Näkökulmateksti: luokanopettaja (eläkk.) Katariina
Korhonen, kirjabloggaaja, tietokirjoittaja.
Loimaan hiihtohistoriallinen seminaari, 18.3.2022
PAIKKA: Maatalousmuseo
Sarka, Loimaa.
JÄRJESTÄJÄT: Jouko Pukki, Timo Siukonen ja Kalle Virtapohja.
Mitä "hiihtohistoriasta" sytykkeensä saanut kohtaaminen käynnisti yhdessä harrastajassa
Ihmisten väliset kohtaamiset
parhaimmillaan käynnistävät ja luovat uutta. Itselleni kohtaamisista on tullut
syy ja seuraus – kuitenkin niin, että vastavuoroinen intuitio ja hyväksyntä tunteina
ratkaisevat oman ”heittäytymiseni” ja reaktioni puheena oleviin aiheisiin.
Timo Siukonen julkaisi kirjansa Puusuksia Suomesta jo 2016.
Sain tämän upean kirjan omistuskirjoituksella varustettuna lahjaksi Jouko
Pukilta (20.10.2016). Tietokirjailija Siukonen puhuttelee lukijoitaan
kirjansa alkusanoissa kiittämällä lämpimästi nimeltä mainitsemiaan (hieno ele)
yhteistyökumppaneitaan, jotka erityisen paljon olivat tehneet Timolle töitä
koko hänen kirjaprojektinsa ajan. Yksi kirjoittajan kiittämiä kumppaneita on Jouko
Pukki; sama Jouko, jonka ihmisläheisissä ja uuden oppimiseen pyrkivissä
projekteissa olen ollut mukana kauan – laskutavasta riippuen enemmän ja
vähemmän.
Kiitänkin näin aluksi erityisesti
Jouko Pukkia muiden muassa saamastani seminaarikutsusta (yllä). Jouko on jo yli 30
vuoden ajan toiminut vaikuttajaverkostoni peruskalliona. Joukon ansiota on,
että olen päässyt tutustumaan Timo Siukosen kirjoittaja- ja tutkimustyöhön.
Joukon innostamana olen osallistunut Turun kirjamessuille, ja siellä
päässyt kuuntelemaan Kalle Virtapohjaa. Ja niin edelleen.
On myös Joukoa kiittäminen
siitä, että seminaarin loppuraportti ”kaipasi näkökulmaani”. Oli suuri ilo
istua ”kirjoittavana toimittajana” seminaarissanne! Kaiken minkä nyt kirjoitan,
tarkoitan lukuelämykseksi ja kokemusperäiseksi tunnelmapalaksi siitä, mitä
seminaarinne minussa käynnisti. Tarkoitan tekstini juuri Sinulle – lukemisesta
ja kirjoista kiinnostunut hiihtourheilun ja historian harrastaja! Harrastuksemme
yhdistäkööt ajatuksiamme!
1.
Unohdetut suksisepät ja
suksitehtaat. Tietokirjailija Timo Siukosen kirja kantaa.
”Minä unohdan ja minut
unohdetaan.”
”Mitä vielä!”
”Elämäkö on tässä ja nyt?”
”On. Ja elämä kantaa.”
Seminaarissa esiintynyt Timo
Siukonen puolestaan on kirjoittanut kirjansa alkuun näin:
Tähän kirjaan kootut
tiedot olen kerännyt matkustamalla alkulähteille. Koska ensisijaisia haastateltavia
ei ole elossa, minun on pitänyt luottaa asiakirjoihin ja toissijaisiin
lähteisiin. Olen kiitollinen
suomalaiselle järjestelmälle, joka periaatetasolla säilyttää kaiken tarpeellisen. Kymmenet arkistot, museot,
kirjastot, kyläseurat, sukuseurat ja yksityishenkilöt ovat auttaneet minua
kärsivällisyyden äärirajoille asti.
Mitä seurasi Timo Siukosen seminaariesityksestä? Innostuksen sai aikaan, ja aika Siukosen
lähdeluettelon ja omien vanhojen kirjojeni vertaamiseen löytyi paluumatkan
jälkeen kotona Sieppijärvellä.
Ajatella, matkustamalla on
saanut myös tietokirjailija Siukonen selville unohdettujen suksiseppien ja
suksitehtaiden nimet ja kaikki muut.
Innostuin siis tutkimaan
tarkemmin lähdeluetteloa liitetiedostoineen. Tekstin antaman vihjeen
perusteella tarkistin, mitä Toivo Vuorelan kansatieteellistä teosta
Puusuksi-kirjan tekijä on käyttänyt. Heti kohta menin omalle kirjahyllylleni
löytääkseni sieltä Vuorelan teoksen, Suomalainen kansankulttuuri.
Mutta löysin myös toisen, Pukin
Joukolta saamani Vuorelan Kansanperinteen sanakirjan. Totesin sanakirjan
vastaavan huutoonsa, sillä Vuorela sanoo: ”Tämän sanakirjan tarkoituksena on
pyrkiä selittämään sellaisia sanoja, joiden ymmärtäminen auttaa saamaan
käsitystä myös taannoisen kansankulttuurimme laadusta.” Hienoa, hiihto on taatusti aina ollut osa
kansankulttuuriamme!
Jäinkin selailemaan perinteestämme
kertovia sanoja ja miettimään niiden merkityksiä, esimerkiksi suksi ja
Peräpohjolaan viittaava sana sattapaikka. Vuorelan mukaan sattapaikka on
tarkoittanut paikkaa, johon on kokoontunut paljon väkeä. Se on hauska
määritelmä, itselleni uutta tietoa. Kotikyläni Sieppijärven yksi vanhoista
suvuista on käyttänyt ja edelleen käyttää sukunimeä, Satta. Kotikirjastostani
löytyy myös lastenkirja 50-luvulta, Sata Sattaa.
Siukosen teoksen yksi
liitekartoista (s. 325) näyttää selville saatujen suksiseppien lukumäärän
eri maakunnissa. Perinnesanoja käyttäen voisin kirjata Siukosen karttaan
merkitsemän tiedon seuraavasti:
Sivakkaseppien suurin sattapaikka
on ollut Kainuu (156 kpl). 2. Sivakkaseppien
pienin sattapaikka on ollut Satakunta (5 kpl).
2.
Inspiroiduin lisäämään
uutta hiihtotietoa Sieppijärven Sisun tekeillä olevaan historiikkiini.
Uutta hiihtoseuratyön
kansallisiin tuloksiin liittyvää tietoa löysin aineistoista, joita
löytyi seminaarin päätteeksi vieraille jaetusta ”palkintolaukusta”.
Ali Koskimaan toimittama Hiihtäjä1965, numero 1 (Suomen
Hiihtoliiton taitomerkkiluettelo 1965) esittelee vuoden 1964 hiihtoseurat
luokittain. Naapurikuntani Pellon Ponsi ylettyi Hiihtäjän mukaan
tuolloin peräti suurmestariluokalle, sillä Eero Mäntyranta
sai arvon 1964.
Kotikylälleni Sieppijärvelle oli
perustettu urheiluseura heti Evakon jälkeen (Lapin sota) 1945. Lapissa
jälleenrakennusajan työt talkoineen hyvitettiin tanssimalla ja urheilemalla,
talvisin hiihtämällä. Lopulta koko Suomi hiihti seuratasolla viimeistään
1960-luvulta alkaen.
Suomen Hiihtoliiton Hiihtäjä1965
-julkaisun mukaan Sieppijärven Sisu mieskilpahiihtäjineen (Jauhojärvi,
Reijo; Lämsä, Aukusti; Lämsä, Timo; Saari, Paavo ja Vaattovaara,
Pentti) saivat paikan hiihdon I (ensimmäiseen) luokkaan. Samana vuonna
seuraluokituksen II-luokkaan ylsivät Sieppijärven Sisun miehet Gullsten,
Pekka; Koivumaa, Aimo; Mikkola, Timo; Nikumaa, Ahti; Nikumaa,
Aulis; Peteri, Timo; Petäjäniemi, Arvi; Sirkka, Pauli; Vaattovaara,
Eero ja Vaattovaara Matti.
Rautalammilla syntynyt isäni
Sulo Korhonen (s. 1923) asettui sodankäyneenä rintamamiehenä sattumalta Tornionjokivarren
Sieppijärvelle kohdattuaan 50-luvun puolivälissä urheiluseura Kolarin
Kontion tansseissa täällä asuvan naisen. Minä synnyin heidän esikoistytökseen,
joka aloitin kansakouluni 1963. Tuohon aikaan Sulo Korhonen oli jo aloittanut
Sieppijärven Sisun riveissä kilpahiihtämisen ikämiesten sarjassa – leimautuen
kummajaiseksi vain Länsi-Pohjan piirin nuorimpien kilpahiihtäjien
silmissä.
Hiihtäjä 1965 -seuraluokittelussa
Sieppijärven Sisu sai kuitenkin kolmanteenkin luokkaan edustuksen, sillä Filppa,
Kari; Järvirova, Markku; Korhonen Sulo ja Tiensuu,
Voitto hiihtivät em. luokitukseen tarvittavat pisteet seuralleen.
Opin hiihtämään isäni
ohjauksessa. Sulo hiihti itse ostamillaan Järvisen kilpasuksilla ja
voiteli luonnollisesti itse suksensa. Kun me lapset kasvoimme kilpahiihtäjiksi,
isä-Sulosta tuli lasten voitelumestari. Muistan isän ääneen lausuman
huudahduksen: ”Kyllähän Pojan sukset voidellaan”! Jo 60-luvun lopulla
Sieppijärven Sisussa hiihtävien lasten lukumäärä oli kasvanut nopeasti. Niinpä
niitäkin lapsia pyrki hiihtämään, joilla ei ollut ns. omaa huoltajaa
voitelemaan suksia. Kilpahiihtäviin lapsiin ei vielä tuohon aikaan suhtauduttu
arvostavasti. Tämän muistikuvani mukaan Korhosen Sulo voiteli senkin Pojan
sukset, joitten pohjia kukaan muu ”ei ehtinyt” liukkaiksi tai pitäviksi
huoltamaan.
Hiihtäjä-Sulon tyttärenä en
muista, milloin sain ja minkälaiset olivat ensimmäiset sukseni – ja
hiihtokengät. Tuohon aikaan Kolarin(kin) kunta avusti jakamalla
kenkäavustushakemuksiin oikeuttavia lomakkeita kaikille – tosin vain harvat ja
valitut perheet sittemmin saivat lapsilleen kunnalta kengät, mahdollisesti jopa
monot.
3.
Inspiroiduin vertaamaan
Juuso Waldenin urheiluohjelmaa Sieppijärven Sisun Antti Iivarin vastaavaan.
Kalle Virtapohja piti Loimaan seminaarissa esitelmän Juuso Waldenista;
urheilumiehestä, jonka sanotaan olleen Suomen viimeinen tehtaanpatruuna – ja
Yhtyneitten Paperitehtaiden ympärille luomansa urheiluimperiumin johtaja.
Vuorineuvos
Walden oli syntynyt Pietarissa (1907 – 1972). Hänestä kasvoi patruuna,
joka itse perusti muiden muassa Valkeakosken Hakan (1934), ja jalkapallon
Suomen cupin. Hiihtäjistä tunnetuin lienee ollut Paperitehtaan talliin
kuulunut Veikko Hakulinen, jonka oma urheilutyöhön sitoutuminen oli sitä
luokkaa, että hänestä tuli ”monien lajien Suomen mestari”.
Kaiken kaikkiaan Walden ja
Yhtyneiden Paperitehtaiden paikalliset urheiluohjelmat toimivat tavalla, joka
mahdollisti urheilijan ammattimaisen harjoittelun; Walden maksoi ”omille” urheilijoille
kuukausipalkkaa – ja heitä lienee ollut muitakin kuin huipulle hiihtäneet
tähdet.
Paikallisuus urheiluhistorian
yhteydessä haastaa käsitteenä, sillä pieni tuskin koskaan on
historiankirjoitukselle merkinnyt niin paljon kuin suuri.
Paikkakunnan suuret Persoonat
eli arvovaltaisen aseman saavuttaneet, omissa hankkeissaan hyvinkin onnistuneet
liikemiehet, ovat kautta historian ansioituneet myös näkyvyydessä.
Näkyvyys, nykykielellä
julkisuus, on aina merkinnyt olemassaolon energiaa. Tärkeä osa suomalaisen
hiihdon historiaa ovat lopulta nimeltä unohdetut harrastajat - ja nimeltä
muistetut ne kilpahiihtäjät, joiden on onnistunut voittaa jotakin arkielämää
suurempaa. Näiden urheilijoiden läpimurto on merkinnyt voittoa myös
paikkakunnalle ja paikkakunnan urheilujohtajalle.
Toisaalta juuri (nimeltä)
unohdetut urheilijat ovat hiihtohistoriaa kirjoitettaessa tärkeässä roolissa,
sillä tutkija, joka haluaa tehdä unohdettuja, entisiä paikkakunnan tähtiä näkyviksi,
tietää, mitä tekee. Hän osaa tehdä oikeita kysymyksiä. Näin saadaan hiihdon
merkitystä tai arvostusta arvioitua kenties yllättävän uudesta näkökulmasta.
Ihminen on paikkasidonnainen
kulttuurieläin. Siksi suhteemme hiihtoon saa alkunsa kotoa.
Tietokirjoittajana minun ”oma
paikallinen hiihtoseurani” on aina ollut Sieppijärven Sisu. Urheiluseuran
hiihtotoiminnasta alusta alkaen vastasi omalla nimellään liikemies Antti
Iivari. Seuran alkukymmenet olivat nuorten miesten kilpahiihtäjiksi
ohjaamisen aikaa. Antti Iivari teki seurastaan kilpailukykyisen.
Suomen ”hiihtoniilot”
muistavat Sieppijärven Sisun
Sieppijärven Sisusta tuli
yksi Suomen tunnetuista hiihtoseuroista. Tästä tuli totta viimeistään
1960-luvulla. Kunnia ja kiitos on yksimielisesti jätetty Antti Iivarin
muistolle.
Kolarin Nuottavaarassa
syntynyt Vesa Hiltunen on muistellut Sieppijärven Sisun alkuvuosia ja
seuran hahmoa, Iivarin Anttia. (Ote kyläkirjasta alla)
”Iivarin Antti oli
liikemies, kävi metsänostomatkoillaan syrjäkylissä. Hän puhutteli meitä
poikasia asiallisesti, kyseli kuulumisia ja kehui meidän hiihtolahjoja. – Tulkaa pyhänä Sisun hihtoihin, sarjoja on
kaiken ikäisille. Jos tulette lauantaina, saatte yöpyä koululla. Kaisu, minun
vaimo, on opettaja.
Lauantaina heti koulun
jälkeen lähtivät Ungan Matti (13 v.) ja velipoika-Mikko (11 v.) suksilla
Sieppijärveä kohti, jonne oli matkaa 30 kilometriä. Pasmajärveltä tulivat
mukaan Mäki Erkki, Pasman Usko ja ”Linnean Aatos”. Antti
ja Kaisu järjestivät pojille majoituksen koululta.
Pyhänä pojat osallistuivat
kilpailuihin hyvällä menestyksellä, ja heti palkintojen jaon jälkeen lähtivät
hiihtäen kotia kohti 30 kilometrin taipaleelle. Mikko voitti sarjansa, ja Matti
tuli neljänneksi. Pohjolan Sanomissa oli sitten tulokset. Se oli suuri arvonnousu
pojille.
Antti tuki ja kannusti
monin eri tavoin meitä nuoria, köyhiä poikia, jotka tulimme kuin apinat
viidakosta ihmisten ilmoille. Hiihtovarusteita sai halvalla ja pitemmille
kilpailumatkoille hän varusti ruokaa mukaan.” (Routalattiat. Aki Ollikainen. 2005)
 |
Sieppijärven Sisun 40-vuotisjuhlassa (1985) esitetty näytelmä vanhasta talkoohengestä jäi juhlayleisön mieliin.
Sisun kuva-albumi: https://goo.gl/photos/3zN4wDGT6bgNCVRs5
|
4.
Hiihtohistoriaan pätee historian
kokemisen lainalaisuus: historia löytyy (jos on löytyäkseen) itsestämme!
Tarja Mäkipunto-Ristanen,
Kati Uusitalo, Kati Lehtonen, Olli Nepponen, Heikki Ikola (videoyhteys) ja Matti Hintikka (videotervehdys)
esittivät seminaarissa kommenttinsa yhteisestä aiheesta. Antoisia olivat
nämäkin ”kohtaamiset”, ja jokaisesta puheenvuorosta löysin tarttumapintaa omaan
ajatteluuni ja omiin historiakokemuksiini. Sain myös rohkaisevaa tukea
toiveelleni, että oppisin entistä rohkeammin luottamaan omaan näkemykseeni myös
siinä tilanteessa, kun on puhumisen aika.
Olli Nepposen mainio Paavo
Talvelaan liittyvä lausahdus (Joka mies talvella suksille!) ja Tahko
Pihkalan iskulause (Suksissa Suomen turva!) veivät ajatukseni
suksien sotilaskäyttöön ja tuolloin 20-vuotisen isäni rintama-aikaan. Kirjoitin lauseet itselleni muistoksi.
Tätä nykyä voin aivan nätisti
myöntää, että oman hiihtohistoriani olen itsestäni löytänyt. Välineitäni tähän
löytämisen iloon ovat olleet tiedonnälkä, uuden oppimisen halu, tunteisiin
tutustuminen, lukemattomat vastavuoroiset kohtaamiset kotona ja maailmalla sekä
kriittinen ajattelu. Oma hiihtoharrastus on vuosikymmenten kuluessa muuttunut
ulkona liikkumisen iloksi. Seuraavaksi sanoitan perustan hiihtoarvostukselleni.
Niin, ensin minua suksille ja
suksilla ohjasi oma isäni hankkimalla kunnolliset välineet ja tekemällä ladut
ja voitelemalla sukset ja hiihtämällä itse (auttoi selkäkipuun). Seuraavaksi
menimme isän kanssa aamun postiautolla Pellon Orajärvelle hiihtokilpailuihin, mutta
matkustaminen vaati veronsa – ei jäänyt mukavia muistoja. Noin 15-vuotiaana
hiihdin ensimmäisissä Ylläksen kisoissa: käsiä ei palellut, aurinkolasit sain
palkinnoksi, jäi iloiset muistot itseni yllättämisestä. 15-16 -vuotiaana tunsin
hankkineeni hyvän minäkuvan itsestäni kilpahiihtäjänä.
Muutin ensimmäisenä
lukiovuotenani naapuripitäjän kouluun, asuin alivuokralaistalossa arkipäivät ja
viikonloput kotona. Enää minun ”ei tarvinnut” hiihtää, koska mikään ei isäni
mielestä saisi häiritä koulunkäyntiä. Sain valita koulun hiihtämisen tilalle. Muutaman
vuoden päästä Kajaanin opettajankoulutuslaitoksella ”pääsin” taas hiihtämään
(ja voimistelemaan), sillä erikoistuin liikunnan opettamiseen – mutta myös
historian ja suullisen esiintymistaidon.
Naimisiin mentyäni toimin
opettajana muutaman vuoden Kärkölässä, kunnes koti-ikävä palautti (1983) meidät
Sieppijärvelle, minun kotikylääni. Silloin luulottelin, että oma kyläyhteisöni
tarvitsee kotiin palaavaa, ”kiitollisuudenvelkaista” Vienontytärtä. Jossakin vaiheessa toiminkin esimerkiksi
Sieppijärven Sisun sihteerinä, mutta pian ”poltin sillat” seurajohtajiin
kirjoittamalla kriittisen kolumnin paikalliseen sanomalehteen; olin tuolloin Lapin
Kansan paikalliskirjeenvaihtaja…
Vanhimmasta tyttärestäni tuli
Sieppijärven Sisun kilpahiihtäjä, joka Ilomantsissa voitti nuorten SM-kultaa. Jääkiekko
puolestaan vei perheeni kolme poikaa.
Tyttäreni aloitti lukion
Ounasvaaran urheilulukiossa, mutta valmentajansa tuella siirtyivät sittemmin
Vuokatin urheilulukioon. Lukion jälkeen hän äitinsä tapaan opiskeli Kajaanissa. Viimeinen hiihdon SM-mestaruus
tuli 22-vuotiaana, jonka jälkeen hän lopetti. Tyttäreni kohdalla olen elänyt
todeksi sen surun, joka liian aikaiseen lopettamispäätökseen voi liittyä. Hänen
kohdallaan selkäleikkauksesta tuli kynnyskysymys; selkä ei enää todellakaan kestänyt
vaadittavaa kovaa harjoittelua eikä kilpailutilanteita. Liikuntaan ja
terveystietoon ja varhaiskasvatukseen erikoistunut hiihtäjätyttäreni on kasvanut
kolmen lapsen täysipainoiseksi äidiksi ja erityisen aktiiviseksi liikkujaksi –
ja lasten liikuttajaksi.
Yksilöimättä kriittisyyttäni tämän
tarkemmin haluan vielä korostaa tunteiden täyttämää suhdettani hiihtoon. Ihmisenä
olen ratkaisukeskeinen mutta en tavalla, johon (minuakin) yritettiin ohjata
silloin, kun olin ns. nuori päättäjä. Silloin faktat ja tunteet piti pitää
tiukasti erillään. Tätä nykyä tunnen vastuuni, kun sanon ratkaisukeskeisyyteni
nojaavan tunteisiin, sillä uuden oppimista ei voi tapahtua ilman tunteiden
heräämistä. Tästä syystä olen tietoisesti tehnyt paljon töitä selittääkseni
itselleni, miksi kilpaurheilu kulttuuriympäristönä, maailmankuvana yhä edelleen
arveluttaa!
Minä lienen siis hiihtänyt
aina itseni takia, en edes isäni painostuksesta. Olen opettajana kannustanut
koulujenvälisissä kisoissa kaikkia oppilaitani – paitsi omaa tytärtäni. Ymmärsin
ja tajusin aivan liian myöhään, kuinka tärkeä kannustaja olisin voinut olla
hänelle. Tämä on yhä edelleen itsessäni elävä ristiriita, joka kuitenkin ohjaa
eteenpäin – tehtyä kun ei saa tekemättömäksi! Ei siis liene epäselvää, miksi
kriittisyys organisaatioiden toimintamalleja kohtaan on osa vanhenevaa
minuuttani.