21 marraskuuta 2012

Viitekehyksenä suuren maailman vaelluspolut


Laestadiuspolku lähtee Sieppijärveltä kohti Ruotsin Pajalaa. Alunperin se on ollut vanha heinätie Pajalasta Sieppijärvelle.
Salattuja Voimia -kirja on vaeltamisen inspiroima, mutta kirjailija Sinisalo ei ole liikkunut Lapin maisemissa.           


Johanna Sinisalo. 
SALATTUJA VOIMIA
Opas valoisille ja pimeille poluille. 
(Teos, 2012)

Salattuja voimia on ensimmäinen Sinisalon kirjoista, joita olen lukenut. En tiennyt hänestä ennakkoon juuri mitään, vaikka kustantaja sanoo, että Sinisalo on "kansainvälisesti menestyneimpiä ja omaperäisimpiä kirjailijoitamme". Hän on saanut palkintoja sekä Suomessa (Finlandia-palkinto, 2000) että ulkomailla (USA, James Tiptree Jr. -palkinto, 2005). Minun on kuitenkin helppo sanoa, että voin ottaa kantaa häneen ja hänen kirjailijan omaperäisyyteensä vasta sitten, kun olen lukenut esimerkiksi ne teokset, jotka ovat  lyönet itsensä läpi Suomessa; eli ne, jotka ovat päässeet myyntilistojen kärkeen.

Syystä tai toisesta olen aina vierastanut tarinoita, jotka vievät lukijansa science fiction -maailmaan. Tähän asti olen luokitellut Sinisalon science fiction -kirjailijaksi. Tämä lienee yksi syistä, miksi en ole aikaisemmin tarttunut hänen kirjoihinsa. Salattuja voimia on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin esimerkiksi sitä, mitä kirjan nimi lupaa. Salattuja voimia on minulle matkakirja; sitä lukee kuin parastakin matkakirjaa, siis tietokirjaa. Koska Sinisalo todellakin on vaeltaja, siis tähtivaeltaja, on tämä hänen kirjoistaan se, joka houkuttelee lukijaakin kokeilemaan jalankulkua. Minulle Salattuja voimia on vaeltamista harrastavan ammattikirjailijan matkakirja.

Kirja on ehdottomasti hyvä, sillä se avasi silmiäni suhteessa patikointiin Suomessa ja muualla maailmalla.

Tässä kirjassa Sinisalon kansainvälisyys on sitä, että koska hän ei toistaiseksi ole vaeltanut Suomen tai Lapin vaellusreiteillä, ovat kirjan tapahtumapaikat hyvinkin eurooppalaisia, amerikkalaisia, australialaisia. Kansainvälisyyttään kirjailija korostaa käyttämällä oikeita paikannimiä tyylin Alpine Pass Route, Walnut Mountain Shelter jne. Kirja on kokoelma "kaukana kotoa" tehtyjen vaelluksien inspiroimia fiktiotarinoita ja anekdootteja; vaeltamiseen liittyvää asiaa ja osoitteita on paljon.

Ehdottomasti suurin pettymys itselleni  on kirjailijan muistutus siitä, että hän ei "missään tapauksessa ylenkatso Suomea patikointimaana".  Sinisalo kirjoittaa: "Olen käyttänyt kotimaan polkuja hyvinä vaihtoehtoina lyhyille irtiotoille arjesta. Kokemukseni omista metsistämme on kuitenkin suppea ja Lappikin vasta tulevien kohteiden listalla."  - Oih ja voi, sanoo tämä Lapissa asuva lukija.

Olen käynyt Australiassa, mutta en valitettavasti tullut tuntemaan sitä Australiaa, mistä Sinisalo kirjoittaa. Siellä "elämysbussit kulkevat moottoriteiden sijasta kiinnostavilla sivuväylillä, ja jokaisen päivän ohjelmaan kuului erilaisia aktiviteetteja - mukaan lukien lyhyitä patikkaretkiä epätavallisissa ympäristöissä näköalapaikoilta sademetsiin".  Nyt tiedän paljon enemmän!

Minulle oli uutinen, että muuallakin päin Eurooppaa kuin Espanjassa on pitkiä vaellusreittejä. On uskomatonta, että USA:sta ja Australiassa löytää ultrapitkiä, tuhansia kilometrejä pitkiä patikkareittejä. Kotoiset Laestadius-polku, Telatie Venejärveltä Kurtakkoon ja Ylläksen polut tuntuvat nyt niin kovin vaatimattomilta, mitättömiltä sen jälkeen, kun olin kulkenut Sinisalon mukana maailmalla - tuntuvat vain kirjan viitekehyksessä. Tosiasiassa omat polkummehan ovat parasta, mitä Suomen luonto tarjoaa. 

Tuskin edes Sinisalo kirjoittaisi kansainvälisesti puhuttelevaa tarinaa viemällä lukijansa omalle Laestadius-polullemme, vai kirjoittaisiko? Eipä sitä koskaan tiedä; ensin pitäisi saada Sinisalo irtaantumaan kuvioistaan ja tulemaan Lappiin ottamaan irtiottonsa arjesta.

Lopuksi haluan sanoa vain sen, että minä pidän kävelystä, patikoinnista, luonnosta, ulkoilmasta, ja siksi Sinisalon kirja innosti ja sai minut unelmoimaan... Jos saan pysyä terveenä, vielä minä patikoin - mutta en kerro, missä.


Laestadiuspolun kokonaispituus Sieppijärveltä Lappeaan on noin 25 km. Kirjailija Johanna Sinisalolle Lappi on kuitenkin vasta tulevien kohteiden listalla. Sen sijaan "Iso-Britannia ja Irlanti tarjoavat varsinkin aloittelevalle jalkaisin matkustavalle mainion paletin. Briteillä on jalot patikointiperinteet."


15 marraskuuta 2012

Ihanat Ansku ja Armas!



Ritva Kokkola.
ANSKU JA ARMAS PUHUVAT KOIRAA. (Nordbooks, 2012)

Olen aiemmin tänä syksynä (2012) lukenut alaluokkalaisilleni (eskari - 1. ja 2. lk) Ritva Kokkolan Ansku ja Armas.

Nyt olen lukemassa jatkoa. Se on Ansku ja Armas puhuvat koiraa.
Luen kirjaa aamun ensimmäisellä tunnilla. Samanaikaisesti kuulijani piirtävät Aamukirja-vihkoonsa. Kun olen lukenut jakson tai kaksi, he viimeistelevät tarinaan liittyvän kuvansa ja sanelevat tekstin, jonka avustaja tai ope kirjoittavat kuvan alle. Kakkosluokkalaiseni kirjoittaa tekstin itse.

Oppilaani ehtivät pyytää Anskun ja Armaksen jatkoa ennen kuin pääsin tuumasta toimeen. Nyt suurin osa heistä pitää kovasti tarinasta - ja se ainoa "farisealainen" on kaveri, joka ei vain pidä kuuntelemisesta kolmesta eri syystä. Niitä ovat 1. pitää istua paikallaan, 2. ei saa liikkua ja 3. ei jaksa kuunnella.

Ansku ja Armas puhuvat koiraa on ihana kirja. Kokkolan kirjoittama kieli on hiottua, virheetöntä suomea, hauskaa; tarinan juoni puolestaan on oivaltava, omintakeinen, lämmin, ja mielenkiintoinen. On ilo lukea jännittävää koiratarinaa pikkukoululaisille, jotka elävät keskellä konsoli- ja tietokonepelien örkkejään tai simulaattoreitaan! On ihana kokemus lukea lastenkirjaa, josta puuttuu se pahuus ja pelottavuus, joka voi olla jo osa minunkin oppilaitteni arkea.

Liitän juttuuni muutaman näytteen siitä, kuinka koulussa käsittelen ääneenlukukirjaa, tällä kertaa Ansku ja Armas puhuvat koiraa. Luen ääneen ja eläytyen, he tekevät isoon vihkoonsa kuvaa, kuva kertoo kohtauksesta, jota he kuuntelevat, minä lopetan kuiskaamalla "jatkuu huomenna"; he viimeistelevät kuvansa, pyytävät aikuista kirjoittamaan ja lopuksi sanelevat tekstinsä. Tämä toimii palkitsemalla sekä oppilaan että opettajan: -Tulipas taas hieno sivu!

Kirjailija Ritvalle kiitos kirjasta! Me odotamme lisää...

1.
KORVAT HERKKINÄ. HÄNNÄN AJOA JA MUUTA KUNTOILUA (s. 33-37)
15.11.2012

Piirros ja kuvatekstin sanelu Leevi, 1. lk. Sanelun kirjasi Kata-ope.

"Olipa kerran isäntä ja koira. Koira sanoi, että hän joutuu nukkumaan pienessä kopissa. Siellä ei pysty edes jalkoja suoristamaan. Se oli niin pieni koppi. Ansku ja Armas sanoivat koiralle: - Kuites isäntä otti pyörän esille. Koiraa pelottaa, kun hän joutuu juoksemaan ja isäntä pyöräilee."



2.
OPISKELUN YLÄ- JA ALAMÄKIÄ (s. 13-16)
8.11.2012


Piirros ja kuvatekstin sanelu Arvid, 1. lk. Sanelun kirjasi Henna-avustaja.

"Ansku lupasi ostaa Armakselle jäätelö, ja että hän tiskaisi Armaksen tiskivuorolla. Sitten Ansku luuli, että siinä olisi kestänyt 2000 vuotta oppia koirankieltä. Mutta se kesti ehkä vain kaksi tai kolme päivää." 


3.
KORVAT HERKKINÄ. HÄNNÄN AJOA JA MUUTA KUNTOILUA (s. 33-37)
15.11.2012


Piirros ja kuvatekstin sanelu Väinö, 1. lk.  Sanelun kirjasi Kata-ope.

"Koira oli häkissä, ja isä oli kiukkuinen. Sitten koira sanoi, että aina kun hän raapii häkin reunoja, tassut on verillä viikon päästä."


4.
MONENLAISIA KOHTALOITA (s. 23-26)
13.11.2012



Piirros ja kuvateksti Kalle, 2. lk.

"Ansku ja Armas puhuivat koiran kans sairauksista. Koira pelasti pienen pojan auton alta. Mutta se jäi itte al

03 marraskuuta 2012

Isänmaan tähden - miksi ei?

Jenni Linturi (Teos, 2011).
ISÄNMAAN TÄHDEN.

Kustantajan antaman tiedon mukaan Jenni Linturi on syntynyt 1979. Nuoren kirjailijan esikoisteosta Isänmaan tähden olen lukemassa. Kaikki alla oleva teksti avainsanoineen liittyy siihen, kuinka vaikealta kirja ensin tuntui.

Nyt olen siis lukemassa. Mutta onhan ollut purtavaa... tuossa on kirja ensin lojunut milloin makuuhuoneessa milloin kirjahyllyn vieressä. Ensimmäinen lukukertani jäi muutaman sivun mittaiseksi. Miten niin? Koska alku tuntui niin sekavalta - syystä, että Linturin kuvaus dementoituneesta Antista on kuin tositarina.

En luovuttanut kirjan suhteen, koska olin saanut sen lahjaksi. Muutaman kirjan kuitenkin luin (siirtääkseni Linturiin tarttumista) ennen kuin sattuma puuttui peliin. Sattuman nimi oli Suomen Kuvalehti, numero 44. Lehden ilmestymispäivänä olin vapaalla, ja luin. Oikein syvennyin Uutisviikon historia-artikkeliin Stalingrad 70 vuotta sitten karttoineen.

Ja niin kävi, että kun illalla tartuin Linturin kirjaan, tiesin paikannimien perusteella, että Antin tarinassahan on alunperin kysymys Hitlerin suomalaisista SS-pataljoonan vapaaehtoisista sotilaista, joiden päämäärä (1941-1943) oli Venäjän Stalingrad. Sinne asti suomalaispataloona ei aivan edennyt, mutta Terek-joelle  kuitenkin.

Ja nyt olen sitten nuoren Linturin teoksen lukenut. Ja nyt on minulla lukijana kanttia kiittää perinpohjaisen hyvästä kirjasta; kirja vaati minulta paljon oheistyötä. Hankin kirjastoista parhaat historiateokset Hitlerin vapaaehtoisliikkeistä. Opin uutta mutta ennen kaikkea ymmärsin Linturin tarinan.

Jenni Linturi on sanonut, että hän ei kirjoittanut kirjastaan sotaromaania. Ei Isänmaan tähden  varsinaisesti kerrokaan SS-asioista taistelukuvauksineen. Isäni kirjahyllyssä oli Niilo Lauttamuksen tähän aihepiiriin liittyvä romaani - tosin nyt vasta tiedän, että Lauttamuksen sotaromaaneista moni liittyy SS-aihepiiriin. Mutta. En ikinä ennen ole löytänyt näin nuoren suomalaisnaisen näin erinomaista kirjaa, johon sotaan liittyvä tehty pohjatyö todellakin vakuuttaa.

Taitavana kirjailijana Linturi osoittaa pienin elein (esimerkiksi otsikointi, tarkat päivämäärät, paikannimet) sen tosiasian, kuinka tarkasti hän on selvittänyt tarinansa taustat. Hänellä lienee ollut käytössään myös tarinan päähenkilön, Antti Vallaksen, sotapäiväkirja.

Isänmaan tähden on tarinana kuin iho, jossa on satakunta mikroskooppisen ohutta kerrosta. Itselleni työläintä oli nähdä iho kerroksilta, metsä puilta. Kun tähän pystyin, koin lukemisen ilon melkeinpä samalla tavalla kuin työn ilon voi kokea - ja tämä kokemukseni osoitti minulle kirjan suuren arvon.

Isäni oli Suomen rintamilla taistellut Jatkosodan ja Lapin sodan veteraani. Linturin kirja todellakin tekee kunniaa myös hänelle, niin ihmisinä Linturi sotilaansa kuvaa. Mauno Jokipiin Panttipataljoonaa pidetään yhtenä parhaista tutkimuksista, joita on julkaistu suomalaisen SS-pataljoonan historiasta. Jokipiin kirjan liitteenä on lista vapaaehtoisista. Yksi nimistä on Veikko Paavola, Kemijärvellä 13.9.1914 syntynyt vääpeli. Minä asun Sieppijärvellä hänen rakentamassaan talossa.

Odotan kovasti Jenni Linturin seuraavaa kirjaa. Isänmaan tähden lupaa paljon. Isänmaan tähden on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani ihmiskuvauksia.


Avainsanoja:
Toinen maailmansota, Saksa, Suomi, Stalingrad 70 vuotta sitten, Rahtialus Adler 24.5.1941, Danzig, 25.5.1941, Stralsund, Gross - Born, 25.8.1941, Lineinaja, 16.8.1942, Elbrus-vuori; Terek-joki ja sen varrella olevista kaupungeista Mozdok; Stara-Pavlovskaja, 21.9.1942, Malgobek 15.10.1942, Tsikola 4.12.1942, Grafenwöhrin harjoituskeskus, 20.4.1943; Zelinan kylä Kroatiassa.

"Saksalaistenhyökkäys oli alkanut 23.8.1942."
"Toisen maailmansodan aikana suomalainen Waffen - SS:n pataljoona Nordost eteni divisioonassaan Terek-joelle saakka." (W-SS)
"Finnish volunteers Yrjö Pyyhtiä and Kalevi Könönen defended their position against Russians in Tshikola."
"Terek-joen yläjuoksu Pohjois-Georgiassa, laskupaikka Kaspianmeri. Terek-joki virtaa nyk. Georgian ja Venäjän alueella."
"Malgobek on kaupunki Venäjän Ingusiassa, asutus perustettiin 1935; kaupunki oli Saksan miehittämä 12.9.1942 - 3.1.1943."
"After the war Grafenwöhr is the largest U.S. training area in Europe, Germany."

Aiheesta myös kirjoissa:
Stein, George H. (Ajatus, 2004). Waffen - SS. Suomentanut Jouni Suistola.
Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939 - 1945.
Jokipii, Mauno (SKS, 2002). Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikket.
Parvilahti, Unto (Otava, 1959). Terekille ja takaisin.
Avainsanaesimerkki: Tshikola tai Tsikola.
Jokipii, Mauno (2000). Panttipataljoona
Avainsanaesimerkki: Tshikola tai Tsikola.

Aiheesta myös:
Suomen Kuvalehti 2.11.2012. Historia-artikkeli (teksti Risto Lindstedt, grafiikka Hannu Kyyriäinen) STALINGRAD  70 VUOTTA SITTEN.
Vasta tämän artikkelin luettuani sain otteen Linturin kirjasta!

02 marraskuuta 2012

Työelämä ja muu elämä - tasapainossa vai ei

Juha T. Hakala. Pakattu aika.
Kiireen imusta hallittuun hidasteluun. (Gummerus, 2010)


Sain Pakattu aika-kirjan lahjaksi äskettäin, 56-vuotispäivänäni. Samalla sain kuulla professorista, Hakalasta, joka oli  vieraillut Rovaniemellä luentokeikalla; ja totaalisesti ihastuttanut ja vakuuttanut kuulijansa. Hakala on kasvatuksen, tutkivan ajattelun, luovuuden ja lahjakkuuden mutta myös informaatioteknologian ja tietotyön asiantuntija, filosofi ja kasvatustieteen professori.

Nyt kun olen lukenut saamani kirjan, uskallan sanoa, että Hakalan lahjakkuus liittynee hänen kykyynsä jakaa ja välittää tietoa, avata silmiämme. Hän todella osaa kirjoittaa ja puhua ymmärrettävästi ainakin niille lukijoille, joita työelämä ilmiöineen askarruttaa, ahdistaa, kiinnostaa.

Hakalan kirjoitustyyli sopii myös minulle, se on mukavan kotoista, ikään kuin arkisen puhuttelevaa; on helppo seurata hänen ajatuksen kulkuaan. "Niin se vain on. Meistä on tulossa marionetteja maailmanlaajuiseen nukketeatteriin. Kätemme, jalkamme ja tahtomme on jo sidottu. Joku ohjailee meitä. Teemme ja valitamme. Silmissämme välkkyy mustia pisteitä ja palloja, mutta me teemme. On pakko, kun tuli otettua tuo muhkea asuntolainakin." 

Ehdottomasti erinomainen ratkaisu kirjoittajalta on ollut heti alun esipuheessa paljastaa kirjan tarkoitus eli tehtävä. "Tähän kirjaan olen koonnut joukon ilmiöitä, jotka näkemykseni mukaan ovat alkaneet vaivata paitsi työelämäämme myös elämäämme kaikkinensa. Viime vuodet ovat osoittaneet, että työelämä ei totisesti ole saareke, eikä se ole vakuumi. Olemme tuoneet ajanpuutteemme, kiireemme ja stressimme koteihimme. Olemme heijastaneet pingottuneisuutta ja riittämättömyyttä läheisiimme. Emme enää ole uupuneita ja masentuneita vain työaikana vaan myös vapaa-aikana."

Hakalan kirja ei tietenkään ole käsikirjamainen pikaopas sairaan työelämän parantamiseen eikä Hakala tietenkään anna oikeita vastauksia, kertoopahan vain kokemuksistaan. "Tarvitaan päätöksiä ja keinoja. Tarvitaan tiukkaa työn ja vapaa-ajan erottamista. Ja tarvitaan laadusta tinkimistä, joissakin asioissa, sekä tahdin hidastamista kaikessa. - Kaikessa, kirjoittaa Hakala.
Hakala kirjoittaa omista kokemuksistaan niin hyvin, että hänen esimerkkeihinsä voi helposti samastua.

Tarvitaan todellakin työn ja vapaa-ajan erottamista, mutta ero ei  ratkaise, jos itse työelämä ei muutu - tai vapaa-aika, mikäli vika on vapaa-ajassa. Eli jos kiihdytän työtahtiani entisestään, ei rättiväsyneestä työn sankarista enää ole vapaa-aikansa eläjäksi - mutta sama toisin päin. Varmaankin joukossamme on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat ohjelmoineet vapaa-aikansa niin, että tosiasiassa pahoinvoinnin syy onkin työelämän sijasta oma elämäntapa.

Eli kyllä Hakalan kirja sai minut ajattelemaan koko elämääni, ei vain työtäni. Olen aina ollut kovin työkeskeinen, ja tätä olen  selittänyt ammatinvalinnalla;  pienten lasten opettajan työ ei ole toimistotyötä, se ei ole kellokorttityötä, työaikaan eivät riitä vain pidetyt oppitunnit vaikka vain niistä maksetaan jne.

Olen kokenut vastoinkäymisiä työssäni mutta aina löytänyt syitä joko itsestäni tai työelämän ulkopuolisesta elämästä. Olen kokenut vakavan työuupumuksen, oppinut siitä, mutta samaan aikaan tiennyt, että uupumukseni syyt ovat moninaiset - ei vain työ.

Vähän pelonsekaisin tunnoin ajattelen tulevaisuutta, en omaani vain nuorien. Jo nykyinen meno on kuluttavaa, saati sitten tuleva. Toivon sydämestäni, että ihmisten olisi mahdollista löytää tasapaino työn ja muun elämän välille. En osaa edes kuvitella, mitä tämän päivän nuorten on oivallettava, jotta tasapaino on mahdollista. Sen tiedän, että itse olen ollut perin juurin huono esimerkki...

01 marraskuuta 2012

Onko muukalaisilla pääsyä kieleen?

Diego Marani. Sotilas ilman menneisyyttä. 2003.

Helmi Kustannus. A Company in the Bonnier Group , 2003. Suomentanut italian kielestä Leena Taavitsainen - Petäjä).
Italiankielinen alkuteos Nuova grammatica finlandese.
Julkaistu myös englanniksi New Finnish Grammar.


Sotilas ilman menneisyyttä on hurja kirja: kriitikoiden muualla Euroopassa ylistämä, siellä lukuisia kirjallisuuspalkintoja saanut, mutta tuskin tiedetty Suomessa. 

Kirjan italiankielisellä kirjoittajalla, Diego Maranilla (s. 1959), on kielimiehen tausta, sillä hänen tiedetään olevan ammatiltaan kääntäjä. Ennen tätä kirjaa hänen kerrotaan luoneen parodisen keinokielen nimeltä europanto. Parodian eli ivamukaelman puolestaan sanotaan olevan huumorin alalaji. No, Marani ei ole tässä kirjassaan käyttänyt europantoaan, vaan suomen kieltä ja sen  oppimista osana juonta. Ja tämän uskoisi suomalaistakin lukijaa kiinnostavan...

Minussa kirja käynnisti varsinaisen aivomyrskyn! Sain iholleni päähän kohdistuvan väkivallan, lääketieteen, äidinkielen kadottamisen, kuntoutuksen, puheen kehityksen, puhe- ja ajattelukyvyn yhteyden, kielen oppimisen, ymmärtämisen, ihan kaiken kieleen liittyvän. Myrskysi niin, että ymmärsin pelätä oman pääni ja oman äidinkieleni puolesta; tiedänhän useampia ihmisiä, jotka aivoinfarktin seurauksena ovat kadottaneet joko muistinsa, oman kielensä tai molemmat.

Sotilas ilman menneisyyttä on huonosti valittu suomenkielinen nimi tälle teokselle. Kirjan päähenkilö on entinen sotilas, on, on -  mutta Sotilas ilman menneisyyttä ei ole tarina sotilaana sodassa taistelevasta sotilaasta, vaan miehestä, joka vakavan päähän kohdistuneen iskun seurauksena on menettänyt puhekykynsä eli oman kielensä.

Tarinan tapahtumat saavat alkunsa Trieste-nimisestä satamakaupungista, joka sijaitsee nykyisessä Koillis-Italiassa. On toisen maailmansodan aika, syksy 1943. Triesten kaupungissa, sen satamassa, toimii saksalainen sotasairaala, itse asiassa laivasairaala, ja siellä Saksan palkkalistoilla suomalaissyntyinen Petri Friari. Petristä tulee tuntemattoman sotamiehen omalääkäri.

Triesten valinta jännittävän tarinan tapahtumapaikaksi ei liene kirjailijalta sattuma, niin kiehtova on Triesten menneisyys; siellä varmasti saattoi vielä viime sodankin aikana tapahtua enemmmän kuin muualla. Koska Trieste sijaitsee entisen Jugoslavian kainalossa, se on ollut aina kulttuurien kohtauspaikka. Aikoinaan se oli myös Itävalta-Unkarin merkittävin satamakaupunki. Se liitettiin Italiaan vasta vuonna 1919, ja toisen maailmansodan loputtua se kuului seitsemän vuoden ajan valtioon nimeltä Triesten vapaa-alue. Sattumaa tai ei, Triestessä on myös moottoritehdas, johon Wärtsilä on siirtänyt tuotantoaan Turusta vuonna 2005.

Lääkäri Petri Friari löytää sairaalaan tuodun miehen yllä olleesta Suomen armeijan sotilastakista nimen Sampo Karjalainen. Tarinassa sattuma ja väärinkäsitys lyövät tässä kohdassa kättä toisilleen. Loppujen lopuksi Sampo Karjalaisen loppuelämästä Helsingissä jää jäljelle jäämistö, eli omakätinen käsikirjoitus, ja tämän jäämistön lääkäri Petri Friari katsoi velvollisuudekseen julkaista - tosin paljon myöhemmin, ennen omaa kuolemaansa. "Aloin katumuksen puuskassa setviä sekavaa käsikirjoitusvyyhtiä suodakseni sen kirjoittajalle jälkikäteen kunnian tulla edes muistetuksi."

Sampo Karjalaisen tarina on hurja ja puhutteleva. On uskomatonta, että hän selviää sota-ajan oloissa vakavasta päävammasta ja että hän kykenee oppimaan niin paljon uutta...

Tämä kirja toi mukanansa kysymyksiä, sai minut ajattelemaan.  
On helppo ymmärtää, miten pieni lapsi oppii puhumaan. Sen sijaan ei ole helppo tajuta, mitä tapahtuu, kun puhumaan oppineen aikuisen sanat katoavat. Miten voi ajatella, jos ei ole sanoja? Voivatko kadonneet sanat kuitenkin olla olemassa, vaikka niitä ei pystyisikään käyttämään? Ja vielä, suomea sanotaan vaikeasti opittavaksi kieleksi, joten ei sekään mikään keinokieli ole - tätä pohdin vain keksiäkseni syyn, miksi italialainen kirjailija on valinnut suomen kielen tarinansa avainaiheeksi.

Tämä kirja vakuutti minut siitä liitosta, mikä minuuteni ja suomen kielen välillä on. Tämä tarina sai minut entistä enemmän miettimään  sitä läheistä, aikuista ihmistä, jonka isovanhempien juuret ovat Suomessa ja suomen kielessä, mutta joka itse on syntynyt englanninkieliseen maailmaan, ja joka nyt vihdoinkin Suomeen päästyään haluaisi oppia isoäitinsä kielen. Miksi jo kielestä puhuminen itkettää häntä, onko hän siis aina Suomessa vain muukalainen, jonka suomen oppiminen on ylivoimaisen vaikeaa, vaikka mieli tekisi oppia?

Kirjan neurologi, Petri Friari, yrittää tarjota vastausta puhumalla kielestä ihmiskunnan ilmiönä. Olen hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä. Lääkäri käyttää termiä "initiaatiomeno", joka tässä yhteydessä tarkoittanee samaa kuin "vihkimys uuteen asemaan".

"Kieleen kuuluvat normatiiviset työkalut pikemmin siksi, ettei muukalaisilla olisi siihen pääsyä kuin siksi, että helpotettaisiin sen ymmärtämistä. Jokainen kieli sulkeutuu oman kielioppinsa initiaatiomenoihin kuin salainen lahko mustien messujensa taakse. Kieli ei kuitenkaan ole uskonto, jonka nimeen vannoo tai ei. Kieli on luonnollinen ilmiö, yhteinen koko ihmiskunnalle. Tyhmyydessään ihmiset ovat jakaneet sen moniksi kieliopeiksi, jotka kaikki julistautuvat ainoiksi oikeiksi ja väittävät peilaavansa kokonaisen kansan ajatuksen kirkkautta. Niin jokainen kansa opettelee oman kielioppinsa säännöt ja luulottelee niiden turvin ratkaisevansa vaikeaselkoisen elämänkoulun." (Lainaus sivulta 160)

Kyllä. Elämänkoulu on vaikeaselkoista. Ja muukalaisilla ei todellakaan ole pääsyä muiden kielien ytimeen. Surullista mutta totta. Tässä yksi syy, miksi Sotilas ilman menneisyyttä  -teos kannattaa lukea. Toinen syy voisi olla vaikka kiinostus kysymykseen, mitä tekemistä muistilla, mnneisyydellä ja kielellä on toistensa kanssa. Ja kolmanneksi. Tämä tarina on juoneltaan hurja ja mullistava - kuten jo aiemmin yritin sanoa.