7.11.2019 / tekstin kirjoitti Katariina Korhonen /katakorhonen56@gmail.com
Runo viinasta teki Korhosen Vihta-Paavosta aikansa runoilijan:
Runoilija viiden sukupolven takaa
 |
| Savolaisia sarkahousuja, Korhosia Rautalammilta. |
Maailma on yhä edelleen miesten. Myös monet minun tähänastiset elämäni tärkeät ihmiset ovat olleet miehiä.
Ihmisen elämä, sen alku, sukupolvien jatkuvuus, ohikiitävät vuodet, elämän loppu – silkkaa hulluuttako? Ehkä. Siksi aloitan maailmani määrittelystä.
Ensimmäinen oma kirjani ”Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret” (2019) vie lukijansa 1580-luvun Tornionlaakson seuduista Kolariin ja Sieppijärvelle.
Sieltä tulivat äitini vanhasuomalaiset äidit - ja äitini isän ”Ilmarin pojat” eli skandinaavista perua olevat miehet.
Kotipitäjäni Kolarin ja Ruotsin Pajalan seutu saivat ensimmäiset uudisasukkaansa Wanhan Rautalammin seuduilta 1560-luvulta alkaen. Ajankohta oli voimakasta maamme asuttamisen aikaa, sillä samaan aikaan asutettiin niin Tornionlaaksoa kuin Suur-Rautalammia. Elettiin asutusvaihetta, jolloin hämäläinen eräkausi oli Pohjois-Hämeessä päättymässä. Niinpä Laatokan Karjalan ja Savon linnaläänin perua olevat Suur-Lappeen – Jääsken alueelta lähteneet Korhos-uudisasukkaat siirtyivät tiettyä reittiä pitkin Suur-Rautalammin alueelle.
Isäni oli Rautalammin Korhosia, niitä samoja, joita ”savolainen sarkahousu”, kansallisrunoilija, Vihta-Paavo, Paavo, Paulus Korhonen oli. Merkittävää Sulo-isäni ja Paavon välisessä verisukulaisuudessa ovat Pulkkisen, Karhusen, Variksen, Närhen ja Pakarisen savolaisvaimot eli äidit ja tyttäret. Vihta-Paavo on Sulo Korhosen neljäs serkku viiden sukupolven takaa, ja hänen kuolemastaan (1840) tulee 18. marraskuuta kuluneeksi 179 vuotta.
Turun Wiikkosanomien ensimmäinen vuosikerta ilmestyi 1820. Sen numerossa 23 julkaistiin 142-säkeinen Runo Viinasta. Tämä oli ensimmäinen lehden palstoille päässyt Paavo Korhosen runo. Mikä oli Paavo Korhosen maailma?
Vihta-Paavona tunnettu kansanrunoilija Paavo Korhonen syntyi nykyisen Vesannon pitäjän Sonkarinkylän Ukkolan talossa 21.5.1775. Jo lapsena kerrotaan Paavon opinhalun olleen niin poikkeuksellisen voimakas, että se herätti seurakunnan pappienkin huomiota: lukemaan ja kirjoittamaan oli opittava opetuksen puuttumisesta huolimatta. Apuun tulivat pitäjänapulainen ja kappalainen Johan Krogerus, myöhemmin kirkkoherra Gabriel Krogius, joka opetti häntä kehittämään kirjoitustaitoaan. Kirjoituskaavionkin hän sai – sen ajan aapisessa ei sellaista vielä ollut – todennäköisesti Istunmäen Kustaa Varikselta, joka oli näihin aikoihin päässyt opintielle Waren-nimisenä, ja valmistui myöhemmin papiksi.
Opinhalun ja savolaisen uudistilallisen maailma oli Vihta-Paavon maailma.
Elämänkertarunossaan Paavo mainitsee runotyönsä käännekohdaksi jalan katkeamisen; ahkeran työmiehen oli pakko jäädä useaksi kuukaudeksi sisäpuuhiin. ”Ilmaantui isompi into ruveta runon tekohon.” Runot vakavoituivat. Oli tullut aika pohtia maailman menoa ja kiinnostavia ajankohtaisia kysymyksiä. Suomen sodan (1808- 1809) hävityksen ja epävarmuuden aikoja seurasivat uudistusten vuosikymmenet. Keisarin laaja kiertomatka Suomeen koettiin merkkinä paremmasta tulevaisuudesta. Näiden vuosien tapahtumat tallentuivat runoihin kotiseudun näkökulmasta.
Paavo Korhosen kohtalon runo; kokemusten jättämiä sisäisiä tuntoja.
RUNO: Laulu omasta elämästänsä, sivu 336 teoksessa Vihta-Paavon Runot ja laulut.
Vuosi vanhan vanhentaapi,
Kaksi lapsen kasvattaapi.
Sama se minulle sattui,
Lassa lauluja osailin,
Tulin siitä tuntemahan
Vielä puolet puustavia,
Aloin läkillä lykätä
Ja panna paperin peälle
Joutoaikana jotakin
Miesten muihenni katella.
Aatran kuressa kuleksin,
Koko viikot viivyin siinä,
Siiven kynä silloin kuivi,
Kovin leveäks levisi,
Oli niinkuin oatran kärki;
Olin oppinut ojalle,
Viivyin siellä toisen viikon,
Kuivi läkkini kuraksi,
Kyllei se kynästä juossut.
Palotyössä paljon uuvuin,
Siellä silmätkin pilauntui,
Näkö oli niistä näistä;
Elon aikana enemmän
Sirpin kammissa kamusin,
Viikot viljoa kokoilin.
Sunnuntaina suuvittelin
Pannani paperin päälle
Mitä oli miehen olla.
Olipa käsi olkapeästä
Kovin käynyt kankeaksi,
Oli se kyllä kyynäspeästä,
Kaikitekkin kalvosesta;
Eipä peukalo pitänyt
Kylläksi kyneä kiini,
Koko koura painoi paljon,
se painoi paperin puhki.
Eikä tullut miehen mieltä,
Ett oisin heti herennyt,
Työstä turhasta herennyt.
Pahat pojat palkan antoi,
viettelivät viinan kansa;
Alkoivat aluksi pyytää
Aata Beetä antamahan,
Viimein virret tykkänänsä,
Koko laulut laittamahan.
Se oli opista voitto,
että jouvuin juomariksi,
Ratkesin kylänraitiksi.
Kaikk on virret verrattavat
Semmosen sepän takeisiin,
Joka ahjolleen ajaapi,
Hiilet polttaapi poroksi.
Turri rauvan turmeleepi,
Ei kunnon kalua tule.
Lähde:
Vanhan Rautalammin Korhosten sukuseura ry.
Vihta-Paavon Runot ja laulut
