17 heinäkuuta 2023

Sopii myös hitaan lukemisen (=ajattelemisen) kirjaksi? Se on Jukka Vinnurvan teos, Sarjan sisarukset Tienvierestä.

Julkaistu 4.1.2020. Päivitys 17.7.2023.

TEOS:
SARJAN SISARUKSET TIENVIERESTÄ. (2019)
KIRJAILIJA:
JUKKA VINNURVA
Väyläkirjat 2019. 

SUOSITTELEN MUILLEKIN LUKIJOILLE. 
Sopii myös hitaan lukemisen kirjaksi. 
Olen varma, että SARJAN SISARUKSET TIENVIERESTÄ kiinnostaa "sisarusten jälkipolvia" - mutta myös kaikkia meitä muita, jotka näemme metsän puilta! Se, että Sarjan sisarukset menettivät äitinsä liian varhain, muistuttaa 1900-luvun alun tavallista perhetarinaa. Sarjan sisarusten "pelastus" oli kuitenkin heidän Anna-mummonsa. Mummolle siis kiitos  siitä, että Rauha-sisaren poika, Jukka Vinnurva, vuosien työn päätteeksi sai koottua muistoista tämän hienon kirjan!

Näin tämä alkoi. - 2008 (s. 7)
Jukka Vinnurvan sanoin hänen alkuperäinen ajatuksensa oli peräisin hautausmaalta:
"Muistin lapsuuteni hautajaiset kotikylän hautausmaalla. Se oli sitä aikaa, jolloin isovanhempiemme aika oli lähteä. Siirin haudalta poistuessa katselin äidin kanssa hautakiviä. Niitä oli tullut lisää lapsuusvuosieni jälkeen. Äitini oli viimeisiä elossa olevia ikäisistään. Mielessäni käväisi kysymys, millaisen tarinan nuo kivet voisivat kertoa?"

vrt. (Jukan lukema) Volter Kilven teos Alastalon salissa.
Kirkkomaa. Esiluvun alku:
"Olen aukaissut kirkkotarhan rautaportin, vingahtaen kumahtaa se kiinni takanani saranoillaan ja käytävän somer narahtaa jalkojeni alla. Harmaita haaltuneita puuristejä kahden puolen, tuolla täällä musta malmiristi messinkikilvin, seassa muita korkeampana joku rautatangolleen pujotettu peltilevy, jonka kaartuvalta pinnalta himertää silmään ruostunut, sammaltunut kirjoitus. Hiljaisempaako vielä ristimetsässä, kuin äsken pyhäehtoiseen lepoonsa suljetun rautaportin suulla?" (Volter Kilpi, 1933) 



Jukka, kirjasi takakannessa julkaistun valokuvan alle kokoan ne yksittäiset asiat, jotka minua sinun kirjassasi kiehtovat ja joihin mahdollisesti joskus palaan:

! Huolimatta ihmistä vielä 1800-luvulla vaanineista vaaroista, kadoista ja epidemioista, löytyi aina tervaskantoja...
^Pihlajaniemi, Sarja, Vähäsarja, Tienvieri, Konttila, Nivala, Isomaa, Ahola, Räisälä, Laakso, Savela, Kaarlela, Ahlholm, Laakkonen, Heiska, Keskisarja -ym. sukunimet
^Isoviha (1714 - 1721, merimaalaiset, Pohjanmaan rannikkopitäjät, Nivala, Kalajokilaakso, Pidisjärvi
^Nivala-kirjan toimittaja (1970) Toivo Nygård on myös Järviseudun historia -teoksen (1983) toimittaja
^Nivala, Ylivieska, Raudaskylä,
^eteläpohjalaiset sukujen tulo Kala- ja Pyhäjokilaaksoihin
^seuroihin liittyvät muistot, körttiläisyys: ahkeruus, kansansivistys; kylästelyt
^Anna-mummo, tervaskanto ja hänen elämänsä;
^Ville Sarjan ja Hilja Konttilan neljä tytärtä: Vieno (1918), Rauha (1920), Laura (1923) ja Elsa (1926)
^kirjaan valittu kuvakokoelma on poikkeuksellisen kertova, hyvä
^seudun murre
^juna tuli Nivalaan 1926, rautatiet työllistäjänä
^perheen perustamiset, avioerot, pelot, sotien päättyminen; puhumattomuuden kulttuuri: "Olet yhtä sairas kuin salaisuutesi"
! Nivalan seudun "hajonneet perheet" kiinnostavat itseäni henk.kohtaisista syistä. Vuosisadan alussa kovin monet lapset menettivät äitinsä liian varhain.. Niinpä (varsinkin tyttöjen) oli lähdettävä kulkemaan ja hakemaan piikomispaikkaa kuka minnekin. Tämä menetys on taustalla myös Nivalassa syntyneen Hanna Aitto-ojan tarinassa; Hanna tuli Nivalasta Pessalompolon kautta Granatin Roopen vaimoksi Raanujärvelle. Hän oli lasteni isoisän (Veikko-pappa) äiti, jonka suvun olen vasta löytänyt.





Alla olevan tekstin avulla selitän itselleni Vinnurvan teoksen kehykset. Mielestäni talous- ja sosiaalihistorian yhden määritelmän avulla lukija voi ymmärtää Sarjan sisarusten elämää ja sen suuren merkityksen. 


"Talous- ja sosiaalihistoria on historiallinen yhteiskuntatiede, jossa tutkitaan taloudellisia ja sosiaalisia ilmiöitä arjessa. Se tarjoaa välineitä menneisyyden ja nykymaailman ymmärtämiseksi.
Tieteenala on kiinnostunut myös arkipäivän toimijoista. Mitä ovat merkinneet heimo, luokka, sukupuoli, ja perhe?" (määritelmä)








Jukka Vinnurva,
päätit upean teoksesi kirjoittamalla  puhuttelevan vaikean kappaleen, Puhumattomuuden kulttuuri. Johtopäätöksesi kuitenkin kestävät aikaa ja elämää, myös tieteellistä arviota. Teet yhden suoran kysymyksen: "Mutta tarvitseeko lasten tietää kaikkea, mitä vanhempien elämässä on tapahtunut?" Se on erittäin hyvä kysymys.

Ensilukeman perusteella suorasukainen vastaukseni olisi ollut: "Tarvitsee lasten tietää kaikesta, jos haluavat ymmärtää vanhempiensa elämää." 

Arvata saattaa, että puhumista lapsilleni kokeillut olen -  enkä virhettäni kaikilta asianosaisilta vieläkään anteeksi saanut.  Vilpittömästi kuvittelin perhe-elämän ahdistukseni keskellä koko perheemme pelastuvan, jos "lapset vain ymmärtäisivät" minua ja oikkujani. Järjestin siis kotonamme ensimmäisen ja ainoan perhepalaverin; seurauksista en edelleenkään voi itsesyytöksittä puhua. Silloin rikoin teini-ikäisten lasteni perusturvan kerjäämällä heiltä itselleni ymmärrystä. 

Niinpä niin, nykyisellä kokemuksellani vastaan alkuperäiseen kysymykseesi näin:
"Tarvitsee lasten tietää vanhempien ja isovanhempien elämän tapahtumisista, JOS he haluavat asiasta puhumalla ymmärtää omaa elämäänsä esimerkiksi lastensa kasvattajina."


Miten kertoa, jotta lukijat kiinnostuisivat?

Jukka Vinnurva,

liitit sisarusten muistot hienosti taiteilijan tavoin maamme talous- ja sosiaalihistoriaan. Elävöitit erityisesti niitä sukujen tapauksia, joista ei ollut olemassa dokumentoitua tietoa.
Teit hienon ratkaisun, josta kirjoitat näin.  "Keskustelin alkuvaiheessa Lauran kanssa siitä, miten hänen ja muidenkin muistot pitäisi kirjoittaa, jotta jälkeen tulevat sukupolvet kiinnostuisivat niistä." 

Koska kirjasi tekovaiheessa olet ajatellut lukijoita (erityisesti sisarusten jälkipolvia), kerron sinulle, että  tuo oli hyvin tärkeä näkökulma myös minulle, kun Peiliäni kirjoitin. Kysymys on todellakin siitä valinnasta, miten kirjoitamme, mutta myös tietoisesta valinnasta, mitä kirjoitamme. 

Olenkin aivan varma, että kirjasi kiinnostaa "sisarusten jälkipolvia" - mutta myös kaikkia meitä muita lukijoita, jotka näemme metsän puilta!

Niinpä lisään juuri tähän kohtaan yhden palautteen, jonka itse olen omasta Peili-kirjastani saanut; kirjastani, jonka sinä tunnet.

Näin lukijani kirjoitti:
"Kirja on ensimmäinen puhtaasti sukututkimusta ja paikallishistoriaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut, ikinä. Aion suositella muillekin.
Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. 
Sen tarinat ovat parasta. Sieppijärven pitkä historia, josta ei ollut mitään hajua, oli tärkeää asiaa, ja Ranta-Iivarin iso rooli kylällä...myös minulle uutta. 
Lisäksi omat juuret, eli ruotusotilaiden historia, alkoi kiinnostamaan entisestään, olivathan "ruotusotilaat aikansa maailmanmatkaajia"!
Tuli tunne, että olet tehnyt urakan erityisesti meille... vaikka et kirjan lukemista aktiivisesti tuputakaan - ehkä pitäisi..." 

Jukka Vinnurva,
lukukokemustani vahvisti se draaman kaari, jonka onnistuit jännittävästi rytmittämään niin, että se vastasi odotuksiini. Tällä tarkoitan sitä, että Sarjan sisarusten elämänkaareen kuuluva elämisen rytmi vastasi aikakautensa (1890 - 2020) yleistä, yhteiskunnallista todellisuutta; kuitenkin niin, että näkökulmasi on tavallisten ihmisten, etenkin naisten elämä agraariyhteiskunnassamme.  Kiitos tästäkin!


Luku- ja kirjoittajaterveisin, Kata


p.s. Yksi Suomen nyk. tunnetuimmista historian kirjoittajista on Teemu Keskisarja. Tunnetko tämän "oman aikamme Topeliuksen" tai hänen teoksiaan, esimerkiksi Pohjan sodan suomalaissotilaisiin liittyvä Murhanenkeli? Netistä löysin lauseen "Isän suku on Nivalasta, ja etninen identiteetti on vahvasti pohjalainen." 
p.p.s. Viljo Vähäsarja puolestaan on toiminut rajaseutu- ja turistipappina Muoniossa ja Enontekiöllä  ja julkaissut useita runoteoksia. 


"Ostin tämän kirjan lahjaksi itselleni ja muistoksi Oulun opiskelujaksolta 7.-9.8.2003. Tämä kirja kiinnosti erityisesti tarinan näkökulmasta...olenhan opinnoissa tutustunut narratiivisuuteen, story line -menetelmään, tarinoihin!" (Tekstini löytyy kannen takaa.)
Kirjan idea on, että
Jaakko Alatalon kuvat yhdistyvät Vähäsarjan haastattelemiin pohjoisen ihmisiin. Antti, 89 vuotta ja horsmat jne.

p.p.p.s
KIRJAILIJA JUKKA VINNURVAN OMAT SANAT em johdosta:

Parhaimmat kiitokset Katariina perusteellisesta palautteestasi ja Tuomolle ratkaisevasta tuestasi Sarjan sisarusten julkaistuksi tulemisesta. Olen kovasti otettu teidän palautteistanne. Nostat Kata esille monia teemoja ja huomioita kirjastani, joista toivoisin voivani keskustella kanssasi ihan ajan kanssa. Juuri nyt olen tilanteessa, että en ehdi palata asiaan pidempään.

Olin Kolarin Valtuustosalissa silloin niin väsynyt, etten jaksanut keskittyä esittelyyn sillä tavalla kuin olin aikonut. Kiitos, että avasit kirjaani tällä tavalla.
Minulle puolestaan Peiliin katsomisen paikka, jota aloin lukea Vaattojärvellä ja jonka luin loppuun täällä Tampereella, toimii paitsi ensyklopedisena lähteenä Sieppijärven ja Kolarin kylien suvuista ennen kaikkea historiallisena vertailukohtana omiin juurini (Sarjan sisarukset) nähden. Kirjasi innostamana luen vihdoinkin Tornionjokilaakson historiaa, joka on pitkään odottanut hyllyssäni.

Pikaisena toteamuksena tässä vain se, että meidän kummankin kirjojen perusteella voin nähdä ja ymmärtää hyvin paljon samankaltaisuuksia perheiden ja sukujen kesken tuolla 1890-2020 aikakaudella. Varhaisempina aikoinahan Tornionjokilaakson seudun toimeentulon ja kulttuurin perusta oli paljon erilaisempi Pohjanmaan jokilaaksoihin verrattuna vaikka vaikutteita sinnekin oli tullut monilta suunnilta.

Kysymykseen tarvitseeko lasten tietää kaikkea jätin tarkoituksella lukijalle hiukan avoimeksi. Olen saanut tästä palautetta. Kuten äitini tapauksessa, olen palautteenkin perusteella vakuuttunut, että vanhempien tulisi kertoa lapselleen / lapslleen aina keitä oavt heidän oikeat biologiset vanhempansa. Toisaalta puhumattomuuden kulttuurrin vittatessani pidän tärkeänä, että jokaisella ihmisellä on edes yksi sellainen luotettava ihminen, johon voi luottaa ja joka todella kuuntelee niin, että hänelle voi kertoa kaikkein syvimmällä piilevät arat asiat ja tuntemuksensa (häpeän, syyllisyyden, nolouden, jne). Nämä ovat henkilökohtaisi eikä niillä pitäisi vaivata lapsia eikä usein muitakaan läheisiään.

Arvostan Kata tapaasi laittaa itsesi pelii tällaisella tavalla sukuketjujen yhteydessä. Tutkijaluonne saattaa pitää sitä "subjektiivisena," mutta minusta se on paremminkin objektiivista elävyydessään. SE kertoo, että tutkijakin on osa noita sukupolvia vajavaisena ihmisenä, joka tällä esiintulollaan voi murtaa niitä jäitä, joita puhumattomuuden kulttuurin sekä roolien ja kvasitarinoiden taakse kätkeytyy. 


15 heinäkuuta 2023

Nyt on Peiliin katsomisen paikka, nyt on lukijapalautteen aika!

Mahdolliset tiedustelut:
katakorhonen56@gmail.com


Tämä on päivitetty postaus (15.7.2023).

Pirjo Hokka Espoosta kirjoitti: Hei, annan luvan käyttää palautettani blogissasi. Toivon kirjallesi paljon uusia lukijoita. 2023. 

Pirjo Hokka Espoosta lähetti uskomattoman hienon lukijatarinan  

Kiitos Sinulle hienosta kirjasta, jonka lukeminen oli suuri nautinto. Hurahdin sukututkimukseen vuosia sitten,  ja olen kiinnostunut itsekin juuri meistä naisista, jotka useasti jäävät pimentoon ja ovat heikompi lenkki, usein vailla sukunimeäkin. Suku tosiaankaan ei jatku ilman meitä naisia. 

Löysin kirjastasi isänäidinäidin isän suvun, joka on Pellosta Granatin ruotu n:o 17 verotalosta, Niemi eli Hannunjuntti. Isoäitini äidinäiti Eva Caisa on avioton lapsi Karungista; hän sai itsekin kolme oä (aviotonta) lasta. Vasta isoäitini äiti, Caisa Amanda (Wiuhkola), syntyi avioliitossa. 

Amandan tie kulki Kokemäeltä kotoisin olleen nahkurinkisällin kanssa Karjalaan (Käkisalmi), ja siellä hänen tyttärensä, minun isoäitini Fanny, kasvatti perheensä, kaksi poikaa ja neljä tyttöä. Evakkona he joutuivat jättämään kotinsa.
Muistan isoäitini iloisena ja meitä lapsenlapsia rakastavana mummona, joka kirjoitti meille lapsille runoja kaste- ja syntymäpäiviksi. Olen jatkanut perinnettä kasterunojen muodossa omille lapsenlapsilleni. Minulla on kolme poikaa, lapsenlapsia yksi tyttö ja kolme poikaa!
Kirjasi myötä tornionjokilaaksolaisuus elää myös myös minussa!  

Nimettömän lukijani palaute Peilistä, 2020.  

"Kirja on ensimmäinen puhtaasti sukututkimusta ja paikallishistoriaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut, ikinä. Aion suositella muillekin.
Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. 

Sen tarinat ovat parasta. Sieppijärven pitkä historia, josta ei ollut mitään hajua, oli tärkeää asiaa, ja Ranta-Iivarin iso rooli kylällä...myös minulle uutta. 
Lisäksi omat juuret, eli ruotusotilaiden historia, alkoi kiinnostamaan entisestään, olivathan "ruotusotilaat aikansa maailmanmatkaajia"!
Tuli tunne, että olet tehnyt urakan erityisesti meille... vaikka et kirjan lukemista aktiivisesti tuputakaan - ehkä pitäisi..." 



Ilkka Vainio
KK on hienosti sivistynyt monen alan ammattilainen. Hänen Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret -kirja on verraton. Se kuvaa 365 sivulla mukaansa tempaavalla tavalla Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta.



Hannu Korhonen (Orimattilasta). Katan kirjasta lausuttua:


Peiliin katsomisen paikka on monitahoinen ja ‐tasoinen kirja.
Se on sukututkimus, pitäjänkirja,
kotiseutuhistoria ja henkilökohtainen tilitys.
Naiset ovat vahvasti esillä niin kuin nimen
jälkiosa antaa ymmärtääkin.
”Ursulan tyttäret” viittaa nimittäin dna‐sukututkimukseen, äitilinjan haploryhmään U. Se on  suomalaisten toiseksi yleisin ryhmä.
Kirjoittajan tarkempi ryhmä on U5b1b2, kun minun ryhmäni on  U5a1b1h.


Isänsä puolelta kirjoittaja on Rautalammin Korhosia, Vaajasalmen päähaaraa, Ruokoniemen
alahaaraa,
samaa kuin minä itsekin: viidennen serkkuni lapsi. Hänen isoisänsä isä August Korhonen (1859–1937) on mainittu sukulehtemme Wanhan Tuomaan jutussa Lisää sotasurmia (WT 2015 s. 39).

Rautalammin  Korhosista tässä kirjassa ei kerrota,
sillä pääosassa ovat Tornionjokilaakso ja kirjoittajan äidinpuolen suvut.

Naisiin keskittyminen selittää ehkä myös sen, että tekijä on kirjailijanimeltään äitinsä Vienon eikä
isänsä  Sulon tytär.

Kirja alkaa yli kahdellakymmenellä henkilökuvalla, kaikki naisia 1500‐luvulta 2000‐luvulle,
piikoja ja  emäntiä, Torniosta Pykeijaan ja Pajalasta Kolariin.

Kukin niistä on sukulaisuusverkostojen ilotulitus  esivanhemmat ja jälkeläiset selvittäen.

Pitkään joutuu ihmettelemään, mitä tästä oikein tulee, kunnes  viimeisenä henkilökuvana on itse kirjoittaja: Katariina Vienontytär Korhonen ja hänen aikaa
sitten kuolleelle  äidilleen kirjoittamansa kirje ikuisen rakkauden taivaaseen.   Vasta siis siinä, kun neljäsosa kirjaa on luettu, kirjoittaja selittää, mitä peiliin katsominen hänen  sielunelämässään tarkoittaa, ja näyttää, miten lähelle syvimpiä tuntojaan hän lukijansa päästää.

Peiliin  katsomiseen hän palaa kirjassa myöhemminkin siinä tavanomaisessa merkityksessä,
että oman elämän  tapahtumien syitä on usein hyvä etsiä itsestään eikä muista ihmisistä.
Ilmaisun käyttöön saattaa usein  liittyä vielä syyllistävä sivumerkitys.

Peili sopii Katan kirjan vertauskuvaksi toisessakin merkityksessä. Kirja on taikapeili, parempi kuin  satujen peilit, jotka kertovat tulevaisuuden. Tämä peili kertoo menneestä, todella tapahtuneesta.

Kun lukija  katsoo siihen, niin peili ei näytäkään hänen omaa kuvaansa, vaan väylänvarren vaimon, hänen  elämänvaiheensa, hänen sukujuurensa ja jälkeläisensä. Peilinä on kirjoittaja ja sen näyttämät  elämänmakuiset kuvat perustuvat hänen keräämiinsä laajoihin aineistoihin.
Juuri tämä tietojen kokoaminen  yhteen ja siten niiden säilyttäminen tuleville sukupolville on kirjan suurin ansio.

Keräämisessä on ollut valtava työ: tapaamisia, haastatteluja, sekä perinteistä että dna‐sukututkimusta,  aikaisemmin tehtyjä julkaisemattomia sukuselvityksiä,
muistelmia,
sukukirjoja, kyläkirjoja, pitäjänhistorioita  sekä historiaseminaareja Suomessa ja Ruotsissa.

Toinen luku kertoo Tornionlaakson asuttamisesta aina  800‐luvulta alkaen, ja kolmas luku sen ihmisistä osin nykyaikaan asti.

Näissä jaksoissa pääsee esiin joku  mieskin, esimerkiksi sata vuotta sitten elänyt
Tornionlaakson Äijä Isak Lompolo  ja Rautalammin  Särkisalosta jo 1500‐luvun lopulla tullut Pekka Kolari, jonka mukaan Kolarin kunta on saanut nimensä.

Muuten teksti etenee edelleen pääosin naisten henkilökuvien varassa niin kuin tekijä ilmoittaa jo
kirjan  kannessa: ”Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta”.

Kirjoittaja näkee Väylänvarren tornionjokilaaksolaisuuden omaleimaisena kulttuurina, jonka
perinnölle ei ole eduksi samaistaminen Lappiin ja sen nykyisten elinkeinojen matkailupainotteisuuteen.
Vanhastaan  yhteydet ovatkin suuntautuneet enemmän länteen nykyisin Ruotsiin kuuluvalle alueelle kuin Suomen Lappiin.

Jo keskiajalla alkaneiden vilkkaiden kauppayhteyksien perintönä väylänvarren suvuissa on  saamelaisten ja suomalaisten juurien lisäksi ruotsalaista, saksalaista ja jopa valloniverta.
Ja se mikä eniten  yhdisti ja yhdistää osin vielä edelleenkin on yhteinen kieli, meänkieli.

Vasta Haminan rauha jakoi alueen  kahtia.
Ruotsin puolella meänkieltä pyrittiin tukahduttamaan vielä edellisen vuosisadan puolenvälin  jälkeenkin. Suomessakin se alennettiin murteen asemaan itsenäisen kielen sijasta.

Neljäs ja viides luku käsittelevät Kolarin vanhoja taloja ja sukuja sekä Tornionlaakson historiaa:  Tornion kaupungin ja Kolarin kunnan perustamista, Länsipohjan rykmenttiä ja ruotusotilaitaseurakuntaoloja sekä kulttuurihistoriaa, saamelaisten uskoa ja uskomuksia, ja 1900‐ ja 2000‐lukujen  kirjailijoita myöten.

Vasta seurakuntaolojen kirjavuus saa lukijan ymmärtämään, että Kolarin aluetta  koskeva perinteinen sukututkimus ei ole ollut yksinkertaista, vaan tietoja on pitänyt pyydellä monesta paikasta, vaikka samoista ihmisistä, taloista ja kylistä on kyse.

Katan kirja on perustavanlaatuinen tutkimus. Sen lukeminen on jännittävä kokemus, sillä  monografiamuodosta huolimatta monet tekstijaksot ovat itsenäisestikin luettavia esseitä.
Ei tarvitse omata  tornionjokilaaksolaisia juuria pystyäkseen nauttimaan
elämän rikkauden kuvauksista.

Kirjassa ei ole hakemistoja, mutta yksityiskohtainen sisällysluettelo
auttaa löytämään etsittävän henkilön, asian tai paikan  suhteellisen helposti.
Lähdeluettelo parine satoine nimikkeineen antaa hyvät viitteet jatkamiseen.
Tämä on  ollut tekijän tarkoituskin, sillä liitteen otsikkona on ”Lähteitä teille, jotka haluatte lukea enemmän.  Lukeminen kannattaa!”  

Kirja on mukava luettava myös siksi, että siinä on paljon kuvia, sekä valokuvia että karttoja ja  sukupuita. Kaavioiden tekstit, varsinkin vuosiluvut, ovat kyllä niin pieniä, että niitä vanhempi
ihminen  joutuu tiiraamaan suurennuslasin kanssa. –

Kirjaa voit kysellä suoraan tekijältä:
Katariina Korhonen,  puhelin 044 3624388, 
sähköposti: 
katakorhonen56@gmail.com

                                   








Hilkka ja Markku Mannerkosken kiitokset kirjastani. 2020.
























 Sauli Niinistö ja Jenni Haukio kiittivät, 2022.


















12 heinäkuuta 2023

Oppiiko ihminen luopumaan, opinko minä?


Äkillisen elämänkriisin kohdatessaan ihminen ensin vastustaa asioiden hyväksymistä sellaisena kuin ne ovat. Sittemmin hän pyrkii jossain vaiheessa sopeutumaan. 

Alun sokin jälkeen seuraa reaktiovaihe, jossa ihminen käy läpi kriisin esiin nostamia tunteita. Reaktiot voivat olla voimakkaitakin. Vasta niiden kohtaamisen jälkeen päästään käsittelyvaiheeseen. 

Tässä vaiheessa ihminen pyrkii ymmärtämään, mitä on tapahtunut, ja vähitellen myös hyväksymään sen. Uudelleen suuntautumisen vaiheessa kriisin voi jo jäsentää osaksi omaa elämäntarinaa ja ammentaa siitä voimaa. 


Ihminen voi luopua mitä erilaisimmista asioista: ystävistä, jotka vievät energiaa enemmän kuin tuovat, harrastuksista, jotka eivät enää tuota hyvää oloa, tai tavoista, jotka kokee turhiksi. 

Kaikkein vaikeinta on luopua omista pinttyneistä ajattelumalleista. Etenkin uskomukset ovat sitkeitä ja estävät usein henkilökohtaisen kasvun. Miksi pidämmme niin epätoivoisesti kiinni sellaisesta, mikä tuo meille vain kielteisiä asioita tai ei ainakaan tue kasvuamme?

Luultavasti suurimmat syyt tähän ovat haluaminen ja pelko. Tämä käy ilmi tarinasta, jonka Sheldon B. Kopp kertoo kirjassaan If You Meet the Buddha on the Road, Kill Him:

"Ajattele kuvaa miehestä, joka kuvittelee olevansa vankina sellissä. Selli on pieni, tummanpuhuva ja siinä on kalterit. Mies seisoo sellin nurkassa varpaisillaan, käsivarret ylöspäin kurottuneina. Hänen kätensä etsivät tukea pienestä kalteroidusta ikkunasta, joka on huoneen ainut valonlähde. Kun hän pitää tiukasti kiinni ja pusertuu suoraan kohti ikkunaa päätään kääntäen, pystyy hän juuri ja juuri näkemään pienen auringonsäteen kahden ylimmän kalterin välistä. Tuo valo on hänen ainut toivonsa."

"Hän ei voi ajatellakaan sen menettämistä. Ja niin hän jatkaa tuijottamistaan tuohon valonsäteeseen pitäen tiukasti kiinni kaltereista. Hän on niin keskittynyt siihen, ettei menettäisi vilaustakaan tuosta elämää antavasta valosta, ettei hänen mieleensä ole koskaan tullutkaan päästää irti kaltereista ja mennäkin tutkimaan sellinsä pimeämpää päätyä."

"Tästä johtuen hän ei tule koskaan saamaan selville, että sellin perällä oleva ovi on auki ja että hän on vapaa. Sillä niin on, että mies on ollut vapaa koska tahansa kävelemään ulos kirkkauteen. Hänen olisi vain pitänyt päästää irti."