03 tammikuuta 2014

NYT VASTA SUOMEKSI! Romaani metsäsaamelaisista ja häpeästä.

Annica Wennström.
LAPINKYLÄ. SUKUTARINA.
www. bazarkustannus.fi (2012)
Published in the Finnish language by arrangement with Bonnier Group Agency, Stockholm, Sweden.
Ruotsinkielinen alkuteos:
Lappskatteland. En familjesaga. (2006)
Suomentanut Outi Menna.                                                                        


Västerbottenin maakunnassa Pohjois-Ruotsissa eli entisessä Länsipohjassa syntynyt (1966) Annica Wennström julkaisi nyt vasta (2012) suomennetun sukukirjansa jo vuonna 2006. En voi ymmärtää, miksi suomennos antoi odottaa kuusi vuotta. On ollut kaunis kulttuuriteko, että suomennos on vihdoinkin saatu.

Mahdollisesta saamenkielisestä käännöksestä voinen unelmoida; en tiedä miksi, mutta se se vasta olisi jotakin. Tai, no: ehkä inarinsaameksi tehty käännös saisi koko Suomen saamenkielisen yhteisön lukemaan juuri tämän sukutarinan - ja siitäkös riemu syntyisi! Tai mitä vielä! Johan kirjailijakin ennen tarinansa alkusanoja muistuttaa, että "...kaikki muu on oman mielikuvitukseni tuotetta ja vailla minkäänlaista yhteyttä todellisuuteen."

Minusta ei ole sattumaa, että Lapinkylä -kirjan tekijä on syntyisin Ruotsin historiallisesta Lapista. Ei ole sattumaa, että tämä hänen Sukutarina -teoksensa sijoittuu eteläsaamenkieliselle alueelle ja, että sukupuu on nimenomaan saamelaissuvun puu. Romaani on erittäin ajankohtainen ja hieno osoitus siitä, kuinka tarinankerronnalla eli kirjalla on edelleen ainutlaatuinen sijansa.

"He olivat metsäsaamelaisia eli kuuluivat saamelaiskulttuurin siihen osaan, josta ei löydy juuri minkäänlaista kirjallista materiaalia. Mystisten maahisten lailla metsäsaamelaiset ovat asuttaneet suurta osaa Ruotsista jättämättä jälkiä itsestään. Nykyään elossa oleva, häviävän pieni joukko taistelee oikeuksistaan sekä suuryhteiskuntaa että omia heimolaisiaan, röyhkeämpiä tunturisaamelaisia vastaan. Niitä, jotka ovat hierarkian huipulla mahtavine poroeloineen ja hopea-aarteineen." (s. 91)

Pidin kirjasta kovasti, sillä ensimmäistä kertaa pääsin lukemaan hyvän lukuromaanin metsäsaamelaisista saamelaisten sijasta. Ensimmäistä kertaa sain lukea teoksen, joka kertoo täsmällisesti ja kunnioittaen siitä alkuperäiskansasta, jolle yhä nauretaan ("Kiroaa ko mettälappalainen!") tai jota ei Suomessa saamelaiseksi edes lasketa; metsäsaamelaiset kun eivät meillä vieläkään kuulu joukkoon. Miten niin?

Näin sanoo Saamelaiskäräjät: "Suomessa saamelaisuus on määritelty saamelaiskäräjälaissa ja sen pääperusteena on saamen kieli. Lain mukaan saamelainen on henkilö, joka pitää itseään saamelaisena edellyttäen hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan taikka isovanhemman vanhemmista on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään." (http://www.samediggi.fi/)

Olen syntynyt ja asun Tornionjokilaaksossa, jonka paikallishistoriaa ovat ne metsäsaamelaissuvut, jotka asuivat lähellä kyliemme uudisasukkaita ja, jotka ajan myötä mukautuivat uuteen suomalaiskulttuuriin. Jäljellä on saamelaisia paikannimiä, paikkoja, sukunimiä, tarinoita -  mutta myös meitä, joiden suonissa virtaa pisara tai kaksi metsäsaamelaisuutta - puhutaanpa siitä tai ei. Ilmeisesti ihminen ja hänen alkuperänsä on helpointa kieltää tai vaieta kuoliaaksi. Näin kävi myös Wennströmin sukutarinassa.

"Nainen sulkeutui kuin simpukka. Hän vastasi saameksi. Hänen perheellään ei ollut tarinankerrontaperinteitä. Kuuntelin ällistyneenä. Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen. Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi." (s. 129)


Wennström kertoo yhden suvun tarinan. Tarinoita on kuitenkin yhtä monta kuin on niitä perheitä, jotka kertovat toisilleen perheensä tarinan. Omalla sukutarinallaan Wennström osoittaa luuloni vaietuista aiheista todeksi mutta luo myös toivoa ja uskoa siihen, että vielä löytää uusi nuori sukupolvi itsensä ja identiteettinsä. Kodin.

Sain tämän kirjan lahjaksi Sandilta. Hän löysi sen googlettamalla saamelaisuuteen liittyviä hakusanoja. Hän ei osaa suomea eikä ruotsia. Olen onnekas, koska hän käytti aikaansa ja löysi minulle ennestään tuntemattoman teoksen, kiitos hänelle!

Koska pidän myös kirjan rakenteesta, liitän otsikot tähän.

Sukupuu
Eteläsaamenkielistä sanastoa

Stensvedjan on taianomainen paikka, jossa vietin monta lapsuuteni kesää ja jota olen lainannut tähän kertomukseen. Kaikki muu on oman mielikuvitukseni tuotetta ja vailla minkäänlaista yhteyttä todellisuuteen. 

Alkusanat. Åsele, Lappi, helmikuu 1862
Ensimmäinen kirja.
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, heinäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, helmikuu 1862
Toinen kirja
Skellefteå, toukokuu 1909
Finnmark, helmikuu 2002
Skellefteå, toukokuu 1909
Finnmark, helmikuu 2002
Skellefteå, kesäkuu 1909
Uumaja, maaliskuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1909
Skellefteå, kesäkuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1909
Kolmas kirja
Skellefteå,  huhtikuu 1953
Uumaja, kesäkuu 2002
Skellefteå, toukokuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, toukokuu 1953
Fatmomakke, kesäkuu 2002
Skellefteå, kesäkuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, syyskuu 1953
Uumaja, syyskuu 2002
Loppusanat. Åsele, Lappi, syyskuu 2002
Kiitokset.

01 tammikuuta 2014

Joenjoen laulu. Onneksi toimii ilman lähdeluetteloakin.

Päivi Alasalmi (2013). JOENJOEN LAULU.
Gummerus Kustannus Oy.
Kirja on omistettu Jarmolle. Kuva: Jarmo Perunka.


Joenjoen laulua en tahtonut ehtiä edes aloittaa, kiire tuli, kirjasto muistutti eräpäivästä, joojoo; periksi en antanut - ja uuden vuoden (2014) aattona sen sitten tein. Luin. Ja tarinat veivät minut mennessään. Kannatti valvoa ja lukea. Kannatti lukea. Ei epäselvää, kirja oli nautinko. Upea työ kirjailija Päivi Alasalmelta. Iso työ, kova työ, hieno lopputulos! Onnea kirjasta! Kiitos kirjasta, jonka ensin lainasin, ja ensi arkena itselleni hankin.

Kirjan takakanteen kustantaja on kirjoittanut: "Maailmani muuttui hänen mukanaan." Joenjoen laulussa on kolme tarinaa: Aanaar 1519, Pajala 1852 ja Inari 2013. En kuitenkaan usko, että edes kirjan minän maailma "muuttui hänen mukanaan"; tarinan ihmiset sen sijaan muuttivat maailman.  Ihmisiä olivat 1500-luvun pirkkalainen Kaukomieli, Pajalassa vuodesta 1849 elänyt pappi Lars Levi Laestadius ja inarinsaamelaiset ihmiset. He muuttivat maailmansa.

Päivi Alasalmen romaani on 306-sivuinen, ja se päättyy kiitoksiin ja lähdeluetteloon. Kirjailija kiittää saamelaisia ja suomalaisia ystäviään, jotka ovat auttaneet häntä kirjansa kirjoittamisessa. Lähdekirjallisuus ja inspiraatio lueteltuna lyhyenä kirjalistana on mielenkiintoinen kirjailmiö, josta näyttää tulevan tai jopa tulleen käytäntö, jota on mukava arvioida. Miksi yksi historiallisen romaanin kirjoittaja haluaa kertoa kirjalliset inspiraation lähteensä kun taas toinen ei?

Nuoren Jenni Linturin esikoisromaanissa Isänmaan tähden (2011) ei ole ainuttakaan riviä lähdekirjoista. Kirja oli niin upea (lue vaikea), että minun oli todellakin etsittävä lähteet itse päästäkseni tarinassa eteenpäin, ymmärtääkseni tapahtumat. Niinpä olen kirjoittanut kirjan takasivulle esimerkiksi näin: "Mauno Jokipii. Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet (SKS, 2002)" . En väitä, että kirjailijan lähdeluettelo olisi helpottanut luku-urakkaani, mutta nautinto kirjasta tuli vasta, kun löysin oikeat lähteet. Sen sijaan väitän, että monelta on Linturin kirja jäänyt lukematta vain siitä syystä, että juonta on mahdoton ymmärtää, jos ei tiedä Euroopan historiasta mitään.

Myös Terhi Rannela on nuori (s.1980) kirjailija, jonka teos Punaisten kyynelten talo (2013) on hyllyssäni. Yritin aloittaa tämän Aasian lähihistoriaa käsittelevän tärkeän romaanin lukemisen heti sen ilmestymisen jälkeen tänä keväänä. Näyttää kuitenkin siltä, että en pääse tarinaan sisään ennen kuin tutkin taustat - ja työlästä se lienee ainakin, vaikka kirjailija on luetellut keskeiset lähteet ja inspiroijat romaaninsa viimeisellä sivulla.

Romaanien upeista lähdeluetteloista huolimatta mietin, mikä on muuttunut ja miksi? Onko vika lukijassa vai romaanissa nyt, kun kirjaa on mahdotonta lukea ilman "pohjatöitä", siis ilman taustojen selvittelyä?

Kaari Utrio on suomalaisten, historiallisten lukuromaanien pioneeri. Laila Hietamies Hirvisaari on kirjoittanut ja kustantaja myynyt valtavan määrän kirjailijan historiallisia romaaneja. Niin ikään Rovaniemellä 1962 syntynyt Paula Havaste on kirjailija, jonka kirjoissa "historia herää eloon" ilman lähteitten etukäteistutkimista, ilman lähdeluetteloita.
Jokainen lukija tietää ja tuntee, että nämä naiset ovat kirjailijoita, jotka tietävät kaiken aiheestaan, ovat tehneet "kotityönsä" perusteellisesti, tutkineet lähteet, ja sitten vasta kirjoittaneet kirjan, lukuromaanin lukijoille. Hietamiehen, Utrion tai Havasteen romaani on rakennettu niin, että lukijalle kerrotaan tasan tarkkaan kaikki, mitä lukija tarvitsee pysyäkseen juonessa mukana. Ja on kirjailijoitten ammattitaitoa, että he ovat pystyneet tähän!

Päivi Alasalmen Joenjoen laulu on hyvä ja vetävä tarina, tai oikeastaan se on laulu, jossa on kolme säkeistöä, tai voi sitä arkkiveisuksikin kutsua. Säkeistöt ovat historiallisesti eri vuosisadoilta, tässä tapauksessa 1500-, 1800- ja 2000 -luvuilta. Lukijan tehtäväksi on jätetty oivallus tarinan sanomasta tai arkkiveisun runomitasta. Alasalmen ansioksi on sanottava se, että  hän on onnistunut luomaan monikerroksellisen romaanin, jota pystyi seuraamaan.

Joenjoen laulun lähdeluetteloon tutustuin vasta lukemisen jälkeen. Mielenkiintoistahan se oli ja on, varsinkin arvailla syitä, miksi tietyt lähteet tai muu lähdekirjallisuus puuttuvat. Koska tarinan viimeinen laulusäkeistö kertoo saamelaisten Inarista vuonna 2013, tulee miettineeksi tärkeitä valintoja, joita tarinaan on sukeutunut.

Arkkiveisu romaanin muotona on se, jota kuitenkin vielä vierastan. Arkkiveisulla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että romaanin tarina rakennetaan kolmesta kaukana toisistaan olevasta tarinasta. Joenjoen laulussa en aivan vakuuttunut keskimmäisestä säkeistöstä, eli Pajala 1852. Sinänsä Laestadiuksen elämäntarina oli upeasti kerrottu, mutta kovin irralliseksi tarina kuitenkin jäi. Saamelaisuuden näkökulmasta ehdottomasti tärkeämpää olisi ollut osoittaa kristillisen kirkon rooli saamelaisen kulttuurin ja kielen hävittäjänä Laestadiuksen sijasta.