Runot Sinulle kirjoitti: Teuvo Lapinniemi, 2020
Runoilijan viesti Sinulle, hyvä lukija:
Hyvä mieli tavoitteena, kirjoittajan ihanteena,lukeminen avartaa, aatoksia aikaansaa,
lukea se kannattaa, mikä meitä kiinnostaa!"
HILLASTAJA
Maantien sora rahisee, kengän alla kahisee, pienet hiekanjyväset, jängän suuntaan astelet.
Eteläinen leuto tuuli, aurinko kuin hymyhuuli, ohjaa suuntaan oikeaan, mättään luokse istumaan.
Katse kiertää pounukkoa, arvioiden kasvustoa, millainen on sato kesän, saako marjat uuden pesän.
Hillajängän tuoksu on, aivan vastustamaton, sääkin suosii poimijaa, marjain luokse kulkevaa.
Hellästi kuin hyväellen, kerää marjat yksitellen, neulasia varoen, roskiakin karttaen.
Kypsät marjat astiaan, raakoja ei laisinkaan, tavoitteena kerääjän, puhtaat marjat säilöjän.
Astian jo täyteen saa, mättähälle istahtaa, avaa repun, huoahtaa, pian kahvi tuoksahtaa.
Tauollakin tarkkaillen, katse kiertää tutkaillen, mistä löytyy satoisammat, pounut kullankeltaisimmat.
Suunnat kertaa mielessään, minne käy hän keräämään, paluureitin tutkien, jatkaa matkaa hetkisen.
Sitten löytyi viimeinkin, hillapolku rikkahin, marjaa aivan jängän ääriin, joutuu ihan hihat kääriin.
Hillaa kertyy repullinen, luonto on niin armollinen, palkitsee näin keruuvaivat, talven hillot näin he saivat, puoliso ja lapset somat, herkutteluun valmiit ovat.
RUNO
Soutaja
Saavun rantaan veneen viereen
aatokset jo tulee mieleen
minne suuntaan souturetketn
tuumailenkin tuota hetken.
Vene vesillä jo on,
soutelenkin tuokion,
kevyttä ja vaivatonta,
soutu on ja huoletonta.
Sorsaemo poikineen,
uiskentelee verkalleen,
rannan kaislikoiden suojiin,
pensaikkojen, varjoin luomiin.
Airoin pyörteet jälkeen jää,
veneen vana viivähtää,
veden pintaa hetkisen,
hiljallensa kadoten.
Ajatukset soutajan,
aistii aamun tunnelman,
luonto herää päivään uuteen,
jatkaa samaa kaukaisuuteen,
luonnon kiertokulku on,
ihme aivan suunnaton.
Ohitan jo niemen nokan,
sitten käännän veneen kokan,
luoteen suuntaan edeten,
hiljallensa, harkiten.
Havaitsen jo määränpään,
saaren pienen, ryhdikkään,
rantatörmät hiekkaiset
puhtaat, puustot lehväiset.
Vene rantaan karahtaa,
taukopaikka odottaa,
kesäaamun soutajaa.
Ylös törmää kulkien,
juuri silloin kuulen sen,
aamuäänen kauneimman,
helkän käen kukunnan.
Tarkkaan lasken kukunnat,
vanhukset kun sanovat:
”vuodet vastaa kukuntaa,
kuinka kauan elää saa”.
Löydän kiven mieleisen,
jolle istun miettien,
kuinka ennen elettiin,
kesäaamun tunnelmiin?
Ei tullut mieleen aamusoudut,
edess`oli päivän touhut.
Työtä rankkaa pitkät päivät,
sinne arjen huolet jäivät.
Sato oli kerättävä,
kesäaikaan ennettävä,
laarit täyttää ennen hallaa,
silloin saivat leivän pallaa,
lapset sekä harmaahapset,
tuttavat ja sukulaiset.
Mietteistäni koosteen kerään,
nykyaikaan jälleen herään,
onhan aika aivan toinen,
ihminen on samanmoinen,
työstään elon annin saa,
sillä jaksaa taivaltaa,
elon tietä kulkien,
saavuttaen kaiken sen,
minkä itse ansaitsee,
elääkseensä tarvitsee.
Havahdun jo kiveltäin,
itsekseni mietin näin:
aika antaa elon kaavat,
siitä ihmispolot saavat,
surut, riemut , ilonhetket,
nauttiakin kaikki retket,
summata ne kaikki saa,
jotka täällä taivaltaa.
Palaan venhoon kepeämmin,
paluun soudan ripeämmin.
p.s.
Mielelläni julkaisen myös sinun runojasi, hyvä lukija!
Lähetä, jos haluat: katakorhonen56@gmail.com
