27 kesäkuuta 2012

Ylistys puille.

Daniel Butler.

Puun istuttamisen taito.

Ylistys puille ja niiden istutusseremonioille. Moreeni 2012. Suomentanut Veli-Pekka Ketola.


26.6.2012. "Puut ovat suositumpia kuin koskaan. Niitä istutetaan elämämme erilaisten merkittävien vaiheiden muistoksi."


Istutin eilen Sandin kanssa Raniksen mökkipihalle kuusen, ison taimen, jonka haimme Valkeajärven palstalta. Olen ennen eilistä päivää kolme kertaa elämässäni istuttanut kuusia - istuttanut ne vain istuttamisen vuoksi ilman, että olisin ollut tietoinen istuttamisen symboliikasta tai erityisestä merkityksestä.

Lapsuuskotini sijaitsee yhden valtatien varrella, ja talon toisella puolella on sekametsä. Lapsuusvuosien aikana en vielä löytänyt luontoa, minulle ei syntynyt luontosuhdetta. Olin ehkä vähän päälle kymmenvuotias, kun jostakin syystä halusin istuttaa kuusiaidan tonttimme reunalle, jalkapallokentän taakse. Toteutin ajatukseni hakemalla kuusen taimet lähimetsästä. Sain kuuset kasvamaan, unohdin ne, mutta nyt kun katson tontin reunaa, näen siellä muutaman isohkon kuusen, joista tiedän, että ne ovat minun kasvattamia.

Toisen kerran istutin neljä pientä kuusen tainta nykyisen kotitaloni pihalle. Muutimme Sieppijärven Osuuspankin taloon keväällä 1983, ja muistaakseni seuraavana kesänä siirsin taimet itäikkunoiden alle. Sittemmin kuusista yksi on kaadettu joulukuuseksi, ja toiset kaksi ovat kasvaneet yhteen niin, että itse asiassa meillä kasvaa kaksi korkeata kuusta. Ne puhuttelevat minua kovasti, sillä mielestäni kasvu on ollut huimaa, ja puista on tullut tärkeä osa pientä pihaa. Toiseen kuuseen Tuomo on asetellut jouluvalot, ja adventin aikana kuusemme on valaistu.

Kolmannen kerran istutimme kuusia viime syksynä (2011) Ranikselle, saunan takana olevalle entiselle perunamaalle. Haimme taimet lähimetsästä, siirsimme ne uusiin kuoppiin ja kastelimme. Onnistuimme kahden kuusen kanssa. Ehkä joskus käytämme ne joulukuusina, aika näyttää.

Kun nyt mietin eilistä kuusen "istutusseremoniaamme", tiedän meidän istuttaneen puun joistakin erityisistä syistä. Ehkä jonakin päivänä hankimme laatan, johon kirjaamme päivämäärän (26.6.2012) ja lyhyen selostuksen tapahtumista. Tämänvuotisia (2012) tärkeitä tapahtumiamme ovat Sulo-isäni kuolema tammikuussa, Sandin maaliskuinen 1-vuotispäivä Suomessa ja meillä, esikoisemme muutto kesäkuussa uuteen kotiin Iihin, Sulo-koiran toukokuinen 1-vuotispäivä  ja kuopuksemme uusi osoite.

Butler ei kirjassaan puhu yksittäisten kulttuurien suhteesta puihin. Olen kuitenkin löytänyt kelttiläisten ajattelusta kertovia tekstejä, joista muistan löytäneeni syntymäpuita itse kullekin. Tänään hoksasin, että isäni syntymäpuu olikin nimenomaan kuusi. Uskon siis puihin ja siihen, että niillä on meihin kaikkiin erityinen merkitys. Voisinkin leikisti sanoa kelttiläisittäin, että isäni oli pudonnut salaperäisyyden puusta eli kuusesta.

Kelttiläisten mukaan salaperäiset kuusi-ihmiset ovat ihmisiä, joilla on "erikoinen maku ja arvokkuus; he ovat sivistyneitä​, rakastavat kaikkea kaunista, he ovat sekä pahatuulisia että oikukkaita​ ja itsepäisiä​; heidän tapansa on olla itsekeskei​siä, mutta he välittävät hyvin läheisistä ihmisistä; he ovat melko vaatimattomia​, erittäin kunnianhim​oisia, lahjakkaita ja tuotteliaita​; he ovat tyytymättömiä rakastajia, heillä on monta ystävää ja monta vihollista​, ja he ovat hyvin luotettavia​."

Butlerin kirja on niin viehättävän kaunis ja inspiroi minua niin paljon, että voisin ajankulukseni kopioida sen kokonaan tänne. Yritän kuitenkin malttaa mieleni, kirjoittaa vähäsen ja näin varmistaa, että muistan kirjan. Kirjoitan nämä rivit myös siksi, että ehkä tämän jälkeen raskin luopua itse kirjasta, jonka olen lainannut kirjastosta - ja jonka eräpäivä on jo mennyt!

Nän lukee kirjan takakannessa:
"Puilla on ihmisille erityinen merkitys: ne ovat luonnon voiman ja jatkuvuuden elävä vertauskuva. Puun istuttamisella voi olla suuri symbolinen arvo, kun se liittyy johonkin tärkeään hetkeen elämässä."

"Tämä kauniisti kuvitettu kirja on ylistys puille ja niiden istuttamiselle. Se antaa ohjeita puiden kasvattamiseen ja hoitamiseen, ja siinä kerrotaan kiinnostavia seikkoja maailman tunnetuimmista puulajeista, niiden symboliikasta sekä niihin liittyvistä traditioista ja rituaaleista."

Kirjan alkusanat on kirjoittanut Simon Toomer, johtaja  The National Arboretum, Westonbirt. Näin kirjoittaa Toomer:
"Ihmissuku on aikojen alusta asti turvautunut puihin etsiessään suojaa, lämpöä ja hoivaa. Teknistyvässä ja nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa puiden kasvattaminen merkitsee mahdollisuutta palauttaa yhteys luontoon ja edistää sen hyvinvointia. Tässä viehättävässä kirjassa Daniel Butler nivoo yhteen kulttuurisia, käytännönläheisiä ja kasvitieteellisiä syitä, jotka tekevät puista aina yhtä kiehtovia, ja selittää, kuinka voisimme taas ottaa puut huomioon seremonioissa ja erityistilaisuuksissa. Oli sitten kysymys puun valitsemisesta lapsen syntymää juhlittaessa tai ilmastonmuutoksen torjumisesta, tämä kirja antaa omaperäisen ja eklektisen käsityksen puista ja niiden merkityksestä elämässämme."


Pidän tervalepästäkin.



Butlerin kirjan sisällysluettelo on erinomainen. Haluan laittaa sen muistiin.

Alkusanat
Johdanto
Uusi vauva
Kasvattaminen siemenestä
Kasvattaminen taimesta
Luumupuu
Elämän puu

Täysi-ikäistyminen
Paju
Poppeli
Chilenraukaria
Puun suojeleminen

Uusi koti
Pensasaidan tekeminen
Saarni
Vaahtera
Bonsaipuun kasvattaminen

Kihlaus
Puun varttaminen
Omanapuu
Koivu
Oliivipuu

Avioliitto
Vesametsän kasvattaminen
Pähkinäpensas
Viiniköynnös

Hedelmällisyys
Puiden hedelmöittäminen
Viikunapuu
Kookospalmu
Entisaikojen maanviljely

Terveys
Puiden terveyden vaaliminen
Eukalyptus
Australianwollemia
Puun iän laskeminen

Uusi alku
Eläinten houkutteleminen
Lehtikuusi
Kumipuu
Ilmastomuutoksen hidastaminen

Vauraus
Puutavaran kestävä käyttö
Eebenpuu
Pähkinäpuu
Apinanleipäpuu

Vuosipäivä
Puut polttoaineena
Punapuu
Tammi
Syksy

Eläkkeelle jääminen
Kloonaaminen
Kuusi
Sienet
Vihnemänty

Muistoa kunnioittaen
Ison taimen istuttaminen
Marjakuusi

Hakemisto
        14.6.2012. Alkukesää Raanujärvellä. Oikealla koivu, jonka istutin kesällä 2009. Rannalla haapoja.

19 kesäkuuta 2012

Rikosten ketju Kittilässä - Lumienkelit

Päivitys: 17.8.2020. 
Kulttuuriblogissaan KAARINA NASKI kirjoitti LUMIENKELIT-teoksesta otsikolla "Minun elämä on justhin ku Kyynellaakso".
  
Ja vielä.  Thompson käsittelee väestön tiukkarajaista uskonnollisuutta, alkoholisoitumista, apeutta, nöyryyttä ja miehen itkua. Pohjoisen murteella, jonka kääntäjä Tarja Lipponen on saanut hienosti jengoilleen - vastataan muutamalla sanalla meille, jotka arvelemme, että surusta ja ongelmista pitäisi puhua. Näin. "Ei kaikkea saata korjata. Ei ole mithän puhuttavaa."


Mitä kuuluu Thompsonille A.D. 2020?

JIM THOMPSON. Lumienkelit (2010).
Suomentanut Tarja Lipponen.




TÄRPPINÄ TÄKÄLÄISYYS


Lumienkelit on amerikkalaissyntyisen Jim Thompsonin rikosromaani, jonka tapahtumapaikkana on juoppojen ja masentuneiden ihmisten Kittilä. Tarinassa paikallinen ylikomisario Kari Vaara saa työtehtävän. Ensi töikseen hän  kieltäytyy Keskusrikospoliisin Rovaniemen yksikön avusta ja päättää selvittää oman poliisilaitoksensa miesten kanssa "elämänsä jutun"  - henkirikoksen, jonka uhrina on "musta, kaunis julkkisnainen".

Tarinassa on kaikki toimintaelokuvan ainekset, ei siis ihme, että tekeillä on jotakin kuvaamiseen liittyvää. Kuulemma elokuva. Aineksia filmin tekemiseen siis riittää, esimerkiksi Suomi väkivaltaisena maana; hyinen, pimeä, joulukuinen napapiiri; somalinainen Levillä; nuoren somalinaisen muslimivanhemmat vaatimuksineen; Seitsemän päivää -lehteen ja Alibiin kirjoittava julkkistoimittaja; Kittilän kylähullut ja juopot; kotiväkivalta; seksi; homosuhde; paikallinen lestadiolaisuus ja poliisin pojan itsemurha.

Sain Lumienkelit -dekkarin lahjaksi Amerikasta Sieppijärvelle muuttaneelta serkultani siksi, että kirjan aihepiiri on täkäläinen, kirjoittaja on amerikkalaissyntyinen ja että alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta löytyi hyvä suomalainen käännös. Olemme kumpikin lukeneet tarinan, ja se on tehnyt lukukokemuksesta hauskan. Koska kirja alkaa sanoilla "Olen Hullussa porossa", saatan todeta täkäläisyyden tärpänneen, sillä Hullu Poro lienee ainakin kaikille Lapin kävijöille tuttu kapakka - saati sitten meille paikallisille.

Serkkuni elää suomenkielisessä Sieppijärven kylässä nyt toista vuottaan. Hän ei puhu eikä ymmärrä suomen kieltä, koska itse en ole oppinut vielä kunnollista englantia... Yhteisen lukukokemuksemme yksi hauskimpia  hetkiä oli se, kun serkkuni selosti ymmärtävänsä täsmälleen sitä kirjan kohtaa, missä nuoren amerikkalaisvaimonsa kanssa vastikään avioitunut Kari Vaara selittää, kuinka kielitaito kohentaisi Katen arkea.
Kate itse tietää kuulostavansa typerältä käyttäessään harvoja osaamiaan suomalaisia sanoja."Suomi vain on niin vaativa. Jopa yksinkertaiset jutut ovat vaikeita, koska äänneyhdistelmät ovat niin omituisia. Jokainen lause vääntää kielen solmuun. Niin kuin huvä yota. Ymmärräthän? Kuulostan typerältä."

Yksi kirjan parhaista kuvauksista on kohtaus, joka ei ole toiminnallinen eikä sillä ole paljonkaan tekemistä ylikomisarion tutkimien rikosten kanssa. Kuvaus kuitenkin liittyy rikospaikkaan, jota Vaara työkavereineen on ensin tutkinut, ja jonne hän on jäänyt yksin. On hyinen pakkasilta, Vaara palelee ja katselee tähtiä täynnä olevaa Kittilän taivasta. Vaara on kirjan Minä.

"Kun vuosia sitten valmistelin gradua, vietin yhden lukukauden opiskelijavaihdossa New Yorkissa. Suurimman vaikutuksen minuun teki sikäläinen taivas. Toisella puolen maapalloa, kaukana pohjoisnavalta, taivas on littana ja harmaa, yksiulotteinen ala. Täällä  taivas on kaareva eikä saasteita juuri ole. Keväisin ja syksyisin taivas on tummansininen tai violetti ja auringonlasku kestää tunteja. Aurinko kiertyy himmeänoranssiksi palloksi ja värjää pilvet punaisiksi tai sinipunaisksi valleiksi, joissa on hopeareunat. Talvisin lukemattomat tähdet luonnostelevat vuorokauden ympäri holvikattoa katedraaliin jossa asumme. Minä uskon Jumalaan suomalaisten taivaiden tähden."

Oikeasti New York ei ole toisella puolen maapalloa mutta minun on täkäläisenä lukijana helppo uskoa ainutlaatuiseen "kaarevaan holvikattoon", jota Vaara kutsuu suomalaiseksi taivaaksi, ja jota serkkunikin kuvailee ainutlaatuiseksi. Hyväksi kehumani kuvaus on paitsi kaunis luonnonkuvaus myös selkeä osoitus siitä, että tarinan kirjoittaja Jim Thompson ei todellakaan ole Suomessa syntynyt mieskirjailija.

Kirjan hahmot eivät mielestäni kaikki ole järin uskottavia mutta ei heidän tietysti tarvitse ollakaan; kysymys on tarinasta. Serkkuni mielestä en usko tarinan hahmoihin, koska olen suomalainen. Hän sanoo uskovansa, koska hän tulee USA:sta. Lumienkelit on aika hyvä tarina, siis keskinkertainen, mutta sen ansiot ovat mielestäni muualla kuin juonikuvioissa. Thompson ei kirjoita kovinkaan sujuvaa tekstiä, tarina ei etene sujuvasti vaan lukijana minulle tuli ajoittain tunne kuin "porukalla oltaisiin pysähdytty pohtimaan, miten tästä eteenpäin". Juonikuvioiden ratkaisu on jäänyt kirjan suunnitteluvaiheessa kesken, ja pohdiskelutuokiot paistavat läpi.

Lukukokemuksen päätteeksi puhuimme serkkuni kanssa siitä, miksi hän ylipäänsä lukee ja miksi itse luen. Luen löytääkseni itseäni ja luen löytääkseni syyn, miksi kirja on kirjoitettu. Serkkuni sanoo lukevansa "vain" nauttiakseen tarinasta, päästäkseen pois todellisuudesta, ja lukee hän huvinkin vuoksi.

Lumienkelit on mielestäni kirjoitettu elokuvan tekemisen takia. Mukavia olivat tarinan "infopätkät" eli ne, joissa kirjailija selittää jotakin suomalaista ilmiötä ikään kuin lukijakin olisi amerikkalainen (lestadiolaisuus, revontulien haistaminen, Lapin sota, nimeltä kutsuminen nolustuttaa suomalaista jne.). Ja on minun sekin sanottava, että löysin itsestäni jotakin uutta, ja sehän on minulle hyvän kirjan tuntomerkki. Eli kannatti lukea, ja saipa tarina minut kirjoittamaankin, joten - kiitos kirjasta!