15 March 2017

Kirjoja, joita olen saanut lahjaksi...

Minulla on ihmisiä, jotka ovat antaneet ja antavat kirjalahjoja - parasta!
Tämänpäiväisen bloggaukseni tarkoitus on kiittää jokaista kirjalahjan antajaa. KIITOS!

KIRJA:
He eivät tiedä, mitä tekevät. 2014.
KIRJAILIJA:
Jussi Valtonen.
JULKAISIJA:
Kustannusosakeyhtiö TAMMI (2014)
KIRJAILIJAN KIITOKSET:
Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Alfred Kordelinin säätiö, Valtion kirjallisuustoimikunta, Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta.
"Erityisen kiitollinen olen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahaston puolivuotisesta apurahasta."




OMAT KIITOKSENI:

_________________________________________________________________________________

KIRJA:
Ei kuolemaa, ei pelkoa. Lohduttavaa elämänviisautta. 2003.
ALKUTEOS:
No Death, No Fear, Comforting Wisdom for Life. 2002. Copyright by Unified Buddhist Church.
KIRJAILIJA:
Thich Nhat Hanh
SUOMENTANUT:
Elina Bhutia
JULKAISIJA:
Basam Books. Helsinki (2003)


OMAT KIITOKSENI PAULIINALLE:
..."kuten kaikki syvälliset asiat, kirjailijan oivallukset elämästä ja kuolemasta, ovat parhaiten lähestyttävissä hitaasti, hiljaisen pohdiskelun avulla." (Pritam Singh)
Pauliina, tämä kirja elää myös minussa. Kiitos lahjasta!
________________________________________________________________________________

KIRJA:
Lainattu lapsi.1984.
KIRJAILIJA:
Carol Oldham
ALKUTEOS:
A Loaned Child (1982)
SUOMENTANUT:
Maija Roinila
JULKAISIJA:
Kustannuskeskus Päivä Oy, Hämeenlinna.
PAINOPAIKKA:
Gummerus Oy:n kirjapaino, Jyväskylä (1984)

OMAT KIITOKSENI PAULIINALLE:

"Lainaan sinulle lapseni hetkeksi, Hän sanoi. Rakastaaksesi häntä hänen eläessään ja surraksesi häntä, kun hän on kuollut. Kuusi tai seitsemän vuotta tai kaksikymmentäkaksi tai -kolme. Lupaatko pitää hänestä huolta puolestani, kunnes minä kutsun hänet takaisin?" (Tuntematon)
_________________________________________________________________________________

KIRJA:
Siruina? Ajatuksia ja valokuvia. 1987.
KIRJAILIJA:
Timo T. Pellinen
JULKAISIJA:
Ristin Voitto ry. Vantaa (1987)
OMAT KIITOKSENI HELLIRIIKALLE:
Ajatelmia, aforismeja, valokuvia. ..."Pellinen haluaa herättää lukijan katsomaan ympärilleen, auttaa häntä luomaan "sanattomien huokausten" yhteyden Jumalaan. Elämän parhaat asiat ovat ysinkertaisia..." (Kustantajalta lukijalle)

17 February 2017

"Jonain keväänä herään", ja kiitos siitä kuuluu viisaalle auttajalle.

KIRJAILIJA:
Katri Rauanjoki
KIRJAN NIMI:
Jonain keväänä herään (2016, ensimmäinen painos)
KUSTANTAJA:
Atena Kustannus Oy
Painopaikka:
Otavan Kirjapaino, Keuruu 2016.



Luin kirjan nieleskellen, pohdiskellen, sujuvasti, kieltä ja ilmaisua ihaillen. Tunsin, kuinka tekstin eteen oli tehty töitä, hiottu. Kirjailija on opiskellut "yliopistotason" kirjoittamista, tehnyt tekstiä luodessaan selkeitä valintoja ja onnistunut todella hyvin. Vain ajoittain, vain muutaman kerran, kuvaus ontuu eli vaikuttaa sanoilla kikkailulta; siis suhteessa tarinaan kuvaus tuntuu päälleliimatulta.

Ihan suoraan (ja vain vähän leikkiä laskien) sanon, että tarina on hallitusti kokoon kirjoitettu. Se on kielen ja kielenkäytön näkökulmasta kirjoitettu erinomaisen ehjäksi ja luettavaksi. Katri Rauanjoen teos Jonain keväänä herään on ajankohtainen ja tärkeä; lukemiseen ja ajatteluun innostava.
Kiitos siis kirjasta! Lukekaa tämä kirja, hyvät kirjalliset ystävät, ja hyvät masennuksen läpikäyneet ystävät!

Tarinan juoni käynnisti minussa ennen kokemattoman päänsisäisen kohinan. Kohinan seasta kuulen edelleen puhetta, kuten totta, ei voi olla totta, mutta eipä olla yksin, hienoa, hän sai tehtyä sen mitä hänen piti tehdä, mitä jos teos olisi tehty isän näkökulmasta.

Kohinasta seurasi, että kutsun kirjailijaa ja tarinan päähenkilöä samaksi Katriksi. Olen siis tunnistavinani hänet ja hänen lapsuusperheensä. Olen tietävinäni, kuka tarinan dramaattinen Roosa on. Olen tietävinäni Katrin isän ja Roosan välisestä kirjeenvaihdosta. Olen tietävinäni...

Kohinasta huolimatta olen järjen tasolla yksiselitteisen varma, että nyky-Suomi on täynnä Katreja ja heidän äitejään, jotka "tietämättään" sairastuvat jossakin vaiheessa masennukseen, mutta jotka kaiken menettämisen uhallakin tappelevat itsensä terveiksi. Vai onko? Miksi Katrin tarina tapahtumien (ja tunteiden) tasolla kuulostaa ja tuntuu tutulta?

Hyvä kysymys, kiitän itseäni. Tämä teos sai minut luulemaan ja toivomaan vain parasta! Lukijoiden ei pidä minun "luulojani" todeksi uskoa, ei kirjailijakaan niille korvaansa lotkauta.

Vain minulle henkilökohtaisesti on merkittävää se, että "tunnistan" tapahtumat, syyt ja seuraukset, perheen ja toisenkin - syystä, että olen keski-ikäisenä opettajana sairastunut masennukseen - ja parantunut siitä. Katri Rauanjoki -niminen kirjailija ei siis ole se mielikuvieni Katri, josta yritän olla kertomatta enempää.

Sain Katri-kirjailijan kirjoittaman teoksen lahjaksi. Se oli yllätyskirja, joka tuli "kevään korvalla olevan Ystävänpäivän aikoihin" postipaketissa joululahjakirjan  kanssa. Kirja osoittautui aidoksi helmeksi. Se on ensimmäinen lukemani kiitos "elävälle terapeutille". Katri kiittää "H.S." -nimistä psykiatria. Minut auttoi elävien kirjoihin terapeutti "P.W."

Luin ensin Katrin kirjan ja sen jälkeen vanhan, Hesarissa julkaistun jutun kirjailijasta. Jutussa Katri-opettaja kertoi, kuinka tärkeää kirjoittaminen hänelle on ja, kuinka onnelliseksi kirjoittaminen hänet tekee.
Kadehdin jokaista kirjailijaa, joka sanoo "kirjoittamisen tekevän hänet onnelliseksi". Kirjat fyysisinä esineinä tekevät samaa minulle, lukeminenkin koskettaa aina - mutta kirjoittaminen - se on kuluttavaa aivotyötä, se vie muihin maailmoihin, se vaatii aina veronsa ja tekee minut sekä itseriittoiseksi että riittämättömäksi... Tämä kaikki tapahtuu, aivan sama, mistä ja miten kirjoitan!

En siis millään voi uskoa, että kirjailija Katri Rauanjoki on tullut onnelliseksi nyt julkaistun kirjansa kirjoittamisesta. Uskon, että kirjoittaminen on toiminut hänenkin kohdallaan ikään kuin terapiana sillä matkalla, jonka kuluessa hän tervehtyi.

Ymmärsin, että kirja perustuu kirjailijan omaan onnettomaksi tekevään sairastumisen kokemukseen. Koska masennus on kuolemanvakava sairaus, se altistaa "omin luvin" tapahtuvalle kuolemalle...Hoitamaton masennus siis aiheuttaa vakavampia oireita kuin, mitä onneton ihminen uskookaan.

Katrille kävi onneksi hyvin. Sairaus, joka hänelle itselleen tuntui olevan yllätys (en usko), oli hoitamattomana viedä hänet (taskut täynnä kiviä) virran syvyyksiin. Sama sairaus hoidettuna toimi hampaiden oikomishoidon tapaan. Tervejärkinen terapeutti siis kuunteli, kun Katri viimein puhui isästään, mutta myös oikoi Katrin vääristyneet mielikuvat normaaleiksi.

Kirja on vastaansanomattomalla tavalla elävä, totta. En häpeä edes päänsisäistä kohinaani, sillä masennuksen taustalla olevat syyt ovat erittäin henkilökohtaisia mutta samalla erittäin yleisiä ja yhteisiä. Ihmisinä jaamme niin paljon tietämättämme.

Syystä tai toisesta minäkin siis sairastuin masennukseen - en yllättäen. Podin vuosikausia alakuloa, pelkäsin, sulkeuduin ja kasasin risuaitoja pääni ympärille - kirjoitin paljon ja luin.
Kukaan läheisistäni ei tajunnut auttaa - menihän minulla opettajana niin hyvin koulussa (paitsi...). Kukaan ei uskaltanut auttaa, koska kasvuiässä olevista lapsista alkaen kaikki läheiset luulivat, että olen vain miehelleni ja lapsille "vihainen"; että olen kaikille vihainen.

No, minä löysin takaportin eli työsuoritusteni kautta avun. "Ensihoitajan" avulla löysin elämäni solmuja. Niitä sain availla toisen, kokeneemman auttajan kanssa. Aikaa käytimme vuosia. Masennuksesta selviäminen ja elämänkokemus merkitsevät käsitteinä minulle nyt yhtä ja samaa.

Elämänkokemus on siis tehnyt minusta hieman viisaamman. Toivottavasti viisauteni vielä jalostuu lempeydeksi. Toivottavasti tämän myötä saisin myös sanoihini niistä puuttuvaa lempeyttä. Tämä kaikki tekisi minut onnelliseksi, sillä lempeyteen uskon yhteen tuovana voimana.

Viisas (ja ehkä sairautensa myötä vähän lisää viisastunut) Katri omisti kirjansa äidilleen. Toivon sydämestäni, että tämä Katrin ele on tehnyt hänen äidistään entistä onnellisemman.
Itse sain Katrin kirjan lahjaksi tyttäreltäni. Se teki minusta onnellisen; se antoi lupauksen siitä, että välillämme oleva luottamus ja läheisyys kasvavat lempeyden myötä.

En halua blogissani kertoa syistä, miksi Katri masentui tai miltä työssäkäynti tai kotielämä tuntuivat, kun ei enää olisi jaksanut. Niistä voisin puhua kirjan lukeneiden kanssa.

Katri Rauanjoen teos kertoo elävästä elämästä. Se on totta, ja kuitenkin se on kuin Facebookin "Arkikuvahaasteen" yksi kuva. Teos on siis tarkka ja koskettava kuva heräämisestä - mutta (vain) yhdestä näkökulmasta kuvattuna.

Tarinassa on mukana elementtejä, joita nykylukijat ja kriitikot tarvitsevat kiinnostuakseen kirjasta (seksi, insesti, masturbaatio ja työpaikkakiusaaminen). Hyvien myyntilukujen ei pitäisi olla utopiaa. Ja lopuksi. Aika näyttää, kuinka kauan Katrin kirja elää lukijoiden käsissä. Toivon todella pitkää ikää tälle tyylikkäälle teokselle, kiertyyhän juonen kulku satuklassikkoon nimeltä Hannu ja Kerttu.



16 January 2017

Rautatie tuli, rautatie saatiin vai...nälkäkö sen Suomeen toi?





KIRJAILIJA:
Eino Kellberg, 12.8.1908 - 31.7.1978, Iisalmi.
TEOS:
Kylä kapinan rajalla, 1973.
JULKAISIJA:
K.J. Gummerus Osakeyhtiö Jyväskylä.

Valitsin Kellbergin teoksen luettavakseni
mielenkiinnosta rautateiden rakentamiseen Suomessa.

Rautalammilla vuonna 1890 syntynyt isoäitini lähti piiaksi Helsinkiin vuonna 1905 ja palasi sieltä kotikonnuille 1911. Olen mietiskellyt, onko hän voinut kulkea junalla tuohon maailman aikaan.

Kun otin selvää kirjailija Eino Kellbergistä,
löysin hänen elämästään mainintoja, jotka avasivat kertaheitolla teoksen rakenteen.
Iisalmen kirjailija on kirjoittanut itsestään ja omasta ajastaan ja omasta lähipiiristään. Hänen isänsä oli mäkitupalainen, joka teki päivätöitä Iisalmen pappilassa, ja tunsi Juhani Ahon.

Ei ole siis Kellbergin syy, että hänen tarinansa ei noussut myyntilistojen kärkeen - eikä ole edelleenkään muodissa. Ei ole Kellbergin syy, että hänen tarinansa rautatien rakentamisesta Savosta Pohjanmaalle ei ole innostanut aikansa kriitikoita eikä myyntimiehiä. Tylsä aihe "modernille immeiselle" - niin kai...  

Teoksen tapahtumat saavat alkunsa vuoden 1917 syksyllä.

Tapahtumapaikaksi kirjailija on valinnut erään kirkonkylän, joka on muodostunut vanhan kirkon ympärille. Kirkko puolestaan on kuvauksen perusteella ilmiselvästi Iisalmen vanha kirkko, joka oli valmistunut paljon ennen Suomen itsenäistymistä, eli jo vuonna 1780.

Kellberg esittelee kirkkoa näin.
"Kylän laidassa, salmesta kohoavalla mäkitöyräällä seisoi arvokkaana vanha ristikirkko kellotorni vierellään. Kirkon ympärille levittäytyi hautausmaa. Sitä kiersi mukulakivistä tehty aita rautaisine portteineen. Pappila oli lähellä, kirkolta johti sinne koivukuja. Pappila eli virkatalo, joksi sitä nimitettiin, hallitsi noin kuudentuhannen hehtaarin suuruista maa-alaa. Sillä alueella asuivat pappilan torpparit ja mäkitupalaiset, jotka maksoivat torppiensa vuokran päivätöinä pappilalle. Pappilan laajat pellot ja satapäinen karja vaativat runsaasti työtä." (s. 11-12)

Kirkosta tai pappilasta ei ollut enää vuoden 1917 aikaan kylän keskeisimmäksi paikaksi. Sen sijaan kylän keskellä, lähellä maantietä sijainnut kunnantupa oli paikka, jossa ratkottiin kunnan asiat ja ongelmat. Kunnantupa oli keskeisin paikka.

Iisalmen kirkon ja pappilan ympäristön on täytynyt ollut Kellbergin sielunmaisemaa.

Pidän erityisen paljon hänen luontokuvauksestaan. Kun Kellberg mainitsee "salmesta kohoavan mäkitöyrään" (s. 11), pääsen muiden lähteiden perusteella selville, että kysymys on Kirkkosalmen itärannasta ja sen tuntumassa olevasta mäkitöyräästä.
Siellä missä on salmi, on myös kaksi vesialuetta. Tässä tapauksessa kysymys on Iisalmen Porovedestä, sillä "Porovedestä pohjoiseen työntyvän Kirkkosalmen itärannan tuntumaan mäelle rakennetun kirkon lähiympäristönä on vesistöön viettävä, useaan eri otteeseen laajennettu lehtevä hautausmaa". ( http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1088)


Haudankaivaja on yksi kylän merkkihenkilöistä. Hän teki työnsä. Sen lisäksi hän otti selvää tapahtumista torilla. Hän oli se, joka otti vastaan kylän läpi kulkevat matkueet, kuten rajantakaiset pakolaiset (Uhtualt).
"Pian täytti pirtin puheensorina pakolaisten kertoessa matkastaan ja kapinasta, joka riehui ympäri suuren Venäjän maan. Karjalan korpikylätkin olivat joutuneet sen verisiin pyörteisiin. - Valtakunnan rajan ylitimma ja selvisimma hengis Suomen puolel. Kirkot poltettih! Papit tapettih! Ken pakoh pääs, hän hengis säily, kertoi karjalaisukko ja teki ristinmerkkejä." (s. 29)


Nyt odotettiin rautatietyömaan alkamista

"Näytti kuin elämä olisi kylässä pysähtynyt.
Etelä-Suomesta kantautui hälyttäviä tietoja poliittisista levottomuuksista, työläisten ja virkavallan välisistä kahakoista, liikkeiden ryöstöistä ja venäläisen sotaväen liikehtimisistä kaupungeissa. Uutisia julisti suurin otsikoin kauppalassa ilmestyvä sanomalehti. Mutta suuremmista tapahtumista kertoivat huhut." (s. 33)

"Kirkonkylässä elettiin odotuksen aikaa. Oli puute rahasta. Varat olivat vähäiset talvelle lähdettäessä. Miehet, jotka tähän aikaan syksystä hankkiutuivat jo lähtemään talvisavotoihin, olivat kotona. Metsätöitä ei ollut, eikä rautatienrakennustyöstä kuulunut mitään. 
- Jospa se pian alkaisi rautatien teko. Mestari, joka oli linjaa kepittämässä, oli sanonut, että syksyllä työt varmasti aloitetaan.
- Tiedä sitä. Olet tuota ennenkin työtä saanut ilman rautatien tekoa. Mikä sinuun nyt on mennyt kun työtä pelkäät. Ennen olet ensimmäiseksi talvisavotoihinkin lähtenyt.
- Olen lähtenyt. Mutta eihän noita savotoitakaan tunnu nyt olevan. Virmojen herrat kai tekevät itse tukkinsa ja tehkööt, sanoi Emppu äidilleen.
Hän odotti niin kuin muutkin rautatietyömaan alkamista. Siellä he uskoivat saavansa hyvän palkan, paremmanntoimeentulon." (s. 34)


Nälkärata Riihimäki - Pietari


Rakentaminen alkoi vuonna 1867 yhtaikaa kummastakin päästä.
Ensimmäinen rataosuus Riihimäki - Lahti valmistui 1869, ja koko rata syyskuussa 1870.

Suurten nälkävuosien (1866 - 1868) aikana hätäaputyönä rakennettu rata sai lisänimitykset "Nälkärata" ja "Luurata". Arvioiden mukaan yhden vuoden aikana menehtyi pahimmillaan 20 % rautateiden työväestä.
Pulan, nälän ja tautien aiheuttamien ongelmien lisäksi radanvarrelle "muualta tullut"  työväki toi mukanaan myös epäjärjestystä, tappeluita ja juopottelua, levottomuutta.
(https://fi.wikipedia.org/wiki/Riihim%C3%A4ki%E2%80%93Pietari-rata#Historia)



Kellbergin kirja alkaa
Savon rautatien yhdistämisestä rannikolla kulkevaan Pohjanmaan rataan.
Syksy 1917.

Ote teoksesta, sivu 54 - 55.
Matkalaisten joukko värjötteli viluissaan kulkiessaan maantiellä. Rautatien rakentajat olivat olleet monilla työmailla, siirtyneet aina sinne, missä rautatietä rakennettiin. Nyt he tulivat tänne. Savon rautatie yhdistettäisiin Pohjanmaan rataan.

He olivat saapuneet junalla kauppalan asemalle ja matkasivat nyt kirkonkylään. Sieltä he toivoivat saavansa asunnon. Heillä oli kaikki omaisuus mukanaan; toiset kulkivat jalkaisin ja kantoivat raskaita taakkojaan, toiset matkasivat hevosella. Kärryissä oli laatikoita. Niissä kotkottivat kiusaantuneet kanat, kissat naukuivat ikäväänsä ja sianporsat vinkuivat. Mutta isäntäänsä seuraava koira laukkaili iloisena. Se haukkua räiski lehmää, joka kävellä lönkytteli  laiskasti kärryjen perässä, mihin se oli sidottu kiinni. Väliin radanrakentajat poikkesivat taloihin ja mökkeihin kysymään, sopisiko asumaan. Kyläläiset suhtautuivat epäillen tulijoihin, ja monet kieltäytyivät ottamasta vuokralaisia huoneisiinsa.

- Mitä lienevät. Jos ovat niitä etelän punikkeja, jotka varastelevat ja ryöstävät ihmisiä, sanoi Ronkaalan vanhaemäntäkin.

- Nälkäisen näköisiä näyttävät olevan. Lähtevät ja jättävät vuokransa maksamatta, esteli Hukkalan emäntä miestään, joka oli luvannut jo kahdelle perheelle asunnon. Mutta rahapula houkutteli ottamaan, jotkut maksoivat vuokransa etukäteen. Niinpä Ronkaalan avaraan pirttiinkin naulattiin laudoista väliseinä, jotta voitiin sijoittaa siihen yksi rautatieläisperhe. Porstuan pohjakamari tyhjennettiin omista tavaroista toista perhettä varten. Melkein jokainen talo otti parit vuokralaiset, ja pienet mökit sullottiin kahden perheen asunnoiksi.

Kylän elämä muuttui. Saatiin uusia elämäntapoja ja oppeja, muodostui murteiden sekamelska, sillä muuttajat olivat eri puolilta Suomea. Oli vilkkaita karjalaisia, jäyhiä pohjalaisia ja huonosti ymmärrettäviä raumalaisia. -Tästä se koko Baabeli tuli, sanoi Ronkaalan vanha isäntä. (s. 55).

Kellbergin kirja kertoo

syksyn 1917 tapahtumista sekä ratatyömaalla että koko Suomessa. Vuoden 1918 keväällä syntyy sota, taisteluita käydään etelässä, Helsinki vallataan, sankarivainajia haudataan kunnialaukasten saattelemina.
Myös kylällä annetaan ulkonaliikkumiskielto, ja ratatyömiesten määrää vähentävät pidätykset.

Sodan viimeiset tapahtumat keskittyivät Etelä-Hämeeseen. 
Usko elämään oli melkein menetetty kamppailtaessa pahinta vihollista, nälkää vastaan. Kamppailun kovuutta todistivat metsissä paljaiksi kolotut petäjien rungot.
Mutta kylä selviytyi voittajana, sillä se ei luovuttanut yhtään uhria nälkäkuolemalle. (s. 181)

09 January 2017

Kirjojen Suomi. Tässä YLE:n lista, ja oma aloitukseni.

Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat valinneet kirjan jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta. Saatesanoiksi eli valintansa perusteeksi Puttonen on kirjoittanut:

"Kirjat osoittavat, miten ihmiset ja Suomi maana ovat muuttuneet. Suomalaisten suhtautuminen toisiin ihmisiin, luontoon, eläimiin ja yhteiskuntaan on muuttunut paljon sadan vuoden itsenäisyyden aikana. Maatalousvaltaisuudesta lähtenyt maa on kaupungistunut, teollistunut ja sivistynyt. Eripuraisina kaksosina syntynyt Suomi on jälleenrakennettu raskaiden sotien jälkeen. "

"Kirjasarjaan valitut teokset ovat noiden muutosten sata tärkeintä kirjaa."

Ok.

Itselleni suurin yllätys listassa on se, että valinnan perustana on kirjan julkaisuvuosi. Harrastan vanhojen kirjojen lukemista ja harrastan niiden kirjojen lukemista, jotka kertovat vanhoista tai vielä vanhemmista ilmiöistä ja ihmisistä. Olisinkin laatinut vastaavanlaisen luettelon kirjan sisällön perusteella. No, se olisi ollut varmaankin mahdoton tehtävä kahdelle lukijalle. Mielestäni kirjan sisältö kuitenkin kuvaa muutosta tai ilmiötä paremmin kuin tiettynä vuonna julkaistu kirja.
Nyt tehty luettelo tekee kirjasta itsetarkoituksen. Olen silti aivan varma, että näin on ollut tarkoituskin, ja hyvä näin! Lista on täynnä hyviä kirjoja (vaikka toisin väitettäisiin).

En siis usko, että juuri nämä listatut teokset kertovat muutoksista parhaiten - että nämä olisivat tärkeimmät kirjat tutkittaessa suomalaisten suhtautumista! 

Lopuksi mietiskelen, kertooko vuonna 1917 julkaistu kirja mitään vuodesta 1917...No, ei välttämättä muuta kuin, että sivistyneitä, luku-ja kirjoitustaitoisia ihmisiä on jo silloin ollut olemassa, ja köyhiä työläisiä. 
Pettymykseni ydin sisältyy minulle tärkeään asiaan, ja se on se, että vuoden 1917 elämää ei voi ymmärtää, jos lukee vain vuonna 1917 julkaistut kirjat. Ilmiöiden ja muutosten ymmärtämiseen tarvitaan etäisyyttä ja vertailua. 

Niinpä minun kirjalistani alkaa näin.

1917 * Eino Kellberg (1973) Kylä kapinan rajalla. Täältä löytyy oma tekstini Kellbergin kirjasta.







Kirjojen Suomi 100 vuotta. Yle:n lista kirjoista. 

2010-luku

2000-luku

1990-luku

1980-luku

1970-luku

1960-luku

1950-luku

1940-luku

1930-luku

1920-luku

1910-luku

03 April 2016

Onko sinulle kerrottu Karjalan kalmistosta ja Stalinin vainoista?

Kirjailija: Pokela, Eero
HAUTAJAISET PETROSKOISSA 
Hautajaiset Petroskoissa on Pokelan kirja suomalaisperheen siirtolaisuudesta Kanadan kautta Neuvostoliittoon.
Kustannus Oy Rajalla
Lalli. Historialliset romaanit
Painopaikka: Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2006.

Kirjailija: Mayme Sevander
VAELTAJAT
Vaeltajat on Sevanderin neljäs kirja amerikansuomalaisten siirtolaisuudesta Neuvostoliittoon. 
Siirtolaisuusinstituutti. Turku 2000.
Painopaikka: Vammalan Kirjapaino Oy.


KUVASELOSTUS 1 ja 2.

Kaksi ensimmäistä kuvaa (alla) viittaavat niihin kirjoihin, joihin tämänkertainen blokkaukseni perustuu. Jos haluat lukemalla tutustua Neuvostokarjalaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten kohtaloon, voit aloittaa näistä kirjoista.

Eero Pokelan kirja Hautajaiset Petroskoissa kertoo yhden perheen tarinan, joka saa alkunsa siitä, että Sievissä syntynyt  Heino Pokela päättää lähteä töihin Kanadaan tienatakseen matkalippurahat vaimolleen ja kahdelle pojalleen. Heinolle Kanadan metsätyömaat ("Kanatan korvet") koituvat pettymyksiksi. 
USA:sta levinnyt 1930-luvun lama syö työpaikat, ja lähes tappaa Heinon nälkään. 
Syyskuussa 1931 Heino päättää nousta siihen laivaan, joka vie hänet Neuvostokarjalaan. Vähän myöhemmin hän saa sinne myös perheensä Suomesta.

Ei ole kuitenkaan suomalaissiirtolaisilla vielä aavistusta siitä todellisuudesta, mikä Neuvostokarjalassa jo 30-luvun alussa vallitsi (työleirit 1917- 1936). Ei ollut heillä aavistusta siitäkään, mitä työläisten isä, "Jooseppi" Stalin ihmisten varalle järjesteli (vainot 1937 - 1938). Neuvostoliitossa suomalaisperheitä odottivat kärsimykset, menetykset ja karvaat pettymykset. 



Mayme Sevanderin Vaeltajat -kirja perustuu hänen omiin tutkimuksiinsa ja lukuisten ihmisten haastatteluihin, eli  hänen kolmeen aikaisempaan teokseensa. Sevander on itse elänyt läpi tässä kirjassa kuvatut tapahtumat. Hän oli 11-vuotias, kun hän vanhempiensa mukana muutti Neuvostoliittoon vuonna 1934. Maymen isä, Oscar Corgan (ent. Kurkinen Nikkalasta, Haaparannalta) oli yksi niistä värväreistä, jotka innostivat tuhansia suomalaisia lähtemään työläisten ihannevaltioon, Neuvostoliittoon. Palkkioksi työstään Neuvostokarjalan hyväksi Oscar Corgan sai niskaan ammutun luodin tammikuussa 1938.  

Sevanderin teos Vaeltajat on minulle henkilökohtainen. Sain kirjan lahjaksi ystävältäni, joka edelleen auttaa minua löytämään kirjoja, jotka auttavat esimerkiksi sukututkimuksessa. Kumpikaan emme tienneet, mitä kirja minulle lukijana tarjoaisi. Ennen kuin sain kirjan käsiini, olin noin viiden vuoden ajan tutkinut Amerikkaan muuttaneiden sukulaisteni vaiheita. 
Olin saanut selville, että isoäitini nuorin veli, Kalle Rossi, oli Amerikassa avioitunut suomalaisen Ester Rimpilän kanssa. 

Kirjaa sittemmin tutkittuani löysin Viktor Rimpilän (1887 - 1942) tarinan. Hän oli sisarustensa tavoin ensin muuttanut Amerikkaan (1906) ja sitten käynyt Neuvostokarjalassa ja tullut takaisin Amerikkaan, kunnes lopulta 1931 lähti "lopullisesti" perheineen Petroskoihin. Hänen kohtaloksi koitui siirtolaisuus Neuvostoliittoon. Viktor Rimpilästä tuli siellä hyvin pärjäävä kivenhakkaaja ja kuvanveistäjä, joka kuitenkin kuoli Moskovassa nälkään 1942. 

Viktorin nuorempi velipoika, Petroskoissa puoluevirkailijana toiminut Aksel Rimpilä (s. 1889) puolestaan ammuttiin Stalinin vainojen aikana 1938 Muurmanskissa.     

Sevanderin teos dokumentteineen on järkyttävän hyvä.
Se sisältää uskomattoman määrän tietoja ihmisistä. Kirjassa on lueteltu vainouhrit eli tiedossa olevat amerikansuomalaiset stalinismin uhrit Venäjällä (UL eli uhrilista). Kirjassa on lueteltu Neuvostoliiton työarmeijan uhrit, sotauhrit, lähteet ja henkilöhakemisto. 

Tästä huolimatta Sevander muistuttaa, että dokumenttikokoelma ei ole täydellinen. Hän ei pidä vaino- ja sotauhreista saamiaan tietoja lopullisina, mutta uskoo, että pyrkimykset uhrien määrän vähättelemiseen lännessä voidaan tehdä tyhjiksi tutkimalla jokaisen hävinneen kansalaisen kohtalo ruohonjuuritasolta alkaen. Sevander kirjoittaa lopuksi: "Toivottavasti joskus löytyy tutkijoita ja varoja tähän vaikeaan ja erittäin kalliiseen hankkeeseen." 




Kuva 1. Hautajaiset Petroskoissa on Eero Pokelan kirja kanadansuomalaisen perheen siirtolaisuudesta Neuvostoliittoon.
Ote:
"...kirjoitin kortin äidilleni Iidalle. Oli vähintäänkin kohtuullista, että kotiväki tesi minun olevan elossa. Sydämessäni arvelin monien sukulaisteni pitävän minua koko sukumme maineen pilaajana. Siitä en suuria välittänyt, sillä Kanadan nälkäkurimus oli opettanut minulle jotain ennen kokematonta." 

Iida Pokela
Sievi O.L.
Kiiskilänkylä
Myllyojanposti
Suomi

19.9.1931.
Merellä olen matkalla Neuvostokarjalaan. Me tullaan Suomen rantojen kautta. Meitä on yli kaksisataa, jotka menemme sinne. Kyllä ne Kanatan korvet nyt jäi. Ei voi kirjoittaa, on merenkäyntiä. Poikasi H Pokela. ( (Hautajaiset Petroskoissa, s. 75



                                                        
                                                                                                 
Kuva 2. Vaeltajat puolestaan on Mayme Sevanderin neljäs kirja amerikansuomalaisten siirtolaisuudesta Neuvostoliittoon. Muita ovat They took my father (1992), Red Exodus (1993) ja Of Soviet Bondage (1996).

Ote esipuheesta.
"Suomen amerikansiirtolaisuuden mielenkiintoinen ja samalla järkyttävä sivujuonne on noin 6000 suomalaisen muutto Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaan 1920- ja 1930 -luvuilla rakentamaan sosialistisen vakaumuksensa mukaista ihanneyhteiskuntaa. Suurin osa heistä ja heidän lapsistaan tuhoutui ns. Stalinin puhdistuksissa 1930-luvun lopulla ja toisen maailmansodan myrskyissä. Vasta 1990-luvulla, kun entisen Neuvostoliiton arkistot ovat avautuneet, on löytynyt yksityiskohtaisempaa tietoa suomalaisten kohtaloista Neuvosto-Karjalassa." (Vaeltajat, Esipuhe.)


KUVASELOSTUS 3





































Kuva 3. Sevander kirjoittaa kirjassaan, että tämä kartta on löytynyt historioitsija Gilbert Martinin teoksesta. Kartan nimenä voisi olla Karjalan kalmisto.
Sevander kirjoittaa: "Osoittautui, että suomalaiset siirtolaiset olivat matkalla paikoille, joilla oli kunnia olla neuvostokauden terroripolitiikan pioneereja; ensimmäisiä pakkotyöprojekteja oli Vienanmeren - Äänisen kanava (Stalinin kanava).
  
Yhteenveto

Neuvostoliitto syntyi 30. joulukuuta 1922 Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian yhdistyessä. Neuvostoliiton historia käsittää vuodet 1922 - 1991.

1920- ja 1930 -luvuilla noin 6000 suomalaista muutti Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvostokarjalaan rakentamaan sosialistisen vakaumuksensa mukaista ihanneyhdyskuntaa. Suurin osa heistä ja heidän lapsistaan tuhoutui ns. Stalinin puhdistuksissa 1930-luvun lopulla ja toisessa maailmansodassa.

Muutamat Neuvostokarjalaan 1920-luvulla tulleista palasivat Amerikkaan, mutta Karjalan kuumeen vaikutuksesta he vielä kerran lähtivät matkaan. He lienevät esimerkillään vaikuttaneet toisiin, jotka saattoivat ajatella: "Katsokaa! Ei Venäjällä taidakaan olla niin hirveää kuin väitetään. Eiköhän lähdetä katsomaan omin silmin!" Tämän reissun teki kahdesti myös Viktor ja Olga Rimpilän perhe.

Siirtolaisvaiheitten kautta voidaan nähdä ne traagiset tapahtumat, jotka koskivat Neuvostoliiton vähemmistökansoja.

Stalinin puhdistuksia olivat laittomat vangitsemiset ja teloitukset, perheitten karkotukset ja häätämiset kodeistaan, äidinkielen likvidointi, työpaikkojen menetys, evakkomatkat, työarmeijat, palautettujen sotavankien sulkeminen Neuvostoliiton vankiloihin, ja miljoonien ihmisten nälkäkuolemat, joista kärsi eniten Venäjän vallankumouoksen jälkeen itsenäisyyttä tavoitellut Ukraina. 


Stalin purges, The Great Purge / The Great Terror:
          "What happened in July 1937 - October 1938: Mass repressions against "kulaks", "dangerous" ethnic minorities, family members of opposition members, military officers, Saboteurs in agriculture and industry.


14 February 2016

EXODUS. Lukukokemus Anno Domini MMXVI.

KIRJAILIJA:
Leon Uris
TEOS:
Exodus
KUSTANTAJA:
Gummerus, Jyväskylä 2000
Englanninkielinen alkuteos:
Exodus, ilmestyi 1958.
SUOMENTANUT:
Laura Tala






Radio ja sanomalehdet ovat minulle tärkeitä, kirja kaikista tärkein.
Avaanpa radion mihin aikaan tahansa (Anno Domini 2016), tuutista tulee puhetta pakolaisista, maahanmuuttajista, kotouttamisesta, vihapuheesta, kielletyistä järjestöistä, manipuloinnista, propagandasta, siirtolaisuudesta, kansainvaelluksista, terrori-iskuista. Tuutista tulee myös selostuksia eli selityksiä puettuina ns. uutisten muotoon. 
p.s. Nykyiseen uutisointiin kuuluu myös ilmoitus siitä, kuka voitti tiedonvälityskilpailun. Asia sanotaan tyyliin, "Thaimaan terroristihälytyksestä kertoi ensin Iltalehti".

Löysin Exoduksen omasta kirjahyllystäni, jossa se lienee "maannut" noin 15 vuotta. Tartuin kirjaan lukeakseni sen - jos vaikka löytäisin yhden puuttuvan palan keskeneräisestä maailmankuvastani. Mitään en ennakkoon tiennyt teoksesta, en kirjailijasta, en aiheeseen liittyvistä elokuvista enkä leimoista, jotka Exodukseen liittyvät. 

Olen opiskellut historiaa osana luokanopettajan tutkintoa. Seuraan maailmanmenoa. Olen ollut mukana paikallispolitiikassa. 
Enää en lähtisi. Vaikka politiikka pelinä on joukkuepeliä, se on sellaista, joka ei vain sovi minulle; minusta ei ole politikointiin. Minua kiusaa edelleen se, että terve järkeni tai ammattitaitoni tai kriittisyyteni (tai joku muu piirre) saivat  "poliittisen värin". 
Puusta olen omasta mielestäni maailmaan pudonnut, en avaruudesta; en siis pahemmin tärähtänyt voi olla! 

Tänään (14.2.2016) Exoduksen lukeneena tunnen itseni Petroskoin (Karjalan tasavalta Venäjällä) entiseksi, vaaleilla kaupunginjohtajaksi valituksi naiseksi; luinhan aamulla Lapin Kansan verkkolehden. Uutinen kertoi, että tämä 36-vuotias, taistelutahtoinen nainen (korruptio) oli Petroskoissa erotettu virastaan, koska sukset olivat menneet ristiin tasavallan päämiehen, A. Hudilaisen ja kaupunginvaltuuston kanssa. Hän oli osoittautunut siis niin vääräksi valinnaksi, että vastedes kaupunkilaiset eivät enää pääse edes äänestämään itselleen kaupunginjohtajaa!   

Itselläni on Exoduksen lukemisen jälkeen aavistus, että joko olen erehtynyt lukemaan kritiikittömästi väärän kirjan tai että lukukokemukseni on kriittisyyden näkökulmasta väärä. 
Kehtaisitko sinä tunnustaa lukeneesi Exoduksen Anno Domini 2016? Kehtaisitko? 

Luin Exoduksen, ja nyt olen varma, että tärkeissäkään asioissa tuskin koskaan on olemassa vain yhtä näkemystä.

Vuosi sitten tanskalaissyntyinen mies ammuskeli Kööpenhaminassa ensin sananvapaustilaisuudessa, ja vähän myöhemmin vielä pääsynagogan luona, missä kuoli juutalaismies. A.D. 2015.
Exodus alkaa kuvauksella, joka tapahtuu A.D. 1946. 

- Kuulehan Caldwell...olen yrittänyt selittää sinulle, etteivät meidän leirimme ole mitään keskitysleirejä. Caraoloksessa olevia pakolaisia pidätetään täällä niin kauan, kunnes Whitehallin niin sanotut viisaat päättävät, mitä Palestiinan-mandaattiin nähden aiotaan tehdä.
- Mutta nämä juutalaiset ovat niin vaikeasti hallittavia, valitti Caldwell. Minä puolestani olen vanhanaikainen, kunnon kurin ja järjestyksen kannalta.

Ketä olivat Exoduksen pakolaiset piikkilanka-aidan takana Kyproksella A.D. 1946 ? He olivat juutalaisia. He olivat niitä ghettojen kasvatteja, keskitysleirien kauhut kokeneita, äidittömiä, isättömiä, kodittomia - he olivat vuosien 1940 - 1945 kurimuksesta selviytyneitä juutalaisia, nuoria tyttöjä ja poikia, lapsia, aikuisia. 
Ketä olivat Bergen-Belsenin (1945) keskitysleiriläiset, ketä olivat ne muut -  Anne Frankin lisäksi? He olivat (enimmäkseen) Unkarin ja Puolan juutalaisia. 
Ketä asui Lodzin ghetossa Puolassa 1940 - 1945? Juutalaisia asui.
Ketkä pelkäsivät vuosina 1937 ja 1938 Saksassa? Juutalaiset pelkäsivät ja puhuivat kuiskaamalla. Tapahtumia hallitsi intohimojen, vihan ja suoranaisen mielettömyyden aaltoliike.

Kerran keskiajalla ristiretkeläiset yltyivät surmaamaan. Ketä? Juutalaisia. 
Musta surma raivosi Euroopassa, 1347 - 1350, ja Ranskassa käynnistyivät juutalaisvainot, koska rutto oli juutalaisten syytä.
Juutalaisvastaisen liikkeen juuret ovat etäällä ihmiskunnan historiassa. Antisemitismin aate nousi ennen toista maailmansotaa lähes tieteelliseen totuuteen verrattavaksi. Aatteen voimakkuus ja ilmenemismuodot vain vaihtelivat riippuen siitä, kuuluiko Itä-Euroopan, Venäjän, Afrikan, Jemenin, Palestiinan vai Saksan juutalaisiin. 

- Johann Clement näki, kuinka iskuja alkoi tulla - toinen toisensa jälkeen. Ensin kiihkeitä puheita, sitten painettuja julistuksia syytöksineen. Sitä seurasi juutalaisten liikkeiden ja ammatin harjoittajien saarto ja julkiset häväistykset: juutalaisten pieksemiset ja parrasta vetämiset. Sitten öiden kauhu: ruskeapaidat. Ja sitten keskitysleirit.

- Gestapo, SS, SD, KRIPO, RSHA. Kohta oli jokainen Saksassa asuva juutalainen perhe natsien kuristusnauhassa, joka kiristymistään kiristyi, kunnes viimeinen korahdus olisi vaiennut ja vastaanpyristelevä uhri saatu nitistetyksi.
- Ja sittenkin professori Johann Clement, kuten niin monet muutkin Saksan juutalaiset, uskoi, ettei tämä kauheus sentään häntä itseään koskenut, jo hänen isoisänsä oli ollut yliopiston palveluksessa. Yliopisto oli Johann Clementin turvallinen saari, eristetty pakopaikka. Hänhän oli saksalainen.

Tuskin etsin käsiini Exoduksesta tehtyä elokuvaa. Luotan lukukokemukseeni.Tuskin edes luen muita (puolanjuutalaisen) Leo Uriksen (1924 - 2003) teoksia, joita ei käsittääkseni kuulukaan pitää juutalaisten historiasta kertovina - eihän Exoduskaan ole Wikipedian mukaan muuta kuin "yhdysvaltalaisen kirjailijan teos Israelin valtion synnystä". 
Sankaritarinako? Ei. 
Minua Exodus puhuttelee ennenkokemattomalla tavalla. Exodus kertoo tarinoitten tarinan juutalaisista. On mahdotonta käsittää, kuinka kaikki julmuus on "päässyt tapahtumaan".  
Tiedän, mitä on tapahtunut, mutta tietäminen ei tunnetasolla auta, ei anna armoa - vai? 
Jos olisin pettynyt Exodukseen tarinana, olisiko se minun, suomalaisten vai juutalaisten syytä? 
Ei, hyvänen aika, varmastikaan en lukenut väärää kirjaa. Ei kirjaa pidä pelätä, eihän?

Lopuksi nostan punaviinilasillisen suvaitsevaisuudelle ja paremmalla maailmalle! Georg Malmstenia ja Dallape-orkesteria (1942) mukaillen: Pelko pois, Rosmarie! 

13 December 2015

Joku ihminen vain on parempi kuin elokuvat!


KIRJAILIJA:
Ulla-Lena Lundberg.
TEOS:
Suureen maailmaan. Toinen painos 2015. Ruotsinkielinen alkuteos Stora världen, 1991.
KUSTANTAJA:
Gummerus Kustannus Oy, Helsinki.
KÄÄNTÄJÄ:
Leena Vallisaari


Tämän teoksen lainasin sattumalta kirjastoreissullani. Tunnistin kirjailijan ja hämmästyin, kuinka monta vuotta olikaan kulunut alkuperäisteoksen julkaisuvuodesta suomennoksen julkaisuun - peräti 24 vuotta. Uskomatonta! Nytkö vasta me suomenkieliset lukijat alamme käsittää, mikä merkitys merenkululla ja kauppalaivastolla on ollut suomalaiseen elämänmenoon? Vai mikä lie se uni, johon olimme vaipuneet 24 vuodeksi?



Pidän teoksesta hyvin paljon, ja minun oli vaikea suostua palauttamaan kirja kirjastoon. Pidin Lundbergin Suuresta maailmasta erittäin paljon, ja se puhutteli minua monin tavoin.

Lundberg esimerkiksi kuvaa Eskilsin Leonirdia monen perheenjäsenen tai kyläläisen näkökulmasta niin upeasti, että löydän Leonardista yhden pienen koululaiseni. Olen erityisesti tänä syksynä osoittanut tätä pikkupoikaa sormellani yhden jos toisenkin kerran syystä, että koululaiseni "kuuluttaa itsestään sellaisia asioita, jotka olisi paras pitää sisällään".

Näin kirjailija kuvailee Leonardia tämän nuoren sukulaisen, Ragnarin, suulla.

- Naimisiinmenoni ansiosta sain koko liudan hauskoja sukulaisia. Kukaan heistä ei ole niin omalaatuinen kuin Leonard ja meistä tulee oikein ystävät. Pohdiskelen häntä paljon, se minun täytyy myöntää. Miten ihminen voi elää 50-vuotiaaksi alistumatta tavoille, jotka ovat kirkkoa ja uskontoakin vahvempi voima? Minun mielestäni Leonardilta puuttuu kokonaan yksi inhimillinen ominaisuus, ja se on teeskentelyn taito.

- Hän puhuu silloin, kun pitäisi olla hiljaa, ja kuuluttaa itsestään sellaisia asioita, jotka olisi paras pitää sisällään. Sitä paitsi minulle on arvoitus, kuinka niin paljon lukenut ja niin syvällisiä ajatuksia ajatellut mies voi kysyä viattomasti neuvoa minulta, joka olen kaksikymmentä vuotta nuorempi enkä ole lukenut enkä opiskellut mitään.


Ragnar siis onnistui kirjailijan avustuksella pukemaan sanoiksi senkaltaisen poikkeavan käyttäytymisen, johon olin koulussa kiinnittänyt huomiota. Olin miettinyt, miten selitän ja miksi pieni koululaiseni ei opi tapoja. Nyt uskallan jo sanoa: - Hmm, miksei...Mitäpä jos tällä lapsella ei ole teeskentelemisen taitoa? Mitäpä, jos hän ei koskaan opikaan teeskentelemään. Mitä jos kaikki työpaikkojen narrit ja pellet eivät olekaan tyhmiä tyhjännaurajia, vaan he ovat niitä, joiden yksi lahja on pystyä vastustamaan tapoja ja muita kirjoittamattomia sääntöjä.

Toinen esimerkki Lundbergin loistavasta ihmiskuvauksesta on seuraava.

-Yhdessä kesässä ehtii saada tällaisia luottamuksellisia tietoja, ja Leonard on minun mielestäni parempi kuin elokuvat. Hänellä on valtava varasto tarinoita kerrottavanaan. Niitä hän kehrää kokoon sillä aikaa, kun toiset yrittävät oppia jonkun työn. Vaikka minä olen käynyt Afrikassa ja guanosaarilla ja Chilessä ja Argentiinassa ja Australiassa, minulla ei tunnu olevan sieltä mitään kerrottavaa. Se on jotenkin epätodellista, sillä todellinen elämä on täällä kotona. En osaa selittää sitä Leonardille, vaikka voin hyvin kuvitella, miten vuolaasti hän itse sitä selittäisi. Ei auta muu kuin myöntää, että olen toista sorttia. 

Itse olen toinen näistä kertojista. Olen käynyt siellä ja täällä, Kiinassa ja Meksikossakin. Minulla vaan ei tunnu olevan sieltä mitään kerrottavaa. Käynnit tuntuvat melkein epätodellisilta ainakin siihen asti, kunnes joku toinen Kiinaan lähtijä muistaa: "Ai, niin! Te olettekin siellä jo käyneet," Minusta käynnit siellä ja täällä tuntuvat Ragnarin tapaan epätodellisilta, sillä todellinen elämäni on aina ollut täällä kotona!