09 July 2018

Savottapappi tallensi muistojaan tukkijätkien parissa, Kolarissa kävi tapaamassa jopa Taapajärven erakkoa.

Teksti ja kuvat:
katakorhonen56@gmail.com

Höyrykone ja puuhiomo olivat ne kaksi innovaatiota, jotka käynnistuvät valtaisan muutoksen myös Suomen metsien käytössä vuosisatojen vaihteessa, 1800-luvun lopulla. Ei ihme, että Verlan puuhiomo ja pahvitehdas Kouvolassa ovat päässeet maailmanperintökohteeksi.


Tämänpäiväinen blogitekstini savottapapin työstä entisaikojen savotoilla tuo mieleeni nykypäiväisen sovelluksen (eli appsin): se on kisapappi. Käsittääkseni ainakin Olympialaisissa Suomen urheilijoilla on kisoissa tukenaan oma pappi. Enpä vielä eilen asiaa tajunnut...Pappien tuloon metsäsavotoille oli syynä mullistus tai muutos. Jotakin suurta (ja rahan jakoon liittyvää) on mullistunut myös olympialaisaatteen parissa - olympiarauhan alkuvuosina tuskin kisapappeja tarvittiin.

Oivalluksestani huolimatta omistan Tyrkön kirjan ja tämän postaukseni Pasmajärven ja Nuottavaaran kylille. Miksi?
Vastaus piilee mainostekstissä, jonka löysin kolari.fi -sivulta, ja se näyttää tältä:

"Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintutorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulurakennus, jossa voi myös yöpyä.
Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan mm. ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla.

Nuottavaara sijaitsee Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä. Siellä on jalkapallon pelaajille tehty nurmikenttä, ja sieltä patikoidaan Erakko-Heikkisen kämpälle." (Suora lainaus, sille wau.)

Omistankin Martti Tyrkön kirjan Erakko-Heikkisen kämpän kunnostaneille ja erakon muistoa vaalineille kyläläisille. Omistan siksi, että kirjailija ja savottapappi Martti Tyrkkö oli se muistojen tallettaja, joka aikoinaan 30-luvulla tapasi erakon tämän omassa korsussa. Papin kyytimies, Kalle Malinen, oli ollut oppaana.
Jos katsot tarkasti ylhäällä olevaa ensimmäistä kuvaa, erotat otsikon "Taapajärven erakko".
Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintotorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulu, jossa voi myös yöpyä. Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan muun muassa ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla. Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä sijaitsee Nuottavaara, jonka nurmikentällä pelataan jalkapallo-otteluja ja patikoidaan erakko-Heikkisen kämpällä. Ruokojärvestä taas löytyy palvaamo ja lihanjalostamo ja Taapajärvestä maito- ja porotila. Suuri Aalisjärvi on tunnettu monipuolisista kalansaaliistaan.
Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintotorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulu, jossa voi myös yöpyä. Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan muun muassa ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla. Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä sijaitsee Nuottavaara, jonka nurmikentällä pelataan jalkapallo-otteluja ja patikoidaan erakko-Heikkisen kämpällä. Ruokojärvestä taas löytyy palvaamo ja lihanjalostamo ja Taapajärvestä maito- ja porotila. Suuri Aalisjärvi on tunnettu monipuolisista kalansaaliistaan.
Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintotorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulu, jossa voi myös yöpyä. Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan muun muassa ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla. Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä sijaitsee Nuottavaara, jonka nurmikentällä pelataan jalkapallo-otteluja ja patikoidaan erakko-Heikkisen kämpällä. Ruokojärvestä taas löytyy palvaamo ja lihanjalostamo ja Taapajärvestä maito- ja porotila. Suuri Aalisjärvi on tunnettu monipuolisista kalansaaliistaan.
Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintotorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulu, jossa voi myös yöpyä. Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan muun muassa ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla. Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä sijaitsee Nuottavaara, jonka nurmikentällä pelataan jalkapallo-otteluja ja patikoidaan erakko-Heikkisen kämpällä. Ruokojärvestä taas löytyy palvaamo ja lihanjalostamo ja Taapajärvestä maito- ja porotila. Suuri Aalisjärvi on tunnettu monipuolisista kalansaaliistaan.
Pasmajärvi on tunnettu vireän kylätoiminnan ohella myös Kolarin suurimpana järvenä. Hunnuvaaran päältä aukeava näkymä on kuin Järvi-Suomesta. Kylästä löytyy useita luontomatkailukohteita kuten Tirroniemen leirikeskus hiekkarantoineen, Aalistunturi, lintotorni ja luontopolku sekä Siikajoen mylly vuokrapirtteineen ja saunoineen sekä kyläläisten ylläpitämä koulu, jossa voi myös yöpyä. Pasmajärven merkittävin tapahtuma on syyskuisin järjestettävä Perinnepäivät, jossa pääsee kokeilemaan muun muassa ohran puimista ja jauhatusta myllyssä vanhanajan tavoilla. Pasmajärveltä 6 kilometrin päässä sijaitsee Nuottavaara, jonka nurmikentällä pelataan jalkapallo-otteluja ja patikoidaan erakko-Heikkisen kämpällä. Ruokojärvestä taas löytyy palvaamo ja lihanjalostamo ja Taapajärvestä maito- ja porotila. Suuri Aalisjärvi on tunnettu monipuolisista kalansaaliistaan.

Tyrkkö, Martti.
Savottapappina Pohjolassa. 
Kokemuksia ja elämyksiä tukkijätkien parissa.
Werner Söderström Osakeyhtiö, 1942.
Sivumäärä 222. Oman kirjani lopusta kuitenkin puuttuvat "noin 30 sivua liitevalokuvia", jotka eräs kirpparimyyjä mainitsee omassa kirjan myynti-ilmoituksessaan.

Wikipedian mukaan Martti Tyrkkö oli Nieminen vuoteen 1927 asti. Hän oli syntynyt Ylöjärvellä 1904. Hänestä tuli pappi, oppikoulun rehtori ja kirjailija.

Tyrkkö toimi 1930-luvulla savottapappina Lapin tukkisavotoilla.  
Tyrkön teosta pidän hienona löytönä. Oli iloinen yllätys löytää kirjasta myös Kolaria koskevia kokemuksia. Kaiken kaikkiaan teos on erinomainen kuvaus ajasta, jolloin metsistä alkanut teollistuminen (1860-luvulta lähtien) rupesi mullistamaan koko suomalaista yhteiskuntaa.

Kuvaliitteen puuttuminen omaksi saamastamani painoksesta on ainoa asia, joka harmittaa. Tämän jutun yhteydessä julkaisen metsätöihin liittyviä kuviani, jonka oikeudenomistajan olen merkinnyt kuvan alle.

Savottapappina Pohjolassa on kerrassaan mielenkiintoinen kirja. Se löytyi eräästä turkulaisesta antikvariaatista.



Kuva: Ilmari ja Veera Kaitalan perikunta. Kolari.
Miehet savottaan lähdössä. Vas. Ilmari Kaitala (1907-1986).


Kuva: Aukusti ja Emmi Raittimon perikunta. Kolari.
Autoilija-August ja kaksi renkiä. Vas. August Raittimo (1912-2002).


Kirjailija aloittaa teoksensa toisen luvun kirjoittamalla hieman vaikeasti mutta asiallisesti näin:

"Saadaksemme paremman käsityksen siitä työstä, jota varten nyt olin Peräpohjolaan, Lapin raukoille rajoille saapunut, heittäkäämme vielä silmäys tukkilaisvalistustyön syntyyn, sen syntyyn vaikuttanesiin tekijöihin sekä työn alkuvaiheisiin."

Vanha pysähtynyt ja muuttumaton, 1800-luvun suomalainen yhteiskunta tuli ikään kuin tiensä päätökseen siinä vaiheessa, kun ensimmäiset metsiin ja puun käsittelyyn liittyvät innovaatiot alkoivat muuttaa Suomea. Mullistukset seurasivat toisiaan, sillä Suomi alkoi toden teolla teollistua. Mullistusten pyörteisiin joutuivat ensi sijassa metsätyöläiset.

Sahateollisuus otti höyrykoneen käyttöön ensimmäisen kerran 1857. Höyrykone mahdollisti sahan rakentamisen muuallekin kuin vesiputouksen partaalle. 1860-luvulla puolestaan keksittiin puusta uusi raaka-aine. Keksinnön myötä Viipuriin perustettiin maamme ensimmäinen puuhiomo.  Sahoista ja puuhiomoista tuli teollisuuslaitoksia, jotka tarvitsivat sekä omaa työväkeä että raaka-ainetta. 

Puutavaran hakkuuseen ja kuljetukseen tarvittiin kymmeniä tuhansin miehiä eli metsätyöläisiä eli jätkiä. Näin syntyi laaja "sisäinen siirtolaisuus" (Tyrkön käyttämä ilmaus), joka suurin piirtein katsoen suuntautui asutuilta Länsi-ja Etelä-Suomen seuduilta kohti
Lapin, Peräpohjolan, Koillis-Suomen ja Itä-Suomen 
laajoja, koskemattomia metsiä.

Suunnattomien metsien keskellä, kaukana asutuksesta ja järjestyneistä oloista näiden miesten elämä sai oman erikoisen sävynsä ja leimansa. Korpikommunismi sai uskonnollisen hurmosliikkeen luonteen. Ensimmäiset jätkäpolvet elivät kaiken järjestäytyneen yhteoskuntaelämän ulkopuolella ja sivistyksestä he saivat osakseen "tuskin muuta kuin rokotuksen". Heillä oli oma lakinsa, korpilaki.

Länsi-Lapin savotoissa
Purouitossa Kittilän Venejoella,
Pohjolan originaaleja ja
Taapajärven erakko Eemeli Heikkinen
ovat Kolarin järvikylien näkökulmasta erinomaisen mielenkiintoisia tarinoita.

Olen (entinen) Sieppijärven koulun opettaja. Käytimme jo 1980-luvulla koulumme oppilaita Erakko Eemeli Heikkisen korsussa juuri sillä paikalla, missä kirjailija Tyrkkö pappina oli päässyt myös käymään. Me emme luonnollisesti tavanneet enää Heikkistä. Savottapappi sen sijaan tapasi, sillä Malisen Kalle tunsi Heikkisen ja tämän polut.

Taapajärven erakosta kertova tarina oli ehdottomasti riemastuttavin löytöni, minkä tein Tyrkön kirjaa lukiessani. Tarina on huikea ja näkemystäni tukeva esimerkki siitä, että aina ja iänkaiken on ollut ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella tallentaneet oman aikansa tapahtumia ja tapauksia.

Ei siis olekaan niin harmittavaa, vaikka usein kuulee huokaisuja: "Voi voi, siinä lähti (taas) manan majoille viimeinen ihminen, joka jotakin osasi kertoa menneestä elämästä!"

Uskon, että kaikissa tarinoissa on loppujen lopuksi kyse ennen kerrotuista tarinoista. Uskon myös, että "Ainakin Yksi Jossakin" on omana aikanaan ja nykypolven tietämättä kirjannut tarinoita muistiin. Mielenkiinnosta riippuu, mitä ja mistä tallennettuja tarinoita löydämme.
                                                         
                                              Kuva: Helliriika Moonan isälle, "Satan Einolle" eli Eino Vaattovaaralle, annettu.
                                                                                       Tukin uittoa Tievainpäässä.


Kuva: Mirjam Satan kokoelmasta.
Kuvassa metsätyönjohtaja Matti Korkala (vas.), Pekka Kauppinen, Korkalan tuleva vaimo Hanna Pääkkölä ja Uuno Pääkkölä. 

Kirjailija Martti Tyrkkö tapasi savottareissuillaan lukuisia ihmisiä. Tainionjoen savotalla (Kittilässä) tapaamansa työnjohtaja Matti Korkalan hän mainitsee nimeltä, sillä "siellä oli tuttu mies" (sivu 86) Mahdollisesti tämä kuva on otettu Tainionjoen savottakämpällä, sen "terävässä päässä".

04 April 2018

Eve Hietamies. Elokuvaa parempi Yösyöttö.

Eve Hietamies. Yösyöttö.
Julkaisija: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2010 (ilmestyi ensimmäisen kerran).
Lukemani Seven-pokkari painettu Otavalla 2015.
Lainasin Seijalta ja luin sen heillä ollessani.
Seija suositteli! Kiitos!
Kirja omistettu:
Jypelle ja niille, jotka istuivat puistossa 2006 - 2007
Tiistai-kerholaisille
Ennen kaikkea Saanalle ja Kertulle.



On olemassa tahatonta lapsettomuutta ja tahatonta isyyttä. Eve Hietamiehen Yösyöttö kertoo tahattomasta isyydestä vähemmän rujosti - tarina on siis erityisen asiallinen "veto aiheesta". Kirja on mainion puhutteleva!

Uskon myös, että julkinen keskustelu isyydestä on Hietamiehen tarinan jälkeen saanut hyvää nostetta ja mielenkiintoa. Ainakin keskustelua moniarvoisesta isyydestä käydään enemmän kuin vuonna 2010, jolloin Hietamiehen Yösyöttö ilmestyi.
Helsingin Sanomissa julkaistiin muutama kuukausi sitten (2018)  raportti Samuelista, yh-isästä. "Ei hätää, hoidetaan tämä alta pois", ajatteli Samuel raskauden selvittyä. Puoliso sanoi ei, ja nyt Samuel hoitaa yksin lasta, jota hän ei halunnut." (Lainaus lööpistä.)

Yösyöttö kertoo ehdottomasti ajastamme. Ei siitä silti klassikoksi ole...Tai no, mikseipä pokkarin voisi muutaman vuoden ajan sisällyttää suomalaiseen äitiyspakkaukseen -  syntyvän lapsen vanhemmille. Se olisi hyvä juttu!

Yösyötön minä on isä, jonka lapsen äiti jättää taksitolpalle. Siitä alkaa arki. Mitään en tarinalta odottanut. Hauskaa oli, teksti soljui, ei tarvinnut taakse katsoa,
mielihyvin suosittelee tämä mummo.


03 April 2018

Mitä sisällissodasta (1918) on Suomessa kirjoitettu? Osa 3. Petsamon valloitusretket 1918

Katariina Korhonen, 2018.


1.

Venäjän keisari Aleksanteri II:n asetus (1860) tarjosi ulkomaalaisille oikeuden asettua asumaan Jäämeren rannalle. Pääosa uudisasukkaista oli suomalaisia, ja aiemmin enemmistönä olleet kolttasaamelaiset jäivät vähemmistöksi. Vuonna 1864 Aleksanteri II lupasikin Petsamon Suomen suuriruhtinaskunnalle. 
Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomen senaatti halusi liittää Petsamon kiinteämmin osaksi Suomea ja päätti rakentaa tien Ivalosta Petsamoon. Työt aloitettiin vuonna 1916, mutta Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen ja sisällissota keskeyttivät niin sanotun Jäämerentien rakentamisen jo vuoden kuluttua.
LÄHDE:

Alavuotunki 1999, 41–43 & 51; Hautala-Hirvioja, Tuija 1999. Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmansotaa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 117.

2.
Petsamo oli osa Tanska-Norjan, Ruotsin ja Venäjän Pohjoiskalotin yhteisaluetta aina 1600-luvulle asti, jolloin Ruotsi suljettiin sopimuksen ulkopuolelle. Ruotsin ja Tanska-Norjan välinen Strömstadin sopimus (1751) takasi saamelaisille vanhan oikeuden liikkua vapaasti Pohjoiskalotilla rajoista välittämättä.
LÄHDE:
Lähteenmäki, Maria 2006. Terra Ultima, Matka Lapin historiaan. Helsinki: Otava, 42.

3.
Sisällissodan aikana heräsi ajatus Itä-Karjalan liittämisestä itsenäiseen Suomeen ja luoda maasta Suur-Suomi, jonka itäraja kulkisi linjalla Suomenlahti-Laatokka-Ääninen-Vienanmeri.

Talvella 1918 varustettiin aseellisia retkikuntia taistelemaan Vienan, Aunuksen ja Viron vapauttamiseksi. Lisäksi vapaaehtoiset tekivät vuosina 1918–1920 retkiä Petsamoon ja Inkeriin. Näitä retkiä kutsutaan heimosodiksi, joiden päättämiseksi solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille Tarton rauha lokakuussa 1920.

Rauhansopimuksessa Neuvosto-Venäjä tunnusti uudelleen itsenäisen Suomen ja sen autonomian aikaisen itärajan. Suomi sai Petsamon alueen, tärkeän käytävän Jäämerelle, mutta joutui luopumaan Repolasta ja Porajärvestä. Itä-Karjalaa ei saatu osaksi Suomea, minkä vuoksi isänmaallinen oikeisto piti Tarton rauhaa häpeärauhana.
LÄHDE:
Vahtola, Jorma 2012. Suomen historia Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsinki:  Otava, 297–298.



TAITEILIJAT PETSAMON VALLOITUSRETKELLÄ 1918

Vuonna 1918 sekä valkoiset että punaiset olivat kiinnostuneita Petsamosta. Punaisten kansankomissaarina toiminut Yrjö Sirola neuvotteli Venäjän bolševikkien kanssa Petsamon liittämisestä Suomeen. 
Valkoisten puolella erityisesti suomalaiset liikemiehet olivat kiinnostuneita Petsamon omistajuudesta sen tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi. Retkikunnat koostuivat lähinnä siviileistä. Ensimmäisen retkikunnan johtajana toimi RenvallEtappimiehinä ja huollossa toimivat tunnetut taiteilijat Jalmari Ruokokoski ja Eero Nelimarkka. Ruokokoski oli Renvallin adjutanttina.
LÄHDE:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Petsamon_retket



Ensimmäisen Petsamon retken esikunta Rovaniemellä 1918 kuvattuna Matkustajakoti K. Schroderuksen edessä. Eturivissä retken johtaja Thorsten Renvall, Johan Bäckman, Julius Niemura, Jalmari Ruokokoski, Arvi Vinberg ja Hjalmar Mehring. Takana Ellen Id, Elvi Halleen, Helge Aspelund ja Ester Fogelberg, joka pitelee taiteilija Ruokokosken suunnittelemaa "Lapin jääkärien" lippua. (Uola, 2008, s. 133.)


Itsenäistymisen jälkeen Petsamon Suomeen liittäminen oli kesken. Jääkäriupseeri K.M. Wallenius halusi ratkaista asian valloittamalla koko pohjoisen Vienan ja Kuolan. Etelä-Suomessa sisällissota vielä jatkui, joten hänelle ei voitu antaa sotilaita eikä aseita. Hanke toteutui kahden siviilin, lintutieteilijä ja itsenäisyysaktivisti, Thorsten Renvallin ja Sodankylän aluelääkäri, Onni Laitisen johdolla huhtikuussa 1918.
LÄHDE: 
Alavuotunki 1999, 53–55; Paasilinna, Erno 1980. Valkoinen retkikunta. Suomen Kuvalehti nro 42. 17.10.1980, 99–100.

He johtivat reilun sadan, vailla sotakokemusta olevan vapaaehtoisen joukkoa, johon kuuluivat taiteilijat Eero Nelimarkka ja Jalmari Ruokokoski sekä vaimonsa Elviira.

Luonteeltaan utelias ja uusista kokemuksista innostuva Jalmari Ruokokoski lähti Petsamon retkelle mitä todennäköisimmin seikkailunhalusta.  Ruokokosken tuotannossa on toistakymmentä myöhemmin maalattua Lappi-aiheista maalausta, jotka hän maalasi rahoittaakseen elämistään Lapin maisemien kysynnän kasvettua: ”Saadakseen kapakkaelämäänsä rahoja hän [Ruokokoski] maalasi huolettomasti Lapin maisemia ja kukkia ulkomuistista.”
LÄHDE:
Sit. Savikko 2011a, 346.

Eero Nelimarkka olisi puolestaan halunnut osallistua jo varsinaiseen sisällissotaan, mutta hänen veljensä mielestä heidän molempien ei kannattanut vaarantaa henkeään. Valkoisten joukoissa taistellut veli kaatui Oulun valtauksessa helmikuussa 1918, joten Nelimarkka koki velvollisuudekseen lähteä Petsamon valloitusretkelle. 
LÄHDE:
Savelainen, Hannele 1991. ”Kullakin on kohtalonsa elontaipaleella” Eero Nelimarkan elämänkaari 1891–1977. Alajärvi: Nelimarkkamuseo, 32.

Retkikunnan tarkoitus oli valloittaa alue, jonka katsottiin kuuluvan Suomelle sekä puhdistaa alue sinne siirtyneistä punakaartilaisista. Ruokokoski jäi etappipäälliköksi Salmijärvelle, mutta Nelimarkka jatkoi kohti Petsamon vuonoa. Vastaansa retkikunta sai yllättäen venäläisten ohella englantilaiset ja joutui pakenemaan takaisin Suomen puolelle. 
LÄHDE:
Paasilinna 1980, 100–102. 

Petsamon retkellä Nelimarkka maalasi muotokuvan saamelaisoppaasta Petteri Morottajasta.  
LÄHDE:
Lampinen, Maria 2010. Taiteen tien kulkija. Eero Nelimarkan matkat kohti modernismia, vanhoja mestareita ja uusia aiheita. Alajärvi: Nelimarkkamuseo, 66.

Malli on kuvattu profiilissa armeijan lippalakki päässään. Hänellä on saamelaisiin liitetyt rodulliset piirteet kuten korkeat poskipäät, matala nenänvarsi, voimakkaat ulkonevat kulmat ja pienet silmät. 1900-luvulla ajateltiin, että saamelaiset sulautuisivat pääväestöön ja luopuisivat alkeellisena pidetyistä elinkeinoistaan. Morottaja on kuvattu valkoisen Suomen sotilasasuun, mikä osoittaa hänen assimiloituneen suomalaisyhteiskuntaan ja kannattavan suomalais-isänmaallisia arvoja. Nelimarkan maalaus heijastaa 1900-luvun alun nationalismia.
LÄHDE:
Lehtola, Veli-Pekka 1997a. Saamelaiset. Historia, yhteiskunta, taide. Inari: Kustannus-Puntsi, 42–46.

Vaikka retkikunta oli sotilaallisesti epäonnistunut, Nelimarkka sai sotilasansioistaan Vapauden ristin, joka on hänen rinnassaan Petsamon matkan jälkeen maalatussa omakuvassa Lapin jääkäri.

Kuvan lähde:
http://tahiti.fi/01-2016/tieteelliset-artikkelit/petsamo-%E2%80%93-miehinen-ja-karu-eldorado/attachment/kuva-4-3/



Suomalaiset kuvataiteilijat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kuvanneet sisällissotaa tai sodan aiheuttamia henkilökohtaisia tuntemuksia. 

Nelimarkka kuvasi varsin suorasukaisesti oman asemansa ja näkemyksensä siitä, kenen puolella hän sisällissodassa oli. Taiteilija on kääntänyt vartaloaan niin, että oikean käden valkoinen käsivarsinauha on keskeisellä paikalla sommittelussa. Uhmakasta, jopa uhkaavaa asentoa täydentää tiukkailmeinen ja päättäväinen katse. Lisäksi oikea käsi on vasemmalla lantiolla aivan kuin Nelimarkka olisi vetämässä pistoolia kotelosta. Hän on pukeutunut suojeluskuntavaatteisiin, lippalakkiin ja sotilastakkiin, jota koristavat ansiomerkit.

Punainen nauha kertoo Suomen senaatin 11.8.1918 myöntämästä IV:n luokan Vapauden rististä ja sininen nauha on samana vuonna myönnetty Vapaussodan muistomitalin nauha.  Tausta viittaa Petsamon karuun luontoon ja hämärinä siluetteina erottuvat sotilaat retken sotaisaan luonteeseen. Lapin jääkäri on valloittaja ja veljen kuoleman kostaja, mutta teoksen voi tulkita kuvaavan suomalaisten kolonialistista suhtautumista Petsamoon.
LÄHDE:
Hautala-Hirvioja 1999, 118

Petsamo ja Lappi saivat Nelimarkasta ihailijan, ja tiettävästi viimeisen Lapin-matkansa hän teki 83-vuotiaana joulukuussa 1974.
LÄHDE: 
Lampinen 2010, 66; 98.

Saatuaan toukokuussa 1927 valtionpalkinnon hän matkusti Petsamoon. Seuraavan vuoden alussa hän esitteli teoksiaan Helsingissä ryhmänäyttelyssä, jota Onni Okkonen kommentoi:
 - Nelimarkka on viime kesänä ollut Petsamossa, tuoden sieltä mukanaan joukon akvarelleja, joissa tämä uusi valoisampi ja entistä herkempi luonnontunne pääsee näkyviin. Varsinkin eräs vuonokuva auringossa – salin perällä – jää mieleen ja sitten kuva Kolttakönkäästä, jonka kuohuissa on vastaavasti japanilaisista esityksistä muistuttavaa liikettä ja koristeellisuutta.

4. 
Petsamon länsirajana oli nykyinen Norjan ja Venäjän välinen raja.

Suora ja 200 kilometriä pitkä itäraja alkoi Korvatunturilta ja päättyi Jäämeren rantaan Kalastajasaarennon niemimaalle. Suomalaiset ottivat Petsamon haltuun tammikuun ensimmäisenä päivänä 1921. 

Petsamo oli osa Suomea parikymmentä vuotta (1920–1944). Tämä itäinen käsivarsi sekä liitettiin Suomeen että menetettiin varsin sotaisin operaatioin. 
1920- ja 1930-luvun lama ja Petsamon nopean muutoksen mukanaan tuoma juurettomuus tekivät siitä rauhattoman, mutta kiinnostavan vierailukohteen. Koska Petsamo oli tuntematon, se oli liitettävä osaksi Suomea ja kansallista identiteettiä. Taiteilijoilla oli tärkeä rooli tässä tehtävässä.

LÄHTEET:
Kaarninen, Pekka 1999. Petsamon liittäminen Suomeen. Teoksessa Turjanmeren maa. Petsamon historia 1920–1944. Toim. Jouko Vahtola & Samuli Onnela. Rovaniemi: Petsamo-Seura r.y., 67–69 & 72–73.
Kuusikko, Kirsi 1996. Laiton Lappi, laiton Petsamo: Rikollisuus ja järjestysvalta Petsamossa 1921–1944. Oulu: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 85.

5.
Petsamoon ei liittynyt samanlaisia isänmaallisia tunteita kuin Itä-Karjalaan.  
Alue nähtiin taloudellisena mahdollisuutena ja resurssina, jossa Jäämeren kalastuksella ja läpi talven auki olevalla satamalla oli tärkeä asema. 
1920-luvun alussa löydettiin Petsamon Kolosjoelta Euroopan rikkain nikkelimalmio. Kaivosoikeudet myytiin englantilais-kanadalaiselle yhtiölle ja rakennustyöt aloitettiin 1930-luvulla. 
Jäämerentien valmistuttua alueesta tuli suosittu matkailukohde. Kesällä 1940 Aero oy aloitti Helsinki-Petsamo -lennot.
LÄHDE:
Vahtola 2012, 312 & 318.


ESISUOMALAINEN AIKA PETSAMOSSA (1-3 )

1.

Millainen oli tämän uuden pohjoisen läänin historiallinen side uuteen isäntäänsä? Totuus asiassa on, että suomalaisten historialliset siteet Petsamon alueeseen olivat hyvin löyhät. 

Ensimmäisten joukossa tuttavuutta paikallisiin teki kiiminkiläinen Pekka Vesainen, joka teki joukkoineen hyökkäyksen Petsamon luostariin jouluvigilian aikaan vuonna 1589. Tuloksena ainakin 95 ihmistä sai surmansa. Varsinainen uskonpuhdistus siis; vain sauna jätettiin polttamatta. 

Jotten aivan vääristäisi historiankirjoitusta, niin on todettava, että kyseessä oli puhdas kosto- ja ryöstöretki. Vastaavanlaisia retkiä tehtiin molemmin puolin ja useimmiten niistä saivat raskaimmin kärsiä puolustuskyvyttömimmät: naiset ja lapset, tässä tapauksessa uhreiksi joutuivat Petsamon munkit.

2.
Petsamon alueelle alkoi 1860-luvulla virrata suomalaisia, niin että vuonna 1882 heitä oli jo noin 380, eli saman verran kuin alkuperäisasukkaita, kolttia. Kaikkiaan Petsamossa eli tuolloin noin 1000 asukkaasta. Suomalaisten osuus väestöstä oli varsin merkittävä, mutta heidän yhteytensä Suomeen olivat sangen vähäiset. Paljon tärkeämmiksi muodostuivat siteet paikallisiin norjalaisiin, venäläisiin, karjalaisiin ja kolttiin. 

Kuitenkin suomalaisten uudisasukkaitten asettuminen alueelle loi pohjan myöhemmin Suomen esittämille aluevaatimuksille. Petsamossa asuvat suomalaiset eivät itse koskaan osoittaneet mieltään Suomeen liittymisen puolesta. Eikä heillä olisi ollut siihen mitään syytäkään, sillä he elivät omaa elämäänsä kaukana maailmasta. 
Siinä missä tsaarin sortotoimet saattoivat vuosisadan vaihteessa loukata Suomen sivistyneistöä kaukana etelässä, niin Petsamoon asti niiden vaikutukset eivät kantautuneet. Petsamossa ei edes ollut varsinaista sivistyneistöä ja lukutaitokin oli varsin harvinaista. (Toim. huom. Tähän näkemykseen en usko.)

Mutta tärkeimmän nämä yksinkertaiset ihmiset osasivat: hankkia elantonsa. Se heidän oli omin käsin tehtäväkin, sillä ei heistä kukaan ollut huolehtimassa.

3.

Ensimmäinen kosketus petsamolaisten ja virallisen Suomen välillä ei sujunut suotuisasti. 

Keväällä 1918 sisällissotaa käyvät valkoiset lähettivät noin 150 miehen vahvuisen siviileistä koostuvan retkikunnan ottamaan Petsamon alueen hallintaansa. Tämä retkikunta tappoi jo alkutaipaleellaan erään talon rengin ja saikin paikallisen väestön pakenemaan Norjan puolelle turvaan. 
Tämä ja kaksi sitä seuraavaa retkikuntaa epäonnistuivat pahasti: Petsamoa ei saatu vallattua ja paikallinen väestö alkoi suhtautua hyvin varauksellisesti viralliseen Suomeen ja sen edustajiin. 

Tartossa Suomi sai kuitenkin neuvoteltua Petsamon alueen liitettäväksi yhteyteensä. Alkoi lyhyeksi jäänyt aika petsamolaisten elämässä: aika Suomen vallan alla.

Petsamon siirtyessä Suomen yhteyteen osa väestöstä pakeni Neuvostoliiton puolelle. Toisaalta paikallista väestöä oli ollut vuodesta 1914 lähtien sotimassa eri puolilla Venäjää ja osa heistä palasi vuosien kuluessa takaisin koteihinsa. 
Kaikkiaan muuttoliike oli kuitenkin alkuvuosina Petsamon kannalta tappiollista: väkeä lähti enemmän kuin sitä tuli tilalle. Ensimmäinen maailmansota oli köyhdyttänyt alueen ja koettiin puutetta. Asukkaita oli ensimmäisessä laskennassa koko läänissä vain 1423.

LÄHTEET:

A.

Tuija Hautala-Hirvioja,, FT, väitteli 1999 Jyväskylän yliopistossa aiheenaan 
Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa taiteessa ennen toista maailmansotaa. 

Tuija Hautala-Hirvioja toteaa:

Petsamosta on kirjoitettu paljon muisteluteoksia ja Petsamon historiaa on tutkittu. Väitöskirjassani Lappi-kuvan muotoutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmansotaa (1999) analysoin joitakin Petsamo-aiheisia teoksia, mutta taiteen merkitystä Petsamon Suomeen liittämisprosessissa ei ole aiemmin tarkasteltu.  

Artikkelini sijoittuu kulttuurihistorian ja taidehistorian välimaastoon. Tarkastelen artikkelissani, miten taiteilijat toivat Jäämeren rannat ja Petsamon maiseman osaksi Suomea, mutta jättivät alkuperäisväestön koltat miltei kokonaan kuvaamatta.

B.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Petsamon_retket

C.
Mikko Uola. Maa ponteva Pohjolan äärillä on. Lapin suojeluskunta-, lotta- ja sotilaspiirit. 
Lapin Sotilasläänin Perinneyhdistys ry, 2005. 
Tekstini keskellä oleva valokuva on skannattu Uolan teoksesta, sivu 133.Kuvan nimi on  Ensimmäisen Petsamon retken esikunta Rovaniemellä 1918.

27 March 2018

Mitä sisällissodasta (1918) on Suomessa kirjoitettu? Osa 2. Vapaussodan kuvahistoria. 1938.



Kirjan nimi:
Vapaussodan kuvahistoria.
Kustantaja:
Kustannusosakeyhtiö Otavan syväpaino, Helsinki 1938.
Toimittaneet: 
Lauri Malmberg, Hugo Österman, M. Kivilinna, H.J. Viherjuuri, Yrjö Ylänne.
Toimittajien esipuhe:
Vietettäessä Vapaussodan 15-vuotismuistoja antoi sotamarsalkka Mannerheim tunnetun kehoituksensa kerätä talteen sodan ajoilta säilyneet kuvat. Kokoon saadun aineiston perusteella ilmestyi Suomen vapaussota kuvissa, joka saavutti suuren menekin. Sen ilmestymistä seuranneina vuosina on myös voitu todeta, että siihen on sisällytetty melko tarkkaan koko se julkaisemisen arvoinen kuva-aineisto, joka vapaussodan päiviltä on säilynyt. Edellä esitetyt kokemukset ovat herättäneet ajatuksen, että olisi vielä laajemmille piireille varattava tilaisuus hankkia itselleen teos, joka kuvin esittelee vapaussotamme vaiheita. Näin on syntynyt Vapaussodan kuvahistoria, johon sisältyvät äsken mainitun suurteoksen oleelisimmat ja arvokkaimmat kuvat. Se on siis vapaussodan suuren kuvateoksen tiivistetty ja keskitetty, huokeahintainen laitos ja sellaisena sen kansanpainos, joka on tarkoitettu yhteiskunnan kaikille piireille.
Kansakunnan voima riippuu sen valtiollisen ja kansallisen tietoisuuden lujuudesta. Mitä laajemmalla pohjalla se lepää, sitä paremmin kansakunta jaksaa kohtaloissaan kestää. Tähän tulokseen päästään monia teitä ja monin tavoin. Siinä toiminnassa pyrkii Vapaussodan kuvahistoriakin olemaan mukana jättämällä ei vain nykyhetkeä varten, vaan ennen muuta tuleville polville muistomerkin, joka johtaa meidät sen ajan elävään todellisuuteen, jolloin Suomen valtakunta luotiin.
Helsingissä, tammikuulla 1938. Toimittajat.
Sivuja:
188
Kirjan nykyinen haltija:
KataKorhonen/ Kirjojen tuomaa-bloggari. Sain tämän kuvateoksen kirjojen keräilijäystävältäni, Jouko Pukilta; hän on ostanut tämän turkulaisesta antikvariaatista. Kiitos, Jouko!

Kirjan alkuperäinen Ex Libris-omistaja:
Yrjö Setälä. (Alla kuva hänen ExLibriksestä, joka on mukana kirjassa.)









Sisällysluettelo:

Esipuhe. Valkoinen kenraali. Venäläissorron ajoilta. Jääkäriliike. Venäjän vallankumouksen mainingit Suomessa. Ensimmäisten suojeluskuntien perustaminen. Vimpelin ja Vöyrin koulut. Sosialidemokraattien suhtautuminen omaan armeijaan. Karjalan nousu. Vaasan senaatti. Kansanvaltuuskunta. P.E. Svinhufvud ja Kustaa Mannerheim. Venäläisten aseistariisuminen Pohjanmaalla. Pohjanmaan aseistuminen. Oulun valtaus. Haapamäen-Pieksämäen radan varmistus. Kuopion valtaus. Itä-Uudenmaan suojeluskuntain toiminta. Länsi-Uudenmaan suojeluskuntain vaiheet. Valkoisten toiminta punaisessa Helsingissä. Punaisesta Suomesta valkoisten puolelle. Rintamalle lähtö. Vilppulan taistelut. Punaisten puolella. Ahvenanmaan tapahtumat. Jääkärien tulo. "Tarmon" valtaus ja Svinhufvudin retki Vaasaan. "Volynetsin" valtaus. Ruotsalaisten vapaaehtoisten tulo. Sanitäärejä. Karjalan rintaman alkuajat. Kaljunen, Karjalan punainen "kenraali". Savon rintaman alkuajat,Varkauden valloitus, Leppävirran häväisty kirkko. Satakunnan rintaman alkuvaiheita. Valkoisten yleishyökkäys alkaa. Länkipohjan taistelu. Oriveden ja Kurun taistelut, Lempäälän valtaus. Kyröskosken taistelut. Messukylän taistelut. Tampereen valtaus. Porin valtaus ja Satakunnan rintaman luhistuminen. Turun valtaus ja Lounais-Suomen vapautus. Savon rintama. Karjalan rintaman asemataistelut. Saksalaisten maihinnousu ja eteneminen Helsinkiä kohtia. Helsingin valloitus. Viipurin valtausliike. Etelä-Suomen lopullinen puhdistus. Helsinki taas pääkaupunkina. Toukokuun 16 p:n suuri paraati.

Kuvaotteita em. kirjasta.



                                                  KUOPION VALTAUS, s. 37
Kuopio. Sotilasvala Kuopion lyseon pihamaalla.Vapaussodan kuvahistoria,1938, sivu 37.

Kuopiossa selvisi tilanne hitaasti punaisten sulkeutuessa kaupungin laidalla sijaitseviin venäläisiin kasarmeihin. "Kuopion sota" kesti runsaan viikon, kunnes valkoisille saapunut vaatimaton tykistö lannisti vastarinnan.
p.s. Osa 1 kertoo Kuopion poliisien näkemyksen "Kuopion sodasta". Tässä linkki.


VIMPELIN JA VÖYRIN KOULUT, s. 16
Hajanaiset aseistautumiset kaipasivat johtajia. Vimpeliin perustettiin päällystökurssit kymmenen jääkärin johdolla. Vimpelin pojat kiväärinkäyttöön harjaantumassa.

Vimpeli loi pohjan suuremmalle yritykselle - perustettiin mainehikas "Vöyrin koulu". Kuvassa Vöyrin pojat konekivääriharjoituksissa.

Löydettyäni yllä olevan kuvan kirjasta (Vapaussodan kuvahistoria) selvitin, mitä historia tietää Vöyrin sotakoulun käyneistä pojista. Yksi koululaisista oli isoisäni veli Sieppijärveltä, Jalmari Vaattovaara (s. 1894), joka koulun päätteeksi kaatui Tampereella tasan 100 vuotta sitten, 29.3.2018.

Ylitornion entinen kunnanjohtaja Erkki Keski-Nisula on tutkinut Vapaussodassa kaatuneiden kohtaloa. Artikkeli esittää sen kontekstin, missä Jalmari Vaattovaara mutta myös kirjoittajan isoisä kaatuivat.
Keski-Nikulan artikkeli julkaistiin Lapin Kansa -lehdessä 24.11.2014. Artikkeli löytyy myös vuonna 1015 julkaistusta Nivan suku -kirjasta (julkaisija Väyläkirjat, 2015, sivu 30). Artikkeli lienee lehden toimituksessa otsikoitu muotoon Jalmari Vaattovaara kaatui Tamperetta vallattaessa 1918.

Erkki Keski-Nikula (2014).
Jalmari Vaattovaara kaatui Tamperetta vallattaessa 1918

Kolarilainen torpparin poika, työmies Kalle Jalmari Vaattovaara (s. 1894) Sieppijärveltä oli 22-vuotiaana liittynyt Vöyrin sotakouluun ja taisteli sen kaartin IV komppaniassa kevään 1918 sisällissodassa.
Punaisten hallussa olleen Tampereen kaupungin valtaamiseksi tarkoitetun Kalevankankaan verisen hyökkäyksen jälkeisenä yönä 29.3.1918 sotakoulun opettaja, silloinen luutnantti Eljas Erkko päätti 20 vapaaehtoisen kanssa vallata koko Lapinniemen tehdasalueen.
Ryhmä koostui pohjoissuomalaisista. Vapaaehtoisten joukossa oli Jalmari Vaattovaara, joka kaatui rovaniemeläisen Yrjö Auttin ja oululaisen Väinö Kerttulan kanssa tehdasalueen valtauksessa.

Koukkuniemen ja Lapinniemen tehdasalueen nopea valtaus Erkon ideoimana ja johtamana antoi hyvän strategisen lähtökohdan kaupungin valtaamiselle Kalevankankaan erittäin verisen tappion jälkeen. Sen tarkkoja tappioita lasketaan vieläkin johtuen siitäkin, että kaatumispaikoiksi merkittiin puoliksi Tampere ja Messukylä, vaikka Kalevankangas oli Tamperetta. Siihen aikaan kaupungin itäpuolella sijainnut Messukylä oli oma kunta.

Mannerheimin arvostelu

Kadonneiden, karanneiden, haavoittuneiden ja kaatuneiden määrä nousi lähelle tuhatta. Häveliäisyyttä tapahtumaa kohtaan on aiheuttanut Mannerheimin keskeinen rooli hyökkäyksessä, johon hän käytti Haapamäellä majailleen, sotaa kokemattoman, vain parin viikon koulutuksen saaneen asevelvollisten rykmentin. Se taisi olla ainoa reservi.

Hyökkäystyyli viisisataa metriä leveällä alueella on Saksan jääkärien taholla aiheuttanut kovaa kritiikkiä Mannerheimiä kohtaan vielä talvi- ja jatkosodan aikanakin. Kaatuihan Kalevankankaalla 32 upseeritason jääkäriä kun itse kaupungin valtauksessa kaatui vain 12 jääkäriä miehistötasolta.

Vöyrin sotakoulun silloinen komentaja, jääkärikenraali Heiskanen sai talvisodan alkuvaiheessa Mannerheimiltä potkut, kun hän arvosteli Mannerheimin jyrkän vastarinnan käskyjä siihen tapaan, että ei tämä hänen sotavoimansa mikään venäläinen ratsuväki ole, ja hän ei ole tullut sotaan tiettyjä maastokohtia puolustamaan vaan voittamaan taistelut. Vöyrin sotakoulu ja Mäntän pataljoona eivät osallistuneet Kalevankankaan taisteluun, mutta näkivät vierestä hyökkäyksen hulluuden.

Vöyrin koulupataljoona lähti Lapinniemestä kärkenä perässään Mäntän suojeluskuntapataljoona ja näiden jälkeen pari asevelvollisuuspataljoonaa hyökkäämään vihollisten selustaan keskikaupungille. Kirjoittajan (Erkki Keski-Nisula) isoisä kaatui 39-vuotiaana kotikylän nuoren konekivääriampujan kanssa Mäntän pataljoonassa päästyään Tammelan torin nurkalle.

Hyökkäyksessä hyödynnettiin ratapenkkaa ja rataleikkauksia, joihin vihollisen tehokas konekiväärituli ei ulottunut. Vihollisen selustaan tehty nopea hyökkäys aiheutti Mäntän pataljoonalle vain kymmenen kaatunutta 3.4.

Mainittakoon vielä seikka, mikä vaikutti Jalmari Vaattovaarankin kohtaloon. Mannerheim oli määrännyt ennen Tampereen valtausta Vöyrin sotakoulun oppilaat koulun penkille takaisin, mutta oppilaiden protestoitua asiasta he saivat osallistua Tampereen valtaukseen. Kaupunkiinhan poikienkin teki mieli taistelujen ja pitkien korpivaellusten jälkeen.

Ilman Jalmari Vaattovaaran kaltaisia työmiehiä ja torppareita valkoisen puolen olisi käynyt huonosti, sillä valkoisten kaatuneiden joukossa heitä oli paljon.
Turhaan eivät molempien taistelevien osapuolien johdot pelänneet, että sotilaat loikkaavat vihollisen puolelle. Senkin takia sotapropagandan avulla kannustettiin sotimaan, mikä muuttui käytännössä usein vihaksi ja teloituksiksi, kun "mopo karkasi johtajilta käsistä":

Jalmari Vaattovaarasta tuli Kolarin ainoa sisällissodan sankarivainaja, ja Eljas Erkosta myöhemmin Helsingin Sanomien pääomistaja, Edistyspuolueen johtava poliitikko ja Suomen ulkoministeri Cajanderin hallituksessa 1937 - 39.



                     ENSIMMÄISTEN SUOJELUSKUNTIEN PERUSTAMINEN, s. 14-15.
Heti vallankumouksen jälkeen alkoi isänmaallinen ja valkoinen Suomi varustautua lähenevän ratkaisun varalle. Jo vuoden lopulla 1917 alettiin salaisista sotilaallisista järjestöistä käyttää suojeluskunta -nimitystä.
Kuvassa salainen suojeluskunnan harjoitus 39 asteen pakkasessa Salahmin erämaissa joulukuussa v. 1917. (Salahmi on Vieremän kunnassa sijaitseva kylä.)

Alettuani ottaa selvää, missä päin Suomea on em. Salahmin erämaa, löysin mielenkiintoiset museosivut ja yksityiskohtaiset tiedot samasta valokuvasta, jonka löysin Vapaussodan kuvahistoria -kirjasta.
http://www.piipunjuurella.fi/imageinfo.php?id=146066&view=lres&prms=
Kuvanumero: AV169:004
Kokoelma: A. Ahlström osakeyhtiön kokoelma
Kuvaaja: Ekström, Ivar Aleksander
Kuvausaika: 1917
Esittely: Valokuva-albumi: Muistoja vapaussotamme taistelupäiviltä. Salaiset suojeluskunnan harjoitukset 39 asteen pakkasessa Vieremän ja Salahmin erämaassa joulukuussa 1917.
Säilytettävä museo: Varkauden museot.


                               KALJUNEN, KARJALAN PUNAINEN "KENRAALI", s. 77.
                   Karjalan "punainen kenraali"  Kaljunen hautajaissaatossa etunenässä (yllä)


 Kaljunen oli kuuluisa julmuudestaan. Kuvassa paikka Terijoen asemalla, jossa hän ampui useita valkoisia. Seinässä Kaljusen kuulien jälkiä.


                            "Strateegi" Kaljunen suunnittelee kartan ääressä sotaliikkeitä.




                          VALKOISTEN YLEISHYÖKKÄYS ALKAA, s. 84
Kuvassa Hjalmarsonin ryhmään kuuluvia Vöyrin koululaisia matkalla Virroille, majoitettuna Alavuden työväentalolle.
Koska kuvassa on Vöyrin koululaisia, on täysin mahdollista, että joku näistä nuoremmista pojista on isoisäni veli, Jalmari Vaattovaara.

Valkoisten yleishyökkäys alkoi yllättäen 15.3.1918.
Suunnitelma oli seuraava:
Eversti M. Wetzerin johtaman Hämeen ryhmän, n. 2900 miestä, tuli sitoa vihollisen päävoimat hyökkäyksellä etelään Ruoveden - Vilppulan - Mäntän linjalta;
eversi K. Wilkmanin oli edettävä Jämsästä n. 3800 miehen kanssa Längelmäen kautta Orivedelle ja katkaistava punaisten yhteydet etelään;
eversti H. Hjalmarsonin, johdossaan n. 2300 miestä, tuli hyökätä Virroilta Kuruun ja sieltä Muroleen kautta Oriveden - Korkeakosken suuntaan sekä
eversti E. Linderin johtaman Satakunnan ryhmän, n. 2700 miestä, oli hyökkäyksillä sidottava vihollisen voimia ja katkaistava Tampereen - Porin rata.

11 February 2018

Mitä sisällissodasta (1918) on Suomessa kirjoitettu? Osa 1. Kuopion poliisi 100 vuotta. 2002.

"OTTEITA KIRJOISTA" 

Kirjan nimi:
Tutkimusten tässä vaiheessa. Kuopion poliisi 100 vuotta. 
Tekijä: 
Pentti Tuovinen. Kuopiossa itsenäisyyspäivänä 2001.
Kustantajat:
Kuopion seudun kihlakunnan poliisilaitos. Kuopion  Poliisien yhdistys. Kuopion Rikospoliisien Yhdistys.
Kannen kuva: 
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.
ISBN:
952-91-4358-3. 
Sivumäärä: 
200
Osajako: "Väkeä on kuin venäläisessä romaanissa..."
M.A. Bergh, Kuopion kuvernööri,
Ranin, Saastamoinen ja Hallman, kuopiolaisia komesrooteja,
Yrjö Nurmi, puuseppä, sosialisti, kunniaporvari,
Viktor Barsokevitsch, vanha valokuvaaja, Voimaliiton mies,
Aimo Siltari, toimittaja,
Rahja, vallankumouksellinen,
jne.

Lukukokemukseni kärki osui vallankumousjohtaja Rahjaan. Oli todella mielenkiintoista löytää kuvaus kuopiolaisen sosialistin, Yrjö Nurmen, ja pietarinsuomalaisen Eino Rahjan kohtaamisesta Kuopiossa. Rahja oli yksi niistä, joista Lenin teki itselleen henkivartijan ja henkilökohtaisen turvamiehen. Lukukokemukseni viittaa siihen, että tarvitsen lisätietoa niin Rahjasta kuin suomalaisten omista kapinajohtajista.

Tämä on osa 1 sarjastani "Mitä sisällissodasta on kirjoitettu". 
Näin muistaa Kuopion poliisi sisällissodan 1917 -1918.


1. Poliisi vain väljästi sortovallan valjaissa. 

Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa vuodesta 1809 alkaen. 
1905 maassa oli puhjennut yleislakko, joka oli heijastumaa Venäjältä, miksei myös mannermaisista, uusista poliittisista aatteista. Sen ohessa yhä useammissa piireissä alettiin ajatella irtautumista Venäjästä, minkä ote koettiin kiristävänä, mitä se de facto olikin.

Venäläistämisvaihe oli monille suomalaisille tuskallista. Venäjänkieltä ajettiin joka paikassa kuin käärmettä pyssyyn. Lukioihin tuli pakkovenäjä. Virkamiesten tuli hallita venäjänkieli. Laittomia kutsuntoja järjestettiin. Katukilvet oli varustettava suomen- ja ruotsin-, mutta myös venäjänkielisin nimin.

Kuopiossa ei mennyt kuin vähän aikaa siitä, kun poliisilaitos antoi kuulutuksen katukilvistä, niin jo alkoi tapahtua. Eräänä kauniina yönä kaikki uudet katukilvet olivat tervatut. Poliisilaitos antoi kuulutuksen, jossa luvattiin 50 markan palkkio niiden ilkiöiden, jotka syyllistyivät tervaamiseen, kiinnisaamiseen johtavista tiedoista. Sen ajan graffiteilla oli isänmaallista sisältöä. Ei löytynyt tervareita, eipä ei, vaikka poliisi oli etsivinään. Markkaakaan ei mennyt ilmiantopalkkioihin.

2. Vapaussota

Venäjän maaliskuun 1917 vallankumous oli aiheuttanut jonkin verran vipinää meillä Suomessakin, jopa täällä kaukana Kuopiossa. Vasemmisto nosti päätään, kokouksia pidettiin, ja työväentalon ovi kävi tiuhaan vielä yömyöhälläkin.

Venäläinen sotaväkikin haisteli uusia outoja itätuulia. Ennen kuulumaton svabodan (kuriton vapaus, hulina, blogg. huom.) käsite oli leviämässä kurinalaiseen tsaarin armeijaan. Toukokuun lopulla joukko venäläisiä sotamiehiä kävi jo röyhkeäksi uhmaten laillista järjestystä. Tämä meni jopa niin pitkälle, että ryssän soltut tunkeutuivat isolla joukolla poliisilaitokseen ja vankilaan. (Kuopiossa.)

Sotamiesneuvoston käsitykset vallankumouksen aatteista osoittautuivat kyllä aika heppaisiksi. Tämä vallan uhossa esiintynyt porukka oli etsiskelemässä naikkosia, joitten kanssa he olivat tottuneet pitämään  lystiä. Tyttöjen he luulivat olevan virkavallan huostassa. Soltut antoivat poliisilaitokselle ultimaatumin, että "heidän on vapaasti sallittava esiintyä suhteessaan naisystäviinsä tai muuten alkavat aseet puhua"...

No jaa, se yksihän se on aina sotamiehellä mielessä, mutta eihän siitä yhdestä mokomasta ole syttyjä oikeaan vallankumoukseen. Hyvä paikallisen revoluutsijan alku raukenikin kuin kaljanvaahto, kun heidän henttujansa ei löytynyt poliisin putkasta eikä vankityrmästä. Niinpä tämä saamaton sotamiesneuvosto meni kasarmiinsa enemmittä selkkauksitta. Ehkäpä tytöt löytyivät seuraavalla iltalomalla. 

Tästä poliisilaitoksen valtauksesta tuli myöhemmin oikein muotiasia. Seuraavan kerran laitos vallattiin 1917 punaisten "Haminan Huligaanien" ollessa keikalla Kuopiossa.  

Vapaussotakin oli vähällä mennä Kuopiossa lupsakasti melkein läpihuutojuttuna. Sopivasti tietysti julmisteltiin puolin ja toisin. 
Suojeluskunnat ja työväenkaartit toimivat täälläkin kuin paremmissakin paikoissa, mutta vastakohtaisuusasettelu ei varmastikaan ollut yhtä jyrkkä ja yksille napeille tehtyä kuin muualla Suomessa. Aluksi jopa pidettiin yhteisiä ampumaharjoituksia ja äkseerauksia.

Torpparilaitos ei täällä päin ollut merkittävä katkeruuden kylväjä, ja teollistuminen ei ollut vielä synnyttänyt samanlaisia työväestön keskittymiä kuin Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa. Ehkäpä paikallisilla suurtyönantajilla Raninissa, Saastamoisessa ja Hallmanissa oli liikemiesälyn ohessa myös paremmin tajua pitää työntekijöittensä tyytyväisyyden taso kohtuullisena.Sillä keinoinhan se isäntäkin vaurastuu. 

Toki täälläkin oli selvä kastijako, porvarit ja työläiset, mutta kansanluonne hillitsi radikalismia puolin ja toisin.

Marraskuun 24. päivänä 1917
kaikki oli kuitenkin menossa pahasti pieleen. 

Haminasta tuli satakunta venäläistä sotamiestä upseerin johtamana ja kahdeksisenkymmentä haminalaista järjestyskaartilaista. Koko sakki oli hampaita myöten aseissa. Komennuskunnan lähettäjänä oli Haminan sotilaskomitea ja tarkoituksena oli pelottaa ja kurittaa Kuopion lahtareita.

Täysin ammattimaisesti ja nykyaikaisesti nämä "Haminan Huligaanit" kyllä toimivat.
Joukko valtasi ensitöikseen puhelinkeskuksen, lennättimen ja poliisilaitoksen. Vastapuoli yllätettiin tavallaan housut kintuissa, sillä mitään vastarintaa ei yritetty eikä ehdittykään järjestää, ehkä onneksikin. 
Puhumalla kaupungin (Kuopion) silmäntekevät yrittivät tilanteen ratkaista. Olihan heidän ääntään ennekin kuunneltu. Kuvernöörin (vuosina 1837-1918 maaherran virkanimike oli kuvernööri) ja muittenkin isokenkäisten vetoomukset jäivät kuitenkin täysin huomiotta.

Porvaripuolen viestiyhteydet olivat nyt poikki, poliisi oli riisuttu browningeista ja sapeleista. Kaupungintalossa olevan poliisilaitoksen ikkunasta tuijotti torille maxim-kuularuiskun kylmä silmä. Ilmassa oli vallankumouksen tympeä, verenhajuinen tuntu. Joukkio suoritti kotitarkastuksia summittaisiin kohteisiin, ehkä paikkakuntalaisten ilmiantojen ohjaaminakin, etsien aseita ja räjähdysaineita. 
Uutiset noilta päiviltä kertovat, että törkeään käytökseen ja väkivaltaisuuksiin syyllistyivät etupäässä kuitenkin haminalaiset huligaanit, kun taas komennuskunnan venäläinen sotiväki käyttäytyi melko korrektisti ja rauhallisesti.

Kuopion poliisi oli siis nyt aseeton ja hampaaton. Tämä oli näissä oloissa hyvin arveluttava tilanne, koska ainakin muodollisesti ainoa puolueeton järjestyksen valvontaviranomainen oli toimintakyvytön. Tilanne oli hyvin lähellä käsiin leviämistä. Yksikin varomaton liike miltä taholta tahansa olisi saattanut synnyttää pahan tilanteen kaupungissa.
Onneksi kantti kesti. Jostain selittämättömästä syystä haminalainen komennuskunta luovutti nämä avainpaikat hallinnastaan takaisin omistajilleen ja lähti marraskuun 26. päivänä pois kaupungistamme. Viestiyhteydet toimivat jälleen normaalisti, poliisi valvoi järjestystä ja kaupungissa vallitsi helpottunut tunnelma.

Vapaussota oli kuitenkin jo lähellä, ja molemmat tulevan yhteenoton osapuolet kaikkialla maassa hioivat aseitaan. Se ei onneksemme ollut kuitenkaan Kuopiossa niin verinen kuin olisi voinut olla. Osansa saattoi olla sillä Kuopion vallankumoustoimikunnan tulevaisuuden visiolla, mikä syntyi punakapinan jo peruuttamattomasti kytiessä työväen piirissä.

Eräs kuopiolaisen sosiaalidemokratian suurista nimistä oli puuseppä Yrjö Nurmi. Hän oli kunnian mies. Kuvaavaa on sekin, että Nurmesta tehtiin tiettävästi ainoana sosialistina Kuopion kaupungin Kunniaporvari ja Kunniaveljmies. Nurmi kuoli kunnallisneuvoksena. Hänellä oli kapinan alusta mielenkiintoinen kertomus, Aimo Siltarin muistiin merkitsemä.

Pietarista oli Kuopioon tullut 1918 Rahja-niminen vallankumousjohtaja, jolla kuitenkin oli hyvin realistinen näkemys kapinan onnistumisen mahdollisuuksista Suomessa. Teatraalista otettakaan Rahjalta ei puuttunut. Hän oli nimittäin heittänyt rotanhäntäpistimellä varustetun kiväärin työväentalon seinään niin, että kivääri jäi vipattamaan siihen. Oli sitten tokaissut Yrjö Nurmelle, Kuopion vallankumoustoimikunnan punarusettirintaiselle jäsenelle: - Ja muistakin sitten poika, että me hävitään tämä kahina! 
Nurmi kertoi vastanneensa Rahjalle, että eiköhän se olisi sitten parasta lopettaa ajoissa, ettei tulisi isompia vahinkoja. Rahja oli kuitenkin jatkanut: -Aloitettu mikä aloitettu, kalkki on nieltävä pohjaan asti.

Jotenkin vain Vapaussodan kulkua Kuopiossa seuratessa tuntuu siltä kuin tämä Nurmen kertomus Rahjan ennustuksesta (kapinan lopputuloksesta) olisi vaikuttanut täkäläisten vallankumouksellisten toimintoihin.Vaikka asia tunnettiinkin omaksi, niin sen totetumiseen ei uskottu täysin. Sotaa käytiin enemmän vain solidaarisuudesta rintamailla taistelevia tovereita kohtaan, aatetta ei oikein kehdattu pettää.

Poliisin osuus näissä ikävissä tapahtumissa 1917-1918 on jäänyt jollain tavalla ainakin Kuopiossa värittömäksi. Totta on tietysti, että poliisin sympatiat ja aktiviteetit olivat valkoisten eli  laillisen valtiovallan puolella. Punaisten todellisista tarkoitusperistä ei ollut tietoa, eivätkä heidän menettelytapansa olleet kovin hyvin organisoituja, vaan usein väkivaltaisia ja improvisoituja.

Poliisi valvoi järjestystä noissa oloissa kuitenkin niin puolueettomasti kuin osasi. Punainen puoli saattaa tietysti sanoa, että osaamisessa oli joskus sanomista.Ehkä virallinen historiankirjoitus on tarkoituksella jättänyt jotakin kertomatta, unohtanut tai kaunistellut tapahtumia ja poliisin osuutta. 

Kuitenkin jotakin pakostakin olisi silminnäkijöiden, asianomistajien ja muitten aikalaisten kertomuksista tihkunut sellaista, mikä ei olisi kunniaksi poliisille. Kun näin ei olla voitu todeta, niin Vapaussodan aikaisen Kuopion poliisilaitoksen kilpi vaikukttaa kiitettävän puhtaalta. 

Kuopiolaisen poliisin miekassa ei ole merkkejä verestä, vaikka veriura monesti muualla maailmassa suorastaan lorottaa hävinneen osapuolen hurmetta sisällissotien aikana.

Jättäkämme nyt kuitenkin Vapaussodan, veljessodan, sisällissodan tai kapinan murheelliset muistot, minkä nimisenä tuota aikaa nyt kukin haluaa kutsua.

06 February 2018

Lukutaito on kasvatuskysymys. Kansallisen poikahuolen sijasta pitäisi herättää kansallinen lukuhuoli.

Tämänpäiväinen postaukseni perustuu Lastensuojelun Keskusliiton 
julkaisemaan erikoisaikakauslehteen, Lapsen maailma, joka ilmestyi helmikuussa 2018.
Olen lukenut lehteä vuosikymmenien ajan, tätä nykyä (2015) lehden levikki on vajaat 15 000. Levikin soisin kasvavan reilusti ja pian, sillä maassamme ei ole toista yhtä korkeatasoista lehteä, joka käsittelee lasten ja nuorten kasvatusta sekä lastensuojelukysymyksiä. 
Lehdessä (2/2018) julkaistu Tuija Siltamäen artikkeli
LUKEMINEN KEHITTÄÄ PÄÄTÄ saa raikuvat aplodit minulta, sillä se käynnisti omassa päässäni uuden vaihteen. Artikkeli toimi kuten hyvä kirja toimii: jotakin käynnistyi. 

Otin selvää, kuka on Tuija Siltamäki. Sen jälkeen julkaisin Facebook-sivustollani linkin blogiin, jossa hän esittelee itsensä sekä Tampereen ylioppilaslehden Aviisin päätoimittajaksi että vapaaksi kirjoittajaksi. Tässä linkki. 
Tuija Siltamäelle kiitos artikkelista! 

Muista syistä lähetän postaukseni välityksellä erityisterveiset ja -kiitokset erikoistutkija Anu Gretschelille! 
(Todellista vaikuttamista? Tutkimustietoa nuorten vaikuttamisesta. Anu Gretschel, erikoistutkija, Nuorisotutkimusseura.) 

********************************************************************************

Lukemisen vähentymisellä on seurauksensa


Yhä useammalla koululaisella on vaikeuksia lukea kirja kannesta kanteen. Onko digihuumassa unohtunut, miten paljon lukemista pitää harjoitella ja miten tärkeä taito se on?

Lapsen maailma -artikkelin mukaan Mäkelänrinteen lukion lehtori Ulla Lahdes on havahtunut viitisen vuotta sitten siihen, että yhä useampi nuori tunnusti lukeneensa kirjan kannesta kanteen ensimmäistä kertaa vasta lukiossa.
Hänen puheenvuoronsa on erittäin mielenkiintoinen: - Vähän lukevia nuoria on aina ollut, mutta olen huolissani erityisesti keskitason opiskelijoista. Huono opiskelija tietää olevansa huono ja kysyy helpommin apua, mutta keskitason opiskelijat eivät välttämättä tunnista puutteitaan.

Ulla Lahdes jatkaa: -Heikko lukutaito näkyy varsinkin sanavaraston suppeutena.
- Keskitason opiskelijat eivät itse tajua, että eivät tiedä jonkin sanan merkitystä. He eivät osaa erottaa tavallisia sanoja, kuten "viitata" tai "vedota" . He saattavat ymmärtää lukemansa väärin tai käyttävät sanoja väärin. Tämä on uusi, pelottava signaali siitä, millaisia seurauksia lukemisen vähentymisellä on.

Muitakin merkkejä on: jo muutamankin sivun mittaisia artikkeleita pidetään liian pitkinä, koska ei jaksettaisi lukea. Ja kirjoittaminen on joillakuilla jäänyt alakoululaisen tasolle.

Ja vielä. Lahdes ei ole huomannut erityisiä eroja tyttöjen ja poiien välillä: molemmissa on huippulukijoita ja heikkoja lukijoita. - Meillä on ollut kansallinen poikahuoli, mutta nyt pitäisi herätä kansallinen lukuhuoli!
Siitä kertovat tilastotkin. Noin joka kymmenennellä 15-vuotiaalla suomalaisnuorella on riittämätön lukutaito, ja määrä kasvaa koko ajan. Paljon lukeva nuori hallitsee jopa 70 000 sanaa, mutta vain vähän lukeva vain 15 000.


**************************************************************************

Mitä hyötyä lukutaidosta on, ja miten niin... kasvatuskysymys?

Lukeminen on suoraan yhteydessä koulumenestykseen, jatko-opintoihin pääsyyn sekä sosiaaliseen ja taloudelliseen asemaan.
Lukutaito vaikuttaa myös sosiaalisten kuvioiden tajuamiseen ja kehittää kykyä eläytyä toisen ihmisen asemaan. Se kasvattaa aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi.
- Lukemattomuus tarkoittaa paluuta luokkayhteiskuntaan. Sitä kohti olemme matkalla.

Ulla Lahdeksen mielestä hyvää lukutaitoa on pidetty liikaa itsestäänselvyytenä, vaikka nyt digiaikana pitäisi olla entistä valppaampi, koska ruutu syrjäyttää niin helposti kirjan.

- Suomessa arvostetaan lukutaitoa. Ajatellaan, että kun on oppinut lukemaan yksittäisiä sanoja, se on sitten siinä. Mutta lukeminen on monimutkainen prosessi, joka vaatii muistia ja monia taitoja automatisoituakseen. Lukutaito kehittyy läpi elämän (jos sitä harjoittaa).

- Moni uhraa paljon aikaa vaikkapa kuntoiluun. Miksei pään kehittämistä pidetä yhtä tärkeänä? Poliisikorkeakoulun pääsykokeissakin painotetaan enemmän äidinkielen osaamista kuin fyysisiä taitoja.

-Me elämme tietoyhteiskunnassa. Jos ihminen rakentaa maailmankuvansa otsikoiden perusteella, hän lepattaa helposti kaikissa tuulissa ja kuka tahansa voi päästä vaikuttamaan häneen.

Kahden kouluikäisen äitinä Ulla Lahdes kertoo olevansa lukemisen suhteen tinkimätön. -Lukeminen on niin tärkeää, että sen eteen pitää tehdä töitä. Vanhemmat saavat vaatia lasta lukemaan. Vaikka niin, että koululaisen on luettava joka ilta 15-20 minuuttia ennen nukkumaanmenoa. Sivumäärällä ei ole niin merkitystä.

Vanhemmille Lahdes antaa läksyksi tämän: kuuntele vieressä, kun alakoululainen lukee ja jutelkaa sen jälkeen. Yläkoululaisen kanssa vanhempi voi lukea samoja kirjoja ja jutella sitten niistä.

- Vanhempien tulee osoittaa, että lukeminen on hauskaa ja arvokasta. Jos siihen ei löydy aikaa, kannattaa miettiä arvomaailmaansa, sitä, millaisen tulevaisuuden haluaa lapselleen.

************************************************************  

Lapsen maailman ja Lastensuojelun Keskusliiton somekanavat, joita seuraan:
FACEBOOK:
@Lastensuojelunkeskusliitto
@LapsenMaailma
@lastenoikeudet
@kaikilleevaatelamaan
INSTAGRAM:
lastensuojelunkeskusliitto
lapsenmaailmalehti
YOUTUBE:
Lastensuojelun Keskusliitto
Lapsenoikeudet.fi

30 January 2018

"Otteita kirjoista." - Tasavallan presidentti Urho Kekkonen...

Petri Sarjanen.
Valkoinen kuolema. Talvisodan tarkka-ampujan Simo Häyhän tarina
Gummerus, 2005.


SYNNIN JUURET

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen terästi kuuloaan ja korjasi vapaalla kädellään silmälasiensa asentoa. Jahdin aiheuttama jännitys lämmitti tutusti alavatsaa ja sai voimakkaan sydämen lyömään tavallista rivakammin.

Presidentti tunsi itsensä levollisen valppaaksi. Oikean käden etusormi tavoitti aseen varmistimen, mutta kokeneena metsästäjänä presidentti ei hätäillyt. Hän osasi odottaa. Odottamisen taito on metsästäjän tärkein ominaisuus. Tarkkoja rata-ampujia on paljon, mutta monet hätäilevät tosipaikan tullen.

Jo vuosia aiemmin, eräänä tällaisena hetkenä, presidentti oli ymmärtänyt, kuinka paljon metsästyksessä ja politiikassa on samankaltaisuuksia. Siinäkin kärsivällisyys oli osattava yhdistää häikäilemättömyyteen. Ihmisellä on luonnostaan saalistajan vaistot, 99 prosenttia olemassaolostaan ihmiskunta on elänyt metsästäen ja keräillen ruokansa. Saalista oli usein niukasti, ja sen jakamisesta käytiin kamppailua, jonka voittajat jatkoivat sukuaan.

Sellainen perimä ei unohdu muutamassa vuosisadassa, synnin juuret ovat syvällä. Presidentti tiesi sen hyvin. Keväällä 1918 käyty sisällissota, jossa hän oli toiminut valkoisten konekivääriampujana, oli sen hänelle osoittanut. Vain lait pitävät yhteiskuntaa koossa, moraali on häilyvä käsite. Laitkin perustuvat viimekädessä väkivaltaan tai sen uhkaan. Oikeus on usein kiistanalaista, mutta voima on helposti havaittavissa, eikä siedä vastaansanomista.

Valtion tärkein tehtävä on väkivallan monopoli ja hän, oikeustieteen tohtori Urho Kaleva Kekkonen, johti valtiota. Hänen takanaan oli Suomen armeija, ehkäpä vielä sitäkin suurempi voima, mikäli tarve vaati.

Edestä kuuluva rasahdus sai presidentin silmät kaventumaan. Hän henkäisi syvään. Syksyinen metsä huokui kylmää kosteutta ja tuoksui huumaavasti. Ilma oli kuulas ja taivas niin korkealla, kuin vain syksyisin saattoi olla. Hän ei ollut enää nuori mies, mutta fysiikaltaan moitteettomassa kunnossa. Vahva veri kuohui väkevästi hänen suonissaan ja kuljetti happea lihaksiin. Tällaisina hetkinä saattoi todella tuntea olevansa elossa.

Samassa suurikokoinen uroshirvi törmäsi ryskyen suoraan presidentin seurueen eteen. Se sai vainun uudesta vihollisesta ja pysähtyi epäröiden. Koira alkoi haukkua vetäen hirven huomion puoleensa.

Kekkonen nosti aseensa ja puristi poskensa sen tukkia vasten. Varmistin naksahti tutusti, ja sormi löysi liipasimen samasta paikasta kuin lukemattomia kertoja aikaisemmin. Kiikarin ristikko hakeutui valtavan eläimen oikeanpuoleisen lavan taakse.

Presidentti pidätti hengitystään ja piipun heilunta lakkasi. Hänestä tuntui, että sydämen lyönnit saattoi yhtä hyvin kuulla kuin tuntea. Vahva etusormi puristi liipasinta rauhallisesti, ja aika pysähtyi. Laukaus lähti aivan kuten pitikin, tiedostamatta, ilman nykäisyä ja leikkasi terävästi syksyistä ilmaa.

Sekunnin murto-osan ajan presidentti näki edessään komentamansa teloistusryhmän luotien iskeytyvän punavankien rintaan Haminan valleilla 1918.

Kolmen kilometrin päässä Simo Häyhä pysähtyi kuullessaan kiväärin tutun äänen. Periaatteena hirvenmetsästyksessä oli, ettei asetta metsästyksen aikana koskaan laukaistu kuin varmasta paikasta, ensimmäisen laukauksen tuli olla kuolettava. Käytännössä jouduttiin usein kuitenkin antamaan armonlaukauksia tai jopa ampumaan haavoittumisen vauhkoonnuttamia hirviä. Senkin jälkeen oli valmistauduttava ampumaan, mikäli hirvi yllättävästi poukkoaa jaloilleen, kuten Häyhä usein oli nähnyt käyvän.

Kolme merkkilaukausta kertoi pian, että ammuttu eläin oli täysikasvuinen hirvi. Ajo oli ollut yllättävän lyhyt. Hyvä niin, sillä Kekkosen vierailu oli suuri tapahtuma metsästysseuralle.

Häyhä oli kutsuttu paikalle Äitsaareen kuuluisine koirineen ajon onnistumisen takaamiseksi. Maat eivät olleet Häyhälle tuttuja, mutta häntä oli ollut vastaanottamassa mies, joka oli tutustuttanut hänet maastoon.

Ennen jahdin alkua Kekkonen oli tunnistanut Häyhän ja tervehdittyään lämpimän tuttavallisesti kysellyt tämän kuulumisia. Lyhyesti Häyhä oli vastaillut, mutta Kekkonen oli ollut hyvällä tuulella ja ihmetellyt Häyhän viimevuosien kettusaaliita.

-Mukava mies, ajatteli Häyhä ja nosti katseensa taivaalle.

Sen sinessä oli jotain samankaltaista, kuin yli kaksikymmentä vuotta sitten, syksyllä 1939.
                                                           
                                                                   ***

Talvisodan sotilas, tarkka-ampuja
Simo Häyhä, syntyi Rautjärvellä 17.12.1905, kuoli Haminassa 1.4.2002. 

Häyhästä on kirjoitettu myös kirja:
Tapio Saarelainen, 2006. Sankarikorpraali Simo Häyhä. Apali, 2006. ISBN 952-5026-52-3.

https://www.simohayha.fi/ 

Suomalainen poliitikko, Suomen 8. presidentti, lakitieteen tohtori.
Urho Kaleva Kekkonen, syntyi Pielavedellä 3.9.1900, kuoli Helsingissä 31.8.1986.
"Lukiolaisena Kekkonen liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja osallistui Suomen sisällissotaan Kajaanin sissirykmentin mukana valkoisen hallituksen joukoissa. Hän osallistui muun muassa Kuopion, Varkauden, Mouhun ja Viipurin taisteluihin, sekä johti Haminassa yhdeksän punaisen teloittamista." 
(Lainaus Wikipediasta.)