17 lokakuuta 2012

Novelli palaa!

Novelli kirjallisuudenlajina tulee ensimmäistä kertaa esille peruskoulun 5. luokan äidinkielessä.
Olen juuri ennen tämänsyksyistä syyslomaa saanut omat oppilaani lukemaan yhden novellin (ja kuuntelemaan yhden).

Vaikutelmakseni jäi, että novelli ei omana itsenään vielä löytänyt tietä lukijoitteni luo. Hekin tuntuvat jo aloittaneen paininsa tiiliskiviromaanien kanssa ...


Mielestäni Novelli palaa! on hankkeena hyvä! Kirjoitinkin Lapin Kansasta (17.10.2012) löytämäni tiedotteen tänne kirjallisuusblogiini, jotta muistaisin myös koulussa olla luovuttamatta novellin suhteen. Mitä, jos antaisin heidän järjestää kirjanäyttelyn novelleista, mitä jos he lukisivat toisillensa novellin tai kaksi, mitä jos järjestäisin heidät lukemaan ääneen novellia laitoksessa eläville ihmisille... Mitä, jos?



Novelli palaa! on Nuoren Voiman Liiton valtakunnallinen suurhanke, joka pyrkii siihen, että novelli näkyy ja kuuluu omana itsenään ja löytää tiensä lukijoiden luo.

Hanke alkaa lokakuussa 2012 ja kestää vuoden. Se toteutetaan Suomen Kulttuurirahaston Katapultti -apurahan turvin.

Nuoren Voiman Liiton mukaan suomalaiset ovat tottuneet lukemaan ja arvostamaan tiiliskiviromaaneja. Novelli voi kuitenkin tuoda aivan uusia ja erilaisia kokemuksia lukijoille - se viipyy kanssasi hetken, mutta voi jättää jäljen koko loppuelämäksi. Novelli on kiinnostava, omalakinen kirjallisuudenlaji.

Hanke käynnistyi Turun kirjamessuilla. Teemavuoden aikana novelli on esillä kymmenenssä novellitapahtumassa ympäri Suomen: Turun lisäksi Helsingissä, Tampereella, Jyväskylässä, Vaasassa, Kuopiossa, Kajaanissa, Oulussa ja Rovaniemellä. Junamatkustajia ilahduttavat kuukausittain VR:n Matkaan -lehdessä julkaistavat uudet novellit.

Kaksitoista suomalaista eturivin kirjailijaa kertoo tarinan matkustamisesta. Sarjan aloittaa Petri Tamminen lokakuun lehdessä humoristisella kuvauksella Balkanin matkasta.

WSOY kokoaa novellit antologiaksi, joka julkaistaan syksyllä 2013. Mukana sarjassa ovat muun muassa Jari Tervo, Rosa Liksom ja Johanna Sinisalo.

Nuorille suunnattu novellikirjoituskilpailu on jo käynnissä. Kustannusosakeyhtiö Teos julkaisee kilpailun parhaista teksteistä antologian syksyllä 2013.

Teemavuoden aikana novellistit vierailevat myös lukioissa. Novelli.fi -sivustolle on avattu Novellitietopankki, jonne kootaan muun muassa lukuvinkkejä, tietoa novellista kirjallisuudenlajina sekä kirjailijoiden ja lukijoiden puheenvuoroja.  

07 lokakuuta 2012

Huojuvassa talossa pelataan kovilla

Maria Jotuni. Huojuva talo.
Kymmenes painos 1991. Ensimmäinen painos ilmestyi 1963. Jotuni kirjoitti Huojuvan talon jo 1930-luvun alussa.


Onko elämä (vain) peliä?

Menen ensi viikon lauantaina (13.10.2012) Oulun Kaupunginteatterin esitykseen Huojuva talo. Tässä syy, miksi tilasin samannimisen Jotunin teoksen kirjastosta luettavakseni. Luin romaanin sen ansioittensa vuoksi; olisin siis lukenut tarinan, vaikka teatteriesitykseen menemiseni estyisi. Toivon, että esteitä ei puskista ilmesty. Koska alkuperäinen Huojuva talo ei ole näytelmäksi kirjoitettu, odotan Oulun Kaupunginteatterin dramatisointia aivan erityisellä mielenkiinnolla.

Lukemisen jälkeen olen selaillut teosta. Olen itseäni kuulostellut, mitä mahdollisesti on päässäni käynnistynyt tai käynnistymässä. Olen miettinyt, mitä sanoa tarinasta. Olen päätynyt kysymään itseltäni, voinko hyväksyä ja kestää elämän pelinä. Koska Jotuni kirjoitti kirjansa jo 1930-luvun alussa, lienee luonnollista, että olen miettinyt syitä, miksi teos kelpasi kustantajalle vasta 60-luvun alussa. Virallisia selityksiä varmaankin on olemassa, tästä huolimatta en ole halunnut vielä "googlettaa". Luotan, että olen hoksannut jotakin, jos sillä nyt jotakin väliä on.

Olen miettinyt nykykirjailijoita ja heitä, jotka ovat poistuneet kirjailijapiireistä jo viime vuosisadalla, kenties sata vuotta sitten. Toivon, että mahdollisimman moni nykyisistä kirjoittajistamme onnistuu kirjojensa kanssa yhtä hyvin kuin vanhan vanhat sukupolvet eli kirjailijaklassikot, joita luen.

Huojuvan talon jälkeen kiitän Maria Jotunia ja hänen kirjoittajan päätään, sydäntään, kynäänsä; rohkeutta, vaivannäköä ja vaikuttamisen halua. Nykypäivän lukijana on lohdullista ymmärtää ja vakuuttua, että yksi parhaista, Jotuni, todellakin kirjoittiaa asioista, jotka puhuttelevat yhä vain. Huojuvassa talossa elinikäisiä ja yhä vain ajankohtaisia  teemoja ovat esimerkiksi ihmissuhteen rehellisyys, avoimmuus, vapaus ja rajat.

Huojuva talo kertoo lapsuuden ja avioliittojen näkökulmasta tarinan kahdesta siskosta, Lea ja Toini Hornista. Maria Jotunin ratkaisu tarinan alussa; se että hän viipyy sisarusten lapsuusvuosissa, on mielestäni tietoinen kannanotto. On ollut Jotunin valinta se, että hän osoittaa todeksi, kuinka merkittäviä tulevan elämän kannalta ovat lapsuuden ensimmäiset vuodet. Ilmapiiri, jossa lapset kasvavat, merkitsee. En tarpeeksi hyvin osaa sanoa, kuinka kiitollinen olen tästä Jotunin tekemästä valinnasta, joka on koko tarinan kivijalka.

"Hänestä oli tuntunut, että ainoa päämäärä ihmisellä oli ensiksi itsensä elättäminen. Elämisestähän he olivat kotona aina taistelleet. Mutta Riitta-Stiinaa katsellessa hän ymmärsi, että suvun jatkuminen olikin tärkeämpää. (...) Eikös tärkeintä ollut jatkaa sukua, eihän tämä sukupolvi mikään päämäärä ollut."

Mielestäni on mahdotonta ymmärtää Lean ja Toinin elämää, jos ei tiedä mitään tyttöjen isovanhempien ja vanhempien elämästä. Eri asia on, miten lukijana suhtaudun ymmärtämiseen: voin ymmärtää hyväksymättä ja hyväksyä asioita ymmärtämättä. Ymmärtäminen on kuitenkin edellytys itseksi kasvamiselle tai itsensä löytämiselle. Tästä syystä ymmärrys ratkaisee syyt, miksi luen - vaikka lukeminen aina ei edes kannattaisi hyödyn tai hyvän mielen näkökulmasta.

Epäilen, luulen ja etukäteen uskonkin, että moderni 2012-vuoden teatterisovitus ei tarvitse esitykseensä Jotunin kivijalkaa, eli Lean ja Toinin lapsuuden kokemuksia. Lapsuuden merkitys "vanhana hapatuksena" halutaan sivuuttaa, näin epäilen. Kaikki se, mitä teatteri alkuperäistarinasta sivuuttaa, on tietoista valintaa eikä haittaa ainakaan minua; teatteri on teatteria, kirja on kirja. Molemmat kertovat tarinoita, kuitenkin niin, että uskon teatterin tarvitsevan ja käyttävän pelejä ja pelaamista työvälineinä - onhan dramatisointi edellytys sille, että kirjasta saadaan teatteriesitys.

On totta, että Huojuvassa talossa pelataan kovilla (panoksilla). Tämä varmaankin näkyy näytelmässä. Ja dramaturgin lienee ollut pakko ottaa kantaa kysymykseen, onko elämä (vain) peliä.

Vuonna 1991 julkaistun Huojuva talo -kirjan takakanteen on painettu seuraava teksti:

"Huojuva talo, romaani Lean ja Eeron avioliitosta, on armoton tutkielma kahden toisiinsa sopeutumattoman ihmisen yhteisestä elämästä. Se on kuvaus sivistyneistöliiton tragediasta, avioliittohelvetistä, jossa moitteettomaksi viritetyn ulkosivun alla vyöryy kärsimyksen julma tarkoituksettomuus, kehittyy ja täyttyy inhimillinen pahuus: petos, raakuus, itsekkyys, alistamisen monet muodot, väkivalta, ihmisten tuhoutuminen."

Totta on. Huojuva talo on armoton kuvaus inhimillisestä pahuudesta. Totta on kuitenkin myös se, että Huojuva talo on paljon enemmän kuin kuvaus pahuudesta; ehdottomasti enemmän kuin romaani sivistyneistön avioliittohelvetistä. Eikä tämänkään lukukokemuksen jälkeen näkemykseni elämästä ole muuttunut. Ne pelaavat, jotka pelaavat, jotkut jopa kovilla panoksilla. Lean mies Eero pelasi. Siitä huolimatta Huojuva talo tarinana on enemmän.

05 lokakuuta 2012

Vaaranperästä Väylänpäähän, Vaattojärveltä Amerikkaan

Kim Clark. The Erickson Family History. Our Finnish Heritage (California, 1993).
This copy is made with love for The VAATTOVAARA Family (lending copy).

Korteniemi, Tuomo, Ylisaukko-oja, Tuula. Vaaranperästä Väylänvarteen. Lempeän kyläkirja. Kittisvaara, Vaaranperä, Havelanpää, Mustimaa, Lempeä, Unhola ja Teikosuvanto. (Väylä, 2012)


Kirjako saa ihmiset avautumaan?

Lempeän kyläkirja on täynnä ihastuttavia ja hauskoja tarinoita. "Isä laitto meillä sunnuntaisin ruokaa, pottuja alethiin kuorihmaan jo aamusta ja teki käristyksen tai kastikheen. Ruuanlaitossaki isä kokeili omia reseptejä oli läskilätyt, kuivalihavelli ja sipuliaki pistethiin joka ruokhaan. Meän tyttäret ei oikein välittänheet näistä "kokeiluruuista".

Lempeän kyläkirja on täynnä asiaa tyyliin "Pellon kylän asutuksen varhainen historia" ja "Tornionlaakson astemittaus oli Pohjolan tärkein tiedeuutinen 1700-luvulla".

Myös osa yksityisistä muisteluista pitää sisällään mielenkiintoista asiaa, tästä esimerkkinä Juhani Nousiaisen puheenvuoro sukujuhlassa 2006. Nousiainen kirjoittaa: "Tornionlaaksolle on ollut ominaista kautta aikojen se, että perheitä on lähes kaikessa yhteydenpidossa kohdeltu isäntäpainotteisesti. Tämä on tietenkin korostanut sukumme miesten asemaa ja antanut tästä johtuen vieraalle kaikkea muuta kuin tasa-arvoisen kuvan. Mutta tällä tavalla on ollut selkeä ja perusteltu syynsä: ihan tähän päivään asti on painotettu miesten kokonaisvastuuta perheestään. Ei siis ihme, että tapa oli muodostunut sellaiseksi kuin oli."

Ihaninta Lemppeän kyläkirjassa on se, että sieltä löytyy lukematon määrä nykyisten ja entisten lempeäläisten itse kirjoittamia juttuja omista perheistään ja suvuistaan; ja julkaistut jutut ovat hyviä! Totta kuitenkin on myös se, että merkittävä määrä kyläkirjan tarinoista on niin sanotusti ennen julkaistuja. Kaija ja Paavo Peuran joppauskirjasta on poimittu lempeäläisten juttuja, sanomalehdissä (Pohjolan Sanomissa) julkaistuja juttuja löytyy, jopa Kauneus ja Terveys -lehden artikkeli on taltioitu kirjaan.

Tästä huolimatta olen kuitenkin tavattoman hämmentynyt siitä avoimuudesta, jota ihmisten tekstit heijastavat! Mietin, mikä on saanut ihmiset kirjoittamaan itselle läheisistä asioista näin avoimesta kuin he ovat tehneet  - onko se ollut lupaus "omasta kirjasta"? Ymmärrän, että kun kirjoittava ihminen saa luvan itse kirjoittaa omasta elämästään sen, mitä itse haluaa, kynnys kirjoittamiseen alenee. Ehkä kyläläiset siis ovat kokeneet kyläkirjan tekemisen niin henkilökohtaisesti, perheelle tärkeäksi, että ovat halunneet kotimuistonsa mukaan muitten joukkoon.

Kirjassa on yli 700 sivua. Lukeminen ei ainakaaan minulta onnistunut sängyssä selällä maaten. Mutta kun kirjaan pöydän ääressä istuen syventyi, löytyi sieltä vaikka ja mitä - ja sehän on hyvä!

Vaikka itse en juuriltani ole lempeäläinen, ilahduin Vaattovaaran suvun jäsenenä nistä sukuuni liittyvistä nimistä ja tarinoista, jotka löytyvät kyläkirjasta, ja ovat ennestään tuttuja kotiseutu- ja sukukirjojen kautta. Uittotarinat ovat esimerkki yhteisistä tarinoista, samoin avioliiton kautta Pelloon muuttaneet Vaattovaaran vaimoihmiset.

Isoisäni Eino Vaattovaaran juuret ovat Kolarin Vaattojärvellä. USA:ssa asuva Vaattovaaran suvun jäsen Kim Clark on kirjoittanut The Ericson Family History  -kirjansa meille Kolarin Vaattovaaroille. Hän on liittänyt kirjaansa sukutaulun, josta löysin tiedon, että eräs Vaattovaaran tyttäristä oli mennyt Pellossa naimisiin Lassilan kanssa, ja he olivat muuttaneet Amerikkaan. Vähän ihmettelin, kun Kim oli vain maininnut asian...Hänellä ei tuntunut olevan tietoa tästä siirtolaisperheestä...

Lempeän kyläkirja kuitenkin vastasi kysymyksiini, sillä luku 12 kertoo Mikko Lassilasta, joka tuli "Amerikasta Pelloon maata viljelemään". Tämä tarina kertoo tietenkin Mikko-isännästä mainitsematta vaimon sukujuuria (!), mutta tämän Mikon vaimo todellakin oli samainen Pelloon naitu Vaattovaaran Johanna, josta olin etsinyt lisätietoa. Hänen miehensä "Äijä-Mikko" eli Mikko Lassila vanhempi (1891-1968) lähti etsimään parempaa elämää Amerikasta vaimonsa kanssa. Minnesotassa pariskunnalle syntyi Mikko-niminen poika, mutta Amerikasta tuli pettymys. Perhe palasi Pelloon, kun Faari-Mikko Lassila, Mikko Lassila nuorempi, oli 12-vuotias.

Amerikkaan lähti 1900-luvun alussa uskomaton määrä suomalaisia, myös pohjoisesta, monet Ruijan kautta. Olisi ollut todella mielenkiintoinen lisä Lempeän kyläkirjan tarinoihin, jos kirjaan olisi saatu kerättyä muistoja ja tarinoita Faari-Mikon Amerikan vuosista!