Osattiin ennenkin, ja jaksettiin

Väinö Kataja. Murheen voima. Erämaan tarina. (Arvi A. Karisto), 1935). Kolmas painos.
Väinö Kataja. Varavallesmannina. Kuvia Perä-Pohjolasta. (Arvi A. Karisto, 1934) Neljäs painos.



Sain Murheen voiman lainaksi Muonion kirjastosta, ja Varavallesmannina -teos löytyi Tornion Kaupunginkirjastosta. Kotikirjastoni Kolari "järjesti" ne minulle. 

Kirjastoissa varmaankin järjestetään vanhojen teosten teemaviikkoja, jotta yhä useammat lukijat löytäisivät Katajan kaltaiset huippukirjoittajat. Itse en kuitenkaan toistaiseksi ole törmännyt tällaiseen toimintaan. Tiedän kuitenkin, että kirjastojen varastoista löytyy... Olisi siis elämys tutustua näyttelyyn, joka koostuisi yksinomaan vanhoista kotimaisten ja muiden kirjailijoiden klassikoista. Luulen kuitenkin, että asian harrastajia on meillä päin liian vähän. "Vain uutuuksia lainataan", kuuluu selitys.

Murheen voima 
on Katajalle (tai kustantajalle) erämaan kirja. Luonto- ja maisemakuvaukset ovat upeita, ja niillä on suuri merkitys tarinan kulussa; niillä on sama asema kuin on päälauseella virkkeessä. Kuvaukset ovat eläviä, ja ne kertovat juuri siitä aikakaudesta, joka on osa kirjan tarinaa, mutta jota lukijana en enää ole todeksi elänyt. Yhdistän kuvaukset kuitenkin kotiseutuuni, länsipohjaan, josta Kataja käyttää nimitystä Perä-Pohjola.

"Varhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurin-viikolla jo Paloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää ei ollut Laurin muistiin ollut. Kesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat Lauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty apulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras vihannoi. Maantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä Teurajärvelle päin, ja kymmenkunta tientekijää on majoittunut. Hakkuu kuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria linjalla olevia kiviä." 

Tämä on esimerkki Katajan kuvakielestä, jonka kohdalla halusin avata tekstiä niin, että selvitin Laurin viikon, Perttulin viikon ja sarkojen luomisen. Maantien pohjan luominen on niin ikään mielenkiintoista tien rakentamiseen liittyvää historiaa: - Aivan, jos on rautateillä oma historiansa, niin on myös maanteillä, ymmärrän!

Tarinana Murheen voima on paljon enemmän kuin erämaan tarina. Murheen voima on ensisijaisesti tarina voimasta, jolla suomalainen erämaan kolkka rakennettiin. Se on tarina kansanopiston käyneestä Laurista, hänen aviovaimosta Ailista ja Laurin kotona kasvaneesta Inkeristä. Murheen voima on realistinen ihmiskuvaus ankarasta elämästä erämaassa. Se on myös uskomaton kuvaus miehestä, jolle murhe todellakin merkitsi elinikäistä voiman lähdettä; tarina miehestä, jolle raskas, hartiavoimin tehty työ oli paras lääke menetyksiin, pettymyksiin ja suruihin. 

Varavallesmanni -teos 
puolestaan on yksitoista erilaista tarinaa sisältävä kokoelma. Kataja toimi Ylitorniolla ollessaan nimismiehen sijaisena. Tarinan ainekset lienevät lähtöisin omista kokemuksista esimerkiksi yleisenä syyttäjänä, maanteiden tarkastajana ja ulosottomiehenä. Kokoelma on täynnä eläviä, loistavasti kirjattuja ja paikallisväritteisiä Perä-Pohjolaan sijoittuvia "vallesmannin tapauksia". 

Tarina nimeltä Vanha tarina 
on nimensä mukaisesti vanha - tuo kovin tuttu aikojen alusta alkaen; "tarina murtuneesta sydämestä ja särkyneestä sielusta." Katajan tarinassa Sammalvaaran Aleksin tyttö, Sofia Maria, tulee katkerasti petetyksi, saa poikalapsen Iso-Anttilan Arvo-pojan kanssa, ja isänsä painostuksesta vie asian syyskäräjille. Parasta tässä tarinassa on näkökulma, ehdottomasti mielenkiintoinen oikeuden näkökulma. Kataja kirjoittaaa Sofia Mariasta:  "Mutta isä on vannonut ikuisen vihan Arvoa vastaan ja pakottanut minut haastattamaan Arvolta lapselle eläkettä. Arvon kunnia ei ole parempi kuin sinunkaan, sanoo isä. Arvo on nyt haastettu, mutta en saa ketään oikeuteen ajamaan asiaani."

Vanha tarina voisi olla osa Kolarin paikallista menneisyyttä. Olen iloinen, että Kataja on luonut tarinansa sijoittamalla sen Kolarin Sammalvaaraan. Hän ei mainitse Kolaria, mutta epäselväksi ei kylä jää. "Kyllä vallesmanni vissiin isän tuntee! Isä joka on monasti ollut teillä oppaanakin, kun olette poikkimaisin kulkenut Kivijärveen. Minähän olin hyvä tuttava Sammalvaaran Aleksin kanssa, jolla oli torppa kruunun maalla, kaukana toista pitäjää vasten. Monta kertaa olin käynytkin Sammalvaarassa ja monta mokkakuppia juonut, poronjuustoa nisuna."

Tarina on loppua myöten kovin tuttu. "Tästä se meni Anttilasta menneellä viikolla poika Amerikkaan. Vai niin, minkä nimellinen poika se oli? Se oli Arvo. Sama poika, joka sille Sammalvaaran Sofialle on lapsen tehnyt. Ja sen vuoksi sanotaan lähteneenkin."  Miten lie kävi Sofian?

Hyvä on lukijan hymyillä...Sata vuotta sitten (ja sitä ennenkin) riitti Perä-Pohjolastakin Amerikkaan menijöitä. Eivät olleet silloinkaan kaikki nuoret miehet valmiita isiksi lapsilleen, sopi siis vaikka "karata Amerikkaan". Elämä on aina ollut tarua ihmeellisempää, tähän uskon Katajan teokset luettuani!