28 toukokuuta 2022

”Hetkiä on elämämme,

kunnes muistoja enää jäljellä.”

 

Entistä Sieppijärven Mirjaa muistaen, Pohjasenvaarasta Helsinkiin lähtenyt, Lahja Linnea Raatiniemi. Tässä terveiseni Mirjan omaisille:

 

”Lapsena kävin Laina-mummoni kanssa Saimin tykönä kylässä. Kakkisen Manta ja minun mummoni äiti olivat Kankhaan talon tyttäriä.”

 

”Satuimme kerran samaan linja-autoon yöjunalta Kemistä. Mirja oli ensimmäisen miehensä kanssa menossa jouluksi Sieppijärvelle. Kävi kiireessä ostamassa lahjat minun pienille sisaruksilleni Pellon huoltoasemalta tai Siepakka-baarista, tarkasti en muista, kummastako.”

”Toinen muisto liittyy apteekkari Eine Liljaan, sillä samainen apteekkari oli Mirjaa ammattiin ohjaamassa kuin minuakin emäntäkouluun.

 

Mirja oli lämminsydäminen ja lempeä. ”

________________________________________________________________________________ 

 



 

"Miten kiitänkin elämän voimaa, joka virtaa kaiken elävän läpi."






Elämän ja kuoleman Herra, kiitos siitä, että sain yhdessä Mirjan kanssa, vierekkäin, kulkea lyhyen mutta niin puhuttelevan matkan – ja nimenomaan täällä kotona Sieppijärvellä. Mirja, tiedän, että elät sydämessäni, kannustat ja rohkaiset.

Omaisten suruun osaa ottaen, Mirjasta kiittäen, Kata.

Sieppijärvellä, 28.5.2022.

 

23 toukokuuta 2022

ARKIVET - VÅRT KOLLEKTIVA MINNE. Näin myös Suomen Tornionlaaksossa.

 Parempaa elämää oli pakko hakea...

Ensin lähti Isä-Granat Amerikkaan. Kolme lasta ja äiti jäivät Peräjävaaraan, Pajalaan. Sittemmin piti hyyryläisäiti-Granatin kerjätä kunnalta apua. Isä-Granat tuli takaisin - hakeakseen kaksi työmiehiksi kasvanutta poikaansa Amerikkaan. Sinne lähtivät kuten niin monet muutkin köyhän Ruotsin alamaiset.

Minun suuri iloni on kertoa, että tämän siirtolaisperheen elämä on jatkunut Illinois-nimisessä osavaltiossa Pohjois-Amerikassa. Suvun nimi Granat elää "muistona Pohjois-Ruotsista". 



Ensimmäinen kirjani, Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta, ilmestyi 2019. 

Kirjani sytyttää ihmisiä, joita sukututkimus kiinnostaa - tyyliin "näinkin voi ihmisistä kertoa". Kirjani sytyttää erityisesti ihmisiä, jotka löytävät itsestään Tornionlaakson - jos on sytyttääkseen.

Jokainen sukututkimusta harrastava tietää, kuinka hidasta on kirjoittaa tietoon perustuvia "elämänmakuisia tarinoita" .

Tornionlaaksossa tehtävälle sukututkimukselle parasta ovat monipuoliset lähteet. Svenska Arkivet ja Suomen Kansallisarkisto palvelevat kaikkia ihmisiä, jotka kulttuuriperinnöllistä tietoa tarvitsevat.

Ursulan tyttäret -kirjastani ei löydy yllä olevan Tilda Granatin  tarinaa. Kuitenkin se on "syntymässä" - aikaa myöten. Sykähdyttävin hetki tarinan etenemisessä tapahtui Tildan löytymisestä parin vuosikymmenen kuluttua!

Löysin Ruotsin Pajalan seurakuntaa koskevan dokumentin, jonka Sigurd Westman oli kirjoittanut puhtaaksi. Tildan avustusanomuksessa mainitaan, että vaimo ei kykene elättämään kolmea alaikäistä lasta. Alla olevan näytön perusteella näyttää kuitenkin siltä, että Tildalle annettu apu (1894) meni perille - kaksi työmieheksi kasvanutta poikaa pääsivät Amerikkaan - mahdollisesti isänsä, 49-vuotiaan Johan Petter Granatin toimesta. 

Vuoden 1909 lähtijöitä ("Tildan Peräjävaarasta") olivat 23-vuotias Hjalmar Granat (s. 1886), 21-vuotias Gustav Adolf Granat (s. 1888) ja 49-vuotias Johan Petter Granat (s. 1860).


Nordamerikautvandring från pajala församling1860 - 1930, till USA och canada.

Sigurd Westman gjorde avskrift av dokumenten.


1909

Forsström Teresia

Hemmansägardotter

Pajala

21

1909

Lehto Karl Johan

Hemmansägarson

Kieksiäisvaara

24

1909

Lahti Anna Gensina

Backstugusittardotter

Pajala

19

1909

Uusitalo Signe Maria

Arbetskvinna

Sattajärvi

21

1909

Lahti Karl Artur

Backstugusittare

Sattajärvi

19

1909

Palo Walde

Inhysesman

Juhonpieti

30

Utv. år

Namn

Yrke

Utvandrad från

Ålder

1909

Haapala Emma Severina

Backstugusittardotter

Erkheikki

19

1909

Johansson Johannes

Åboson

Nuuksujärvi

24

1909

Granat Hjalmar

Arbetare

Peräjävaara

23

1909

Granat Gustav Adolf

Arbetare

Peräjävaara

21

1909

Granat Johan Petter

Arbetare

Peräjävaara

49

1909

Nykänen Karl Henriksson

Arbetare

Kangos

32

1909

Sundberg Nils Oskar

Arbetare

Junosuando

24

1909

Poromaa Anders

Arbetare

Junosuando

34

1909

Kangas Levi

Bondson

Junosuando

26

1909

Wälivaara Justinus

Arbetare

Pääjärvi

20


12 toukokuuta 2022

Lukukokemukseni Linnea Raatiniemen Tähtirikko -teoksesta.

Lukukokemus: Kata Vienontytär Korhonen (2022).
"Sanattomaksi en itseäni halunnut jättää. Kansikuva tiivistää kaiken."
Ostin kirjan Kolarin Kirja ja Kemikaliosta. Kirja löytyy myös Kolarin kunnankirjastosta. 

Kirjan nimi
Tähtirikko. Erään hoitajan tarina elämästä ja työstä. 2021. 
Kirjailija
Raatiniemi, Linnea.
Kustantaja: BoD - Books on Demand, Helsinki, Suomi.
Valmistaja: BoD, Saksa.
Kannen kuva: Henna Riekkoniemi.
Kirjan taitto: Paula Vuorinen.
ISBN: 978-952-318-409-1

                                                                       Kirjan takakannen teksti: 
 


"Sielun ikuinen vapaus on löydettävissä rakkaudesta, ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät rajattomuuteen." (Rabindranath Tagore)

Raskaista aiheistaan huolimatta kirja on henkilökohtainen selviytymistarina. Se rohkaisee kohtaamaan menneisyyden ja antamaan anteeksi. Kirjoittaja toivoo, että teoksesta olisi apua vastaavia haasteita elämässään kohdanneille.

Kirja on rehellinen kuvaus hoitotyön realiteeteista ja sen epäkohdista terveydenhuollossa. Se kertoo asiakkaisiin kohdistuneista laiminlyönneistä ja kaltoinkohteluista sekä kirjoittajan kokemista epäoikeudenmukaisuuksista työssään.

Linnea Raatiniemi syntyi aviottomana lapsena Lapissa 50-luvulla. Kirja on omaelämäkerrallinen, ja yksi sen teemoista on hänen koko elämäänsä varjostanut hyväksikäyttö.





Ääretöntä ei voi ilmaista sanoin. Sanat ovat vain äärellisen avuttomia merkkejä. (Mika Waltari, Johannes Angelos)

Linnea Raatiniemen kaunokirjallinen teos on täynnä elämän makuja ja hajuja, ja näistä on syntynyt kirjailijan oma tarina, jota mielestäni ei paremmin olisi voitukaan sanoilla tiivistää; onnistuuhan elämän puristaminen erittäin tiiviiksi vain valokuvan avulla. Niinpä.

Lukukokemuksesta saamallani energialla kiitän äärettömän hienoa Henna Riekkoniemen kuvavalintaa teoksen kannessa. Se on kirjan ainoa kuva, ja se on lajissaan ainutlaatuinen - se vastaa sanaa Amen, se tiivistää Raatiniemen Tähtirikko- tarinan. 

Linnea Raatiniemen kirjoittama kertomus elämästään ja vuosikymmenten työstään kasvaa kirjailijan oman kasvamisen, inhimillisyyden ymmärtämisen ja hoitotyön varassa. 
Aiheena oma elämä yhden Tytön näkökulmasta on erityisherkkä. Kirjailija kuitenkin onnistuu sanoittamaan kaiken äärellisen niin, että myös minä lukijana pystyn antamaan sanoille sisällyksen oman yksilöllisyyteni mukaan. 
Tyttö kärsi onnellisuusvajeesta lähes tulkoon siihen asti, kun sai omat lapset. Suuri merkitys onnellisuusvajeen täyttämisessä oli elämänhalulla, -uskolla ja työnteolla.

Eväät saadaan kotoa

Ajattelun välineitä ovat mielikuvat, käsitteet ja kieli. Ympäristön ja kulttuurin (= kaikki se, mikä ympärillämme on) vaikutukset näkyvät ajattelussa. Ajattelun avulla ihminen voi siirtyä ajasta ja paikasta toiseen, siirtyä menneisyyden ja tulevaisuuden jatkumolla. Ajattelun avulla ihminen voi kuvitella asioita, joita ei edes ole olemassa.

Lapsuuden muistot ovat esimerkkejä mieleen tallentuneista muistikuvista, jotka saattavat palautua hyvinkin aistivoimaisina. "Mieleen tallentuneet muistikuvat eivät ole siellä sellaisina kuin ne aikoinaan tapahtuivat", lukee Psykologian käsikirjassa. Siellä muistutetaan, että tunteet ovat muokanneet kokemusta ja mielikuva on värittynyt sen mukaan. ÄSH, sanoo tämä kirjansa lukenut! Elämä ei näin kliinistä ole. 

Raatiniemen lapsuusmuistot uppoavat omaan mielenmaisemaani kuin pehmeä hunaja. Muistoissa ei ole kysymys sisällöstä, ainoastaan tunteesta. Koen Tytön muistot ikään kuin olisin itse ne kokenut. Ja totta on, että suuresti ihailemani kirjailija, Oiva Arvola nimeltään, puhuu kirjoissaan samaa kieltä, ajattelee lapsuutensa (menneisyytensä) kasvuympäristöä samalla kielellä kuin Linnea Raatiniemi - ja Kata Vienontytär. 
 
Mistä syntyy tunne vertaisuudesta? Kotoa ne eväät on saatu, ja kotiosoite selviää ihmistä kuuntelemalla tai lukemalla.

Muutamat kylän emännät kokoontuvat neuvonpitoon. -Parempi olis, jos syntys kuohleena kläppiriepu, ei tule olehmaan helppo elämä sillä, toteaa huokaillen ja esiliinan helmaa hypistellen emännistä ehkä pehmeäsydämisin. -Synti on niskassa sillä kläpilä, joka sieltä on tulossa, son varma, vastaa ylpeä, isomman talon emäntä. -Millä net senki vielä elättävät, ko köyhiä ko kirkon rotat?

Kylässä ihmisten asiat olivat yhteisiä. Kaikki tiedettiin ja kaikkeen myös puututtiin. Jokaisella vahvemmalla oli oma oikeutensa sanoa sanottavansa, mielipiteensä. Jokainen tiesi arvonsa toisten silmissä. Juorut lensivät kuin kärpäset mökistä mökkiin, levittäen mustaa tahmaansa ihmisistä ja heidän teoistaan. Joidenkin ihmisten luonteenpiirteisiin oli juurtunut ilkeys ja kateus, toisten taas pilkallinen ylimielisyys ja omahyväisyys. Joistakin löytyivät nuo kaikki piirteet. Hiljaiset ja herkät ihmiset vaiennettiin pilkkanimityksin. Heidän mielipiteillään ei ollut mitään merkitystä. Pienikin ominaisuus, joka teki hänestä erilaisen, antoi vahvemmille oikeuden pilkata ja painaa arvoasteikossa pohjimmaiseksi. "Mitä ihmisekki sanovat", oli ajatuksia vartioiva sisäinen piiskuri monella.

...Tyttö oli juossut kuin henkensä hädässä mummolaan. Järkyttyneenä tapahtumasta...Mummo ja enot olivat kuunnelleet vaiti. Sitten mummo oli laukaissut hyvin vihaisella, halveksivalla äänellä: 
-Ei sunkhaan täysi mies kläpistä välitä. Älä sie kuvittelekhaan semmosia. Tuomoset puhheet pittää lopettaa heti alkhuunsa! Mitä ihmisekki sanovat? Sölkhäästi sietäsit saaja! 


Unet ja kasvaminen aikuiseksi 

"Yksikään eliölaji ei kykene selviämään täysijärkisenä absoluuttisen todellisuuden olosuhteissa. Jotkut väittävät, että jopa leivoset ja heinäsirkat näkevät unia." Näin alkaa Shirley Jacksonin romaani (The Haunting of Hill House), joka ilmestyi 1958. Mielestäni tämä on totta. Tähän viittaan tekstini alussa, kun kirjoitan, että ääretöntä ei voi ilmaista sanoin. 

Tähtirikon Tyttö näki jo lapsena paljon unia, muisti niitä ja aluksi sinisilmäisyyttään jopa kertoi niistä.
Hän oli erilainen lapsi, ajatteleva, älykäs (myös koulun mittareilla mitattuna), musikaalinen, kirjoittaja jo koulussa; hän löysi jo lapsena rauhan kotimetsästä, mökin takaa. 
Aikuisena, kahden lapsen äitinä, hän menee lapsineen sosiaalitoimistoon apua pyytämään. -Kyllä täällä itkeä saa, mutta ei se mitään auta! ...Matkalla kotiin hän päättää, ettei anna periksi, vaikka mikä olisi. Lapset antavat elämäänsä tarkoituksen ja tuovat iloa ja sisältöä joskus raskaisiinkin päiviin.


Olen haltioitunut Tähtirikosta, sen Tytöstä ja sen kirjoittajasta. Lue sinäkin, hyvä lukijani:

  "Eräänä maaliskuisena pyhäaamuna tunsi Tyttö voimakasta tarvetta hiljentyä. Tilanteensa oli hankala, elämässä oli monenlaista vaikeutta. Tyttö toivoi apua ja ohjausta tuonpuoleisesta. Hän istui keittiön pöydän ääressä. Hiljaisuudessa. Rauhoitti hengityksensä, pyrki rentoutumaan mahdollisimman syvästi. 
Siinä samassa hän havaitsi kuin astelevansa portaita alas. Katsoi ympärilleen, oli kesä, aurinko paistoi.
 
Tähtirikon luettuani tunsin tulleeni siunatuksi Pyhällä Hengellä. Minunkin ehdoton elämäni täyttymys on rakkaus lapsia ja lastenlapsiani kohtaan. Tällekin mummolle lastenlapset ovat avanneet mummon silmiä ja korvia. Syvälle mieleni sopukoihin tallennan nyt sinun (Linnea) pojanpoikasi viisaat sanat: "Ei, mummo, jokainen ihminen on itse itsellensä tärkein."

Rentoutumista opiskelen paraikaa. Kirjakaupasta tilasin tukihenkilöni suositteleman oppaan. 
Uskon pääseväni ulkopuolisuuden tunteestani irti, läheisriippuvuudesta irti - kirjoittamalla ja lukemalla.
Haluan kokea saman kuin Tyttö: 
"Vahvasti Tyttö nyt tuntee, että olemme kaikki samaa maailmankaikkeuden energiaa. Rakkaus on se parantava voima, joka yhdistää ja hoitaa, armahtaa ja auttaa myös unohtamaan - ja antamaan anteeksi."

Linnea, kiitos kirjastasi! 
Uskon Linnean tavoin, että "kirja löytää lukijansa, jos niin on tarkoitus tapahtua". Tapahtukoon näin.

 Terveisin,
Kata Vienontytär


10 huhtikuuta 2022

Kirjasto taidetilana osoittaa, että olen olemassa, olemme olemassa, sinä myös!

teksti, ja kuvauslupa Kiasmassa (5.5.2022): 
katakorhonen56@gmail.com /Kata Vienontytär Korhonen, Sieppijärvi/ "Liikkumisen vapaus." 

Taiteilija - Arkkitehti JOAR NANGO & saamelaisseutujen kiertävä kirjasto Girja Gumpi taidetilana.


Girja Gumpi, sisääntulo.


KIASMA HELSINGISSÄ on suomalaisten kansallisgalleria eli nykytaiteen museo . Sen sanotaan olevan arkkitehtuurin helmi.

ARS22 avautui Kiasman taideyleisölle, 8. huhtikuuta 2022. Kiasman esittelytekstin mukaan tämä näyttely kansainvälisine taiteilijoineen ja taideteoksineen "luo paikan yhteisille kokemuksille, elämyksille ja yhteisöllisyydelle".

Yksi ARS22:n taiteilijoista on norjansaamelainen Joar Nango taidetilallaan Girja Gumpi.

Kiasmassa Nangon Kiertävä kirjasto eli Girja Gumpi levittäytyy  huoneeseen (kuva) ja Kiasman      julkisivulle, ylös rakennustelineiden päälle.  Girja Gumpi on kiertänyt poron vetämänä jalaksien päällä.


Tästä kohtaa jalaksilla seisova Gumpi (kirjaston koti) avautuu Kiasman julkisivulle.

         ARKKITEHTUURI eli rakennustaide parhaimmillaan                                                osoittaa tilan (rakennuksen) taiteeksi. 

SUOMEN KANSALLISKIRJASTO on omasta mielestäni kaunein tilataideteos, jonne voin astua sisään, kiivetä ylös ja laskeutua alemmaksi. Tila sallii myös pysähtymisen, asettumisen aloilleni; kirjojen lukemisen ja niiden ihastelun. Kansalliskirjasto (The National Library of Finland) hoitaa alkuperäistä ja siten muuttumatonta tehtäväänsä eli  se kokoaa ja säilyttää kaikki Suomessa julkaistut kirjat. Niinpä myös kaikki arkkitehtuurista Suomessa julkaistu kirjallisuus löytyy Kansalliskirjastosta. 

TAITEEN VOIMA, esimerkiksi kirjaston voima taidetilana, on itseisarvo mutta sidoksissa kulttuuriimme, kieleemme ja siihen, mitä taiteelta katsojina ja kokijoina haluamme. 

Arkkitehti JOAR NANGO kertoo olevansa saamelaistaiteilija Jäämeren rannalta, Norjan Tromssasta; kaupungista, jonka tunnetuin rakennus vieraiden näkökulmasta on Jäämeren katedraali


Taiteilija Joar Nangolle tärkeä osa saamelaisuuttaan on alkuperäiskansojen arkkitehtuuri. Niinpä hänestä tuli tämänvuotisen ARS22- näyttelyn omaperäinen kirjastonrakentaja.  Kiasman julkisivulle, ylös rakennustelineiden keskelle hän on rakentanut SAAMELAISKIRJASTON. Sinne hän on laittanut esille satoja alkuperäiskansojen arkkitehtuurikirjoja ja lukuisia saamelaisesineitä. 


Nangon mukaan hänen saamelaiskirjastonsa tehtävä taideteoksena ARS22-näyttelyssä on muistuttaa maailmaa (tai ainakin näyttelyvieraita) saamelaisten olemassaolosta: "Me olemme olemassa!"   






_________________________________________________________________________

Taiteilija Joar Nangon uutta luova oivallus kirjastosta taideteoksena sytyttää minut julkaisemaan oman tarinani omasta olemassaolosta 

Täältä saa alkunsa oma tarinani omasta olemassaolostani.Taideteos kuuluu kotikirjastooni. Sen on maalannut kuvataiteilija Oili Marski Korholan kartanosta Rautalammilta. Maalaukseen liittyvä tarina löytyy kirjastani Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta (2019)
                        

Lapsuudessa kotonani oli pieni, kahden-kolmen hyllyn perhekirjasto. Muistan mitä kirjahylly tietokirjoineen merkitsivät itselleni: se oli se tunne, ettei koskaan aika tullut pitkäksi kotona. Kirjojen tutkimisen myötä kasvoi tunnesuhteeni itse kirjoihin, niiden kuvitukseen, valokuviin, piirroksiin ja kansikuviin. Olin alun alkaen ylpeä vanhemmistani, etenkin äidistäni, joka ymmärsi kirjojen arvon.    

Lapsuuskodista siirryin pois siinä vaiheessa, kun aloitin 15-vuotiaana lukion (1971) naapurikunnassa.  Omaa ikiomaa kirjastoani olen kasvattanut siitä lähtien eli nyttemmin jo 50 vuoden ajan - vakavahko kirjojen harrastaminen jatkuu edelleen.  

Vuodesta 1983 olen asunut Pohjolan Osuuspankilta ostetussa, entisessä syntymäkodissani Sieppijärvellä. Sisätilat, lähes kaikki tilavan kotini seinät yläkerrasta alas kellariin, olen "verhoillut" kirjahyllyillä. Kodistani löytyy (toistaiseksi) lukematon määrä luettuja ja lukemattomia kirjoja. Joka huoneessa on lukemiselle mukava paikka. 

Kirjastoni kirjoista olen itse kirjoittanut kaksi tietokirjaa.

Itselleni kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta. Oman olemassaoloni merkitys rakentuu kirjojen maailmaan, ja siitä syntyy minun tarinani omasta taidetilastani.  Kotikirjastoni, ja mukanani "maailmalla" kulkevat kirjat muistuttakoot ainakin itseäni siitä, että me olemme olemassa, ja minä olen olemassa! Tästä seuratkoon hyvän ja oikean puolelle asettuminen... 


Tornion kirjasto taidetilanani, marraskuussa 2019. On alkamassa oman kirjani julkaisutilaisuus. Taidetilani rakentuu aina muiden kirjoittajien/kirjailijoiden teoksista. Miksi? Torniossa kirjanjulkaisutilaisuuteni alkoi julistuksella, jonka julkaisen alla. Aiemmin kesäkuussa (2019)järjestin Kolarissa performanssin ensimmäisen julkaisujuhlani kunniaksi. Se järjestettiin osana KulttuuriKolari-kesätapahtumaa entisissä viinakaupan tiloissa. Niinpä kuljetin kotoa paikalle taidetilaani ehdottomasti kuuluvan kirjahyllyn täynnä kirjoja, ja jotakin muuta rekvisiittaa. Toimi! 


 KIRJATON MAAILMA SILKKAA HULLUUTA (2019) K.K.

Jo oli aika! Jo oli aika saada ylitettyä se kynnys, joka pelotti eniten. Kynnystä voisin kutsua pelkokynnykseksi. Kun julkisuuden pelosta yli pääsin, jäljelle jäi mettäperällä elämiseen liittyviä pelkoja – MUTTAMUTTA sainpa kuitenkin julkaistua sanomisen ja ajattelemisen tarpeesta syntyneen tietokirjan,

Henkilökohtaisella tasolla taiteilija Rosa Liksomia matkin antamalla itselleni tietokirjailijanimen KataVienontytär; mustia aurinkolaseja en "varhaisen Liksomin" tavoin aio käyttää edes tällä ensimmäisellä kirjamatkallani. Ja vaikka kirjoitin  kirjani hyvinhyvin, hyvin henkilökohtaisista syistä, on se tällä tasolla vain synteesi siitä, miten kirjat ovat  eri yhteisöissä elävien ihmisten kanssa tehneet minusta Kata Vienontyttären.

Jotakin samaa ja yhteistä Katariina Korhosessa ja opettaja Katariina Granatissa ja KataVienontyttäressä lienee, kuten lukevat silmät ja ikuinen ymmärtämisen tarve. Suurin ero liittynee toiseen aivopuoliskooni ja oikeaan käteeni, joka kirjoittaa vahvemmin ja varmemmin. Enää en ole pelkästään objekti eli kohde, Lopultakin tämän kirjan synty teki  minusta ihmisiin paremmin luottavan subjektin nimeltä, KataVienontytär. Kirjoitan, olen siis olemassa. 

Olen aina elänyt kirjojen maailmassa. Tornionlaakson ja Wanhan Rautalammin savolaissukuja täynnä olevat kasvuympäristöni eivät ole tajuntaani missään vaiheessa räjäyttäneet suuntaan tai toiseen, ei edes akateemiseen. Synnyin älykkäiden, parempaan elämään pyrkivien vanhempien esikoiseksi, jonka kuitenkin piti ensimmäiset ”ns. kepeät kirjastonkirjat” lukea salaa, vaikka vanhempani olivatkin 50-luvun ensimmäiseen vuokrahuoneistoon hankkineet pienen seinähyllyllisen uusia kirjoja. "Koulunkäynti kärsii, kärsii"...muistutti Isä.

Silti. 1950-1960 -lukujen lapsuuttani leimannut kaksijakoisuus teki minusta ensin kirjoittajan ja sitten lukijan. Ja kaksijakoisuus kohdallani tarkoitti sitä tavallista tarinaa. Saadakseni hyväksynnän ja saadakseni hetkellisesti omaa aikaani kirjoille, piilotin kirjoittamisen ja kirjallisuuden koulutehtävieni sekaan. Vielä isona koululaisena opiskelin historian, biologian, uskonnon, kaikki ns. lukuaineet kirjoittamalla kotona tekstit uudestaan omiin vihkoihin. Edelleen opin ja muistan ja ymmärrän kaikki opittavat asiat tekemällä niistä näkyviä graafisia kuvia, sanalinkkejä, sanalistoja.

Kirjat ovat aina mahtuneet maailmaani – edellä taisin vihjata, että otin niitä mukaani ensin salaa tai väkisin. Minun maailmani olisi ollut ja yhä olisi silkkaa hulluutta, jos en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Käsikädessä kirjat ja kirjoittaminen kulkivat lapsesta lähtien. Kun sanon, että kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta, en tarkoita ajatustani vain yhdellä tavalla ymmärrettäväksi – käsitteenä hulluus on moniulotteinen ja - arkiset merkitykset vaihtelevat käyttäjän mukaan. 

Kirjojen maailmassa elävää ihmistä voidaan nauraa, lähteisiin perustavan "kirjoittajan" tutkimustyötä voidaan vähätellä. Yksi on kuitenkin ikään kuin jo yhdessä sovittu juttu, ja se on, että se maailma, jossa suurin osa maapallon väestöstä eli meistä elää, on hullu maailma. Vaikka näin ei tosiasissa ole.  Mielikuva hullusta maailmasta syntyy, jos ihminen (syystä tai toisesta) kieltää yhteisönsä ihmiset ja tiedon; tai jos ihminen jää yhteisönsä tai meitä koskevan tiedon ulkopuolelle, jos hän nostaa itsensä kaikkien toisten yläpuolelle; jos... 

Tietoon, tietämiseen – siis lähdekritiikkiin perustuvan sananvapauden näkökulmasta puolustan kirjaa ja kirjoittajia. "Vanhanaikaisen" sananvapauden perusteet (vastuu ja vapaus) opin runonlaulajien sukuun kuuluvalta isältäni kuuntelemalla, kun hän opetti näin. Isä otti käteensä pienen tulitikkulaatikon, nosti sen nähtäväkseni, näytti laatikon jokaisen kulman erikseen ja sanoi: - Katsopas, Katariina! Voit kirjoittaa tarinan vaikka tulitikkulaatikosta, kun vaihdat näkökulmaa ensimmäisestä kulmasta toiseen, ja siitä kolmanteen. Lopuksi pääset lähelle alkua, kun kirjoitat neljännestä kulmasta käsin vielä sen, mitä sieltä näet!

Moni meistä kirjoittaa -  ja kokee olevansa olemassa

Näin on käynyt minullekin. Aloitin kirjoittamalla juttuja Hämeenkulma-nimiseen paikallislehteen. Kirjoitin vanhoista Kärkölän seudun ihmisistä ja uusista Lappilan kylän tapahtumista. Samaan aikaan "hoitelin" luokanopettajan viransijaisuutta. Ajankohta oli 1979-1983. Kokemus oli pääosin henkistä hyvinvointia ja nuorta minäkuvaani ruokkiva, varsinkin sen jälkeen, kun pyynnöstä toimitin kunnanvirastolle ilmoituksen ”sivutoimen hoitamisesta”. Tänään, tässä ja nyt koen oman kirjani merkityksen  itselleni niin suureksi, että ”jo vain uskallan ottaa kantaa”.  Minun lääkkeeni on ollut kirja. Maalaislääkäri ja tietokirjailija Kiminkisen resepti on liikunta. Kannatan liikkumista, itsensä liikkeelle laittamista, mutta lempireseptissäni lukee: -KOKKEILE KIRJAA!

Kirjat eivät ihmistä paremmaksi muuta. Kirjojen voima ja salaisuus piilevät siinä, että parhaimmillaan ne onnistuvat puhuttelemaan lukijaansa – ja näin auttamaan peilin tavoin! Kirja sitä paitsi puhuttelee lukijaansa peiliä syvällisemmin ottamalla kantaa kenties juuri niihin asioihin tai näkökulmiin, jotka lukija yllätyksekseen oivaltaa ”omikseen”.  Oma jo vuosikymmeniä kestänyt urakkani kirjojen parissa on vihdoinkin antanut myös sitä evästä, jota olen tarvinnut löytääkseni oman itseni ja oman paikkani.   

Kovasti vielä virassa olevan opettajuuteni loppusuoralla pohdiskelin, miksi olinkaan kasvanut semmoseksi ja tämmöseksi opettajaksi. Miksi juuri minusta oli tullut se, jota en halunnut omaksi kuvakseni tunnustaa. Miksi juuri minusta tuli eläkkeelle jäävä entinen ope, jota ei yllätetty iloisesti.  Ja koska opettajuuteni edelleenkin on osa minuuttani, olen siitä kirjaani kirjoittanut – en tietoa jakaakseni, vaan peiliin katsoakseni

Jokainen meistä haluaa olla Joku

Kirjassani minä olen yksi muinaisen Ursulan tyttäristä. Olen tieteen ja geneettisen sukututkimuksen näkökulmasta U5b1b2 -haploryhmään kuuluva, erityisen vanhaa suomalaista perimää edustava nainen, jolla lienee saamelainen motiivi. Kirjani nimeksi olen valinnut sanat: ”Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret”.  Peiliin katsominen on itsetutkiskelua. Sitä olen harjoittanut erilaisten tekstien avulla. Ja lukuisten puhuttelevien tekstien avustuksella olen  saanut minuuteeni lisää järjestystä, päässyt puheväleihin itseni kanssa, ja löytänyt jopa rumia syitä itsetunnon ongelmiini. 

Katteeksi kirjani nimelle keräsin sinne esimerkkitekstejä erilaisilta kirjoittajilta. Hanna Tuohino, vuoden 1999 lukiolainen kirjoittaa Eeva Tikan sanoin Sieluni maisemasta. Mirjam Kälkäjän Kannanotto Tornionjoen pitkään muistiin (1979) rohkaisee sanoilla: tänään kantaa ihmisen tarinaa / pitkässä muistissaan”. Pitkän linjan kirjoittaja-kouluttaja, Paula Kourilehto-Vartiainen kertoo Taftihameessaan (2011) Kolarista karusta maasta: -Illalla äiti kirjoittaa kaunolla minun muistikirjaan värssyn, Ruusun sinulle antaisin, vaan mistä minä sen saan, kun Kolari karu maa, ei voi ruusuja kasvattaa. 

Suru maailmantilanteesta vaatii pysähtymistä

Suru yhdistää kaikkia ihmisiä, myös lukevia.  Siinä on kirjalla tekemistä. Tästä syystä halusin julkaista myös oman muistikuvani lapsuuteni surusta ja pelosta, kun Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille. Tarina löytyy kirjastani. 

Erityisen pysähdyttävän lukukokemuksen koin, kun omien vaikeiden vuosien jälkeen tajusin pysähtyä entisen tornionlaaksolaisopettajani, Tage Ranängenin (ent. Airijoen) vuonna 1997 lähettämään kirjaan nimeltä Sveea-emon äpäröistä. Kertomuksia Norrbottenin työtuvilta.  Kirja kohtasi minussa kaikkia mahdollisia ihmisen kohtaamiseen ja opettajuuteen ja minuuteen liittyviä pelkoja ja vaikeuksia.Tagen asuntolakokemuksista muistutan lukijoitani myös. 

Mitä jos... joku hullu kieltäisi kirjat? 

Kirjoittajana ja kirjojen lukijana koen itsetutkiskelun lahjaksi, jonka ihminen joko saa (tai ei saa) kirjallisuudelta ja tiedolta. Meidän olisi siis (aika ajoin) pysähdyttävä. 

Koska ”tieto on valtaa” ja ”sotien voittajat” sanelevat jälkeenjääneiden elämisen ehdot, voin vain lainata Sofi Oksasta ja lopettaa kirjasto-asiani siteeraamalla Sofi Oksasta. Arvostan nimenomaan Sofi Oksasen rohkeutta ja rehellisyyttä kirjoittajana. Hänen kirjallisuuteen liittyvä asiantuntemuksensa on aivan omaa luokkaansa; siitä oivallinen osoitus nimenomaan Ray Bradburyn romaanin ( Fahrenheit 451 ) avaaminen tilaisuudessa, jossa juhlittiin sananvapautta. 

Näin siis puhui Sofi Oksanen kirjasta

Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kertoo palomies Montagista maailmassa, jossa palomiesten ainoa työtehtävä on kirjojen ja kirjoja omistavien ihmisten talojen polttaminen poroksi. Kun palomies Montag kuulee sattumalta, että ennen muinoin palokunnan tehtävä olikin tulipalojen sammuttaminen, hän ei tahdo uskoa sitä todeksi. Ajatus jää kuitenkin kaihertamaan hänen mieltään ja hän kysyy asiasta kollegoiltaan, jotka pitävät moista väitettä naurettavana ja ottavat esille sääntökirjansa historiallisen katsauksen virkistääkseen Montagin muistia. Katsauksen mukaan palokuntalaitos perustettiin vuonna 1790 hävittämään siirtokuntien englantilaisvaikutteiset kirjat polttamalla. Ensimmäisen palomiehen kerrotaan olleen Benjamin Franklin.

 Palomiehet pitävät tätä kaikkea totena, koska he elävät maailmassa, jossa kirjallisuus on kielletty. Ihmiset eivät enää edes osaa etsiä tietoa – tai eivät halua, sillä kirjallisuutta halveksitaan. Faktatietoja kuitenkin välittyy murusina ihmiseltä toiselle suullisen tradition kautta, kuten to-ta-li-ta-ris-ti-ses-sa järjestelmässä on tapana. Nämä muruset saavat palomies Montagin epäilemään vallitsevan järjestelmän tarjoamaa fiktiivistä todellisuutta, joskin kokonaiskäsityksen muodostaminen on hänelle hankalaa. Hän ei pysty analysoimaan tiedon mureniaan.

Vastaava on täysin mahdollista missä tahansa yhteiskunnassa, jossa vapaata lehdistöä ei ole, ja käsitys todellisuudesta rakennetaan valtaapitävien propagandan mukaan.

Vaikka Fahrenheit 451 on määritelty dystopiaksi, teoksen maailma on totta monissa maissa myös tänä päivänä. Kiinalaisia, jotka eivät ole kuulleet Tienanmenin verilöylystä, on runsaasti. Egyptiläisiä, jotka eivät ole kuulleet holokaustista, on paljon. Ihminen, joka ei ole kuullut koskaan näistä tragedioista, ei voi uskoa, että ne ovat totta.

04 huhtikuuta 2022

Sally Salminen, ruotsiksi kirjoittanut kosmopoliitti Ahvenanmaalta.

teksti: katakorhonen56@gmail.com

Pohjoismaisella kirjallisuusviikolla Sally Salmista Kolarin naapurissa,  Ruotsin Pajalassa.




Vuoden 2021 perinteinen ääneenlukutapahtuma järjestettiin marraskuussa Pajalan kirjastossa osana Pohjoismaisen kirjallisuusviikon tapahtumia. 
Haaparannanlehden suomalainen versio kirjoitti tapahtumasta. Föreningen Norden i Pajala oli kutsunut tapahtumaan mukaan Suomen Kolarista (yhdistyksen ystäviä) Kolarin kirjaston välityksellä. 
Tapahtumaan tarvitaan kaksi ääneenlukijaa: toinen lukee ruotsiksi ja toinen suomeksi. 

Tällä kertaa lukuteokseksi oli valittu Sally Salmisen Katrina (1936), joka
oli kirjailijan ruotsiksi, New Yorkissa kirjoittama romaani - ja jo 1930-luvun bestseller (Turun Sanomat, 2018). 
Katrina-teoksesta uusimman suomennoksen (2018) tehnyt Juha Hurme on kuvannut Sally Salmista  ruotsiksi kirjoittavaksi ahvenanmaalaiseksi kosmopoliitiksi.

Iltahämärässä-tapahtuman suurin anti itselleni oli saada lukea Salmisen valittua tekstiä suomeksi; vanhaa suomennosta tosin, mutta ei haitannut. Sain todellisen kipinän tutustua paremmin Salmisen teoksiin. 

_____________________________________________________________________________

"Kunnes lopulta sekin unohtui..." 

Turun Sanomat julkaisi artikkelin Sally Salmisesta 2018.
Tuolloin ajankohtaista oli Juha Hurmeen uusi käännös Katrinasta.


Salmisen Hiekalle rakennettu (1941) ja Katrina (13. painos, 1959).



 Salmisen Hiekalle rakennettu -romaani julkaistiin 1941, ja Otava markkinoi teosta ajankohtaisuudella (Jatkosodan syttymisen aika Suomessa). 

Otava kustannusyhtiönä on kirjoittanut (1941) asiasta näin: Maamme viimeaikaiset vaiheet, joilla on ratkaiseva merkitys romaanin tapausten kulussa, antavat kirjalle erikoisen ajankohtaisen mielenkiinnon, joka myös osaltaan varmistaa Sally Salmisen romaanien aina taattua menekkiä   

Itselläni kirjoittajana on kahden kirjan verran kokemusta kustannustoiminnasta. Oma näkemykseni on, että ajankohtaisuus ainoana myynnin mittarina tekee kirjasta hyvin lyhytikäisen ja nopeasti "vanhenevan aikansa lapsen".  
Näkemystäni tukee Turun Sanomissa julkaistu Simopekka Virkkulan teksti: "Katrina oli Salli Salmiselle onni ja taakka. Esikoisromaani sai niin suuren kansainvälisen menestyksen, että kirjailijan koko myöhempi tuotanto jäi esikoisen varjoon.
Kunnes lopulta sekin unohtui." 

Kuvassa myös Salmisen romaani (siniset kannet) Kalastajakylän prinssi (2. painos1953).



Salmisen kääntäjiä ovat olleet mm. Aukusti Simojoki, Katri Ingman ja Juha Hurme.