3.9.2021. Hei, iskä!

 Tämä postaus aloittaa sarjan

"Synnymme aikaan ja paikkaan".

1. Muistojen varassa

Iskä ja sen äiti, 1966.

Iskä, 60 v. 2017.

Hei, iskä!

Halusin kirjoittaa sinulle kirjeen. Puhuminen on toisinaan niin kovin vaikeaa. Etenkin jos haluaisi sanoa jotakin itselle niin tärkeää muttei sitten uskallakaan, tai ei osaa tai tunteet estävät. Toisten kesken koetut tunteet kun ovat meitä ihmisiä sitovia tai loitontavia kokemuksia. Haluan tässä nyt kertoa omista tunnesiteistäni sinuun.

Olen juuri saanut olla mukana saattamassa sinua viimeiselle matkalle, laskemassa arkkuasi kirkkomaahan. Se oli kunniatehtävä, johon en saanut aikaa valmistautua. Lähdit liian nopeasti, aivan liian aikaisin.

Viime päivät ovat olleet raskaita. Olen kulkenut paljon metsässä Brinan kanssa. Muistathan meidän koiran, jota sieki tykkäsit rapsutella. Se oppi tuntemaan sinut nopeasti eikä haukkunut sinulle enää ensimmäisen tapaamisenne jälkeen. Se muisti sinut ja tuoksusi vielä kolme viikkoa sitten, kun kävimme kahdestaan Raniksella sulle viimeiset heipat sanomassa. Nuuski vain kovasti vessan ovea ja heilutti häntäänsä. 

Halusin koiraa jo kovasti lapsena. Mutta sanoit, että eiköhän se riitä kun mie haukun ja äiti maukuu. Eikä sitä koiraa sitten tullut. Mutta tuli paljon muuta.

Muistan, iskä sinut lapsuudesta aamupuuronkeittäjä -isänä, semmoisena turvallisen arjen luojana. Näytit välittämisen ja rakkautesi meille tekemällä asioita. Auttamalla. Järjestämällä. Pidit siisteydestä. Huolehdit kaupassa käynnistä. Teit ruokaa. Luit pojille iltaisin Aku Ankkaa ääneen. Kuuntelin omasta parvisängystäni.

Olit aina mukana, kun opiskeluaikoina tarvitsin ainakin "sen seittemän kertaa" muuttoapua. Tulit ja teit. Kannoit tavarat. Porasit taulut seinään ja laitoit lamput kattoon. Olit äitin kanssa vuokranmaksuapu ja ruokaraha-apu. Järjestitte rahat suksiin ja muihin harrasteisiin. Tulitte kisoihin kannustamaan. Elitte mukana. Sain jakaa urheiluonnistumiseni sinunkin kanssa. Lehtileikekansiostani löytyy juttu, jonka kuvassa pidät minua lämpimänä juuri ennen SM-kisojen starttia. Näistä hetkistä on jäänyt rakkaita muistoja.

Vuosien varrella teit kovasti töitä. Ajoit satojatuhansia kilometrejä pitkin Lapin lääniä korjaamassa ihmisten sähkökoneita ja -kojeita. Olit pitkiä päiviä tienpäällä. Mie ja pojat saimme harrastaa: kolme kiekkoilevaa poikaa ja hiihtäjätyttö. Meiltä ei koskaan kuitenkaan mitään puuttunut. Vaikka markat ja myöhemmin eurot olivat varmasti tiukassa moneen otteeseen, uskon että nautit olostasi oman elämäsi herrana. Uskon myös, että yrittäjän työ merkitsi sinulle vapautta toteuttaa itseäsi. Mutta vastuuta riitti. Niin töissä kuin kotona.

Olit sosiaalinen ihminen. Sait jutun juurta aikaiseksi vähän asiasta kuin asiasta. Kävit jonkin verran kouluttamassa itseäsi työvuosien aikana. Sinusta huokui ylitsepursuava ylpeys itsestäsi ja lapsenomainen into, kun vedit paremmat vaatteet päälle ja "kurssikaulaliinan" kaulaan. Tuoksuit hyvältä.

Olen aina saanut tuntea olevani sinulle jotakin ainutlaatuista ja erityistä, esikoinen, iskän tyttö. Tiesin ja tunsin ilman sanojakin, että olit ylpeä minusta, ilman suorittamista tai hyviä tuloksia. Tämmöisenä kuin olen. Ja kun epäonnistuin, kotia oli turvallista tulla. Tätä isän mallia huomaan nyt toteuttavani myös omien lasteni suhteen. Teen, koska rakastan. Järjestän. Annan kaikkeni, vaikka se ei aina järkevää olisikaan. 

Koen, että isä on tyttärelle äärimmäisen tärkeä myös itseluottamuksen rakentamisessa. Vaikka toisen kehuminen ei välttämättä kuulunut sinun perusluonteeseen, olen saanut kuulla sinulta olevani kaunis tyttö, niin kuin Granatit  ovat! Olit ylpeä sukusi naisista. Ja minusta. Voi, miten se tuntui hyvältä!

Isä, oma luottosi itseesi oli ailahteleva. Se vaati jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa, jota me läheisimmät emme ehkä osanneet aina oikealla tavalla vahvistaa. Räiskyvä luonteesi, johon kuului oman arvosi pönkittäminen, olivat toisinaan raskasta kuultavaa. Kaipasit hyväksyntää kovinkin kipeästi ja välillä kyseenalaisin keinoin, mutta kukapa ei; ihmisiä kun olemme ja oman menneisyytemme muovaamia.

Olin herkkä lapsi ja aistin kodin tunneilmapiirin vahvasti. Ahdistuin voimakkaasti, kun kotona riideltiin. Kovaäänistä mielipiteiden vaihtoa seurasi painostava mykkäkoulu. Raha-asiat, niiden hoitamattomuus tai leväperäisyys olivat usean taistelun järkiperäinen syy. Tunnetasolla syyt olivat varmasti jossain syvemmällä. 

Monista haasteista huolimatta teimme lapsuuteni aikana monta muistorikasta ulkomaanmatkaa koko perheen voimin. Matkustimme Keski-Euroopan maissa, Australiassa ja Kiinassa. Mie pääsin kielikurssille Englantiin. Jostakin se rohkeus ja luottamus itseeni, lähteä yksin 14-vuotiaana maailmalle, oli minuunkin valettu. Kotoa tietysti!

Matildan, Aatoksen ja Väinön isälle, sinun entiselle vävylle olit tärkeä miehen- ja isänmalli. Hän, isättömänä kasvanut, sai oppia sinulta monia asioita, joita kukaan ei koskaan ennen ollut opettanut. Tero on kertonut kunnioittavansa sinua ja arvostavansa oppejasi nyt ja aina.

Iskä, olet saattanut minut alttarille. Luottanut seuraavalle. Hyväksynyt hiljaa valintani ja ollut paikalla, kun taas kerran tarvitsin apua, milloin missäkin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon myös sitä, mikä teki sinusta ainutlaatuisen. Olit erityisen hyvä kädentaidoissa. Piirsit ja sitten toteutit. Viime syksynä suunnittelimme pyöräkatosta rivitalomme edustalle. Piirustuksen tästä suunnitelmasta löysin, kun kaappeja siivosin. Olit omanlainen versio "MacGyver-miehestä", siitä tyypistä, joka purkaa pommit ja korjaa kaiken purkalla. Työkalupakista löytyi aina "sikafleksiä" ja "jesaria", niillä sitten korjasit tai paikkailit milloin mitäkin. Itse tekeminen olikin sinulle lähes kunnia-asia. Harvoin apuja tarvitsit, saatika pyysit. Kun Väinö ja Aatos olivat pieniä, rakentelitte legoilla monta tuntia lattialla maaten. Nämä olivat niin tärkeitä ja herkkiä hetkiä, että tuskin uskalsin hengittää sivusta seuratessani.

Musiikki oli sinulle tärkeää. Meillä käydessä istuit monesti Matildan pianon ääreen ja soitit korvakuulolta opittuja kappaleita. Ei niitä montaa ollut mutta osasit soittaa hämmästyttävän hyvin, vaikka nuotteja et lukenutkaan. Automatkoilla soi aina tanssihumppa. Loistava rytmitajusi tuli esille monissa asioissa, erityisesti tanssilattialla. Olen saanut tuntea, miten musiikki ja iskä vievät, vaikka askeleita en osannutkaan.

Omat lapseni muistavat sinun aina asuneen Raanujärvellä. Kotipaikkasi ja lapsuuteni kesien toinen koti on kauneudellaan vuosien saatossa vahvistanut paikkansa meidän kaikkien sydämessä. Etenkin Aatos kyseli viime vuosina monesti, oletko pappa yksinäinen täällä? Et myöntänyt, vaikka tunsin nahoissani, ettei kenenkään ole hyvä yksin olla. Väinö halusi ja sai jäädä monesti papan luo yökylään. Tunneside oli teillä erityislaatuinen. Opettelin halaamaan sinua uudelleen aikuisena - omien lasteni avustuksella. Sinun halaus oli aina täynnä lämpöä. Se oli iso syli, jossa sain tuntea hyväksyntää ja luottamusta tulevaan. Lähtöhalit olivat aina tärkeitä.

Olemme lasten kanssa viime aikoina kovasti miettineet, kävimmekö liian vähän luonasi, olisiko pitänyt soittaa useammin ja kysyä, mitä kuuluu... 

Syyllisyys tai häpeä ovat liian voimakkaita ja elämän iloa musertavia tunteita. Ethän iskä, siekään niitä enää mukanasi kanna.

Iloitaan tänään siitä, mitä elämä on meille antanut. Minulle olit ainutlaatuinen ja korvaamaton iskä!

Suo anteeksi, isä 

kyyneleet nää,

ne rakkautta on ja

ikävää.

Ilman Sinua ei olisi minua ja kaikki minussa muistuttaa Sinusta.

Sanja

Loppukesän aamu kun päivään avautui,

otti enkeli Sinut mukaan.

Silmät rakkaat iäksi sulkeutui,

sitä hetkeä ei nähnyt kukaan.

Nyt hellimme kuvaasi muistoissamme

se säilyy pohjassa sydämen,

vaikka ikävä painaa rinnassamme 

säilyy muistosi helminä kimmeltäen.

Rakkaan Tuomo-isän ja papan muistoa kunnioittaen,

Sanja, Matilda, Aatos ja Väinö.  

Jouni Kitti. Lapin alkuperäiskansakysymys.

postaus: katakorhonen56@gmail.com

JOUNI KITTI. 

Lapin alkuperäiskansakysymys.

1960-luvun HELSINKI ja "kehityksen väkevä koura". Jäätelöryssiä, omenaryssiä, golera-ahdistusta...

HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ -teos lähti lahjaksi Lahjalle (Kolarista Helsinkiin) teemalla "Laitetaan hyvä kiertämään".

katakorhonen56@gmail.com

Teos: HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ. Välähdyksiä, tuokiokuvia, näköaloja, tunnelmia. Sanoma Osakeyhtiö Helsinki, 1961.

2. painos.

Toimittanut: Juha Nevalainen.

Kuvatoimittajat: Juhani Lindström, Jukka Ollila.

Kirjoittajat: Toimittajat Leila Arpiainen, Irene Huurre, Kaarina Jousimaa, Juhani Lindström, Jukka Ollila.

Valokuvaajat: Lehtikuva Oy: Holger Eklund, Lasse Holmström, Ensio Ilmonen, Pertti Jenytin, Olavi Kaskisuo, Kalle Kultala, Erkki Laitila sekä (ei Lehtikuvan) Istvan Racz.

Paitsi Helsingin historiasta kertoo tämä teos myös sanomalehdistön (Helsingin Sanomien) historiasta, kehityksen väkevästä kourasta.

MINUNKIN SYDÄMESTÄNI LÖYTYY KOLO H E L S I N G I L L E. 

Tunnesiteeni ja kiinnostukseni Helsinkiä kohtaan heräsivät Isän (1923 - 2012) tarinoiden, Rossi-Mummon (1890 -1976) sukumuistojen, ensimmäisen (1967) kesälomamatkan ja jo varhaisen lapsuuden kaukokaipuun myötä.

Voimakkain Helsinkiin liittyvä tunteeni on syntynyt yhdellä "sight-seeing (the history of Vantaa") -ajelulla. Nimittäin Isäni savolaisperua oleva serkku, Jouko Rossi Vantaalta, on syntynyt ja edelleen elää Vantaalla. Hän vei yhtenä kesänä (2000-lukua) minut ajelulle, jonka aikana jakoi säkillisen kulttuuritietämystä vanhasta, vanhasta Vantaasta. Sen jälkeen oivalsin, että kysymys oli myös Helsinkiin liittyvästä kulttuuritietämyksestä. Nyt jo tiedän, mihin Helsinki ensin omana alkuperäisaikanaan rakennettiin!

Tänään on su 18. joulukuuta 2022. Olen kotona. Taakse juuri jääneen marraskuun kaikki päivät vietin ("harrastaja-tutkijana") elämäni ensimmäistä kertaa Helsingissä. Joulunaluspäivän kunniaksi tässä lukijoilleni postaus 60-luvun kirjasta HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ. Löysin sen kirjahyllystäni. (Jouko Pukille, kiitos.)
Helsinkiin kauan sitten muuttanut LAHJA sai sen iloiseksi "Hoosianna-muistoksi".

Helsingin yleiskaavaehdotus. Asuntoalueet, teollisuus- ja satama-alueet, viheralueet, hautausmaat, siirtolapuutarhat, ym.

Alla oleva Sisällys-sivu on ansiokas: tuonaikaiset kaupunginosien nimet ja valokuvaajien nimet!

Kruunuhaka - Katajanokka. 

Teksti herättää palvelijana (1905 - 1911) Helsingissä toimineen "mummoni aikakauden henkiin". 

Lainaus sivulta 11 alkaen,

Vuosisadan vaihteessa oli Helsinki idyllinen kaupunki, joka ei ollut vielä sivuuttanut sadantuhannen rajaa. Tuossa nurkan takana oleva kauppatori oli silloin nykyistä paljon tärkeämpi paikka helsinkiläisten elämässä. Siellä tarkkailtiin elintarvikkeitten hintoja, siellä vaihdettiin mielipiteitä ja juoruttiin. Tarkkaan siellä voita maisteltiin ja haisteltiin. Rouvilla oli mukanaan palvelija tai ostosten kantaja.

Muistan, kuinka eräänä aamuna olin äitini kanssa torilla. Kuuntelin, kuinka hän oli hämmästynyt, kun voikilo maksoi silloin kolme markkaa, vaikka se tavallisesti oli 2 markkaa 75 penniä. Näin tapahtui aina, kun maalaiset heinätöitten aikana eivät joutaneet tekemään torimatkojaan.

Torilla oli omenaryssiä ja jäätelöryssiä. Jäätelöryssät kantoivat päänsä päällä valtavaa saavia, jossa jääpalojen keskellä oli vanilja-, vattu- ja suklaajäätelöä. He huusivat "harooshi marooshi" ja kauppa kävi. Annos maksoi vain viisi penniä.

Eräänä kesänä raivosi Venäjällä kolera. Vaikka omenaryssät koettivat parhaansa, ei kukaan ostanut hedelmiä. "Hjuva frouva, osta hjuva omanaa, hienoja astrakaanii!" he huusivat, mutta koleran pelko oli vahva. Silloin he saattoivat epätoivoissaan todistella: "Hjuva frouva, ei goleera buuhun kiibee!"

Vanhankaupungin mäellä, vapaiden tuulien kohtauspaikalla, on Helsingin kaupungin perustajan Kustaa Vaasan muistomerkki. Vuodesta 1550 pakkokeinoin asutettu kaupunki jaksoi elää vain vajaat sata vuotta, sitten se kohosi uudelleen Vironniemelle. Mäen huipulta avautuu näköala Toukolaan ja Kumpulaan, joiden nimet liittyvät koko maamme historiaan. Näillä seuduilla ylioppilaat viettivät - ja viettävät yhä - toukokuun juhliaan, joissa heleän keväisen soiton ja laulun alla kuulsi vakava pohjasävel. Vuonna 1848 elettiin Kumtähden kentällä innostavia hetkiä; Maamme-laulu esitettiin ensi kerran julkisesti. 

Rautakautinen hauta vilkkaan ajotien varressa (1961) kertoo Kulosaaren (saaren) varhaisimmasta asutushistoriasta. 
Leposaarentien päässä on kaunis portti, joka johtaa huvilakaupungin kalmistosaarelle. Hautakiviin on kirjoitettu melkoinen kappale pääkaupungin kulttuurihistoriaa.

"Enkä anna latua, mene laijasta, minua niin paleleeki!" Semmonen se oli, Antti Iivari.

Postaus (Katariina Korhonen) perustuu kirjaan: 
Emma Marin. Pylsyn myöstärit ja muita muistikuvia (2016), 1. painos, s. 132-133

Kuva Ilpo Kaitalan vanhasta perhealbumista.

SIEPPIJÄRVEN SISU TOI MAINETTA

Kertojana itse Emma Marin.

"Hiihtämällä metsätöihin. 1939".

Vasemmalla Emma Marinin isä, Nuottavaaran Ilmari Kaitala.  "Lukijoille tuttuja toisetkin miehet" kuten oikealla Isak Joona Kolarin Venetistä. 
(Kuva suurenee klikkaamalla. Toivoisin nuorempien lukijoitteni näyttävän kuvaa Kolarin seudun vanhemmille ihmisille, jotka ehkä tunnistaisivat keskellä olevat kaksi kyläläistä.)


(Emman teksti sopii hyvin ääneen luettavaksi.)

Suomen kansa on tunnettu urheilukansana ympäri maailman. Pieni maa on omistanut ihmeteltävän paljon tulosta tekevää väkeä. Tähän on tarvittu paljon myös urheilusta innostunutta ohjaajaväkeä, jotka ovat tehneet mahdolliseksi urheilun harrastamisen.

Sieppijärvi muistaa innokkaan urheilumiehen, Antti Iivarin. Myös monet nyt jo varttuneet ihmiset tekivät Antti Iivarin avustuksella tunnetuksi kotiseutuamme, tuoden mainetta urheilusaavutuksillaan. 

Uskon että varojen puute oli yksi este vielä suurempiin tuloksiin, sillä innokkaita nuoria olisi ehkä ollut. 

Me muistamme Pertti Teurajärven, Aukusti ja Timo Lämsän, Vesa Hiltusen, Pentti Vaattovaaran, Mikko Ungan, Reijo Jauhojärven, Timo Peterin ja naisista Elli Teurajärven. Nämä urheilijat ovat niitä, joita ikäiseni (s. 1939) hyvin muistavat, mutta nuoremman polven hiihtäjät eivät niinkään ole muistissa, vaikka heidän suorituksensa ovat yhtä arvokkaita.

Kun Suomen mestaruusviestissä Timo Peteri lähti toisena ankkuriosuudelle, alkoivat Etelä-Savon kannattajat jo juhlimaan hopeamitalia, lähtihän Juvan ankkurina huippuhiihtäjä Raimo Hämäläinen aivan Peterin kannassa. Savolaiset ilkkuivat, mikä se semmonen Sieppijärvi on ja kuka tuo Peteri, eihän sitä kukaan tunne. Ääni muuttui, kun maaliin tuli ylivoimaisena voittajana Kuusamon Eräveikot olympiahiihtäjien toimesta ja toisena Sieppijärven Sisu. Välimatka Hämäläiseen oli vain kasvanut. Tämä lienee se arvokas tähtihetki Sisun hiihtäjien historiassa.

Pentti Vaattovaara on serkkuni ja asui naapurustossa. Saimme seurata lähempää hänen intoansa. Kerrankin Pentin äiti, Hanna-tätini, oli maalannut illalla pirtin lattian, ja radio oli jäänyt maalin taakse. Kymmenen uutiset urheilu-uutisten kanssa olivat tulossa. Pentti sipaisi villasukat jalkaan ja hiipi hakemaan radion. Aamulla täti ihmetteli karvatassunjälkiä maalissa, mutta ymmärsi teon. Urheilijoiden kotiväki joutui "urheilemaan" mukana, sehän ei muuten onnistuisi.

Elämäni ainoa hiihtokilpailu, jossa olin hiihtämässä, oli Sisun talolla, Antti Iivarin järjestämänä. Olin 8-9 vuoden ikäinen, kilpasukseni olivat isäni tekemät ja niissä oli nahkaiset "pänkhäät eli mäystimet" siteenä; nahkalenkki johon kenkä pujotettiin ja kumilenkillä otettiin kenkä kannan takaa kiinni.

Samaa latua hiihti myöhemmin lähtenyt tätini Aira, minua pari kolme vuotta vanhempi. Hyvänä hiihtäjänä hän oli kohta kannassa ja huusi onnellisena "latua!". Minä puolestani sanoin takaisin, että "enkä anna latua, mene laijasta, minua niin paleleeki!" Lähellä maalia kenkäni irtosi "pänkhäästä", ensin toinen ja sitten toinen, silloin tuli itku. Antti Iivari tuli ja sieppasi minut suksineni päivineni kainaloonsa ja juoksutti maaliin. Maalissa hän kuulutti, että Emmakin pääsi maahliin. Että semmonen se oli, Antti Iivari.

Penkkiurheilu on kaikkein suosituin urheilulaji Suomen kodeissa, ja televisio tuo ne kilpailut elävinä nähtäviksi. Vanha sananlasku sanoo: "Terve sielu terveessä ruumiissa." Niiden terveydessä (sielun ja ruumiin) sitä urheilua riittääkin, eikös vain?