Postaukseni idea pohjautuu Jari Kantolan upeaan lehtiartikkeliin Taudin tiellä, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa, 22.3.2020.
KIRJAN NIMI:
Decamerone.
RUNOILIJA-KIRJAILIJA:
Giovanni Boccaccio (1313 - 1375)
SUOMENNOS:
Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen
Kuvitus:
Arne Ungermann
KUSTANTAJA:
Tammi, 1983 (7. painos).
Jouni Kantolan "suomalais-italialainen kulttuuriteko" oli Helsingin Sanomissa (22.3.2020) julkaistu ainutlaatuinen sunnuntaiartikkeli, nimeltä Taudin tiellä.
Se sai minut tarttumaan kirjahyllystäni löytyvään Boccaccion (1313-1375) Decamerone -teokseen.
1300-luvulla elänyt Boccaccio loi mielessään tarinan, jossa kymmenen nuorta pakenee mustaa surmaa Firenzestä Fiesolen kylään, 1348.
Karanteeni jatkui kaksi viikkoa ja tuloksena syntyi sata kertomusta.
Helsingin Sanomissa julkaistu Kantolan artikkeli on näkemykseni mukaan huippu: se on syvällinen synteesi 1300-luvun ja 2020 -luvun Italiasta poikkeustilan vallitessa.
Jopa sana "karanteeni" on lyhennelmä italian sanoista
"quaranta giorni" eli 40 päivää.
1300-luvun Firenzessä, kauppiaiden tasavallassa, nuoret naiset ja miehet jäävät karanteeniin, ja päiviensä ratoksi he alkavat kertoa toisilleen tarinoita, kukin yhden päivässä. Näin syntyvät sata kertomusta. Niistä koostuu Boccaccion kirja Decamerone, josta nykymuotoinen novelli kirjallisuudenlajina sai alkunsa.
Mikä oli musta surma?
Toimittaja Kantolan mukaan,
musta surma tunnetaan maailmanhistorian tuhoisimpana kulkutautina. Tuohon aikaan Firenzessä asui noin 100 000 ihmistä. Paiserutto tappoi heistä noin puolet.
Euroopalta kesti noin pari sataa vuotta ennen kuin maanosan väkiluku palautui paiseruttoepidemiaa edeltävälle tasolle.
Italialaisen Marco Polon 1200-luvun lopussa tunnetuksi tekemää silkkitietä pitkin on tullut idästä länteen paljon ylellisyyttä ja mukavuutta - mutta myös tuhoa.
Ihmisten eristäminen kulkutaudin taltuttamiseksi otettiin Italiassa käyttöön juuri mustan surman aikana. käyttöön
Karanteeni on lyhennelmä italian sanoista quaranta giorni eli 40 päivää. Se oli aika, jonka venetsialaiset käskivät ruttosatamista tulleiden laivojen odottaa. Vasta 40 päivän jälkeen miehistö pääsi laivasta maihin.
Quaranta giorni lyheni muotoon quarantina, karanteeni.
Ote esipuheesta.
Tämän kirjan nimi on Decamerone, toiselta nimeltään prinssi Galeotto, ja se sisältää sata kertomusta, jotka seitsemän naista ja kolme miestä esittivät kymmenen päivän aikana.
On inhimillistä tuntea myötätuntoa murheellisia kohtaan. Vaikka tämä on oikeastaan meidän kaikkien velvollisuus, vaaditaan sitä erittäinkin nilltä, jotka itse ovat joskus tarvinneet lohdutusta ja saaneet sitä toisilta.
Ote teoksen johdannosta.
Joka kerta kun ajattelen, miten sääliväisiä te, arvoisat naiset, olette luonnoltanne, minun on pakko todeta, että tämän kirjan alku tuntuu teistä varmaankin kiusalliselta ja surulliselta, koska se palauttaa tuskallisesti mieleen ruton kaupungissamme aiheuttaman kauhean hävityksen.
Sanon siis teille, että oli saavuttu vuoteen 1348 jälkeen Kristuksen syntymän, kun kuolemaa tuova rutto puhkesi mainiossa Firenzessä, Italian kauneimmassa kaupungissa. Joko taivaankappaleiden vaikutuksesta tai myös jumalattomien tekojemme seurauksena oli Jumalan vanhurskas viha lähettänyt tämän vitsauksen meille kuolevaisille rangaistukseksi. Muutamia vuosia aikaisemmin rutto oli raivonnut itämailla ja vienyt muassaan lukemattomia ihmisiä. Sitten se jatkoi kulkuaan seudulta toiselle, ollenkaan pysähtymättä, ja nyt se oli onnettomuudeksi kohdannut meidänkin maamme.
Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. Turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi. Turhaan järjestettiin - ei vain kerran, vaan useastikin - julkisia jumalanpalveluksia ja kirkollisia juhlakulkueita hurskaiden rukoillessa Jumalan laupeutta.
Kun rutto sai jalansijan
Kevään 1348 alkaessa rutto oli saanut kaupungissamme lujan jalansijan ja levitti kauhujaan kaikkialle. Se ei esiintynyt täällä samanlaisena kuin itämailla, missä verenvuoto nenästä oli varma kuoleman merkki.
Mutta sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita - jotkut ison omenan tai munan kokoisia, jotkut pienempiä - joita kansa nimitti ruttopaiseiksi. Ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen. Jonkin ajan kuluttua taudin luonne muuttui. Se ilmeni tällöin siten, että käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja lukuisina.
Ei ollut lääkäriä, joka olisi pystynyt parantamaan. Ei ollut lääkettä, jolla olisi ollut vaikutusta. Päinvastoin! Hyvin harvat tautiin sairastuneista toipuivat. Melkein kaikki kuolivat kolmen päivän kuluessa edellä kuvattujen merkkien esiintymisestä - ilman kuumetta ja muita sairauden oireita.
Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveisiin ytä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin tai öljyllä valeltuihin esineisiin. Ja rutto tarttui jopa siitäkin, että tuli koskettaneeksi sairaille kuuluneita vaatteita tai muita esineitä. Rutto oli niin tarttuvaa, että se iski eläimiinkin, jotka olivat koskettaneet sairaalle tai tautiin kuolleelle kuulunutta esinettä.
Näistä syistä syntyi pelkoa ja monenlaisia kuvitteluja. Ihmiset hylkäsivät sairaat ja karttoivat näitä ja kaikkea sitä, mitä oli yhteydessä heihin.
Aivan oma lukunsa teoksessa ovat kuvaukset siitä, minkälaisia keinoja ihmiset käyttivät pelastuakseen kuolemalta. Monet arvelivat, että kohtuullinen elämä ja kaikesta ylellisyydestä pidättäytyminen lisäisi huomattavasti heidän vastustuskykyään. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneena sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta.
Jne.
Decamerone, s. 16 -24.
