katsoa, kuinka pienemmät lapset pysyvät Supermarsun mukana ja miten 11-vuotiaan Emilian huumori heihin puree. Hyvin näyttää toimivan, vielä emme ole kuunnelleet kirjaa kokonaan.

Itse luin tänään Supermarsu lentää Intiaan. On siinä mukavasti aineksia hyvään tarinaan, hulluttelua ja asiaa, arkea ja unta. Emilia kertoo elämästään päiväkirjalleen. Pidän tekstistä, koska se on luonnollisesti täynnä tapahtumakuvauksia, mutta kyllä Emilia osaa ajatellakin. Ja Supermarsuun voi luottaa.

Saapa nähdä, innostuuko kukaan oppilaistani lukemaan kaikki viisi päiväkirjaa. Pian nähdään, ensi maanantaina pääsen lukemaan ensimmäiset oppilaitteni arviot kirjasta. Toivottavasti päästään myös juttelemaan, mikä kirjassa viehättää tai ärsyttää.

30 elokuuta 2012

Kaikesta ei onneksi tarvitse pitää

Anja Lampela. Älä koske ope. (Myllylahti 2006)
Anja Lampela. Kohtalokas petos. (Mylylahti 2008)
Juhani Syrjä. Matkalla Ruijassa. (Gummerus, 2005)

Viime päivinä olen yrittänyt lukea, olen ahmien lukenut ja olen katsomani elokuvan perusteella aikonut lukea.

Yritin hypätä Juhani Syrjän mukaan Ruijan matkalle mutta en onnistunut. Sen sijaan ahmien lukaisin Anja Lampelan Älä koske ope, vaikka kirja ei todellakaan ollut lukuelämys - ei suuntaan ei toiseen. Paraikaa luen Lampelan toista kirjaa Kohtalokas petos, eikä sitäkään kirjaa voi vaikeaksi sanoa. Molempien aihe on tärkeä, sen ymmärrän. Elokuva Amelia (ohj. Mira Nair) puolestaan herätti kiinnostukseni niihin 1900-luvun alun naisiin, joiden intohimo oli ollut lentäminen.Niinpä hyllyssäni odottaa vuoroaan Helen Humphreysin kirja Pilvien syleilyssä.

Syrjän Ruijan matka jäi lukematta kahdesta syystä, näin luulen. Ensimmäisenä syynä mieleeni nousee Veikko Haakanan Meren soutajat. Haakanan teoksen näkökulma Ruijaan ja ruijalaisiin on minua puhutteleva, teos tuo kohteensa lähelle. Haakanan teos on niin paljon paremmin kirjoitettu. Ja on mahdotonta olla vertaamatta Syrjää ja Haakanaa, jos Ruijaa rakastaa, ja jos molemmat kirjat on luettavakseen löytänyt.

Syrjän kielenkäyttö on harmittavan mutkikasta, turhan koukeroista; kielenkäyttö kertoo enemmän kirjoittajasta kuin Ruijasta. Sitä paitsi Syrjä ikään kuin rupattelee matkakirjassaan Ruijan sijasta kaikesta mahdollisesta maan, myyttien ja taivaan välillä.Syrjän kieli on siis toinen syy, minkä takia en pitänyt hänen kirjastaan.

Olen ollut huomaavinani, että Ruijasta on kirjoitettu matkakirja, kun on saatu matka-apuraha. Syrjä oli saanut 900 euroa opetusministeriöltä, ja hän oli luvannut käydä Samuli Paulaharjun kuvaamilla suomalaispaikkakunnilla aistimassa, miten niillä eletään vuonna 2004. No, minä en innostunut kirjasta, se oli lapsellisesti sanottuna tylsä, pitkäveteinen, ahkerasti kirjoitettu mutta muuten mitään sanomaton. Ja ihmettelen Gummerustakin, kuinka se oli ottanut ja julkaissut tällaisen kirjan...näinkö helposti kirjan saa julkaistua.

Anja Lampelan Älä koske ope on kirja, josta kuulin etukäteen, että kolarilaiset lukiijat olisivat löytäneet sieltä "jotakin tuttua tai joitakin tuttuja", onhan Lampela toiminut Kolarissa opettajana. Lampelan aihe on tärkeä, ahdistava ja raskas, mutta hänen tapansa kuvata tapahtuvaa tai tapahtunutta on liian suorasukainen. Lampelaa on siis yhtä helppo lukea kuin kioskikirjailijaa, ja se ei minusta ole hyvän kirjan merkki.

Mielestäni kirjan vakava aihe olisi edellyttänyt tyylilajin valintaan liittyvää harkintaa. Lampelan kevyt, suorasukainen kirjoitustyyli ei sovi yhteen kirjan vakavan aiheen kanssa. Kirjailija, siis taitava kirjoittaja ja tarinan kertoja, ei paljasta kertomalla aivan kaikkea... Sen sijaan hän valitsee sanat niin, että tilaa jää lukijan ymmärrykselle, lukijan mielikuville ja sille tosiasialle, että lukija itse kyllä osaa avata myös rivinvälejä. Vai osaako?

Onneksi minunkaan ei tarvitse kaikista kirjoista pitää. Ja tässä oli näistä vähemmän sytyttävistä teoksista muutama muistiin merkitty ajatus.

22 elokuuta 2012

70-luvulla historiakirjakin oli - "aikansa lapsi" vai mikä?




Kai R. Lehtonen. VUOSISADAT VIERIVÄT 2 (WSOY, 1970).
Kouluhallituksen hyväksymä. Kolmas, tarkistettu painos.

Ruta Sepetys. HARMAATA VALOA (WSOY, 2011).
Alkuperäisteos Between Shades of Gray.


Kävin keskikoulun Kolarissa vuosina 1967-1972 ja lukion Pellossa 1972-1975. Historian opetus alkoi keskikoulun aikana, ja ylioppilaskirjoituksissa vastasin myös historian kysymyksiin keväällä 1975. Historian oppikirjani oli Vuosisadat Vierivät1, 2 ja 3.
Opettajankoulutuksen aikana (1976-1979) erikoistuin historiaan ja sen opettamiseen.

Kuvitellaan, että yksi monista oppikirjaan perustuvista historian kokeista muistutti tätä.

1. Vuonna 1939 Neuvostoliitto miehitti Baltian maat Liettuan, Latvian ja Viron.
Totta vai tarua?
2. Pian tämän jälkeen Kremlissä alettiin laatia listoja ihmisistä, joita pidettiin neuvostovastaisina ja jotka murhattaisiin, vietäisiin vankiloihin ja karkotettaisiin pakkotyöhön Siperiaan.
Totta vai tarua?
3. Lääkäreitä, juristeja, opettajia, armeijan palveluksessa olevia, kirjailijoita, yrittäjiä, muusikoita, taiteilijoita, jopa kirjastovirkailijoita pidettiin kaikkia neuvostovastaisina ja heidän nimiään lisättiin yhä pitenevälle listalle täysimittaista tuhoamista varten.
Totta vai tarua?
4. Ensimmäiset karkotukset tapahtuivat 14. kesäkuuta 1941.
Totta vai tarua?
5. On arvioitu, että Josif Stalin tappoi yli kaksikymmentä miljoonaa ihmistä hirmuvaltansa aikana. Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua menettivät yli kolmasosan väestöstään Neuvostoliiton tuhojen aikana. Karkotukset ulottuivat aina Suomeen asti.
Totta vai tarua?

Tätä koulutestiä en olisi 1970-luvun kouluvuosieni tiedoilla läpäissyt. En muista koskaan historian tunneilla "joutuneeni" vastaamaan kysymyksiin Stalinista - Neuvostoliiton hallinnosta kyllä. Edes yliopiston historiatenteissä ei kyselty Stalinin perään. Kouluaikanani ilmeisesti riitti Hitlerin kauheitten tekojen tietämys, sillä oppikirjatkin esittelivät laajasti Hitlerin hirmutyöt ja keskitysleirit. Kuitenkin Stalin todellakin kuitattiin "Neuvostoliiton mahtivimmaksi  mieheksi" (sivu 158).

Vielä tänä päivänä (2012) monien venäläisten sanotaan kieltävän, että ketään koskaan karkotettiin.

Amerikanliettualaisen Ruta Sepetyksen kirja Harmaata valoa vei minut omien vanhojen koulukirjojeni pariin. Kun olin saanut luettua kirjan ja etsittyä lisää tietoa Stalinista, halusin löytää syitä, miksi tähän hallitsijaan liittyvä tietämykseni oli niin yksipuolista kuin se oli. Miksi en koskaan ollut ymmärtänyt esimerkiksi 80-luvulla kuulemaani "tarinaa", joka liittyi sukulaiseni perheeseen; siihen, kuinka tämä perhe oli sodan aikana onnistunut paeta Ukrainasta Murmanskin kautta Australiaan. Vasta Sepetyksen kirja "Harmaata Valoa" vei minut tiedon lähteille, ja nyt todellakin tiedän syyn, miksi en ollut ymmärtänyt. Minulle ei oltu kerrottu. Kävin koulua aikana, jolloin historian oppikirja ei "tuntenut Stalinin hirmutöitä".

Mitä 70-luvun oppikirjat minulle Stalinista kertoivat? No, kyllähän Stalin "häikäilemätön oli: raivasi tieltään puoluejohtajia, työkavereitaan ja kannattajiaan (s. 157). Oppikirja puhui myös kuuluisista puhdistustoimista, jotka ulottuivat aikanaan myös armeijan korkeimman johdon keskuuteen. Kirjassa on tässä kohtaa kuva Stalinista tyypillisessä arkisessa asussa. Ei kuitenkaan yhtä mainintaa miehityksistä, listoista tai Siperiaan karkotuksista.

Oppikirjassani, Vuosisadat Vierivät 2 -kirjassa, Stalinin valtakausi kuitataan kaaviolla, jossa minua pyydetään katsomaan tekstiä tällä sivulla ja selittämään, minkä vuoksi (Neuvostoliitossa) hiilen, teräksen ja sähkön tuotannossa alkaa nousu vuonna 1928! Lienen sitä miettinyt, en muista. Se tosiasia sen sijaan palautuu mieleeni, että Neuvostoliiton mahtavin mies, Stalin, palautti talouspolitiikan jyrkästi kommunistiselle linjalle. Maan teollisuuden kehittämiseksi laadittiin viisivuotissuunnitelmia, joista ensimmäinen alkoi vuonna 1928.

Enää en ihmettele, miksi historia tuntui kouluaikana puisevalta, vaikealta, yksipuoliselta, se haisi...Ihme on, että huonoista kokemuksistani huolimatta halusin opiskella historiaa. Jokin aavistus varmaankin eli minussa, joku haju siitä, että Stalinin historia ehkä kirjoitetaan jonakin päivänä uusiksi.Tämän uskon olin saanut jo varhain isältäni, sillä hänen kokemuksensa ja kiinnostuksensa historiaan rohkaisivat minua myös opiskelijana. Hän puhui historiasta eri tavalla kuin oppikirjani. Ja nyt vasta ymmärrän...

20 elokuuta 2012

Osattiin ennenkin, ja jaksettiin

Väinö Kataja. Murheen voima. Erämaan tarina. (Arvi A. Karisto), 1935). Kolmas painos.
Väinö Kataja. Varavallesmannina. Kuvia Perä-Pohjolasta. (Arvi A. Karisto, 1934) Neljäs painos.



Sain Murheen voiman lainaksi Muonion kirjastosta, ja Varavallesmannina -teos löytyi Tornion Kaupunginkirjastosta. Kotikirjastoni Kolari "järjesti" ne minulle. 

Kirjastoissa varmaankin järjestetään vanhojen teosten teemaviikkoja, jotta yhä useammat lukijat löytäisivät Katajan kaltaiset huippukirjoittajat. Itse en kuitenkaan toistaiseksi ole törmännyt tällaiseen toimintaan. Tiedän kuitenkin, että kirjastojen varastoista löytyy... Olisi siis elämys tutustua näyttelyyn, joka koostuisi yksinomaan vanhoista kotimaisten ja muiden kirjailijoiden klassikoista. Luulen kuitenkin, että asian harrastajia on meillä päin liian vähän. "Vain uutuuksia lainataan", kuuluu selitys.

Murheen voima 
on Katajalle (tai kustantajalle) erämaan kirja. Luonto- ja maisemakuvaukset ovat upeita, ja niillä on suuri merkitys tarinan kulussa; niillä on sama asema kuin on päälauseella virkkeessä. Kuvaukset ovat eläviä, ja ne kertovat juuri siitä aikakaudesta, joka on osa kirjan tarinaa, mutta jota lukijana en enää ole todeksi elänyt. Yhdistän kuvaukset kuitenkin kotiseutuuni, länsipohjaan, josta Kataja käyttää nimitystä Perä-Pohjola.

"Varhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurin-viikolla jo Paloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää ei ollut Laurin muistiin ollut. Kesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat Lauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty apulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras vihannoi. Maantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä Teurajärvelle päin, ja kymmenkunta tientekijää on majoittunut. Hakkuu kuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria linjalla olevia kiviä." 

Tämä on esimerkki Katajan kuvakielestä, jonka kohdalla halusin avata tekstiä niin, että selvitin Laurin viikon, Perttulin viikon ja sarkojen luomisen. Maantien pohjan luominen on niin ikään mielenkiintoista tien rakentamiseen liittyvää historiaa: - Aivan, jos on rautateillä oma historiansa, niin on myös maanteillä, ymmärrän!

Tarinana Murheen voima on paljon enemmän kuin erämaan tarina. Murheen voima on ensisijaisesti tarina voimasta, jolla suomalainen erämaan kolkka rakennettiin. Se on tarina kansanopiston käyneestä Laurista, hänen aviovaimosta Ailista ja Laurin kotona kasvaneesta Inkeristä. Murheen voima on realistinen ihmiskuvaus ankarasta elämästä erämaassa. Se on myös uskomaton kuvaus miehestä, jolle murhe todellakin merkitsi elinikäistä voiman lähdettä; tarina miehestä, jolle raskas, hartiavoimin tehty työ oli paras lääke menetyksiin, pettymyksiin ja suruihin. 

Varavallesmanni -teos 
puolestaan on yksitoista erilaista tarinaa sisältävä kokoelma. Kataja toimi Ylitorniolla ollessaan nimismiehen sijaisena. Tarinan ainekset lienevät lähtöisin omista kokemuksista esimerkiksi yleisenä syyttäjänä, maanteiden tarkastajana ja ulosottomiehenä. Kokoelma on täynnä eläviä, loistavasti kirjattuja ja paikallisväritteisiä Perä-Pohjolaan sijoittuvia "vallesmannin tapauksia". 

Tarina nimeltä Vanha tarina 
on nimensä mukaisesti vanha - tuo kovin tuttu aikojen alusta alkaen; "tarina murtuneesta sydämestä ja särkyneestä sielusta." Katajan tarinassa Sammalvaaran Aleksin tyttö, Sofia Maria, tulee katkerasti petetyksi, saa poikalapsen Iso-Anttilan Arvo-pojan kanssa, ja isänsä painostuksesta vie asian syyskäräjille. Parasta tässä tarinassa on näkökulma, ehdottomasti mielenkiintoinen oikeuden näkökulma. Kataja kirjoittaaa Sofia Mariasta:  "Mutta isä on vannonut ikuisen vihan Arvoa vastaan ja pakottanut minut haastattamaan Arvolta lapselle eläkettä. Arvon kunnia ei ole parempi kuin sinunkaan, sanoo isä. Arvo on nyt haastettu, mutta en saa ketään oikeuteen ajamaan asiaani."

Vanha tarina voisi olla osa Kolarin paikallista menneisyyttä. Olen iloinen, että Kataja on luonut tarinansa sijoittamalla sen Kolarin Sammalvaaraan. Hän ei mainitse Kolaria, mutta epäselväksi ei kylä jää. "Kyllä vallesmanni vissiin isän tuntee! Isä joka on monasti ollut teillä oppaanakin, kun olette poikkimaisin kulkenut Kivijärveen. Minähän olin hyvä tuttava Sammalvaaran Aleksin kanssa, jolla oli torppa kruunun maalla, kaukana toista pitäjää vasten. Monta kertaa olin käynytkin Sammalvaarassa ja monta mokkakuppia juonut, poronjuustoa nisuna."

Tarina on loppua myöten kovin tuttu. "Tästä se meni Anttilasta menneellä viikolla poika Amerikkaan. Vai niin, minkä nimellinen poika se oli? Se oli Arvo. Sama poika, joka sille Sammalvaaran Sofialle on lapsen tehnyt. Ja sen vuoksi sanotaan lähteneenkin."  Miten lie kävi Sofian?

Hyvä on lukijan hymyillä...Sata vuotta sitten (ja sitä ennenkin) riitti Perä-Pohjolastakin Amerikkaan menijöitä. Eivät olleet silloinkaan kaikki nuoret miehet valmiita isiksi lapsilleen, sopi siis vaikka "karata Amerikkaan". Elämä on aina ollut tarua ihmeellisempää, tähän uskon Katajan teokset luettuani! 

11 elokuuta 2012

Karmea salaisuus

Kirjan nimi: HARMAATA VALOA. 2011.
Kirjailijan nimi: RUTA SEPETYS.

Karmea salaisuus, mitä Stalin teki Baltian kansoille. Tarina Liettuasta.

"Hyvä ystävä, 
kädessäsi olevat kirjoitukset ja piirustukset haudattiin maahan vuonna 1954, kun palasin veljeni kanssa Siperiasta, missä olimme vankeina kaksitoista vuotta. Meitä on tuhansia, lähes kaikki kuolleita. Ne, jotka ovat hengissä, eivät voi puhua. Vaikkemme tehneet minkäänlaista rikosta, meitä pidetään rikollisina. Vielä nytkin kokemistamme kauhuista puhuminen johtaisi kuolemaan. Siksi luotamme sinuun, joka löydät tämän muistojen kapselin joskus tulevaisuudessa. Luotamme käsiisi totuuden , sillä tämä sisältää juuri sen - totuuden.
Aviomieheni Andrius sanoo, että pahuus on vallalla niin kauan, kunnes hyvät miehet tai naiset tarttuvat toimeen. Minä uskon häntä. Nämä tekstit kirjoitettiin antamaan kiistattomat todisteet, puhumaan puolestaan maailmassa, jossa meidän äänemme on tukahdutettu. Kirjoitukset saattavat järkyttää tai kauhistuttaa sinua, mutta se ei ole tarkoitukseni.
Toivon sydämestäni, että tässä purkissa olevat sivut liikuttavat inhimillistä myötätuntoasi syvältä. Toivottavasti ne kannustavat sinua toimimaan, kertomaan jollekulle. Vain sitä kautta voimme varmistaa, ettei tällaisen pahuuden anneta toistua enää koskaan.

Teidän
rouva Lina Arvydas
Kaunasissa 9. heinäkuuta 1954." (Ote kirjasta Harmaata Valoa, sivu 345)

 

Ruta Sepety, amerikanliettualainen kirjailija

"Born and raised in Michigan, Ruta Sepetys is the daughter of a Lithuanian refugee. 
 The nations of Lithuania, Latvia, and Estonia disappeared from maps in 1941 and did not reappear until 1990. As this is a story seldom told, Ruta wanted to give a voice to the hundreds of thousands of people who lost their lives during Stalin's cleansing of the Baltic region.
Ruta lives with her family in Tennessee. Between Shades of Gray is her first novel."

"Ruta Sepetys syntyi ja kasvoi Michiganin osavaltiossa, USA:ssa. Hän on Liettuan pakolaisen tytär eli hänen isänsä on liettualaisen upseerin poika.
Liettua, Latvia ja Viro hävisivät kartalta 1941 eikä niitä saatu takaisin ennen vuotta 1990. Ruta halusi kirjallaan antaa äänen niille sadoille tuhansille ihmisille, jotka kokivat Stalinin Baltian puhdistukset. Ruta halusi kirjoittaa kirjan Baltian tapahtumista, koska näistä ei juuri kukaan ollut aikaisemmin kertonut.
Ruta asuu perheineen Tennesseen osavaltiossa. Harmaata valoa on hänen ensimmäinen kirjansa."
 
You can visit Ruta Sepetys at www.rutasepetys.com
Visit Ruta Sepetys' Facebook Page


Josif Stalinin hirmuvalta

"On arvioitu, että Josif Stalin tappoi yli kaksikymmentä miljoonaa ihmistä hirmuvaltansa aikana. Baltian maat Liettua, Latvia menettivät yli kolmasosan väestöstään Neuvostoliiton tuhojen aikana. Karkotukset ulottuivat aina Suomeen asti. Vielä tänäkin päivänä monet venäläiset kieltävät, että ketään koskaan karkotettiin. Mutta suurin osa balteista ei kanna kaunaa tai viljele vihaa. He ovat kiitollisia niille neuvostoliittolaisille, jotka osoittivat myötätuntoa. Heidän vapautensa on kallisarvoista, ja he opettelevat elämään siinä. Joillekin vapaudet, jotka meillä Yhdysvaltain kansalaisina on, tulivat niiden ihmisten kustannuksella, jotka makaavat merkitsemättömissä haudoissa Siperiassa." (Harmaata valoa, s. 349)

05 elokuuta 2012

Miten mieli murhataan?



Kirjailija Ritva Kokkola Kemissä Pohjois-Suomen kirjailijapäivillä 28.1.2012.







RITVA KOKKOLA.
Murhattu mieli. Jännitysromaani. Myllylahti Oy, Suomussalmi, 2011.
Koulujen ja hoitoalan työntekijöille.



Murhattu mieli on Ritva Kokkolan kolmas jännitysromaani. Takakannessa on kustantajan teksti  "Matias Laitakarin ja Mikko Länsmanin uusia tutkimuksia". Rikosylikonstaapeli Matias Laitakari ja vanhempi konstaapeli Mikko Länsman ovat siis niitä alan ammattilaisia, jotka tutkivat Kokkolan romaaneissa kuolemantapauksia; Murhatussa mielessä tutkinnan kohteena on lehtori Asta Ojalan kuolema.

Kansilehden ainoa ansio on, että se ei paljasta tarinan juonta. Sen sijaan teksti ottaa kantaa Asta Ojalan persoonaan tavalla, joka ei mielestäni vastaa kirjailijan luomaa mielikuvaa lehtori Ojalasta. Murhattu mieli on niin omaperäinen jännitysromaani, että se olisi ansainnut osuvamman kansilehden - jotakin, joka viittaisi mielettömyyteen, pahansuopaisuuteen, ahneuteen ja luovuttamiseen. Mielestäni poliiseilla tutkimuksineen ei ole tässä Kokkolan tarinassa niin keskeistä roolia, mihin kansilehti viittaa. Pääosassa on ehdottomasti Asta Ojala, yksinäinen lehtori.

Voisi kuvitella, että Kokkolan luoma tarina alkaa Ojalan kuolemasta ja päättyy poliisitutkintaan eli mahdollisen rikoksen selvittämiseen tai siihen, että kuolema jää selvittämättä. Murhattu mieli ei kuitenkaan saa virtaa lehtorin kuolemasta vaan lehtorin suhteesta itseensä, omaan elämään ja toisiin ihmisiin. Tämä tarina  on kaikkea muuta kuin tyypillinen dekkari, jotakin muuta. Silti sanon tämän kaikella varauksella, sillä en todellakaan tiedä tarkasti ottaen, millainen on tyypillinen dekkari ja mitkä ovat dekkarikirjailijan ns. kliseekarikot.

Kokkolan Murhattu mieli on tärkeä ja puhutteleva tarina, ja itselleni niin totta! Se kertoo siitä, miten Asta Ojalalle, pätevälle, tavalliselle, yksinäiselle naislehtorille sattuva mitätön ja inhimillinen erehdys suistaa hänet raiteilta, ulos työyhteisöstä.  Poliisin näkökulmasta kaikki tapahtuu aivan muista syistä kuin, että rikoksen tunnusmerkit täyttyisivät. Murhattu mieli on upea,  uskottava ja totta ainakin meille, jotka olemme kokeneet vähänkin vastaavaa kuin Asta Ojala - meille, jotka kaikesta huolimatta olemme jääneet henkiin.

Murhattu mieli painajaisineen ansaitsee hurjat lukijamäärät ja moninaiset huomionosoitukset, suomeksi sanottuna palkinnot! Tämä kirja puhuttelee jokaista, joka ymmärtää tai haluaa ymmärtää nykyistä elämänmenoamme, sen nurjaa puolta, ihmisten avuttomuutta. Ritva Kokkola kohdistaa tarinansa erityisesti koulujen ja hoitoalan työntekijöille. Totta varmasti on, että lehtori Asta Ojalan tarinasta saavat kosketuspintaa ja löytävät linkkejä koulujen ja hoitoalan työntekijät. Salaa kuitenkin toivon, että kirja osuisi vaikka vahingossa sen äidin käteen, jonka kynsiin itse aikoinani jäin toimiessani kyläkoulun opettajana.

Ritva Kokkolan teos on painava kannanotto kiusaamiseen. Kiusaaminen on yksi pahimmista painajaisista, mitä ihminen voi elämässään kokea, sillä siihen liittyvät häpeä, itseinho, neuvottomuus, syyllisyys, kiusaantuneisuus ja pelkääminen vievät väkisinkin mennessään. Ja kaikkea tätä Kokkola kuvaa niin hienovireisesti, asiallisesti ja aidosti...

"Poliisit eivät osanneet vastata. He olivat nähneet, kuinka vakavat rikokset muuttuivat hyväntekeväisyydeksi ja inhimilliset virheet verisynneiksi. Tässä taisi olla niistä toinen kysymyksessä. Lopputulos häämötti jossakin, mutta vielä sumussa ja hämärässä. Tätä naista he eivät pystyneet auttamaan.
- Onhan teillä poliiseilla tärkeämpääkin tekemistä, Ojala naurahti anteeksipyytävästi. Hän huomasi lattialla keksinmuruja ja olisi halunnut noukkia ne ylös. Hän huomasi, että toisen ikkunan säleverho oli yhdestä kohdasta vääntynyt mutkalle. Jälkeen päin muisti juuri nuo asiat. Ja sen, että ne kaksi poliisia olivat olleet ystävällisiä."

Kirjailija Ritva Kokkolan kielenkäyttö herättää kunnioitustani. Hänen kirjoitettu kielensä on sujuvaa, osuvaa ja kovin luontevaa, erinomaista kieltä. Lukiessani tuli monesti mieleen, että näin en todellakaan osaisi itse kirjoittaa, tiedän sen. Kunnioitankin Kokkolan tekstiä juuri tästä syystä; syystä, että teksti on jäljittelemätöntä. Kokkola muistuttaa ainakin minua, että pahitteeksi ei ole, jos jännitysromaaninkin saa kirjoitettua kikkailemattomalla suomen kielellä.

Hahmojensakin puolesta Murhattu mieli on laadukas. En voi muuta kuin ihailla, kuinka uskottaviksi hän on saanut luotua poliisit ja rehtorin työympyröissään, mutta myös mopopojat ja sairaalassa työskentelevän naisen. Ja ne kotiympyrät...niin uskottavaa!

Jotakin kirjassa kuitenkin muuttaisin. Ensiksikin jättäisin alkulehdeltä pois omistuskirjoituksen "Koulujen ja hoitoalan työntekijöille" - ja vain siitä syystä, että itse olen luokanopettaja, koulun työntekijä. Jostakin syystä luulen, että juuri tämä omistuskirjoitus todennäköisesti rajaa lukijoiden joukkoa. Kirjan nimi on erityisen osuva, erittäin hyvä. Toivonkin kirjalle kirjavaa lukijajoukkoa.

Lopuksi muuttaisin aivan pikkuisen ja vain joiltakin osin tarinan loppua. Loppu on yllättävä ja hyvä mutta aivan hiukkasen yliampuva. Enempää en paljasta. Lukuiloa!
Ja kiitos kirjasta, Kemin Murharouva!. Olet huippu, hyvin hyvä kirjailija. Ja nyt olet saanut minusta uuden ihailijan.

01 elokuuta 2012

Köyhä kuin suomalainen kruununtorppari






Väinö Kataja. Kootut teokset VI.

Teos sisältää tarinat Sotainen tarina, Noidan kirot, Koskenlaskijan morsian, Airiselän tukinajossa, Tilapäisiä kertomuksia ja  Kirjeitä kustantajalle. (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1935)


Ylitorniolaisen Väinö Katajan teoksista on ilmiselvästi tulossa avainromaaneja itselleni.

Haluan ymmärtää menneitten sukupolvieni elämää Suomessa mutta erityisesti Ylitornion Raanujärvellä ja Kolarin Sieppijärvellä. Haluan myös tietää meikäläisten menneestä elämästä enemmän. Katajasta on loistavaksi oppaaksi. Hänen ammatillinen taustansa maanviljelijänä ja tuottelias uransa kirjoineen ja kerjuukirjeineen korvaavat sitä, että aikoinani en ymmärtänyt kysellä isovanhemmilta juuri mitään. Onneksi Kataja on kirjoittanut tarinansa niin, että lukemalla niitä saan sekä tietoa että ymmärrystä!

Lasteni isän sukuhaara aloitti perhe-elämän Raanujärven Säikkärässä kruununtorpparina 1840-luvulla. Isäni isoisästä tiedän vain, että torppariksi häntä joskus oli kutsuttu. Katajan tarinoista Airiselän tukinajossa oli se, jossa sain tutustua kruununtorppareihin eli Ahvenjärven Antin perheeseen mutta myös pelottavaan metsäherraan ja inhimilliseen puulaakin "kymppiin", Vänttiseen. Ja sekin oli Airiselän tukinajossa puhuttelevaa, että Kataja kykeni vakuuttavasti kuvaamaan myös itselleen menneitten polvien menneisyyttä.
Katajan kootuista tarinoista valitsin pohdittavakseni Airiselän tukinajossa. Kopioin aluksi otteen, joka sisältää itselleni useamman valokuvan verran tietoa mutta myös elämyksen.

 "Mutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vasta tulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, josta kylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnille ollut asukasta kuin penikulmain päässä. Siihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunulta asumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossa kyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillä vaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimä kiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisen lihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleet maankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut."

"Siellä oli Anttikin, siiihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika, kesäkalan pyynnissä kulkenut jo silloin ja ruvennut asiaa miettimään. Kun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Antti yksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnes järvi jäätyi. Kun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotia ajattelemaan."

"Hän vietti sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita ja talonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikin pohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettävää myötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoa viljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi, joka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi, jonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät."

"Siinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen, Meltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikään toivoi omaa kotia." 

Päätöksensä tehtyään Antti "painui rantamaille", missä esitti tuumansa ja toiveensa metsäherralle. Ja metsäherra suostui ja lupasi avustaa. Samana talvena Antti jo ryhtyi tuvan tekoon, ja vihdoin kesällä aloitti Ahvenjärvellä yhteisen elämän Selma-vaimonsa kanssa. Pariskunta sai kahdessa kymmenessä vuodessa yksitoista lasta.

Kruununtorpparin elämä oli  raakaa työntekoa. Syksyisin, kun maa ja jänkät olivat kylmettyneet, uskaltautuivat metsäherratkin tarkastusmatkoille. Joku heistä vaivautui vallesmannin kanssa "yksin matkoin" laitapitäjille "torppaa koskevat paperit taskussaan". Anttia tapaamaan tullut herra oli pysty kuin seiväs korkeine kauluksineen ja "tuoksui vahvasti hajuvedeltä".

"Mutta merkillisen vähän te olette saaneet valmista, sanoi hän Antille tyytymättömällä äänellä, kun oli tiedustellut torpan eduista, - ja nyt olette asunut jo kaksikymmentä vuotta kruunun maalla. Hän kaivoi sitten torppaa koskevat paperit taskustaan.  - Laiskoja te olette... oikea mies olisi jo tehnyt suuren talon tästä... - Ei ole ollut varoja eikä aikaa, sanoi Antti. - Mutta onhan teillä aikaa olla puulaakin töissä kaiket talvet, vieläpä kesätkin! tikasi metsäherra. - Pakko on olla, ja hyvä on, että puulaakeilla on ollut työtä...hätä tässä muuten olisikin ollut...Nälkä se on semmoinen virsi, joka komentaa, vastasi Antti alakuloisesti.  - Milläs elät, jollet muualta leipää ansaitse.

"Metsäherra näytti tyytymättömältä. - Kruunu häätää pois maaltaan sellaiset, jotka eivät tee maan päälle työtä, sanoi hän."

"Taidatte olla tukinajoon lähdössä nytkin, sanoi metsäherra hetken päästä. - Niin on aikomus. Millä minä muuten joukkoni jaksaisin elättää. Vähäiset ne ovat ne hyvät, mitä tämmöisestä torpasta syötäväksi saapi... Metsäherra silmäsi lapsilaumaa. - Herra Jumala...Näin paljonko teillä on lapsia... Sehän on sikamaista! - Niin monta niitä on, sanoi Antti, ja hänen äänensä vähän vapisi. -Kuinkahan monta niistä pitäisi olla poissa, että olisi kruunun ja teidän mielestänne parhaaksi? lisäsi hän sitten katkerasti."

Katajan kuvaus Antin lapsilaumasta kertoo kirjailijan lempeästä ja arvostavasta suhtautumisesta lapsiin, ja se tuntui lukiessa hyvältä, sillä edellä kuvattu kohtaus ei suinkaan päättynyt Antin häviöön. Vallesmanni tuli Antin avuksi ja niin saatiin selvitettyä myös se varsinainen asia, millä herra liikkuivat.

"Olisi ollut tarkoitus pitää lain määräämä katselmus nyt tässäkin Ahvenjärven kruununtorpassa."

"En ole kyllä rakennuksia kyennyt tekemään, mutta niittyä on raivattu tänäkin syksynä neljän häkin ala ja uutta peltoa olemme tehneet vankankin puolen tynnyrin alan...Ensi kesänä sekin jo auttaa... Ja jos nyt tänä talvena, niin kuin on toivoa, sattuu tukinajossa ansaitsemaan vähän enemmän, niin ensi kesänä saapi sitten rauhassa tehdä maatöitä..."

Kirjailija Väinö Kataja ei ole Aleksis Kivi eikä heitä tarvitsisi verrata. Aleksis Kiven kirjoitettu kieli on ylivoimaista, aivan omaa luokkaansa, ja Kiven ansiot ovat yleisesti tunnustettuja. Seitsemän Veljeksen kieli lienee myös peruste sille, miksi yhä edelleen halutaan, että opettajat houkuttelisivat oppilaitaan lukemaan koulussa Seitsemää Veljestä. Ehdottomasti minäkin nautin Kiven arvoteoksesta ja ihailen hänen kirjailijalahjojansa, kielellistä lahjakkuutta ja kovaa työtä.

Väinö Kataja käyttää omaa kieltänsä, jota en osaa moittia tai väheksyä. Hänellä on kirjoitettu sana hallussaan, ja hän on kirjoittanut tarinansa todella elävästi ja tavalla, jota lukija ymmärtää. Katajan Koskenlaskija on hyvä esimerkki elävästä kielenkäytöstä: varmaankin on jonkun lukijan oivallus ollut se, että Koskenlaskijasta saa hyvän elokuvan! Ja elokuva on tehty - enkä ennen Katajaan tutustumista tiennyt, että alkuperäinen tarina kiitoksineen (ja oikeuksineen) kuuluu Väinö Katajalle.

Antoisinta Katajan tarinoissa kuitenkin ovat hänen "aihelmansa". Minulle merkitsee erittäin paljon se, että hän on tullut kirjoittaneeksi "meän elämästä". Katajan tarinat ovat loistavia sekä tarinoina että tiedon lähteinä nykyajan ihmisille, meille. Voisin siis kuvitella lukevani Airiselän tukinajossa -tarinan koululaisille historian tunnin alussa - pätkä kerrallaan... Katajaa voisin lukea ainakin siihen asti, kunnes oppikirjojen tekijät selittäisivät, miksi historian kirjojen teksti on niin vaikeasti kirjoitettua ja vaikeasti ymmärrettävää.

Katajan Kootut teokset, Airiselän tukinajossa,
joitakin avainsanoja:
torppa / croft
kruununtorppari / tenant of a farm who paid his rent by working for the landlord
vallesmanni, nimismies / head of the constabulary
metsäherra / lord
puulaaki, metsäyhtiö /  lumber company
puulaakin Vänttinen oli yhtiön "ylijohtaja" Airiselässä, puulaakin "kymppi" / foreman

30 heinäkuuta 2012

Tuska joka avasi lukon

Väinö Kataja.
Tuskaa.
Kuvaus raukoilta rajoilta. (Karisto 1912, Pilot-Kustannus 2008)



"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannatta elää... Eila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä saisivat lämpöistä hehkua ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan itkuun... -Tuskaa... tuskaa... oi, sitä tuskaa..."  Tämä on se tarinan huipennus, joka sai ainakin minut uskomaan, että ilmeiseltä näyttävän vihan ja koston kierteen katkaisijaksi nousikin yllättäen tuska. Tarina ei suinkaan mässäile kostolla tai vihalla eikä se tuskantäytteinenkään ole, mutta kyllä tuska tässä tarinassa lopulta avasi lukon ja takasi rauhan.

Helsinkiläinen metsänhoitaja Waltteri ja "raukoilla rajoilla" elävä Eila tapasivat ensi kertaa Lassi Holsterin kodassa, sillä kota palveli kestikievarina seudulla kulkijoita. Holster oli rikas poroisäntä, joka järjesti ajoporon ja tarvittaessa oppaan matkalaisille, niin myös Waltteri-herralle, jolla omaa kulkuneuvoa ei ollut. Tapaaminen johti Eilan ja Waltterin hullaantumiseen ja molemmin puoliseen rakastumiseen.Tapaaminen kuitenkin johti vääjäämättä myös Waltterin ja Eilan isänä pidetyn vihamielisen Kiveliön Kävijän välisen suhteen selkiintymiseen.

Katajan Tuskaa-teos herättää minussa kunnioitusta, sillä hän todellakin on kirjoittanut niin hyvin, että hänen kirjansa elävät edelleen. Kunnioitan sitä, että tarinoissa elävät erityisesti Ylitornion seudun ihmiset, uskomukset, tavat ja perinne. On hienoa löytää tuttuja jalanjälkiä nimenomaan kaunokirjallisuudesta. Katajan on henkilökohtaisesti täytynyt tuntea ja tietää 1900-luvun alussa eläneitä Ylitornion poromiehiä ja muitakin, sillä hän puhuu esimerkiksi Säikkärän Mikosta ja Holsterin Lassista. Holstern suku oli jo silloin tunnettu Ylitornion poromiessuku ja Säikkärän tilan isäntä Pekka lienee lainannut kutsumanimensä Säikkärä Katajalle. Uskon, että myös metsänhoitaja Waltterilla on todellinen esikuvansa Länsikairassa.

Tuskaa on klassikko. Uskon kirjan puhuttelevan lukijaa, joka sietää ja haluaa kokea tulevaisuuskuvien sijasta menneen maailman menoa. Erityisesti uskon sen puhuttelevan lukijaa, jota kiinnostaa Tornionjokivarren menneisyys.

Keräsin kirjastoista kaikki Väinö Katajan saatavilla olevat teokset, jotka nyt luen tähän samaan syssyyn. Sysäyksen ylitorniolaiseen Katajaan sain Raanujärven FB-sivulta, jossa käytiin pieni keskustelu Airijärven kummituksesta. Eräs lukija tiesi, että nimenomaan Kataja on kirjoittanut Airijärven tapahtumista. Muuta ei tarvittu: olin myyty kirjailija Katajalle, sillä Airijärven seutu on alue, jossa käyn hillassa!

Väinö Kataja (1867-1914) oli syntynyt Hailuodossa mutta eli kirjailija - maanviljelijänä ja vaikutti  vt. nimismiehenä Ylitorniolla vuosina 1891-1914. Hänen tiedetään olleen hyvin tunnettu ja luettu kirjailija, enkä yhtään epäile arviota, sillä pidin kovasti Katajan teksteistä. On ollut hieno elämys "löytää" hänen kirjansa ja tarinansa, joissa voi tavata tuttuja ylitorniolaisia nimiä mutta myös paikallishistoriaan liittyviä tarinoita, jotka yhä edelleen elävät - esimerkiksi tarinat Airijärven lappalaisesta lähellä Raanujärveä.

23 heinäkuuta 2012

Norja siirtolaisten isänmaana, muita ymmärtäväisempi?

Veikko Haakana.
Meren soutajia.
Raportti Ruijasta. (Karisto, 1973)


Kuva: Hiltusen leipomo-kahvila Vesisaaren kaupungissa. Vuosikymmenten kuluessa Hiltunen on saanut hieman norjalaisväriä, siitä on tullut Hildonen.


Aloitan raporttini Haakanan kirjasta lainaamalla otteen tästä lukemastani kirjasta, Meren soutajia (sivu 19-20). Otteessa Haakana pohtii syitä "helposti todettavissa olevaan erilaiseen tunnelmaan" suomalais- ja norjalaiskylien välillä, siis Suomen ja Norjan välillä.

"Onko niin että tänne on aikoinaan lähtenyt se ihmisaines, jolla katseen avonaisuus ja mielen rohkeus on ollut synnyinlahjana, ja muuta evästä he eivät ole mukaansa ottaneetkaan vaikealle matkalleen tunturien yli toiselle puolen? Vai onko aava meri, jota he ovat katselleet ja jonka kanssa kamppailleet kolmen ja neljän sukupolven ajan, antanut heille tuon ryhdin, tuon välittömyyden, tuon yhteenkuuluvuuden, jota ei voi olla huomaamatta? Vai onko Suomi-äiti kohdellut lapsiaan kaltoin, niitä uskollisia, jotka ovat jääneet ja paikallaan pysyneet? Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?"

Veikko Haakana kirjoitti raporttinsa Ruijan suomalaissiirtolaisista 1970-luvun alussa. Hän kirjoitti niistä nykyisen Norjan norjansuomalaisista, kveeneistä, jotka muuttivat lähinnä pohjoisesta Suomesta Ruijaan vähintään kolme-neljä sukupolvea sitten. Kuinka ajankohtaisilta Haakanan mietteet tuntuvatkaan näinä päivinä, verisen Oslon ja Utöyan joukkomurhan muistopäivänä, 22. heinäkuuta 2012! "Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?", kysyy Haakana.

Norjasta siirtolaisten isänmaana on kysymys. Onko totta, että Norja on siirtolaisiaan kohtaan ymmärtäväisempi kuin Suomì? Onko totta, että Norjaa eivät siirtolaiset ole muuttaneet. Onko totta, että Norjaa ei onnistunut muuttamaan edes joukkosurmaaja Anders Behring Breivik? Breivikin epäonnistumisesta puhui maan pääministeri Jens Stoltenberg eilen muistopuheessaan Oslossa. "...norjalaiset vastasivat pitämällä kiinni arvoistaan, tappaja epäonnistui, ihmiset voittivat", pääministerin kirjoitetaan sanoneen. 

Kävin tänä kesänä (2012) Ruijassa kveenien yhä edelleen asuttamilla alueilla, kuten Vesisaaren kaupungissa, Annijoen alueella, Pykeijassa ja Neidenissä eli Näätämössä. Vuokrasin Vesisaaresta huoneen, yläkerrassa asui Basma - suomalaisittain Pasma. Melkein jokaisen kuusia kasvavan omakotitalon pihatien reunassa oli postilaatikko, josta saattoi lukea suomalaislähtöisen sukunimen, kuten Mietinen, Garvo, Pietilä, Harila, Harju, Veikanmaa,  Räsänen, Nikumaa, Kärnä, Vartiainen, Dikkanen, Maunu jne.

Sukunimet ovat säilyneet lähes tulkoon suomalaisina lähemmäksi kaksi sataa vuotta. Nimet, paikannimet ja jopa arkikielenä säilynyt suomen kieli kertovat paitsi siirtolaisista myös norjalaisesta yhteiskunnasta. Onko totta, että Norja on ymmärtäväisempi siirtolaisiaan kohtaan?

Haakanan kirja on täynnä loistavia tarinoita Ruijasta. Kirja on täynnä muistitietoa mutta myös kirjoitettua tietoa. Haakana esimerkiksi tapasi miehen, joka oli tavannut itse Paulaharjun. Veikko Haakana kuvailee Paulaharjun tavoin mielenkiintoisesti ja elävästi nitä Ruijan ihmisiä, joilla on kerrottavaa "Suomen miehelle".

Itseäni tässä kirjassa puhuttelivat erityisesti Haakanan kannanotot, selkeät mielipiteet ja näkemykset niistä asioista, joiden puolesta hän tiesi tekevänsä työtä. Näin Haakana kirjoittaa:

"Aihelmat joiden olemassaolosta ja jälestämisestä yritän tässä kirjassa kertoa, ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pitäisi olla aina ja mahdollisimman monen kiinnostuksen kohteena. Niiden pitäisi olla perusta ja lähtökohta kaikelle muulle ihmistä kiinnostavalle. Mutta missä on se suomalainen radio- ja televisiotoimittaja, sanomalehtireportterikaan, joka enemmän olisi kiinnostunut eilispäivän vankkailmeisestä todellisuudesta kuin monikasvoisesta tai kasvottomasta nykysuomalaisuudesta. Joka ei vanhasta mitään tiedä, se ei uuttakaan ymmärrä, on sanottu. Ja sen kyllä huomaa. Vanhaa ja tapahtunutta on esimerkiksi suomalaisten siirtolaisuus Ruijaan. Uutta ja nykyistä on muuttoliike Ruotsiin..."

Haakana kirjoitti siis kirjansa noin 40 vuotta sitten. Onneksi sitä vielä löytää kirjastoista. Tänään uutta ja nykyistä ei kuitenkaan enää ole muuttoliike Ruotsiin vaan muualta maailmalta tapahtuva maahanmuutto Suomeen. Kysymys on saman kolikon eri puolista. Haakanan näkemyksillä on painoarvoa tänäänkin.

Itselleni vanhaa ja tapahtunutta on isäni puoleisen perheen siirtolaisuus Amerikkaan ja Australiaan. Vanhaa ja tapahtunutta on myös muutaman "kaukaisen, äidinpuoleisen sukulaisen" siirtolaisuus Ruijaan. Olen näistä "aihelmistani" niin kiinnostunut kuin vain se ujoudeltani on mahdollista. Itselleni eilispäivä on Haakanan sanoin "vankkailmeistä todellisuutta", josta etsin tietoa, lisää tietoa, ymmärtääkseni uutta.

Nykysuomalaisuus on ehdottomasti sekä monikasvoista, -kulttuurista mutta myös kasvotonta. Uutta ja nykyistä itselleni on Amerikkaan vuosisadan alussa muuttaneen isoäitini perheenjäsenen paluumuutto Suomeen, oleskelulupa tänne, suomen kielen opetteleminen ja Suomeen tasavertaiseksi jäseneksi pääseminen. Mitä enemmän tiedän eilispäivästä (1900-luvun alun Suomesta ja siirtolaisten elämästä USA:ssa), sitä paremmin ymmärrän nykysuomalaisuutta - tähän uskon luettuani Veikko Haakanan mahtavan raportin Ruijasta.

Vesisaaren ulkomuseo esittelee Ruijan suomalaisten kartanon, sillä ulkomuseona toimii 1850-luvulta peräisin oleva aito Tuomaisen talon pihapiiri eli kartano; päärakennus ulkorakennuksineen.

ALLA OLEVAT KAKSI LINKKIÄ LIITTYVÄT VIDEOON, JOSSA KUULLAAN AMERIKANSUOMALAISIA MAAHANMUUTOSTA JA SIIRTOLAISUUDESTA.

http://youtu.be/qwjGaEihcts JA http://youtu.be/p2XtE77YFKc

Piiallakin oli ihmissuhteita.

Veijo Meri. Irralliset. (Otava, 2009).
Jälkisanat tähän painokseen on kirjoittanut Sirpa Kähkönen.
Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1959.

Näin sen koin.

Veijo Meren Irrallisista tuli  loppujen lopuksi aika hämmentävä lukukokemus, sillä kirja ei vastannut ennakko-odotuksiini; olinhan piikojen asialla! Kirja nimittäin ei varsinaisesti kerro Anna-nimisen piian työstä, hänen työnkuvasta tai isäntäväestä. Sen sijaan Veijo Meri kertoo tarinan Anna-piian ja Vasili-nimisen sotilaspalvelijan suhteesta; ja tähän päätarinaan kietoutuu useampia pikkutarinoita irrallisten ihmisten ihmissuhteista.

Irralliset kuitenkin onnistui herättämään minussa jotakin. Tarina sai minut tajuamaan, että jopa sata vuotta sitten eläneillä piioilla ja palvelijoilla oli oma elämä elettävänään - eikä elämä ollut vain työelämää. Tarina vakuutti minut: voi piikojenkin elämästä kertoa ihmissuhteita "vatvomalla"...

Tarina ajoittuu Hämeenlinnan seudulle, Suomen itsenäistymistä edeltävään aikaan. Kirjan takakannen mukaan "eletään aikaa ennen 1914". Irralliset kertoo Anna-piiasta, Vasili-palvelijasta ja heidän isännistään. Anna piikoo lehtori Nuutisella. Vasili puolestaan palvelee venäläistä kapteeniaan, joka asuu Nuutisen alivuokralaisena. Kaikki neljä asuvat yhteisessä huoneistossa, mutta elävät omaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista.

Tarinan nuori Anna on kulkenut maalta kaupunkiin ja päässyt piiaksi. Vasili puolestaan lienee kulkeutunut armeijan mukana Suomeen ja päätynyt varuskunnan keittiön kautta henkilökohtaiseksi sotilaspalvelijaksi venäläiselle kapteenille. Tämän tarinan ihmiset lienevät hyviä ihmisiä - paitsi kapteeni, josta kerrotaan, kuinka hän ikään kuin vieraillensa malliksi kuritti palvelijaansa hakkaamalla häntä.

Annan tarina muistuttaa pääpiirteissään Anna-isoäitini tarinaa. Kumpikin eli yhden jakson elämästään piikana kaupungissa, kaukana kotoa. Isoäidilläni ei ollut maalaiskotia, minne palata; kotiseudulle hän kuitenkin palasi, vaimoksi ja tehdastyöläiseksi Iisveden rullatehtaalle. Irrallisten Anna niin ikään palasi, mutta hän palasi kotiin isänsä ja tätiensä luokse. Tarina ei kerro, kuinka Annan raskauden kävi - Vasili ja Anna tuskin jatkoivat elämäänsä yhteisessä taloudessa.

Mitäkö Irralliset näytti minulle piikomisesta ja nuoren naisen elämästä piikana? Työ oli vain työtä, ja piika oli se, joka teki piian työt. Piika lienee ollut välttämätön häntä tarvitseville; itse isäntä tai emäntä tuskin kokivat tarvitsevansa nuorta naista tai miestä, ihmispoloista, vaan työt ne olivat niitä, jotka tarvitsivat tekijäänsä -piikaa. Tässä selitys, miksi piikaa saatettiin kohdella kuin puista esinettä.

Ensimmäistä kertaa ja vasta tämän kirjan jälkeen olen jäänyt tarkemmin miettimään isoäitini elämää eri vaiheina. Isoäitini syntyi äitinsä ja isänsä tyttäreksi, tuskin piiaksi. Leikki-ikäisenä hän varmaankin leikki, jos tilaisuuden sai. Pian tämän jälkeen tuli ruveta töihin, muuten ei leipää saanut.

No, piikana olemista kesti aikansa, Anna-mummollani tähän kului 6 vuotta Helsingissä. Oleellisinta kuitenkin lienee, että hänellä oli siellä myös elämä elettävänä; ei vain työ tehtävänä. Ja tämä oivallus merkitsee minulle paljon, sillä haluan kertoa tarinoita mummostani. Aivan varmasti hänellä oli ihmisiä ympärillään, ihmissuhteita siis! Aivan varmasti hän teki muutakin kuin ruokaa...

Irrallisissa Anna pyysi iltaisin isännältään luvan lähteä käymään kävelyllä kaupungilla. Vaikea uskoa, etteikö oma mummoni olisi pystynyt tähän samaan! Mummoni piikomisvaihe, hänen koko elämäsä on nyt saanut hieman uutta väriä ja pintaa. Taidan sittenkin kiittää Veijo Meren Irrallisia...