27 joulukuuta 2017

Luettelo, ja muutama sana inkeriläisaiheisista teoksista.

Seuraavat teokset lainasin Pietarista, Pyhän Marian kirkon kirjastosta, lokakuussa 2017.


Kuvassa on Pietarin suomalaisen Pyhän Marian kirkon (ev.lut) kirjastonhoitaja, joka ystävällisesti lainasi minulle inkeriläisistä kertovia kirjoja.












Kuva: 
Katariina Korhonen, 2017.

_________________________________________________________________________________

KIRJALUETTELO.

Hannes Sihvo. Inkerin maalla. Muistoja Inkerin maasta ja kansasta sanoin ja kuvin. 
Karisto, 1989.
Valokuvat (42) Museoviraston kokoelmista (A.O. Väisänen, Samuli Paulaharju, Antti Hämäläinen).
 Kannen kuvan on kuvannut Matti Huuhka. Taidemaalari Aleksej Petrovitsh Bogoljubovin (1824 - 1896) teos kuvaa inkeriläiskylää Nevajoen rannalla. Taulun omistaa professori Sakari Timonen (Helsinki).



Tämä teoksessa oleva etupaperin karttaote on alunperin Antti Hämäläisen teoksesta Kadonnutta Inkeriä (Porvoo 1944).
_________________________________________________________________________________


Pyhän Marian kirkon juhlajulkaisu käyttöön vihkimisen päivänä 19. toukokuuta 2002.
Aarno Lahtinen (toimittanut). Todistuksena toivosta. Pietarin suomalainen Pyhän Marian kirkko 1805 - 2002. Copyright: Kirkon Ulkomaanavun säätiö ja kirjoittajat. Kannen kuva: Aarno Lahtinen. Taitto: Helena Kiiskinen. Painopaikka: Nomini Oy, Helsinki 2002. Repro: Repromestarit Oy.

                   
























"Kirkkorakennuksella on Venäjällä erityinen merkitys. Pyhäkkö on näkyvää julistusta seurakuntansa uskosta. Tämä merkitys on korostunut maassa, jossa kaikki uskon näkyvät merkit pyrittiin seitsemän vuosikymmenen aikana hävittämään. Inkerin kirkon pääkirkon kunnostushanke on siksi yhteinen todistus toivosta, joka on Jumalassa."
(Pyhän Marian kirkon neuvottelukunnan puheenjohtaja Mikkelin piispa Voitto Huotari.)
________________________________________________________________________________

Lyyli Ronkonen. Laps Inkerin. Muistojen Inkeri Stalinin hirmuvallan alla. Toimittanut Markku Laitinen. Gummerus, 1989.
"Tämä kirja on omistettu äidilleni Katri Kukkoselle. Etukannen kuvassa Isoäiti veljiensä kanssa."


Sisällys:
Meidät likvidoidaan. Koulussa meidät kasvatetaan marxismi-leninismiin ja Stalinin palvotaan. Karkotuksia ja vainoja. Kauhea vuosi 1937. Stalinin kuolonviikate käy meidän kylässämme. Ajatuksiammekin holhotaan, omia aivoja ei tarvita. Suomen talvisota. Joudumme Leningradin mottiin. Meidät karkotetaan Siperiaan. Elämää karkotuksessa Ob-joen varrella.
_________________________________________________________________________________

Tyyne Martikainen. Stalinin vainot. Toivo ja Sanna Jääskeläinen, Inkerinsuomalaiset selviytyjät.
TM-kirjat, Espoo 2006. Kirjapaino: Edita, Helsinki 2006.
Kansikuvassa Helena  ja Simo Jääskeläisen perhe 1920-luvulla.

Saatesanoja:
Tämä kirja on Stalinin vainoista ja niiden kohteeksi joutuneista inkerinsuomalaisista.
Inkerinsuomalaisia talonpoikia vainottiin maatalouden kollektivisointia vastustavina kulakkeina ja kansanvihollisina. Ihmisiä vangittiin, kuulusteltiin ja tuomioita jaettiin.
Perheitä karkotettiin Kuolaan, Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Kansanvihollisiksi tuomittuja kuljetettiin maan laidasta toiseen vankileireille pakkotyöhön. Tuomiot vaihtelivat viidestä vuodesta kymmeneen vuoteen pakkotyöleiriä tai teloitukseen. Tuomittujen teloituspaikkana oli useimmiten Leningrad ja salaisena hautausmaana Levashovo. Sinne on haudattu 46 000 - 47 000 teloitettua. Heidän nimesä julkaistiin Pietarin sanomalehdissä 1990-luvulla. Luettelossa oli 13 000 suomalaista nimeä.

Vainojen kohteeksi joutuivat kaikki venäjänsuomalaiset ryhmät sekä muut Neuvostoliiton eri puolilla asuneet vähemmistöryhmät. Stalinin vainot eivät kohdstuneet vain vähemmistöryhmiin. Vainoharhaisen Stalinin uhreina katosi ja teloitettiin miljoonia Neuvostoliiton kansalaisia. Myöhemmin tapahtuneet rehabilitoinnit eivät paljon lohduta jälkeen jääneitä omaisia.

Inkerinsuomalaisten kohtaloista ja kärsimyksistä vaiettiin Suomessa pitkään. Valvontakomission määräyksestä sotien jälkeen poistettiin kirjastoista lähes 2000 kirjanimikettä. Kiellettyjen kirjojen listoille joutui mm. Karjalaa, Inkeriä ja Viroa käsitteleviä kirjoja. Niiden katsottiin sisältävn Neuvostoliittoa loukkaavaa ainesta tai muutoin virheellistä tietoa.

Perestroikan aikana syksyllä 1987 Petroskoissa ilmestynyt Punalippu (nykyinen Carelia) julkaisi Inkerille omistetun teemanumeron. Vasta sen jälkeen on Inkerin ja inkerinsuomalaisten kärsimyshistoriasta voitu puhua avoimesti. Käyttämistäni historiallisista lähteistä tärkeimpänä mainitsen seuraavat kolme teosta:
Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo ovat kirjoittaneet ja toimittaneet laajan ja perusteellisen historiateoksen "Inkeri, historia, kansa, kulttuuri" (SKS, 1991).
Petroskoilainen suomensukuinen Eila Lahti-Argutina on kirjoittanut teoksen "Olimme joukko vieras vain -Venäjänsuomalaiset vainonuhrit 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun" (Siirtolaisuusinstituutti 2001). Lahti-Argutina on koonnut kirjaan 8000 nimen matrikkelin Neuvostoliiton menneistä tai siellä asuneista venäjänsuomalaisista, jotka tuomittiin vallankumouksellisina nationalisteina, vakoilijoina ja tihutyöntekijöinä.
Kirjoittaja Eila Lahti-Argutina tarkoittaa venäjänsuomalaisilla inkerinsuomalaisia, pietarinsuomalaisia, siperiansuomalaisiamuurmanninsuomalaisia, punaisia suomalaisia, laittomasti rajan ylittäneitä suomalaisia ja amerikansuomalaisia.

Tässä kirjassa inkerinsuomalainen Toivo Jääskeläinen kertoo omista, perheensä ja sukunsa kokemuksista ja kärsimyksistä vainojen ja karkotusten kohteena. Tämä kirja kertoo myös Toivo Jääskeläisen vaimon, Leningradin piirityksestä rintamalinjojen lävitse selviytyneen Sannan kertomus.












































Kuva: Lapin Kansa, kulttuuri. Tyyne Martikaisen yhden teoksen esittely Rovaniemellä.














_________________________________________________________________________________


Salli Savorina Iivarinen. Vuosisadan tarinoita Inkeristä. Tallinn 2008.
"Jos totuuden nyt jätän sanomatta,
pelkään etten elä enää heissä, joille meidän aikamme on menneisyyttä oleva." (Dante)






_________________________________________________________________________________




Kannen kuva: Museovirasto. Antti Hämäläinen, 1943.
Julkaisija: Joensuun yliopisto. Humanistinen tiedekunta. 1990.
Toimituskunta: Antero Heikkinen. Ilkka Syväjärvi. Hannes Sihvo.
Toimittajat: Pekka Nevalainen. Hannes Sihvo.
Taitto: Leena Konttinen.

Sisällys:
Saatteeksi.
Pirjo Uino: Arkeologisia löytöjä Inkerinmaalta.
Heikki Kirkinen: Katkelma Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjasta vuodelta 1500.
Kyösti Väänänen: Katkelmia Bengt Oxenstiernan kirkko-ordinatasta.
Veijo Saloheimo: Ruptuurin aikana paenneet tai poisviedyt inkeriläiset.
Raimo Ranta: Inkerinmaan oloja ja inkeriläisten elämää 1600-luvun tuomiokirjojen valossa.
Pirkko Sihvo: Elämää Pohjois-Inkerissä 1800-luvun lopulla.
Max Engman: Missä on inkeriläisten isänmaa?
Pekka Nevalainen: Inkeriläiset Exoduksessa 1900-luvulla.
Pekka Hakamies: "Soikkulassa" ja Suomessa.
Inkerin asutuskartta 1600-luvulta.

Simeoni: "Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!"
Timo: "Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin."
Aleksis Kivi. Seitsemän veljestä.


_________________________________________________________________________________

2. Seuraavan teoksen lainasin ystävältäni (2017).




Sinikka Paavilainen (2014). Kyynelvaunut. Romaani inkerinsuomalaisten suuresta pakoretkestä.
Into Kustannus, Helsinki, 2014. Paino: InPrint, Riika, 2014.

Teoksessa on pidemmin siteerattu seuraavia tekstejä:

Anna Ahmatova: Valitut runot. "IN MEMORIAM 19.7.1914", "Petrograd 1919" ja "Requiem 1935 - 1940". Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi 2008.

Lyyli Ronkonen: Laps´Inkerin. Muistojen Inkeri Stalinin hirmuvallan alla. "Lenin neuvoi Stalinia ennen kuolemaansa", "Meijän kylän pikku kana männöö hirsipuuhu", ja "Meijän kirkost tehtii klupi", Gummerus 1989.

Soveltaen Aleksandr Puskin: Lauluja. "Talvi-ilta, suom. K.Halme. Karjala Kustantamo 1970.

Elias Lönnrot: Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. "Köyhä lapsi työt tekevi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1880.

"Jäi multa matkalaukku Berliiniin". Sanoitus Kaj Chydenius, sävellys Ralph Maria Siegel.

"Heilani tiettää uutta tupaa". Inkeriläinen kansanlaulu, tekijä tuntematon.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Suom. Ulla-Liisa Heino. WSOY 1969.

Maailman runosydän. Paul Vertaine: "Syyslaulu", suom. Yrjö Kaijärvi. WSOY 1998.

Venäjän runotar: valikoima venäläistä lyriikkaa. Konstantin Simonov: "Odota minua", suom. Armas Äikiä. Otava 1946.

Tekstissä siteeratut virret ovat peräisin teoksesta Suomen evankelisluterilaisen kirkon Virsikirja, hyväksytty 12. yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1938. Hämeen kirjapaino Oy, 1965. Sekä Hengellisiä Lauluja ja Virsiä. Suomen Lähetysseura, 1939.



_________________________________________________________________________________
3. Seuraavat "divariteokset" olen kirjojen ystävänä kerännyt kotikirjastooni, suurena apuna on ollut ja on kirjoja harrastava ystäväni.








"Kiitokset myös äidilleni, joka on vaikenemisellaan kannustanut minua. Tiedän tarkkaan, etten ikinä olisi kynään tarttunut, jos äitini olisi minulle pienestä pitäen inkeriläisjuttujaan tuputtanut." Helena Miettinen, Inkeristä Suomeen paenneen äidin tytär.














Helena Miettinen (1990). Inkeriläiset maaton kansa. 
Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

KANSIKUVASTA:
"Toksovalainen Amalia Susi oli pakkotyöleireillä ja karkotettuna Siperiassa yli 10 vuotta. Hän kirjoitti muistiin omia ja tuttaviensa kohtaloita lakanoihin, joita piilotteli kotonaan vapauduttuaan. Vasta kuolinvuoteellaan 1970-luvun alussa hän paljasti salaisuutensa. Nyt lakanoiden sanomaa selvitellään, kohtalot purkautuvat niiden laskoksista..."
Helena Miettisen isoäiti, Liisa Aleksandrov oli Amalia Suden ikä- ja kohtalotoveri. Pakkosiirroissa kohti Siperiaa 30-luvun puolivälissä hän katosi kolmen lapsensa kanssa jäljettömiin.


Teos on ostettu Loimaan kaupunginkirjaston poistokirjojen joukosta -eikö vain, Jouko?

- Tämä kirja on omistettu kaikille Stalinin vainoissa kadonneille, surmatuille ja kärsineille ihmisille. Ei yksin inkeriläisille. "Antakaa anteeksi, mutta älkää koskaan unohtako!" (Ben Curion)

Suomi-äidin surunlapsi. Inkerinsuomalaisten vaiheita 70 vuoden ajalta.
"Vain yksi nöyrä, harras toivomus
on Inkerillä Suomi-äitiin nähden:
ettei se luopuis surunlapsestaan,
ei unohtaisi sitä rajan tähden,
ei luuta luustaan, lihaa lihastaan
se kieltäisi, ei luotaan kauas työntäisi,
vaan lähentäis ja pitäis omanaan
ja lapsenoikeudet sille myöntäis." 
Aapo Iho

Kirjoittajan ilmoittamat lähteet:
Inkerinsuomalaisten historia, Jyväskylä 1968, Inkeri-lehdet 1932 - 1939, 50-vuotismuistio Kirkon kohtaloista Inkerissä, Inkeriläisten Viestit 1959 - 1989, Erkki Tuuli, Inkeriläisten Vaellus 1988, Sota-arkisto, sotapäiväkirjat ja Veli Ojalan tutkielma, Inkerin Evankelisluterilaisen kirkon juhlajulkaisu, Haastattelut ja kirjeet, Inkerin tutkimuksen seminaari Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talolla 30.3.1989.
Valokuvia ovat lahjoittaneet:
Inkeriläisten Viestin kuva-arkisto
Juho Jämsä, Tukholma
Albert Kirjanen, Inkeri
Olga Vehviläinen, Leningrad.

Helena Miettinen on kirjoittanut teoksensa Alkusanat kirjansa viimeiselle sivulle. 
Tässä ote:
"Kiitokset myös äidilleni, joka on vaikenemisellaan kannustanut minua. Tiedän tarkkaan, etten ikinä olisi kynään tarttunut, jos äitini olisi minulle pienestä pitäen inkeriläisjuttujaan tuputtanut.Varmasti olisin vastustanut pakkosyöttöä ankarasti. Muille inkeriläisten jälkipolville lähettäisin terveisiä, että tulkaa joukolla mukaan. Mielenkiintoisempaa kokemusta saa hakea. Toivoisin, että Sinäkin, muoriseni, voisit vihdoin olla ylpeä omasta syntyperästäsi!"


Oma kommenttini (28.12.2017).
Luin Miettisen teoksen 21.10.2017, lomamatkalla Kyproksella. Kirja luonnollisesti puhutteli, koska olin ennen matkaa päässyt haastattelemaan Pietarissa asuvaa inkeriläisystävää. Yksi kirjaan tekemistä merkinnöistä liittyy kuvaukseen, joka on tuttu "kaikille Pietarin seudulla nykyään asuville inkeriläismummoille". Tässä siis ote sivulta 140..

KALAAN SIPERIAAN
"Leningradin pohjoispuolella asuvat ja saartorenkaaseen jääneet inkeriläiset siirrettiin Siperiaan sodan jaloista. Oman käsityksensä mukaan heidät toimitettiin pois kotiseuduiltaan ei niinkään turvaan sodalta, vaan tarkoitus oli hallintotoimin helpottaa jäljelle jäävien venäläisten oloja, kun tsuhnat olisivat muualla.

Kelttolainen Lempi Ström pelastui Leningradin piirityksestä maaliskuussa 1942, kun inkerinsuomalaisia kuljetettiin pois sotatoimialueelta Laatokan yli kulkevaa "elämäntietä" pitkin Siperiaan. Mielenkiintoista on, että Lempin sukunimi Ström periytyy niinkin kaukaa kuin ruotsinvallan ajoilta 1600 - 1700 -luvulta. Silloinhan Inkeri oli puolestaan Ruotsin syrjäisin maankolkka ja Siperia.

Kelton Kolpinan kylä, jossa Lempi 70 vuotta sitten syntyi ja jossa hän taas nykyisin viettää eläkepäiviään, kuului Neuvostoliiton sotatoimialueeseen. Siellä asuvia inkeriläisiä ei missään vaiheessa siirretty Suomeen, vaikka täällä ehkä joskus kuvitellaan, että Suomeen olisi siirretty koko Inkerin kansa.
- A, meiän kylästä ei kukaan lähtenyt Suomeen. Sen vaikean saksalaisten piirityksen ajan myö kärsittiin aluksi täällä. Sitten maaliskuussa meidät vietiin ensin Laatokan yli Venäjälle ja siitä taas Siperiin, Lempi puhelee.
Lapset ja lapsiperheet oli siirretty jo aikaisemmin syksyllä 1941. Monelle perheelle tästä syntyi jo silloin ikuinen murhenäytelmä. Kun lapset siirrettiin yksin etukäteen ja vanhemmat puolestaan erikseen perästä päin, monien tiet sota erotti ikipäiviksi. (s. 140)  
________________________________________________________________________________

4. Muita inkeriläisaiheisia kirjojani luettelonomaisesti.

Pitkänen, Eero (2014). Paimenpoika Inkeristä. 
Reuna Kustantamo ja kirjakauppa Oy. Painopaikka Petro Ofsetas, Vilna. Kannen suunnittelu ja taitto Gravision.

Sihvo, Jouko (2000). Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta.
Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Painanut Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Lehmus, August (1958). Suomalaiset kommunistit Itä-Karjalassa.
Tampere 1958. Kustannusliike Nide Oy, Hämeenlinna. Hämeen kirjapaino.

Parvilahti, Unto (1958). Berijan tarhat. 
Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945 - 1954.
Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Taina, Väinö (1992). Vieras tulee ajallaan.
Kansi: Seppo Polameri.
Gummerus kirjapaino, Jyväskylä.

Laaksonen, Pekka ja Mettomäki Sirkka-Liisa (toim.). Inkerin teillä.
Kalevalaseuran vuosikirja 69 - 70.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Painokaari Oy, Helsinki 1990.

Sisällys: 
Katri Korvela: Isien maa.
Aale Tynni-Haavio: Äitini medaljonki.
Irma-Riitta Järvinen: Aili Laihon päiväkirja Viron Inkeristä kesällä 1937.
Ilmar Talve: Matka vatjalaisiin 1942.
Lili Waronen: Pappilan emäntänä Kaprion seurakunnassa.
Pirkko Sihvo: Varsinaiset vallan omat.
Eino Kiuru: Soikkolan viimeisiä runonlaulajia tapaamassa.
Arvo Survo: Itku Inkerille.
Lauri Honko: Inkerin tutkimus tienhaarassa.
Pirjo Uino: Inkerinmaan arkeologiasta.
Erkki Kuujo: Inkerin suomalaisasutyuksen synnystä 1600-luvulla.
Veijo Saloheimo: Itäisen Inkerin väestömuutoksia Ruotsin vallan alussa.
Saulo Kepsu: Inkereen nimistön ja asutuksen vaiheita.
Annikki Toikka-Karvonen: Inkerin tie itsenäisyystaisteluun.
Toini-Inkeri Kaukonen: Lapsuus ja nuoruus Keski-Inkerin savakkokylissä.
Helena Järvinen: Ontropon emolaulu.
Matti Kuusi: Olgai-akka Hevaan Tönttölästä.
Sihvo, Hannes: Inkeri-passio - katsaus Inkeri-kirjallisuuteen Stalinin vainovuosilta glasnostin aikaan.
Heikki Kirkinen: Merjasta Mikkeliin - kadonneen sukulaiskansan jäljillä.
Kirjoittajat.
Kalevalaseuran toimintakertomus.



Nenola, Aili. Inkerin itkuvirret. Ingrian Laments.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2002.
Layout Markus Itkonen. RT-Print Oy, Pieksämäki.



13 marraskuuta 2017

"Minulla oli vain sinun sanasi sille, mistä minun olisi pitänyt (kirjoittaa)". Riikka Pelo. Jokapäiväinen elämämme.



KIRJAILIJA:
Riikka Pelo.
TEOS
Jokapäiväinen elämämme. Finlandia-palkinto 2013.

KUSTANTAJA:
Kustannusosakeyhtiö TEOS. Helsinki. 2013.
ULKOASU:
Camilla Pentti.
4. painos. ISBN 978-951-851-389-9
Tekijä haluaa kiittää romaanin kirjoittamiseen saadusta apurahasta Suomen kulttuurirahastoa (Eeva ja Martti Ahtisaaren rahasto). Residenssityöskentelymahdollisuudesta kiitos Koneen Säätiölle ja Saaren kartanolle.

RIIKKA PELON TUOTANTO:
Taivaankantaja. Teos. 2006. 
Jokapäiväinen elämämme. Teos. 2013.

PALKINNOT JA TUNNUSTUKSET:
Kunniamaininta (1998) ja 2. sija (2002) J.H. Erkon kirjoituskilpailussa
Sain kirjan lahjaksi (2013) Sanja-tyttäreltäni. 

Vahvistunut keskittymiskykyni ja lisääntynyt kiinnostukseni Venäjän ja Stalinin Neuvostoliiton historiaan, sen ihmisiin, tasavaltoihin (Komi, Karjala,Tatarstania), ja venäjänsuomalaisiin (inkeriläisiin) sai minut lukemaan tämän kirjan tässä ja nyt. 
Eli.
Kiinnostus omasta itsestä löytyvään historiaan - se sai minut lukemaan tämän teoksen.
Pettymykset läheisissä ihmissuhteissa - ne saivat minut pohtimaan tämän teoksen kuvaamia ihmisiä. 
Ja se, että koska ihmissuhteiden vaalimisessa (elämänhallinnassa) on välttämätöntä kyetä jakamaan oikeita sanoja, armahti minua. Jos ei ymmärrä, ei ymmärrä... 

Riikka Pelo on ehdottomasti tällä teoksellaan avannut itsessäni uusia kanavia. Tunne-elämääni on luvassa selkenevää, myös oikeita sanoja. Minun ei myöskään tarvitse enää varoa liian pitkiä sanoja (residenssityöskentelymahdollisuudesta). 


                                           
Kirjailija Miki Liukkosen uusimman teoksen nimi on merkki, jota ei tarvitse osata lukea, ymmärtää eikä peukuttaa. Kirjailija on kuvannut (i assume?) nimeä kehäksi, joka ei ole oo tai nolla tai joku muu. Ok?

Oma tapani lukea kirjoja (kynä kädessä tai lähellä) on 80-luvun alusta alkaen ollut oman merkinnän tekeminen sivuille pyöräyttämällä soikea kehä tekstin päälle. Se merkitsee: -Palaan tähän uudestaan. Tai se merkitsee: -Heureka!















Nyt lukemani Pelon teos on kirja, joka sai minulta enemmän "kehiä" (kuva) kuin mikään muu ennen lukemani. Tämä tarkoittaa, että Jokapäiväinen elämämme -teos puhutteli ja yhä pohdituttaa..Minä olisin "Liukkosen housuissa" voinut antaa Riikka Pelon teokselle saman nimen (minkä Liukkonen antoi omalleen)!

Sen sijaan Aulikki Oksasen Tykkimiehen sylin luin jo 70-luvulla enkä vielä silloin tehnyt kirjoihini merkintöjä; tiedän kuitenkin, että siihen olisi tullut yksi kehä. Oksasen kirja muutti elämäni, mutta vain yhdestä näkökulmasta; ja tuota muutosta (vapaata valintaani) uskoisin arvioivani uudestaan, jos ajan virta yllättäen pysähtyisi menneisyyteeni.

Lopuksi itse asiaan.

Jokapäiväinen elämämme kertoo oikeilla sanoilla Marinan ( ja hänen perheensä) tarinan. Kirjan tapahtumat alkavat elokuun 1939 Neuvostoliiton Moskovassa ja päättyvät elokuussa 1941 Komin Vorkutaan. Yleisesti (wikipedian mukaan) Vorkuta tunnetaan siellä neuvostoaikana olleesta vankileiristä. Järkyttävää, järkyttävän selkeää. Mutta yhä edelleen on totta, että jos kirja (taide) ei polttele mieltä eikä sielua, niin mikä sitten?

Minua polttelivat kaikki ne kysymykset, jotka nousivat näköpiiriini.

 - Kenen on muututtava perheessä, kenen on kiellettävä historiansa, jos elämme erilaisissa "mielenmaisemissa"? - Mitätöimmekö kaikki menneet sukupolvet, jos mitätöimme omat vanhempamme? - Mitä jos, minun passissani olisi ollut merkintä "kansanvihollisen tytär"?  - Mitkä ovatkaan omia tekosyitäni? - Miksi Stalinin ajan vankileirejä  ei ole Hitlerin keskitysleirien tapaan museoitu?  

- Viittaako Kolari-kyltin HELVETTI-sanalla töhrinyt kansalainen siihen, että "hän kyllä tietää" Komin Vorkutan pohjoisen helvetin, pohjoisen rautatieleirin? - Koittaako pian uusi Stalinin aika? 

- Eivätkö mitkään sanat tee minusta enää ihmistä? - Eikö ole oikeita sanoja? - Ovatko rakkaus ja kipu vain tekosyitä?

Sattuneesta syystä käytin kipuun ja särkyyn Cool ment - nimistä hoitogeeliä samalla kun viimeistelin lukukokemustani. Tuo aine ensin poltteli lihaksiani. Särky kuitenkin vähitellen lakkasi. En ennen tätä nyt syntynyttä kokonaisvaltaista lukukokemustani olisi kuvitellut, että juuri Riikka Pelon arvokas teos toimittaisi hoitogeelin virkaa vaikuttaessaan sieluuni ja mieleeni! Näin kuitenkin on käynyt.

Kiitos tarinasta, kiitos kirjasta, kiitos siitä, että aavistan tietäväni sen, mistä oikeat sanat saavat alkunsa. Rakkaudesta saavat.

11 marraskuuta 2017

Uuteen aamuun on jälleenrakennettua pohjoisuutta tutkiva ja kuvaava näyttelyteos.




TEOS:
UUTEEN AAMUUN. Jälleenrakennettu maisema lappilaisessa taiteessa. (2017.)
KIRJOITTANUT:
Tuija Hautala-Hirvioja, professori.
JULKAISIJA:
Rovaniemen taidemuseo. Rovaniemi 2017.
TOIMITUS:
Aira Huovinen, Jonna Katajamäki ja Riitta Kuusikko.
KUVANKÄSITTELY:
Arto Liiti.
GRAAFINEN SUUNNITTELU:
Pertti Lohiniva.
PAINO:
Erweko oy. PAPERI: Munken Lynx 300 / 150 g. 
KANNEN KUVA: Matti Saanio. Kaamoskylmyys, 1950-luku, öljy, 73x133 cm, yksityiskokoelma.

Lainaus teoksen sivulta 8.

Lapin sota oli taloudellinen ja kulttuurinen katastrofi Pohjois-Suomelle. Aiempi Lappi-identiteetti villinä ja vapaana erämaana, joka houkutteli turisteja 1930-luvulla, murskaantui.
Tunturimaisemien ja kylien maakunta oli mustuneiden raunioiden ja tuhottujen teiden aluetta. Evakkomatka ja raunioituneet kodit muuttivat Lapin ihmisiä. Luonnossa ja luonnosta eläneiden viattomuus ja luottamus katosivat.

Kaikki oli aloitettava alusta, kylät ja identiteetti oli rakennettava uudelleen. Se vaati suuria fyysisiä ja henkisiä voimavaroja. Vuoden 1947 Kaltio-lehdessä kuvailtiin metsänhoitajan, kirjailijan ja kuvataiteilijan A.E. Järvisen asuntotilannetta

"Hän joutui mm. asumaan pienessä, sylenmittaisessa saunakamarissa Rovaniemellä yli puoli vuotta, jona aikana hänellä ei juuri ollut tilaisuutta toteuttaa enemmän kirjallisia kuin maalaustaiteellisiakaan suunnitelmia yksistään jo sen takia, ettei pöytä mahtunut huoneeseen. 
Hämmästyttävän nopeasti jälleenrakentaminen kuitenkin eteni, ja ihmisen usko tulevaan sai vahvistusta elpyvästä taide- ja kulttuurielämästä." 


























Kuvateksti: Vasemmalla Oiva Korhosen Maisema 1956 (sivu 122). Oikealla on Eero Kumpulan Kahvitauko 1961 (sivu 123).

Liitän tähän linkin.  Se kertoo kuvassa vasemmalla kuvatun Oiva Korhosen työn tarinan, se kertoo, miten tämä teos on päätynyt lapsuuskotiini jo varhain 1950-luvulla.

Uuteen aamuun -teoksessa olevan taideteoksen on maalannut taiteilija Oiva Korhonen (1929 - 1992)
Hän ei tiettävästi kuulu isäni Sulo Korhosen lähisukuun, vaikka molemmat Korhosen sukua ovatkin.

50-luvulla tukkijätkäksi Pohjois-Suomen savotoille Riihimäen seudulta lähtenyt isäni (Sulo Korhonen), ja OivaKorhonen kohtasivat tiettävästi vain kerran ja sattumalta. 

Se tapahtui yhdellä savottakämpällä jossakin päin Lappia. Molemmat miehet jälleenrakensivat siellä Lappia oman aikansa. Päivät tehtiin rahaa, ja illat - pelattiin korttia lisätienestin toivossa. 

Olen siis tällä postauksellani antanut luvan itselleni sanoa, että isälleni jäi savotta-ajalta käteen "muutakin kuin tylsä saha tai uusi puku". Hänelle jäivät Oiva Korhosen kaksi maisemakuvaa. Uskonkin hänen pelanneen nämä. Joka tapauksessa taideteokset saivat aina parhaimman seinäpaikan synnyinkodissani.

Oiva Korhosen teos edusti isälleni (vuodesta 1956 lähtien) jätkien maisemaa. Nyt kun vihdoinkin olen saanut uutta tietoa Oiva Korhosesta, ja kun nyt Korhosen työ on jopa julkisesti esillä, koen teoksen suurella tunteella: "Tämä on toistaiseksi kaunein näkemys jätkän maisemasta ja maailmasta!"

03 marraskuuta 2017

Sometiimiläisen kuvaterveiset Turun kirjamessuilta 6.-7.10.2017

pe 6.10.2017 Turun kirjamessuilla.

Ensisijaisesti sometiimiläiset seurasivat kirjailijoiden esityksiä ja haastatteluja tarkoituksenaan välittää tunnelmia ja kuvia sosiaalisen median välityksellä.

Itse käytin Instagramia ja Facebookia, mutta kirjabloggauksen koen omimmaksi tavakseni jakaa lukemiseen ja kirjoihin liittyviä elämyksiä ja tietoa.   

On mukavaa, kun kirjamessuilla tapaa tuttuja, kavereita ja ystäviä. On mukavaa, kun siellä myös tutustuu uusiin ihmisiin. Tämä kuva kertoo, kuinka sometiimiläiskaveriani, Joukoa onnisti!

Tässä kuvassa Suomen maatalousmuseon (Sarka) ystävä, Jouko Pukki Loimaalta, ja hänen kaverinsa "Sarka-museon terävästä päästä" suhtautuvat iloisesti myös kuvaamiseeni. Oli ilo tavata kirjojen merkeissä!





 7.10.2017. Turun Messukeskus, tila AOS17.

Kuvassa esikoiskirjailija Jari Kuusi ja vaimonsa esittelemässä Kuusen keskiaikaan sijoittuvaa teosta Veli Martinin tarina. Teoksen on julkaissut VäyläKirjat Rovaniemeltä.
Suomen keskiaikaan sijoittuva tarina on erittäin mielenkiintoinen ja puhutteleva ihmiskuvaus. Tarina on hyvä, sillä se kunnioittaa kasvuympäristön, sivistyksen ja oppimisen merkitystä keskiajan ihmisen kasvulle.





Kuva oikeassa reunassa.
7.10.2017. Turun kirjamessut, Fiore-
sali. Keskustelu aiheesta Sata vuotta fiktiota suomalaisuudesta .
Kuvassa keskellä Suomen kirjailijaliiton varapuheenjohtaja,
kirjailija Venla Hiidensalo, takana kirjailija Antti Tuuri ja
selin kirjailija Sirpa Kähkönen.

Venla Hiidensalo kysyi:

1. Mitkä kertomukset ovat nykyajan
moninaisten identiteettiemme takana?
2. Mitkä kertomukset rakentavat niitä tänään?

Sirpa Kähkösen teoksesta Mustat morsiamet olen kirjoittanut blogissani (2013) otsikolla Elä unoha sukuas. Se löytyy Sirpan nimeä klikkaamalla.





6.10.2017. Turun kirjamessuilla, (kuvassa huivi kaulassa), esiintynyt Miki Liukkonen sanoi: -Kirjallisuudelle on tulossa uusi kultakausi. Minua kiinnostaa kaupallisuuden ja tämän uuden yhdistäminen. Liukkosen uusin romaani O kiinnostaa lukijoita ja kirjallisuusväkeä.
Postaukseni (3.11.2017) jälkeen julkaistiin kaunokirjallisuuden FINLANDIA- ehdokkaat. Yksi valituista teoksista on Miki Liukkosen O. Ministeri Elisabet Rehn valitsee voittajan, ja tulos julkaistaan 29.11.2017.

Tämän seuraamani keskustelun aiheena oli romaanin uudet muodot.

Kuvassa mikrofoniin puhuva Matias Riikonen kommentoi  sanomalla: -Minusta lukijoita pitäisi alkaa myös palkita. Vuotuinen Finlandia-palkinto tulee kirjailijalle. Myös lukijat tarvitsevat oman potin! (Loistoidea! Hurrasin Matiakselle hihkumalla ääneen.)
Kirjailijoista Sinikka Vuola kuvassa oikeassa reunassa.

Lue Liukkosen "jättiläiskirjasta" täällä.



8.10.2017. Turun kirjamessut, Agricola-sali, Suomalainen mytologia- keskustelu. Mukana keskustelussa Paula Havasteen ja Mikko Kamulan lisäksi kuvassa esiintyvät Elina Helkala (vas.) ja Ilari Aalto.

- Museovirasto ei varsinaisesti enää hoida (säästösyistä) muinaisjäännöksiä. Sen sijaan sen roolina on neuvoa, pitää yllä hoitorekisteriä ja jakaa avustuksia. Virasto myös valvoo muinaisjäännösten hoitoa, joka sinänsä on luvanvaraista toimintaa.

Matka muinaiseen Suomeen syntyi niin, että Elina Helkala valokuvasi ja Ilari Aalto kirjoitti. Työpari kulki halki Suomen, etsi ja dokumentoi haluamansa muinaisjäännökset, joista sitten muodostui heidän näköisensä kuva eli kirja muinaisesta Suomesta. Mielenkiintoiseksi kirjan tekee myös se, että teosta voi tutkia yhdessä Museoviraston ylläpitämän rekisterin, eli kulttuuriympäristön palveluikkunan.

                                          


6.10.2017. Turun kirjamessut. Vuodesta 1981 toiminut Vastapaino
kustantaa toimitusjohtajan mukaan "kriittistä kirjallisuutta rohkeasti ajatteleville". Tämä kirjallisuuden laji edellyttää paneutumista ja hidasta lukemista.

Vastapaino onkin kustantanut Juhani Salokanteleen uusimman teoksen nimeltä Nuoren Viron omatunto.



Juhani Salokannelta lukee se, joka haluaa syvällisesti ymmärtää Viron mielenmaisemaa. Tästä puhunut Salokannel totesi Viron olevan enemmän kouluromaanien kuin sotaromaanien maa.


8.10.2017. Turun kirjamessut,
Agricola-sali, Suomalainen 
mytologia -keskustelu.
Rovaniemellä 1962 syntynyt Paula Havaste kirjoittaa meille, joita kiinnostaa suomalainen mytologia, kuten tarina Lallista, joka surmasi Piispa Henrikin. 
Kuvassa etualalla näkyvä teos Lumen armo on Gummeruksen julkaiseman Vihat-sarjan päätösteos, joka ilmestyi elokuussa 2017.
- 1100-luvulle sijoittuva tarina ja juoni ovat saaneet alkunsa hahmosta ja  suuresta tietomäärästä. Kirjoittamisen lumo on sittemmin siivittänyt tarinan myyttisiin mittoihin, jutteli Havaste Turussa.


7.10.2017. Turun kirjamessut, Fiore-tila, Sata vuotta fiktiota suomalaisuudesta -keskustelu.

Venla Hiidensalo on paitsi kirjailija (s. 1975) myös Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan jäsen ja varapuheenjohtaja vuodesta 2016 alkaen.
Otavan julkaisemia Hiidensalon teoksia ovat Mediahuora (2012), Karhunpesä (2014) ja Sinun tähtesi (2017).




7.10.2017. Turun kirjamessut, Messukeskuksen Tieto-tila, kirjaesittely. Kalle Virtapohja ja teoksensa Mies josta tehtiin patsas - Paavo Nurmen ennätykset, maine ja perintö. Kustantaja Docendo.

Kalle Virtapohja (s. 1962) on urheilujournalismista väitellyt tietokirjailija  ja urheilutoimittaja.
Hänen uusin teoksensa on tarina juoksijasta ja päävalmentajasta (1936-1938) nimeltä Paavo Nurmi, mutta se on myös kuvaus 1900-luvun alun suomalaista urheilua ympäröivästä kulttuurista, tavoista ja ajattelusta. Tämän kirjan lukevat ne, jotka haluavat vastauksia siihen, missä kontekstissä Paavo Nurmi urheilijana aikoinaan toimi.

7.10.2017. Uskon, että Turun kirjamessujen yleisö suurelta osin on lukijoita. Kuvassa kamera kädessä on yksi sometiimiläinen vm. 2017. Hän on kaverini Jouko Pukki, jonka kutsumana itsekin rupesin seuraamaan kirja-alaa "somettamisen" näkökulmasta. Tätä kuvaa ottaessani Jouko keskittyi tietokirjailija Kalle Virtapohjan mielenkiintoiseen haastatteluun. 

02 marraskuuta 2017

Kirjailijaa "leikkimässä" - kunnes muistin kustannustoimittajat!

Tämän päivän aloitin "leikkimällä kirjailijaa". Heti pannuhuoneen jälkeen jatkoin toissapäivänä aloittamani kirjan lukemista. Teoksen nimi on Jokapäiväinen elämämme, ja se on Riikka Pelon. Luin sohvan nurkassa, kahvimuki toisessa kädessä ja kynä toisessa; "hoitokoira" makasi samalla sohvalla.

 Pelon teksti innostaa! Kielenkäyttö kiinnostaa! Tarina rohkaisee!

Kynälläni merkkasin kaksi kohtaa. 
1. ..."menisimme sieltä Puskinin aukion lähellä olevaan gruusialaiseen, jossa oli kuulemma Moskovan parhaat hatsapurianit," (s. 63)

2. "Olgan mentyä Marina tunsi outoa keveyttä, melkein painottomuutta. He olivat unohtaneet hetkeksi kokonaan itsensä, sen miten yleensä oltiin, maan vetovoiman, kuinka kuu liikutti sielua, vesiä, jokia. Maailma oli hetken aloillaan, kauhu pysyi loitolla. Ja huolet hellittivät. Hänen piti muistaa tämä: miten heidän naurunsa, kolmen naisen nauru, oli asettanut maailman hetkeksi uuteen järjestykseen, kaikki sen langat, katkenneet päät." (s. 85-86)


Pelo, Riikka. Jokapäiväinen elämämme. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki. 2013. 4. painos.
Finlandia-voittaja 2013. Äidille jouluiloa! 

"Kirjailijaleikistäni" ei tullut tänäänkään valmista, sillä muistin kustannustoimittajat!

Muutaman tekosyyn nojalla en ole päässyt oman tekstini kanssa eteenpäin. Olen kirjoittanut tekstini uusiksi (vasta) kahteen kertaan. Nyt pitäisi aloittaa kolmas kerta. Oijoi. Minun vain pitäisi pystyä "Marinan tavoin" unohtamaan itseni kokonaan moneksi päiväksi, kuukaudeksi. 

Tähän asti olen puurtanut tekstini kanssa ikään kuin olisin tietokirjailija. Yritän siis yhdistää valokuvan ja siihen liittyvän tarinan. Voiko siitä edes tekemällä tehdä tietokirjaa? Miksei, mutta kun
 ( muttako).





Miten unohtaa oma itsensä ja jatkaa oman tekstinsä työstämistä, kun "kaikki kiinnostaa"? Haluaisin keskittyä yhteen asiaan eli oman tekstini muokaamiseen, mutta - huomenna uusi yritys.

Niinpä päiväni täyttyvät tätä nykyä esimerkiksi inkeriläisistä kertovien kirjojen lukemiseen. Tai afgaani-ihmisistä kertovan kirjan "kuuntelemiseen" (=mitä käynnistyy mielessäni?). Maailman ihanuuden perustana on kauneus. Pietari on täynnä kauniita rakennuksia ja afgaanimatot ovat kauniita. Jos kauneus olisi ihmisten tärkein arvo, ymmärtäisin itseäni ja muita. Tällä hetkellä en siis ymmärrä mieletöntä maailmaa. Ihmiset eivät todellakaan ole kauniita. Ja sitä on vaikeata ymmärtää saati hyväksyä. On pakko lukea, jotta ymmärrys saisi mahdollisuuden.

En edes kehtaa tunnustaa, kuinka raskassoutuisesti ja tietoisen synkkänä etsin ja luen tekstejä Stalinista ja tämän kynsiin joutuneista ihmisistä - no, enimmäkseen (nykyisen tasavaltamme näkökulmasta) ulkosuomalaisista. - Herratun aika senthään, että uhrien pitikin olla ihmisiä... Niitä ne olivat,ulkosuomalaisetkin!

Olen Pietarista löytänyt yhden elävän inkeriläis-Katrin, elämässä hyvin menestyneen ja pärjäävän ihmisen, joka kuitenkin on todeksi elänyt Stalinin ajan vainoineen ja karkotuksineen. Kun hän kertoi lähisukunsa tarinan, saatte uskoa, että päivittely ei minua pidä pystyssä. On luettava niin kauan, että muistamisen edellyttämä ymmärrys auttaa välittämisessä.


Luen inkeriläisistä kertovaa kirjallisuutta kasatakseni tietopääomaa. Lukemistani ei motivoi mahdollinen elämys hyvästä "Stalin-tarinasta". Sen sijaan minua innostaa mahdollinen uuden tiedon löytäminen. Kerään siis aiheeseen liittyviä kirjoja. Pietarista sain lainaksi muutaman, joita näkyy tässä kuvassa.

15 maaliskuuta 2017

Kirjoja, joita olen saanut lahjaksi...

Minulla on ihmisiä, jotka ovat antaneet ja antavat kirjalahjoja - parasta!
Tämänpäiväisen bloggaukseni tarkoitus on kiittää jokaista kirjalahjan antajaa. KIITOS!

KIRJA:
He eivät tiedä, mitä tekevät. 2014.
KIRJAILIJA:
Jussi Valtonen.
JULKAISIJA:
Kustannusosakeyhtiö TAMMI (2014)
KIRJAILIJAN KIITOKSET:
Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Alfred Kordelinin säätiö, Valtion kirjallisuustoimikunta, Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta.
"Erityisen kiitollinen olen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahaston puolivuotisesta apurahasta."




OMAT KIITOKSENI:

_________________________________________________________________________________

KIRJA:
Ei kuolemaa, ei pelkoa. Lohduttavaa elämänviisautta. 2003.
ALKUTEOS:
No Death, No Fear, Comforting Wisdom for Life. 2002. Copyright by Unified Buddhist Church.
KIRJAILIJA:
Thich Nhat Hanh
SUOMENTANUT:
Elina Bhutia
JULKAISIJA:
Basam Books. Helsinki (2003)


OMAT KIITOKSENI PAULIINALLE:
..."kuten kaikki syvälliset asiat, kirjailijan oivallukset elämästä ja kuolemasta, ovat parhaiten lähestyttävissä hitaasti, hiljaisen pohdiskelun avulla." (Pritam Singh)
Pauliina, tämä kirja elää myös minussa. Kiitos lahjasta!
________________________________________________________________________________

KIRJA:
Lainattu lapsi.1984.
KIRJAILIJA:
Carol Oldham
ALKUTEOS:
A Loaned Child (1982)
SUOMENTANUT:
Maija Roinila
JULKAISIJA:
Kustannuskeskus Päivä Oy, Hämeenlinna.
PAINOPAIKKA:
Gummerus Oy:n kirjapaino, Jyväskylä (1984)

OMAT KIITOKSENI PAULIINALLE:

"Lainaan sinulle lapseni hetkeksi, Hän sanoi. Rakastaaksesi häntä hänen eläessään ja surraksesi häntä, kun hän on kuollut. Kuusi tai seitsemän vuotta tai kaksikymmentäkaksi tai -kolme. Lupaatko pitää hänestä huolta puolestani, kunnes minä kutsun hänet takaisin?" (Tuntematon)
_________________________________________________________________________________

KIRJA:
Siruina? Ajatuksia ja valokuvia. 1987.
KIRJAILIJA:
Timo T. Pellinen
JULKAISIJA:
Ristin Voitto ry. Vantaa (1987)
OMAT KIITOKSENI HELLIRIIKALLE:
Ajatelmia, aforismeja, valokuvia. ..."Pellinen haluaa herättää lukijan katsomaan ympärilleen, auttaa häntä luomaan "sanattomien huokausten" yhteyden Jumalaan. Elämän parhaat asiat ovat ysinkertaisia..." (Kustantajalta lukijalle)

17 helmikuuta 2017

"Jonain keväänä herään", ja kiitos siitä kuuluu viisaalle auttajalle.

KIRJAILIJA:
Katri Rauanjoki
KIRJAN NIMI:
Jonain keväänä herään (2016, ensimmäinen painos)
KUSTANTAJA:
Atena Kustannus Oy
Painopaikka:
Otavan Kirjapaino, Keuruu 2016.



Luin kirjan nieleskellen, pohdiskellen, sujuvasti, kieltä ja ilmaisua ihaillen. Tunsin, kuinka tekstin eteen oli tehty töitä, hiottu. Kirjailija on opiskellut "yliopistotason" kirjoittamista, tehnyt tekstiä luodessaan selkeitä valintoja ja onnistunut todella hyvin. Vain ajoittain, vain muutaman kerran, kuvaus ontuu eli vaikuttaa sanoilla kikkailulta; siis suhteessa tarinaan kuvaus tuntuu päälleliimatulta.

Ihan suoraan (ja vain vähän leikkiä laskien) sanon, että tarina on hallitusti kokoon kirjoitettu. Se on kielen ja kielenkäytön näkökulmasta kirjoitettu erinomaisen ehjäksi ja luettavaksi. Katri Rauanjoen teos Jonain keväänä herään on ajankohtainen ja tärkeä; lukemiseen ja ajatteluun innostava.
Kiitos siis kirjasta! Lukekaa tämä kirja, hyvät kirjalliset ystävät, ja hyvät masennuksen läpikäyneet ystävät!

Tarinan juoni käynnisti minussa ennen kokemattoman päänsisäisen kohinan. Kohinan seasta kuulen edelleen puhetta, kuten totta, ei voi olla totta, mutta eipä olla yksin, hienoa, hän sai tehtyä sen mitä hänen piti tehdä, mitä jos teos olisi tehty isän näkökulmasta.

Kohinasta seurasi, että kutsun kirjailijaa ja tarinan päähenkilöä samaksi Katriksi. Olen siis tunnistavinani hänet ja hänen lapsuusperheensä. Olen tietävinäni, kuka tarinan dramaattinen Roosa on. Olen tietävinäni Katrin isän ja Roosan välisestä kirjeenvaihdosta. Olen tietävinäni...

Kohinasta huolimatta olen järjen tasolla yksiselitteisen varma, että nyky-Suomi on täynnä Katreja ja heidän äitejään, jotka "tietämättään" sairastuvat jossakin vaiheessa masennukseen, mutta jotka kaiken menettämisen uhallakin tappelevat itsensä terveiksi. Vai onko? Miksi Katrin tarina tapahtumien (ja tunteiden) tasolla kuulostaa ja tuntuu tutulta?

Hyvä kysymys, kiitän itseäni. Tämä teos sai minut luulemaan ja toivomaan vain parasta! Lukijoiden ei pidä minun "luulojani" todeksi uskoa, ei kirjailijakaan niille korvaansa lotkauta.

Vain minulle henkilökohtaisesti on merkittävää se, että "tunnistan" tapahtumat, syyt ja seuraukset, perheen ja toisenkin - syystä, että olen keski-ikäisenä opettajana sairastunut masennukseen - ja parantunut siitä. Katri Rauanjoki -niminen kirjailija ei siis ole se mielikuvieni Katri, josta yritän olla kertomatta enempää.

Sain Katri-kirjailijan kirjoittaman teoksen lahjaksi. Se oli yllätyskirja, joka tuli "kevään korvalla olevan Ystävänpäivän aikoihin" postipaketissa joululahjakirjan  kanssa. Kirja osoittautui aidoksi helmeksi. Se on ensimmäinen lukemani kiitos "elävälle terapeutille". Katri kiittää "H.S." -nimistä psykiatria. Minut auttoi elävien kirjoihin terapeutti "P.W."

Luin ensin Katrin kirjan ja sen jälkeen vanhan, Hesarissa julkaistun jutun kirjailijasta. Jutussa Katri-opettaja kertoi, kuinka tärkeää kirjoittaminen hänelle on ja, kuinka onnelliseksi kirjoittaminen hänet tekee.
Kadehdin jokaista kirjailijaa, joka sanoo "kirjoittamisen tekevän hänet onnelliseksi". Kirjat fyysisinä esineinä tekevät samaa minulle, lukeminenkin koskettaa aina - mutta kirjoittaminen - se on kuluttavaa aivotyötä, se vie muihin maailmoihin, se vaatii aina veronsa ja tekee minut sekä itseriittoiseksi että riittämättömäksi... Tämä kaikki tapahtuu, aivan sama, mistä ja miten kirjoitan!

En siis millään voi uskoa, että kirjailija Katri Rauanjoki on tullut onnelliseksi nyt julkaistun kirjansa kirjoittamisesta. Uskon, että kirjoittaminen on toiminut hänenkin kohdallaan ikään kuin terapiana sillä matkalla, jonka kuluessa hän tervehtyi.

Ymmärsin, että kirja perustuu kirjailijan omaan onnettomaksi tekevään sairastumisen kokemukseen. Koska masennus on kuolemanvakava sairaus, se altistaa "omin luvin" tapahtuvalle kuolemalle...Hoitamaton masennus siis aiheuttaa vakavampia oireita kuin, mitä onneton ihminen uskookaan.

Katrille kävi onneksi hyvin. Sairaus, joka hänelle itselleen tuntui olevan yllätys (en usko), oli hoitamattomana viedä hänet (taskut täynnä kiviä) virran syvyyksiin. Sama sairaus hoidettuna toimi hampaiden oikomishoidon tapaan. Tervejärkinen terapeutti siis kuunteli, kun Katri viimein puhui isästään, mutta myös oikoi Katrin vääristyneet mielikuvat normaaleiksi.

Kirja on vastaansanomattomalla tavalla elävä, totta. En häpeä edes päänsisäistä kohinaani, sillä masennuksen taustalla olevat syyt ovat erittäin henkilökohtaisia mutta samalla erittäin yleisiä ja yhteisiä. Ihmisinä jaamme niin paljon tietämättämme.

Syystä tai toisesta minäkin siis sairastuin masennukseen - en yllättäen. Podin vuosikausia alakuloa, pelkäsin, sulkeuduin ja kasasin risuaitoja pääni ympärille - kirjoitin paljon ja luin.
Kukaan läheisistäni ei tajunnut auttaa - menihän minulla opettajana niin hyvin koulussa (paitsi...). Kukaan ei uskaltanut auttaa, koska kasvuiässä olevista lapsista alkaen kaikki läheiset luulivat, että olen vain miehelleni ja lapsille "vihainen"; että olen kaikille vihainen.

No, minä löysin takaportin eli työsuoritusteni kautta avun. "Ensihoitajan" avulla löysin elämäni solmuja. Niitä sain availla toisen, kokeneemman auttajan kanssa. Aikaa käytimme vuosia. Masennuksesta selviäminen ja elämänkokemus merkitsevät käsitteinä minulle nyt yhtä ja samaa.

Elämänkokemus on siis tehnyt minusta hieman viisaamman. Toivottavasti viisauteni vielä jalostuu lempeydeksi. Toivottavasti tämän myötä saisin myös sanoihini niistä puuttuvaa lempeyttä. Tämä kaikki tekisi minut onnelliseksi, sillä lempeyteen uskon yhteen tuovana voimana.

Viisas (ja ehkä sairautensa myötä vähän lisää viisastunut) Katri omisti kirjansa äidilleen. Toivon sydämestäni, että tämä Katrin ele on tehnyt hänen äidistään entistä onnellisemman.
Itse sain Katrin kirjan lahjaksi tyttäreltäni. Se teki minusta onnellisen; se antoi lupauksen siitä, että välillämme oleva luottamus ja läheisyys kasvavat lempeyden myötä.

En halua blogissani kertoa syistä, miksi Katri masentui tai miltä työssäkäynti tai kotielämä tuntuivat, kun ei enää olisi jaksanut. Niistä voisin puhua kirjan lukeneiden kanssa.

Katri Rauanjoen teos kertoo elävästä elämästä. Se on totta, ja kuitenkin se on kuin Facebookin "Arkikuvahaasteen" yksi kuva. Teos on siis tarkka ja koskettava kuva heräämisestä - mutta (vain) yhdestä näkökulmasta kuvattuna.

Tarinassa on mukana elementtejä, joita nykylukijat ja kriitikot tarvitsevat kiinnostuakseen kirjasta (seksi, insesti, masturbaatio ja työpaikkakiusaaminen). Hyvien myyntilukujen ei pitäisi olla utopiaa. Ja lopuksi. Aika näyttää, kuinka kauan Katrin kirja elää lukijoiden käsissä. Toivon todella pitkää ikää tälle tyylikkäälle teokselle, kiertyyhän juonen kulku satuklassikkoon nimeltä Hannu ja Kerttu.



16 tammikuuta 2017

Rautatie tuli, rautatie saatiin vai...nälkäkö sen Suomeen toi?





KIRJAILIJA:
Eino Kellberg, 12.8.1908 - 31.7.1978, Iisalmi.
TEOS:
Kylä kapinan rajalla, 1973.
JULKAISIJA:
K.J. Gummerus Osakeyhtiö Jyväskylä.

Valitsin Kellbergin teoksen luettavakseni
mielenkiinnosta rautateiden rakentamiseen Suomessa.

Rautalammilla vuonna 1890 syntynyt isoäitini lähti piiaksi Helsinkiin vuonna 1905 ja palasi sieltä kotikonnuille 1911. Olen mietiskellyt, onko hän voinut kulkea junalla tuohon maailman aikaan.

Kun otin selvää kirjailija Eino Kellbergistä,
löysin hänen elämästään mainintoja, jotka avasivat kertaheitolla teoksen rakenteen.
Iisalmen kirjailija on kirjoittanut itsestään ja omasta ajastaan ja omasta lähipiiristään. Hänen isänsä oli mäkitupalainen, joka teki päivätöitä Iisalmen pappilassa, ja tunsi Juhani Ahon.

Ei ole siis Kellbergin syy, että hänen tarinansa ei noussut myyntilistojen kärkeen - eikä ole edelleenkään muodissa. Ei ole Kellbergin syy, että hänen tarinansa rautatien rakentamisesta Savosta Pohjanmaalle ei ole innostanut aikansa kriitikoita eikä myyntimiehiä. Tylsä aihe "modernille immeiselle" - niin kai...  

Teoksen tapahtumat saavat alkunsa vuoden 1917 syksyllä.

Tapahtumapaikaksi kirjailija on valinnut erään kirkonkylän, joka on muodostunut vanhan kirkon ympärille. Kirkko puolestaan on kuvauksen perusteella ilmiselvästi Iisalmen vanha kirkko, joka oli valmistunut paljon ennen Suomen itsenäistymistä, eli jo vuonna 1780.

Kellberg esittelee kirkkoa näin.
"Kylän laidassa, salmesta kohoavalla mäkitöyräällä seisoi arvokkaana vanha ristikirkko kellotorni vierellään. Kirkon ympärille levittäytyi hautausmaa. Sitä kiersi mukulakivistä tehty aita rautaisine portteineen. Pappila oli lähellä, kirkolta johti sinne koivukuja. Pappila eli virkatalo, joksi sitä nimitettiin, hallitsi noin kuudentuhannen hehtaarin suuruista maa-alaa. Sillä alueella asuivat pappilan torpparit ja mäkitupalaiset, jotka maksoivat torppiensa vuokran päivätöinä pappilalle. Pappilan laajat pellot ja satapäinen karja vaativat runsaasti työtä." (s. 11-12)

Kirkosta tai pappilasta ei ollut enää vuoden 1917 aikaan kylän keskeisimmäksi paikaksi. Sen sijaan kylän keskellä, lähellä maantietä sijainnut kunnantupa oli paikka, jossa ratkottiin kunnan asiat ja ongelmat. Kunnantupa oli keskeisin paikka.

Iisalmen kirkon ja pappilan ympäristön on täytynyt ollut Kellbergin sielunmaisemaa.

Pidän erityisen paljon hänen luontokuvauksestaan. Kun Kellberg mainitsee "salmesta kohoavan mäkitöyrään" (s. 11), pääsen muiden lähteiden perusteella selville, että kysymys on Kirkkosalmen itärannasta ja sen tuntumassa olevasta mäkitöyräästä.
Siellä missä on salmi, on myös kaksi vesialuetta. Tässä tapauksessa kysymys on Iisalmen Porovedestä, sillä "Porovedestä pohjoiseen työntyvän Kirkkosalmen itärannan tuntumaan mäelle rakennetun kirkon lähiympäristönä on vesistöön viettävä, useaan eri otteeseen laajennettu lehtevä hautausmaa". ( http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1088)


Haudankaivaja on yksi kylän merkkihenkilöistä. Hän teki työnsä. Sen lisäksi hän otti selvää tapahtumista torilla. Hän oli se, joka otti vastaan kylän läpi kulkevat matkueet, kuten rajantakaiset pakolaiset (Uhtualt).
"Pian täytti pirtin puheensorina pakolaisten kertoessa matkastaan ja kapinasta, joka riehui ympäri suuren Venäjän maan. Karjalan korpikylätkin olivat joutuneet sen verisiin pyörteisiin. - Valtakunnan rajan ylitimma ja selvisimma hengis Suomen puolel. Kirkot poltettih! Papit tapettih! Ken pakoh pääs, hän hengis säily, kertoi karjalaisukko ja teki ristinmerkkejä." (s. 29)


Nyt odotettiin rautatietyömaan alkamista

"Näytti kuin elämä olisi kylässä pysähtynyt.
Etelä-Suomesta kantautui hälyttäviä tietoja poliittisista levottomuuksista, työläisten ja virkavallan välisistä kahakoista, liikkeiden ryöstöistä ja venäläisen sotaväen liikehtimisistä kaupungeissa. Uutisia julisti suurin otsikoin kauppalassa ilmestyvä sanomalehti. Mutta suuremmista tapahtumista kertoivat huhut." (s. 33)

"Kirkonkylässä elettiin odotuksen aikaa. Oli puute rahasta. Varat olivat vähäiset talvelle lähdettäessä. Miehet, jotka tähän aikaan syksystä hankkiutuivat jo lähtemään talvisavotoihin, olivat kotona. Metsätöitä ei ollut, eikä rautatienrakennustyöstä kuulunut mitään. 
- Jospa se pian alkaisi rautatien teko. Mestari, joka oli linjaa kepittämässä, oli sanonut, että syksyllä työt varmasti aloitetaan.
- Tiedä sitä. Olet tuota ennenkin työtä saanut ilman rautatien tekoa. Mikä sinuun nyt on mennyt kun työtä pelkäät. Ennen olet ensimmäiseksi talvisavotoihinkin lähtenyt.
- Olen lähtenyt. Mutta eihän noita savotoitakaan tunnu nyt olevan. Virmojen herrat kai tekevät itse tukkinsa ja tehkööt, sanoi Emppu äidilleen.
Hän odotti niin kuin muutkin rautatietyömaan alkamista. Siellä he uskoivat saavansa hyvän palkan, paremmanntoimeentulon." (s. 34)


Nälkärata Riihimäki - Pietari


Rakentaminen alkoi vuonna 1867 yhtaikaa kummastakin päästä.
Ensimmäinen rataosuus Riihimäki - Lahti valmistui 1869, ja koko rata syyskuussa 1870.

Suurten nälkävuosien (1866 - 1868) aikana hätäaputyönä rakennettu rata sai lisänimitykset "Nälkärata" ja "Luurata". Arvioiden mukaan yhden vuoden aikana menehtyi pahimmillaan 20 % rautateiden työväestä.
Pulan, nälän ja tautien aiheuttamien ongelmien lisäksi radanvarrelle "muualta tullut"  työväki toi mukanaan myös epäjärjestystä, tappeluita ja juopottelua, levottomuutta.
(https://fi.wikipedia.org/wiki/Riihim%C3%A4ki%E2%80%93Pietari-rata#Historia)



Kellbergin kirja alkaa
Savon rautatien yhdistämisestä rannikolla kulkevaan Pohjanmaan rataan.
Syksy 1917.

Ote teoksesta, sivu 54 - 55.
Matkalaisten joukko värjötteli viluissaan kulkiessaan maantiellä. Rautatien rakentajat olivat olleet monilla työmailla, siirtyneet aina sinne, missä rautatietä rakennettiin. Nyt he tulivat tänne. Savon rautatie yhdistettäisiin Pohjanmaan rataan.

He olivat saapuneet junalla kauppalan asemalle ja matkasivat nyt kirkonkylään. Sieltä he toivoivat saavansa asunnon. Heillä oli kaikki omaisuus mukanaan; toiset kulkivat jalkaisin ja kantoivat raskaita taakkojaan, toiset matkasivat hevosella. Kärryissä oli laatikoita. Niissä kotkottivat kiusaantuneet kanat, kissat naukuivat ikäväänsä ja sianporsat vinkuivat. Mutta isäntäänsä seuraava koira laukkaili iloisena. Se haukkua räiski lehmää, joka kävellä lönkytteli  laiskasti kärryjen perässä, mihin se oli sidottu kiinni. Väliin radanrakentajat poikkesivat taloihin ja mökkeihin kysymään, sopisiko asumaan. Kyläläiset suhtautuivat epäillen tulijoihin, ja monet kieltäytyivät ottamasta vuokralaisia huoneisiinsa.

- Mitä lienevät. Jos ovat niitä etelän punikkeja, jotka varastelevat ja ryöstävät ihmisiä, sanoi Ronkaalan vanhaemäntäkin.

- Nälkäisen näköisiä näyttävät olevan. Lähtevät ja jättävät vuokransa maksamatta, esteli Hukkalan emäntä miestään, joka oli luvannut jo kahdelle perheelle asunnon. Mutta rahapula houkutteli ottamaan, jotkut maksoivat vuokransa etukäteen. Niinpä Ronkaalan avaraan pirttiinkin naulattiin laudoista väliseinä, jotta voitiin sijoittaa siihen yksi rautatieläisperhe. Porstuan pohjakamari tyhjennettiin omista tavaroista toista perhettä varten. Melkein jokainen talo otti parit vuokralaiset, ja pienet mökit sullottiin kahden perheen asunnoiksi.

Kylän elämä muuttui. Saatiin uusia elämäntapoja ja oppeja, muodostui murteiden sekamelska, sillä muuttajat olivat eri puolilta Suomea. Oli vilkkaita karjalaisia, jäyhiä pohjalaisia ja huonosti ymmärrettäviä raumalaisia. -Tästä se koko Baabeli tuli, sanoi Ronkaalan vanha isäntä. (s. 55).

Kellbergin kirja kertoo

syksyn 1917 tapahtumista sekä ratatyömaalla että koko Suomessa. Vuoden 1918 keväällä syntyy sota, taisteluita käydään etelässä, Helsinki vallataan, sankarivainajia haudataan kunnialaukasten saattelemina.
Myös kylällä annetaan ulkonaliikkumiskielto, ja ratatyömiesten määrää vähentävät pidätykset.

Sodan viimeiset tapahtumat keskittyivät Etelä-Hämeeseen. 
Usko elämään oli melkein menetetty kamppailtaessa pahinta vihollista, nälkää vastaan. Kamppailun kovuutta todistivat metsissä paljaiksi kolotut petäjien rungot.
Mutta kylä selviytyi voittajana, sillä se ei luovuttanut yhtään uhria nälkäkuolemalle. (s. 181)

09 tammikuuta 2017

Kirjojen Suomi. Tässä YLE:n lista, ja oma aloitukseni.

Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat valinneet kirjan jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta. Saatesanoiksi eli valintansa perusteeksi Puttonen on kirjoittanut:

"Kirjat osoittavat, miten ihmiset ja Suomi maana ovat muuttuneet. Suomalaisten suhtautuminen toisiin ihmisiin, luontoon, eläimiin ja yhteiskuntaan on muuttunut paljon sadan vuoden itsenäisyyden aikana. Maatalousvaltaisuudesta lähtenyt maa on kaupungistunut, teollistunut ja sivistynyt. Eripuraisina kaksosina syntynyt Suomi on jälleenrakennettu raskaiden sotien jälkeen. "

"Kirjasarjaan valitut teokset ovat noiden muutosten sata tärkeintä kirjaa."

Ok.

Itselleni suurin yllätys listassa on se, että valinnan perustana on kirjan julkaisuvuosi. Harrastan vanhojen kirjojen lukemista ja harrastan niiden kirjojen lukemista, jotka kertovat vanhoista tai vielä vanhemmista ilmiöistä ja ihmisistä. Olisinkin laatinut vastaavanlaisen luettelon kirjan sisällön perusteella. No, se olisi ollut varmaankin mahdoton tehtävä kahdelle lukijalle. Mielestäni kirjan sisältö kuitenkin kuvaa muutosta tai ilmiötä paremmin kuin tiettynä vuonna julkaistu kirja.
Nyt tehty luettelo tekee kirjasta itsetarkoituksen. Olen silti aivan varma, että näin on ollut tarkoituskin, ja hyvä näin! Lista on täynnä hyviä kirjoja (vaikka toisin väitettäisiin).

En siis usko, että juuri nämä listatut teokset kertovat muutoksista parhaiten - että nämä olisivat tärkeimmät kirjat tutkittaessa suomalaisten suhtautumista! 

Lopuksi mietiskelen, kertooko vuonna 1917 julkaistu kirja mitään vuodesta 1917...No, ei välttämättä muuta kuin, että sivistyneitä, luku-ja kirjoitustaitoisia ihmisiä on jo silloin ollut olemassa, ja köyhiä työläisiä. 
Pettymykseni ydin sisältyy minulle tärkeään asiaan, ja se on se, että vuoden 1917 elämää ei voi ymmärtää, jos lukee vain vuonna 1917 julkaistut kirjat. Ilmiöiden ja muutosten ymmärtämiseen tarvitaan etäisyyttä ja vertailua. 

Niinpä minun kirjalistani alkaa näin.

1917 * Eino Kellberg (1973) Kylä kapinan rajalla. Täältä löytyy oma tekstini Kellbergin kirjasta.







Kirjojen Suomi 100 vuotta. Yle:n lista kirjoista. 

2010-luku

2000-luku

1990-luku

1980-luku

1970-luku

1960-luku

1950-luku

1940-luku

1930-luku

1920-luku

1910-luku