Tämä kirja käynnisti selvitystyön, mitä ajattelen ilmastonmuutoksesta.

Kirjan nimi:

Linnaleirit ja vainovalkeat. Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa.

Kirjailija: Tutkija Anssi Mäkinen.

Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 2002.

Hakapaino Oy, Helsinki 2002.

Bibliotheca Historica 73.

Tutkimus on tehty Oulun yliopistolle, ja ohjaajiksi Mäkinen on teoksensa alkusanoissa kiittäen maininnut professori Kyösti Julkun, apulaisprofessori Jouko Vahtolan, fiosofian maisteri Matti Enbusken, dosentti Jorma Keräsen, professori Olavi K. Fältin, dosentti Kimmo Katajalan ja dosentti Seppo Aallon.

Dosentti Jouko Vahtolan artikkeli Kalevassa, tiistaina 29.4.1986.
Vankka talonpoikaisasutus Pohjois-Suomessa jo 1540-luvulla.
Ote artikkelista.
Aihe: 25-vuotinen sota Ruotsin ja Venäjän välillä (1570-1595).

"Tärkeä ja mielenkiintoinen tutkimuksen kohde on 1570 alkaneen Venäjän sodan vaikutus Pohjois-Suomen asutuksen kehitykseen. Tällöin on otettava huomioon paitsi yleinen autioituminen (kiristynyt verotus) myös monilukuisten hävitysten ja tuhojen aiheuttamat vauriot ja jälleenrakennus. Toisaalta sodan levottomuudet panivat väestöä liikkeelle, minkä seurauksena eri puolilla käynnistyi vilkas uudisasutustoiminta vielä sodan kestäessä, erityisesti Iijokilaaksossa. 1600-luvun alkukymmenillä uudisasutus kiihtyi ja siitä tuli koko Pohjois-Suomen asutushistoriaa leimaava piirre."

Ensin tämä kirja käynnisti päässäni selvitystyön, mitä ajattelen ilmastonmuutoksesta. 

Nyt tiedän, että meidän ihmisten tarvitsee yhdessä vastata "tämänkertaiseen" elinolojen muutokseen opettelemalla uusia asioita pelkäämisen tai uhkakuvien maalaamisen sijasta.  

Mitä tämä kirja minussa käynnisti? 

1. Ensiksi kirjoitin Facebook-julkaisun. Näin.

Ilmastomuutokseen vastaaminen on yksi yhteisen maailmamme tärkeimmistä asioista. Ja (uuden) oppiminen - uhkakuvien tai pelottelun sijasta. 

Kirjoitan paraikaa tekstiä, jossa kuvailen sitä 1580-luvun jälkeistä maailmaa, jossa Kolarin ensimmäiset uudisasukkaat (Pekka ja Anna Kolari) asettuivat Yllässaarelle. Yksi lähdeteoksistani on Anssi Mäkisen Linnaleirit ja vainovalkeat...asutus 25-vuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. 

Ote kirjan sivuilta 65-66:

"Sodan ajan pahimmat katovuodet olivat 1586-88. Ilmasto oli 1500-luvun alkupuolen lauhkeamman vaiheen jälkeen muuttunut: 1500-luvun puolivälissä alkoi ns. pieni jääkausi. Erityisen selvästi ilmastonmuutos näkyy vuodesta 1600 alkaen, mutta jo sitä ennen ilmaston viileneminen on vaikuttanut elinoloihin." (K.K. 16.9.2018)

2. Seuraavaksi sain kommentin.

Minusta on tuolta pohjalta mielenkiintoista ajatella tuon ajan uudisasukkaita: Pekka Kolari perheineen (kirjattu lantalaisasutuksen pohjoisimman kylän Pellon asukkaana Kolariin 1586), Lauri Pajainen (Pajalan perustaja, kirjattu Pelloon 1587) ja oman isänpuolen sukuni, Korteniemen vanhin tunnettu uudisasukas (Heikki "Savolainen" Puranen, kirjattu Pellon kylään 1585). Siis talon alku juuri noina katovuosina 1586-88. Ja sen jälkeen vielä Katariinan mainitsema pieni jääkausi. Sisukkaita uudisasukkaita! Ja niin vain suku jatkui, ja asukkaat näissä taloissa. Ilman heitä Kolarin ja Pajalan (ja sen pellolaisen talon paikan) asutuksen pioneereina olisivat jotkut muut, arvatenkin paljon myöhemmin. (T.K. 16.9.2018)

Tuosta kommentista otin kaikki irti jatkaakseni ajatuskuvioitteni testaamista!

3. Seuraavaksi kirjoitin vastauksen kommentoijalle.

YES! Sisukkaita olivat ja fiksuja, henkistä pääomaa ja uutta luovia ajatuksia mukanaan toivat. 

Kolari-suvun tutkimustietojen mukaan Pekka oli maakauppiaan poika Rautalammilta. 

Ote omasta tekstistäni:

"Koska hän tuli uudisasukkaaksi Tornionlaakson Kolariin (1586) ikään kuin suoraan perustamaltaan (1554) Rautalammin uudistilalta, voidaan sanoa, että hän oli jo Kolariin saapuessaan sekä uudisasuttamisen veteraani että varakas talonpoika. Hänen isänsä oli ollut rautalampilainen maakauppias. Kolarin (ent. Pellon) näkökulmasta arvioituna Kolarin suku lienee yksi Suomen erämaiden asuttamisen aloittanut, jopa etuoikeutettu, hämäläissuku." (K.K. 16.9.2018)

4. Seuraavaksi sain vastaukseeni vastauksen.

Mielenkiinolla ootama käsikirjoitustasi ja tulevaa kirjaa! Eppäilemättä fiini lisä Tornionlaakson historiaan! (T.K. 16.9.2018)

5. Lopuksi kirjoitin vastauksen, jota en uskaltanutkaan julkaista. 

Apuva, apua ...rohkeus ei vielä riitä, riman hipomista pelkään! (K.K. 16.9.2018. Julkaisematon vastaus)

Ilokseni keskustelua tuli kommentoimaan toinen FB-kaveri. 

6. Sain em. keskusteluun uuden kommentin.

Suikitko ne tuolloin saaressa oli? (J.K. 16.9.2018)

7. Keskustelu päättyi vastaukseeni.

Ens kesälle suunnittelen uutta juttua, ja sitä varten myöhemmin selvittelen Suikkeja ja muita saamelaisia. Nyt työn alla oleva työni ottaa kantaa vain Pekka Kolarin asettumiseen tänne. (K.K. 16.9.2018)

8.

Sen jälkeen, kun tämä Facebook-keskustelu oli käyty, tapahtui kummia.

Ilmeisesti "Joku Muu" oli tehnyt Facebookille ilmoituksen ja antanut palautetta keskustelun kohdasta 3 (vastaukseni kommentoijalle) ja kohdasta 4, sillä kommentit hävisivät...muutamaksi toviksi.

Facebook on kerran aikaisemmin näyttänyt minulle "punaista korttia" lähettämällä sähköpostia, että ilmianto on ollut aiheeton - ikään kuin he olisivat asian tutkineet...
Tällä kertaa en saanut ilmoitusta. Ehkä mitään kummaa ei tapahtunut...

Toimittajan kirjasta tuli yhteisöromaani.

Kuuntelin tänään Lapin Radiosta Pikkaraisen (Kemijärveltä) arvion nobelisti-kirjailija Aleksijevitsin teoksesta Neuvostoihmisen loppu. Pikkarainen käyttää teoksesta ilmausta "yhteisöromaani". Teos perustuu ihmisten haastatteluihin, ja kaiken ajattelun perustana on toteamus: "Se oli meidän elämäämme." En vielä tiedä, mitä lukuminässäni tapahtuu, kun kirjan luen.

Juuri nyt kiinnitän huomiota vain siihen, mitä keinoja kustantaja käyttää teoksensa markkinointiin. Neuvostoihmisen loppu  (ei kuitenkaan vielä maailmanloppu) on yhteisöromaani, jota halutaan myydä päivälehtien tapaan tämän päivän lööpeillä, lööppiuutisilla ja Putinilla. 

Neuvostoihmisen elämä ei myy, neuvostoihmisen loppu maailmanlopun tapaan - se myy.

Ken lukee hän tietää. Tilasiko Sara Lidman (1923 - 2004) romaanin Bengt Pohjaselta?

Teksti:
katakorhonen56@gmail.com

KIRJAILIJA: 
Sara Lidman.
TEOS:
Muurainmaa, WSOY (1956).
SUOMENTAJA:
Gerda Lindgren

Sara Lidman oli ruotsalainen kirjailija, joka syntyi 1923 ja kuoli 2004.
Lidman sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon (1980) teoksestaan Vihan lapset (1979).
Lidman oli 1950-luvulta alkaen Ruotsin huomatuimpia (työläis)- ja (nais)kirjailijoita. (by Google).



Sara Lidman syntyi pienviljelijäperheen tyttäreksi Missenträsk -nimisessä kylässä. Nykyään kylä tunnetaan nimenomaan Lidmanin kotikylänä.
Missenträsk sijaitsee Ruotsin Västerbottenissa, Jörnin seudulla, Skellefteån kunnassa.
Ruotsi-Suomen aikakaudella (vuoteen 1809 asti) suomen- ja ruotsinkieliset ihmiset elivät rinnakkain vanhassa Västerbottenissa eli Länsipohjassa. Sittemmin  (1810) Länsipohjaan kuuluneesta Norrbottenista tehtiin oma lääni.

Vanhojen kirjojen keräilijänä satuin tänä kesänä saamaan (ystäviltäni Turusta) kaksi suomeksi käännettyä Lidmanin teosta. Toinen on em. Muurainmaa. Toisen teoksen nimi on Palvelijasi kuulee.
Tässä päivityksessäni viittaan näihin kahteen teokseen.

Alla olevan kuvan Sara Lidmanista latasin Googlesta. Viereen liitän kuvan kirjailija Bengt Pohjasesta. Molemmat tulevat Ruotsista, Lidman Västerbottenista, Pohjanen Tornionlaaksosta.

Sara Lidman teoksineen on siis ehdottomasti uusin kirjailijatuttuni.
Sen sijaan kirjailijana ja "Särkilahden Antinkirkon isäntänä" tutumpi  on ruotsintornionlaaksolainen mies, nimeltä Bengt Pohjanen. Hän on väkevin tuntemistani kirjoittajista, ja erittäin tuottelias kirjailija, joka käyttää kolmea kieltä: ruotsia, suomea ja meänkieltä. Bengtin syntymäkylän ja minun -kylän välissä on vain yksi Väylä, Tornionjoki. Tunnen läheisyyttä kaikkia Väylänrannan asukkaita kohtaan, myös Bengtiä (Pänktiä).

Olen Pänktin FB-kaveri.
Muutama päivä sitten löysin hänen seinältä postauksen, joka liittyi kirjailijan tänä syksynä (2018) ilmestyvään uuteen kirjaan. Facebookin mukaan NSD-lehden toimittaja ja kuvaaja olivat vierailleet Pohjasen tykönä ja tehneet hänestä hyvän jutun (4.8.2018).

Jutun otsikko oli  Nya romanen - ett löfte till Sara Lidman.  Minä otsikkoa miettimään, miettimään, miettimään:
"...että Bengtiltä olisi pian tulossa ulos kirja, jonka hän (aikoinaan) olisi luvannut Sara Lidmanille; että Sara Lidman olisi tilannut Bengtiltä tämän tarinan..." Lehti kirjoitti: Han ger bokstäverna liv, och han lever för orden och berättelserna. I höst kommer Bengt Pohjanens nya roman - beställd av Sara Lidman. (4.8.2018 NSD)

Koska olen Bengt Pohjasen "somekaveri", ja koska Sara Lidmanin Muurainmaa-teos oli tehnyt minuun valtavan  vaikutuksen, päätin reagoida em. Bengtin julkaisemaan postaukseen.

Kommentoin häntä ja NSD:n artikkelia kirjoittamalla (7.8.2018) näin: - Otsikossa lukee "ett löfte till Sara Lidman". Kotona kirjahyllyssä mulla on kaksi Sara Lidmanin suomeksi käännettyä teosta: Muurainmaa (1955) ja Palvelijasi kuulee (1977). Miksikhään meilä Suomen puolela Lidmania ei juuri tunneta?
Sain vastauksen tuota pikaa. Kirjailija Bengt Pohjanen kirjoitti: -Voi olla Västerbottenin murre, mikä siihen on vaikuttanut."

Menin vastauksesta ihan ymmälleni. Yhden kerran elämässäni olen istunut opettajakunnan koulutuspäivillä kuuntelemassa kirjailija Pohjasta. Kokemuksena muistan, että hänelle oli vaikea esittää kysymyksiä - se opettaja joka kysyi, sai heti paikalla fiksun leiman. Ja se en ollut minä.

On monia syitä, miksi en ymmärrä Pohjasen yllättävää vastausta. Mielestäni Västerbottenin murre ei voi olla syynä siihen, että Sara Lidmania ei Suomessa yleisesti tunneta; onhan kirjoja käännetty koko joukko. Käännös tarkoittaa, että Västerbottenin murrettakin on käännetty. Voisiko olla totta, että kääntäjä olisi tehnyt niin huonosti työnsä, että Lidman ei olisi kelvannut suomalaislukijoille? Ei ole.

Mitä, jos alkuperäinen väitteeni "tuntemattomasta Lidmanista" on väärä. Mitä jos Sara Lidman olikin omana aikanaan hyvin tunnettu ja paljon luettu kirjailija Suomessa? Mitä, jos minä itse olen se ainoa yli kuusikymppinen suomalaislukija, joka en tiennyt Lidmanista mitään ennen tätä kuumaa kesää, 2018!

Lidmanin kerronta on kilvan kehuttua ja huomioitua Ruotsissa 50-luvulta alkaen. Olen vakuuttunut kerronnan tasalaatuisuudesta myös suomenkielisessä käännösteoksessa. Muurainmaa -teoksesta on sanottu, että se "herätti poikkeuksellista huomiota", että sen "kerronta on täynnä alkuperäistä voimaa, kirkkautta ja rehevyyttä" , ja että Lidmanin "kerronnassa on sytyttävää tehoa".

Sara Lidmanin Muurainmaa-tarina kruununtorpparien maailmasta kertoo köyhyydestä ja sen väkevästä voimasta. Jos totta on, että suomalaiset eivät koskaan lukeneet Lidmania, syy on se, että yksikään Lidmanin teos ei ole sotakirja.

Mutta. Tilasiko Sara Lidman (1923 - 2004) romaanin Bengt Pohjaselta (s. 1944)?  Ken lukee, hän tietää. Odotan siis Pohjasen suomennosta hänen ruotsiksi ilmestyneestä uusimmasta teoksesta, Gränsgångare 68. Odotan suomennosta, koska haluan verrata Lidmanin ja Pohjasen kerrontaa.

Uskon siis, että Lidmanin mahdollinen perintö Bengt Pohjaselle on ollut kerronnan väkevyys ja teemat (kotikylän elämä, ihminen ja vastuu toisista).

1970-luvulla Sara Lidman aloitti romaanisarjan Jernbanesviten (1977-1985), joka kuvaa uuden ajan tuloa Pohjois-Ruotsiin rautateiden myötä. Sarjasta on suomennettu kolme ensimmäistä osaa, Palvelijasi kuulee (kuvassa), Vihan lapset ja Nabotin kivi.
Palvelijasi kuulee -teos pääsi vuonna 2009 mukaan kirjaan (Tusen svenska klassiker), johon koottiin tuhat Ruotsissa julkaistujen kirjojen, elokuvien, äänilevyjen ja tv-ohjelmien klassikkoa.

Muita Sara Lidmanin suomennettuja teoksia ovat:

Tervapääsky, WSOY (1959), suomentanut Gerda Lindgren, runot Aale Tynni.
Salamankantaja, WSOY (1961), suomentanut Gerda Lindgren.
Minä ja poikani, WSOY (1962), suomentanut Gerda Lindgren.
Viisi timanttia, WSOY (1965), suomentanut Gerda Lindgren.
Kaivos, haastattelukirja, Tammi (1970), suomentanut Elvi Sinervo.
Palvelijasi kuulee, Tammi (1980), suomentanut Liisa Ryömä.
Vihan lapset, Tammi (1981), suomentanut Liisa Ryömä.
Nabotin kivi, Tammi (1983), suomentanut Liisa Ryömä.

Faravidin maa kertoo Pohjois-Suomen historiasta.

1. teos, tietoteos kuvassa vasemmalla:
Julku, Kyösti (toim.) Faravidin maa. Pohjois-Suomen historia. (1985)
Kirjoittajina:
Jorma Ahvenainen
Aimo Halila
Kyösti Julku
Aimo Kehusmaa
Pentti Koivunen
Jouni Suistola
Pentti Virrankoski.
Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, 1985. Studia Historica Septentrionalia 9.
Teos on julkaistu yhteistyössä
Pohjois-Suomen Historiallisen Yhdistyksen, Societas Historica Finlandiae Septentrionalis (Rovaniemi) ja Kustannusosakeyhtiö Pohjoisen (Oulu) kanssa.
Pohjois-Suomen Historialliselle Yhdistykselle 21.3.1985 julkaistavaksi esittäneet dosentti Olavi. K. Fält ja dosentti Jouko Vahtola.
Oman mielenkiintoni näkökulmasta
*tämän tietokirjan yksi artikkeleista puhuu suomalaisen ja saamelaisen väen monitahoisesta suhteesta (s. 92-93),
* toinen mielenkiintoinen artikkeli käsittelee kilpailua Suomesta ja Pohjois-Suomesta (93-95.)

Professori Julkun toimittama ja tutkimukseen perustuva Faravidin maa sanoo myös, että "vanhojen Lapin rajojen eteläpuolisen saamelaisasutuksen historia on tosiasiassa melkein täydellisesti selvittämättä". (Tilanne 1985)

MIKÄ IHMEEN HYBRIDITARINA?

2. teos, romaani kuvassa oikealla:
Pohjanen, Bengt. Faravidin maa, 2013. Teos on kirjoitettu meänkielellä.
Meän kielellä: Faaraviitin valtakunta.
Taitto ja painatus: NC Aspegren Oy, Kokkola, Suomi.
Painettu Virossa.
Barents Publisher Box 32, SE-956 21 Överkalix, Sverige, info@sirillus.se,
alla on linkki Bengt Pohjasen kotisivulle:
www.sirillus.se

Pohjanen (s. 1944) on kolmikielinen kirjailija, meänkieli, ruotsi ja suomi.
Bengt Pohjanen (Otun Pänktti) syntyi Ala-Kassassa (Ruotsi, Pajala) kylässä Suomen rajan tuntumassa, hän asuu Haaparannalla, ottaa vastaan kirjallisuusturisteja Över-Kalixissa (Ylikaihnuu) ja kirjoittaa useasti Ala-Kassassa.

Faravidin maa alkaa erittäin mielenkiintoisella, upealla esipuheella, otsikolla "Kyllä meistä oon kylliksi vaijettu". Se alkaa näin.

"Kyllä meistä oon jo kylliksi vaijettu. Kyllin kauon met olema elähneet meän alkuperän unholaa. Kyllin kauon meän korvat oon kuunelheet meistä viehraita sanoja niiltä, jokka tukit meän suut ja tehit meistä mykkiä.
Joka ei tiä mistä hään tullee, se ei tiä mihinkä hään oon menoss; eikä se tiä missä hään oon. Kansa, joka esivanhempansa unhouttaa, unhouttaa oman tulevaisuuen.Kuohleet tartteva meän muistamista ja met tarttema muistaa heitä. Meän välilä oon vain verho ja met kuuluma samhaan pitkhään muisthiin, Girihjaan."

"Girijasta löytää myytin, laulun, taijan ja satumaan. Girijassa kansa näkkee ittensä, ainaki sölästä. Satu ja tarina hohtava kansan yläpuolela. Myytistä löytyy syvä omakuva."

Hybridi merkitsee yhdistelmää, ja sana tarkoittaa useita asioita. Eliömaailmassa hybridi on kahden eri lajin risteymä, esimerkiksi muulin vanhempina on hevonen ja aasi. Hybridipolkupyörällä tarkoitetaan pyörää, jossa yhdistyy retkipyörän ja maastopyörän tekniikka. Sähkömoottori ja ottomoottori puolestaan tekevät autosta hybridiauton.

Miten kirjailija Pohjanen selittää hybriditarinan? Selitys löyyy kirjan kansilehdestä takaa, ja käännän sen meän kielestä suomeksi näin.

Faravidin maa seuraa vanhaa 
"hybriditarinaa, jossa ilman voimat, noidat, saagat ja poikkipuoliset (=näkyvät ja näkymättömät, ajalliset ja ajattomat) sankarit rohkeasti kuljettavat kohtaloita ja juttuja.
Sukutarinana Faravidin maa on realistinen ja dokumentäärinen. Sankarin (poikkipuolisen) ajatukset elämästä, rakkaudesta, vallasta, kansojen muistista ja kuolemasta ovat kauniita, ajattomia, lyyrisiä ja laulavia".

Pohjanen sanoo kysyneensä saagalta, legendalta ja tarinalta. Opettajavuosinani käytin sanontaa: "Kysytäänkö arvalta?" Tämän kysymyksen tein eskarioppilailleni, kun halusin tietää, arpoisimmeko aloittajan tai asian (järjestys eli paikka jonossa). Oli suuri löytää tämä ikivanha ilmaus ("kysyä tarinalta, arvalta jne) Pohjasen Faravidin maasta.

Pohjanen jatkaa.

"Islantilainen saaga antaa tarkan kartan. Olen käyttänyt satuja Venäjältä ja Karjalasta, Meänmaasta ja Saamenmaasta. Olen kertonut Parsifalin sadun semmoisena kuin sen muistan lapsuudesta. Kalevalan Kullervo on kirjassa mukana myös. Ultima Thulesta ovat kertoneet Arabien kaukomaista ja Kreikasta tänne kulkeneet "matkailijat".

Pohjanen sanoo myös yrittäneensä muokata (uudestaan) Kassassa asuneen Salomon Salomonsson Forsin ("Horsin") kirjoituksia. 
Fors oli syntynyt Övertorneån Mataringissä 1819, ja hän asui Kassan kylässä, jossa hänestä Bengt Pohjasen mukaan tuli:
poikkipuolinen (näkyvä ja näkymätön, ajallinen ja ajaton) 
sanaseppä (tautia parantava, tautia tuova)
tietäjä (toisinaan keveä, toisinaan raskas)
loihtija (yhden ja viiden tähden voimalla kulkeva)
mestari (puunvihaa kylvävän puun halkaisija, pahan puun tappaja)
takoja (hyvän puun lastujen kuivaaja
siunaaja (Jaakonkaivon veden pyhittäjä).
Lastut takoja (Horsti) kasteli Jaakonkaivon veessä ja paransi niillä sairaita.
Pohjanen sanoo Salomon Salomonsson Forsin kuolleen Ylitornion Pessalompolossa v. 1909.

Savottapappi tallensi muistojaan tukkijätkien parissa, Kolarissa kävi tapaamassa jopa Taapajärven erakkoa.

Teksti ja kuvat:
katakorhonen56@gmail.com

Höyrykone ja puuhiomo olivat ne kaksi innovaatiota, jotka käynnistuvät valtaisan muutoksen myös Suomen metsien käytössä vuosisatojen vaihteessa, 1800-luvun lopulla. Ei ihme, että Verlan puuhiomo ja pahvitehdas Kouvolassa ovat päässeet maailmanperintökohteeksi.


Tämänpäiväinen blogitekstini savottapapin työstä entisaikojen savotoilla tuo mieleeni nykypäiväisen sovelluksen (eli appsin): se on kisapappi. Käsittääkseni ainakin Olympialaisissa Suomen urheilijoilla on kisoissa tukenaan oma pappi. Enpä vielä eilen asiaa tajunnut...Pappien tuloon metsäsavotoille oli syynä mullistus tai muutos. Jotakin suurta (ja rahan jakoon liittyvää) on mullistunut myös olympialaisaatteen parissa - olympiarauhan alkuvuosina tuskin kisapappeja tarvittiin.

Oivalluksestani huolimatta omistan Tyrkön kirjan ja tämän postaukseni Pasmajärven ja Nuottavaaran kylille. Miksi?
Vastaus piilee mainostekstissä, jonka löysin kolari.fi -sivulta, ja se näyttää tältä:

"Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintutorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulurakennus, jossa voi myös yöpyä.
Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan mm. ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla.

Nuottavaara sijaitsee Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä. Siellä on jalkapallon pelaajille tehty nurmikenttä, ja sieltä patikoidaan Erakko-Heikkisen kämpälle." (Suora lainaus, sille wau.)

Omistankin Martti Tyrkön kirjan Erakko-Heikkisen kämpän kunnostaneille ja erakon muistoa vaalineille kyläläisille. Omistan siksi, että kirjailija ja savottapappi Martti Tyrkkö oli se muistojen tallettaja, joka aikoinaan 30-luvulla tapasi erakon tämän omassa korsussa. Papin kyytimies, Kalle Malinen, oli ollut oppaana.
Jos katsot tarkasti ylhäällä olevaa ensimmäistä kuvaa, erotat otsikon "Taapajärven erakko".
Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintotorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulu, jossa voi myös yöpyä. Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan muun muassa ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla. Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä sijaitsee Nuottavaara, jonka nurmikentällä pelataan jalkapallo-otteluja ja patikoidaan erakko-Heikkisen kämpällä. Ruokojärvestä taas löytyy palvaamo ja lihanjalostamo ja Taapajärvestä maito- ja porotila. Suuri Aalisjärvi on tunnettu monipuolisista kalansaaliistaan.
Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintotorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulu, jossa voi myös yöpyä. Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan muun muassa ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla. Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä sijaitsee Nuottavaara, jonka nurmikentällä pelataan jalkapallo-otteluja ja patikoidaan erakko-Heikkisen kämpällä. Ruokojärvestä taas löytyy palvaamo ja lihanjalostamo ja Taapajärvestä maito- ja porotila. Suuri Aalisjärvi on tunnettu monipuolisista kalansaaliistaan.
Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintotorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulu, jossa voi myös yöpyä. Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan muun muassa ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla. Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä sijaitsee Nuottavaara, jonka nurmikentällä pelataan jalkapallo-otteluja ja patikoidaan erakko-Heikkisen kämpällä. Ruokojärvestä taas löytyy palvaamo ja lihanjalostamo ja Taapajärvestä maito- ja porotila. Suuri Aalisjärvi on tunnettu monipuolisista kalansaaliistaan.
Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintotorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulu, jossa voi myös yöpyä. Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan muun muassa ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla. Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä sijaitsee Nuottavaara, jonka nurmikentällä pelataan jalkapallo-otteluja ja patikoidaan erakko-Heikkisen kämpällä. Ruokojärvestä taas löytyy palvaamo ja lihanjalostamo ja Taapajärvestä maito- ja porotila. Suuri Aalisjärvi on tunnettu monipuolisista kalansaaliistaan.
Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintotorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulu, jossa voi myös yöpyä. Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan muun muassa ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla. Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä sijaitsee Nuottavaara, jonka nurmikentällä pelataan jalkapallo-otteluja ja patikoidaan erakko-Heikkisen kämpällä. Ruokojärvestä taas löytyy palvaamo ja lihanjalostamo ja Taapajärvestä maito- ja porotila. Suuri Aalisjärvi on tunnettu monipuolisista kalansaaliistaan.

Tyrkkö, Martti.

Savottapappina Pohjolassa. 

Kokemuksia ja elämyksiä tukkijätkien parissa.

Werner Söderström Osakeyhtiö, 1942.

Sivumäärä 222. Oman kirjani lopusta kuitenkin puuttuvat "noin 30 sivua liitevalokuvia", jotka eräs kirpparimyyjä mainitsee omassa kirjan myynti-ilmoituksessaan.

Wikipedian mukaan Martti Tyrkkö oli Nieminen vuoteen 1927 asti. Hän oli syntynyt Ylöjärvellä 1904. Hänestä tuli pappi, oppikoulun rehtori ja kirjailija.

Tyrkkö toimi 1930-luvulla savottapappina Lapin tukkisavotoilla.  

Tyrkön teosta pidän hienona löytönä. Oli iloinen yllätys löytää kirjasta myös Kolaria koskevia kokemuksia. Kaiken kaikkiaan teos on erinomainen kuvaus ajasta, jolloin metsistä alkanut teollistuminen (1860-luvulta lähtien) rupesi mullistamaan koko suomalaista yhteiskuntaa.

Kuvaliitteen puuttuminen omaksi saamastamani painoksesta on ainoa asia, joka harmittaa. Tämän jutun yhteydessä julkaisen metsätöihin liittyviä kuviani, jonka oikeudenomistajan olen merkinnyt kuvan alle.

Savottapappina Pohjolassa on kerrassaan mielenkiintoinen kirja. Se löytyi eräästä turkulaisesta antikvariaatista.

Kuva: Ilmari ja Veera Kaitalan perikunta. Kolari.

Miehet savottaan lähdössä. Vas. Ilmari Kaitala (1907-1986).

Kuva: Aukusti ja Emmi Raittimon perikunta. Kolari.
Autoilija-August ja kaksi renkiä. Vas. August Raittimo (1912-2002).

Kirjailija aloittaa teoksensa toisen luvun kirjoittamalla hieman vaikeasti mutta asiallisesti näin:

"Saadaksemme paremman käsityksen siitä työstä, jota varten nyt olin Peräpohjolaan, Lapin raukoille rajoille saapunut, heittäkäämme vielä silmäys tukkilaisvalistustyön syntyyn, sen syntyyn vaikuttanesiin tekijöihin sekä työn alkuvaiheisiin."

Vanha pysähtynyt ja muuttumaton, 1800-luvun suomalainen yhteiskunta tuli ikään kuin tiensä päätökseen siinä vaiheessa, kun ensimmäiset metsiin ja puun käsittelyyn liittyvät innovaatiot alkoivat muuttaa Suomea. Mullistukset seurasivat toisiaan, sillä Suomi alkoi toden teolla teollistua. Mullistusten pyörteisiin joutuivat ensi sijassa metsätyöläiset.

Sahateollisuus otti höyrykoneen käyttöön ensimmäisen kerran 1857. Höyrykone mahdollisti sahan rakentamisen muuallekin kuin vesiputouksen partaalle. 1860-luvulla puolestaan keksittiin puusta uusi raaka-aine. Keksinnön myötä Viipuriin perustettiin maamme ensimmäinen puuhiomo.  Sahoista ja puuhiomoista tuli teollisuuslaitoksia, jotka tarvitsivat sekä omaa työväkeä että raaka-ainetta. 

Puutavaran hakkuuseen ja kuljetukseen tarvittiin kymmeniä tuhansin miehiä eli metsätyöläisiä eli jätkiä. Näin syntyi laaja "sisäinen siirtolaisuus" (Tyrkön käyttämä ilmaus), joka suurin piirtein katsoen suuntautui asutuilta Länsi-ja Etelä-Suomen seuduilta kohti

Lapin, Peräpohjolan, Koillis-Suomen ja Itä-Suomen 

laajoja, koskemattomia metsiä.

Suunnattomien metsien keskellä, kaukana asutuksesta ja järjestyneistä oloista näiden miesten elämä sai oman erikoisen sävynsä ja leimansa. Korpikommunismi sai uskonnollisen hurmosliikkeen luonteen. Ensimmäiset jätkäpolvet elivät kaiken järjestäytyneen yhteoskuntaelämän ulkopuolella ja sivistyksestä he saivat osakseen "tuskin muuta kuin rokotuksen". Heillä oli oma lakinsa, korpilaki.

Länsi-Lapin savotoissa, 

Purouitossa Kittilän Venejoella,
Pohjolan originaaleja ja
Taapajärven erakko Eemeli Heikkinen
ovat Kolarin järvikylien näkökulmasta erinomaisen mielenkiintoisia tarinoita.

Olen (entinen) Sieppijärven koulun opettaja. Käytimme jo 1980-luvulla koulumme oppilaita Erakko Eemeli Heikkisen korsussa juuri sillä paikalla, missä kirjailija Tyrkkö pappina oli päässyt myös käymään. Me emme luonnollisesti tavanneet enää Heikkistä. Savottapappi sen sijaan tapasi, sillä Malisen Kalle tunsi Heikkisen ja tämän polut.

Taapajärven erakosta kertova tarina oli ehdottomasti riemastuttavin löytöni, minkä tein Tyrkön kirjaa lukiessani. Tarina on huikea ja näkemystäni tukeva esimerkki siitä, että aina ja iänkaiken on ollut ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella tallentaneet oman aikansa tapahtumia ja tapauksia.

Ei siis olekaan niin harmittavaa, vaikka usein kuulee huokaisuja: "Voi voi, siinä lähti (taas) manan majoille viimeinen ihminen, joka jotakin osasi kertoa menneestä elämästä!"

Uskon, että kaikissa tarinoissa on loppujen lopuksi kyse ennen kerrotuista tarinoista. Uskon myös, että "Ainakin Yksi Jossakin" on omana aikanaan ja nykypolven tietämättä kirjannut tarinoita muistiin. Mielenkiinnosta riippuu, mitä ja mistä tallennettuja tarinoita löydämme.
                                                         

                                              Kuva: Helliriika Moonan isälle, "Satan Einolle" eli Eino Vaattovaaralle, annettu kuva.
                                                                                       Tukin uittoa Tievainpäässä. 

Kuva: Mirjam Satan kokoelmasta.

Kuvassa metsätyönjohtaja Matti Korkala (vas.), Pekka Kauppinen, Korkalan tuleva vaimo Hanna Pääkkölä ja Uuno Pääkkölä. 

Kirjailija Martti Tyrkkö tapasi savottareissuillaan lukuisia ihmisiä. Tainionjoen savotalla (Kittilässä) tapaamansa työnjohtaja Matti Korkalan hän mainitsee nimeltä, sillä "siellä oli tuttu mies" (sivu 86) Mahdollisesti tämä kuva on otettu Tainionjoen savottakämpällä, sen "terävässä päässä".

Eve Hietamies. Elokuvaa parempi Yösyöttö.

Eve Hietamies. Yösyöttö.
Julkaisija: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2010 (ilmestyi ensimmäisen kerran).
Lukemani Seven-pokkari painettu Otavalla 2015.
Lainasin Seijalta ja luin sen heillä ollessani.
Seija suositteli! Kiitos!
Kirja omistettu:
Jypelle ja niille, jotka istuivat puistossa 2006 - 2007
Tiistai-kerholaisille
Ennen kaikkea Saanalle ja Kertulle.

On olemassa tahatonta lapsettomuutta ja tahatonta isyyttä. Eve Hietamiehen Yösyöttö kertoo tahattomasta isyydestä vähemmän rujosti - tarina on siis erityisen asiallinen "veto aiheesta". Kirja on mainion puhutteleva!

Uskon myös, että julkinen keskustelu isyydestä on Hietamiehen tarinan jälkeen saanut hyvää nostetta ja mielenkiintoa. Ainakin keskustelua moniarvoisesta isyydestä käydään enemmän kuin vuonna 2010, jolloin Hietamiehen Yösyöttö ilmestyi.
Helsingin Sanomissa julkaistiin muutama kuukausi sitten (2018)  raportti Samuelista, yh-isästä. "Ei hätää, hoidetaan tämä alta pois", ajatteli Samuel raskauden selvittyä. Puoliso sanoi ei, ja nyt Samuel hoitaa yksin lasta, jota hän ei halunnut." (Lainaus lööpistä.)

Yösyöttö kertoo ehdottomasti ajastamme. Ei siitä silti klassikoksi ole...Tai no, mikseipä pokkarin voisi muutaman vuoden ajan sisällyttää suomalaiseen äitiyspakkaukseen -  syntyvän lapsen vanhemmille. Se olisi hyvä juttu!

Yösyötön minä on isä, jonka lapsen äiti jättää taksitolpalle. Siitä alkaa arki. Mitään en tarinalta odottanut. Hauskaa oli, teksti soljui, ei tarvinnut taakse katsoa,
mielihyvin suosittelee tämä mummo.

Mitä sisällissodasta (1918) on Suomessa kirjoitettu? Osa 3. Petsamon valloitusretket 1918

Katariina Korhonen, 2018.

1.

Venäjän keisari Aleksanteri II:n asetus (1860) tarjosi ulkomaalaisille oikeuden asettua asumaan Jäämeren rannalle. Pääosa uudisasukkaista oli suomalaisia, ja aiemmin enemmistönä olleet kolttasaamelaiset jäivät vähemmistöksi. Vuonna 1864 Aleksanteri II lupasikin Petsamon Suomen suuriruhtinaskunnalle. 

Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomen senaatti halusi liittää Petsamon kiinteämmin osaksi Suomea ja päätti rakentaa tien Ivalosta Petsamoon. Työt aloitettiin vuonna 1916, mutta Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen ja sisällissota keskeyttivät niin sanotun Jäämerentien rakentamisen jo vuoden kuluttua.

LÄHDE:

Alavuotunki 1999, 41–43 & 51; Hautala-Hirvioja, Tuija 1999. Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmansotaa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 117.

2.
Petsamo oli osa Tanska-Norjan, Ruotsin ja Venäjän Pohjoiskalotin yhteisaluetta aina 1600-luvulle asti, jolloin Ruotsi suljettiin sopimuksen ulkopuolelle. Ruotsin ja Tanska-Norjan välinen Strömstadin sopimus (1751) takasi saamelaisille vanhan oikeuden liikkua vapaasti Pohjoiskalotilla rajoista välittämättä.
LÄHDE:
Lähteenmäki, Maria 2006. Terra Ultima, Matka Lapin historiaan. Helsinki: Otava, 42.

3.
Sisällissodan aikana heräsi ajatus Itä-Karjalan liittämisestä itsenäiseen Suomeen ja luoda maasta Suur-Suomi, jonka itäraja kulkisi linjalla Suomenlahti-Laatokka-Ääninen-Vienanmeri.

Talvella 1918 varustettiin aseellisia retkikuntia taistelemaan Vienan, Aunuksen ja Viron vapauttamiseksi. Lisäksi vapaaehtoiset tekivät vuosina 1918–1920 retkiä Petsamoon ja Inkeriin. Näitä retkiä kutsutaan heimosodiksi, joiden päättämiseksi solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille Tarton rauha lokakuussa 1920.

Rauhansopimuksessa Neuvosto-Venäjä tunnusti uudelleen itsenäisen Suomen ja sen autonomian aikaisen itärajan. Suomi sai Petsamon alueen, tärkeän käytävän Jäämerelle, mutta joutui luopumaan Repolasta ja Porajärvestä. Itä-Karjalaa ei saatu osaksi Suomea, minkä vuoksi isänmaallinen oikeisto piti Tarton rauhaa häpeärauhana.

LÄHDE:

Vahtola, Jorma 2012. Suomen historia Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsinki:  Otava, 297–298.

TAITEILIJAT PETSAMON VALLOITUSRETKELLÄ 1918

Vuonna 1918 sekä valkoiset että punaiset olivat kiinnostuneita Petsamosta. Punaisten kansankomissaarina toiminut Yrjö Sirola neuvotteli Venäjän bolševikkien kanssa Petsamon liittämisestä Suomeen. 

Valkoisten puolella erityisesti suomalaiset liikemiehet olivat kiinnostuneita Petsamon omistajuudesta sen tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi. Retkikunnat koostuivat lähinnä siviileistä. Ensimmäisen retkikunnan johtajana toimi Renvall. Etappimiehinä ja huollossa toimivat tunnetut taiteilijat Jalmari Ruokokoski ja Eero Nelimarkka. Ruokokoski oli Renvallin adjutanttina.

LÄHDE:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Petsamon_retket

Ensimmäisen Petsamon retken esikunta Rovaniemellä 1918 kuvattuna Matkustajakoti K. Schroderuksen edessä. Eturivissä retken johtaja Thorsten Renvall, Johan Bäckman, Julius Niemura, Jalmari Ruokokoski, Arvi Vinberg ja Hjalmar Mehring. Takana Ellen Id, Elvi Halleen, Helge Aspelund ja Ester Fogelberg, joka pitelee taiteilija Ruokokosken suunnittelemaa "Lapin jääkärien" lippua. (Uola, 2008, s. 133.)

Itsenäistymisen jälkeen Petsamon Suomeen liittäminen oli kesken. Jääkäriupseeri K.M. Wallenius halusi ratkaista asian valloittamalla koko pohjoisen Vienan ja Kuolan. Etelä-Suomessa sisällissota vielä jatkui, joten hänelle ei voitu antaa sotilaita eikä aseita. Hanke toteutui kahden siviilin, lintutieteilijä ja itsenäisyysaktivisti, Thorsten Renvallin ja Sodankylän aluelääkäri, Onni Laitisen johdolla huhtikuussa 1918.

LÄHDE: 

Alavuotunki 1999, 53–55; Paasilinna, Erno 1980. Valkoinen retkikunta. Suomen Kuvalehti nro 42. 17.10.1980, 99–100.

He johtivat reilun sadan, vailla sotakokemusta olevan vapaaehtoisen joukkoa, johon kuuluivat taiteilijat Eero Nelimarkka ja Jalmari Ruokokoski sekä vaimonsa Elviira.

Luonteeltaan utelias ja uusista kokemuksista innostuva Jalmari Ruokokoski lähti Petsamon retkelle mitä todennäköisimmin seikkailunhalusta.  Ruokokosken tuotannossa on toistakymmentä myöhemmin maalattua Lappi-aiheista maalausta, jotka hän maalasi rahoittaakseen elämistään Lapin maisemien kysynnän kasvettua: ”Saadakseen kapakkaelämäänsä rahoja hän [Ruokokoski] maalasi huolettomasti Lapin maisemia ja kukkia ulkomuistista.”

LÄHDE:

Sit. Savikko 2011a, 346.

Eero Nelimarkka olisi puolestaan halunnut osallistua jo varsinaiseen sisällissotaan, mutta hänen veljensä mielestä heidän molempien ei kannattanut vaarantaa henkeään. Valkoisten joukoissa taistellut veli kaatui Oulun valtauksessa helmikuussa 1918, joten Nelimarkka koki velvollisuudekseen lähteä Petsamon valloitusretkelle. 

LÄHDE:

Savelainen, Hannele 1991. ”Kullakin on kohtalonsa elontaipaleella” Eero Nelimarkan elämänkaari 1891–1977. Alajärvi: Nelimarkkamuseo, 32.

Retkikunnan tarkoitus oli valloittaa alue, jonka katsottiin kuuluvan Suomelle sekä puhdistaa alue sinne siirtyneistä punakaartilaisista. Ruokokoski jäi etappipäälliköksi Salmijärvelle, mutta Nelimarkka jatkoi kohti Petsamon vuonoa. Vastaansa retkikunta sai yllättäen venäläisten ohella englantilaiset ja joutui pakenemaan takaisin Suomen puolelle. 

LÄHDE:

Paasilinna 1980, 100–102. 

Petsamon retkellä Nelimarkka maalasi muotokuvan saamelaisoppaasta Petteri Morottajasta.  

LÄHDE:

Lampinen, Maria 2010. Taiteen tien kulkija. Eero Nelimarkan matkat kohti modernismia, vanhoja mestareita ja uusia aiheita. Alajärvi: Nelimarkkamuseo, 66.

Malli on kuvattu profiilissa armeijan lippalakki päässään. Hänellä on saamelaisiin liitetyt rodulliset piirteet kuten korkeat poskipäät, matala nenänvarsi, voimakkaat ulkonevat kulmat ja pienet silmät. 1900-luvulla ajateltiin, että saamelaiset sulautuisivat pääväestöön ja luopuisivat alkeellisena pidetyistä elinkeinoistaan. Morottaja on kuvattu valkoisen Suomen sotilasasuun, mikä osoittaa hänen assimiloituneen suomalaisyhteiskuntaan ja kannattavan suomalais-isänmaallisia arvoja. Nelimarkan maalaus heijastaa 1900-luvun alun nationalismia.

LÄHDE:

Lehtola, Veli-Pekka 1997a. Saamelaiset. Historia, yhteiskunta, taide. Inari: Kustannus-Puntsi, 42–46.

Vaikka retkikunta oli sotilaallisesti epäonnistunut, Nelimarkka sai sotilasansioistaan Vapauden ristin, joka on hänen rinnassaan Petsamon matkan jälkeen maalatussa omakuvassa Lapin jääkäri.

Kuvan lähde:

http://tahiti.fi/01-2016/tieteelliset-artikkelit/petsamo-%E2%80%93-miehinen-ja-karu-eldorado/attachment/kuva-4-3/

Suomalaiset kuvataiteilijat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuvanneet sisällissotaa tai sodan aiheuttamia henkilökohtaisia tuntemuksia. 

Nelimarkka kuvasi varsin suorasukaisesti oman asemansa ja näkemyksensä siitä, kenen puolella hän sisällissodassa oli. Taiteilija on kääntänyt vartaloaan niin, että oikean käden valkoinen käsivarsinauha on keskeisellä paikalla sommittelussa. Uhmakasta, jopa uhkaavaa asentoa täydentää tiukkailmeinen ja päättäväinen katse. Lisäksi oikea käsi on vasemmalla lantiolla aivan kuin Nelimarkka olisi vetämässä pistoolia kotelosta. Hän on pukeutunut suojeluskuntavaatteisiin, lippalakkiin ja sotilastakkiin, jota koristavat ansiomerkit.

Punainen nauha kertoo Suomen senaatin 11.8.1918 myöntämästä IV:n luokan Vapauden rististä ja sininen nauha on samana vuonna myönnetty Vapaussodan muistomitalin nauha.  Tausta viittaa Petsamon karuun luontoon ja hämärinä siluetteina erottuvat sotilaat retken sotaisaan luonteeseen. Lapin jääkäri on valloittaja ja veljen kuoleman kostaja, mutta teoksen voi tulkita kuvaavan suomalaisten kolonialistista suhtautumista Petsamoon.

LÄHDE:

Hautala-Hirvioja 1999, 118

Petsamo ja Lappi saivat Nelimarkasta ihailijan, ja tiettävästi viimeisen Lapin-matkansa hän teki 83-vuotiaana joulukuussa 1974.

LÄHDE: 

Lampinen 2010, 66; 98.

Saatuaan toukokuussa 1927 valtionpalkinnon hän matkusti Petsamoon. Seuraavan vuoden alussa hän esitteli teoksiaan Helsingissä ryhmänäyttelyssä, jota Onni Okkonen kommentoi:

 - Nelimarkka on viime kesänä ollut Petsamossa, tuoden sieltä mukanaan joukon akvarelleja, joissa tämä uusi valoisampi ja entistä herkempi luonnontunne pääsee näkyviin. Varsinkin eräs vuonokuva auringossa – salin perällä – jää mieleen ja sitten kuva Kolttakönkäästä, jonka kuohuissa on vastaavasti japanilaisista esityksistä muistuttavaa liikettä ja koristeellisuutta.

4. 

Petsamon länsirajana oli nykyinen Norjan ja Venäjän välinen raja.

Suora ja 200 kilometriä pitkä itäraja alkoi Korvatunturilta ja päättyi Jäämeren rantaan Kalastajasaarennon niemimaalle. Suomalaiset ottivat Petsamon haltuun tammikuun ensimmäisenä päivänä 1921. 

Petsamo oli osa Suomea parikymmentä vuotta (1920–1944). Tämä itäinen käsivarsi sekä liitettiin Suomeen että menetettiin varsin sotaisin operaatioin. 

1920- ja 1930-luvun lama ja Petsamon nopean muutoksen mukanaan tuoma juurettomuus tekivät siitä rauhattoman, mutta kiinnostavan vierailukohteen. Koska Petsamo oli tuntematon, se oli liitettävä osaksi Suomea ja kansallista identiteettiä. Taiteilijoilla oli tärkeä rooli tässä tehtävässä.

LÄHTEET:

Kaarninen, Pekka 1999. Petsamon liittäminen Suomeen. Teoksessa Turjanmeren maa. Petsamon historia 1920–1944. Toim. Jouko Vahtola & Samuli Onnela. Rovaniemi: Petsamo-Seura r.y., 67–69 & 72–73.

Kuusikko, Kirsi 1996. Laiton Lappi, laiton Petsamo: Rikollisuus ja järjestysvalta Petsamossa 1921–1944. Oulu: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 85.

5.

Petsamoon ei liittynyt samanlaisia isänmaallisia tunteita kuin Itä-Karjalaan.  

Alue nähtiin taloudellisena mahdollisuutena ja resurssina, jossa Jäämeren kalastuksella ja läpi talven auki olevalla satamalla oli tärkeä asema. 

1920-luvun alussa löydettiin Petsamon Kolosjoelta Euroopan rikkain nikkelimalmio. Kaivosoikeudet myytiin englantilais-kanadalaiselle yhtiölle ja rakennustyöt aloitettiin 1930-luvulla. 

Jäämerentien valmistuttua alueesta tuli suosittu matkailukohde. Kesällä 1940 Aero oy aloitti Helsinki-Petsamo -lennot.

LÄHDE:

Vahtola 2012, 312 & 318.

ESISUOMALAINEN AIKA PETSAMOSSA (1-3 )

LÄHDE: Tero Laakso. Petsamon tarina suomalaisten kertomana, 2008.

1.

Millainen oli tämän uuden pohjoisen läänin historiallinen side uuteen isäntäänsä? Totuus asiassa on, että suomalaisten historialliset siteet Petsamon alueeseen olivat hyvin löyhät. 

Ensimmäisten joukossa tuttavuutta paikallisiin teki kiiminkiläinen Pekka Vesainen, joka teki joukkoineen hyökkäyksen Petsamon luostariin jouluvigilian aikaan vuonna 1589. Tuloksena ainakin 95 ihmistä sai surmansa. Varsinainen uskonpuhdistus siis; vain sauna jätettiin polttamatta. 

Jotten aivan vääristäisi historiankirjoitusta, niin on todettava, että kyseessä oli puhdas kosto- ja ryöstöretki. Vastaavanlaisia retkiä tehtiin molemmin puolin ja useimmiten niistä saivat raskaimmin kärsiä puolustuskyvyttömimmät: naiset ja lapset, tässä tapauksessa uhreiksi joutuivat Petsamon munkit.

2.

Petsamon alueelle alkoi 1860-luvulla virrata suomalaisia, niin että vuonna 1882 heitä oli jo noin 380, eli saman verran kuin alkuperäisasukkaita, kolttia. Kaikkiaan Petsamossa eli tuolloin noin 1000 asukkaasta. Suomalaisten osuus väestöstä oli varsin merkittävä, mutta heidän yhteytensä Suomeen olivat sangen vähäiset. Paljon tärkeämmiksi muodostuivat siteet paikallisiin norjalaisiin, venäläisiin, karjalaisiin ja kolttiin. 

Kuitenkin suomalaisten uudisasukkaitten asettuminen alueelle loi pohjan myöhemmin Suomen esittämille aluevaatimuksille. Petsamossa asuvat suomalaiset eivät itse koskaan osoittaneet mieltään Suomeen liittymisen puolesta. Eikä heillä olisi ollut siihen mitään syytäkään, sillä he elivät omaa elämäänsä kaukana maailmasta. 

Siinä missä tsaarin sortotoimet saattoivat vuosisadan vaihteessa loukata Suomen sivistyneistöä kaukana etelässä, niin Petsamoon asti niiden vaikutukset eivät kantautuneet. Petsamossa ei edes ollut varsinaista sivistyneistöä ja lukutaitokin oli varsin harvinaista. (Toim. huom. Tähän näkemykseen en usko.)

Mutta tärkeimmän nämä yksinkertaiset ihmiset osasivat: hankkia elantonsa. Se heidän oli omin käsin tehtäväkin, sillä ei heistä kukaan ollut huolehtimassa.

3.

Ensimmäinen kosketus petsamolaisten ja virallisen Suomen välillä ei sujunut suotuisasti. 

Keväällä 1918 sisällissotaa käyvät valkoiset lähettivät noin 150 miehen vahvuisen siviileistä koostuvan retkikunnan ottamaan Petsamon alueen hallintaansa. Tämä retkikunta tappoi jo alkutaipaleellaan erään talon rengin ja saikin paikallisen väestön pakenemaan Norjan puolelle turvaan. 

Tämä ja kaksi sitä seuraavaa retkikuntaa epäonnistuivat pahasti: Petsamoa ei saatu vallattua ja paikallinen väestö alkoi suhtautua hyvin varauksellisesti viralliseen Suomeen ja sen edustajiin. 

Tartossa Suomi sai kuitenkin neuvoteltua Petsamon alueen liitettäväksi yhteyteensä. Alkoi lyhyeksi jäänyt aika petsamolaisten elämässä: aika Suomen vallan alla.

Petsamon siirtyessä Suomen yhteyteen osa väestöstä pakeni Neuvostoliiton puolelle. Toisaalta paikallista väestöä oli ollut vuodesta 1914 lähtien sotimassa eri puolilla Venäjää ja osa heistä palasi vuosien kuluessa takaisin koteihinsa. 

Kaikkiaan muuttoliike oli kuitenkin alkuvuosina Petsamon kannalta tappiollista: väkeä lähti enemmän kuin sitä tuli tilalle. Ensimmäinen maailmansota oli köyhdyttänyt alueen ja koettiin puutetta. Asukkaita oli ensimmäisessä laskennassa koko läänissä vain 1423.

LÄHTEET:

A.

Tuija Hautala-Hirvioja,, FT, väitteli 1999 Jyväskylän yliopistossa aiheenaan 
Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa taiteessa ennen toista maailmansotaa. 

Tuija Hautala-Hirvioja toteaa:

Petsamosta on kirjoitettu paljon muisteluteoksia ja Petsamon historiaa on tutkittu. Väitöskirjassani Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmansotaa (1999) analysoin joitakin Petsamo-aiheisia teoksia, mutta taiteen merkitystä Petsamon Suomeen liittämisprosessissa ei ole aiemmin tarkasteltu.  

Artikkelini sijoittuu kulttuurihistorian ja taidehistorian välimaastoon. Tarkastelen artikkelissani, miten taiteilijat toivat Jäämeren rannat ja Petsamon maiseman osaksi Suomea, mutta jättivät alkuperäisväestön koltat miltei kokonaan kuvaamatta.

B.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Petsamon_retket

C.

Mikko Uola. Maa ponteva Pohjolan äärillä on. Lapin suojeluskunta-, lotta- ja sotilaspiirit. 

Lapin Sotilasläänin Perinneyhdistys ry, 2005. 

Tekstini keskellä oleva valokuva on skannattu Uolan teoksesta, sivu 133.Kuvan nimi on  Ensimmäisen Petsamon retken esikunta Rovaniemellä 1918.

D. Tero Laakso . 

Mitä sisällissodasta (1918) on Suomessa kirjoitettu? Osa 2. Vapaussodan kuvahistoria. 1938.

Kirjan nimi:
Vapaussodan kuvahistoria.
Kustantaja:
Kustannusosakeyhtiö Otavan syväpaino, Helsinki 1938.
Toimittaneet: 
Lauri Malmberg, Hugo Österman, M. Kivilinna, H.J. Viherjuuri, Yrjö Ylänne.
Toimittajien esipuhe:
Vietettäessä Vapaussodan 15-vuotismuistoja antoi sotamarsalkka Mannerheim tunnetun kehoituksensa kerätä talteen sodan ajoilta säilyneet kuvat. Kokoon saadun aineiston perusteella ilmestyi Suomen vapaussota kuvissa, joka saavutti suuren menekin. Sen ilmestymistä seuranneina vuosina on myös voitu todeta, että siihen on sisällytetty melko tarkkaan koko se julkaisemisen arvoinen kuva-aineisto, joka vapaussodan päiviltä on säilynyt. Edellä esitetyt kokemukset ovat herättäneet ajatuksen, että olisi vielä laajemmille piireille varattava tilaisuus hankkia itselleen teos, joka kuvin esittelee vapaussotamme vaiheita. Näin on syntynyt Vapaussodan kuvahistoria, johon sisältyvät äsken mainitun suurteoksen oleelisimmat ja arvokkaimmat kuvat. Se on siis vapaussodan suuren kuvateoksen tiivistetty ja keskitetty, huokeahintainen laitos ja sellaisena sen kansanpainos, joka on tarkoitettu yhteiskunnan kaikille piireille.
Kansakunnan voima riippuu sen valtiollisen ja kansallisen tietoisuuden lujuudesta. Mitä laajemmalla pohjalla se lepää, sitä paremmin kansakunta jaksaa kohtaloissaan kestää. Tähän tulokseen päästään monia teitä ja monin tavoin. Siinä toiminnassa pyrkii Vapaussodan kuvahistoriakin olemaan mukana jättämällä ei vain nykyhetkeä varten, vaan ennen muuta tuleville polville muistomerkin, joka johtaa meidät sen ajan elävään todellisuuteen, jolloin Suomen valtakunta luotiin.
Helsingissä, tammikuulla 1938. Toimittajat.
Sivuja:
188
Kirjan nykyinen haltija:
KataKorhonen/ Kirjojen tuomaa-bloggari. Sain tämän kuvateoksen kirjojen keräilijäystävältäni, Jouko Pukilta; hän on ostanut tämän turkulaisesta antikvariaatista. Kiitos, Jouko!

Kirjan alkuperäinen Ex Libris-omistaja:
Yrjö Setälä. (Alla kuva hänen ExLibriksestä, joka on mukana kirjassa.)

Sisällysluettelo:

Esipuhe. Valkoinen kenraali. Venäläissorron ajoilta. Jääkäriliike. Venäjän vallankumouksen mainingit Suomessa. Ensimmäisten suojeluskuntien perustaminen. Vimpelin ja Vöyrin koulut. Sosialidemokraattien suhtautuminen omaan armeijaan. Karjalan nousu. Vaasan senaatti. Kansanvaltuuskunta. P.E. Svinhufvud ja Kustaa Mannerheim. Venäläisten aseistariisuminen Pohjanmaalla. Pohjanmaan aseistuminen. Oulun valtaus. Haapamäen-Pieksämäen radan varmistus. Kuopion valtaus. Itä-Uudenmaan suojeluskuntain toiminta. Länsi-Uudenmaan suojeluskuntain vaiheet. Valkoisten toiminta punaisessa Helsingissä. Punaisesta Suomesta valkoisten puolelle. Rintamalle lähtö. Vilppulan taistelut. Punaisten puolella. Ahvenanmaan tapahtumat. Jääkärien tulo. "Tarmon" valtaus ja Svinhufvudin retki Vaasaan. "Volynetsin" valtaus. Ruotsalaisten vapaaehtoisten tulo. Sanitäärejä. Karjalan rintaman alkuajat. Kaljunen, Karjalan punainen "kenraali". Savon rintaman alkuajat,Varkauden valloitus, Leppävirran häväisty kirkko. Satakunnan rintaman alkuvaiheita. Valkoisten yleishyökkäys alkaa. Länkipohjan taistelu. Oriveden ja Kurun taistelut, Lempäälän valtaus. Kyröskosken taistelut. Messukylän taistelut. Tampereen valtaus. Porin valtaus ja Satakunnan rintaman luhistuminen. Turun valtaus ja Lounais-Suomen vapautus. Savon rintama. Karjalan rintaman asemataistelut. Saksalaisten maihinnousu ja eteneminen Helsinkiä kohtia. Helsingin valloitus. Viipurin valtausliike. Etelä-Suomen lopullinen puhdistus. Helsinki taas pääkaupunkina. Toukokuun 16 p:n suuri paraati.

Kuvaotteita em. kirjasta.

                                                  KUOPION VALTAUS, s. 37

Kuopio. Sotilasvala Kuopion lyseon pihamaalla.Vapaussodan kuvahistoria,1938, sivu 37.

Kuopiossa selvisi tilanne hitaasti punaisten sulkeutuessa kaupungin laidalla sijaitseviin venäläisiin kasarmeihin. "Kuopion sota" kesti runsaan viikon, kunnes valkoisille saapunut vaatimaton tykistö lannisti vastarinnan.
p.s. Osa 1 kertoo Kuopion poliisien näkemyksen "Kuopion sodasta". Tässä linkki.

VIMPELIN JA VÖYRIN KOULUT, s. 16

Hajanaiset aseistautumiset kaipasivat johtajia. Vimpeliin perustettiin päällystökurssit kymmenen jääkärin johdolla. Vimpelin pojat kiväärinkäyttöön harjaantumassa.

Vimpeli loi pohjan suuremmalle yritykselle - perustettiin mainehikas "Vöyrin koulu". Kuvassa Vöyrin pojat konekivääriharjoituksissa.

Löydettyäni yllä olevan kuvan kirjasta (Vapaussodan kuvahistoria) selvitin, mitä historia tietää Vöyrin sotakoulun käyneistä pojista. Yksi koululaisista oli isoisäni veli Sieppijärveltä, Jalmari Vaattovaara (s. 1894), joka koulun päätteeksi kaatui Tampereella tasan 100 vuotta sitten, 29.3.2018.

Ylitornion entinen kunnanjohtaja Erkki Keski-Nisula on tutkinut Vapaussodassa kaatuneiden kohtaloa. Artikkeli esittää sen kontekstin, missä Jalmari Vaattovaara mutta myös kirjoittajan isoisä kaatuivat.
Keski-Nikulan artikkeli julkaistiin Lapin Kansa -lehdessä 24.11.2014. Artikkeli löytyy myös vuonna 1015 julkaistusta Nivan suku -kirjasta (julkaisija Väyläkirjat, 2015, sivu 30). Artikkeli lienee lehden toimituksessa otsikoitu muotoon Jalmari Vaattovaara kaatui Tamperetta vallattaessa 1918.

Erkki Keski-Nikula (2014).
Jalmari Vaattovaara kaatui Tamperetta vallattaessa 1918

Kolarilainen torpparin poika, työmies Kalle Jalmari Vaattovaara (s. 1894) Sieppijärveltä oli 22-vuotiaana liittynyt Vöyrin sotakouluun ja taisteli sen kaartin IV komppaniassa kevään 1918 sisällissodassa.
Punaisten hallussa olleen Tampereen kaupungin valtaamiseksi tarkoitetun Kalevankankaan verisen hyökkäyksen jälkeisenä yönä 29.3.1918 sotakoulun opettaja, silloinen luutnantti Eljas Erkko päätti 20 vapaaehtoisen kanssa vallata koko Lapinniemen tehdasalueen.
Ryhmä koostui pohjoissuomalaisista. Vapaaehtoisten joukossa oli Jalmari Vaattovaara, joka kaatui rovaniemeläisen Yrjö Auttin ja oululaisen Väinö Kerttulan kanssa tehdasalueen valtauksessa.

Koukkuniemen ja Lapinniemen tehdasalueen nopea valtaus Erkon ideoimana ja johtamana antoi hyvän strategisen lähtökohdan kaupungin valtaamiselle Kalevankankaan erittäin verisen tappion jälkeen. Sen tarkkoja tappioita lasketaan vieläkin johtuen siitäkin, että kaatumispaikoiksi merkittiin puoliksi Tampere ja Messukylä, vaikka Kalevankangas oli Tamperetta. Siihen aikaan kaupungin itäpuolella sijainnut Messukylä oli oma kunta.

Mannerheimin arvostelu

Kadonneiden, karanneiden, haavoittuneiden ja kaatuneiden määrä nousi lähelle tuhatta. Häveliäisyyttä tapahtumaa kohtaan on aiheuttanut Mannerheimin keskeinen rooli hyökkäyksessä, johon hän käytti Haapamäellä majailleen, sotaa kokemattoman, vain parin viikon koulutuksen saaneen asevelvollisten rykmentin. Se taisi olla ainoa reservi.

Hyökkäystyyli viisisataa metriä leveällä alueella on Saksan jääkärien taholla aiheuttanut kovaa kritiikkiä Mannerheimiä kohtaan vielä talvi- ja jatkosodan aikanakin. Kaatuihan Kalevankankaalla 32 upseeritason jääkäriä kun itse kaupungin valtauksessa kaatui vain 12 jääkäriä miehistötasolta.

Vöyrin sotakoulun silloinen komentaja, jääkärikenraali Heiskanen sai talvisodan alkuvaiheessa Mannerheimiltä potkut, kun hän arvosteli Mannerheimin jyrkän vastarinnan käskyjä siihen tapaan, että ei tämä hänen sotavoimansa mikään venäläinen ratsuväki ole, ja hän ei ole tullut sotaan tiettyjä maastokohtia puolustamaan vaan voittamaan taistelut. Vöyrin sotakoulu ja Mäntän pataljoona eivät osallistuneet Kalevankankaan taisteluun, mutta näkivät vierestä hyökkäyksen hulluuden.

Vöyrin koulupataljoona lähti Lapinniemestä kärkenä perässään Mäntän suojeluskuntapataljoona ja näiden jälkeen pari asevelvollisuuspataljoonaa hyökkäämään vihollisten selustaan keskikaupungille. Kirjoittajan (Erkki Keski-Nisula) isoisä kaatui 39-vuotiaana kotikylän nuoren konekivääriampujan kanssa Mäntän pataljoonassa päästyään Tammelan torin nurkalle.

Hyökkäyksessä hyödynnettiin ratapenkkaa ja rataleikkauksia, joihin vihollisen tehokas konekiväärituli ei ulottunut. Vihollisen selustaan tehty nopea hyökkäys aiheutti Mäntän pataljoonalle vain kymmenen kaatunutta 3.4.

Mainittakoon vielä seikka, mikä vaikutti Jalmari Vaattovaarankin kohtaloon. Mannerheim oli määrännyt ennen Tampereen valtausta Vöyrin sotakoulun oppilaat koulun penkille takaisin, mutta oppilaiden protestoitua asiasta he saivat osallistua Tampereen valtaukseen. Kaupunkiinhan poikienkin teki mieli taistelujen ja pitkien korpivaellusten jälkeen.

Ilman Jalmari Vaattovaaran kaltaisia työmiehiä ja torppareita valkoisen puolen olisi käynyt huonosti, sillä valkoisten kaatuneiden joukossa heitä oli paljon.
Turhaan eivät molempien taistelevien osapuolien johdot pelänneet, että sotilaat loikkaavat vihollisen puolelle. Senkin takia sotapropagandan avulla kannustettiin sotimaan, mikä muuttui käytännössä usein vihaksi ja teloituksiksi, kun "mopo karkasi johtajilta käsistä":

Jalmari Vaattovaarasta tuli Kolarin ainoa sisällissodan sankarivainaja, ja Eljas Erkosta myöhemmin Helsingin Sanomien pääomistaja, Edistyspuolueen johtava poliitikko ja Suomen ulkoministeri Cajanderin hallituksessa 1937 - 39.



                     ENSIMMÄISTEN SUOJELUSKUNTIEN PERUSTAMINEN, s. 14-15.

Heti vallankumouksen jälkeen alkoi isänmaallinen ja valkoinen Suomi varustautua lähenevän ratkaisun varalle. Jo vuoden lopulla 1917 alettiin salaisista sotilaallisista järjestöistä käyttää suojeluskunta -nimitystä.
Kuvassa salainen suojeluskunnan harjoitus 39 asteen pakkasessa Salahmin erämaissa joulukuussa v. 1917. (Salahmi on Vieremän kunnassa sijaitseva kylä.)

Alettuani ottaa selvää, missä päin Suomea on em. Salahmin erämaa, löysin mielenkiintoiset museosivut ja yksityiskohtaiset tiedot samasta valokuvasta, jonka löysin Vapaussodan kuvahistoria -kirjasta.
http://www.piipunjuurella.fi/imageinfo.php?id=146066&view=lres&prms=
Kuvanumero: AV169:004
Kokoelma: A. Ahlström osakeyhtiön kokoelma
Kuvaaja: Ekström, Ivar Aleksander
Kuvausaika: 1917
Esittely: Valokuva-albumi: Muistoja vapaussotamme taistelupäiviltä. Salaiset suojeluskunnan harjoitukset 39 asteen pakkasessa Vieremän ja Salahmin erämaassa joulukuussa 1917.
Säilytettävä museo: Varkauden museot.


                               KALJUNEN, KARJALAN PUNAINEN "KENRAALI", s. 77.

                   Karjalan "punainen kenraali"  Kaljunen hautajaissaatossa etunenässä (yllä)

 Kaljunen oli kuuluisa julmuudestaan. Kuvassa paikka Terijoen asemalla, jossa hän ampui useita valkoisia. Seinässä Kaljusen kuulien jälkiä.

                            "Strateegi" Kaljunen suunnittelee kartan ääressä sotaliikkeitä.




                          VALKOISTEN YLEISHYÖKKÄYS ALKAA, s. 84

Kuvassa Hjalmarsonin ryhmään kuuluvia Vöyrin koululaisia matkalla Virroille, majoitettuna Alavuden työväentalolle.
Koska kuvassa on Vöyrin koululaisia, on täysin mahdollista, että joku näistä nuoremmista pojista on isoisäni veli, Jalmari Vaattovaara.

Valkoisten yleishyökkäys alkoi yllättäen 15.3.1918.
Suunnitelma oli seuraava:
Eversti M. Wetzerin johtaman Hämeen ryhmän, n. 2900 miestä, tuli sitoa vihollisen päävoimat hyökkäyksellä etelään Ruoveden - Vilppulan - Mäntän linjalta;
eversi K. Wilkmanin oli edettävä Jämsästä n. 3800 miehen kanssa Längelmäen kautta Orivedelle ja katkaistava punaisten yhteydet etelään;
eversti H. Hjalmarsonin, johdossaan n. 2300 miestä, tuli hyökätä Virroilta Kuruun ja sieltä Muroleen kautta Oriveden - Korkeakosken suuntaan sekä
eversti E. Linderin johtaman Satakunnan ryhmän, n. 2700 miestä, oli hyökkäyksillä sidottava vihollisen voimia ja katkaistava Tampereen - Porin rata.

Mitä sisällissodasta (1918) on Suomessa kirjoitettu? Osa 1. Kuopion poliisi 100 vuotta. 2002.

"OTTEITA KIRJOISTA" 

Kirjan nimi:

Tutkimusten tässä vaiheessa. Kuopion poliisi 100 vuotta. 

Tekijä: 

Pentti Tuovinen. Kuopiossa itsenäisyyspäivänä 2001.

Kustantajat:

Kuopion seudun kihlakunnan poliisilaitos. Kuopion  Poliisien yhdistys. Kuopion Rikospoliisien Yhdistys.

Kannen kuva: 

Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

ISBN:

952-91-4358-3. 

Sivumäärä: 

200

Osajako: "Väkeä on kuin venäläisessä romaanissa..."

M.A. Bergh, Kuopion kuvernööri,

Ranin, Saastamoinen ja Hallman, kuopiolaisia komesrooteja,

Yrjö Nurmi, puuseppä, sosialisti, kunniaporvari,

Viktor Barsokevitsch, vanha valokuvaaja, Voimaliiton mies,

Aimo Siltari, toimittaja,

Rahja, vallankumouksellinen,

jne.

Lukukokemukseni kärki osui vallankumousjohtaja Rahjaan. Oli todella mielenkiintoista löytää kuvaus kuopiolaisen sosialistin, Yrjö Nurmen, ja pietarinsuomalaisen Eino Rahjan kohtaamisesta Kuopiossa. Rahja oli yksi niistä, joista Lenin teki itselleen henkivartijan ja henkilökohtaisen turvamiehen. Lukukokemukseni viittaa siihen, että tarvitsen lisätietoa niin Rahjasta kuin suomalaisten omista kapinajohtajista.

Tämä on osa 1 sarjastani "Mitä sisällissodasta on kirjoitettu". 

Näin muistaa Kuopion poliisi sisällissodan 1917 -1918.

1. Poliisi vain väljästi sortovallan valjaissa. 

Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa vuodesta 1809 alkaen. 

1905 maassa oli puhjennut yleislakko, joka oli heijastumaa Venäjältä, miksei myös mannermaisista, uusista poliittisista aatteista. Sen ohessa yhä useammissa piireissä alettiin ajatella irtautumista Venäjästä, minkä ote koettiin kiristävänä, mitä se de facto olikin.

Venäläistämisvaihe oli monille suomalaisille tuskallista. Venäjänkieltä ajettiin joka paikassa kuin käärmettä pyssyyn. Lukioihin tuli pakkovenäjä. Virkamiesten tuli hallita venäjänkieli. Laittomia kutsuntoja järjestettiin. Katukilvet oli varustettava suomen- ja ruotsin-, mutta myös venäjänkielisin nimin.

Kuopiossa ei mennyt kuin vähän aikaa siitä, kun poliisilaitos antoi kuulutuksen katukilvistä, niin jo alkoi tapahtua. Eräänä kauniina yönä kaikki uudet katukilvet olivat tervatut. Poliisilaitos antoi kuulutuksen, jossa luvattiin 50 markan palkkio niiden ilkiöiden, jotka syyllistyivät tervaamiseen, kiinnisaamiseen johtavista tiedoista. Sen ajan graffiteilla oli isänmaallista sisältöä. Ei löytynyt tervareita, eipä ei, vaikka poliisi oli etsivinään. Markkaakaan ei mennyt ilmiantopalkkioihin.

2. Vapaussota

Venäjän maaliskuun 1917 vallankumous oli aiheuttanut jonkin verran vipinää meillä Suomessakin, jopa täällä kaukana Kuopiossa. Vasemmisto nosti päätään, kokouksia pidettiin, ja työväentalon ovi kävi tiuhaan vielä yömyöhälläkin.

Venäläinen sotaväkikin haisteli uusia outoja itätuulia. Ennen kuulumaton svabodan (kuriton vapaus, hulina, blogg. huom.) käsite oli leviämässä kurinalaiseen tsaarin armeijaan. Toukokuun lopulla joukko venäläisiä sotamiehiä kävi jo röyhkeäksi uhmaten laillista järjestystä. Tämä meni jopa niin pitkälle, että ryssän soltut tunkeutuivat isolla joukolla poliisilaitokseen ja vankilaan. (Kuopiossa.)

Sotamiesneuvoston käsitykset vallankumouksen aatteista osoittautuivat kyllä aika heppaisiksi. Tämä vallan uhossa esiintynyt porukka oli etsiskelemässä naikkosia, joitten kanssa he olivat tottuneet pitämään  lystiä. Tyttöjen he luulivat olevan virkavallan huostassa. Soltut antoivat poliisilaitokselle ultimaatumin, että "heidän on vapaasti sallittava esiintyä suhteessaan naisystäviinsä tai muuten alkavat aseet puhua"...

No jaa, se yksihän se on aina sotamiehellä mielessä, mutta eihän siitä yhdestä mokomasta ole syttyjä oikeaan vallankumoukseen. Hyvä paikallisen revoluutsijan alku raukenikin kuin kaljanvaahto, kun heidän henttujansa ei löytynyt poliisin putkasta eikä vankityrmästä. Niinpä tämä saamaton sotamiesneuvosto meni kasarmiinsa enemmittä selkkauksitta. Ehkäpä tytöt löytyivät seuraavalla iltalomalla. 

Tästä poliisilaitoksen valtauksesta tuli myöhemmin oikein muotiasia. Seuraavan kerran laitos vallattiin 1917 punaisten "Haminan Huligaanien" ollessa keikalla Kuopiossa.  

Vapaussotakin oli vähällä mennä Kuopiossa lupsakasti melkein läpihuutojuttuna. Sopivasti tietysti julmisteltiin puolin ja toisin. 

Suojeluskunnat ja työväenkaartit toimivat täälläkin kuin paremmissakin paikoissa, mutta vastakohtaisuusasettelu ei varmastikaan ollut yhtä jyrkkä ja yksille napeille tehtyä kuin muualla Suomessa. Aluksi jopa pidettiin yhteisiä ampumaharjoituksia ja äkseerauksia.

Torpparilaitos ei täällä päin ollut merkittävä katkeruuden kylväjä, ja teollistuminen ei ollut vielä synnyttänyt samanlaisia työväestön keskittymiä kuin Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa. Ehkäpä paikallisilla suurtyönantajilla Raninissa, Saastamoisessa ja Hallmanissa oli liikemiesälyn ohessa myös paremmin tajua pitää työntekijöittensä tyytyväisyyden taso kohtuullisena.Sillä keinoinhan se isäntäkin vaurastuu. 

Toki täälläkin oli selvä kastijako, porvarit ja työläiset, mutta kansanluonne hillitsi radikalismia puolin ja toisin.

Marraskuun 24. päivänä 1917

kaikki oli kuitenkin menossa pahasti pieleen. 

Haminasta tuli satakunta venäläistä sotamiestä upseerin johtamana ja kahdeksisenkymmentä haminalaista järjestyskaartilaista. Koko sakki oli hampaita myöten aseissa. Komennuskunnan lähettäjänä oli Haminan sotilaskomitea ja tarkoituksena oli pelottaa ja kurittaa Kuopion lahtareita.

Täysin ammattimaisesti ja nykyaikaisesti nämä "Haminan Huligaanit" kyllä toimivat.

Joukko valtasi ensitöikseen puhelinkeskuksen, lennättimen ja poliisilaitoksen. Vastapuoli yllätettiin tavallaan housut kintuissa, sillä mitään vastarintaa ei yritetty eikä ehdittykään järjestää, ehkä onneksikin. 

Puhumalla kaupungin (Kuopion) silmäntekevät yrittivät tilanteen ratkaista. Olihan heidän ääntään ennekin kuunneltu. Kuvernöörin (vuosina 1837-1918 maaherran virkanimike oli kuvernööri) ja muittenkin isokenkäisten vetoomukset jäivät kuitenkin täysin huomiotta.

Porvaripuolen viestiyhteydet olivat nyt poikki, poliisi oli riisuttu browningeista ja sapeleista. Kaupungintalossa olevan poliisilaitoksen ikkunasta tuijotti torille maxim-kuularuiskun kylmä silmä. Ilmassa oli vallankumouksen tympeä, verenhajuinen tuntu. Joukkio suoritti kotitarkastuksia summittaisiin kohteisiin, ehkä paikkakuntalaisten ilmiantojen ohjaaminakin, etsien aseita ja räjähdysaineita. 

Uutiset noilta päiviltä kertovat, että törkeään käytökseen ja väkivaltaisuuksiin syyllistyivät etupäässä kuitenkin haminalaiset huligaanit, kun taas komennuskunnan venäläinen sotiväki käyttäytyi melko korrektisti ja rauhallisesti.

Kuopion poliisi oli siis nyt aseeton ja hampaaton. Tämä oli näissä oloissa hyvin arveluttava tilanne, koska ainakin muodollisesti ainoa puolueeton järjestyksen valvontaviranomainen oli toimintakyvytön. Tilanne oli hyvin lähellä käsiin leviämistä. Yksikin varomaton liike miltä taholta tahansa olisi saattanut synnyttää pahan tilanteen kaupungissa.

Onneksi kantti kesti. Jostain selittämättömästä syystä haminalainen komennuskunta luovutti nämä avainpaikat hallinnastaan takaisin omistajilleen ja lähti marraskuun 26. päivänä pois kaupungistamme. Viestiyhteydet toimivat jälleen normaalisti, poliisi valvoi järjestystä ja kaupungissa vallitsi helpottunut tunnelma.

Vapaussota oli kuitenkin jo lähellä, ja molemmat tulevan yhteenoton osapuolet kaikkialla maassa hioivat aseitaan. Se ei onneksemme ollut kuitenkaan Kuopiossa niin verinen kuin olisi voinut olla. Osansa saattoi olla sillä Kuopion vallankumoustoimikunnan tulevaisuuden visiolla, mikä syntyi punakapinan jo peruuttamattomasti kytiessä työväen piirissä.

Eräs kuopiolaisen sosiaalidemokratian suurista nimistä oli puuseppä Yrjö Nurmi. Hän oli kunnian mies. Kuvaavaa on sekin, että Nurmesta tehtiin tiettävästi ainoana sosialistina Kuopion kaupungin Kunniaporvari ja Kunniaveljmies. Nurmi kuoli kunnallisneuvoksena. Hänellä oli kapinan alusta mielenkiintoinen kertomus, Aimo Siltarin muistiin merkitsemä.

Pietarista oli Kuopioon tullut 1918 Rahja-niminen vallankumousjohtaja, jolla kuitenkin oli hyvin realistinen näkemys kapinan onnistumisen mahdollisuuksista Suomessa. Teatraalista otettakaan Rahjalta ei puuttunut. Hän oli nimittäin heittänyt rotanhäntäpistimellä varustetun kiväärin työväentalon seinään niin, että kivääri jäi vipattamaan siihen. Oli sitten tokaissut Yrjö Nurmelle, Kuopion vallankumoustoimikunnan punarusettirintaiselle jäsenelle: - Ja muistakin sitten poika, että me hävitään tämä kahina! 

Nurmi kertoi vastanneensa Rahjalle, että eiköhän se olisi sitten parasta lopettaa ajoissa, ettei tulisi isompia vahinkoja. Rahja oli kuitenkin jatkanut: -Aloitettu mikä aloitettu, kalkki on nieltävä pohjaan asti.

Jotenkin vain Vapaussodan kulkua Kuopiossa seuratessa tuntuu siltä kuin tämä Nurmen kertomus Rahjan ennustuksesta (kapinan lopputuloksesta) olisi vaikuttanut täkäläisten vallankumouksellisten toimintoihin.Vaikka asia tunnettiinkin omaksi, niin sen totetumiseen ei uskottu täysin. Sotaa käytiin enemmän vain solidaarisuudesta rintamailla taistelevia tovereita kohtaan, aatetta ei oikein kehdattu pettää.

Poliisin osuus näissä ikävissä tapahtumissa 1917-1918 on jäänyt jollain tavalla ainakin Kuopiossa värittömäksi. Totta on tietysti, että poliisin sympatiat ja aktiviteetit olivat valkoisten eli  laillisen valtiovallan puolella. Punaisten todellisista tarkoitusperistä ei ollut tietoa, eivätkä heidän menettelytapansa olleet kovin hyvin organisoituja, vaan usein väkivaltaisia ja improvisoituja.

Poliisi valvoi järjestystä noissa oloissa kuitenkin niin puolueettomasti kuin osasi. Punainen puoli saattaa tietysti sanoa, että osaamisessa oli joskus sanomista.Ehkä virallinen historiankirjoitus on tarkoituksella jättänyt jotakin kertomatta, unohtanut tai kaunistellut tapahtumia ja poliisin osuutta. 

Kuitenkin jotakin pakostakin olisi silminnäkijöiden, asianomistajien ja muitten aikalaisten kertomuksista tihkunut sellaista, mikä ei olisi kunniaksi poliisille. Kun näin ei olla voitu todeta, niin Vapaussodan aikaisen Kuopion poliisilaitoksen kilpi vaikukttaa kiitettävän puhtaalta. 

Kuopiolaisen poliisin miekassa ei ole merkkejä verestä, vaikka veriura monesti muualla maailmassa suorastaan lorottaa hävinneen osapuolen hurmetta sisällissotien aikana.

Jättäkämme nyt kuitenkin Vapaussodan, veljessodan, sisällissodan tai kapinan murheelliset muistot, minkä nimisenä tuota aikaa nyt kukin haluaa kutsua.