20 toukokuuta 2012

Herrasväen piikana Helsingissä 1905-1911


1.Waltari, Mika. Isästä poikaan. Romaani kolmen sukupolven Helsingistä. (WSOY, 2008)
Tekijän lyhentämä uusintapainos Helsinki-trilogiasta Mies ja haave - Sielu ja liekki - Palava nuoruus.
2.Mustonen, Enni. Mustasukkaiset. Arjen ja tunteen tarinoita. (Otava, 2005)

..."kun Annan piti kotoa lähteä"

Waltarin teos Isästä poikaan toi oman sukuni tarinalle sitä pakahduttavaa syvyyttä ja ulottuvuutta, jota en aiemmin ole kokenut; enhän ennen isoäitini sukulaisten löytämistä ole ymmärtänyt etsiä vastauksia kaunokirjallisuudesta. Niinpä Waltarin kieli ja tarina ajoittain pakahduttivat; kertoohan kirjailija Ulrikan ja Kustaan tarinan näiden lasten näkökulmasta. Isästä poikaan  on romaani kolmen sukupolven Helsingistä. Itsellenikin se on sitä, sillä halusin löytää isoäitini aikaisen (1905-1911) Helsingin. Isästä poikaan on kuitenkin myös kuvaus niistä sukulaisistani, joiden syvimmät juuret ovat rutiköyhässä tilattomien Suomessa. Minulle Isästä poikaan on tarina laulun arvoisista suvuista, aineellisesta ja henkisestä köyhyydestä, sukulaisten vieraantumisesta, erilaisuudesta, isistä ja äideistä.

Savolaismummoni Anna Rossi syntyi Rautalammilla huhtikuussa 1890, ja siellä hän eli suurimman osan elämästään niin, että myös isäni syntyi siellä. Anna kuitenkin kävi mutkan "maailmalla" eli muutti kuudeksi vuodeksi Helsinkiin jo 15-vuotiaana vuonna 1905 tullakseen takaisin vuonna 1911. Annan vanhempi veli Johannes puolestaan oli jättänyt kotipaikkansa vuotta aiemmin, 1904.

Vanhimman veljen ja siskon lähtöihin on täytynyt olla omat erityiset syynsä, ehkä kotona sattui jotakin ratkaisevan ikävää - aivan kuten kävi Ulriikan ja Kustaan perheessä. Perhe lienee rutiköyhä näihin aikoihin, ei siis puhettakaan, että Anna ja Johannes olisivat muuttaneet aloittaakseen opiskelun Helsingissä.

Epäilen, että isoäitini perhe ajautui vaikeuksiin isä-Aadamin juomisen tai velkaantumisen takia. Kun luin trilogin ensimmäistä osaa, sain tutustua Ulrikan ja Kustaan perhe-elämän ankaruuteen, joka niin kovasti minua puhutteli. "Kenties hän olisi jaksanut talonkin pitää pystyssä, jollei säätyjen päätöksellä olisi talonpojilta perinnäistä viinanpoltto-oikeutta kielletty ja siten ehdytetty ainoata tulonlähdettä, joka auttoi Kustaalan isäntää suureellisia elämäntarpeita tyydyttämään. Ja kaikesta lopun tekivät molemmat suuret katovuodet." ( Waltari,s.22)

" Siinä portailla istuessaan  ja kuunsirpin alenemista seuraillessaan Ulriika emäntä tiesi, että hänen oli sekin päivä nähtävä, jolloin talo menisi ryöstöön, ja hän saisi lastensa kanssa vähäisine kaluineen painua maantielle kodostaan. Tämä ajatus oli hänelle kuolemaakin katkerampi." (Waltari, s. 22)

Annan isästä Adamista tiedän toistaiseksi vain vähän. Rautalammin virkatodistuksen mukaan Adam Rossi syntyi ennen nälkävuosia, 25.8.1854. Saman todistuksen mukaan hän muutti Rautalammille Viitasaarelta 6.7.1887. Senkin tiedän varmasti, että hänet vihittiin avioliittoon noin 10 vuotta nuoremman Wilhelmina Bomanin kanssa 11.9.1887 ja ensimmäinen lapsi, Johannes, syntyi 1.4.1888 ja toinen lapsi, Anna-mummoni vuonna 1890.

Pariskunnan nuorin lapsi, Elina, syntyi Helsingissä 1905. Myöhemmin Amerikkaan muuttaneen Elinan syntyperästä ei jostakin syystä kuitenkaan olla yksimielisiä ainakaan Amerikan sukulaisten parissa, sillä siellä Elinaa pidettiin "siskopuolena"... Virkatodistuksen mukaan Elinan vanhemmat ovat Adam ja Wilhelmina Rossi, toiseksi kummiksi on merkitty neito Anna Rossi (sisko). Mitä, jos Elinan äiti olikin Anna...sitä olemme viime aikoina Elinan pojantyttären eli Sandin kanssa mietiskelleet...

Adamin isä oli nykyisen Konneveden Särkisalossa syntynyt Johannes Rossi (1813-1893) ja äiti samalla kylällä syntynyt Eeva Hyvönen (s. 1823). Adam kuului Rossien sukuun sekä isänsä että äitinsä puolelta, sillä Eevan äiti oli Elisabeth Mattsdotter Rossi (s. 1786). Adamilla oli vain kaksi sisarta ja yksi veli. Sisarukset kuolivat ennen Adamia. Ja tiedossa on, että Adam osasi lukea ja kirjoittaa.

Paraikaa selvittelen, olivatko Adam ja Wilhelmina Rossi koko elämänsä ajan tilatonta väkeä vai jotakin muuta. Haluan tietää, mitä tarkoittaa se (muisti)tieto, että "koti meni vasaran alle 1905". Kun perheen kuopus (Elina) vuonna 1905 syntyi "vierasseurakuntalaisena" Helsingissä, merkittiin papereihin Elinan isää koskeva asuinpaikkatieto "Kivimäen kylä, Siistilän kartano Rautalammilla". Oliko Adam aina renki vai aloittiko hän perhe-elämän "Amerikan lähteiden" mukaisesti "hevosen omistajana ja talonpoikana"  -  näitä mietiskelen ja selvittelen, jotta saisin Adamin tarinasta luotettavasti hänen näköisensä.

Näyttää siis siltä, että koska Annan "koti meni vasaran alle", se merkitsi, että perheen oli Waltarin sanoin "painuttava maantielle kodostaan". Vanhin poika Johannes lähti etua Helsinkiin, perässä vanhin tyttö Anna. Jostakin syystä myös Annan äiti Wilhelmina oli Helsingissä ainakin silloin, kun Elina syntymä (29.11.1905) virallisesti merkittiin kirkonkirjoihin. Missä olivat tuona vuonna perheen nuoremmat lapset, Elisa ja Kalle, sitä en vielä tiedä.

06 toukokuuta 2012

Ihminen ja ihmisen vaatteet - yksi ja sama?

Leena Krohn. Oofirin kultaa. (WSOY, 1987.)

Olen kahdesti nähnyt Liisa Helmisen ohjaaman elokuvan Pelikaanimies ja pitänyt siitä kovasti. Vuonna 2004 valmistunut elokuva pohjautuu Leena Krohnin kirjaan Ihmisen vaatteissa. Nyt olen lukenut Krohnin kirjan Oofirin kultaa. Koska olin löytävinäni jotakin yhteistä näiden Krohnin kahden tarinan välillä, yritän nyt kirjoittamalla selvittää itselleni, mikä yhdistää Ihmisen vaatteissa-tarinan Oofirin kultaan.

Pelikaanimies kertoo pelikaanista, joka pukeutuu ihmisen vaatteisiin, ja lopulta yrittää elää hyvää pelikaanimiehen elämää niin kuin hyvä ihminen elää. Yritys ei onnistu eikä ihmisen vaatteisiin pukeutuminen tee linnusta ihmistä.
Oofirin kultaa puolestaan kertoo lattiasienen (Serpula Lacrymans) valloittaman talon (Tabernaakkelin) entisistä asukkaista ja näiden elämästä. Kirjan ensimmäiset sivut vain luin oudoista käsitteistä välittämättä; annoin tarinan puhutella tai olla puhuttelematta. Vähän myöhemmin halusin kuitenkin selvittää lukuisat, itselleni vieraat käsitteet ajatuksella: "Opin uutta."

Eri lähteistä sain selville, että Oofir oli Raamatun mukaan paikka, josta haettiin kultaa. Orpana tarkoittaa suomen kielessä serkkua tai muuta sukulaista, ja Ouroborus on ikivanha syklisyyden symboli, joka kuvataan niin, että käärme tai lohikäärme syö häntäänsä. Opin, että kattohaikaraa on ennen kutsuttu tuonenkurjeksi ja kalmo tarkoittaa kuollutta ihmisen ruumista.

Oofirin kultaa on kirjana enemmän kuin tarina. Se on fantasiaromaani, mutta myös yksi kirjailija Leena Krohnin omakuvista. Mielestäni tämä kirjaa kertoo poikkeuksellisen painavasti myös kirjailijasta - tai no, olkoon menneeksi, Oofirin kultaa kertoo Krohnin maailmankuvasta ja hänen suhteestaan itseensä, toisiin ihmisiin ja ihmiskuntaan. Krohnin kirja muistuttaa nk. älykkökirjaa, eli se on kirja, jota ymmärtääkseen on täytynyt "tehdä kotitehtävät" tai ainakin pitää nähdä vaivaa jaksaakseen ymmärtää tarinan sanoman. Näistä syistä pidän tästä kirjasta. Ja pitäminen edellyttää pohdintaa.

Erityisesti jäin miettimään, mihin kirjailija viittaa antamalla tilaa ihmisten vaatteiden kuvaukselle; tarinassa rouva Raa kokee muutoksen ihmisten vaatetuksen kautta. Ilmeisesti kiinnitin pukeutumisteemaan huomiota  siksi, että muistin Pelikaanimies -elokuvan pohjana käytetyn Krohnin tarinaa Ihmisen vaatteissa.

"Ja kuitenkaan rouva Raa ei ollut koskaan ennen nähnyt niin eriskummallisia jalkineita. Ensinnäkin ne olivat hyvin kirkasvärisiä, räikeitä oikeastaan: karmosiininpunaisia, sähkönsinisiä, vihreitä ja violetteja, sahramin- ja auringonkeltaisia. Toisinaan näki jopa sellaisia kenkiä, joissa tungeksivat spektrin kaikki viisisataatuhatta väriä täplinä, viivaryöppyinä, pyörteiksi ja spiraaleina. Jos niitä katsoi liian pitkään, alkoi kohta räpytellä. Mutta ihmeellisintä ei rouva Raan mielestä ollut väri, vaan kenkien muoto ja koko. Ne olivat näet hänen poissaollessaan kasvaneet niin suhteettoman pitkiksi kärjiltään, että olisi voinut luulla niiden haittaavan kävelemistä. Ja sen ne tekivätkin, sillä pisimmät kärjet oli usein sidottu nyöreillä kävelijän polviin. Toisiin oli kiinnitetty erilaisia pikku esineitä amuleteiksi tai noita tiukuja, jotka helisivät joka torilla ja katukäytävällä.
Kun rouva Raa sitten nosti katseensa ylemmäksi, hän näki kirjavia sukkia tai kireitä, sukkia muistuttavia housuja, jotka olivat yhtä räikeitä kuin kengät, mutta usein toinen lahje oli erivärinen kuin toinen.
Ja kiinnittyipä hänen silmänsä mihin tahansa yksityiskohtaan ohikulkijoiden vaatetuksessa, kaikkialla hän tapasi saman liioittelun hengen, saman julkeutta lähenevän mahtipontisuuden, joka ilmaisi itseään ylettömän suurina nappeina, tärkkäyksin pullistettuina hihoina ja yli rintakehän laskeutuvina kauluksina. Niiden laskoksia kahisuttivat kaupungissa aina ryntäilevät tuulenpuuskat. Uusien kaupunkilaisten puvuissa sekoittuivat kaukaiset aikakaudet ja vieraat perinteet siihen, mitä he uskoivat ennennäkemättömiksi. Rouva Raa tuli luokseni palavissaan ja sanoi:  - Hehän käyttävät  tanua ja saria, kaftaania ja munkinkauhtanaa. Ovatko he burjatteja? Fellaheja? Fransiskaaneja? Tämä ei ole se kaupunki, jonka minä tunsin. - Mitä sitten odotit? Minä nauroin ja heilutin jalkaani, jotta pieni tiuku kenkäni kärjessä kilahti kirkkaasti. - Eikö siellä etelässä muka käytetty kenkätiukuja! Mutta rouva Raa oli oikeassa: kaupunki oli muuttunut. Oliko se sitten paha? Eikö se ollut juuri niin kuin pitikin. Kilinä oli hilpeää, se miellytti minun korvaani ja se miellytti rouva Raan korvaa, ja kuitenkin hän oli huolissaan. -Ei se ole vain vaatteissa, hän sanoi. - Se on myös ilmassa, ihmisissä, ja ihmisten puheissa. Kaikkea on liikaa."

Mietin, mitä Krohn itse asiassa haluaa tässä kohdin sanoa rouva Raan suulla. Ainakin se on ilmeistä, että vaatteet kiinnostavat kumpaakin, ja pukeutuminen ja vaatteiden kieli osana ihmisten välistä vuorovaikutusta. Mutta sekin lienee selvää, että rouva Raan huomio vaatetuksen kohtuttomuudesta, mahtipontisuudesta ja liioittelusta on kirjailijan viesti kohtuullisuuden puolesta suhteessa itseemme ja koko luomakuntaan.

Voihan olla, että "vaatteet on aatteet". Voihan olla, että ihminen ja ihmisen vaatteet ovat yksi ja sama mutta vain suhteessa ulkopuoliseen maailmaammeko? Vai onko niin, että "kohtuus kaikessa" selittää suhteemme itseen ja luontoon. Vaikeita kysymyksiä...mutta jos osaisin kysyä oikeita kysymyksiä, pystyisin vastaamaan. Tätä odotellessa...lisää Leena Krohnia, luulen näin!

05 toukokuuta 2012

APUA, millaista oli elämä Helsingissä 1905-1911?

Hei,
olen paraikaa kirjoittamassa tarinoita Sulo-isäni äidinpuoleisesta perheestä, Wanhan Rautalammin Rosseista. Juuri nyt luon tarinaa isoäitini Annan ja hänen pikkusiskonsa Elinan välisestä suhteesta. Samanaikaisesti luen romaaneja, sillä en kuvittele löytäväni tarinoihini aineksia vain maakunta-arkistoista tai historian kirjoista.

Tarvitsen kuitenkin apua,sinua, lukijoiden yhteisöä ja ystävyyttä!

Haluaisin sinun auttavan minua löytämään lisää niitä romaaneja, jotka auttaisivat minua kertomaan tarinan piiaksi pestautuneen 15-vuotiaan Anna-tytön elämästä Helsingissä 1900-luvun alkuvuosina, esimerkiksi 1905-1911. Hän oli minun mummoni, ja hän eli kuusi nuoruutensa vuotta Helsingissä.

Paraikaa luen Leena Krohnin Oofirin kultaa. Juuri äsken puolestaan löysin Huovisen Allin FB-sivulta linkin Kuisma Korhosen (s. 1964)  esseekokoelmaan  Lukijoiden yhteisö. Korhonen esiintyy maanantai-iltana 7.5.2012 Oulun pääkirjastossa, ja kertoo kirjastaan. Ja Sandi-serkkuni (Elinan puolelta) sanoi, että hän voi käyttää minua Oulussa...Aioin harkita asiaa; onhan yhden illan pysäkki, Oulu, aika kaukainen maanantai-illan pysäkki Sieppijärven kairasta käsin.

Kuisma Korhosesta kertova esittelyteksti puhutteli minua. Korhonen tuntuu uskovan, että kirjallisuus todellakin tallentaa yhteisön muistia. Tähän uskon itse omien lukukokemusteni perusteella.

"Viime vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassaan ”Lukijoiden yhteisö” Korhonen pohtii kirjallisia kohtaamisia, lukemista ja yhteisöllisyyttä: millaisia yhteisöllisyyden muotoja lukeminen synnyttää, miten kirjallisuus tallentaa yhteisön muistia, miten kohtaa Muumipeikko Mörön ja mistä Sofi Oksasen ”Puhdistus” oikeastaan kertoo. Korhonen käsittelee myös sitä, mistä syntyy keskitysleirikuvausten outo lumo.
Lisäksi alustuksessaan Korhonen pohtii uuteen suosioon nousseen kaunokirjallisen esseen olemusta."

Kiinnostaako tämä näkökulma sinua? Oletko lukenut kirjoja, joista luulisit olevan minulle iloa, kun selvittelen isoäitini aikaista elämänmenoa Helsingisssä? Jos olet, ja jos tämä aihe kiinnostaa sinua, kommentoi tai lähetä joku merkki ajatuksistasi, vaikka vain yksi vinkki!

Kata kiittää.

03 toukokuuta 2012

Se tavallinen tarinako?

Veikko O. Haakana. Arkuntekijä (1960).

Jäätikkö uhkaa (1961) ja Anteri Lapinpoika (1971) ovat Veikko Haakanan nuortenkirjoista ne, jotka olen lukenut ääneen koulussa. Haakana aloitti kirjojen kirjoittamisen 1950-luvulla. Ensimmäiset kirjat olivat nuorten seikkailukirjoja. Arkuntekijän löysin sattumalta - luonnollisesti!

Monipuolinen kirjailija

Olen ensin löytänyt ja sitten ostanut Arkuntekijä -kirjan divarista vuonna 2005. Valintaperusteena on ollut sekä kirjailijan nimi "Veikko O. Haakana" että mielenkiintoinen ammattinimike "arkuntekijä".

Veikko O. Haakanasta en ollut heti varma, oliko hän se nimeltä tuntemani kirjailija "Veikko Haakana" Sodankylästä, vai joku toinen lähes samanniminen "Veikko O. Haakana". Arkuntekijän luettuani otin selvää, ja osoittautui, että yhdestä ja samasta kirjailijasta on kysymys.

Olen iloisesti yllättynyt kirjalöydöstäni, sillä mielikuvissani Veikko Haakana tähän mennessä on esittäytynyt vain eräkirjailijana. Ihan kokonaan olin unohtanut, että onhan Haakana todellakin kirjoittanut myös mielenkiintoisia nuorten seikkailukirjoja, kuten Jäätikkö uhkaa (1961)  ja Anteri Lapinpoika (1971).

Arkuntekijä ei ole kirjailijan itsensä mielestä hänen pääteoksensa. Kivinen biisoni (1969) kuulemma on, ja se on myös palkittu kirja. Haakanan mielestä hänen "teostensa teemat jakaantuvat siten, että nuorisokirjoissa tarkastellaan ihmiskunnan varhaisia vaiheita, runokirjoissa luontoa ja ihmissuhteita ja eräkirjoissa luontoa ja sen suojelua. Muutamissa kirjoissa käsitellään myös kansanperinnettä."

Arkuntekijä ei ole jääkauden aikaan sijoittuva nuortenkirja, se ei ole runokirja, ei varsinkaan eräkirja mutta ei siinä kansanperinnettäkään käsitellä. Se on ensisijaisesti kertomus arkuntekijästä, naimisissa olevasta "hiljaisesta ja kyynillisestä" miehestä, ja toiseksi miehen mielenlaadusta suhteessa omiin ja vaimonsa välisiin ristiriitoihin.

Perhe-elämän jyrkkiä ristiriitoja

Tarinan aloitus on onnistunut ja taitava mutta myös ikään kuin niin totta. Haakana aloittaa:

" -Onko se tyttö vai poika? vaimo kysyy. Se on häneltä ensimmäinen keskustelun sävyinen puhe pitkille ajoille ja mies ymmärtää, että se on tarkoitettu yllättämään. Se on tarkoitettu yllättämään tuttavallisuudella, jollaista heidän välillään ei enää aikoihin ole ollut. Mutta erittäinkin on kysymyksen tarkoituksena ja päämääränä yllättää sillä, että sen sisältämä asia ja käytetty äänensävy ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenään."

Haakanan tyylivalinta, aihe ja nämä ensimmäiset rivit myivät tarinan minulle nopeasti. Tarina on klassinen, ikiaikainen, inhimillinen mutta samalla niin hieno kuvaus avioliitosta, joka ei tyydytä miestä eikä vaimoa. Arkuntekijä on  hyvin puhutteleva tarina perhe-elämästä, joka ei näytä miksikään muuksi muuttuneen ajan juoksussa.