Kaikesta ei onneksi tarvitse pitää

Anja Lampela. Älä koske ope. (Myllylahti 2006)
Anja Lampela. Kohtalokas petos. (Mylylahti 2008)
Juhani Syrjä. Matkalla Ruijassa. (Gummerus, 2005)

Viime päivinä olen yrittänyt lukea, olen ahmien lukenut ja olen katsomani elokuvan perusteella aikonut lukea.

Yritin hypätä Juhani Syrjän mukaan Ruijan matkalle mutta en onnistunut. Sen sijaan ahmien lukaisin Anja Lampelan Älä koske ope, vaikka kirja ei todellakaan ollut lukuelämys - ei suuntaan ei toiseen. Paraikaa luen Lampelan toista kirjaa Kohtalokas petos, eikä sitäkään kirjaa voi vaikeaksi sanoa. Molempien aihe on tärkeä, sen ymmärrän. Elokuva Amelia (ohj. Mira Nair) puolestaan herätti kiinnostukseni niihin 1900-luvun alun naisiin, joiden intohimo oli ollut lentäminen.Niinpä hyllyssäni odottaa vuoroaan Helen Humphreysin kirja Pilvien syleilyssä.

Syrjän Ruijan matka jäi lukematta kahdesta syystä, näin luulen. Ensimmäisenä syynä mieleeni nousee Veikko Haakanan Meren soutajat. Haakanan teoksen näkökulma Ruijaan ja ruijalaisiin on minua puhutteleva, teos tuo kohteensa lähelle. Haakanan teos on niin paljon paremmin kirjoitettu. Ja on mahdotonta olla vertaamatta Syrjää ja Haakanaa, jos Ruijaa rakastaa, ja jos molemmat kirjat on luettavakseen löytänyt.

Syrjän kielenkäyttö on harmittavan mutkikasta, turhan koukeroista; kielenkäyttö kertoo enemmän kirjoittajasta kuin Ruijasta. Sitä paitsi Syrjä ikään kuin rupattelee matkakirjassaan Ruijan sijasta kaikesta mahdollisesta maan, myyttien ja taivaan välillä.Syrjän kieli on siis toinen syy, minkä takia en pitänyt hänen kirjastaan.

Olen ollut huomaavinani, että Ruijasta on kirjoitettu matkakirja, kun on saatu matka-apuraha. Syrjä oli saanut 900 euroa opetusministeriöltä, ja hän oli luvannut käydä Samuli Paulaharjun kuvaamilla suomalaispaikkakunnilla aistimassa, miten niillä eletään vuonna 2004. No, minä en innostunut kirjasta, se oli lapsellisesti sanottuna tylsä, pitkäveteinen, ahkerasti kirjoitettu mutta muuten mitään sanomaton. Ja ihmettelen Gummerustakin, kuinka se oli ottanut ja julkaissut tällaisen kirjan...näinkö helposti kirjan saa julkaistua.

Anja Lampelan Älä koske ope on kirja, josta kuulin etukäteen, että kolarilaiset lukiijat olisivat löytäneet sieltä "jotakin tuttua tai joitakin tuttuja", onhan Lampela toiminut Kolarissa opettajana. Lampelan aihe on tärkeä, ahdistava ja raskas, mutta hänen tapansa kuvata tapahtuvaa tai tapahtunutta on liian suorasukainen. Lampelaa on siis yhtä helppo lukea kuin kioskikirjailijaa, ja se ei minusta ole hyvän kirjan merkki.

Mielestäni kirjan vakava aihe olisi edellyttänyt tyylilajin valintaan liittyvää harkintaa. Lampelan kevyt, suorasukainen kirjoitustyyli ei sovi yhteen kirjan vakavan aiheen kanssa. Kirjailija, siis taitava kirjoittaja ja tarinan kertoja, ei paljasta kertomalla aivan kaikkea... Sen sijaan hän valitsee sanat niin, että tilaa jää lukijan ymmärrykselle, lukijan mielikuville ja sille tosiasialle, että lukija itse kyllä osaa avata myös rivinvälejä. Vai osaako?

Onneksi minunkaan ei tarvitse kaikista kirjoista pitää. Ja tässä oli näistä vähemmän sytyttävistä teoksista muutama muistiin merkitty ajatus.

70-luvulla historiakirjakin oli - "aikansa lapsi" vai mikä?

Kai R. Lehtonen. VUOSISADAT VIERIVÄT 2 (WSOY, 1970).
Kouluhallituksen hyväksymä. Kolmas, tarkistettu painos.

Ruta Sepetys. HARMAATA VALOA (WSOY, 2011).
Alkuperäisteos Between Shades of Gray.


Kävin keskikoulun Kolarissa vuosina 1967-1972 ja lukion Pellossa 1972-1975. Historian opetus alkoi keskikoulun aikana, ja ylioppilaskirjoituksissa vastasin myös historian kysymyksiin keväällä 1975. Historian oppikirjani oli Vuosisadat Vierivät1, 2 ja 3.
Opettajankoulutuksen aikana (1976-1979) erikoistuin historiaan ja sen opettamiseen.

Kuvitellaan, että yksi monista oppikirjaan perustuvista historian kokeista muistutti tätä.

1. Vuonna 1939 Neuvostoliitto miehitti Baltian maat Liettuan, Latvian ja Viron.
Totta vai tarua?
2. Pian tämän jälkeen Kremlissä alettiin laatia listoja ihmisistä, joita pidettiin neuvostovastaisina ja jotka murhattaisiin, vietäisiin vankiloihin ja karkotettaisiin pakkotyöhön Siperiaan.
Totta vai tarua?
3. Lääkäreitä, juristeja, opettajia, armeijan palveluksessa olevia, kirjailijoita, yrittäjiä, muusikoita, taiteilijoita, jopa kirjastovirkailijoita pidettiin kaikkia neuvostovastaisina ja heidän nimiään lisättiin yhä pitenevälle listalle täysimittaista tuhoamista varten.
Totta vai tarua?
4. Ensimmäiset karkotukset tapahtuivat 14. kesäkuuta 1941.
Totta vai tarua?
5. On arvioitu, että Josif Stalin tappoi yli kaksikymmentä miljoonaa ihmistä hirmuvaltansa aikana. Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua menettivät yli kolmasosan väestöstään Neuvostoliiton tuhojen aikana. Karkotukset ulottuivat aina Suomeen asti.
Totta vai tarua?

Tätä koulutestiä en olisi 1970-luvun kouluvuosieni tiedoilla läpäissyt. En muista koskaan historian tunneilla "joutuneeni" vastaamaan kysymyksiin Stalinista - Neuvostoliiton hallinnosta kyllä. Edes yliopiston historiatenteissä ei kyselty Stalinin perään. Kouluaikanani ilmeisesti riitti Hitlerin kauheitten tekojen tietämys, sillä oppikirjatkin esittelivät laajasti Hitlerin hirmutyöt ja keskitysleirit. Kuitenkin Stalin todellakin kuitattiin "Neuvostoliiton mahtivimmaksi  mieheksi" (sivu 158).

Vielä tänä päivänä (2012) monien venäläisten sanotaan kieltävän, että ketään koskaan karkotettiin.

Amerikanliettualaisen Ruta Sepetyksen kirja Harmaata valoa vei minut omien vanhojen koulukirjojeni pariin. Kun olin saanut luettua kirjan ja etsittyä lisää tietoa Stalinista, halusin löytää syitä, miksi tähän hallitsijaan liittyvä tietämykseni oli niin yksipuolista kuin se oli. Miksi en koskaan ollut ymmärtänyt esimerkiksi 80-luvulla kuulemaani "tarinaa", joka liittyi sukulaiseni perheeseen; siihen, kuinka tämä perhe oli sodan aikana onnistunut paeta Ukrainasta Murmanskin kautta Australiaan. Vasta Sepetyksen kirja "Harmaata Valoa" vei minut tiedon lähteille, ja nyt todellakin tiedän syyn, miksi en ollut ymmärtänyt. Minulle ei oltu kerrottu. Kävin koulua aikana, jolloin historian oppikirja ei "tuntenut Stalinin hirmutöitä".

Mitä 70-luvun oppikirjat minulle Stalinista kertoivat? No, kyllähän Stalin "häikäilemätön oli: raivasi tieltään puoluejohtajia, työkavereitaan ja kannattajiaan (s. 157). Oppikirja puhui myös kuuluisista puhdistustoimista, jotka ulottuivat aikanaan myös armeijan korkeimman johdon keskuuteen. Kirjassa on tässä kohtaa kuva Stalinista tyypillisessä arkisessa asussa. Ei kuitenkaan yhtä mainintaa miehityksistä, listoista tai Siperiaan karkotuksista.

Oppikirjassani, Vuosisadat Vierivät 2 -kirjassa, Stalinin valtakausi kuitataan kaaviolla, jossa minua pyydetään katsomaan tekstiä tällä sivulla ja selittämään, minkä vuoksi (Neuvostoliitossa) hiilen, teräksen ja sähkön tuotannossa alkaa nousu vuonna 1928! Lienen sitä miettinyt, en muista. Se tosiasia sen sijaan palautuu mieleeni, että Neuvostoliiton mahtavin mies, Stalin, palautti talouspolitiikan jyrkästi kommunistiselle linjalle. Maan teollisuuden kehittämiseksi laadittiin viisivuotissuunnitelmia, joista ensimmäinen alkoi vuonna 1928.

Enää en ihmettele, miksi historia tuntui kouluaikana puisevalta, vaikealta, yksipuoliselta, se haisi...Ihme on, että huonoista kokemuksistani huolimatta halusin opiskella historiaa. Jokin aavistus varmaankin eli minussa, joku haju siitä, että Stalinin historia ehkä kirjoitetaan jonakin päivänä uusiksi.Tämän uskon olin saanut jo varhain isältäni, sillä hänen kokemuksensa ja kiinnostuksensa historiaan rohkaisivat minua myös opiskelijana. Hän puhui historiasta eri tavalla kuin oppikirjani. Ja nyt vasta ymmärrän...

Osattiin ennenkin, ja jaksettiin

Väinö Kataja. Murheen voima. Erämaan tarina. (Arvi A. Karisto), 1935). Kolmas painos.
Väinö Kataja. Varavallesmannina. Kuvia Perä-Pohjolasta. (Arvi A. Karisto, 1934) Neljäs painos.



Sain Murheen voiman lainaksi Muonion kirjastosta, ja Varavallesmannina -teos löytyi Tornion Kaupunginkirjastosta. Kotikirjastoni Kolari "järjesti" ne minulle. 

Kirjastoissa varmaankin järjestetään vanhojen teosten teemaviikkoja, jotta yhä useammat lukijat löytäisivät Katajan kaltaiset huippukirjoittajat. Itse en kuitenkaan toistaiseksi ole törmännyt tällaiseen toimintaan. Tiedän kuitenkin, että kirjastojen varastoista löytyy... Olisi siis elämys tutustua näyttelyyn, joka koostuisi yksinomaan vanhoista kotimaisten ja muiden kirjailijoiden klassikoista. Luulen kuitenkin, että asian harrastajia on meillä päin liian vähän. "Vain uutuuksia lainataan", kuuluu selitys.

Murheen voima 
on Katajalle (tai kustantajalle) erämaan kirja. Luonto- ja maisemakuvaukset ovat upeita, ja niillä on suuri merkitys tarinan kulussa; niillä on sama asema kuin on päälauseella virkkeessä. Kuvaukset ovat eläviä, ja ne kertovat juuri siitä aikakaudesta, joka on osa kirjan tarinaa, mutta jota lukijana en enää ole todeksi elänyt. Yhdistän kuvaukset kuitenkin kotiseutuuni, länsipohjaan, josta Kataja käyttää nimitystä Perä-Pohjola.

"Varhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurin-viikolla jo Paloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää ei ollut Laurin muistiin ollut. Kesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat Lauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty apulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras vihannoi. Maantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä Teurajärvelle päin, ja kymmenkunta tientekijää on majoittunut. Hakkuu kuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria linjalla olevia kiviä." 

Tämä on esimerkki Katajan kuvakielestä, jonka kohdalla halusin avata tekstiä niin, että selvitin Laurin viikon, Perttulin viikon ja sarkojen luomisen. Maantien pohjan luominen on niin ikään mielenkiintoista tien rakentamiseen liittyvää historiaa: - Aivan, jos on rautateillä oma historiansa, niin on myös maanteillä, ymmärrän!

Tarinana Murheen voima on paljon enemmän kuin erämaan tarina. Murheen voima on ensisijaisesti tarina voimasta, jolla suomalainen erämaan kolkka rakennettiin. Se on tarina kansanopiston käyneestä Laurista, hänen aviovaimosta Ailista ja Laurin kotona kasvaneesta Inkeristä. Murheen voima on realistinen ihmiskuvaus ankarasta elämästä erämaassa. Se on myös uskomaton kuvaus miehestä, jolle murhe todellakin merkitsi elinikäistä voiman lähdettä; tarina miehestä, jolle raskas, hartiavoimin tehty työ oli paras lääke menetyksiin, pettymyksiin ja suruihin. 

Varavallesmanni -teos 
puolestaan on yksitoista erilaista tarinaa sisältävä kokoelma. Kataja toimi Ylitorniolla ollessaan nimismiehen sijaisena. Tarinan ainekset lienevät lähtöisin omista kokemuksista esimerkiksi yleisenä syyttäjänä, maanteiden tarkastajana ja ulosottomiehenä. Kokoelma on täynnä eläviä, loistavasti kirjattuja ja paikallisväritteisiä Perä-Pohjolaan sijoittuvia "vallesmannin tapauksia". 

Tarina nimeltä Vanha tarina 
on nimensä mukaisesti vanha - tuo kovin tuttu aikojen alusta alkaen; "tarina murtuneesta sydämestä ja särkyneestä sielusta." Katajan tarinassa Sammalvaaran Aleksin tyttö, Sofia Maria, tulee katkerasti petetyksi, saa poikalapsen Iso-Anttilan Arvo-pojan kanssa, ja isänsä painostuksesta vie asian syyskäräjille. Parasta tässä tarinassa on näkökulma, ehdottomasti mielenkiintoinen oikeuden näkökulma. Kataja kirjoittaaa Sofia Mariasta:  "Mutta isä on vannonut ikuisen vihan Arvoa vastaan ja pakottanut minut haastattamaan Arvolta lapselle eläkettä. Arvon kunnia ei ole parempi kuin sinunkaan, sanoo isä. Arvo on nyt haastettu, mutta en saa ketään oikeuteen ajamaan asiaani."

Vanha tarina voisi olla osa Kolarin paikallista menneisyyttä. Olen iloinen, että Kataja on luonut tarinansa sijoittamalla sen Kolarin Sammalvaaraan. Hän ei mainitse Kolaria, mutta epäselväksi ei kylä jää. "Kyllä vallesmanni vissiin isän tuntee! Isä joka on monasti ollut teillä oppaanakin, kun olette poikkimaisin kulkenut Kivijärveen. Minähän olin hyvä tuttava Sammalvaaran Aleksin kanssa, jolla oli torppa kruunun maalla, kaukana toista pitäjää vasten. Monta kertaa olin käynytkin Sammalvaarassa ja monta mokkakuppia juonut, poronjuustoa nisuna."

Tarina on loppua myöten kovin tuttu. "Tästä se meni Anttilasta menneellä viikolla poika Amerikkaan. Vai niin, minkä nimellinen poika se oli? Se oli Arvo. Sama poika, joka sille Sammalvaaran Sofialle on lapsen tehnyt. Ja sen vuoksi sanotaan lähteneenkin."  Miten lie kävi Sofian?

Hyvä on lukijan hymyillä...Sata vuotta sitten (ja sitä ennenkin) riitti Perä-Pohjolastakin Amerikkaan menijöitä. Eivät olleet silloinkaan kaikki nuoret miehet valmiita isiksi lapsilleen, sopi siis vaikka "karata Amerikkaan". Elämä on aina ollut tarua ihmeellisempää, tähän uskon Katajan teokset luettuani! 

Karmea salaisuus

Kirjan nimi: HARMAATA VALOA. 2011.
Kirjailijan nimi: RUTA SEPETYS.

Karmea salaisuus, mitä Stalin teki Baltian kansoille. Tarina Liettuasta.

"Hyvä ystävä, 
kädessäsi olevat kirjoitukset ja piirustukset haudattiin maahan vuonna 1954, kun palasin veljeni kanssa Siperiasta, missä olimme vankeina kaksitoista vuotta. Meitä on tuhansia, lähes kaikki kuolleita. Ne, jotka ovat hengissä, eivät voi puhua. Vaikkemme tehneet minkäänlaista rikosta, meitä pidetään rikollisina. Vielä nytkin kokemistamme kauhuista puhuminen johtaisi kuolemaan. Siksi luotamme sinuun, joka löydät tämän muistojen kapselin joskus tulevaisuudessa. Luotamme käsiisi totuuden , sillä tämä sisältää juuri sen - totuuden.
Aviomieheni Andrius sanoo, että pahuus on vallalla niin kauan, kunnes hyvät miehet tai naiset tarttuvat toimeen. Minä uskon häntä. Nämä tekstit kirjoitettiin antamaan kiistattomat todisteet, puhumaan puolestaan maailmassa, jossa meidän äänemme on tukahdutettu. Kirjoitukset saattavat järkyttää tai kauhistuttaa sinua, mutta se ei ole tarkoitukseni.
Toivon sydämestäni, että tässä purkissa olevat sivut liikuttavat inhimillistä myötätuntoasi syvältä. Toivottavasti ne kannustavat sinua toimimaan, kertomaan jollekulle. Vain sitä kautta voimme varmistaa, ettei tällaisen pahuuden anneta toistua enää koskaan.
Teidän
rouva Lina Arvydas
Kaunasissa 9. heinäkuuta 1954." (Ote kirjasta Harmaata Valoa, sivu 345)

 

Ruta Sepety, amerikanliettualainen kirjailija

"Born and raised in Michigan, Ruta Sepetys is the daughter of a Lithuanian refugee. 
 The nations of Lithuania, Latvia, and Estonia disappeared from maps in 1941 and did not reappear until 1990. As this is a story seldom told, Ruta wanted to give a voice to the hundreds of thousands of people who lost their lives during Stalin's cleansing of the Baltic region.
Ruta lives with her family in Tennessee. Between Shades of Gray is her first novel."

"Ruta Sepetys syntyi ja kasvoi Michiganin osavaltiossa, USA:ssa. Hän on Liettuan pakolaisen tytär eli hänen isänsä on liettualaisen upseerin poika.
Liettua, Latvia ja Viro hävisivät kartalta 1941 eikä niitä saatu takaisin ennen vuotta 1990. Ruta halusi kirjallaan antaa äänen niille sadoille tuhansille ihmisille, jotka kokivat Stalinin Baltian puhdistukset. Ruta halusi kirjoittaa kirjan Baltian tapahtumista, koska näistä ei juuri kukaan ollut aikaisemmin kertonut.
Ruta asuu perheineen Tennesseen osavaltiossa. Harmaata valoa on hänen ensimmäinen kirjansa."
 
You can visit Ruta Sepetys at www.rutasepetys.com
Visit Ruta Sepetys' Facebook Page


Josif Stalinin hirmuvalta

"On arvioitu, että Josif Stalin tappoi yli kaksikymmentä miljoonaa ihmistä hirmuvaltansa aikana. Baltian maat Liettua, Latvia menettivät yli kolmasosan väestöstään Neuvostoliiton tuhojen aikana. Karkotukset ulottuivat aina Suomeen asti. Vielä tänäkin päivänä monet venäläiset kieltävät, että ketään koskaan karkotettiin. Mutta suurin osa balteista ei kanna kaunaa tai viljele vihaa. He ovat kiitollisia niille neuvostoliittolaisille, jotka osoittivat myötätuntoa. Heidän vapautensa on kallisarvoista, ja he opettelevat elämään siinä. Joillekin vapaudet, jotka meillä Yhdysvaltain kansalaisina on, tulivat niiden ihmisten kustannuksella, jotka makaavat merkitsemättömissä haudoissa Siperiassa." (Harmaata valoa, s. 349)

Miten mieli murhataan?

Kirjailija Ritva Kokkola Kemissä Pohjois-Suomen kirjailijapäivillä 28.1.2012.







RITVA KOKKOLA.
Murhattu mieli. Jännitysromaani. Myllylahti Oy, Suomussalmi, 2011.
Koulujen ja hoitoalan työntekijöille.



Murhattu mieli on Ritva Kokkolan kolmas jännitysromaani. Takakannessa on kustantajan teksti  "Matias Laitakarin ja Mikko Länsmanin uusia tutkimuksia". Rikosylikonstaapeli Matias Laitakari ja vanhempi konstaapeli Mikko Länsman ovat siis niitä alan ammattilaisia, jotka tutkivat Kokkolan romaaneissa kuolemantapauksia; Murhatussa mielessä tutkinnan kohteena on lehtori Asta Ojalan kuolema.

Kansilehden ainoa ansio on, että se ei paljasta tarinan juonta. Sen sijaan teksti ottaa kantaa Asta Ojalan persoonaan tavalla, joka ei mielestäni vastaa kirjailijan luomaa mielikuvaa lehtori Ojalasta. Murhattu mieli on niin omaperäinen jännitysromaani, että se olisi ansainnut osuvamman kansilehden - jotakin, joka viittaisi mielettömyyteen, pahansuopaisuuteen, ahneuteen ja luovuttamiseen. Mielestäni poliiseilla tutkimuksineen ei ole tässä Kokkolan tarinassa niin keskeistä roolia, mihin kansilehti viittaa. Pääosassa on ehdottomasti Asta Ojala, yksinäinen lehtori.

Voisi kuvitella, että Kokkolan luoma tarina alkaa Ojalan kuolemasta ja päättyy poliisitutkintaan eli mahdollisen rikoksen selvittämiseen tai siihen, että kuolema jää selvittämättä. Murhattu mieli ei kuitenkaan saa virtaa lehtorin kuolemasta vaan lehtorin suhteesta itseensä, omaan elämään ja toisiin ihmisiin. Tämä tarina  on kaikkea muuta kuin tyypillinen dekkari, jotakin muuta. Silti sanon tämän kaikella varauksella, sillä en todellakaan tiedä tarkasti ottaen, millainen on tyypillinen dekkari ja mitkä ovat dekkarikirjailijan ns. kliseekarikot.

Kokkolan Murhattu mieli on tärkeä ja puhutteleva tarina, ja itselleni niin totta! Se kertoo siitä, miten Asta Ojalalle, pätevälle, tavalliselle, yksinäiselle naislehtorille sattuva mitätön ja inhimillinen erehdys suistaa hänet raiteilta, ulos työyhteisöstä.  Poliisin näkökulmasta kaikki tapahtuu aivan muista syistä kuin, että rikoksen tunnusmerkit täyttyisivät. Murhattu mieli on upea,  uskottava ja totta ainakin meille, jotka olemme kokeneet vähänkin vastaavaa kuin Asta Ojala - meille, jotka kaikesta huolimatta olemme jääneet henkiin.

Murhattu mieli painajaisineen ansaitsee hurjat lukijamäärät ja moninaiset huomionosoitukset, suomeksi sanottuna palkinnot! Tämä kirja puhuttelee jokaista, joka ymmärtää tai haluaa ymmärtää nykyistä elämänmenoamme, sen nurjaa puolta, ihmisten avuttomuutta. Ritva Kokkola kohdistaa tarinansa erityisesti koulujen ja hoitoalan työntekijöille. Totta varmasti on, että lehtori Asta Ojalan tarinasta saavat kosketuspintaa ja löytävät linkkejä koulujen ja hoitoalan työntekijät. Salaa kuitenkin toivon, että kirja osuisi vaikka vahingossa sen äidin käteen, jonka kynsiin itse aikoinani jäin toimiessani kyläkoulun opettajana.

Ritva Kokkolan teos on painava kannanotto kiusaamiseen. Kiusaaminen on yksi pahimmista painajaisista, mitä ihminen voi elämässään kokea, sillä siihen liittyvät häpeä, itseinho, neuvottomuus, syyllisyys, kiusaantuneisuus ja pelkääminen vievät väkisinkin mennessään. Ja kaikkea tätä Kokkola kuvaa niin hienovireisesti, asiallisesti ja aidosti...

"Poliisit eivät osanneet vastata. He olivat nähneet, kuinka vakavat rikokset muuttuivat hyväntekeväisyydeksi ja inhimilliset virheet verisynneiksi. Tässä taisi olla niistä toinen kysymyksessä. Lopputulos häämötti jossakin, mutta vielä sumussa ja hämärässä. Tätä naista he eivät pystyneet auttamaan.
- Onhan teillä poliiseilla tärkeämpääkin tekemistä, Ojala naurahti anteeksipyytävästi. Hän huomasi lattialla keksinmuruja ja olisi halunnut noukkia ne ylös. Hän huomasi, että toisen ikkunan säleverho oli yhdestä kohdasta vääntynyt mutkalle. Jälkeen päin muisti juuri nuo asiat. Ja sen, että ne kaksi poliisia olivat olleet ystävällisiä."

Kirjailija Ritva Kokkolan kielenkäyttö herättää kunnioitustani. Hänen kirjoitettu kielensä on sujuvaa, osuvaa ja kovin luontevaa, erinomaista kieltä. Lukiessani tuli monesti mieleen, että näin en todellakaan osaisi itse kirjoittaa, tiedän sen. Kunnioitankin Kokkolan tekstiä juuri tästä syystä; syystä, että teksti on jäljittelemätöntä. Kokkola muistuttaa ainakin minua, että pahitteeksi ei ole, jos jännitysromaaninkin saa kirjoitettua kikkailemattomalla suomen kielellä.

Hahmojensakin puolesta Murhattu mieli on laadukas. En voi muuta kuin ihailla, kuinka uskottaviksi hän on saanut luotua poliisit ja rehtorin työympyröissään, mutta myös mopopojat ja sairaalassa työskentelevän naisen. Ja ne kotiympyrät...niin uskottavaa!

Jotakin kirjassa kuitenkin muuttaisin. Ensiksikin jättäisin alkulehdeltä pois omistuskirjoituksen "Koulujen ja hoitoalan työntekijöille" - ja vain siitä syystä, että itse olen luokanopettaja, koulun työntekijä. Jostakin syystä luulen, että juuri tämä omistuskirjoitus todennäköisesti rajaa lukijoiden joukkoa. Kirjan nimi on erityisen osuva, erittäin hyvä. Toivonkin kirjalle kirjavaa lukijajoukkoa.

Lopuksi muuttaisin aivan pikkuisen ja vain joiltakin osin tarinan loppua. Loppu on yllättävä ja hyvä mutta aivan hiukkasen yliampuva. Enempää en paljasta. Lukuiloa!
Ja kiitos kirjasta, Kemin Murharouva!. Olet huippu, hyvin hyvä kirjailija. Ja nyt olet saanut minusta uuden ihailijan.

Köyhä kuin suomalainen kruununtorppari

Väinö Kataja. Kootut teokset VI.

Teos sisältää tarinat Sotainen tarina, Noidan kirot, Koskenlaskijan morsian, Airiselän tukinajossa, Tilapäisiä kertomuksia ja  Kirjeitä kustantajalle. (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1935)


Ylitorniolaisen Väinö Katajan teoksista on ilmiselvästi tulossa avainromaaneja itselleni.

Haluan ymmärtää menneitten sukupolvieni elämää Suomessa mutta erityisesti Ylitornion Raanujärvellä ja Kolarin Sieppijärvellä. Haluan myös tietää meikäläisten menneestä elämästä enemmän. Katajasta on loistavaksi oppaaksi. Hänen ammatillinen taustansa maanviljelijänä ja tuottelias uransa kirjoineen ja kerjuukirjeineen korvaavat sitä, että aikoinani en ymmärtänyt kysellä isovanhemmilta juuri mitään. Onneksi Kataja on kirjoittanut tarinansa niin, että lukemalla niitä saan sekä tietoa että ymmärrystä!

Lasteni isän sukuhaara aloitti perhe-elämän Raanujärven Säikkärässä kruununtorpparina 1840-luvulla. Isäni isoisästä tiedän vain, että torppariksi häntä joskus oli kutsuttu. Katajan tarinoista Airiselän tukinajossa oli se, jossa sain tutustua kruununtorppareihin eli Ahvenjärven Antin perheeseen mutta myös pelottavaan metsäherraan ja inhimilliseen puulaakin "kymppiin", Vänttiseen. Ja sekin oli Airiselän tukinajossa puhuttelevaa, että Kataja kykeni vakuuttavasti kuvaamaan myös itselleen menneitten polvien menneisyyttä.
Katajan kootuista tarinoista valitsin pohdittavakseni Airiselän tukinajossa. Kopioin aluksi otteen, joka sisältää itselleni useamman valokuvan verran tietoa mutta myös elämyksen.

 "Mutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vasta tulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, josta kylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnille ollut asukasta kuin penikulmain päässä. Siihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunulta asumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossa kyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillä vaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimä kiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisen lihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleet maankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut."

"Siellä oli Anttikin, siiihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika, kesäkalan pyynnissä kulkenut jo silloin ja ruvennut asiaa miettimään. Kun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Antti yksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnes järvi jäätyi. Kun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotia ajattelemaan."

"Hän vietti sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita ja talonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikin pohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettävää myötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoa viljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi, joka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi, jonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät."

"Siinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen, Meltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikään toivoi omaa kotia." 

Päätöksensä tehtyään Antti "painui rantamaille", missä esitti tuumansa ja toiveensa metsäherralle. Ja metsäherra suostui ja lupasi avustaa. Samana talvena Antti jo ryhtyi tuvan tekoon, ja vihdoin kesällä aloitti Ahvenjärvellä yhteisen elämän Selma-vaimonsa kanssa. Pariskunta sai kahdessa kymmenessä vuodessa yksitoista lasta.

Kruununtorpparin elämä oli  raakaa työntekoa. Syksyisin, kun maa ja jänkät olivat kylmettyneet, uskaltautuivat metsäherratkin tarkastusmatkoille. Joku heistä vaivautui vallesmannin kanssa "yksin matkoin" laitapitäjille "torppaa koskevat paperit taskussaan". Anttia tapaamaan tullut herra oli pysty kuin seiväs korkeine kauluksineen ja "tuoksui vahvasti hajuvedeltä".

"Mutta merkillisen vähän te olette saaneet valmista, sanoi hän Antille tyytymättömällä äänellä, kun oli tiedustellut torpan eduista, - ja nyt olette asunut jo kaksikymmentä vuotta kruunun maalla. Hän kaivoi sitten torppaa koskevat paperit taskustaan.  - Laiskoja te olette... oikea mies olisi jo tehnyt suuren talon tästä... - Ei ole ollut varoja eikä aikaa, sanoi Antti. - Mutta onhan teillä aikaa olla puulaakin töissä kaiket talvet, vieläpä kesätkin! tikasi metsäherra. - Pakko on olla, ja hyvä on, että puulaakeilla on ollut työtä...hätä tässä muuten olisikin ollut...Nälkä se on semmoinen virsi, joka komentaa, vastasi Antti alakuloisesti.  - Milläs elät, jollet muualta leipää ansaitse.

"Metsäherra näytti tyytymättömältä. - Kruunu häätää pois maaltaan sellaiset, jotka eivät tee maan päälle työtä, sanoi hän."

"Taidatte olla tukinajoon lähdössä nytkin, sanoi metsäherra hetken päästä. - Niin on aikomus. Millä minä muuten joukkoni jaksaisin elättää. Vähäiset ne ovat ne hyvät, mitä tämmöisestä torpasta syötäväksi saapi... Metsäherra silmäsi lapsilaumaa. - Herra Jumala...Näin paljonko teillä on lapsia... Sehän on sikamaista! - Niin monta niitä on, sanoi Antti, ja hänen äänensä vähän vapisi. -Kuinkahan monta niistä pitäisi olla poissa, että olisi kruunun ja teidän mielestänne parhaaksi? lisäsi hän sitten katkerasti."

Katajan kuvaus Antin lapsilaumasta kertoo kirjailijan lempeästä ja arvostavasta suhtautumisesta lapsiin, ja se tuntui lukiessa hyvältä, sillä edellä kuvattu kohtaus ei suinkaan päättynyt Antin häviöön. Vallesmanni tuli Antin avuksi ja niin saatiin selvitettyä myös se varsinainen asia, millä herra liikkuivat.

"Olisi ollut tarkoitus pitää lain määräämä katselmus nyt tässäkin Ahvenjärven kruununtorpassa."

"En ole kyllä rakennuksia kyennyt tekemään, mutta niittyä on raivattu tänäkin syksynä neljän häkin ala ja uutta peltoa olemme tehneet vankankin puolen tynnyrin alan...Ensi kesänä sekin jo auttaa... Ja jos nyt tänä talvena, niin kuin on toivoa, sattuu tukinajossa ansaitsemaan vähän enemmän, niin ensi kesänä saapi sitten rauhassa tehdä maatöitä..."

Kirjailija Väinö Kataja ei ole Aleksis Kivi eikä heitä tarvitsisi verrata. Aleksis Kiven kirjoitettu kieli on ylivoimaista, aivan omaa luokkaansa, ja Kiven ansiot ovat yleisesti tunnustettuja. Seitsemän Veljeksen kieli lienee myös peruste sille, miksi yhä edelleen halutaan, että opettajat houkuttelisivat oppilaitaan lukemaan koulussa Seitsemää Veljestä. Ehdottomasti minäkin nautin Kiven arvoteoksesta ja ihailen hänen kirjailijalahjojansa, kielellistä lahjakkuutta ja kovaa työtä.

Väinö Kataja käyttää omaa kieltänsä, jota en osaa moittia tai väheksyä. Hänellä on kirjoitettu sana hallussaan, ja hän on kirjoittanut tarinansa todella elävästi ja tavalla, jota lukija ymmärtää. Katajan Koskenlaskija on hyvä esimerkki elävästä kielenkäytöstä: varmaankin on jonkun lukijan oivallus ollut se, että Koskenlaskijasta saa hyvän elokuvan! Ja elokuva on tehty - enkä ennen Katajaan tutustumista tiennyt, että alkuperäinen tarina kiitoksineen (ja oikeuksineen) kuuluu Väinö Katajalle.

Antoisinta Katajan tarinoissa kuitenkin ovat hänen "aihelmansa". Minulle merkitsee erittäin paljon se, että hän on tullut kirjoittaneeksi "meän elämästä". Katajan tarinat ovat loistavia sekä tarinoina että tiedon lähteinä nykyajan ihmisille, meille. Voisin siis kuvitella lukevani Airiselän tukinajossa -tarinan koululaisille historian tunnin alussa - pätkä kerrallaan... Katajaa voisin lukea ainakin siihen asti, kunnes oppikirjojen tekijät selittäisivät, miksi historian kirjojen teksti on niin vaikeasti kirjoitettua ja vaikeasti ymmärrettävää.

Katajan Kootut teokset, Airiselän tukinajossa,
joitakin avainsanoja:
torppa / croft
kruununtorppari / tenant of a farm who paid his rent by working for the landlord
vallesmanni, nimismies / head of the constabulary
metsäherra / lord
puulaaki, metsäyhtiö /  lumber company
puulaakin Vänttinen oli yhtiön "ylijohtaja" Airiselässä, puulaakin "kymppi" / foreman