13 joulukuuta 2015

Joku ihminen vain on parempi kuin elokuvat!


Pohjoismainen kirjastoviikko Kolarissa 13.-19. 2017.

Tänään on marraskuun 3. päivä 2017. Eilisessä Kolarin kunnan tiedotteessa luki näin.

Maanantaina 13.11.2017 klo 19.00 on Iltahämärissä - ääneenlukutapahtuma kirjastolla.
Luetaan ote Ulla Lundbergin kirjasta Jää suomeksi ja ruotsiksi.
Järjestää kirjasto sekä Pajalan ja Kolarin Pohjola-Norden -yhdistykset.





KIRJAILIJA:
Ulla-Lena Lundberg.
TEOS:
Suureen maailmaan. Toinen painos 2015. Ruotsinkielinen alkuteos Stora världen, 1991.
KUSTANTAJA:
Gummerus Kustannus Oy, Helsinki.
KÄÄNTÄJÄ:
Leena Vallisaari


Tämän teoksen lainasin sattumalta kirjastoreissullani. Tunnistin kirjailijan ja hämmästyin, kuinka monta vuotta olikaan kulunut alkuperäisteoksen julkaisuvuodesta suomennoksen julkaisuun - peräti 24 vuotta. Uskomatonta! Nytkö vasta me suomenkieliset lukijat alamme käsittää, mikä merkitys merenkululla ja kauppalaivastolla on ollut suomalaiseen elämänmenoon? Vai mikä lie se uni, johon olimme vaipuneet 24 vuodeksi?



Pidän teoksesta hyvin paljon, ja minun oli vaikea suostua palauttamaan kirja kirjastoon. Pidin Lundbergin Suuresta maailmasta erittäin paljon, ja se puhutteli minua monin tavoin.

Lundberg esimerkiksi kuvaa Eskilsin Leonirdia monen perheenjäsenen tai kyläläisen näkökulmasta niin upeasti, että löydän Leonardista yhden pienen koululaiseni. Olen erityisesti tänä syksynä osoittanut tätä pikkupoikaa sormellani yhden jos toisenkin kerran syystä, että koululaiseni "kuuluttaa itsestään sellaisia asioita, jotka olisi paras pitää sisällään".

Näin kirjailija kuvailee Leonardia tämän nuoren sukulaisen, Ragnarin, suulla.

- Naimisiinmenoni ansiosta sain koko liudan hauskoja sukulaisia. Kukaan heistä ei ole niin omalaatuinen kuin Leonard ja meistä tulee oikein ystävät. Pohdiskelen häntä paljon, se minun täytyy myöntää. Miten ihminen voi elää 50-vuotiaaksi alistumatta tavoille, jotka ovat kirkkoa ja uskontoakin vahvempi voima? Minun mielestäni Leonardilta puuttuu kokonaan yksi inhimillinen ominaisuus, ja se on teeskentelyn taito.

- Hän puhuu silloin, kun pitäisi olla hiljaa, ja kuuluttaa itsestään sellaisia asioita, jotka olisi paras pitää sisällään. Sitä paitsi minulle on arvoitus, kuinka niin paljon lukenut ja niin syvällisiä ajatuksia ajatellut mies voi kysyä viattomasti neuvoa minulta, joka olen kaksikymmentä vuotta nuorempi enkä ole lukenut enkä opiskellut mitään.


Ragnar siis onnistui kirjailijan avustuksella pukemaan sanoiksi senkaltaisen poikkeavan käyttäytymisen, johon olin koulussa kiinnittänyt huomiota. Olin miettinyt, miten selitän ja miksi pieni koululaiseni ei opi tapoja. Nyt uskallan jo sanoa: - Hmm, miksei...Mitäpä jos tällä lapsella ei ole teeskentelemisen taitoa? Mitäpä, jos hän ei koskaan opikaan teeskentelemään. Mitä jos kaikki työpaikkojen narrit ja pellet eivät olekaan tyhmiä tyhjännaurajia, vaan he ovat niitä, joiden yksi lahja on pystyä vastustamaan tapoja ja muita kirjoittamattomia sääntöjä.

Toinen esimerkki Lundbergin loistavasta ihmiskuvauksesta on seuraava.

-Yhdessä kesässä ehtii saada tällaisia luottamuksellisia tietoja, ja Leonard on minun mielestäni parempi kuin elokuvat. Hänellä on valtava varasto tarinoita kerrottavanaan. Niitä hän kehrää kokoon sillä aikaa, kun toiset yrittävät oppia jonkun työn. Vaikka minä olen käynyt Afrikassa ja guanosaarilla ja Chilessä ja Argentiinassa ja Australiassa, minulla ei tunnu olevan sieltä mitään kerrottavaa. Se on jotenkin epätodellista, sillä todellinen elämä on täällä kotona. En osaa selittää sitä Leonardille, vaikka voin hyvin kuvitella, miten vuolaasti hän itse sitä selittäisi. Ei auta muu kuin myöntää, että olen toista sorttia. 

Itse olen toinen näistä kertojista. Olen käynyt siellä ja täällä, Kiinassa ja Meksikossakin. Minulla vaan ei tunnu olevan sieltä mitään kerrottavaa. Käynnit tuntuvat melkein epätodellisilta ainakin siihen asti, kunnes joku toinen Kiinaan lähtijä muistaa: "Ai, niin! Te olettekin siellä jo käyneet." Minusta käynnit siellä ja täällä tuntuvat Ragnarin tapaan epätodellisilta, sillä todellinen elämäni on aina ollut täällä kotona!

08 marraskuuta 2015

Annikki Kariniemi vei minut Sompion Riestoon, käytti isäni jalanjäljillä Kakkisessa!

Tänään on 2. marraskuuta 2017.
Tänään päivitän 8.11.2015 -julkaisuani (Annikki Kariniemen teos Pato) yhden näyttelyn verran, onhan 
jälleenrakennettua Lapin maisemaa kuvattu sekä kirjallisuudessa että kuvataiteessa.

Nyt
Rovaniemen taidemuseo on toteuttanut ja avannut Suomi100 -juhlavuoden kunniaksi kuvataidenäyttelyn Korundiin. Näyttely on avoinna 4. helmikuuta 2018 asti.

Näyttelyn nimi on UUTEEN AAMUUN - JÄLLEENRAKENNETTU MAISEMA LAPPILAISESSA TAITEESSA.

Itselleni näyttely kuvaa Kariniemen Pato-teoksen tavoin jätkän maisemaa.



Suureksi ilokseni voin kertoa, että pyynnöstä autoin taidemuseota toteuttamaan näyttelyn lainaamalla kuvassa olevan teokseni, jonka on maalannut taiteilija Oiva Korhonen (1929 - 1992)

50-luvulla tukkijätkäksi Pohjois-Suomen savotoille Riihimäen seudulta lähtenyt isäni (Sulo Korhonen), ja Oiva Korhonen kohtasivat tiettävästi vain kerran. Se tapahtui yhdellä savottakämpällä jossakin päin Lappia. Molemmat miehet jälleenrakensivat siellä Lappia oman aikansa. Päivät tehtiin rahaa, ja illat - pelattiin korttia. 
Olen siis tällä postauksellani antanut luvan itselleni sanoa, että isälleni jäi savotta-ajalta käteen "muutakin kuin tylsä saha tai uusi puku". Hänelle jäivät Oiva Korhosen kaksi maisemakuvaa. Uskonkin hänen pelanneen nämä. Joka tapauksessa taideteokset saivat aina parhaimman seinäpaikan synnyinkodissani.

Lappilaisen kirjailijan, Annikki Kariniemen Pato-teoksessa, puolestaan on hyvin monta kerrosta ja kerronnan ulottuvuutta. Yksi näkökulmista on sodanjälkeisten jätkien maisema. Oiva Korhosen teos edusti isälleni (vuodesta 1956 lähtien) jätkien maisemaa. Nyt kun vihdoinkin olen saanut uutta tietoa Oiva Korhosesta, ja kun nyt Korhosen työ on jopa julkisesti esillä, koen teoksen suurella tunteella: "Tämä on toistaiseksi kaunein näkemys jätkän maisemasta ja maailmasta!"


                     

********************************************************










                                                   















Otavan kirjailijakuvasto on upea löytöni, johon 1950-lopun kirjailijat ovat saaneet kuvansa ja tuotantonsa.
Annikki Kariniemenkin listalta puuttuu koko 60- ja 70 -lukujen tuotanto.
 
Alla on lukukokemukseni Kariniemen teoksesta PATO (1972).              


KIRJAILIJA: Annikki Kariniemi
TEOS: Pato
KUSTANTAJA: Otava, 1972.

Eilen luin Annikki Kariniemen teoksista romaanin, Pato (1972). Se on lyhyesti sanottuna loistava ajankuvaus sodan jälkeisestä Suomesta ja Lapista. Se on samalla myös yksi aikalaisten väheksymistä kirjailija Kariniemen töistä, jotka veivät hänet "kirjallisten salonkien" sijasta 70-luvun Hymy-lehteen.

Romaani kertoo uhkapelistä, joka valjasti Kemijoen hukuttamalla Lokan altaan alle Rieston, Korvasen ja Mutenian kylät, ja teki näitten kylien Lapin sodan evakoista allasevakkoja. Eräs kaverini on kotoisin hukutetusta Mutenian kylästä. Mitä jos...



Reidar Särestöniemi (1925 - 1981), Lapin kylä jää tekojärven alle. Öljymaalaus, 1973, 140 x 170. Didrichsenin taidemuseo, Helsinki. Kuvan olen skannannut teoksesta Finlandia. Otavan iso maammekirja 9. Lappi. Otava, 1978.


Ja nyt ajattelen vain omaa kotikylääni, Sieppijärveä. Mitä, jos joku peluritaho jossakin päättäisi syystä tai toisesta hukuttaa hiljaisen kyläni... Tai mitä, jos se pahin tulevaisuuden skenaario, luonnon järjestykseen puuttuminen, lopulta hukuttaa enemmän kuin "kukaan olisi uskonut"...

Ei kuitenkaan tullut hätä eikä tehnyt tiukkaa lukea PATO! Päällimmäiseksi tunteeksi jo matkan varrella nousi kiitollisuus siitä, että näin fiksu kirjailija kuin Kariniemi, on vihdoinkin "löytänyt" myös minut, sillä juuri tänä päivänä tarvitsen tienviittoja ja apua luodakseni uutta, elääkseni täysillä loppuun saakka. Kun löysin Kariniemen tarinasta sen sompiolaisen maiseman, johon muutamalla säikeellä kuulun, alkoi pohjoisen aurinko paistaa sielussani.

Ei ihme, että jätkäksi pohjoiseen lähtenyt isäni muisti sydämessään elämänsä loppuun asti Saukosken Martin ja Kakkisen seudut. Kariniemen PATO-kirjassa on hyvin monta kerrosta ja kerronnan ulottuvuutta. Yksi näkökulmista on sodanjälkeisten jätkien maisema. Lainaan siis tarinaa näin.

Mutta äiti oli totinen ihminen. Pani vastaan kun Paavo lähti jätkäksi. Se armas ihminen sanoi isälle, että katsokaa taivaan lintuja... (s. 223) 

Tulethan sie takaisin? hätäili äiti. Mie tulen rikkaana miehenä, siellä on pohjoisessa kultaa, mie tulen autolla ja sitten menemmä kaikki maailmanympäri ja maksamme hypoteekkilainan, ja isä saa kultakellon ja äiti kultavitjat ja kaikki nuoremmat saavat omat kellot ja sormukset, uskooko äiti? (s. 223)

Älä kerskaa poika! varoitti isä. Mutta mene nyt vaan kun on sen aika ja kokoa isoa rahaa ja tule sitten takaisin, vaikket juuri auton etkä kultakellojen kanssa, mutta tule kotiin, auttamaan. Me kuule siunaamme sinua. (s. 223)

Kokoa isoa rahaa, naurahteli äiti hämmentyneenä tietämättä itkeäkö vai nauraa. (s. 223)

Kokosiko hän, kokosi ja kokosi. Muutaman kerran ehti Kemijärvelle saakka, ei eemmäksi. Koti unohtui ja jäi. Niin kuin on unohtunut monelta Paavolta, ja Liisalta. (s. 224)

Muutamana syksynä hän oli itäkairassa kalarenkinä. Maisema oli juuri niin korea kuin korea olla voi, tuollainen vienalainen järvimaisema. Se on jäänyt sydämeen. Mutta jotakin tulee aina väliin, joka särkee sen niin kuin peilin. (s. 224)

Palaili sieltä. (s. 225)

Tuli taloon, jossa väki lopetteli syystöitään. Riihen ääni upposi pehmeään syysmaisemaan niin kuin samettiin, tietäähän tuon. Ja ne hajut sitten, ytelät ja halukkaat. Saapui sitten pyhänseutu, isäntä itse oli tehnyt jo viikolla kiljun, että koko väki saisi nautiskella sitä. Voimakas ohran ja sokerin höystämä vahva hiivajuoma, mutta jotensakin sitten kai kuin keskenjäänyt, tai liian aikaisin nautittiin. Häkää se oli kun painui päähän. Mutta se oli samalla kuin kiitosjuhlan juomaa. (s. 225)

Sen mukavassa höyryssä koko talo keinui ja lauloi, pirtti leveänä ja mahtavana, sanoivat että oli kuin entinen tsaarin sali ja että se oli tehtykin suuria mittoja hyväksi käyttäen. Siinä oli kiljuastia tuvan pöydällä yhdessä muun pitoruuan kanssa niin että ihan nauratti. Kaikkea tuntui olevan pirusti. (s. 225)

Paavo Moilanen oli istunut kylläisenä suuren uunin kupeella, hän oli siinä hiljaa hykerrellen nautiskellut kiitosjuhlan tunnelmista kuten kerran vinossa Kakkisessa kaukana toisella suunnalla tätä kuuluisaa kiveliötä, siellä oli isäntäväki ollut jo vanhan polven ihmisiä. (s. 226) (...) Ei, Kakkisessa ei ollut tämmöistä, oli ollut jumalallinen talo. (s. 228) 

Rakastan minä koskea, siellä on soittaja, hän (aitomoilanen, Paavo Moilanen) sanoo Hyltelle. Se on kuule uiton laulu ja vapaan miehen laulu ja urkujen laulu, kaikki on siellä yhdessä.

31 lokakuuta 2015

Suomalainenkin merimies on aina ollut laulun arvoinen.

KIRJAILIJA: Valkeila, Erkki. 1896 - 1964.
TEOS: Itää kiertämässä. Suomalaisten merimiesten parissa maailmalla.

JULKAISIJA: Arvo A. Karisto Oy. Hämeenlinna. 1945.



Sulo oli rintamaveteraani ja isäni. Hän oli syntynyt 1923 Rautalammilla ja kuoli 2012 Kolarissa.

Sulon elinaikana en tullut kirjoittaneeksi hänen elämänkertaansa. Perheessä kuulimme hänen sotakokemuksistaan Tali-Ihantalan Konkkalanvuorella ja Ylitornion Aavasaksalla -  hän itse tykitti niillä meitä ja muita mahdollisia kuulijoitaan. Meillä oli myös ihmeteltävänä muutama sodanaikainen valokuva. Kuvista erikoisin oli ryhmäkuva, jolle olimme antaneet nimen "Laivaston kokki-ja stuerttikoulu".

Sulon kuoleman jälkeen heräsin selvittämään, oliko isälläni ollut merimiesuraa. Tämä tapahtui sattumalta suurin piirtein samoihin aikoihin, kun sukututkijana löysin tuntemattomiksi jääneitä isäni serkkuja. Hannes-enon pojista oli kasvanut sekä merimiehiä että satamajätkiä.

Tilasin Sulon kantakortin. Minulle selvisi, että Lapin sodan jälkeen hän todellakin oli liittynyt eli värväytynyt merivoimiin. Sulon laivastovuosia olivat 1947 - 1949.

Nyt sitten luen suomalaisista merimiehistä ja merenkulusta. Etsin käsiini merimiesaiheisia tarinoita ja laivastosta kertovaa tietokirjallisuutta. Laivat ja niiden kuvat kiinnostavat aivan eri tavalla kuin ennen. Suomalainen merenkulku, kauppalaivastot varsinkin ennen Krimin sotaa (1853 - 1856), merenkulun menneisyys - kaikki kiinnostaa...Lapsena sain isältäni joululahjaksi ns. laivavalaisimen. En ikinä olisi uskonut, että jonakin päivänä Sulon kuoleman jälkeen "valaisin heräisi henkiin".
Näin on kuitenkin käynyt. Tämä valaisin ohjaa juuri minua kohti uusia maailmoja...





Erkki Valkeilan teos "Itää kiertämässä" oli löytö! Lukukokemus oli mukava, kiitollinen, lempeä ja puhutteleva. Erityispalkinnon annan kuvaukselle, joka tuo merimiesten terveiset esimerkiksi Intian Kalkutasta niihin aikoihin, kun Suomi julistautui itsenäiseksi 1917.

Tässä ensimmäinen lainaus matkaterveisistä Erkki Valkeilan sanoin.

"Tämän matkan kestäessä kapteeni Lind jätti luettavaksemme Hongkongista ostamansa numerot South China Morning Postia, kun me emme olleet Hongkongissa päässeet maihin. Hän osoitti meille kolmen rivin sähkösanomaa Helsingistä ja onnitteli meitä kädestä pitäen, sillä Suomi oli joulukuun 6 p:nä julistautunut itsenäiseksi. Tultuamme Hongaysta Singaporeen purkamaan brikettilastiamme janosimme lisää uutisia ja hommailimme käsiimme kaikkia lehtiä niin kauas taaksepäin kuin myyjiltä saimme, mutta mitään enempiä tietoja emme nähneet."

"Joka tapauksessa olimme tyytyväisiä laivayhtiön johtomiehiin sen vuoksi, että he olivat näissä olosuhteissa päättäneet lähettää meidät yhä eteenpäin, Kalkuttaan. Meillä ei ollut nyt halua joutua Vladivostokin lähellekään."

"Kalkutassa saimme jo kuulla lisää uutisia. "Kansalaissota Suomessa" oli ensimmäinen otsake, joka pisti silmäämme. Uutinen oli lyhyt, mutta selkeä. Siinä puhuttiin Tornion taistelusta ja ilmoitettiin, että kenraali Mannerheim oli ottanut haltuunsa ylipäällikkyyden. Sellaiset tiedot eivät olleet omiansa kohottamaan mieltä. Kukaan ei tiennyt, oliko "sellainen Mannerheim" kala vai lintu. Mutta toistaiseksi tietoa Suomen itsenäisyydestä ei ollut peruutettu."  (Valkeila, Itää kiertämässä, sivu 169)

Tässä kohtaa sain päähäni, että "minäpäs dramatisoin" tämän vuoden 1917 itsenäisyysuutiseen liittyvän tekstin niin, että saan tehtyä koulumme itsenäisyysjuhlaan lapsille sopivan merimiesaiheisen esityksen. Näin teen. Käytän Valkeilan tekstiä. Esiintyjäni ovat  7-vuotiaita ekaluokkalaisia.

Toinen otteeni samasta aiheesta löytyy sivulta 178.

"Mutta me luimme joka päivä uskollisesti Statesmanin ja Englishmanin, Kalkutan suurimmat lehdet, ja saimme niistä tietää, että Suomessa tosiaankin tapeltiin. Kenraali Mannerheim mainittiin toisen puolen päänä ja kenraali Kaljunen toisen puolen, mutta kului pitkän aikaa ennen kuin tiesimme, mitä puolta kumpikin oli. Yhtä mieltä olimme siitä, että venäläisiä sieti rökittää, ja Lukkarisen Kalle ilmaisi yleisen mielipiteen lausumalla, ettei ruotsikoillekaan hyvä selkäsauna pahitteeksi olisi...
Mutta kovin meitä kiusasi päivä päivältä toistuva otsikko: Suomen kansalaissota. Eikö peijakas, siellä kotona sitten annetakaan venäläisille eikä ruotsikoille? Keskenäänkö ne perhanat nyt taas tappelevat, kuten ovat tapelleet läpi historian kulun? Asia pysyi meille hämäränä."


Valkeilan kirjoista se, jonka siis nyt olen lukenut, "kertoo suomalaisten merimiesten kokemuksista ensimmäisen maailmansodan lopussa ja sen jälkeisinä sekavina vuosina mm. Venäjän Kaukoidässä." (Sitaatti on Kari Tapio Mäkeläisen.)

Kirjailijaksi en Erkki Valkeilaa arvannut vielä siinä vaiheessa, kun "kiersin hänen mukanaan itää" - onhan hän tarinan "minä" eli Suomesta merelle tienaamaan "karannut" nuori pojankloppi.

Herra Google kuitenkin paljasti hänet minulle kunnon kirjailijaksi - erityisesti Kariston omaksi.

Valkeila aloitti uransa jokseenkin poikkeuksellisella työllä, sillä vuonna 1940 hän teki Karistolle palveluksen luetteloimalla kaikki yhtiön julkaisemat kirjat ajanjaksona 1900 - 1940 (Karisto Oy:n kirjat 1900 - 1940). Muutaman vuoden kuluttua, eli 1945, Karisto sitten julkaisi Erkki Valkeilan ensimmäisen teoksen tämän merimieskokemuksistaan.

Valkeilan alkuperäinen sukunimi oli vuoteen 1935 asti Wallenius. Hän oli syntynyt 21.10.1896 Kuusankoskella ja hän kuoli Hämeenlinnassa vuonna 1964. Hänestä tuli kirjailija ja kääntäjä, ja hän käytti itsestään myös nimeä Valkeala.

Kirjahyllyssäni on englanninkielinen pokkari nimeltä The Coral Island. R.M. Ballantyne on teoksen kirjoittanut, mutta tämän Korallisaari-teoksen (WSOY, 1918) kääntäjää en olisi edes arvannut. Nyt tiedän, että Valkeila käänsi monta muutakin mukavaa kirjaa nimimerkillä Valkeala.

 Valkealan suomentamia kirjoja ovat:
*Edgar Wallace: Sandi (Gummerus, 1923)
*Edgar Wallace: Joen kansa (Gummerus, 1924)
*Kristoffer Kolumbus: Amerikan löytöretken päiväkirja. (Karisto, 1950) Myös johdanto ja selitykset Valkeilan.
*Mark Twain: Tom Sawyer salapoliisina: Huck Finnin kertomus. (Karisto, 1950)
*Maksim Gorki: Kain ja Artem, viisi kertomusta. (Karisto, 1951)
*Mohandas K. Gandhin ajatuksia, valinnut ja suomentanut Valkeila. (Karisto, 1955)
*Anton Tsehov: Hepsakka, suomentaneet Silvanto ja Valkeila. (Karisto 1957)

Ja vielä lista Valkeilan omista kirjoista:
Seikkailemassa Aasian rannoilla: nuoren miehen kokemuksia maailmalla. (Karisto 1946)
Hauskaa joulua! joulu- ja joulun kertomuksia kahdeksan vuosisadan ajalta. Koonnut Erkki Valkeila, (Karisto,1947).

01 heinäkuuta 2015

Erämaan pappi vie lukijansa uskottavasti 1700-luvulle.


Tämän kesän kahtena ensimmäisenä hellepäivänä luulin lukevani ruotsalaista romaania (kuva yllä) 1700-luvun Suomesta. Luulin kirjailijaa ruotsalaiseksi ihan vain siitä syystä, että hän oli voittanut tällä tarinalla ruotsalaisen historiallisen romaanin kilpailun. Osoittautui kuitenkin, että Erämaan pappi on suomenruotsalaisen kirjailijan ruotsiksi kirjoittama. Ja teoksen on suomeksi kääntänyt supisuomalainen runoilija, kääntäjä ja opettaja Lauri Kemiläinen. Vuosikymmeniä sitten.

Löysin sattumalta tämän kirjan. Menin juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna Kolarin markkinoille kuuntelemaan kotiseutuliiton toiminnanjohtajaa. Ennen tapahtuman alkua tutkin yhtä pihamaalla olevaa pöytää. Se oli Kolarin kirjastoväen markkinoima vanhojen kirjojen pöytä. Ostin kahdella eurolla viisi kirjaa. Yksi oli em. Hornborgin mustakantinen kirja.

Osa mieluista lukukokemustani oli suomen kieli; kuinka hyvää suomea kääntäjä onkaan käyttänyt! Tarinan parasta antia oli uskottavuus. Kirjailijalla on mahtava ote sekä rahvaaseen että herrasväkeen. Tekee mieli väittää, että kirjailija tuntee ja tietää sekä maansa että sen kansan, rahvaat ja säätyläiset.

Erämaapapin nimi on Ryselius, kotoisin Suomesta, Ahvenanmaalta. Tarina alkaa siitä, kun Ryselius etsii elämänsä suuntaa Sjöbodan kotipappina omiensa eli säätyläisten parissa. Tarina päättyy vuosikymmenten jälkeen rahvaan parissa senaikaisen Suomen itärajalla, Kymijoella,  Kyminkartanon läänissä, Porvoon hiippakunnassa.

Ryseliuksen tarinaan 1700-luvun sodat (Suuri Pohjan sota 1700 -1721) varsinaisesti eivät kuulu. Takana kuitenkin on Venäjän kahdeksan vuotta kestänyt miehitys (1713 -1721) eli isovihan aika. Samoin pikkuvihana tunnettu toinen Suomen miehitys oli päättynyt (Turun rauhaan 1743) ja siirtänyt Suomen itärajan Kymijoella.











Suomi. Hallinnollinen ja oikeudellinen jako Erämaapapin aikoihin 1700-luvulla.




Kirjan tapahtumat sijoittuvat tänne:
KYMINKARTANON LÄÄNI vuonna 1721; karttaan seutu on merkitty vihreillä rajaviivoilla.




Uudenkaupungin rauha 1721 päätti isovihan ja Ruotsin suurvalta-ajan.













Asuin lukioaikanani Pellossa alivuokralaisena Tuulikin Iivarin kodissa. Hänellä oli mielenkiintoinen kirjasto. Luulen silloin löytäneeni hänen hyllystään yhden Hornborgin teoksen. Se tuli vasta nyt Erämaan pappia lukiessani mieleen. Asia selviää, kunhan saan käsiini tämän tuottoisan kirjailijan muita suomennettuja teoksia.

Olen siis yksi niistä, jotka toivovat divareille ja kirjastojen varastokirjoille pitkää ikää.
LONG LIVE OLD BOOKS!


KIRJAILIJA:
Harald Hornborg (1890 - 1976 ), jääkärikapteeni, filosofian maisteri.
.               


KIRJA NIMI:
Erämaan pappi. Historiallinen romaani. Otava (1938).
ALKUPERÄINEN NIMI:
Ödemarksprästen.
SUOMENTANUT:
Lauri Kemiläinen. Lauri August Kemiläinen (1886 - 1946) oli suomalainen opettaja, runoilija ja kääntäjä. Kemiläisen kuopiolaisvanhemmat olivat suntio Juho Vilho Kemiläinen ja Anna Loviisa Hyvärinen.

ERITYISTÄ KIRJASTA:
Saanut ensimmäisen palkinnon ruotsalaisessa historiallisen romaanin kilpailussa.

ERITYISTÄ KIRJAILIJASTA:
Kirjoitti ylioppilaaksi 1909 Helsingin uudesta ruotsalaisesta yhteiskoulusta.
Opiskeli Helsingin yliopistossa 1909 - 1915. Loppututkinto 1927 (FM).

KIRJAILIJAN TUOTANTO:
  • Herr von Loewenecks kamp, 1928.
  • Martin Türkheimer och huset Sonnenburgs hemligheter, 1929.
  • Madame d'Ébére, 1930.
  • Patron Illbergs ungdomsdårskap, 1931.
  • Hakenskiölds på Sveaborg, 1932.
  • Hakenskiölds på Illerstad, 1933.
  • Greve Alexeis son, 1934.
  • Hertigen revolterar, 1935.
  • Bühlingen i uppror, 1936.
  • Farväl Flüstringen, 1937.
  • Förgätna öden, 1937.
  • Ödemarksprästen, 1938.
  • Ödemarksjungfrun, 1939.
  • De glömda fäderna, 1940.
  • Flykten till ödemarken, 1940.
  • Den okände karolinen, 1942.
  • Det mörknar över Illerstad, 1943.
  • Syndafloden, 1944.
  • Bröderna Berghjelm, 1945.
  • Galne Berghjelmen, 1946.
  • Kammarjunkaren på Lintunen, 1947.
  • Den vita hästen, 1950.
  • Kattgrevinnan, 1951.
  • Joachim vid skijevägen, 1952.
  • Ensam herre, 1953.
  • Studenten som försvann, 1954.
  • Utanför arenan, 1959
  • De fann sin väg : pfadfindernas historia, 1965
  • Konspiratören Johann Reinhold Patkul (elämäkerta), 1945.
  • Lisäksi hän on julkaissut tutkielmia Suomen sukututkimusseuran vuosikirjassa ja ollut avustajana Kansallisessa elämäkerrastossa.

03 toukokuuta 2015

Rengasmatkalla Tommi (ja Eino) Kinnusen kanssa. Olisiko tästä sukukirjaksi?

Tommi Kinnunen ja WSOY 2014.
NELJÄNTIENRISTEYS.
sivujen 6-7 kuva: (C) Eino Kinnunen, "Näkymä kylätielle", 1950-luku.

Olisi mielenkiintoista tietää, saavatko kirjailijat itse vaikuttaa siihen takakannen tekstiin, jolla kustantaja aikoo kirjaa myydä. Tai, mistä minä tiedän! Voihan olla, ettei kustantaja edes mieti myyntilukuja, kun hyväksyy toimittajansa kirjoittaman esittelytekstin.

Ensijaisesti lukijana koen esittelytekstin niin, että siinä kustantaja (vain) käyttää tekijänoikeuttaan; aivan kuten se on käyttänyt oikeuttaan muuttaa ja muokata kirjailijan tarinaa ennen sen kirjaksi hyväksymistä.  Esittelytekstistä huolimatta tämä teos puhutteli tätä lukijaa.
                                                                                                       

NELJÄNTIENRISTEYS
Talolle, jonka huoneissa asuu monta tarinaa
KULJETUT TIET. MARIA. LAHJA. KAARINA. ONNI. 1895...1996



 ..."luvattomiin harjakorkeuksiin..."


Luin kirjan kahteen kertaan, ensimmäinen oli ns. skannaus, ja toinen oli ns. rengasmatka (1895 - 1996).
Lukukokemukseni tueksi tein matkan varrella muutaman muistiinpanon älypuhelimen Memo-lehdelle. Näin syntyi oma sisällysluetteloni. Se on tässä, ja siihen ovat valikoituneet ne tarinanpätkät tai -ainekset, joiden kohdalla olen pysähtynyt. Suoraa viittausta Onniin ette löydä luettelostani. Silti luulen, että  eniten mietin häntä... "sodassa sankarina selvinnyttä". Miksikö? Siksi, että Onnin sotakokemuksilla ja homoudella ei ollut tekemistä toistensa kanssa. Homous todellakin oli Onnin oma tragedia, mitä tämänhetkisessä "hyväksyt vaan itsesi"-maailmassa voi olla vaikea todeksi uskoa.

Sivu 82, korttipeli.
Sivu 106, harjoittelijana Valokuva-atelier Helanderilla.
Sivu 176, Johannes samoilla töin. 
Sivu 125, miehittäjän sotilaat lämpimistä maista.
Sivu 158, naisena liian jotakin...hoitokokoukset.
Sivu 180, säästäminen.
Sivu 222, "on tämä minunkin koti".

Johannes etsi pelikortit ja nosti pöydän Marian sängyn viereen. Maria nousi ja tuki itsensä tyynyillä hyvään asentoon. Hän tarttui korttipinoon ja etsi sieltä ristiseiskan. Hän laittoi sen pöytään, sekoitti loput kortit ja jakoi ne kolmeen pinoon. Yhden hän ojensi Johannekselle, toisen itselleen ja kolmannen jätti kuvapuoli piiloon. Johannes nosti itselleen tuolin ja istui häntä vastapäätä. Keittiöstä yläpuolelta kuului kiukkuisia askeleita.
-Otetaanko pantilla vai ilman?
-Ilman.
-Aloita sinä.
Maria laittoi seiskan viereen ruutuseiskan.
-Ruudut on suuret, sanoi lasimestari.
Johannes järjesti korttejansa ja löysi seiskojen riviin herttaseiskan. Maria löi ristiseiskan yläpuolelle ristikuutosen. -Ristillistä se oli Miina-vainaankin elämä .
Johannesta hymyilytti. Hän laittoi hertan yläpuolelle kuutosen.
-Herttapataa, sanoi Nissin hullu poika!
Maria nauroi ääneen. 
-Vietkö sinä sanat minun suusta? Täytyykö tässä ihan mykäksi alkaa?
-Kyllä minä nuo vähemmälläkin toistolla muistan!
-Kumman vuoro?
-Sinun.
Marialla ei ollut sopivaa korttia ja hän nosti yhden käännetystä pinosta. Johannes laittoi herttaseiskan alapuolelle herttakahdeksikon.
-Herttaista se on, hän aloitti ja Maria liittyi heti mukaan, - nälkään kuolevan elämä.


Korttipelikohtaus on kuin suoraan näytelmäkäsikirjoituksesta, se on kuin menneitten vuosien kaitafilmiesitys tai kuvien sarjatuli.
Osasin lapsena pelata korteilla, enää en; olen unohtanut korttien nimetkin. -Voi hölmöä, voi! Ensimmäinen kysymykseni siis kuuluu:
1. Mitä peliä Maria ja Johannes pelaavat tässä?
Toinen kysymykseni kuuluu:
2. Voiko tämän tekstinäytteen perusteella innostua (tai oppia) kortinpeluusta pantilla tai ilman?    

Ja siunatuksi lopuksi.
Kirjoitan paraikaa sukukirjaa yhdestä suvusta, johon itsekin kuulun. Varmaankin tästä syystä (ja muustakin) tuli mieleeni, olisiko Neljäntienristeyksestä  sukukirjaksi? Mitä mieltä olette?

25 huhtikuuta 2015

Kirjavaras on minulle vastaus, miten lapsille voi kirjoittaa sotahistoriasta.


KIRJAVARAS. Otava, 2008.

KIRJAILIJAN NIMI:
Markus Zusak.
ALKUPERÄISTEOS:
The Book Thief.
First published 2005 in Australia. "Published by arrangement with Random House Children´s Books"
SUOMENTAJA:
Pirkko Biström.



Olen hankkinut tämän kirjan hyllyyni heti sen ilmestyttyä 2008. Nyt on jo vuosi 2015.

Jotakin "lienen odottanut", sillä sain tartuttua tositarkoituksella Kirjavarkaaseen vasta tänä keväänä muutama viikko sitten. Muuta selitystä viiveelle en löydä kuin, että oma pikkumaailmani ja muu maailma olivat kovin erilaisia seitsemän vuotta sitten. Omalla kohdallani kysymys on siitä, että olen löytänyt juutalaisuuden ja holokaustin omasta itsestäni vasta nyt...

Aloitin edellisen bloggaukseni näin: "Ajatella, jos keskitysleirit olisivat merkittävä osa Suomen sotahistoriaa...Miten kirjoittaa siitä lapsille? Ystävät hyvät, jos olette löytäneet Suomesta tai muista maista (esimerkiksi Saksasta tai Puolasta) keskitysleireihin liittyviä lastenkirjoja, vinkatkaa minulle."

Kirjailijana Markus Zusak (s. 1974) tulee Australiasta, mutta ns. valkoisten aussien tavoin hänenkin sukujuurensa tulevat Euroopasta ja Saksasta. Kirjan suomenkielisen laitoksen kustannustiedoissa oleva merkintä "Published by arrangement with Random House Children´s Books"  oli se lastenkirjallisuuteen viittaava salasana, joka ratkaisi edellisessä bloggauksessani esittämäni kysymyksen, miten kirjoittaa lapsille sotahistoriasta!


Mielestäni Kirjavaras on kirjoitettu niin huikealla tavalla niin huikeasta näkökulmasta, että sitä voi sanoa vertaansa vailla olevaksi teokseksi tai lasta rakastavaksi ja kunnioittavaksi tarinaksi. Tämä teos todellakin on kirjoitettu myös lapselle, jonka maailmaa rakastetaan ja kunnioitetaan. Mielestäni lasta ei voi kuitenkaan jättää yksin tämän kanssa, läsnä on oltava rakastavat vanhemmat - aivan kuten kirjavarkaallakin oli...

Jotta tällainen kirja on voinut syntyä, on tarvittu...kirjavaras. Hän on Hitlerin Saksassa elävä, kasvattivanhempiensa syvästi rakastama Liesel, josta koti ja elämä kasvattavat syvästi kirjoja rakastavan ihmisen. Hän on tyttö, joka pelasti naapureitaan luhistumiselta lukemalla heille ääneen kirjaansa ensin pommisuojassa, myöhemmin naapurin kotona.

Kirjavaras teoksena puolestaan on minulle vastaus, miten lapsille voi kirjoittaa sotahistoriasta.
Teos on puhdas ja kaunis ja se on valtavan työn tulos. Teos on elävä, joka on jo nyt muuttanut elämääni ja rikastanut ajatusmaailmaani. Teos on ylistys hyville ihmisille.

Kirjavaras on ylistyslaulu elämälle ja lapselle. Tarinan kertoja on kuolema.

*** PIENI TEORIA***  (ote sivu 10)

"Ihmiset panevat merkille päivän värit vain sen alkaessa ja päättyessä, mutta minulle on ilmiselvää, että päivä koostuu lukuisista sävyistä ja vivahteista. jotka sulautuvat toisiinsa vuoron perään sitä mukaa kuin hetket kuluvat. Jopa yksi ainoa tunti voi sisältää tuhansia värejä. Vahamaisen keltaisia, pilvisyljen täplittämiä sinisiä. Synkkiä pimeyksiä. Pidän työssäni huolen, että huomaan ne."
Suomentanut Pirkko Biström, kiitos hänelle!

02 helmikuuta 2015

Maarit Malmbergin sotakirjat lapsille ansaitsisivat valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Ainakin.

Malmberg, Maarit. AAPELI JA SOTAVETERAANI REINO. 2010.
Kustantaja: Minerva
Kansi ja kuvitus: Jouni Koponen.

Malmberg, Maarit. AAPELI JA EVAKKOMATKA. 2011. 
Kustantaja:Minerva
Kansi ja kuvitus: Jouni Koponen



Ajatella, jos keskitysleirit olisivat merkittävä osa Suomen sotahistoriaa... Miten kirjoittaa siitä lapsille?
Ystävät, hyvät, jos olette löytäneet Suomesta tai muista maista (esimerkiksi Saksasta tai Puolasta) keskitysleireihin liittyviä lastenkirjoja, vinkatkaa minulle!

Malmbergin Aapeli-kirjat kertovat suomea ymmärtäville lapsille Talvisodasta, Jatkosodasta ja Karjalan evakoista. Jos tarinoissa tavalla tai toisella vielä vaikkapa viitattaisiin Lapin sotaan, lappilaisten evakkomatkaan ja jälleenrakennusaikaan, jos...siinä tapauksessa ylistäisin ylisanoilla molemmat tarinat! Nyt ylistän vain sitä, että luokanopettaja Maarit Malmberg on saanut näille tarinoille kustantajan ja upean kuvittajan, Jouni Koposen.
Ehdotankin työparille Kiitos kirjasta -palkintoa  tai Tiedonjulkistamispalkintoa ainakin. Ei, en ole myöhässä esitykseni kanssa!

Luin Evakkomatkan ja Sotaveteraani Reinon ääneen iltakirjana. Lepäsimme pojanpoikieni kanssa siskonpedillä siskoni luona. Olimme yökylässä. Olin tietoisesti valinnut nämä Aapeli-kirjat mukaani, koska en vielä ollut "uskaltanut" lukea niitä eskari-ikäisille oppilailleni. Taustalla on kokemukseni nuorista vanhemmista, jotka eivät halua, että eskarissa puhutaan sodista...

Omille pikkupojilleni, 7- ja 4-vuotiaille,  uskalsin kertoa kirjan tapahtumista, koska he muistavat Sulo-papulinsa, isoisänsä, joka oli sotaveteraani ja joka on pikkupoikien ja heidän isänsä sankari.
Heille uskalsin lukea. Aloitin Evakkomatkasta. Ja niin siinä kävi, että kun olin lukenut Evakkomatkan, he halusivat tietää enemmän sotaveteraani Reinosta, jonka saattoi kuvitella Sulo-papuliksi, koska molemmat olivat sotaveteraaneja. Niinpä luin vielä toisen Aapeli-kirjan, sen jonka nimi on Aapeli ja sotaveteraani Reino.

Lukukokemukseni oli ihana. Ihastuin siitä, mikä asia poikia tarinoissa puhutteli. Se oli koti. Tässä lyhyt ote, sivu 25 (Aapeli ja sotaveteraani Reino):

-Kuuntelehan tarkasti, tämä sinun on tärkeä tietää, Reino sanoo sitten.
-Minä kävin sotaa sen takia, että saisin pitää kotini. En sitten kuitenkaan saanut omaani pitää, mutta sinun kotisi sain sentään turvattua. 
Aapeli nyökkää. Hänestä tuntuu, että hän on juuri kuullut jotakin tärkeää, vaikka ei sitä vielä ihan tarkkaan ymmärräkään.

Olen ylpeä pojanpojistani. Lukukokemukseni osoitti, että he ymmärtävät syitä ja seurauksia tavalla, joka puhuttelee heidän mummoaan. Lukukokemukseni osoitti, että he todella ymmärtävät ja luottavat turvallisiin aikuisiin, esimerkiksi mummoonsa, niin paljon, että suostuvat keskustelemaan vaikeista ja pelottavista asioista. Näitten kirjojen innostamina keskustelimme kodista ja koti-ikävästä siihen asti, kunnes väsähdimme. Sitten nukahdimme ja nukuimme turvallisesti aamuun asti.

Sydämestäni toivon, että nykyiset ja tulevat sukupolvet saisivat pitää kotinsa ja elää rauhassa siellä, missä heidän on hyvä olla. Kotona.

22 tammikuuta 2015

Harmaita enkeleitä on olemassa - ja Mila Teräksen aistikas teos super.

Kirjailija:
MILA TERÄS.
Teos:
HARMAAT ENKELIT. Karisto Oy, 2014.

Kirjailijan sanomaa:
"Kiitos sota-ajan muistoistanne, Aili ja Hertta."

"Kiitos tuesta, valtion kirjallisuustoimikunta, kirjastoapurahalautakunta, Suomen Kirjailijaliitto ja Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahasto."

http://www.otava.fi/kirjailijat/mila_teras/ 

Mila Teräs (s. 1975 Lahdessa) on valmistunut Tampereen yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2002 pääaineenaan Suomen kirjallisuus. Hän on myös opiskellut luovaa kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa. Teräs on kahden tytön äiti ja asuu perheineen Orimattilassa.

Kirjailijan kotisivut osoitteessa: https://sites.google.com/site/milateras/kuulumisia




Koska kirjailija Mila Teräs vieraili viime syksynä (2014) työpaikallani Kolarin koululla, (ainakin alakoulumme 6. luokalla), tartuin hänen kirjaansa (kuvassa) siinä paikassa, kun sen sattumalta löysin tyttäreni sängyn alta. Kirja oli Oulun kaupunginkirjastosta lainattu. Sain luvan lainata kirjaa, niinpä lupasin "lukaista" sen nopeasti ja heti. Sen tein, mutta kirja minun oli otettava mukaan kotiin Sieppijärvelle, koska ehdottomasti haluan kirjoittaa (tyttärelleni), miksi lukukokemukseni teki tarinasta superhyvän.

Hyvä tyttäreni,
en yhtään ihmettele, että et saanut luettua tätä tarinaa; sinulla on niin paljon muuta tekemistä ja aitoa kiirettä, että ehdit lukemaan vain hetken tai kaksi ennen nukahtamista...Väsyneenä on vaikea lukemalla hypätä "junaan", jonka johtajina toimivat kolmen sukupolven naiset. Väsyneenä on vaikea keskittyä lukemaan tekstiä, jonka lähes tulkoon jokainen lause sanajärjestyksineen on viimeisen päälle harkittu ja sanat haettuja.

Itse asiassa Teräksen kieli, sanat ja lauseet tekevät tarinasta taideteoksen, sillä ne varmistavat, että omien mielikuvien synty lukukokemuksen perustaksi onnistuu.

Yleensä kirjan takakansi lienee kustantajan tuotos. Tämän kirjan takakansi antaa mielikuvan, että Harmaat enkelit on tarina pienten lasten äidistä ja äitiydestä. Uskon, että sinäkin kiinnostuit Teräksen kirjasta takakannen perusteella, olethan pienten lasten äiti, joka "haluaisi olla sellainen äiti..."

Tosiasiassa kirja on aistikas tarina liian nuorena äitinsä menettäneestä pojantyttärestä, joka saattelee isoäitiänsä tämän viimeisellä matkalla hoitokodissa.

Tyttäreni,
Mila Teräksen teosta ei voi verrata juutalaisen Singerin teokseen Moskatin suku. Teräs kirjoittaa yksilötasolla ikään kuin itsestään, Singer kirjoittaa yhteisötasolla ikään kuin meistä ja suhteestamme juutalaisiin ja juutalaisuuteen. Tästä huolimattaTeräksen harmaita enkeleitä on olemassa muuallakin kuin pussilakanoihin printattuina. Kunhan luet tarinan, tiedät, mitä tarkoitan.

Ja Mila Teräksen aistikas teos oli minulle super!


Mila Teräksen tuotanto:
  • Tyttö tulevaisuudesta, nuortenromaani, 2004, Otava
  • Sininen huone, nuortenromaani, 2006, Otava
  • Pimeän taivaan kilta, romaani, 2008, Otava
  • Telma ja tarinoiden talo, lastenromaani (kuvitus Karoliina Pertamo), 2010, Otava
  • Telma ja salaisuuksien saari, lastenromaani (kuvitus Karoliina Pertamo), 2011, Otava
  • Elli ja tuttisuu, kuvakirja (kuvitus Karoliina Pertamo), 2012, Otava
  • Telma ja kuiskausten koulu, lastenromaani (kuvitus Karoliina Pertamo), 2012, Otava
  • Perhosen varjo, nuortenromaani, 2012, Otava
  • Elli ja unenpää, kuvakirja (kuvitus Karoliina Pertamo), 2013, Otava
  • Telma ja taikojen talvi, lastenromaani (kuvitus Karoliina Pertamo), 2014, Otava