Poromies-Ungat tulivat (1890) Ruotsin karesuvantolappalaisina Pelloon, koska avuksi pyydettiin. Jäivät kahta puolen Orajärven paliskuntaa.

teksti: katakorhonen56@gmail.com

Kata Vienontytär Korhonen, 2022,

ylpeänä esittelee Ungan porolappalaissuvun osana Tornionlaakson historiaa.

Postaukseni on omistettu Tarja Ungan muistolle.

 

 

 

 

Ungan porolappalaissuku haettiin töihin Orajärven paliskuntaan Ruotsin Lapista, Karesuvannosta

 

Yrjö Ungasta ei voi kirjoittaa elämänmakuista tarinaa irrottamalla hänet esi-isiensä Ungan saamelaiskylistä nyky-Ruotsin Lapissa. Haluankin olla se tietokirjoittaja, joka nimenomaan napsauttaa Yrjön osaksi Ungan suurta kuvaa.

Olen vuosikymmenien ajan tuntenut ”kolarilaisen lorun”, joka kuuluu näin:

”Tien täysi Taskisia, vankka joukko Vasaroita, sukunen Suikkeja, vellikaara Vettasia, nuin vähä Nutteja.” Loru on aito, mutta…miksi ihmeessä Ungat puuttuvat! Vasta Yrjö Ungan elinkaarta selvittäessäni, sen jälkeen, kun tartuin kirjahyllyssäni luuraavaan Kortesalmen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan tiedekirjaan poronhoidon synnystä ja kehityksestä Suomessa, vasta Kortesalmen muistiinmerkitsemä täyslaidallinen tietoa vastasi ihmetykseeni, missä Ungat! 

Ungan Yrjö syntyi Antille ja Orajärven Hulda Karoliinalle nyky-Pellossa. Yrjön isä Antti ja Antin isä Pieti sijaan olivat syntyneet Ruotsin Karesuvannossa. Tämä tosiasia selittää sen, että Unga puuttuu vanhasta suomalaisesta tutkimuksesta: heistä ei löydy vanhoja merkintöjä, koska Suomen Orajärven Paliskunta ”keksi” käydä hakemassa nämä ammattilaiset avukseen vasta 1890-luvun alussa.

Sen sijaan siitä olen varma, että Unga löytyy Ruotsin Lapin kirjallisuudesta, tutkimuksesta ja tarinoista. 

Ungan porosaamelaiselämään liittyvä ruotsalainen tieto vie aikaan ennen 1890-lukua; Pieti Unga tuli Suomeen lapin kielen taitoisena, omaa kulttuuriaan arvostavana ja ikimuistoisista poropaimentavoistaan tietoisena poromiehenä. Eikä ainakaan jälkipolvien kannata unohtaa sitä, että Pieti nimenomaan haettiin ammattiaan vastaaviin töihin nyky-Pellon seudulle Suomeen.

 

 Juhani Kortesalmen mukaan

 ”kun Turtolan Orajärven paliskuntaan tuli 1890-luvun alussa ammattiporomiespula, poronomistajat hakivat Ruotsin Lapista porolappalaisen Piera Ungan porojensa raitioksi. Hän toi Orajärvelle myös pääosan perhettään ja tunturiporonsa, jotka kuitenkin pyrkivät keväällä takaisin Jäämeren rantaan”.

 

Tutkija Kortesalmen mallin mukaisesti voisin käyttää nyky-Ungan esivanhimmasta nimeä Piera Unga. Saamenkielinen etunimi Piera ei näytä tulleen jälkipolville tutuksi, siksi kutsun häntä nimillä Pieti tai Pekka. Eittämättä hän kuului erittäin vanhaan poromies-Ungan karesuvantolappalaisiin, joita ruotsalaisessa kirjallisuudessa kutsuttiin myös lainiovuomalappalaisiksi, koska Ungat kesäisin jutasivat poroineen pitkin Lainiojokea ylös Yläperälle, aina Tromssaan asti.

 

Walkeapää nimeää teoksessaan Ungan suvun ensimmäiseksi, joka niinkin myöhään kuin vuonna 1923 (”har flyttat till ytterområdet”) jutasi porokarjoineen kohti Jäämerta, Paatsivuonon tuntureille (Malangshalvön) Norjan puolelle. Oiva Arvolan (Kylä jutaa) -sanoin: ”Sitokaa vuottoraipat, tehkää raito! Vasa seuraa emäänsä ja kellokas on kuningas.”

Näin Walkeapää esittelee kirjassaan Släkten Ungan (s. 49):

Nils N:son Unga, Hearva-Nihko (1867 – 1939) med hustru Sara, född Heikka (1895 – 1947), dottern Kristina (1918-?), gift med Nikolaus Svonni, Talma sameby. Sonen Nils (1922 -), gift med Sara, född Nutti (1930 – 1993), Lainiovuoma, dottern Karin (1924 – 1993), gift med Anders P:son Hurri, Könkämä. Sonen Per (1927 – 1984).

Ossian Elgström puolestaan tutustui kirjantekomatkallaan Ungan perheeseen (1918-1919).

Ote Lappalaiset -teoksesta (1919):

”Päiväkirjassa, 7. heinäkuuta, lukee:

Jag logerar hos Unga, unge Nils Unga eller Ongka, som lapparna säga med skarpt uttalat k-ljud, är en vacker lapp med utpräglat indianutseende, hans dröm är Tromsö Amts införlivande med Sverige, med ensamrätt för lapparna att bo där om sommaren. Unkas, som jag kallar honom, är livligt intresserad av mitt arbete och beklagar bara, att han snart måste in till renhjordarna i fjällen, han ville så gärnä stanna hemma och ”undervisa” mig, säger han.”  (s. 309-310)

 Kulttuurin tallettajana Elgström kuvailee Karesuvannon Ungan kasvonpiirteiltään kauniiksi ”intiaanikasvoiseksi” lapinmieheksi, jolla on unelma Tromssan saamisesta Ruotsin yhteyteen, jotta porolappalaiset kesäisin saisivat oikeuden asua siellä. Ungasta piirtyy myös vaikutelma älykkäästä, sivistyneestä lapinmiehestä, joka on vieraanvaraisesti hyvin kiinnostunut, ja ylpeäkin siitä, että vieras on pysähtynyt hänen kodalleenn. Unga haluaisi tutoroida (opastaa) vierastaan, mutta ”kun nyt on lähdettävä porojen kanssa tunturiin”. 

 

 

Pieti Ungan jälkipolvia niminä, jotka tällä hetkellä tiedossa

 

1. Pieti (Pekka) Antinpoika Unga, s. 11.10.1837 Karesuvanto, k. 1896 Kolari.

Vaimonsa: Inger Katarina Niilontytär Labba, s. 20.5.1839, Karesuvanto Ruotsi, k.?

Vaimonsa: Ella Knuutintytär Sunna, s. 24.7.1856 Jukkasjärvi, k. 24.7.1903 Turtola, 32 Harju.

Pietin isä: Anders Jonasson Unga, s. 3.3.1798 Karesuvanto, k. 80-vuotiaana 13.5.1878.

Pietin isän isä: Jonas Guttormsson Unga, s. 28.8.1768 Karesuvanto.

 

2. Pietin ja puolisonsa lapset:

 

* Antti Pietinpoika Unga, synt.13.11.1863 Karesuvanto, kuollut 30.4.1936 Turtola. Vaimonsa: Hulda Karoliina Iisakintytär Orajärvi, synt. 2.9.1869 Pello, kuollut 4.10.1907 Turtola. Antin ja Huldan jälkipolvien kannalta Hulda-äidin kuolema tapahtui liian varhain, jo 1907.  

 

* Saara - Maria Pietintytär Unga, aviossa Harju, synt. 6.4.1868 Karesuvanto, kuollut 27.5.1937 Pellossa. (Saara-Maria osasi rippikirjan mukaan lukea ”ruijaksi”, tarkoittaa vanhaa Norjassa puhuttua   suomea)

Miehensä: Kalle Juhonpoika Harju, e. Orajärvi, synt. 27.1.1864 Orajärvi, kuollut 19.6.1950 Pellossa. Pari oli vihitty avioon 14.7.1889. He saivat 5 lasta, sukua jatkoivat Yrjö Jokiharju (s. 1898) ja Fanni Vanha (s. 1901).

 

* Heikki Pietinpoika Unga, synt. 9.11.1876 Karesuvanto, kuollut 18.4.1919 Pello. Vaimonsa: Heta Matilda Lantto, synt. Pajala, Ruotsi, kuollut 4.3.1929 Pellossa.

Heikin ja Hetan lapset: - Väinö Henrik Unga, synt. 17.2.1910 Pello, kuollut 31.10.1982 Pellossa, Väinön aviopuoliso: Emma Elina Havela, synt. 19.7.1912. Pariskunnalla lapsi: Maila Margit Unga, aviossa Karppinen, s. 23.8.1931 Pello.

-Ottilia Adele Unga, aviossa Mukka, synt. 28.10.1908 Turtola, kuollut 28.1.1999 Turtolassa.

 

* Johannes Pietinpoika Unga, synt. 2.3.1880 Karesuvanto, kuollut 3.7.1948 Tärendö, Ruotsissa. Vaimonsa: Signe Sofia Isakintytär Männistö (ent. Kangas) Sieppijärveltä, synt. 7.5.1883.

 

3. Antin ja puolisoittensa lapset:

 

* Hilja Elina Antintytär Unga, aviossa Enbuske, synt. 27.7.1892 Turtola, kuollut 4.1.1966 Pello.

Elina oli menettänyt äitinsä (k. 1907) 15-vuotiaana.

Elinan mies: Tuure Iisakki Juhonpoika Enbuske, synt. 15.12.1888 Turtola. Sukukirjan mukaan lapsia   Elinan kanssa seitsemän. Vanhin poika, seppä Eero Henrik Enbuske (s. 1921) kaatui Jatkosodassa, 18.12.1942. Pojista Kalevi Enbuska (1929 – 2016) oli autokorjaamoyrittäjä, joka elinaikanaan tallensi perinnetietoa äitinsä suvusta, Ungasta. (Esimerkkinä valokuva Porovaaran karhunkaadosta.)

 

* Tyyne Maria Antintytär Unga, aviossa Gullsten, synt. 26.11.1893 Turtola, kuollut 1.11.1957 Kolari. Puoliso: Leonard Immanuel Gullsten, synt. 1.7.1896. Pariskunta tiettävästi lapseton. Tyyne-täti kasvatti yhden Yrjö-veljensä äidittömäksi jääneistä pojista, Heikki Ungan.

 

*Eevert Einari Antinpoika Unga, synt. 8.6.1896 Turtola. (Antti-isänsä kanssa vuoden 1917 Porovaara-kuvassa.) Vaimonsa oli Konttajärvellä, 30.5.1900 syntynyt Fanni Helena Lanko. Pariskunnan lapsia Signe Niemeläinen, Antti Einari Unga, Saara Tuula Tellervo Unga, Esa Onni Erik Unga.

 

*Saimi Eufemia Antintytär Unga, synt. 6.1.1899 Turtola, kuollut 28.4.1949 Tukholmassa.

 

*Alida Karoliina Antintytär Unga, synt. 6.8.1900 Turtola, kuollut 15.5.1984 Jukkasjärvellä.

 

*Aino Amalia Antintytär Unga, synt. 5.6.1902 Kolari, kuollut 16.3.1941 Övertorneå, Ruotsissa. Puoliso Isak Arvid Ackelid, synt. 31.8.1888 Alatornion Liakka, kuollut 2.7.1966 Övertorneå.

 

* Yrjö Albert Unga, synt. 17.7.1904 Pello, kuollut 28.11.1955 Kolari. Oli menettänyt äitinsä 3-vuotiaana. (Yrjö on Antti-isänsä ja Eevert-velipojan kanssa vuoden 1917 Porovaara-kuvassa.)

Vaimonsa: Eeva Liikamaa (1912 – 1946).

Lapsia syntyi (1934 – 1944) viisi: Leo (s. 1934), Veli (s. 1935), Heikki (s. 1937), Reino (s. 1938) ja Aila (s. 1944). Lapset menettivät äitinsä 1946, tammikuussa.  

 

* Väinö Antti Antinpoika Unga, synt. 26.7.1906 Pello, kuollut 3.4.1964 Kolari. Rintamaveteraani, 8./JR54. Vuorijärven taistelut, Sieminki, Kutsajoki, Muotkavaara, Pilkkavaara, Vuorikylä, Kirakkakangas, Nuottavaara. Menetti äitinsä 1-vuotiaana.

Vaimonsa: Eeva Esteri Pasma, aviossa Unga, synt. 25.8.1913, kuollut 1998. Lapsia syntyi (1936 – 1954) kaksitoista.

 

Anna Sirkka (synt. 1878) synnytti kolmoset (vuonna 1915) leski Antti Ungalle sen jälkeen, kun oli itsekin jäänyt leskeksi Manne Koivumaasta (s. 1873).  Aikansa ”lööppiuutinen” lienee tämä tapaus ollut kunnan virkakunnalle, metsäherroille, kirkonväelle, isoille taloille!  Sirkan kolmosista tuli Brita Annantytär Sirkka, Eeva Annantytär Sirkka (aviossa Lohiniva) sekä Iisak Annanpoika Sirkka.

 

 

 

Antti Ungasta on jäänyt luonnehdintoja, tietoja ja muistoja    

 

Karesuvannosta raitioksi Orajärven paliskuntaan pian isänsä jälkeen tullut Pietin 19-vuotias poika Antti eli Unka-Antti (1863 – 1936) avioitui suomalaistytön kanssa.

Kasvavan perheen myötä Antti jätti kota-asuntonsa ja ryhtyi elämään ”lannan malliin” poromiehenä ja kruununtorpparina 1900-luvun alussa Kolarin Aitamännikössä.  Antti Ungan malliin siis sopi jatkaa ammattiaan arvostettuna ja tarmokkaana poromiehenä. Antilla oli kestikievari Aitamännikössä, ja hän asui ennen kuolemaansa Sammalvaarassa.

 

Liikamaan Helena kirjoittaa Satan sukua -kirjassaan ansiokkaasti poronhoidosta ja aidoista (s. 235). ”Kyllä vanha kansa tiesi”, voi sanoa Helenan talteen laittamista muistoista, joiden tietolähde on ollut Myllyn Miia (Eufemia Kuru, o.s. Satta).

Näin Helena: ”Ungan Pekan kerrotaan tulleen Karesuvannosta poropaimeneksi. Häntä oli pyydetty hoitamaan tämän alueen porokarjaa. Näin kertoi Myllyn Mia. Pekan poika Antti aloitti jo isänsä aikana ja jatkoi täysverisenä poromiehenä isänsä jälkeen samoilla kairoilla perimäänsä paimenen virkaa. Pieti-isän pojat (Antti, Heikki ja Johannes) olivat saaneet vielä kunnon kasvatuksen isiensä ammattiin, osasivat saamen kielen ja elivät paimentolaisen elämää. (Antin kuva Helena Liikamaan Satan suku – kirjasta.)

 

Poromerkkikuvan selitys alla: 

Lapin Kansa, 1928. Kalle Malisen ilmoituksen alla lukee Antti Ungan 23.11.1928 päivätty viesti. 

”Yllä ja alla kuvatut poronmerkit ovat ylimuistoisista ajoista olleet käytännössä ja kiellän kenenkään niitä käyttämästä. Kolarin Sieppijärvellä 23.11.1928 Antti Unga.”

           

                           

Jo vuonna 1931 julkaistuun tietokirjaan oli saatu tieto Antti Ungan asemasta Kolarin poronhoidossa. Lainaus:

” Kolarin vuoriset sydänmaat ovat hyvin poronhoitoon soveltuvia. Pitäjä käsittää kaksi paliskuntaa: Alapalkisen ja Ylipalkisen. Etenkin Ylipalkisen poroluku on nykyjään hyvin korkealla, ja kunnassa kokonaisuudessaan on sen pienuudesta huolimatta yli 5000 poroa, vaikka ne maailmansodan jälkeen olivat miltei kokonaan hävinneet. Pysyvästi ei näin suurta määrää voida pitääkään, laitumet ovat riittävät ainoastaan n. 2000 porolle.

Parhaita poronhoitajia ovat muinaisten porolappalaisten jälkeläiset, jotka myös toimivat palkisten yhteisinä paimenina. Huomattavimmat ovat kaksi lappalaista sukua Unga ja Suikki, joiden päämiehet ovat vielä lapin kielen taitoisia. Suurimmat poronomistajat ovat Herman Lantto ja Antti Unga, joista edellinen omistaa n. 450, jälkimmäinen 300 päätä.”

 

Poromiehet ovat aina osanneet (ja edelleen osaavat) luonnon merkit ja sään. Tämä nousee mieleen, kun tutkii yllä olevaa poroaidalla otettua arvokasta kuvaa. Aidoilla eletään Ungan aikaa.

Jos poronkarva on märkää, sataa.

Jos se on kuiva, on pouta.

Jos poronkarva heiluu, tuulee.

Jos ei heilu, on tyven.

Jos poronkarva on kuurassa, on pakkanen.

Tohtori Juha Joonan väitöskirjassa (2019) Ikimuistoinen oikeus kuvataan myös raitiolappalaisten asemaa ja raitiojärjestelmän päättymistä. Muutama lainaus tästä:

 

”Osa poronhoitajiksi tulleista lappalaisista saapui alueelle varsin myöhään. Porolappalainen Piera Unga muutti Karesuvannosta pororaitioksi Turtolan Orajärvelle 1890-luvulla.”

 

”Kolarin kaikki porot hoidettiin vielä vuonna 1894 neljässä paimennuskunnassa, joista kolme oli lappalaiskotakuntia. Vuonna 1912 Kolarin paliskuntaan oli merkitty lappalainen Heikki Unga. Kolarin yläpaliskunnassa itselliseksi ja poropaimeniksi oli merkitty Kalle ja Tuomas Suikki sekä Luurens Gardin.”

 

”Raitiolappalaisten käyttämä lapin kieli (myös Pieti Ungan ja poikiensa) oli pohjoissaamea.”

”Lappalaisraitioiden harjoittama poronhoito säilyi pitkään elinvoimaisena erityisesti Tornionlaaksossa. Keskeinen syy siihen, minkä vuoksi raitiosaamelaiset säilyivät omana ryhmänään aina 1900-luvun alkuun, oli heidän harjoittamansa elinkeino. Toisin kuin metsästyksestä ja kalastuksesta pääasiallisen toimeentulonsa saaneiden metsäsaamelaisten, pororaitioiden oli mahdollista sovittaa elinkeinonsa alueelle muuttaneiden suomalaisten uudisasukkaitten harjoittaman maanviljelyksen ja karjanhoidon kanssa.”

 

Lapin Kansa. 11. tammikuuta 1934. Uutinen julkaistaan aikana, jolloin Antin poika, Yrjö Unga jo toimii paliskunnan poroisäntänä. Antin porokarjan ostajat ovat hänen omat pojat ja Tyyne-tytär.

"Huomattava porokauppa Kolarista. Poronomistaja Antti Unga on joulun alla myynyt noin 150 päätä käsittävän porokarjan Einari (=Eevert), Yrjö ja Väinö Ungalle sekä Tyyne Gullstenille Kolarista. Kauppahintaa ei ilmoitettu. "

 

Kirjailija Ludwig Munsterhjelmista (s. 1880) tuli 1900-luvun alussa erinomaisen hyvä väärti Antti Ungan kanssa; olihan Unga niitä paikallisia miehiä, joilla eränkäynti oli verissä.  

Sieppijärven kyläsivuston Tarinat- sivuilta löytyy tietoa ja Munsterhjelmin itsensä kirjoittamia kuvauksia metsästysreissuistaan Porovaaran ja Nälännön palkisilla. (Upeaa mielestäni on, että vanha Petsamo ja Kolarin-Pellon metsänhoidollinen alue ovat mahtuneet samaan kirjaan. (Kirjan nimi lähteissä.) 

 

Munsterhjelmin tarinoissa Heikki Metsävainio Pasmajärveltä toimii kirjailijan soutajana, ja Pasman Iisko ammattimetsästäjänä. Toisaalla moneen otteeseen kuvaan astuu Ungan Antti. 

Näin sanoo Munsterhjelm: ”Metsässä voi olla käsittämätön epäonni, Antti sanoi, samalla kun hän heitti muutaman tervaskalikan tuleen, joka siitä leimahti jälleen ja valaisi kodikkaasti pirtin. Antti oli syntyjään Norjan (auts) tunturilappalaisia, pieni ja jäntevä, mutta vikkelä kuin kärppä. Aina iloisena ja hilpeänä hän oli erinomaista seuraa metsässä. ”

 

Antti Ungan päivätyö maamme porotalouden hyväksi päättyi Vapun aattona 1936. Kuva Helena Liikamaan Satan suku -kirjasta.

 

   

 

Lapin Kansa, suru-uutinen 5.5.1936,

 ”Vapunaattona kuoli Pellon sairaalassa poromies Antti Unga Kolarista noin 72 vuoden ikäisenä. Vainaja suoritti poromiehenä pitkän ja suuriarvoisen päivätyön maamme porotalouden hyväksi, ollen sen parhaita tuntijoita. Hän tunsi koko Länsi-Lapin seudut tarkkaan ja poromerkit olivat hänelle tuttuja aina Enontekiötä myöten. Luonteeltaan hän oli hyväsydäminen ja vieraanvarainen. Vainajaa jäivät lähinnä kaipaamaan lapset perheineen. ”

 

Antti Ungan muistetaan olleen hyväsydäminen ja vieraanvarainen. Isiltä perinnöksi saatua olivat äly ja sitkeys sekä se, että ahneuden synti ei Ungan elämää rasittanut. Lopuksi vielä Helena Liikamaan kirjaus, joka antaa kunniaa lappalaisille: ”Poroista on saatu maitoa. Sitä on syöty ja on valmistettu juustoa. Lappalaiset olivat tervetullutta väkeä taloihin, sillä lihapadat porisivat tulella ahkerasti. Liha on lappalaisten pääasiallisin ruoka ja sitä riitti aina talonväellekin. Kesäaidoilla oli tavallisesti vähän väkeä, kun ei tehty muuta kuin vasojen merkintä, mutta syysaidat kokosivat väkeä aivan kuin markkinoille.”

Kuva Helena Liikamaan Satan suku -kirjasta (1986). Kuvateksti: Samalla aidalla (Toramaa) 3 Otto Kultti, 4 Väinö Unga, 5 Kalle Koivumaa, 6 Antti Pasma, 7 tullimies ja 8 Hannes Kunelius.

 Alla SA-kuva. Julkaistu Palkiselta palkiselle -julkaisussa. Kuvan yhteydessä teksti: ”Uljaimmat ajokkinsa luovutti Lappikin äskeisessä sodassa isänmaata palvelemaan.”

 

Antin pojista Yrjö Unga oli syntynyt 17.7.1904 Kolarin Aitamännikössä. Hän pääsi jo pikkupoikana miesten mukaan karhumetsälle.

Alla on kuva vuodelta 1917, ja kuvassa 13-vuotias Yrjö näkyy takana keskellä, puun takana. Yrjön Antti-isän tiedetään kiertäneen karhun hiihtämällä pesäänsä. 

 

Porovaaran karhunkaato 3.4.1917. 

Istumassa Metsähallituksen aluemetsänhoitaja Eelis Sammallahti (ei Eemil), joka seurasi tehtävässään mm. Carl Munsterhjelmia (1902 – 1910). Vasemmalla poromiehet Antti Unga, Eevert Unga ja Yrjö Unga. Edessä keskellä (karhun vieressä) tullivartija Pekka Korteniemi ja oikealla edessä metsänhoitaja Rovaniemeltä, Seth Nordberg (ei Sieppijärven Nordberg).

Takana karhukeihästä pitelee Iisakki Pasma (ammattimetsästäjä) ja vieressä on Heikki Metsävainio Pasmajärveltä hänkin. Kalevi Enbuskan kotiarkistosta peräisin olevaa kuvaa on tekstitetty myöhemmin eli julkaistu jossakin. Kuvan sisältämän tarinan mukaan metsäherrat ja tullimies Korteniemi ostivat karhun Antti Ungalta.

Lisäarvoa kuvalle antaa tieto, että Kalevi Enbuskan (1929-2016) äiti oli Hilja Elina Antintytär Unga (1892 - 1966), Antti Ungan tytär.

 

 

 

Kolarin Alasen Paliskunnan poroisäntä (1930 – 1938) Unga, Yrjö Albert

  

On perusteltua korostaa, että Yrjö Ungan elämässä ne kahdeksan vuotta, jolloin hän hoiti Kolarin Alasen paliskunnan poroisännyyttä, lienevät olleet hänen elämänsä parhaita. Siihen aikaan Yrjö (1904 – 1955) perusti perheen Pasmajärveltä kotoisin olleen Eeva Liikamaan (1912 – 1946) kanssa. Perhe sai ikään kuin oman elämänsä kunniaksi nopeassa tahdissa neljä potraa poikalasta, alkaen Leo (s. 1934), Veli (s. 1935), Heikki (s. 1937), ja poikasarjan kuopus, Reino (s. 1938) – lopuksi myös Aila-tytön (1944).

 

Pian tavallisen elämänmenon romutti varoittamatta syttynyt Talvisota (1939). Myös Yrjö Unga velvoitettiin osallistumaan sotaan alusta alkaen syntymävuotensa perusteella.  Omasta mielestään Yrjön sotapolku kuitenkin katkesi kesken kaiken, ja se oli pettymys! Vietyään perheensä Ruotsiin evakkoon, ei hän päässytkään toisten miesten tavoin takaisin kotiin Suomeen, ”miesten töihin”. 

 

Kaiken kaikkiaan Yrjö Unga ei ennen kuolemaansa saanut kokea suomalaista kunnianpalautusta, joka rintamaveteraaneille vasta myöhemmin kuin 1950-luvulla myönnettiin. Yrjö oli todellakin rintamasotilas, jonka  matrikkelitiedot ovat vaikuttavia:

 

Yrjö Albert Unga.

 

1. sotamies

 

2. Talvisota a) tehtävät: pikakivääriampumisen apulainen

b) yksikkö: 1./Er.P. 26, selitys: rintama oli Sallan suunnalla, Erikoispataljoona 26, sen ensimmäinen komppania. Eli

1. komppaniassa oli sijoitettuina Ungan tavoin vanhimman ikäluokan miehiä. ”Kaveria ei jätetty”.

Pataljoonan komentoryhmään kuului neljä joukkuetta. Ryhmän kolarilainen sotamies, Olavi Pääkkölä toimi tähystäjänä. Saman komentoryhmän ensimmäisessä joukkueessa Yrjö Unga oli pikakivääriampuma-apulainen, ja patruunoiden kantajana toimi saman pitäjän mies, korpraali Ilmari Kaitala Sieppijärveltä.

I joukkueen johtaja Vilho Väyrynen on kirjoittanut kirjan. Hänen joukkueensa miehistä lähes puolet oli kolarilaisia. Kirjassaan hän puhuu arvostaen näistä länsirajan pohjoispuolen kunnan miehistä, jotka olivat yleensä 10 vuotta johtajaansa vanhempia. Lysti heidän kanssaan oli elää ja jakaa kohtalonsa sodan vaikeissakin olosuhteissa. Teltan pystytys näyttää olleen malliesimerkki miesten kätevyydestä: teltta pystyyn, haot lattialle, kamiinan sytytys jo ulkona, savutorven jatkot yhteen ja paikalleen sekä kahvi kiehumaan; kaikki oli selvää muutamassa minuutissa. Ei ihme, että hän sanoo miehillä olleen hyvä pohja ja elämänkokemus.

c) taistelupaikat: Sallan-Pelkosenniemen viivytystaistelut, Pelkosenniemen-Saijan takaa-ajo, Saijan puolustustaistelut, Märkäjärven taistelut.

3. Jatkosota a) tehtävät: kiväärimies, ajomies

b) yksikkö: 8./JR 54, Esik.I/JR8, selitys: rintama Sallan suunnalla, 54. Jalkaväkirykmentin 8. komppania (kolarilaiskomppania), Esikunta, 8. Jalkaväkirykmentin 1. komppania

c) taistelupaikat: Vuorijärven taistelut, Makiakuunvaara, Alakurtin valtaus, Keski-Vilmanjoki, Ala-Vilmanjoki; Loimolan suunta.

 

Kuva Rintamalta-tarinasta: 

Palkiselta Palkiselle -julkaisusta.

Tämä tarina ei liity Yrjö Ungan kokemuksiin.

Yrjö Ungan sotareissu päättyi (tieto vaimon ja lasten äidin vakavasta sairastumisesta) aikaisemmin kuin Jatkosota ja sitä seurannut Lapin sota. Heinäkuun 1. päivänä 1944, muutama kuukausi ennen evakuointikäskyä, syntyi perheeseen tyttö, Aila Sisko.  Lokakuussa koko Lapin väestö määrättiin evakkomatkalle. Ruotsiin vei Yrjö Ungan ja perheensä tie niin ikään.

Evakkoajalta ovat peräisin ne Yrjö Ungan sepittämät viisut ja laulut, jotka Kolarin kansalaisopiston perinnepiiri myöhemmin 1980-luvulla tallensi kirjaksi. 

Eniten laulut kertovat Ungan lahjakkuudesta, tunne-elämän käsittelystä ja sotaan liittyvästä pettymyksestä. Hänen vahvuutensa oli asioiden käsittely kirjoittamalla.

 

 

Evakkolaulujen sanat puhuvat ja selittävät jäämistä ”vaimojen sakkiin”

 

Yrjö Unga on kirjoittanut laulun Paluu Ruotsista 29.1.1945.

 Siinä hän riimittelee mm. näin:

Tämän laulun tehin minä Ruotsin Matforsissa, 

kun luulin minäkin pääsevän teidän mukana koti Suomeen. 

Vaimoni sairauden vuoksi lähtöni myttyyn meni, 

kun minä jouvuin lasten kanssa teidän vaimojenne sakiin jäämään.  

(Laulu lauletaan Lauletaan me nuoret pojat -sävelellä. )

Nyt aion minä tässä jonkun värssyn kirjoittaa

 ja itseäni lohduttaa suuressa surussa.

On suru mulla suuri, johon lohtua en löytää voi,

kun kovan onnen lapseks minä synnyin maailmaan.

Tuo puolisoni myöskin täällä maailmassa kärsiä saa, 

kun koko elämänsä hän sairaana viettää saa.

On lapsukaisia meillä noin puolikymmentä. 

Tuo lasten hyvä äiti, taas sairaana lepäilee.

 

 

 

 

 

 

Lähteet:

Pentti Jaako. Suomussalmelta Ihantalaan. Kolarilaisten sotatie 1939 – 1945. (1992)

J. Juhani Kortesalmi. Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa. SKS (2007)

J.E. Rosberg, Kaarlo Hilden, Erkki Mikkola. Suomenmaa, osa 10 Oulun lääni Pohjoisosa. Sivu 235. WSOY (1931)

Markku Torkko (toim.) Palkiselta palkisille. Paliskuntain yhdistys 1948 – 1998 50 v. (1998). Julkaisun toimituskunta: Jouni Filppa (Sieppijärven perua), Timo Hannula, Veikko Huttu-Hiltunen ja Mauri Nieminen.

Mauno Kylli, Markku Torkko (toim.). II Lapin kaskukirja. Yleisön pyynnöstä. (2015)

Oiva Arvola. Linnustajan maa. (1977)

 

Juha Joona. Ikimuistoinen oikeus – tutkimus Lapin alkuperäisistä maa- ja vesioikeuksista. (2019)

Erkki Pääkkönen. Saamelainen etnisyys ja pohjoinen paikallisuus. Väitöskirja, Lapin yliopisto. (2008)

Siv Rasmussen. …vellikaara vettasia…Muonion ja Äkäslompolon alueen saamen historia. (2008)

Pekka Raittila. Lestadiolaisuus 1860-luvulla. Leviäminen ja yhteisönmuodostus. (1976)

 

Esko Orajärvi, Väinö Enbuska. Enbusken suku, osa 1. Enbusken sukuseura ry. (2018)

Esko Orajärvi & Kylli-Nivan sukuseura ry. Nivan suku, osa 1. Pellon Nivat. (2014)

Esko Orajärvi & Kylli-Nivan sukuseura ry. Koskenniemi, osa 2. (2013)

Esko Orajärvi, Leena Harju, Erkki Buska & Kylli-Nivan sukuseura ry. Nivan suku Släkten Niva, osa 8, ns. Aapuan sukuhaara. (2018)

 

Ludwig Munsterhjelm, Matti J. Särömaa. Kadotetut paratiisit. (2000)

Laura Manninen (toim.) Evakkotie. Muisteluksia kolarilaisten evakkotalvesta 1944-45. (1990)

Kaija Hiilivirta, Riitta Lenkola (toim.) Evakkolauluja. (1994)

Helena Liikamaa. Satan sukukirja. (1986)

Ylitornion Rintamamiesveteraanit. Ylitornion Sotaveteraanit. (toim.) Ylitorniolaiset sodassa. (1989)

 

Ossian Elgström. Lappalaiset. Resor i Lappland och Norge. 

Stockholm (1919) & Lars J. Walkeapää. Lainiovuoma-samernas gamla renflyttningar till Norge. Om sommarbosättningar i Troms fylke på 1900-talet. (2012) Lainiovuoman seutu sijaitsee Ruotsin Jukkasjärvellä, Tornion Lapissa.

Nämä kaksi teosta puhuvat samoista Ruotsin Lapin suvuista. Molemmissa on mukana Nils Unga, mutta ei Pieraa tai Anttia perheineen, koska he olivat tuohon aikaan jo kutsuttuina ammattimiehinä Suomen Turtolassa.

Kirjan ydin on Danil Sergejeffin ja Varvara Bogdanoffin avioliitto.

Kirja on välitysmyynnissä Sukututkijan verkkokaupassa.

Tilaukset e-mail: 

https://kauppa.genealogia.fi/

tai puh. 044-3624388 (Korhonen K.)

 

Kirja on kunnianpalautus Taneli Sergejeffin kalastajasuvulle

Taneli ja Tanelihha Sergejeffin perhe eli täysin omavaraista ja vapaata kalastajan elämää aina siihen asti, kun Petsamosta piti paeta evakkomatkalle. Tämä perhe oli niitä, jotka eivät evakon jälkeen asettuneet Tervolaan.

Kaikki kirjan tiedot ja kertomukset perustuvat perheenjäsenten kokemuksiin, muistoihin ja kirjauksiin.

Tekijä: Kata Vienontytär Korhonen

Kirjan nimi: Kaikella on kääntöpuolensa. Varvara ja Danil Sergejeffin sukukunta Petsamosta. 

3. painos, 2022, 349 sivua.

Kustantaja: Kata Vienontytär Korhonen

Seuraavan esittelyn on kirjoittanut Hannu Korhonen Orimattilasta. 

Kirjoittaja on Rautalammin Korhosten sukua, mutta elänyt elämänsä Tornionjokilaakson Kolarissa. Edellisessä kirjassaan Peiliin katsomisen paikka hän kertoi Väylänvarren vaimoista. Tämän kirjan kohde on kauempana maantieteellisesti, mutta ei henkisesti. Kata kirjoittaa Sergejeffeistä kuin omasta suvustaan. Onhan hänellä tosin yhteyskin tähän sukukuntaan, vaikkakin vain väärän koivun takaa eli siis avioliittojen kautta. Niin kuin kyllä minullakin!

 

Kirjan aineisto rakentuu kolmen tukipilarin varaan. Niitä ovat valokuvat, jälkeläisten muistinvaraiset kertomukset ja tekijän laatimat sukuselvitykset. Suuri osa kuvista on Hannes Pukin 1920-luvulla ottamia. Niitä on julkaistu aikaisemmin kirjassa Petsamon kuvia (Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, 1992, 161 s.), jonka toisena tekijänä oli Varvaran ja Danilin poika Kiril. Yllättävän paljon kuvia Petsamon karjalaissuvuista onkin löytynyt.

 

Alussa vaikuttaa siltä, että kirja olisi rakenteeltaan hajanainen. Pitemmälle luettuna paljastuu, että näin ei ole, vaan että rakenneratkaisu on suorastaan nerokas. Ei ajan- eikä paikanmukainen jäsennys olisi tehnyt mahdolliseksi niin monenlaisten ainesten sitomista yhdeksi kirjaksi. Sen sijaan sukuun ja sukulaisten elämänvaiheisiin perustuva jäsennys sitoo kaiken yhteen luontevasti.

 

En ole tavannut montakaan kirjaa, jonka jäsennys nousisi sisällöstä yhtä vaivihkaa ja sormella osoittelematta. Se, miten hyvin jäsennys tosiaan vastaa sisältöä, paljastuu lukijalle vähitellen, minulle vasta, kun kaksi kolmasosaa kirjaa oli luettu. Kun oivallus oli syntynyt, niin käsitys vain vahvistui loppua kohti. Jonkinlaista osviittaa olisin voinut saada sisällysluettelosta, mutta kukapa nyt aloittaisi kirjan lukemisen sisällysluettelosta. Olisi ehkä kannattanut, sillä muuta hakemistoa kirjassa ei olekaan.

 

Sukuselvitykset, muistelut, miesten ja naisten työt, sodat ja rauhat sekä ajat ja paikat lomittuvat kokonaisuudeksi, jossa kukin kertoja pääsee esille omalla äänellään. Kirjalla on kaksi ansiokasta erityispiirrettä. Toinen on runsas kuvitus: 230 valokuvaa yli sadan vuoden ajalta. Ja erityisesti valokuvissa olevien henkilöiden, paikkojen, esineiden ja kuvanottotilanteiden tunnistaminen. Toinen on sukulaisten muistelut, joissa sijansa saavat pienet arkielämän tilanteet ja suuret maailmantapahtumat.

Kirjan ydin on Danil Sergejeffin ja Varvara Bogdanoffin avioliitto. Jos kirjan tapahtumista yrittäisi rakentaa aikajanaa, niin huomaisi, että yksi merkittävimmistä aikaisemmista tapahtumista on Danilin vanhempien muutto vuonna 1884 kolmella porolla Vienan Pääjärven Niskan kylästä Petsamoon. Vuoden ikäinen esikoispoika ei kestänyt matkan rasituksia, mutta pian Petsamoon tulon jälkeen – jo saman vuonna – syntyi toinen poika Danil. Myös Varvara oli vienankarjalaista sukua eikä saamelaisia, vaikka sukuun kyllä naitiin Petsamossa saamelaisiakin vaimoja.

 

Heillä oli 13 lasta ja enemmän kuin 50 lastenlasta. Tämän sukulaisverkoston varaan on ollut mahdollista virittää kertomuksia Petsamon kalastajien elämästä, Hardanger-kirjonnasta, Stalinin vainoista, talvi- ja jatkosodasta, venäläisten partisaanien tekemistä siviilimurhista ääriesimerkkinä Danilin ja Varvaran viisivuotias pojanpoika, Lapin sodasta ja saksalaisten ottamista suomalaisista sotavangeista, Petsamon luovuttamisesta Neuvostoliitolle, evakkoon lähdön jälkeisestä elämästä, Inkerin suomalaisista, Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, Ruotsiin muutosta ja monista muista Suomen historian vaiheista. Erityistä viehtymystä kirjoittaja näyttää tuntevan historian vaiettuihin vaiheisiin, joista edellä mainituista ovat ainakin venäläiset partisaanit, inkeriläiset ja saksalaisten suomalaiset panttivangit.  

 

Katan kirja ei ole vain kirjallisuusselvitys, vaan tärkein ja koskettavin osa perustuu Danilin ja Varvaran jälkeläisten muisteluihin. Nämä ovat sellaista antia, jota ei mistään muualta ole saatavissa ja joka häviää muistajien mukana, jos kukaan ei niitä merkitse muistiin. Niitä on kymmeniä sivuja usean lapsen ja lapsenlapsen muistelemina. Kirjan erityinen arvo on juuri tämän muistinvaraisen kulttuuriperinnön kokoamisessa ja säilyttämisessä tuleville sukupolville.

Kirjassa ei ole henkilö- tai paikkahakemistoja. Ihmisten osalta tätä puutetta paikkaa sisällysluettelo, joka etenee henkilöittäin. Useita pieniä sukupuunpalasia on Danilin ja Varvaran lapsien ja osin lapsenlapsienkin perheistä. Sen sijaan koko sukukunnasta ei ole sukupuuta. Minulle sellaisen sukupuun hahmotteleminen oli avain kirjan ymmärtämiseen ja sen näkemiseen, miten laajasta suku- ja sukulaisuusverkostosta petsamolaistenkin kohdalla on kyse. Samalla kirja avaa ikkunoita myös vienankarjalaisten, erityisesti Kiestingin suunnan, sukujen historiaan.

 

Danilin ja Varvaran sukukunnan vaiheet ovat poikkeuksellisen monitahoiset. Siksi kirja on kiinnostavaa luettavaa sellaisellekin, joka ei ole sidoksissa tähän sukukuntaan tai muutenkaan Petsamoon.