Kiitos tästä kirjasta, Itkonen. Kohokohdiksi valitsin 10 TEESIÄSI ja yhden MUTTA KUN - kommentin.

Sillä minähän olen halunnut nämä lapset. Saanut heidät. He ovat kanssani hetken. 

1. 

MUTTA KUN -kommentti  suorana lainauksena

Ota aikaa itsellesi. 

Kunnioita omia tarpeitasi. 

Pidä huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistasi. 

Laita happinaamari ensin itsellesi ja auta vasta sitten muita. 

Nämä ovat nykyään usein vanhemmuuteen annettuja ohjeita, ja varmasti monille hyviä ja tarpeellisia. On mahdollista mennä lastensa palvelemisessa liiallisuuksiin, kadottaa itsensä ja uupua. 

MUTTA KUN  ajattelee tätä aikaa, jossa elämme, onko itsensä kadottaminen kuitenkaan kaikkein suurin riski? Olisiko se edes haitallista? 

Itsensä kuunteleminen, itsensä tunteminen, omien unelmiensa toteuttaminen - kaikki nämä tavoitteet on iskostettu meihin niin syvään, että niitä on melkein mahdotonta unohtaa.

JA KUITENKIN kaipuu johonkin itsensä ulkopuoliseen, yhteyteen, auttamiseen ja palvelemiseen, on vähintään yhtä syvällä ihmiseläimen geeneissä. Syvemmällä, sillä itsensä toteuttaminen on moderni ajatus, tuskin edes vuosisatoja vanha. 

EHKÄ meitä pitäisi pikemminkin neuvoa ottamaan vähemmän aikaa itsellemme. Kuuntelemaan vähemmän itseämme ja omia halujamme ja tarpeitamme. Sillä minähän olen halunnut nämä lapset. Saanut heidät. He ovat kanssani hetken. 

EN HALUA, että minua nyt kehotetaan ottamaan aikaa itselleni, sillä otan sitä joka tapauksessa, ja itseni kanssa saan olla niin kauan kuin elän.  

2.

10 TEESIÄ

En ole pätevä neuvomaan ketään. Minulla on vain ajatuksia, ei elämänohjeita.

Mutta koska oma kokemukseni on, että opimme toistemme ajatuksista, ei ole mahdotonta, että tässä kirjassa tapailemistani ajatuksista olisi hyötyä jollekulle. 

Elämä on ihmeellistä, ja hetken aikaa elämme sitä yhdessä, tällaisella porukalla, jota kutsutaan perheeksi. Se ei ole ikuinen. Ja silti, jollain tavalla se on.

1. Ole kiltti.

2. Pyydä anteeksi.

3. Anna anteeksi, äläkä jää kantamaan kaunaa.

4. Yritä ajatella muitakin kuin itseäsi.

5. Pyri erottamaan perhe-elämästä johtuva ahdistus muista syistä johtuvasta. Hoida jälkimmäinen kaatamatta sitä perheenjäsentesi niskaan.

6. Hyväksy elämän täyteys ja nauti siitä.

7. Jos olet aikuinen, muista olevasi sitä.

8. Perheessä kaikki kasvavat, eivät vain lapset. Lapset kasvavat aikuisiksi ja aikuiset vähän vähemmän lapsiksi. Hae lohtua tästä ajatuksesta.

9. Kiitä onneasi.

10. Rakasta.

Kirjalliset lähteet sijoittavat Bjarmalandin Vienanmerelle.

Bjarmaland

Koskela Vasaru, Mervi (2016-10-27) Väitöskirja, 2008. Oulun yliopisto

Suomensukuista väkeä Vienanmerellä keskiajalla

Tiivistelmä Bjarmaland (myös Biarmaland, Biarmia, Byarmia, Bjarmia) ja sen asukkaat (Bjarmar, Beormas, Biarmar) tunnetaan noin kolmestakymmenestä keskiaikaisesta kirjallisesta lähteestä, joista useimmat on kirjoitettu islanniksi, muutamat latinaksi ja yksi anglosaksiksi. Suurin osa teksteistä kirjoitettiin 1200-luvulla, mutta niiden sisältö voi koskea aiempia tapahtumia. Erityisesti kuningassaagat viittaavat usein 900-luvun tapahtumiin. Vanhin lähteistä on niin sanottu Ohtheren kertomus, joka on 800-luvulla kirjoitettu lisäys Orosiuksen maailmanhistorian anglosaksiseen käännökseen. Muut lähteet ovat islantilais-norjalaista alkuperää ja koostuvat useista kuningassaagoista sekä muutamasta islantilaissaagasta, maantieteellisistä teksteistä, parista þáttrista että joukosta muinaissaagoja ja annaaleja. Lisäksi Haralds saga gráfeldarissa on mukana skaldirunouden säkeitä. Kirjalliset lähteet sijoittavat Bjarmalandin Vienanmerelle. Sanat Terfinna land liittävät sijainnin Kuolan niemimaahan ja Varzugajoen ympäristöön kun taas nimi Gandvík ohjaa mielenkiinnon kohti Kantalahtea. Nimi ‘Vína’ voidaan yhdistää joko Vienajokeen tai Vienan Karjalaan. Kirjalliset lähteet kuvaavat bjarmeja pysyvästi asuvina itämerensuomalaista kieltä puhuvina ihmisinä, jotka asuivat Pohjois-Euroopassa viikinkiajalta (ensimmäinen kirjallinen maininta on peräisin 800-luvulta) keskiajalle (1200-luvun puoliväliin). Lähteet vihjaavat bjarmien olleen mukana kansainvälisessä turkiskaupassa ja jatkuvat kontaktit norjalaisiin joko kaupankäynnin tai ryöstelyn merkeissä ovat tärkeässä osassa lähteiden kertomuksissa. Bjarmeja ei voi etnisesti liittää mihinkään nykyiseen ihmisryhmään vaan heitä täytyy pitää omana erillisenä ryhmänään. Etnisen identiteetin synty liittyy todennäköisimmin kaupankäyntiin (turkikset ja mahdolliset muut kauppatavarat) naapureiden kanssa. Alkaen 1100- ja 1200-luvuilta pohjoiselle alueelle muutti uutta väestöä ja samaan aikaa pohjoisessa Fennoskandiassa ja Venäjällä tapahtui monia poliittisia ja taloudellisia muutoksia ja näiden yhteisvaikutus todennäköisesti johti osaltaan siihen, että bjarmit jäivät pois kirjallisista lähteistä. Wikipediasta lainattua: Olaus Magnus (1539) sijoitti Bjarmian Kuolaan, jonka hän kuvitteli kannakseksi Vienanmeren ja Jäämeren välille. Martti Haavio on arvellut kartan kotkan kuvaavan bjarmeille tärkeää myyttistä olentoa.

Johanna Pentikäinen. Joutsenen laulusta (Warelia, 2023).

En ainoastaan yritä kirjoittaa pohjoisesta, vaan pohjoinen lähestyy ja ympäröi minut. Kuvat nousevat silmiini, asettuvat myös silmäluomien tälle puolen. Kuvissa on jotain tuttua. Poromerkki katoaa pöllyävään lumeen, samoin joutsenraudat. Valkoisessa erottuu lisää valkoista, jonkinlaisia hahmoja, eivät liikkumattomia enää. Kuin niillä olisi jotain kerrottavaa. Niin aika alkaa kulkea taaksepäin.  (Pentikäinen2023)

Olleet siellä aina. Niin tosiaan sanoin. 

Pysähdys tulee sanan aina kohdalla. Se tarttuu kurkkuun kuin pölynhaiven. Kakistelen. saan hillittömän yskänkohtauksen. Kurkussani on kolmen vuosisadan tomut. Ainalla on alkunsa. Kaikella on aina alku. (Pentikäinen2023)

Kaikki alkaa Totuus pohjoisesta -tutkimushankkeen loppuseminaarista. (Pentikäinen2023) 

               

En minä tarvitse keneltäkään lupaa olla se, mikä olen. Olen lappalainen. Pidän päälläni sukuni vaatteita ja harjoitan perintönä saamiani elämäntapoja, sanoi sodankyläläinen Lauri Ukkola ja jatkoi kuivalihan vuolemista.
Lauri pitää sukunsa perinteistä umpitakkia eli lapin pukua, lapinlakkia, nutukkaita pauloineen jne. Lauri harjoittaa sukunsa kulttuuria, mutta on koko ajan henkilöitä, jotka kysyvät: Onko sinulla oikeutta pitää niitä? Oletko sinä oikea saamelainen / lappalainen? (Maijala2016)

 

Kuvassa alla Tytti Sarivaara, e. Beda Satta, 

alkuperä Kolarin vanhaa saamelaissukua (Satta). Muita Kolarin vanhoja lappalaissukuja ovat olleet Koffelo, Kurtakko, Kurvander, Naisu (Naisuk), Satta ja Unga.

(2.1.2019). Tytti Sarivaaran tammikuussa 2019 Kolariin tuomasta näyttelystä kirjoitti paikallislehti Luoteis-Lappi. Näyttelyn nimi oli  "Posio on osa entistä Kitkan siidaa eli Lapinkylää".

 

Ylläoleva lehtikuva otettiin Kolarin valtuustosalin näyttelytilassa Kolarissa. Tytin metsäsaamelaispuku on Sallan perua, ja käsityötä tietenkin  - poronluusta tehtyjä riskuja myöten.

Tytti Sarivaara ja Niko Rytilahti (2018). Näyttely Kuolajärven siida, esillä Sallan museon Rajakievarissa. 

https://lapinmaansalat.blogspot.com/2022/02/entisen-kemin-lapin-metsasaamelaista.html

Hiidensalo, Venla. Karhunpesä 2014. Ihmisten välillä on raja.

Postaukseni julkaistu ensimmäisen kerran 13.1.2018, päivitetty 14.1.2024.

Venla Hiidensalo. Karhunpesä. 

Isän ja mummun muistolle

Kustannusosakeyhtiö Otava. 2014. Otavan kirjapaino. 2014. Päällys: Timo Mänttäri.

Sota on tragedia, joka tapahtuu yksilöille. (Svalenka Drakulic)

Syvä iskumme on, viha voittamaton,

meill´armoa ei, kotimaata. Koko onnemme kalpamme kärjessä on, ei rintamme heltyä saata.

Sotahuutomme hurmaten maalle soi, mi katkovi kahleitasi.

Ei ennen uhmamme uupua voi, kuin vapaa on Suomen kansa.

Ei ennen uhmamme uupua voi, kuin vapaa on Suomen kansa. Jääkärimarssi. Sanat: Heikki Nurmio. Sävel: Jean Sibelius.

Kiitokset kirjoitustyön tukemisesta:

Alfred Kordelinin rahasto. Otavan Kirjasäätiö. Kirjastoapurahalautakunta. Valtion kirjallisuustoimikunta. Kiitokset myös Apocalypticalle, jonka musiikki toimi tämän romaanin ääniraitana kirjoitustyön aikana. Erityiskiitokset Timolle.

________________________________________________________________________________

Lukijana, kirjan kokijana, kiitän Karhunpesä-teoksesta vain Venla Hiidensaloa: 
Kiitos unohtumattoman hyvästä tarinasta! 

Kirjailijan Karhunpesä

Hiidensalo on kirjoittanut lukijoiltaan osaamista vaativan Karhunpesä-teoksen. 

Kirjailija on siis paitsi käyttänyt kirjailijan vapauttaan myös vaatinut itseltään todella paljon, jotta on onnistunut valjastamaan kaikki syntymälahjansa tarinan hyväksi. 

Näen Hiidensalon tavassa kirjoittaa sellaista hurjaa harkintaa, joka mielestäni on yksi huippulahjakkaan kirjoittajan tuntomerkki.

Karhunpesä olisi (jopa!) minulta jäänyt lukematta, jos en olisi... jos ei olisi... Kolmessa vuodessa kuitenkin kasvoin sen verran, että pystyin ja kykenin mekaanisen lukemisen sijasta kokemaan Karhunpesän.

Kasvaakseni ikään kuin karhunpyytäjäksi hankin uutta tietoa vuoden 1918 sodasta ja tähän sotaan liittyvistä sukuni ihmisistä. Lopullisia tarkoitusperiä tajuamatta hankin uutta tietoa matkustamalla Virossa, Viipurissa, Pietarissa - kasvaakseni karhunpyytäjäksi. Järjestin vanhojen valokuvien näyttelyn, haastattelin vanhoja ihmisiä.  Tiedostamaton "tutkimustyö" vei aikansa. Tulin keränneeksi mieleeni lokerokaupalla kokemuksia, joiden tukemina vihdoinkin löysin itsestäni Karhunpesän. 

Löytö merkitsi sitä, että lukijana minulla on kanttia arvioida Hiidensalon Karhunpesä loistavaksi teokseksi.

Silti.

Olihan minulla kestämistä...esimerkiksi siinä, että Hiidensalo on valinnut teoksensa "punaiseksi langaksi" Sibeliuksen Jääkärimarssin; marssin, jota soitettuna rakastan ja joka herättää minussa vain turvallisuuden tunteen.

Niinpä tiesin Karhunpesää lukiessani odottaa sitä tarinan huippukohtaa, joka viittaisi Jääkärimarssin sanojen sisältämään viestiin. 

Loppujen lopuksi ymmärrän.

Ymmärrän kirjailijan säkeeseen liittyvän valinnan. Ymmärtäminen ei ole hyväksymistä, mutta uuden oppimisen siemenen se sisältää. 

Ote Karhunpesästä (s. 470 - 471). Isänmaan etu tai vapaus?

-Ilmari kaivoi nenäliinan taskustaan ja ojensi sen minulle.

- Jumalauta, se on niin väärin, sanoin ja niistin nenääni.

-Mikä?

-Ajattele nyt Almaakin. Se ei koskaan puhunut kadonneesta isästään ja kuolleesta veljestään.  Tai isää, joka kiersi sitä saatanan saunaa loppuelämänsä ja syytti itseään siitä, että se ei ollut osannut pelastaa omaa isäänsä. Senjaa, joka vaikeni sisällissodassa kadonneesta siskostaan. Äitiä, joka ei koskaan puhunut Senjasta.

- Ne vaikenivat siksi, että sodan jälkeen oli pakko, Ilmari sanoi.

- Niin. Ne nielivät sanojen mukana vihansa, ja se siirtyi syyllisyytenä seuraavaan sukupolveen. Se on väärin! Väärin! Mitä joku isänmaan etu tai vapaus ovat sen kaiken kärsimyksen rinnalla? Ei mitään! Jumalauta! huusin järven aaltoihin.

- Mä tiedän millaista on joutua väkivallan uhriksi. Se rikkoo jotain lopullisesti. On mahdotonta enää luottaa siihen, että ihmisten välillä on raja, jota siihen asti on pitänyt itsestäänselvyytenä.

Ilmari puristi minut itseään vasten. - Sä olet selvittänyt niiden kohtalon niin pitkälle kuin olet voinut. Sun ei tarvitse kantaa niiden taakkaa. Se on niiden perintö sulle. Sä voit olla vapaa. Myös kaikesta siitä, mitä sulle tehtiin."

Hiidensalon teoksen yksi monista arvokkaista ajatuksista tai vastauksista on tässä: 

"Ihmisten välillä on raja."

Se on koko teoksen liikuttavin sanoma kaikessa ristiriitaisuudessaan. Taas olen oppinut jotakin uutta...

Lukukokemusta on kaikki se, mitä mielentasolla käynnistyy

Viimeisten opettajavuosieni tärkeimpiä haasteitani oli, kuinka auttaa koulua käyviä kirjojen ystäviä ilmaisemaan omia lukukokemuksiaan. Nuorten lukijoitten oli aika helppo kertoa kirjan juonesta, tapahtumista, hahmoista, päähenkilöstä - mutta myös tunteista ja muistoista, joita he itsessään tunnistivat, kun miettivät lukemaansa kirjaa. Silti lukukokemus käsitteenä, näin uskallan sanoa, jäi heille ns. "hyväksi kysymykseksi". En osannut antaa oppilailleni sitä valmista vastausta, mitä he mahdollisesti olisivat halunneet. Vastaukseni ei kelvannut, koska se ei mitenkään kohdannut heitä... 

Omaa lukukokemustani on ihan kaikki se, mitä kirjan lukeminen mielessäni käynnistää. Paras kirja on se, josta syntynyt "mielenliikahdus" saa minut liikkeelle, kirjahyllylle, tiedon lähteille, tutkimusretkelle, haastattelumatkalle, ulos, ylös, kävelylle, lumitöihin, kompostikasalle - riippuu kirjasta! Tärkeintä on syntynyt liike.

Kaltaiselleni "kaikki on kaunista minulle" -tyypille Hiidensalon Karhunpesä-teos vastasi sekä silmään, hermoon, mieleen että sydämeen. Silmiä käytin ostaessani Karhunpesä -kirjan, sillä valinnan tein otsikon perusteella. 

Nimittäin. Kolme vuotta sitten tutkin ja tutustuin Juha Pentikäisen opastamana "Karhun tilaan Suomessa ja suomalaisten mielissä ennen ja nyt". (Pentikäinen, Juha. 2005. Karhun kannoilla. Metsänpitäjä ja Mies. Yliopistopaino, Helsinki.)

Kolme vuotta sitten (2015) olin ollut Juha Pentikäisen (ja Finnskogen-suomalaissukujen menneisyydestä kiinnostuneiden harrastajien) mukana retkellä metsäsuomalaisten mailla Ruotsin Värmlannissa ja Norjassa. Olin saanut kipinän mytologiasta. Olin innostunut. Silloin Venla Hiidensalon Karhunpesä -teos sattui silmääni (kirjakaupassa). En välittänyt "vuotavasta" silmästäni. Olin aivan varma mielenkiintoisesta valinnastani. Perustelin itselleni: "Onko parempaa vihjettä hyvälle suomalaistarinalle kuin ovat metsään liittyvät sanat hiisi, salo, karhu ja pesä!

Ostin teoksen, menin kotiin ja rupesin lukemaan. Kesken jäi...kolmeksi vuodeksi. 

Nykyään jo tunnustan itselleni, että uuden oppiminen kiinnostaa elämässä eniten. Tarvitsemani oppi ei löydy kirjojen sivuilta, vaan se syntyy lukukokemusteni myötä.

Lukijana olen oppinut hyväksymään myös sen, että lukemisen aikana pidän huolta vain itsestäni ja siitä, mitä minulle tapahtuu. Vaadin "mystisen" lukurauhan, hiljaisuuden ympärilleni. Vain lukurauha turvaa sen, että hyvään tarinaan kätkeytyvät solmut, salaisuudet ja "opetukset" avautuvat. 

Lukukokemukseni on sitä voimakkaampi ja sytyttävämpi, mitä enemmän (itselleni) tarpeellista ajatusta tunnistan tarinan seasta. 

Ylipäätäni uskon siihen, että ihmiset lukevat niitä kirjoja, mitä he uskovat tarvitsevansa. Ne jotka eivät kirjoja lue, eivät niitä koe tarvitsevansa. Joo, joo, on tämä itsestäänselvyys, mutta surullisen surkuhupaisaa on, jos tietävä ja osaava ihminen ei kirjaa tarvitse. Ihminen joka ei kirjaa tarvitse, ei pääse oman, uutta luovan lukukokemuksen kannoille.