Nyt on Peiliin katsomisen paikka, nyt on lukijapalautteen aika!

Mahdolliset tiedustelut:

katakorhonen56@gmail.com

Tämä on päivitetty postaus (23.4.2024).

Pirjo Hokka Espoosta kirjoitti: Hei, annan luvan käyttää palautettani blogissasi. Toivon kirjallesi paljon uusia lukijoita. 2023. 

Pirjo Hokka Espoosta lähetti hienon lukijatarinan, tässä se.

  

Kiitos Sinulle hienosta kirjasta, jonka lukeminen oli suuri nautinto. Hurahdin sukututkimukseen vuosia sitten,  ja olen kiinnostunut itsekin juuri meistä naisista, jotka useasti jäävät pimentoon ja ovat heikompi lenkki, usein vailla sukunimeäkin. Suku tosiaankaan ei jatku ilman meitä naisia. 

Löysin kirjastasi isänäidinäidin isän suvun, joka on Pellosta Granatin ruotu n:o 17 verotalosta, Niemi eli Hannunjuntti. Isoäitini äidinäiti Eva Caisa on avioton lapsi Karungista; hän sai itsekin kolme oä (aviotonta) lasta. Vasta isoäitini äiti, Caisa Amanda (Wiuhkola), syntyi avioliitossa. 

Amandan tie kulki Kokemäeltä kotoisin olleen nahkurinkisällin kanssa Karjalaan (Käkisalmi), ja siellä hänen tyttärensä, minun isoäitini Fanny, kasvatti perheensä, kaksi poikaa ja neljä tyttöä. Evakkona he joutuivat jättämään kotinsa.

Muistan isoäitini iloisena ja meitä lapsenlapsia rakastavana mummona, joka kirjoitti meille lapsille runoja kaste- ja syntymäpäiviksi. Olen jatkanut perinnettä kasterunojen muodossa omille lapsenlapsilleni. Minulla on kolme poikaa, lapsenlapsia yksi tyttö ja kolme poikaa!

Kirjasi myötä tornionjokilaaksolaisuus elää myös minussa!  

Nimettömän lukijani palaute Peilistä, 2020.  

"Kirja on ensimmäinen puhtaasti sukututkimusta ja paikallishistoriaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut, ikinä. Aion suositella muillekin.

Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. 

Sen tarinat ovat parasta. Sieppijärven pitkä historia, josta ei ollut mitään hajua, oli tärkeää asiaa, ja Ranta-Iivarin iso rooli kylällä...myös minulle uutta. 

Lisäksi omat juuret, eli ruotusotilaiden historia, alkoi kiinnostamaan entisestään, olivathan "ruotusotilaat aikansa maailmanmatkaajia"!

Tuli tunne, että olet tehnyt urakan erityisesti meille... vaikka et kirjan lukemista aktiivisesti tuputakaan - ehkä pitäisi..." 

Ilkka Vainio

KK on hienosti sivistynyt monen alan ammattilainen. Hänen Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret -kirja on verraton. Se kuvaa 365 sivulla mukaansa tempaavalla tavalla Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta.

Hannu Korhonen (Orimattilasta). Katan kirjasta lausuttua:

Peiliin katsomisen paikka on monitahoinen ja ‐tasoinen kirja.
Se on sukututkimus, pitäjänkirja,
kotiseutuhistoria ja henkilökohtainen tilitys.
Naiset ovat vahvasti esillä niin kuin nimen
jälkiosa antaa ymmärtääkin.

”Ursulan tyttäret” viittaa nimittäin dna‐sukututkimukseen, äitilinjan haploryhmään U. Se on  suomalaisten toiseksi yleisin ryhmä.
Kirjoittajan tarkempi ryhmä on U5b1b2, kun minun ryhmäni on  U5a1b1h.


Isänsä puolelta kirjoittaja on Rautalammin Korhosia, Vaajasalmen päähaaraa, Ruokoniemen
alahaaraa,
samaa kuin minä itsekin: viidennen serkkuni lapsi. Hänen isoisänsä isä August Korhonen (1859–1937) on mainittu sukulehtemme Wanhan Tuomaan jutussa Lisää sotasurmia (WT 2015 s. 39).

Rautalammin  Korhosista tässä kirjassa ei kerrota,
sillä pääosassa ovat Tornionjokilaakso ja kirjoittajan äidinpuolen suvut.

Naisiin keskittyminen selittää ehkä myös sen, että tekijä on kirjailijanimeltään äitinsä Vienon eikä
isänsä  Sulon tytär.

Kirja alkaa yli kahdellakymmenellä henkilökuvalla, kaikki naisia 1500‐luvulta 2000‐luvulle,
piikoja ja  emäntiä, Torniosta Pykeijaan ja Pajalasta Kolariin.

Kukin niistä on sukulaisuusverkostojen ilotulitus  esivanhemmat ja jälkeläiset selvittäen.

Pitkään joutuu ihmettelemään, mitä tästä oikein tulee, kunnes  viimeisenä henkilökuvana on itse kirjoittaja: Katariina Vienontytär Korhonen ja hänen aikaa
sitten kuolleelle  äidilleen kirjoittamansa kirje ikuisen rakkauden taivaaseen.   Vasta siis siinä, kun neljäsosa kirjaa on luettu, kirjoittaja selittää, mitä peiliin katsominen hänen  sielunelämässään tarkoittaa, ja näyttää, miten lähelle syvimpiä tuntojaan hän lukijansa päästää.

Peiliin  katsomiseen hän palaa kirjassa myöhemminkin siinä tavanomaisessa merkityksessä,
että oman elämän  tapahtumien syitä on usein hyvä etsiä itsestään eikä muista ihmisistä.
Ilmaisun käyttöön saattaa usein  liittyä vielä syyllistävä sivumerkitys.

Peili sopii Katan kirjan vertauskuvaksi toisessakin merkityksessä. Kirja on taikapeili, parempi kuin  satujen peilit, jotka kertovat tulevaisuuden. Tämä peili kertoo menneestä, todella tapahtuneesta.

Kun lukija  katsoo siihen, niin peili ei näytäkään hänen omaa kuvaansa, vaan väylänvarren vaimon, hänen  elämänvaiheensa, hänen sukujuurensa ja jälkeläisensä. Peilinä on kirjoittaja ja sen näyttämät  elämänmakuiset kuvat perustuvat hänen keräämiinsä laajoihin aineistoihin.
Juuri tämä tietojen kokoaminen  yhteen ja siten niiden säilyttäminen tuleville sukupolville on kirjan suurin ansio.

Keräämisessä on ollut valtava työ: tapaamisia, haastatteluja, sekä perinteistä että dna‐sukututkimusta,  aikaisemmin tehtyjä julkaisemattomia sukuselvityksiä,
muistelmia,
sukukirjoja, kyläkirjoja, pitäjänhistorioita  sekä historiaseminaareja Suomessa ja Ruotsissa.

Toinen luku kertoo Tornionlaakson asuttamisesta aina  800‐luvulta alkaen, ja kolmas luku sen ihmisistä osin nykyaikaan asti.

Näissä jaksoissa pääsee esiin joku  mieskin, esimerkiksi sata vuotta sitten elänyt
Tornionlaakson Äijä Isak Lompolo ja Wanhan Rautalammin  Särkisalosta jo 1500‐luvun lopulla tullut Pekka Kolari, jonka mukaan Kolarin kunta on saanut nimensä.

Muuten teksti etenee edelleen pääosin naisten henkilökuvien varassa niin kuin tekijä ilmoittaa jo
kirjan  kannessa: ”Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta”.

Kirjoittaja näkee Väylänvarren tornionjokilaaksolaisuuden omaleimaisena kulttuurina, jonka
perinnölle ei ole eduksi samaistaminen Lappiin ja sen nykyisten elinkeinojen matkailupainotteisuuteen.
Vanhastaan  yhteydet ovatkin suuntautuneet enemmän länteen nykyisin Ruotsiin kuuluvalle alueelle kuin Suomen Lappiin.

Jo keskiajalla alkaneiden vilkkaiden kauppayhteyksien perintönä väylänvarren suvuissa on  saamelaisten ja suomalaisten juurien lisäksi ruotsalaista, saksalaista ja jopa valloniverta.
Ja se mikä eniten  yhdisti ja yhdistää osin vielä edelleenkin on yhteinen kieli, suomi eli meänkieli muinaismuistona tornionjokivartisten suomalaisten muutoista länsilappiin eli nyky-Ruotsin seuduille. 

Vasta Haminan rauha (1809) jakoi alueen  kahtia.
Ruotsin puolella meänkieltä pyrittiin tukahduttamaan vielä edellisen vuosisadan puolenvälin  jälkeenkin. Suomessakin se alennettiin murteen asemaan itsenäisen kielen sijasta.

Neljäs ja viides luku käsittelevät Kolarin vanhoja taloja ja sukuja sekä Tornionlaakson historiaa:  Tornion kaupungin ja Kolarin kunnan perustamista, Länsipohjan rykmenttiä ja ruotusotilaita,  seurakuntaoloja sekä kulttuurihistoriaa, saamelaisten uskoa ja uskomuksia, ja 1900‐ ja 2000‐lukujen  kirjailijoita myöten.

Vasta seurakuntaolojen kirjavuus saa lukijan ymmärtämään, että Kolarin aluetta  koskeva perinteinen sukututkimus ei ole ollut yksinkertaista, vaan tietoja on pitänyt pyydellä monesta paikasta, vaikka samoista ihmisistä, taloista ja kylistä on kyse.

Katan kirja on perustavanlaatuinen tutkimus. Sen lukeminen on jännittävä kokemus, sillä  monografiamuodosta huolimatta monet tekstijaksot ovat itsenäisestikin luettavia esseitä.
Ei tarvitse omata  tornionjokilaaksolaisia juuria pystyäkseen nauttimaan
elämän rikkauden kuvauksista.

Kirjassa ei ole hakemistoja, mutta yksityiskohtainen sisällysluettelo
auttaa löytämään etsittävän henkilön, asian tai paikan  suhteellisen helposti.
Lähdeluettelo parine satoine nimikkeineen antaa hyvät viitteet jatkamiseen.
Tämä on  ollut tekijän tarkoituskin, sillä liitteen otsikkona on ”Lähteitä teille, jotka haluatte lukea enemmän.  Lukeminen kannattaa!”  

Kirja on mukava luettava myös siksi, että siinä on paljon kuvia, sekä valokuvia että karttoja ja  sukupuita. Kaavioiden tekstit, varsinkin vuosiluvut, ovat kyllä niin pieniä, että niitä vanhempi
ihminen  joutuu tiiraamaan suurennuslasin kanssa. 

Kirja sitä kyselevälle löytyy kirjastosta.

                                   

Hilkka ja Markku Mannerkosken kiitokset kirjastani. 2020.

 Sauli Niinistö ja Jenni Haukio kiittivät, 2022.

Kaikella on kääntöpuolensa. Varvara ja Danil Sergejeffin sukukunta Petsamosta.

Tekijä: Kata Vienontytär Korhonen

Kirjan nimi:

Kaikella on kääntöpuolensa. Varvara ja Danil Sergejeffin sukukunta Petsamosta. 

3. painos, 2022, 349 sivua.

Kustantaja: Katariina Korhonen. 

Airi Trifonassa, perheensä pihakivellä 1990-luvun Petsamon retkellä.

Airin isä Taneli oli syntynyt Petsamon Trifonassa.

LUKIJOIDEN KOMMENTEISTA KIITTÄEN, Kata

7.2.2023. Sari Karjalainen, e. Heimonen. Vienan sukututkija.

Kiitos. Ja kiitos, että olet tämän tehnyt.

1.11.2021 Ossi Granat.

Olipa melkoista tykitystä tämä Hannu Korhosen kirjapalaute, vau! Erityisesti seuraava osuus palautteessa miellytti minua kirjan lukeneena. (Hannu Korhosen palaute-arvio on liitetty kirjan 3. painokseen)

Heillä oli 13 lasta ja enemmän kuin 50 lastenlasta. Tämän sukulaisverkoston varaan on ollut mahdollista virittää kertomuksia Petsamon kalastajien elämästä, Hardanger-kirjonnasta, Stalinin vainoista, talvi- ja jatkosodasta, venäläisten partisaanien tekemistä siviilimurhista ääriesimerkkinä Danilin ja Varvaran viisivuotias pojanpoika, Lapin sodasta ja saksalaisten ottamista suomalaisista sotavangeista, Petsamon luovuttamisesta Neuvostoliitolle, evakkoon lähdön jälkeisestä elämästä, Inkerin suomalaisista, Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, Ruotsiin muutosta ja monista muista Suomen historian vaiheista. Erityistä viehtymystä kirjoittaja näyttää tuntevan historian vaiettuihin vaiheisiin, joista edellä mainituista ovat ainakin venäläiset partisaanit, inkeriläiset ja saksalaisten suomalaiset panttivangit. (Hannu Korhonen, Orimattila)

1.11.2021. Sinikka Kowal.

Congratulations, Kata for your hard work, well deserved!

1.11.2021. Paula Vartiainen.

Miten runsas teos! Sen pitäisi levitä laajasti!

2.11.2021. Tuula Uusitalo.

Onneksi olkoon, Kata! Hienoa, olet tehnyt mahtavan työn, osaava nainen, osaat kirjoittaa, tämä on luettava.

2.11.2021. Aija Jantunen.

Loistavaa, Kata, teet tärkeää ja mielenkiintoista työtä. Ihmisten kokemukset tekevät historiasta inhimillisen ja kiinnostavan!

3.11.2021. Jukka Vinnurva.

Onnittelut Katalle jälleen haasteita tarjonneen työn loppuun saattamisesta ja elävän sukutarinan / perinnön kautta tulevan historiatiedon välittämisestä!

 Petsamo-Seura järjesti retken Petsamoon. Kirjoittaja-Kata kohtasi tällä matkalla Sergejeffin sisaruksia. Kohtaaminen johti "Kaikella on kääntöpuolensa"-kirjan  kirjoittamiseen. 
Kuva otettu 15.7.2019 Petsamo-joen ylittävän sillan vieressä. 

Ano Kauppinen. Koko elämä on palvelua. Kirja "Ystävien toivomuksesta".

Terve, kaikille lukijoilleni, myös teille, joilla on muistoja Anosta! 

Minä olen kolarilaissyntyinen, Sieppijärven mummojen kolminkertaisesti siunaama (1956) Kata. Olen käynyt Anon rippikoulun Kolarin kunnallisen keskikoulun penkissä. Ensimmäisen ehtoollisen olen kokenut Sieppijärven kirkossa, enkä ollut ainoa rippilapsi, päinvastoin. Vuosi oli 1971. Rippikuvassa kävimme Maarit-serkkuni kanssa Pellossa. Itse olen viralliseen rippikuvaukseen halunnut mennä, sillä olin Suonenjoella asuneen "savolaismummoni" vanhassa valokuva-albumissa nähnyt (60-luvulla) jopa isästäni (s. 1923) otetun rippikuvan (Rautalammin kirkko). 

Ano Kauppisen kirja on upea.   

Olen perinyt kirjan Vieno-äidiltäni, joka puolestaan oli saanut tämän joululahjaksi (2001) kummitädiltäni eli Helliriika-sisareltaan omistuskirjoituksella: "Sivulla 30, Kertomus Isän uskoontulosta".

Kun vuosi sitten muutin Sieppijärveltä pois, jäi suuri osa kotikirjastoni kirjoista odottamaan "siivoustani". Yhden kirjahyllyn verran sain otettua mukaan Iihin. Kun nyt sitten huomasin, että yhdessä "lähisomessa" kolarilaiset (ja sieltä pois muuttaneetkin) muistelivat Anoa, päätin minäkin kunnioittaa rovasti Ano Kauppisen muistoa. Tunnen suurta kiitollisuutta, että hän jaksoi kirjoittaa ystäviensä toivomuksesta muistot talteen. 

Nimenomaan Anon kirja - "Koko elämä on palvelua" - 

rohkaisee kirjoittamaan; minullakin on vielä muutama ihminen, joka toivoo, että kirjoittaisin...

Anon tarinat ovat loistavia! Varmemmaksi vakuudeksi julkaisen blogissani niistä kaksi.

                

KIRKKOHERRA HETI SAIRAALAAN

Lapissa keskikesällä on aurinko vielä melko korkealla kello 22:n aikaan. Siihen aikaan iltaisin alkavat tammukat puroissa liikehtiä. Se tietävät urheilukalastajat. Ja jos ilta on oikein kalanhajuinen, herää kyllä halu lähteä onkimaan.

Tällainen herttainen ilta houkutteli erään kerran suntion ja minut kalaan, ja kello oli 22. Päivän työt oli tehty. Esteitä ei ollut. Emme menneet Kuerjoelle, jolla tavallisesti kalastelimme. Menimme 40 km ja tulimme eräälle toiselle joelle. Johan oli hymyilevät maisemat! Voisiko olla enää enempää!

Paljon enemmän sain tänä iltana kokea. Kerkesin hätäisesti ottaa onkeni auton peräkopista, kun taksi ajoi auton vierelle ja sanoi: "Kirkkoherra heti sairaalaan!" Siihen jäivät suntio ja onget. Ajoin kotiin, otin ehtoollisvälineet ja kiiruhdin sairaalaan. Sairaalan käytävällä oli joukko ihmisiä. He olivat sisaruksia, heitä oli kai yksitoista. Näiden isä oli sairaalassa potilaana.

Hän tarvitsi tänä iltana pappia. Menin hänen luokseen. Hän oli yli 70-vuotias Eino, ja oli hänelle tullut tarve selittää asiat ajassa iäisyyttä varten. Päätin olla vain pappi kuolemaa tekevän ihmisen luona, mutta rautaa en kyllä ollut. Meidän kahdenkeskinen keskustelu kaikkine toimenpiteineen sujui vielä normaalisti. Kun tämä oli selvitetty, kutsuttiin sisään kaikki lapset. Vanhimmasta nuorimpaan isä kietoi kätensä heidän kaulaansa ja pyysi jokaiselta anteeksi. Hillitysti siinä kaikki liikuttuivat kyyneliin. Niin tein minäkin. Paljon helpompaa on itkeä ilosta kuin surusta. Sitten seurasi Herran Pyhä ehtoollinen. Tämän lempeän illan viimeinen hetki oli meitä kaikkia siunaava. Tämä isä eli vielä kaksi viikkoa ja tapasin häntä tänäkin aikana sairaalassa.

Kello 24 ajoin takaisin kalamaisemille, otin onkeni autooni ja ajoin suntion klanssa kotiin. Tämä kalamatka kannatti tehdä, vaikka en onkeani kertaakaan jokeen viskannut.

... Kolarin kirkkoherrana vuosikymmenien ajan (1949-1974) toimineen Ano Kauppisen sanat:

"Vuosi sitten ystävät jättivät syntymäpäivälahjaksi (9.11.) tämän kirjan tyhjänä toivomuksella, että kirja olisi vuoden kuluttua täysi. Kaikki nämä kertomukset ovat nyt täyttäneet ystävien toivomuksen. " 

MERKILLINEN UNI

Kevättulvat Lapin suurissa joissa ovat näkemisen arvoiset. Kun tulvat ovat parhaimmillaan, valvovat ihmiset jokitörmillä öisinkin. Jäitten mukana seilaa tukkeja, jotka kovan paineen alla katkeavat kuin tulitikut. Kun sitten jäät patoutuvat johonkin suvantoon, "suuttuu" yläpuolella oleva koski ja niin vesimassat jäineen saattavat puhkaista parhaassa tapauksessa itselleen uuden uoman. Nykyisin pyritään tällaiset vahingot estämään räjäyttämällä jääpadot.

Eräänä sunnuntaina palatessani kirkkomatkalta linja-autolla jouduin istumaan tuntemattoman "Lapin hullun" viereen. Hän oli suunnitellut matkansa jäiden lähdön aikaan ja siinä myös onnistunut, sillä tulvat olivat Tornionjoessa ja sen lisäjoissa korkeimmillaan. 

Hän oli helsinkiläinen ja puhui paremmin ruotsia kuin suomea. Hän kertoi menevänsä nyt viidettäkymmenettä kertaa mökilleen; oli tosi "Lapin hullu", oli kuin Lapin humalassa, vaikka ei varmaankaan alkoholista. Nyt hän kertoi menevänsä mökilleen tulvaa juhlimaan. 

Kun erosimme, esittäydyimme. Hänen nimensä oli Stenfors. Kun kuulin hänen nimensä, tiesin kyllä, kuka hän  oli. En kyllä ollut koskaan häntä  tavannut, mutta sitä enemmän olin kuullut hänestä. Erotessamme hän teki kaikkensa, että seuraavana päivänä, maanantaina, tapaisimme hänen mökillään. Lupasin.

Mutta maanantaina tuli ikävä viesti Äkäslompolosta. Sinne päästyään hän laittoi kanoottinsa kuntoon ja pani siihen tarvittavat välineet valokuvauskoneita myöten ja lähti sitten tulvivaan Äkäsjokeen. Voin kuvitella eilisen tapaamisen johdosta hänen riemunsa. 

Tältä kanoottimatkaltaan hän ei palannut. Miestä etsittiin maanantaina, mutta tuloksetta. Etsintää johti poliisikonstaapeli Ossian Bergman. Hän palasi tyhjin toimin ja meni lepäilemään appivanhempiensa luokse Äkäsjokisuulle ja yöpyi siellä. 

Appiukko Sylvester Joensuu neuvoi vävylleen tarkalleen paikan, mistä Stenforsin ruumis löytyy. Hän oli nähnyt yöllä unen, jonka mukaan ruumis löytyy joen rannasta, noin kymmenen kilometriä Äkäslompolosta, ladon läheltä. Vävypoika lähti heti tuohon paikkaan, ja siinähän Stenfors oli alaruumis vedessä, yläruumis maalla. Valokuvauskone oli viskattu siihen niitylle.

Hän - Stenfors - oli tosi Lapin lumoissa ollut vuosikymmeniä. Äkäslompololaiset olivat järjestäneet hänelle 50-vuotisjuhlankin, ja näissä juhlissa lahjoittaneet hänelle komean lappalaispuvun vöineen, neljäntuulen lakkeineen ym. Jotakin hohtoa näin siinä, että hän sai iltahuutonsa Äkäslompolon maastossa, jota hän rakasti.

Ihmisyyden paremmat puolet ilmenevät lapsiaiheissa, sanoo Sanna Koivisto.

Sanna Koiviston jutun nosto, 19.3.2024. Minna Canthin päivä. 

Kuvataiteilija ja kuvanveistäjä Sanna Koiviston KOHTAAMISIA -elämäntyönäyttely avattiin 1.4.2023 Kemin Taidemuseossa. 

Samassa tilaisuudessa julkaistiin myös Rita Dahlin kirjoittama kirja Matka mahdollisuuksien ovelle. Sanna Koivisto ja hänen taiteensa. 

Kirjan on kustantanut kemiläinen Atrain & Nord.

   

Sanna Koivisto: 

"Minussa elää edelleen pieni lapsi, siksi minulle on luontevaa ja helppoa ilmaista lapsiveistosten kautta ihmisyyden parempia puolia. Saan siitä myös hyvää mieltä”. Lapsiaiheiden lisäksi eläinrakas Sanna Koivisto tekee näyttäviä eläiniheisia teoksia. 

(Teksti: Birgitta (Peipa) Mäki, kulttuurituottaja, Taidekeskus KulttuuriKauppila / Art Centre KulttuuriKauppila.)

Mitä Iin matkailuviiri kertoo itse paikkakunnasta?

   

                                

Viirin alkuperä on kokoelmasta, jonka

tutkija (evp) Vesa Keskinen (Helsingin kaupunki) on saanut käyttöönsä julkaisuaan varten. Julkaisun nimi on

Matkamuistoviirit tutkimuskohteena.

Keskinen syventää (2024) tutkimustaan tarinoilla, jotka kertovat valituista (10+10) paikkakunnista. Lisäksi valokuvaamalla kohteet ns. paikan päällä selvitetään, mitä on jäljellä kuvatuista maamerkeistä, vai onko siellä enää mitään. 

Ii-viirin suunnittelija ja valmistaja: 

Kauko Ervasti, Hailuoto.

 

1. Iihin liittyviä kirjallisuusotteita

Risto Uimonen (WSOY) Sauli Niinistö suomalaisten presidentti (2023);

sivulla 316, lainaus:

Kun Niinistö vieraili Iissä 5.3.2020, hän kertoi isännilleen pohtineensa autossa, 

miten paikkakunnan nimi lausutaan englanniksi.

"Tarkalleen ottaenhan se on Ai, ai", hän sanoi. 

Kirsti Mäkinen (Otava) Lollot ja kollot. Suomalaista naapurihuumoria (2007);

Suomalaisten pitäjien pilkkanimet, alkaen kirjan sivulta 118. 

Iitä koskeva aineisto sivulla 290, lainaus:

Iiläiset sanovat toisella paikkakunnalla itsestään: 

Minnoon kotosi kahen kirijaimen pitäjästä, josa sika syyvään nahkoneen ja puulla päivää jatketaan.

Nimitys on tunnettu jo 1900-luvun alussa.

Rallatuksina  huudellaan: 

Iiläisiä täisiä näläkäisiä, reikäleivän kerijäläisiä tai

Iiläisiä täipäisiä, voileivän kerijäläisiä.

Minä kävin perttusten puolella.

Selitys:

Pohjoisiiläisiä haukutaan perttusiksi, koska siellä on Rosvo-Perttunen majaillut muistitiedon mukaan.

Iijoen suupuoli on ollut vanhastaan kuuluisa asutus- ja markkinapaikka. 

Kirkon ympäristöä kutsutaan Iin Haminaksi; se on ollut tärkeä markkinapaikka 1300-luvulta lähtien.

Haminan asukkaat kutsuvatkin sitä leikillään Nätteporin kaupungiksi. Muu pitäjä on ollut autiota, asumatonta saloa. 

Ii on erotettu Kemistä ilmeisesti jo 1300-luvun alkupuolella. Se mainitaan eri pitäjänä 1445. 

Iistä on aikanaan (Mäkisen mukaan) erotettu mm. Simo, Kello, Haukipudas, Kuivaniemi, Alakiiminki, Yläkiiminki ja Säynäoja. 

Yli-Iistä tuli itsenäinen pitäjä vuoden 1929 jälkeen.

Kerran iiläiset menivät puukuormineen Ouluun suorinta talvitietä, joka kulki erään pihamaan halki. Kellolaiset söivät parhaillaan norssivelliä. 

Yksi iiläisistä juoksee kiireellä taloon ja huutaa ovelta:  Keskeyttäkää vähäksi aikaa syöntiä, että hevoset uskaltavat mennä ohi. 

"Ryystää ko kellolainen norsivellijä."

2. Mitä Iin viiri taideteoksena kertoo paikasta ja ajasta? 

Viirien suosio alkoi Suomessa pian 1950-luvulla, ja jatkui ainakin1970-luvulle.
Viirin on tehnyt Kauko Ervasti Hailuodosta. Viiri on aikanaan tehty matkailijoille ja sitä on myyty matkamuistona. Nykykeräilijöiden näkemys tästä(kin) Ervastin viiristä taideteoksena on, että se on hieno, korkealuokkainen työ. Niinpä Iin viiri kertoo myös tekijänsä paikallistuntemuksesta, hyvästä historiantajusta.

 Iin viiri ensisijaisesti kertoo ajasta ja paikasta eli vuosisatoja vanhasta Iin kirkon ympäristöstä, jota ei edelleenkään olla menetetty. Viiriin on nimetty ja kuvattu historiallinen Hamina, joka on aina tunnettu vanhana asuin-ja  markkinapaikkana, jota Haminan asukkaat kutsuivat Nätteporin kaupungiksi. 
Ervasti on viirinsä kuva-aiheiksi valinnut Iijokisuun hengellisen elämän, elinkeinoelämän kuin myös koko Iijokisuun erinomaiset puitteet kalastukselle ja kaupankäynnille. Merelle ja sitä kautta kauemmas maailmalle on Iistä aina päästy ja lähdetty - ankkuri viirin kärjessä kertoo Iin merellistä tarinaa. Hieno Iin kuvitus todellakin! 

  

Iin emäseurakunnan hengellisestä elämästä kerrotaan Seppo Lohen väitöskirjassa (1997), teos on saanut nimen 
Pohjolan kristillisyys.

3. Viittaavatko Iin matkamuistoviiriin maalatut kirkkokuvat Iijokisuun hengellisen elämän perinteisiin?

Kauko Ervastin tekemässä hienossa Iin matkailuviirissä huomio kiinnittyy hyvään tasapainoon, värien valintaan, poutapilviin, asuinrakennusten aitouteen, ikkunasomisteisiin, savupiippuun, veden läheisyyteen, jokiin, mereen, puustoon ja muihin yksityiskohtiin. 

Erityisesti jäin tutkimaan viirin yläosan kirkkokuvia. 

Mielestäni horisontissa, 1940-luvulla uudelleen rakennetun Iin uuden kirkon ja tapulin takana siintävät ikään kuin kauempana vanha Iin kirkko ja tapuli, jotka olivat palaneet 1942.    

Illinsaaren puukirkko 1694 - merkintä löytyy myös Lollot ja Kollot -kirjasta.

Kari Holma. Kulttuurijuttuja Pohjois-Suomesta - merkintä Iin vanhasta kirkosta

"Iin vanha kirkko vv. 1695 - 1942. Iin vanhan kirkon tapulin Heikki Väänänen rakensi vuosina 1753 - 1755. Salama iski tapuliin Perttulinpäivänä 23.8.1942, jolloin kirkko ja tapuli paloivat. Kirjansa kuvituskuvana tässä yhteydessä taiteilija Holma käyttää itse maalaamaansa akvarellia 70x90, 2009. Originaalin omistaa Hautaustoimisto A.Kova, Ii.   

                                 

Lohen teokseen viittaamalla lisään vielä hengellisen elämän jatkuvuudesta ja perinteestä kertovan katkelman:

Lestadiolaisuuden työntyessä 1860-luvulla Iin emäseurakunnan keskukseen pitäjässä 

esiintyi kirkkoherra Johan Fredrik Thauvonin (1828-1918)  kuvauksen mukaan kolme uskonsuuntaa: "kerettiläisyys, hedbergiläisyys ja lestadiolaisuus".

Kerettiläisyys ja evankelisuus olivat osoittaneet ainoastaan heikkoja "elonmerkkejä" ( jo1889). Pohjoisesta oli pitäjän hengelliseen elämään murtautunut lestadiolaisuus, jonka varjoon jäivät sekä herännäisyys että evankelisuus.

Postaus: Ei vielä valmis.

katakorhonen56@gmail.com

1960-luvun HELSINKI ja "kehityksen väkevä koura". Jäätelöryssiä, omenaryssiä, golera-ahdistusta...

HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ -teos lähti lahjaksi Lahjalle (Kolarista Helsinkiin) teemalla "Laitetaan hyvä kiertämään".

katakorhonen56@gmail.com (Kolarissa, 18.12.2022)

Teos: HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ. Välähdyksiä, tuokiokuvia, näköaloja, tunnelmia. Sanoma Osakeyhtiö Helsinki, 1961.

2. painos.

Toimittanut: Juha Nevalainen.

Kuvatoimittajat: Juhani Lindström, Jukka Ollila.

Kirjoittajat: Toimittajat Leila Arpiainen, Irene Huurre, Kaarina Jousimaa, Juhani Lindström, Jukka Ollila.

Valokuvaajat: Lehtikuva Oy: Holger Eklund, Lasse Holmström, Ensio Ilmonen, Pertti Jenytin, Olavi Kaskisuo, Kalle Kultala, Erkki Laitila sekä (ei Lehtikuvan) Istvan Racz.

Paitsi Helsingin historiasta kertoo tämä teos myös sanomalehdistön (Helsingin Sanomien) historiasta, kehityksen väkevästä kourasta.

MINUNKIN SYDÄMESTÄNI LÖYTYY KOLO H E L S I N G I L L E. 

Tunnesiteeni ja kiinnostukseni Helsinkiä kohtaan heräsivät Isän (1923 - 2012) tarinoiden, Rossi-Mummon (1890 -1976) sukumuistojen, ensimmäisen (1967) kesälomamatkan ja jo varhaisen lapsuuden kaukokaipuun myötä.

Voimakkain Helsinkiin liittyvä tunteeni on syntynyt yhdellä "sight-seeing (the history of Vantaa") -ajelulla. Nimittäin Isäni savolaisperua oleva serkku, Jouko Rossi Vantaalta, on syntynyt ja edelleen elää Vantaalla. Hän vei yhtenä kesänä (2000-lukua) minut ajelulle, jonka aikana jakoi säkillisen kulttuuritietämystä vanhasta, vanhasta Vantaasta. Sen jälkeen oivalsin, että kysymys oli myös Helsinkiin liittyvästä kulttuuritietämyksestä. Nyt jo tiedän, mihin Helsinki ensin omana alkuperäisaikanaan rakennettiin!

Tänään on su 18. joulukuuta 2022. Olen kotona. Taakse juuri jääneen marraskuun kaikki päivät vietin ("harrastaja-tutkijana") elämäni ensimmäistä kertaa Helsingissä. Joulunaluspäivän kunniaksi tässä lukijoilleni postaus 60-luvun kirjasta HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ. Löysin sen kirjahyllystäni. (Jouko Pukille, kiitos.)
Helsinkiin kauan sitten muuttanut LAHJA sai sen iloiseksi "Hoosianna-muistoksi".

Helsingin yleiskaavaehdotus. Asuntoalueet, teollisuus- ja satama-alueet, viheralueet, hautausmaat, siirtolapuutarhat, ym.

Alla oleva Sisällys-sivu on ansiokas: tuonaikaiset kaupunginosien nimet ja valokuvaajien nimet!

Kruunuhaka - Katajanokka. 

Teksti herättää palvelijana (1905 - 1911) Helsingissä toimineen "mummoni aikakauden henkiin". 

Lainaus sivulta 11 alkaen,

Vuosisadan vaihteessa oli Helsinki idyllinen kaupunki, joka ei ollut vielä sivuuttanut sadantuhannen rajaa. Tuossa nurkan takana oleva kauppatori oli silloin nykyistä paljon tärkeämpi paikka helsinkiläisten elämässä. Siellä tarkkailtiin elintarvikkeitten hintoja, siellä vaihdettiin mielipiteitä ja juoruttiin. Tarkkaan siellä voita maisteltiin ja haisteltiin. Rouvilla oli mukanaan palvelija tai ostosten kantaja.

Muistan, kuinka eräänä aamuna olin äitini kanssa torilla. Kuuntelin, kuinka hän oli hämmästynyt, kun voikilo maksoi silloin kolme markkaa, vaikka se tavallisesti oli 2 markkaa 75 penniä. Näin tapahtui aina, kun maalaiset heinätöitten aikana eivät joutaneet tekemään torimatkojaan.

Torilla oli omenaryssiä ja jäätelöryssiä. Jäätelöryssät kantoivat päänsä päällä valtavaa saavia, jossa jääpalojen keskellä oli vanilja-, vattu- ja suklaajäätelöä. He huusivat "harooshi marooshi" ja kauppa kävi. Annos maksoi vain viisi penniä.

Eräänä kesänä raivosi Venäjällä kolera. Vaikka omenaryssät koettivat parhaansa, ei kukaan ostanut hedelmiä. "Hjuva frouva, osta hjuva omanaa, hienoja astrakaanii!" he huusivat, mutta koleran pelko oli vahva. Silloin he saattoivat epätoivoissaan todistella: "Hjuva frouva, ei goleera buuhun kiibee!"

Vanhankaupungin mäellä, vapaiden tuulien kohtauspaikalla, on Helsingin kaupungin perustajan Kustaa Vaasan muistomerkki. Vuodesta 1550 pakkokeinoin asutettu kaupunki jaksoi elää vain vajaat sata vuotta, sitten se kohosi uudelleen Vironniemelle. Mäen huipulta avautuu näköala Toukolaan ja Kumpulaan, joiden nimet liittyvät koko maamme historiaan. Näillä seuduilla ylioppilaat viettivät - ja viettävät yhä - toukokuun juhliaan, joissa heleän keväisen soiton ja laulun alla kuulsi vakava pohjasävel. Vuonna 1848 elettiin Kumtähden kentällä innostavia hetkiä; Maamme-laulu esitettiin ensi kerran julkisesti. 

Rautakautinen hauta vilkkaan ajotien varressa (1961) kertoo Kulosaaren (saaren) varhaisimmasta asutushistoriasta. 
Leposaarentien päässä on kaunis portti, joka johtaa huvilakaupungin kalmistosaarelle. Hautakiviin on kirjoitettu melkoinen kappale pääkaupungin kulttuurihistoriaa.

Vaikeudet johtavat parhaimmillaan viisauteen. Asiaa itsemyötätunnosta.

Turkulainen Ronnie Grandell on kirjoittanut ensimmäisenä kotimaisen kirjan (2015) itsemyötätunnosta. Hän on Åbo Akademin kasvatti, jonka erikoisalana ovat ihmiset, jotka kamppailevat stressin, uupumuksen, ahdistuksen ja ihmissuhdeongelmien kanssa.

Kirja opastaa: se pitää sisällään sekä konkreettisia neuvoja että harjoituksia. 

Grandell ei medikalisoi. Sen sijaan hän antaa tutkittua tietoa itsemyötätunnosta (tunteena) ja ohjaa harjoitusten avulla lukijaansa tutustumaan tämän omaan toimintaan ja omiin ajatuksiin - myötätunnon perspektiivistä.   

Mielen suojavalmius ja myötätuntovalmius ovat teoksen kaksi keskeistä avainsanaa.

Mielen suojavalmius auttaa ihmistä ymmärtämään omia epämiellyttäviä tuntemuksia, joilla epämiellyttävinäkin on oma tärkeä merkityksensä ihmiselle (viestien välittäjänä). Siksi ne on paras työstää / kohdata.

Mielen myötätuntovalmius puolestaan tarjoaa vastapainoa suojavalmiudelle. Kirjan esimerkki-ihminen Tuula oli kamppaillut itsekriittisyyden ja levottomuuden kanssa koko ikänsä. 

Niinpä Grandell kirjoittaa: "Myötätuntokeskeisen psykoterapian näkökulmasta Tuulan aivot eivät ole tottuneet kokemaan lämpöä, ystävällisyyttä, tyytyväisyyttä tai myötätuntoa itseään kohtaan. Näin ollen Tuulan itsemyötätuntoväylät ovat alikehittyneet, eivätkä kyseiset tunnekokemukset herää kovin helposti. Päätimme Tuulan kanssa keskittyä myötätuntoväylien vahvistamiseen."

Suhtaudu myötätuntoisesti elämänhistoriaasi. 

Vaikeudet johtavat parhaimmillaan viisauteen, suora lainaus s. 151 - 152. Ronnie Grandell, Turku.

Epämiellyttävät elämäntapahtumat ovat asioita, joita suurin osa meistä joutuu kokemaan elämänsä aikana. Työstäminen vähentää kokemusten vaikutuksia nykyhetkeen ja parhaimmillaan se voi jopa johtaa viisauden lisääntymiseen.

Filosofi Marcel Proust (1871 - 1922) kirjoitti aikoinaan, ettemme voi saada viisautta muilta, vaan meidän pitää etsiä sitä itse. Tällä Proust tarkoitti sitä, että elämänviisautta ei kerry lukemalla kirjaa tai opiskelemalla, koska muilta opittu tieto helposti jää tietotasolle eikä tule sisäistetyksi omaksi vankaksi elämännäkemykseksi. 

Henkilökohtaisten kokemusten ja pohdinnan kautta tullut elämänkokemus, ymmärrys ja viisaus asettuvat puolestaan mieleen tunnetasolle. Olet saattanut kuulla vuosien varrella, kuinka vakavasta sairaudesta parantunut sanoo jälkikäteen, että kriisin myötä elämänlaatu parani. Vastaanotollani tapaan säännöllisesti ihmisiä, jotka parantumisen jälkeen kokevat työuupumuksen olleen lähtölaukaus parempaan elämään.

Menneiden tapahtumien kohtaaminen itsemyötätunnolla vaatii rohkeutta. Yleensä se kuitenkin palkitsee. Toivon, että tämän luvun työstämiskeinot auttavat sinua vähentämään menneisyyden taakkaasi, voimaan paremmin ja ehkä löytämään jonkin uuden elämänviisauden.

Yhteenveto

Suurin osa meistä on kokenut jonkun tai useamman ikävän tapahtuman elämässään. Se on osa ihmiselämää.

Iso osa ikävistä tapahtumista jää taka-alalle ajan myötä. Jotkut ikävät tapahtumat johtavat myös myönteisiin elämänmuutoksiin. Toiset elämänkokemukset ovat puolestaan hankalampia, ja ne vaativat työstämistä.

Työstämättömät muistot herkistävät suojavalmiuden. Tämä voi johtaa erilaisiin kompastuskiviin kuten ylisuojelemiseen, itsekritiikkiin ja välttämiseen. Ne vaikuttavat myös kielteisesti terveyteen.

Työstämätön muisto jää pyörimään mieleen epämääräisempinä ajatuksina, tunteina, kehontuntemuksina ja epäselvinä mielikuvina tapahtuneesta. Se ei ole tarina eikä ota paikkaansa elämänjanalla kokemuksena, vaan muistellessa asia palaa ikävään hetkeen liittyviin tunnetiloihin, mielikuviin ja aistikokemuksiin. 

Toimimalla valveutuneena todistajana omille ikäville elämänkokemuksille tuot myötätuntovalmiuden mukaan ikävään muistoon. Tämä ei poista muistoa mielestäsi mutta keventää muiston taakkaa ja saattaa muokata sen merkitystä.

 

Kiitos tästä kirjasta, Itkonen. Kohokohdiksi valitsin 10 TEESIÄSI ja yhden MUTTA KUN - kommentin.

Sillä minähän olen halunnut nämä lapset. Saanut heidät. He ovat kanssani hetken. 

1. 

MUTTA KUN -kommentti  suorana lainauksena

Ota aikaa itsellesi. 

Kunnioita omia tarpeitasi. 

Pidä huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistasi. 

Laita happinaamari ensin itsellesi ja auta vasta sitten muita. 

Nämä ovat nykyään usein vanhemmuuteen annettuja ohjeita, ja varmasti monille hyviä ja tarpeellisia. On mahdollista mennä lastensa palvelemisessa liiallisuuksiin, kadottaa itsensä ja uupua. 

MUTTA KUN  ajattelee tätä aikaa, jossa elämme, onko itsensä kadottaminen kuitenkaan kaikkein suurin riski? Olisiko se edes haitallista? 

Itsensä kuunteleminen, itsensä tunteminen, omien unelmiensa toteuttaminen - kaikki nämä tavoitteet on iskostettu meihin niin syvään, että niitä on melkein mahdotonta unohtaa.

JA KUITENKIN kaipuu johonkin itsensä ulkopuoliseen, yhteyteen, auttamiseen ja palvelemiseen, on vähintään yhtä syvällä ihmiseläimen geeneissä. Syvemmällä, sillä itsensä toteuttaminen on moderni ajatus, tuskin edes vuosisatoja vanha. 

EHKÄ meitä pitäisi pikemminkin neuvoa ottamaan vähemmän aikaa itsellemme. Kuuntelemaan vähemmän itseämme ja omia halujamme ja tarpeitamme. Sillä minähän olen halunnut nämä lapset. Saanut heidät. He ovat kanssani hetken. 

EN HALUA, että minua nyt kehotetaan ottamaan aikaa itselleni, sillä otan sitä joka tapauksessa, ja itseni kanssa saan olla niin kauan kuin elän.  

2.

10 TEESIÄ

En ole pätevä neuvomaan ketään. Minulla on vain ajatuksia, ei elämänohjeita.

Mutta koska oma kokemukseni on, että opimme toistemme ajatuksista, ei ole mahdotonta, että tässä kirjassa tapailemistani ajatuksista olisi hyötyä jollekulle. 

Elämä on ihmeellistä, ja hetken aikaa elämme sitä yhdessä, tällaisella porukalla, jota kutsutaan perheeksi. Se ei ole ikuinen. Ja silti, jollain tavalla se on.

1. Ole kiltti.

2. Pyydä anteeksi.

3. Anna anteeksi, äläkä jää kantamaan kaunaa.

4. Yritä ajatella muitakin kuin itseäsi.

5. Pyri erottamaan perhe-elämästä johtuva ahdistus muista syistä johtuvasta. Hoida jälkimmäinen kaatamatta sitä perheenjäsentesi niskaan.

6. Hyväksy elämän täyteys ja nauti siitä.

7. Jos olet aikuinen, muista olevasi sitä.

8. Perheessä kaikki kasvavat, eivät vain lapset. Lapset kasvavat aikuisiksi ja aikuiset vähän vähemmän lapsiksi. Hae lohtua tästä ajatuksesta.

9. Kiitä onneasi.

10. Rakasta.

Kirjalliset lähteet sijoittavat Bjarmalandin Vienanmerelle.

Bjarmaland

Koskela Vasaru, Mervi (2016-10-27) Väitöskirja, 2008. Oulun yliopisto

Suomensukuista väkeä Vienanmerellä keskiajalla

Tiivistelmä Bjarmaland (myös Biarmaland, Biarmia, Byarmia, Bjarmia) ja sen asukkaat (Bjarmar, Beormas, Biarmar) tunnetaan noin kolmestakymmenestä keskiaikaisesta kirjallisesta lähteestä, joista useimmat on kirjoitettu islanniksi, muutamat latinaksi ja yksi anglosaksiksi. Suurin osa teksteistä kirjoitettiin 1200-luvulla, mutta niiden sisältö voi koskea aiempia tapahtumia. Erityisesti kuningassaagat viittaavat usein 900-luvun tapahtumiin. Vanhin lähteistä on niin sanottu Ohtheren kertomus, joka on 800-luvulla kirjoitettu lisäys Orosiuksen maailmanhistorian anglosaksiseen käännökseen. Muut lähteet ovat islantilais-norjalaista alkuperää ja koostuvat useista kuningassaagoista sekä muutamasta islantilaissaagasta, maantieteellisistä teksteistä, parista þáttrista että joukosta muinaissaagoja ja annaaleja. Lisäksi Haralds saga gráfeldarissa on mukana skaldirunouden säkeitä. Kirjalliset lähteet sijoittavat Bjarmalandin Vienanmerelle. Sanat Terfinna land liittävät sijainnin Kuolan niemimaahan ja Varzugajoen ympäristöön kun taas nimi Gandvík ohjaa mielenkiinnon kohti Kantalahtea. Nimi ‘Vína’ voidaan yhdistää joko Vienajokeen tai Vienan Karjalaan. Kirjalliset lähteet kuvaavat bjarmeja pysyvästi asuvina itämerensuomalaista kieltä puhuvina ihmisinä, jotka asuivat Pohjois-Euroopassa viikinkiajalta (ensimmäinen kirjallinen maininta on peräisin 800-luvulta) keskiajalle (1200-luvun puoliväliin). Lähteet vihjaavat bjarmien olleen mukana kansainvälisessä turkiskaupassa ja jatkuvat kontaktit norjalaisiin joko kaupankäynnin tai ryöstelyn merkeissä ovat tärkeässä osassa lähteiden kertomuksissa. Bjarmeja ei voi etnisesti liittää mihinkään nykyiseen ihmisryhmään vaan heitä täytyy pitää omana erillisenä ryhmänään. Etnisen identiteetin synty liittyy todennäköisimmin kaupankäyntiin (turkikset ja mahdolliset muut kauppatavarat) naapureiden kanssa. Alkaen 1100- ja 1200-luvuilta pohjoiselle alueelle muutti uutta väestöä ja samaan aikaa pohjoisessa Fennoskandiassa ja Venäjällä tapahtui monia poliittisia ja taloudellisia muutoksia ja näiden yhteisvaikutus todennäköisesti johti osaltaan siihen, että bjarmit jäivät pois kirjallisista lähteistä. Wikipediasta lainattua: Olaus Magnus (1539) sijoitti Bjarmian Kuolaan, jonka hän kuvitteli kannakseksi Vienanmeren ja Jäämeren välille. Martti Haavio on arvellut kartan kotkan kuvaavan bjarmeille tärkeää myyttistä olentoa.

Johanna Pentikäinen. Joutsenen laulusta (Warelia, 2023).

En ainoastaan yritä kirjoittaa pohjoisesta, vaan pohjoinen lähestyy ja ympäröi minut. Kuvat nousevat silmiini, asettuvat myös silmäluomien tälle puolen. Kuvissa on jotain tuttua. Poromerkki katoaa pöllyävään lumeen, samoin joutsenraudat. Valkoisessa erottuu lisää valkoista, jonkinlaisia hahmoja, eivät liikkumattomia enää. Kuin niillä olisi jotain kerrottavaa. Niin aika alkaa kulkea taaksepäin.  (Pentikäinen2023)

Olleet siellä aina. Niin tosiaan sanoin. 

Pysähdys tulee sanan aina kohdalla. Se tarttuu kurkkuun kuin pölynhaiven. Kakistelen. saan hillittömän yskänkohtauksen. Kurkussani on kolmen vuosisadan tomut. Ainalla on alkunsa. Kaikella on aina alku. (Pentikäinen2023)

Kaikki alkaa Totuus pohjoisesta -tutkimushankkeen loppuseminaarista. (Pentikäinen2023) 

               

En minä tarvitse keneltäkään lupaa olla se, mikä olen. Olen lappalainen. Pidän päälläni sukuni vaatteita ja harjoitan perintönä saamiani elämäntapoja, sanoi sodankyläläinen Lauri Ukkola ja jatkoi kuivalihan vuolemista.
Lauri pitää sukunsa perinteistä umpitakkia eli lapin pukua, lapinlakkia, nutukkaita pauloineen jne. Lauri harjoittaa sukunsa kulttuuria, mutta on koko ajan henkilöitä, jotka kysyvät: Onko sinulla oikeutta pitää niitä? Oletko sinä oikea saamelainen / lappalainen? (Maijala2016)

 

Kuvassa alla Tytti Sarivaara, e. Beda Satta, 

alkuperä Kolarin vanhaa saamelaissukua (Satta). Muita Kolarin vanhoja lappalaissukuja ovat olleet Koffelo, Kurtakko, Kurvander, Naisu (Naisuk), Satta ja Unga.

(2.1.2019). Tytti Sarivaaran tammikuussa 2019 Kolariin tuomasta näyttelystä kirjoitti paikallislehti Luoteis-Lappi. Näyttelyn nimi oli  "Posio on osa entistä Kitkan siidaa eli Lapinkylää".

 

Ylläoleva lehtikuva otettiin Kolarin valtuustosalin näyttelytilassa Kolarissa. Tytin metsäsaamelaispuku on Sallan perua, ja käsityötä tietenkin  - poronluusta tehtyjä riskuja myöten.

Tytti Sarivaara ja Niko Rytilahti (2018). Näyttely Kuolajärven siida, esillä Sallan museon Rajakievarissa. 

https://lapinmaansalat.blogspot.com/2022/02/entisen-kemin-lapin-metsasaamelaista.html