16 joulukuuta 2019

Meänkielestä puhumassa. Korpilombolon Nattfästit 10.12.2019

Olima puhumassa meänkielestä Korpilombolossa, joulukuussa 2019.
Nyt on vuoden 2020 helmikuu, ja lisään tähän alkuun pienen osan Heikki Paunosen artikkelista, joka julkaistiin vuonna 2018 Harri Mantilan juhlakirjassa.
Heikki Paunonen on yksi tunnetuimpia ja erittäin arvostettu meänkielen suomalaistutkija ja suomen kielen emeritusprofessori.

Harri Mantilalle tehdyn kirjan nimi on Kuinka mahottomasti nää tekkiit. Juhlakirja Harri Mantilan 60-vuptispäivän kunniaksi,

23.2.2020/ Katariina Korhonen/ syntyperäinen meänkielen harrastaja.

ARTIKKELIN AIHE:
Tornion murteesta meänkieleen. 
Reaaliaikainen tutkimus Ruotsin Ylitorniolta 1966–1992.

TUTKIJA:
Heikki Paunonen 

Tutkimuksen taustaa 

Tämän artikkelin tavoitteena on selvittää kahden eriaikaisen aineiston valossa, miten Ruotsin Ylitornio on muuttunut kieliyhteisönä 1900-luvun jälkipuoliskolla ja mitä sen puhekielessä on tapahtunut kahdenkymmenenviiden vuoden aikana.

Vanhempi aineisto on vuodelta 1966 ja uudempi vuosilta 1991–1992. Vuoden 1966 aineiston olen itse nauhoittanut, kun taas vuosien 1991–1992 aineiston kokosivat Birger Winsa ja Taina Hollo. Haastattelut ovat peräisin Ruotsin Ylitornion kirkonkylästä, Matarengista, ja syrjäisestä järvikylästä, Aapuasta.

Tutkimusalue, Ruotsin Tornionlaakso, on minulle hyvin tuttu. Olen vuodesta 1965 lähtien tehnyt monena kesänä kenttätutkimuksia Suomen ja Ruotsin Tornionlaaksossa. Vuonna 1965 tein suomen kielen cum laude -harjoitustyön Kolarin murteen kalastussanastosta. Jatkoin seuraavana vuonna Kolarin murresanaston keruuta Sanakirjasäätiön stipendiaattina. Sen jälkeen olen kerännyt sanastoa myös Pajalassa ja koonnut muoto-opillista aineistoa Kolarissa ja Tärännössä 1967–1970. Murrenauhoituksia olen tehnyt vuonna 1966 Ruotsin Ylitorniolla ja vuonna 1971 yhdessä Jorma Rekusen kanssa useimmissa Vittangin murrealueen kylissä.

Kun Kurt Franzén kokosi vuosina 1969–1972 muoto-opillista aineistoa Jällivaarassa, kävin hänen kanssaan kahtena kesänä useissa Jällivaaran suomalaiskylissä. Vuonna 1980 keräsin Euroopan kielikartaston aineistoa Haaparannalla, Seittenkaaressa, Muodoslompolossa, Kaaresuvannossa, Naimakassa, Ullatissa, Hakasessa ja Tokasessa sekä Kiirunassa ja Jukkasjärvellä. Olen vuosina 1966–1980 käynyt useimmissa Pohjois-Ruotsin suomalaiskylissä Nattavaaraa, Yrttivaaraa ja Kurravaaraa myöten.

Koska olen ollut usein samassa kylässä melko pitkiä aikoja, olen osallistunut varsinkin Kolarissa ja Tärännössä paikallisten asukkaiden normaaliin arkielämään, tosin useimmiten vihko ja kynä taskussa. Luonnehtisinkin omaa rooliani lähinnä etnografis-osallistuvaksi havainnoijaksi, ei ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Vaikka Haminan rauha jakoi vuonna 1809 Tornion murrealueen kahtia, Suomen ja Ruotsin Tornionlaakso oli vielä 1900-luvun alussa Martti Airilan väitöskirjan (1912) mukaan melko yhtenäinen kielialue. 1900-luvun aikana kehitys on kuitenkin kulkenut eri suuntiin kummallakin puolella valtakunnanrajaa.

Ratkaiseva merkitys Ruotsin puolella on ollut jo 1800-luvun lopulla aloitetulla intensiivisellä ruotsalaistamispolitiikalla. Sen taustalla oli Ruotsissa laajalle levinnyt pelko siitä, että Venäjä, johon Suomi silloin kuului, tulisi kielipoliittisiin syihin vedoten esittämään aluevaatimuksia Pohjois-Ruotsissa. Käytännössä ruotsalaistaminen jäi koululaitoksen tehtäväksi.

Käänteentekevä vuosi oli 1888, jolloin päätettiin perustaa valtion varoin Pohjois-Ruotsin köyhiin kuntiin ruotsinkielisiä kouluja. (Jaakkola 1969: 11–18; 1973: 39–49; Winsa 1998: 16–19 lähteineen.) Niiden rinnalla toimi kuitenkin vielä 1900-luvun alussa suomenkielisiä luokkia, jotka vanhimmat vuoden 1966 haastatelluista vielä muistivat. Ruotsalaistaminen jatkui käytännössä lähes koko 1900-luvun ajan, ja kielenvaihdon eri vaiheita voi seurata vuosien 1966 ja 1991–1992 aineistojen valossa.

Samaan aikaan suomen kielen käyttöalue Ruotsin Tornionlaaksossa supistui (Jaakkola 1969: 37–130; 1973: 56–80; Winsa 1998: 87–98).

Ruotsin puolella suomen kieli liittyi vahvasti vanhaan agraariseen elämänmuotoon, maanviljelyyn, karjanhoitoon, metsätöihin, kalastukseen ja metsästykseen, sekä erilaisiin kodin askareihin, kun taas uudet ammatit ja muutokset työelämässä sekä innovaatiot kodinhoidossa toivat mukanaan ruotsinkieliset ilmaukset.

Jo 1960-luvulla puhuttiin fryysistä ja tsyylistä eli pakastimesta ja jääkaapista. Näin Ruotsin Tornionlaaksossa oli 1900-luvun jälkipuoliskolla käynnissä samaan aikaan kaksi tapahtumasarjaa, jotka vaikuttivat syvällisesti sekä Ruotsin Tornionlaaksoon kieliyhteisönä että siellä puhuttavaan suomeen: vanhaan Tornion murteeseen alkoi tulvia yhä kiihtyvään tahtiin uusia ruotsalaisperäisiä ilmauksia, ja osa taustaltaan suomenkielisistä tornionlaaksolaisista vaihtoi kielensä ruotsiin.

Myös suomen kirja- ja yleiskielellä on vanhat juuret Ruotsin Tornionlaaksossa.

Lestadiolaisuuden valtakieli on vanhastaan ollut myös Ruotsin puolella suomi (Jaakkola 1969: 14, 54–58; 1973: 78; Raittila 1973a: 5–11; 1973b: 99–115). Vuosien 1966 ja 1991–1992 haastatteluissa monet viittasivat siihen, että seuroissa tai kylärukouksissa luettiin tekstejä suomenkielisestä Raamatusta ja suomenkielisistä hartauskirjoista ja laulettiin suomenkielisiä hengellisiä lauluja. Myös Rauhan Sanaa on tilattu Suomesta muun muassa Aapuaan ainakin 1990-luvulle asti. Huomattava osa saarnamiehistä on tullut Suomesta.

Lestadiolaisuuden lingua franca ei suinkaan ole ollut vain Tornionlaakson suomi vaan suomen kieli yleisemminkin. Muutaman haastateltavan isä oli opettanut heidät lukemaan suomenkielistä Katekismusta tai Raamattua jo ennen heidän menoaan kouluun. Myös Haaparannanlehti oli pitkään kaksikielinen: ruotsin ohella siinä käytettiin suomen kirjakieltä. Siitäkin jotkut vuosien 1966 ja 1991–1992 haastateltavat olivat oppineet lukemaan suomea jo lapsuudessaan.

Suomen kirja- ja yleiskielen prestiisiasemaa kuvastavat Ruotsin tornionlaaksolaisten syvään juurtuneet asenteet, joiden mukaan ”oikeata suomea” on vain Suomen puolella (niistä tarkemmin luvussa 3.2.).
Sen perusteella, mitä olen kenttäkeruuvuosinani kielenoppailta kuullut, myös opettajat ovat kouluissa viitanneet tähän seikkaan yhtenä perusteluna sille, miksi Ruotsin tornionlaaksolaisten tuli opetella käyttämään murteellisen suomen sijasta ruotsia.

Vuonna 1903 Kuivakankaassa syntynyt nainen kertoi suomensuomalaisista saarnamiehistä: nep puhuvat tietysti enämpi kouluŋ kautta, puhuva enämpi tota, niŋ ko korkeampatta [!] kieltää nin ettei heil-oles se tialekti ny tietekhän niŋ ko meill-o. (Saarnamiesten kielestä ks. esimerkki 109.)

Vuoden 1966 haastatteluissa hyvin monet kertoivat niin Matarengissa kuin Aapuassakin, että he katsoivat säännöllisesti Suomen televisiota, varsinkin ulkomaisia elokuvia, siitäkin huolimatta, että heille tuotti vaikeuksia lukea suomenkielisiä tekstityksiä.

Monet matarenkilaiset joutuivat lisäksi päivittäin työssään kaupoissa, kioskeissa, ravintoloissa ja huoltoasemilla tekemisiin suomensuomalaisten kanssa. Monet miehet kertoivat vuosien 1966 ja 1991–1992 haastatteluissa kulkeneensa työn perässä eri puolilla Pohjois-Ruotsia. Samoilla työmailla oli usein myös suomensuomalaisia.

Vuoden 1966 naisinformantit olivat liikkuneet työn vuoksi vähemmän eri paikkakunnilla, mutta osa heistä oli muuttanut avioliiton myötä muualta Ruotsin Tornionlaaksosta Matarenkiin tai Aapuaan. Vuosien 1991–1992 naisja mieshaastateltavista monet olivat asuneet eri paikkakunnilla opintojen ja/tai työn vuoksi. Vaikka molemmin puolin rajaa puhutaan suomen kieltä, ei kukaan syntyperäinen Ruotsin tornionlaaksolainen, joita olen haastatellut, ole pitänyt itseään kansallisuudeltaan suomalaisena, vaan kysyessäni, ovatko he suomalaisia vai ruotsalaisia, kaikki ovat vastanneet, että ”met olema ruottalaiset vaikka mep puhuma suomea”.

Bengt Pohjanen ja Matti Kenttä ovat muotoilleet vastauksen seuraavasti: 
 ”Met asuma Ruottissa ja olema Ruottin alamaisia. (Meänkieli ei tunne sannaa kansalainen.) Saarnamiehet pruukasit sanoa, ette meilä oon kuninkas holhoojanna ja trotninki imettäjännä. Met olema ruottalaisia siinä merkityksessä. Mutta jos sitä vähäsen kattelee ommaa henkilökohtasta sukutaulua niin sitä havattee aika hopusti, ettei sielä monta ruottalaista nimeä ole. Met olema suomalaista sukua ja vertä. Meän sukulaiset oon niin sanottuja Suomalais-yykriläisiä. Tämä oon meän kielelinen ja kylttyyrillinen sukupuu.” (Kenttä & Pohjanen 1996: 14–15.) 

Ruotsin ylitorniolaiset olivat 1960- ja 1990-luvuilla jokseenkin poikkeuksetta myös sitä mieltä, että Ruotsin Tornionlaaksossa koulujen yhtenä päätehtävänä oli opettaa koululaisille ruotsia, valtakunnan pääkieltä.
Sen merkityksen Ruotsin tornionlaaksolaisille tiivisti vanhin haastateltava, vuonna 1887 Matarengissa syntynyt mies, seuraavaan tapaan: maassa täytyy puhua maaŋ kieltä, ja siittä, mie olen, ruotsiŋ kielestä niŋ kun, hyviŋ kehno, ja, se minun, pistelee vihaksi että ko mie, oler Ruotsissa asun, eŋkä ossaa täyelisesti ruotsiŋ kieltä. -te maassa, missä assuu ja ellää se täytyy, täyvelisesti osata maaŋ kielen. (Matarengissa 1887 syntynyt mies,).

_________________________________________________________________________________



KEXI - MEÄN kirjailiat - 12/2019
Författarföreningen med medlemmar i Sverige, Finland, Norge och andra länder
Ordf Bengt Pohjanen
Kirjailiayhistys, jonka jäseniä assuu Ruottissa, Suomessa, Norjassa ja muissa maissa.
Puheenjohtaja Bengt Pohjanen.




"Meänkieli - som talas och skrivs i Sverige, Finland och även i Ruija (norra) Norge är ett av Nordens äldsta skönlitterära språk som sedan år 2000 är ett av de fem nationella minoritetsspråken i Sverige.
Antti Mikkelinpoika Kexis kväde från 1600-talet (om islossningen i Torneälven) är nedtecknat på den tidens meänkieli och är ett av de äldsta skönlitterära verken i Norden. Kvädett läses fortfarande och äger än i denna dag en vitalitet och ett skönlitterärt värde." (Kexi - Meän kirjailiat)

"Meänkieli - jota puhutaan ja kirjoitetaan Ruotsissa, Suomessa ja jopa Pohjois-Norjan Ruijassa, on yksi Pohjolan vanhimpia kaunokirjallisuuden käyttämiä kieliä; vuonna 2000 meänkielestä tuli yksi Ruotsin viidestä kansallisesta vähemmistökielestä. Antti Mikkelinpoika Kexin laulu 1600-luvulta (Tornionjoen tulvasta) on kirjoitettu muistiin senaikaisella meänkielellä; laulu on Pohjolan vanhin kaunokirjallinen teos. Kexin laulua luetaan edelleen, ja tämä päivä kasvattaa laulun elinvoima ja kaunokirjallista arvoa entisestään." (Kexi - Meän kirjailiat) 


KORPILOMBOLON LYYKERI- tapahtumassa (10.12.2019)
yleisö ja pieni kirjailijaporukka Meänmaan molemmilta puolin puhuit meänkielestä ja -kirjallisuuesta Bengt Pohjasen kutsumina.
Laitan tähän alle ensi yhden tapahtumakuvan, ja kirjoitan kirjailijoitten nimet. Het kaikin kuuluvat  useamphaan kirjailijayhistykseen, ja Uusitalogårdin seminaarissa olima läsnä Kexin kirjailiat -yhistyksen kuttumina.

Lyykeri-päivän kirjailiat vas. alkaen RITVA-ELINA PYLVÄS, KERSTIN TUOMAS LARSSON, TUULA UUSITALO, o.s. VÄISÄNEN ja ANNELI JUNES. Kuvan otti tietokirjailija KATA VIENONTYTÄR, jonka tooli oli Annelin ja Tuulan välissä.

KUVAN KIRJAILIAVAIMOT:
1. Ritva-Elina Pylväs, syntynyt Kolarin Väylänpäässä, puhhuu ja kirjottaa meänkieltä ja/tai Kolarin murretta.
2. Kerstin Tuomas Larsson, syntynyt Ruottin Pajalassa, puhhuu ja kirjottaa meänkieltä ja ruottia.
3. Tuula Uusitalo, o.s. Väisänen, syntynyt Muonion Särkijärvellä, puhhuu ja kirjottaa Muonion murretta, meänkieltä ja suomea.
4. Anneli Junes, syntynyt Aittakairan erämaassa, työura Rovaniemellä ja Ounasjoki-varressa; assuu miehensä Matti Juneksen kans Torniossa, puhhuu ja kirjottaa "Meänmaan itäpuolen murtheena" meänkieltä ja suomea.
5. Kata Vienontytär (Korhonen), syntynyt Kolarin Sieppijärvellä, puhhuu ja kirjottaa Kolarin murretta, meänkieltä ja suomea.

VAIMOITTEN TEOKSIA:
1. Ritva-Elina Pylväs: Alisa, Väylän tytär (Väyläkirjat, 2016). Albertina (Väyläkirjat, 2019).
2. Kerstin Tuomas Larsson: Elämän ja kuoleman kynsissä (KTL, 2019).
3. Tuula Uusitalo, o.s. Väisänen: Muistojeni rannat. Särkijärven ihmisiä ja tapahtumia vuosikymmenten takaa (Väyläkirjat, 2019).
4. Anneli Junes: Yheksännet serkut (Barents, sirillius.se, 2017). Ihanat kengät (Barents, sirillius.se, 2019).
5. Tietokirjailija Kata Vienontytär (Korhonen): Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta (Väyläkirjat, 2019).

Yheksännet serkut (Barents, sirillius.se, 2017). Ihanat kengät (Barents, sirillius.se, 2019)

Alisa, Väylän tytär (Väyläkirjat, 2016). Albertina (Väyläkirjat, 2019).

  Muistojeni rannat. Särkijärven ihmisiä ja tapahtumia vuosikymmenten takaa (Väyläkirjat, 2019).

Tietokirjailija Kata Vienontytär (Korhonen): Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta (Väyläkirjat, 2019).

"KIELELÄ ON OMA HISTORIANSA".
  OLISKO SE IHMISTEN HISTORIAA, KULTTUURIHISTORIAA... 

Meänkielinen kirjallisuus, Raamattu ruottiksi ja suomeksi: 
Agrocola tuli  tunnetuksi Suomen uskonpuhdistajana ja suomen kielen isänä. Ensimmäiset suomenkieliset kirkonmenot piethiin Tokholmissa 1533, ei Turussa. Tämä kertoo jotaki suomen kielen asemasta senaikasessa Ruottissa. Uskonpuhistuksen myötä alethiin levittämhään kansankielisiä kirjoja. Raamattu käänethiin ruottiksi ja suomeksi.

vrt. suomenkieli Ruottissa ennen: 
1800-luvule asti Ruottia piethiin monikielisenä.Monet ei sitä tiä, mutta jopa kuninkhaitten hovissa saarnathiin suomea. Palvelijoitten kesken ja linnan pajassa oli tavalista, ette puhuthiin suomea. Kontturihommakki Kustaa Vaasan hallituksen kansliassa hoijethiin niin ruottin ko suomen kielelä. Kuninkas anto hänen pojitten oppia suomea, sen vuoksi ko hään piti siittä vaarin, ette heistä tulis hallituskelposet. Opettajaksi hunteerathiin ottaa Mikael Agricola. Uskonpuhistus ylipäänsä voimisti kansan kieliten, niin ruottin ko suomen, asemaa. Iso syy siihen oli ette niistä tehthiin kirkonmenokieliä. 

Meänkieli: kielen käyttö, onko se häviämässä oleva kansalaistaito?

Mielestäni Ruotsin kirkon suunnittelemaa meänkielen elvyttämisasiaa voi hyvin radikaalina ja historiallisestikin merkittävänä kehityshankkeena, joka selvästi kuuntelee ihmistä. Lähtökohta meänkielen kieleksi tunnustamiselle on se, että puhujat haluavat käyttää meänkieltä (vanhaa kotikieltä) kirjakielenä puhekielen lisäksi.
Uskon kielten elvyttämishankkeisiin, myös Ruotsin kirkon "Ette tohtia olla oma itte"/ Mod att varasig själv. Mie uskon, koska kotoa saatu kieli on yhtä ko mie - "Mie olen meänkieli", sanoit Korpilombolon vaimotkin omassa näytelmässä Lyykeripäivillä, Korpilombolossa.


"Mie olen meänkieli", sanoit Korpilombolon vaimot omassa näytelmässä Lyykeripäivillä, Korpilombolossa, 10. joulukuuta 2019.


KATA VIENONTYTTÄREN KOTIKIELESTÄ

Olen kotikielikseni saanut sekä savolaissyntyisen huutolaispoika - isäni puhuman suomen yleiskielen (savon murteen sijasta) että äitini suvun väkevästi puhuman Kolarin murtheen.

Vasta aivan viimiaikoina olen uskaltanu ottaa käythöön käsitheen Kolarin murre, kiitos ystäväni Uusitalon Tuulan, joka reiphaasti sano ensimmäisestä kirjastansa, että hän on kirjottanu sen Muonion murtheela, "ko sitä net muistot tehetit". Tuulan äiti ja sen suku puhuit Muonion murretta. Tuulan isä puhu loppuun asti Kainuun murretta. Eli. "Kielilä puhuminen" saapi parhaan lähön kotoa. 

JOITAKI SANOJA JA NIITTEN VERTAILUA 

RUOTTISSA: Sverige ja finska sidan; SUOMESSA: Suomi Finland.
RUOTTISSA: Norrbottenin lääni, SUOMESSA: Lapin lääni, NORJASSA:  Tromssön lääni.
RUOTTISSA: Toornionlakso vai Norrbottens finnbygder vai Tornedalen?
SUOMESSA: Suomen Tornionlaakson seutukunta, Pello ja Ylitornio, ja vielä historiallinen Tornionlaakso, Tornionlaakson Neuvosto (1987).
RUOTTISSA: KorpilomBolo, SUOMESSA: Korpilompolo.
RUOTTISSA: Uusitalo, SUOMESSA: Uusitalo.
Bengt Pohjasen LYYKERI-TEOKSESSA: vaajin, vaajimelle;
SUOMENKIELESSÄ: vaajin, vaatimella (vrt.Vaatimet ovat parhaimmillaan 5-8 -vuotiaina)

Bengt Pohjanen kertoi Korpilombolon seminaarissa Lyykeri-teoksensa elävän edelleen. Monien painosten myötä on mahdollista seurata mielenkielen kehitystä. Lyykerin vanhimman painoksen  (1986) meänkieltä on muutettu uusimman painoksen vaatimaan kieleen.
Tässä jutussani en vertaile eri Lyykeri-painosten meänkieltä.


KATA VIENONTYTTÄREN AJATUKSIA LYYKERI-PÄIVÄN EELÄ

RUOTTIN MEÄNMAASSA, NORRBOTTENISSA on ollu jossaki vaihheessa (ennen vuotta 2000), joittenki kouluitten käytössä Kopieringsunderlag till Meänkielibok.

SUOMESSA meän murre ei koulumaailmassa ole koskhaan saanu "ommaa tuntiresurssia". Meilä on aina ollu virallisesti Aapinen ja siittä seuraava Lukukirja kaikile suomeksi - eikä murre ole koskhaan saanu kiitosta; mikäs son, puhekieltä son koululaitoksen mukhaan ollu (ja yhä vain on).

RUOTTISSA meänkieli  on vähemmistökieli, joka tietekki tarttee kieliopin ja säännöt - kirjottamista varten. Tämä kirjakielen hyväksi tehtävä työ jatkuu.

Suomela ja Ruottila on ikivanha, vanhempaaki vanhempi yhtheinen kulttuuripohja. Met Tornionlaaksossa olema iänkaiken ja aina vuotheen 1809 nähneet ja elähneet ja kuulheet samala laila, meän kieliki on ollu sammaa kieltä eli suomea. Siksi mie koitan nätisti sanoa, ette minusta tet ette sais sotkea yhthään enämpää ruottin kieltä teän "klassihsseen meänkiehleen". Perusteluni on tosiasia, ette suomen ja ruottin kieli eivät ole kielisukua eikä -syntyä toisillensa. 

Ruottissa, "Pohjoisruottin suomiseutuissa" (Hasse Alatalo) lauluja ja tansikappalheita on laulahneet, soittahneet ja etheenpäin kuljettahneet tornionlaaksolaiset ihmiset - Antti Mikkelinpoika Keksistä aina "ilmasta näpätyihin poikhiin" asti.

En pojke tagen från luften  / Yhen ilmasta näpätyn eli isättömän pojan - Kankhaan Einarin - laulut hiljenit vasta 1984. Puhuttu kieli on joka paikassa ollu vanhempaa ko kirjotettu kieli. Meänkielen kehittämisessä paras apu saahaan vanhoista runolauluista, tarinoista, kummitusjutuista, kaukaa, kaukaa... Bengt Pohjasen teos Faraviitin maa on se, josta molen kirjottanu omhaan kirhjaani kans - sen kummemmin aattelematta meän kielen elvyttämistä. Faraviitin maa on minusta kielellisesti niin vanhaa perua, ette se inspiroittee ja to´istaa eniten meänkielestä.


"Lauluja ja tansikappalheita" on laulahneet, soittahneet ja etheenpäin kuljettahneet tornionlaaksolaiset ihmiset - meänkielelä."
 Korpilombolon lapset ja heän ohjaajat kävit laulamassa meänkielelä ja tansaamassa  Lyykeri-päivän piristykseksi: meänkielen tulevaisuus on lapsissa ja nuorissa.   


Meänmaassa meänkielen sanat, Suomen Tornionlaakossa minun murtheen sanat, net on arvoitten kätköpaikkoja, ja kätköt kyllä aukeavat meile, jos halvaama oppia uutta. Salasana on "aika".

Kuuntele, ko sanon: "Yksi päivä sinne tai tänne." Siinon periaatheen sanoja, ja sanojen sisältämän ajatuksen met voima nykysin sanoa, että viestissä piilottellee aikhaan liittyvä arvo.

-  Mitä jos sie  et pysähy miettimhään kielen ("yksi päivä sinne tänne") sisältämää viestiä, "elät vain ommaa ainutkertasta elämäästi". Jos näin elät, kaikin met tiämä, ette lopputulos saattaa olla suhtheessa aikhaan surullinen. "Yksi päivä" saattaa tällä periaatheen ihmisellä muuttua arvoitten näkökulmasta periaatheeksi:  "Yksi ihmiselämä sinne tai tänne." Kielen näkökulmasta kyse on pienenpienestä muutoksesta...arvojen näkökulmasta kysymys on suurensuuresta muutoksesta.

Onko meilä aikaa? 

Ruottin ja Suomen sama kulttuuriperimä tunnistaa sananlaskuihin ja runoihin eli kieleen kätkeytyneitten salasanan, joka on "aika". "hminen, vaimosta syntyny, ellää vähän aikaa, sannoo Jobin kirja." Eli kun aika on kulunu, se ei tule takasin. Tähän meän on sopeutuminen, tai sitten ei. Yksi päivä on osa elämää...ja kaikki vaikuttaa kaikheen ja kaikhiin - kaikki puhe, kieli, lopulta tietekki kirjallisuus, kirjat, tallennettu tieto, kirjotettu historia...


Meänkielestä puhuminen tarkoittaa suomenkielestä ja "murtheista" puhumista. Suomenkieltä puhuvia on maailman mittakaavassa mitattuna häviävän vähän. Meänkieltä ja kaikkia meän murtheita puhuvia ihmisiä on vielä vähemmän. Suomenkielen kohtaloksi näyttää koituvan lähitulevaisuus: jo nyt Suomen kouluikäiset pojat "lukevat vain, jos on pakko". Suomalaiskirjallisuuden tulevaisuus lienee myös lohduton: nyt jo elämme "kirjan alasajon" aikoja. Kukaan järkevä maailmankansalainen, hän joka joutuu ilmastosta ja tulevista kansainvaelluksista huolta kantamaan, hän ei halua ostaa enää yhtään enempää - ei kirjoja ainakaan. 

03 joulukuuta 2019

Osa Tornionlaakson (ja Pohjoisruottin suomiseutuin) kansanperinnettä ovat olleet laulut ja muut balladit.

Aareavaaran murhalaulu -balladista tuli "Pohjoisruottin suomiseutuissa" laulu, jonka laulajia, kerääjiä ja tallentajia tunnetaan.


Kirjallisuuslähteet:

Arvid Oukka, 1973. Tornionlaakson kansanperinnettä I-osa. 
Hasse Alatalo, 2004. Ängens fågel Nurmen lintu. 
Visor och låtar i Norrbottens finnbygder 1677 - 1984
Lauluja ja tansikappalheita Pohjoisruottin suomiseutuissa.
Kata Vienontytär, 2019. Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta. (Sivu 241: Arvid Oukka; Sivu 349-351: Hilda Ajanki)

(Niilo) Arvid Oukka (ent. Hornela) oli syntynyt Tornion Kantojärvellä vuonna 1898. Hän oli elämänsä 
aikana monessa mukana. Tornionlaakson kansanperinteen monipuolisena kerääjänä hänet 
muistetaan parhaiten, sillä tekstit julkaistiin seitsenosaisena vihkosarjana. 
Tornion maakuntamuseossa on lisäksi paljon tallennenauhoja, joissa Arvid Oukka kertoo perinteistä. 
Hän kuoli 1981.

Hilda Ajanki lauloi Arvid Oukalle balladin "Aareavaaran murhalaulu"  Pajalassa syksyllä 1971. 
Hasse Alatalon teoksesta (s.206) löytyy myös runonlaulaja Hilda Ajangin (1898 - 1983) elämänkerta.
Laulu kertoo Pyhäinmiesten päivänä vuonna 1911 Pajalan Aareavaarassa tapahtuneesta murhasta. 



AAREAVAARAN MURHALAULU

Nyt alan minä laulamaan Aareavaaran murhasta.
Joka tapahtui viime syksynä palveliain vapaaviikolla.

Kun poika Oskari Kumpula tuli sotaoppireisulta.
Niin tanssit heti laitettiin, jossa viinojakin maisteltiin.

Tyyre Kosteen uhriksi valinnut hän oli itselleen.
Mutta pimeässä ei tuntenut hän tappoi parhaan toverin.

Pirtissä Nivan talossa hämärän lampun valossa,
hän sieppas puukon toverin jolla iskuja hän jakeli.

Nyt huutaa Jonne lähteissään tuvasta ulos mennessään.
Varokaatte Kumpulaa hän pisti minua puukolla.

Hän pisti puukon vatsahan aina asti maksahan
josta veri vuoti virtana tänä kauheana iltana.

Nyt nuoret kaikki lähtivät kotiin pelästyksissä.
Joukossa myöskin murhaaja luontonsa aivan julmana.

Kotia tulee illalla ei mitään virkkaa murhasta.
Ei katunut hän tekojaan rauhassa pani nukkumaan.

Nämä tanssit olit kauheat todistaa julma tekonsa.
Kun yksi makaa kuolleena ja toinen pahoin haavoissaan.

Murhaaja syntynyt Suomessa Kurtakossa Kolarin kunnassa.
Lapsena muutti Pajalaan Aareankylään asumaan.

Hän huomattiin jo lapsena että luontonsa oli kauhea.
Veljesten kesken useinkin tappelu syntyi tuimakin.

Vanhimmat aamulla sanoman kuulla saivat kauhean.
Että Jonne makaa kuolleena on murhattuna puukolla.

Valtaa heidät vavistus tuskan huuto ja valitus.
Isä rientää katsomaan ruumista kotiin noutamaan.

Nyt makaa Jonne kuolleena veriset vaatteet yllänsä.
Pois kadonnut on elämä ei koskaan enää heräjä.

Oi varokaatte vanhimmat että viinoja ette kuljeta.
Sillä siitä seuraa pahoja myös omantunnon haavoja.

Myöskin sanon nuorille varoitus viinan juojille.
Niin ette tiedä milloinka se kuolema on tarjona.

Nyt lopetan minä lauluni ja liitän loppuun nimeni.
Sillä Pajalassa koti on ja nimi Valde Magnusson.




VÄHÄN TIETOA TORNIOLAISESTA ARVID OUKAN ISÄSTÄ

Niilo Arvidin isä oli Tuomas Wilhelm Oukka, ent. Hornela
Tässä Tuomaksen tarinaa Geni-sukusivustolta.

Tuomas Oukka (1857-1934) oli kunnallisneuvos ja uudistaja Torniosta.

Hän oli tullut 10-vuotiaana paimenpojaksi Oukan taloon Kantojärvelle Tervolasta Hornelasta. Oukan
taloa pitivät Mikko Oukka ja Saara Tossava Tervolasta. Tämä pari oli lapseton. Saara-emännällä oli 
sisko Keminmaalla Kantomaan talossa, ja siskolla tyttö Maria Josefina Kantomaa. Niinpä ent. paimenpoika, Tuomas Wilhelm Hornela avioitui Maria Josefinan kanssa. He asuivat Oukassa.

Kun heillekään ei näyttänyt tulevan lapsia, pettyi Saara ja lähetti parin Kantojärven Oukasta pois Mellajärven Oukkaan (toinen tila). Saara otti Kantojärvelle toisen nuoren parin, jolle luvattiin tila, 
jos he saisivat perillisiä heti. 
Mellajärven korvessa Maria Josefina tulikin raskaaksi, ja sen kuultuaan Saara toimitti heidät heti 
takaisin Kantojärven päätaloon, mistä se toinen pari sai lähteä.
Tuomas Wilhelm ja Maria Josefina saivat isännyyden, ja samalla Tuomas Wilhelmin sukunimi 
muutettiin Oukaksi. 

Tuomas kävi maatalousopiston Kurkijoella. Harjoittelupaikka oli Vuolijoen kartanossa Hämeessä. 
Sieltä Tuomas toi mukanaan sosialismin Perä-Pohjolaan. 
Oukalla oli Kantojärvellä seitsemän torpparia: Niskavaara, Katisko, Hurula, Lampela, Parkkinen, 
Mansikka ja Jussinheikki. Tuomas omisti usean myllyn ja oli osuuskassan perustajajäsen Arpelassa.

Arvid Oukan äiti oli Maria Josefiina Kantomaa (1869 - 1949). Tuomas ja Maria saivat
 "alkuvaikeuksien" jälkeen (ainakin) kahdeksan lasta, ja näistä yksi oli siis tornionlaaksolaisen kansanperinteen kerääjänä kunnostautunut (Niilo) Arvid Oukka (1898 - 1981).  

27 lokakuuta 2019

Mitä kuuluu Ruijan kveeneille tänään? Onko heitä enää olemassakaan? Osa 2


  Olen teinivuosista lähtien kulkenut reissuillani Norjassa.

1974. Mökkikylä Tromssön kaupungissa.
1974, ensimmäisellä liftireissulla Tromssön seudulla.

Ruijan suomalaisista ja Ruijan suomalaiskulttuurista on kirjoitettu paljon. Tallennettuja tarinoita riittää joka lähtöön.
Silti nykyisten norjalais-suomalaisten sukupolviin  linkittyviä tarinoita tarvitaan. Mitä kuuluu "kveeneille" tänään? Onko heitä enää olemassakaan?

MATKAKERTOMUS. OSA 2. 

Mikä on tämä matkakertomus? 
Olen vasta äskettäin (2019) aloittanut uusimman matkani Pohjois-Norjaan. Tarkoitukseni on etsiä geneettisesti todennettu yhteys niihin NYKYNORJALAISIIN, joiden esivanhempien alkuperä on vanhassa Tornionlaaksossa, erityisesti Kolarissa.

Olen teinivuosista lähtien kulkenut reissuillani Norjassa.
Sitä perua ovat: 
TUTTUUDEN TUNNE. KOTOISA JA TURVALLINEN OLO IHMISTEN TYKÖNÄ VUONOJEN MAASSA. Millään näillä nuoruuden retkilläni en kuitenkaan hakeutunut paikallisten ihmisten puheille, enkä ymmärtänyt solmia tuttavuutta. Kotoisa tunnelma ja maisemat tyydyttivät.
1. Klikkaamalla kuvaa "saat irti" enemmän. 
Kuvamuistoja Tromssön ja Kautokeinon seuduilta eri vuosikymmeniltä.
1967.

1967.
1967.

1967.






































































11 lokakuuta 2019

Mitä kuuluu Ruijan kveeneille tänään? Onko heitä enää olemassakaan?


Kuvapäivitys: 28.11.2019. 
Kirjat, kirjat  -  kirjat, kirjat - eläköön kirjat!
Kirjoitettu kieli kulttuurin suojana on korvaamaton. 

MATKAKERTOMUS JÄÄMEREN TIELTÄ . OSA 1.

Olen pohjustanut Tornionlaaksosta kohti Jäämeren rantaa lähteneiden ihmisten asiaa kirjoittamalla kirjaani (kuvassa vasemmalla) sukuselvityksiä muutamasta Norjaan muuttaneesta kolarilaisperheestä.  


Ruijan suomalaisista ja Ruijan suomalaiskulttuurista on kirjoitettu paljon. Tallennettuja tarinoita riittää joka lähtöön.
Silti nykyisten norjalais-suomalaisten sukupolviin  linkittyviä tarinoita tarvitaan. Niinpä nyt ilmestyneeseen tietokirjaan (ylempi kuva) suunnittelen jatkoa.
 Kerron mitä kolarilaisperua olevalle suurelle norjalaissuvulle kuuluu. Ennen uuden kirjan ilmestymistä (toivottavasti) tapaamme Tormodin ja Tonen ja Helenin (ja muiden ) kanssa ensi kesänä (2020) Laura Sofien kotimaisemissa, Kolarissa.


Tormod Lövli, Laura Sofien jälkipolvea.

Helen ja Ada, Laura Sofien jälkipolvea. Tormod ja Ada 1. serkkuja.












































Kuvassa oleva Laura Larsdatter Johansen (1877 – 1950) oli Eeva Satan tyttärentytär, jonka esiäitejä asui 1700-luvun Sieppijärvellä näin: Ingrid Juntintytär;  Brita Sieppijärvi (1722 – 1812);  Liisa Satta (1767 – 1845); Eeva Antintytär Satta (1801 – 1879); Sofie Karoline Moaksdotter (1832 – 1901); Laura Larsdotter (1877 – 1950) ja Lise Seljevold (1901 - 1958).
Kuva: Nils Johan Fosli


Kuvassa ylhäällä oleva " Laura Sofie avioitui  Johan Karl Johansenin kanssa. Laura ja Sofie saivat suuren perheen. 
Helen Johansen (kuvassa ylhäällä) kertoo, että hänen isänsä on Lauran pojanpoika. 
Lauran äiti Sofie Moakintytär oli syntynyt Kolarin Aalisjärvellä. Sofien mies oli Lars Thomassen.
Helen sanoo, että hänen vanhempansa asuvat edelleen Lauran perustamalla tilalla.




Kuvasin (10/2019) Laura Sofien hautakiven Balsfjordin hautausmaalla, jonka minulle näyttivät  Helen ja Tone.



MATKAKERTOMUS. OSA 1.

MATKAVALMISTELUJANI ELI ESIMERKKEJÄ DOKUMENTEISTA, JOITA OLEN TARVINNUT LÖYTÄÄKSENI ETSIMIÄNI SUKUJA.


1. Sukututkimuksen avulla löytyi uutta tietoa Amerikan siirtolaisuudesta. Kuvassa on norjanamerikkalaisten siirtolaisten muistoksi pystytetty paasi Teksasissa, "17 original Norwegian settlers". Vaikka skandinaaveja varmaankin muutti aikoinaan Amerikkaan enemmän kuin suomalaisia, tosiasia on myös se, että hyvin moni pohjoisen Norjan satamista Amerikkaan lähtenyt "norjalainen siirtolainen" oli juuriltaan suomalainen "kveeni" - Norjan suomea eli kvääniä puhuva, Ruijan rannoille Suomesta muuttanut siirtolainen.

Tämä kuva löytyy sukupuusta, johon isä-Korhonen Rossin sukuun kuuluvana on asetettu. Isäni eno, Kalle Rossi avioitui Amerikassa suomalaisen Essun kanssa, mutta Essun (Rimpilä) ja Kallen (Rossi) jälkipolvet avioituivat norjalaisten tai suomalaisten kanssa. kuvateksti. 


2. Sukututkimus on osoittanut, että aivan kaikki Ruijan rannoille muuttaneet suomalaiset eivät olleet alkuperältään Suomen tai Ruotsin Tornionlaaksosta - VAAN ympäri pohjoista Suomea. 
Oma matkakertomukseni kertoo kuitenkin erityisesti Kolarin perua olevista, nykyisistä Norjan suomalaisista. 

Löytämäni Balsfjordin sukulaiset olivat ajat sitten menettäneet suomen kielen ja sen mukana tiedon sukunsa alkuperästä. He eivät enää tunnistaneet kveeninkielisiä vanhoja käsitteitä, kuten Ruija. 
Isaac Isaacson (Isak Juuso Ojala) oli syntynyt Pellossa 1861. Jay Isaacson Amerikasta kävi Suomen ja Norjan perua oleviin sukulaisiin tutustumassa keväällä 2016.
Jay is writing; "We spent the morning exploring REISADALEN, the fertile Reisa Valley where some of my family lived. This part of  Norway included families who migrated from FINLAND, referred to as KVENS. 


3. Nykyinen sukututkimus erilaisine projekteineen on auttanut minua löytämään myös niitä sukujani, joilla on kauan sitten itsensä luoma yhteys ns. Ruija - Norjaan, esimerkiksi Talvik - Altaan
Ancestor-sukusivuston projektina  Kven - Kainu - Kvenland  on toistaiseksi itselleni "epävarmempi sijoitus", koska täyttä yksimielisyyttä käsitteestä "Kven - Kainu" ei ole... Kysymys on siis vain sukututkimusprojekteista, käsitteiden merkityksistä. Silti puhun kveeneistä ja kväänin kielestä. Minulle ne tarkoittavat norjansuomalaisia ihmisiä ja vanhaa suomen kieltä.



Kuvan suomalaissuvuilla on yhteys pohjoiseen Norjaan, esimerkiksi Altaan.

26 elokuuta 2019

Linda Boström "kielialueensa (ruotsi) yksi huomattavimmista prosaisteista".

Kirjailija:
Linda Boström Knausgård.
Kirja:
Tervetuloa Amerikkaan,
Alkuteos:
Välkommen till Amerika. 2016.
Suomentaja:
Petri Stenman. Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut kirjan suomentamista. 
Kustantaja:
Published by agreement with Copenhagen Literary Agency ApS, Copenhagen.
Like Kustannus Oy, Helsinki, 2017.



Ensin otin tuntumaa teoksen alkulauseisiin, esimerkiksi tähän,
"Perinnöllisyys takoo hurjasti minun suvussani. Armottomasti. Suoraan alenevassa polvessa." 
Heräsi ajatus, kuinka mahtaa olla suomentaja onnistunut työssään. Kirjan aloitus takasi minulle pääsyn kielipoliittiseen ajatusmaailmaani, eli: "Miten lienee suomentaja onnistunuut syvällistä lukutaitoa vaativan teoksen suomentamisesta - ovathan ruotsi ja suomi kotoisin eri kielialueilta, ja äidinkieli on paras tunteiden tulkki".
En saanut tuntumaa teoksen alkulauseisiin. En ymmärrä, mitä tarkoittaa tai mitä tapahtuu, kun "perinnöllisyys takoo hurjasti minun suvussani"...

Toiseksi käänsin esille kirjan takakannen nähdäkseni, millä kustantaja haluaa kirjaansa myydä. Avainsanaksi löytyi ote Smålandsposten -julkaisun kiitoksesta: "Enää ei pitäisi olla epäilystäkään siitä, että Linda Boström Knausgård on yksi kielialueemme huomattavimmista proosakirjailijoista".

Tämän takakansitekstin perusteella voi vain ihmetellä, miksi kirja ylipäätään on suomeksi käännetty...
Tätä pidemmälle en Boströmin tarinan kanssa päässyt.