Mauno Hautalan kirja Sallan museoon.

Ylhäällä kuvattu Mauno Hautalan kirja luovutettiin 15.9.2023 Sallan sota-ja jälleenrakennusmuseoon.

Vastaanottajana museon amanuenssi.

MAUNO HAUTALAN VELJESTÄÄN KIRJOITTAMAN PUHUTTELEVAN TARINAN ANSIOT OVAT KIRJALLISIA.

Pentille

Muistan ja "näen selvästi" pororaidon uudistilamme Lehdon, kotimme pihalla lähtövalmiina. Paras ajokkaamme on valjastettu pulkan eteen, Pauli on keulilla sukset jalassa, vetoporon hihna "lämsällä" olalla. Pulkassa ovat talon tärkeimmät: Äiti sylissään kuopus, pian viisivuotias Pentti Kullervo. Pulkan keulassa on pieni vihreä arkku sisältöineen. Varmaan "manttaalikirjat", pankkikirja ym. tärkeää. 

Siinä sinä, Pentti, istuit, karvalakki korvilla, ihmetellen maailman menoa. Pulkan perään oli "kollostettu" toinen vetoporo, joka veti heinähäkillä varustettua poronkelkkaa (rekeä). Siinä matkusti Sanni-sisko muutaman kuukauden ikäisen Paavo-esikoisensa kanssa. Häkin pohjalle oli jätetty heiniä pehmikkeeksi. Lisäksi oli olkipatja, alusta ja rouko sekä täkkejä. Kolmatta ajoporoa hallitsivat Urho ja Viljo. Kelkkaan oli lastattu ruokatavaraa, keittovälineet ym. tarvikkeita. Kelkan perään oli kiinnitetty yksi "vara-ajokas". Isä ja minä seisoimme suksilla, valmiina lähtemään jälkivarmistajina pororaidon perään.

Oli marraskuun 30. päivä, vuosi 1939, torstai. Lunta oli maassa 30-40 senttiä, pakkasta 5-6 astetta. Neuvostoliitto oli julistanut sodan Suomea vastaan. Puna-armeija vyöryi rajan yli Nivalan kohdalta aamulla. Rajamies, Iikkalan Eepi, toi sanan evakkoon lähtemisestä: "Alakurtin kautta eli maantietä pitkin ei voi enää mennä, pitää koukata selkosen kautta: heinäteitä pitkin Kutsan myllylle, siitä kohti Enjantunturia ja Alakurtti-Kuolajärvi -maantietä!

Näin tehtiin, ja koko Ylikurtin väki selvisi Kuolajärvelle seuraavana päivänä. Siitä alkoi sinun ja minun, koko meidän perheemme evakkotaival. Nyt tiedämme, että taipaleesta tuli ikuinen. Ensin taivallettiin Kaakamoon Kalle ja Laila Liitin taloon. Sieltä keväällä (1940) Kostamoon Pietari Junttilan taloon; syksyllä Laurilaan. 

Kostamossa elettiin parhaat lapsuus- ja nuoruusvuotemme. Minä lopetin kansakoulun Kostamossa, ja sinä aloitit. Käytiin Lapin sotaa paossa Kortesjärvellä, asuttiin Myllylän Jaakon talossa. Kun kaikki sodat oli sodittu, palattiin Kostamoon ja sieltä rakentamaan "vastiketilaa" Pahkakumpuun.

Uudistilan rakentaminen ja raivaus kestivät 3-4 vuotta. Isän ja äidin johdolla koko veljessarja puhalsi yhteen hiileen. Tulosta tuli. Ensin sauna, sitten navetta ja seuraavana vuonna vasta asuinrakennus. Talousrakennus ja 4-5 latoa seuraavaksi. Raivattiin Kuivanmaan peltoa 1,5 ha ja Jousiaavalle 10-11 ha lähinnä heinälle. Minä olin rakennustöissä omalla "nurkalla", sinä ja Viljo veistelitte tappeja, joilla hirret liitettiin yhteen. Elettiin meidän perheen laatuaikaa.

Teille nuorimmille kuuluivat myös taloustyöt, sillä aluksi mukana ei ollut naisväkeä. Muistan tapauksen, kun sinä jouduit keittämään lintuvelliä. Kun ei ollut jauhoja suurukseksi, isä sanoi, että pane  vähän kauraryynejä. Teit työtä käskettyä ja huusit, että keitto on valmis, tulkaa syömään. Aloitettiin ruokailu. Kokkia, sinua ei jostain syystä näkynyt. Lautaselle nousi kattilasta kaurapuuroa, seassa linnunlihaa. Nälkä oli, keitto syötiin eikä asiasta sen jälkeen puhuttu. Myöhemmin tenttasin sinua ja tunnustit, että keitto näytti vesivelliltä aluksi, joten lisäsin ryynejä. Asiassa oli hyväkin puolensa. Olit keksinyt uuden ruokalajin.

Harjoitit karjataloutta Lehdon "kuudesosallasi" muutamia vuosia. Meidän muiden tavoin myit osasi Viljolle, ja hänestä tuli uusi isäntä Lehtoon. Urho erotutti oman osansa omaksi tilakseen ja asui sitä. 

"Myit nahkasi" Veitsiluodolle ja menit töihin Kallaanvaaraan yhtiön sellutehtaalle. Rakensit oman talon lähelle työpaikkaasi. Palvelit yhtiötä aina eläkeikään asti. Elelit eläkepäiviä Eevasi kanssa omassa talossasi. Lapset olivat "lentäneet ulos". Monien sairauksien takia muutit asumaan Palvelutaloon kaupungille. 

Pidettiin yhteyttä puhelimella ja tekstareilla. Kävin tervehtimässä pikkuveljeä kerran-pari vuodessa. Ikä ja sairaudet tekivät tehtävänsä. Jouduit käymään lääkärissä ja olemaan sairaalassa useita kertoja. Kuntosi alkoi heiketä. Soittelin normaalin "kuulumissoiton" tammikuun (2022) puolivälin paikkeilla. Vastasit reippaasti: "Olen sairaalassa Rovaniemellä, en voi puhua pitempään. Terkkuja, terkkuja kaikille!"

Nämä olivat viimeiset sanasi minulle. Asiat etenivät nopeasti. Outi viestitti: "Isä on Kemijärven sairaalassa saattohoidossa." Lähetin Outille 10. tammikuuta viestin: "Jos isäsi ei pelastu elämälle, purista puolestani pikkuveljeni kättä hyvästiksi." Pentti siirtyi ajasta ikuisuuteen 31.1.2022 klo 01.00. Hänet siunattiin haudan lepoon Honkakankaan hautausmaahan 11.2.2022 perheen läsnä ollessa. 

Tässä tulee mieleen evakkorunon säe: "Levon saivat he mullassa oudon maan." Vaikka Penttikin eli suurimman osan elämästään Kemijärvellä, ovat hänen ja meidän kaikkien juuret syvällä Tuntsan törmässä, Hautajan harjussa ja Lehdon muhevassa mullassa; vain ohuita pieniä pintajuuria Jousiaavan turpeessa ja Peuramaan moreenissa.

Veimme poikani Heikin kanssa kukkia Pentin haudalle Salla-päivänä. Ihan kuin itsestään katse kääntyi kohti sinitaivasta: "Terkkuja, terkkuja meiltä kaikilta!"

Iissä, ikävissään 3.9.2022, Mauno.

Vaikeiden kirjojen äärellä lukijan lähestymistapa ratkaisee - toki isompiakin haasteita riittänee

Harrastan kirjallisuutta lukemalla kirjoja ja tutkimalla niitä; harrastan kirjallisuutta myös kirjoittamalla. Olen julkaissut kaksi kirjaa, jotka eivät ole romaaneja - eivät varsinkaan sellaisia, jotka olisivat voineet viedä kaikki "lukijani mennessään"! 

Oma vuosikymmenten kirjoittajakokemukseni vahvistaa sen, että aina olen kirjoittanut vaikeita tekstejä, kenties raskaita tai muutoin lukijaa haastavia tekstejä. Olen mennyt tekstieni kanssa aivan liian lähelle lukijaani ja kuulijaani - eikä siitä hyvää ole seurannut. Harrastan vakavia ja pitkäpiimäisiä juttuja muutenkin, niinpä olen oppinut sekä syvälukemaan että skannaamaan toisten kirjoittajien tekstejä  (skannaus on sitä että luen selailemalla fyysistä kirjaa, siis omalla luvallani luen / koen kirjaa sieltä ensin ja sitten täältä ja taas toiseen kohtaan). 

Helsingin Sanomat on taannoin kysynyt lukijoiltaan, minkä kirjan he ovat jättäneet kesken sen koetun vaikeuden vuoksi. 

Alunperin tähän kyselyyn liittyvästä kysymyksenasettelusta kritiikkiä julkaissut (palvelu X) kirjailija Antti Hurskainen ja kokeelliseen kirjallisuuteen erikoistunut Laura Piippo pääsivät HS:n toimittajan juttusille. Kolmestaan he ovat nyt saaneet aikaan ehdotonta uutta Helsingin Sanomien kulttuurijournalismia. Eilen (2.9.2023) ilmestynyt kulttuurijuttu on kerrassaan erinomainen! 

Vaikeiden kirjojen puolestapuhujat haluavat, että emme luovu lukemisesta

Piippo & Hurskainen: "Kokeellinen kirjallisuus yrittää luoda jotain uutta, usein erityisesti muodon tasolla." Mainintana mm. Miki Liukkonen. 

kirjojentuomaa.blogspot.fi (Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret, s. 7) "Ilmestyvä kirjani on ensimmäinen. Haluaisin Ruotsi-Suomen historiaa liippaavan tietokirjani kiinnostavan yhtä paljon kuin Miki Liukkosen - hänenkin teoksensa vaativat syvälukutaitoa." 

Kommentti HS-Instagram: "Vuosia sitten Turun kirjamessuilla kokemani Miki Liukkosen haastattelu jätti muiston älykkäästä ja hyväsydämisestä nerosta, jonka kirjalliset ansiot painavat paljon; eniten hän vaati itseltään - tämä lahjakas Oulun kasvatti!"

Piippo & Hurskainen: Lukemisen pitää olla "piinallista toimintaa". 

Piippo: "Kirjat eivät koskaan ole vain yksittäisiä kirjoja, vaan ne asettuvat aina osaksi traditiota ja erilaisia sosiaalisia konteksteja. Iso osa lukemisen vaatimuksista on kuviteltuja."

Hurskainen: Ihmisten velvollisuudentunto tiettyjä teoksia kohtaan herättää toiveikkuutta. Samoin se, että epäonnistumista harmitellaan avoimesti. Minusta se on hienoa. Dystopia olisi, ettei kukaan enää ymmärtäisi koko kysymystä - että miksi pitäisi edes lukea mitään. Vielä on selvästi olemassa jokin yhteinen Olympos, jolle kiivetä.

Piippo & Hurskainen: "Massiiviset romaanit on tarkoitettu luettavaksi moneen kertaan ja eri tavoilla. Joka kerralla niistä nousevat esiin hiukan eri asiat ja heijastumat." 

Hurskainen: "Kokeellisia mammuttiromaaneja ei voi mitenkään ymmärtää kokonaisuutena. Massiiviset teokset sisältävät niin monta eri teemaa, rakennetta, henkilöhahmoa ja viittausta, että niitä kannattaa katsoa kuin itse maailmaa, sieltä täältä. Mammuttiromaanien avulla ihminen voi oppia sietämään paremmin myös todellisen elämän hallitsematonta äärimmäisyyttä."

kirjojentuomaa.blogspot.fi / Kata Vienontytär Korhonen (2019): SILKKAA HULLUUTTA - KIRJATON MAAILMA  vrt.

Hurskainen: "DYSTOPIA olisi, ettei kukaan enää ymmärtäisi kysymystä, miksi pitäisi edes lukea mitään." 

kirjojentuomaa.blogspot.fi / Kata Vienontytär Korhonen (2019): HELI SIRKKA, taiteilija, Ursulantytär -piirros, Peilin lukija: "Luen kirjaasi kuin entinen äidinkielen opettajani Odysseusta; mistä vain, koska vain."  vrt. Hurskainen edellä: "...teoksia kannattaa katsoa kuin itse maailmaa, sieltä täältä." 

Lukemisen pakko ei elä elämän arjessa eikä kirjallisuudessa

Hurskainen: 

"Syyt lukea kokeellista tai vaikealta tuntuvaa kirjallisuutta  ovat samat kuin syyt kaunokirjallisuuden lukemiseen ylipäätään. Lukemisen pitää olla piinallista toimintaa. Kirjallisuuden tehtävä on tutkia kuolemista ja syntiä ja kaikkea raskasta, tärkeää elämässä. Sellaista, mihin arki ei yllä." 

Lukemisen pakko ei elä elämän arjessa eikä kirjallisuudessa. 

Mielestäni Hurskaisen sanomaksi HS:ssa merkitty yllä oleva selitys lukemisen syistä on suoraan ristiriidassa Hurskaisen aiempaan toiveeseen, että emme ihmisinä luopuisi lukemisesta eli Olympokselle kiipeämisestä. 

yt. katakorhonen56@gmail.com

  

Teuvo Lapinniemen runoja. Luonnon kiertokulku / aika antaa elonkaavat

Runot Sinulle kirjoitti:  Teuvo Lapinniemi, 2020

Runoilijan viesti Sinulle, hyvä lukija:

Hyvä mieli tavoitteena, kirjoittajan ihanteena,
lukeminen avartaa, aatoksia aikaansaa,
lukea se kannattaa, mikä meitä kiinnostaa!"

HILLASTAJA

Maantien sora rahisee, kengän alla kahisee, pienet hiekanjyväset, jängän suuntaan astelet.

Eteläinen leuto tuuli, aurinko kuin hymyhuuli, ohjaa suuntaan oikeaan, mättään luokse istumaan.

Katse kiertää pounukkoa, arvioiden kasvustoa, millainen on sato kesän, saako marjat uuden pesän.

Hillajängän tuoksu on, aivan vastustamaton, sääkin suosii poimijaa, marjain luokse kulkevaa.

Hellästi kuin hyväellen, kerää marjat yksitellen, neulasia varoen, roskiakin karttaen.

Kypsät marjat astiaan, raakoja ei laisinkaan, tavoitteena kerääjän, puhtaat marjat säilöjän.

Astian jo täyteen saa, mättähälle istahtaa, avaa repun, huoahtaa, pian kahvi tuoksahtaa.

Tauollakin tarkkaillen, katse kiertää tutkaillen, mistä löytyy satoisammat, pounut kullankeltaisimmat.

Suunnat kertaa mielessään, minne käy hän keräämään, paluureitin tutkien, jatkaa matkaa hetkisen.

Sitten löytyi viimeinkin, hillapolku rikkahin, marjaa aivan jängän ääriin, joutuu ihan hihat kääriin.

Hillaa kertyy repullinen, luonto on niin armollinen, palkitsee näin keruuvaivat, talven hillot näin he saivat, puoliso ja lapset somat, herkutteluun valmiit ovat.

RUNO

Runo viestin kuljettaa,

aktivoiden lukijaa,

mikä kumma aikaansaa,

mietteet ylös kirjoittaa.

Aika mietteet kypsentää, 

elon pyörteet pehmentää,

ymmärryksen sijaa antaa, 

eteenpäin näin meitä kantaa.

Hyvä mieli tavoitteena,

kirjoittajan ihanteena,

lukeminen avartaa,

aatoksia aikaansaa,

lukea se kannattaa, 

mikä meitä kiinnostaa.

Kuvan soutaja tavattiin Ikaalisten Kyrösjärvellä.

 

Soutaja

 

Saavun rantaan veneen viereen 

aatokset jo tulee mieleen 

minne suuntaan souturetketn 

tuumailenkin tuota hetken.

                                                          

Vene vesillä jo on,

soutelenkin tuokion,

kevyttä ja vaivatonta,

soutu on ja huoletonta.

Sorsaemo poikineen, 

uiskentelee verkalleen, 

rannan kaislikoiden suojiin,  

pensaikkojen, varjoin luomiin.

                     

Airoin pyörteet jälkeen jää,

veneen vana viivähtää,

veden pintaa hetkisen,

hiljallensa kadoten.

 

Ajatukset soutajan,

aistii aamun tunnelman,

luonto herää päivään uuteen,

jatkaa samaa kaukaisuuteen,

luonnon kiertokulku on,

ihme aivan suunnaton.

 

Ohitan jo niemen nokan,

sitten käännän veneen kokan,

luoteen suuntaan edeten,

hiljallensa, harkiten.

 

Havaitsen jo määränpään,

saaren pienen, ryhdikkään,

rantatörmät hiekkaiset

puhtaat, puustot lehväiset.

 

Vene rantaan karahtaa,

taukopaikka odottaa,

kesäaamun soutajaa.

 

Ylös törmää kulkien,

juuri silloin kuulen sen,

aamuäänen kauneimman,

helkän käen kukunnan.

 

Tarkkaan lasken kukunnat,

vanhukset kun sanovat:

”vuodet vastaa kukuntaa,

kuinka kauan elää saa”.

 

Löydän kiven mieleisen,

jolle istun miettien,

kuinka ennen elettiin,

kesäaamun tunnelmiin?

Ei tullut mieleen aamusoudut,

edess`oli päivän touhut.

Työtä rankkaa pitkät päivät,

sinne arjen huolet jäivät.

Sato oli kerättävä,

kesäaikaan ennettävä,

laarit täyttää ennen hallaa,

silloin saivat leivän pallaa,

lapset sekä harmaahapset,

tuttavat ja sukulaiset.

 

Mietteistäni koosteen kerään,

nykyaikaan jälleen herään,

onhan aika aivan toinen,

ihminen on samanmoinen,

työstään elon annin saa,

sillä jaksaa taivaltaa,

elon tietä kulkien,

saavuttaen kaiken sen,

minkä itse ansaitsee,

elääkseensä tarvitsee.

 

Havahdun jo kiveltäin,

itsekseni mietin näin:

aika antaa elon kaavat,

siitä ihmispolot saavat,

surut, riemut , ilonhetket,

nauttiakin kaikki retket,

summata ne kaikki saa,

 jotka täällä taivaltaa.

 

Palaan venhoon kepeämmin,

paluun soudan ripeämmin.

Kuvassa Poikkijärven Tyynen tyttäret, Saimi ja Lempi, soutelemassa "malliksi"            Sieppijärvellä aikana, jolloin Paulaharju puolisoineen vieraili myös Kolarissa keräämässä kansanperinnettä.  

p.s.

Mielelläni julkaisen myös sinun runojasi, hyvä lukija! 

Lähetä, jos haluat: katakorhonen56@gmail.com