Muutama hoitava vuosi uudessa elinympäristössä...

 

Hoitavan kirjoittamisen matkalla ollaan!

Päiväkirja voi auttaa muistamaan sen, mitä olen unohtanut. 

Elämänikäisen kirjoittamisen perustana olleeseen ja yhä vain "hyvin luistavaan" omaan ajatteluun edelleenkin uskon, ja sitä ymmärrän. Silti kirjoittamisen lahjaan sisältyvää sisäistä voimaani en ole oikealla tavalla osannut kunnioittaa. Lapsesta lähtien olen kirjoittamalla opetellut ratkomaan isoja ja pienempiä ongelmia, erityisesti ihmisten välisiä ongelmia, ihmissuhdeongelmia, kasvatustyöni tekemiseen liittyviä haasteita jne. 

Lapsenuskoni elää edelleen. Aina olen uskonut sisälläni elävään hyvään lapseen, siis itseeni. Kotona minua pidettiin aina hyvin, ja hyvänä "Piikana". Sen kummemmin järkeilemättä lienen aina kokenut, että voin uskoa oman sisäisen voimani myönteiseksi, vahvaksi ja hyvää tarkoittavaksi "omaehtoiseksi" voimaksi. 

Kuvittelin olevani nöyrä ja voimakas Elämän edessä uskaltamatta sanoittaa Jumalaa tai Jeesusta saatika Pyhää Henkeä.    

Avuttomuuteni luovana kirjoittajana huipentui siihen hetkeen, kun tajusin henkisen uupumukseni ja sen, että uusien, kuvaavien sanojen luominen surullisille, raskaille ja pettyneille kokemuksille tyrehtyi. Kirjoittaminen ei enää sujunut: rupesin pelkäämään seurauksia. Aikani yritin läheisilleni selittää kirjoittamalla, miksi avoimuus kaikissa ihmissuhdeasioissa olisi tärkeä toteutua. Yritykseni epäonnistuivat, marttyyriksi vastauskirjeessä ivattiin! 

Väsyin kirjoittamiseen, ajatusten ja kokemusten jäsentämiseen. Luonnollisesti kävi myös niin, että enää en jaksanut käydä käsiksi edes toisen taiteilijan tai tutkijan kirjoittamaan kirjaan. 

Muutama hoitava vuosi uudessa elinympäristössä eli Aika on hoitanut. Olen saanut apua toisilta ihmisiltä,  hyviltä, sydämensivistyneiltä ja oppineilta Auttajilta. Olen saanut apua lukemisesta, onnistunut (jälleen taas) kirjojen avulla ikään kuin "katsomaan elämääni taakse päin".  Koko elämä on edelleen mieluista ja vähemmän mieluista uuden oppimista. Kirjoittamiseen uskon myös hoitavasta näkökulmasta. 

En kuitenkaan harrasta (nykytrendien mukaista) "oman elämän haltuun ottamista". Edelleen elän toisia varten. Harjoitan sydämen "sanatonta" rukousta lasteni turvaksi. Vain äänetön rukous lienee sitä, mihin äitinä ja lastenlasteni isoäitinä/mummona en lupaa tarvitse. 

Suurin osa myös nykyelämäni "itsehoitoa vaativista" suruistani on ajattomia  ihmissuhdesuruja.

Poisnukkuneen (2007) Äitini vanhasta Muistikirjasta luin hänen pienellä käsialallaan kirjoittamat (ajattomat) merkinnät: 

"Sain tämän Mariannelta 10.9.2004." 

"Pekka soitti 25/10. Oli vapaapäivällä kotona. Ei mitään erikoista. akku loppu - "  

"Hellin kanssa ollaan taas, sovussa. Tänään 20/4-05. Pyysin tulemaan Helliä käymään, ja hän tuli ja Heimo myös, kahvilla käymään. Tällä kertaa taas, kaikki hyvin. Ei ole mukavaa olla sisarusten kanssa riidoissa."

Omia tarpeita opettelen entistä paremmin muistamaan. Kirjoitan. Olen siis olemassa.

Tarvitsen ystäviäni ja perheeni/sukuni ihmisiä. Uuden oppiminen vaatii joustavaa mieltä. Tarkoituksellisen kirjoittamisen oppiminen sujuu niin kauan kuin kirjoittaminen muutoinkin sujuu - ja ajatus luistaa!  

p.s. Mirjalle kiitos (myös) lukuvinkistä, jonka avulla tutustuin Julia Cameronin ajatteluun. 

 

JULIAN CAMERON. TIE LUOVUUTEEN. Like Pokkari, 2021.

Henkinen polku syvempään luovuuteen.

Voiman elpyminen. Viha. Synkronisiteetti. Sivut 107-109.

Otteet:

*Viha kertoo, että emme enää pysty jatkamaan entisellä tavalla. Se kertoo, että vanha elämämme on kuolemassa ja uusi elämämme on syntymässä. Synnyttäminen tekee kipeää. Kipu tekee meidät vihaisiksi. Vihollisiamme ovat laiskuus, apaattisuus ja epätoivo - ei suuttumus.

Viha ei ole itsessään toimintaa, mutta se on kutsu toimintaan.

*Toteutuvat rukoukset ovat pelottavia, sillä ne merkitsevät vastuuta. Itsehän sinä sitä pyysit. Nyt kun sait sen, mitä aiot tehdä? Juuri tästä kertoo sananlasku: "Toteutuvat toiveet ovat joskus vaarallisia."

Rukoukset joihin vastataan, vierittävät vastuun omille hartioillemme, eikä se tunnu hyvältä. Hyväksymme tällaiset tapaukset helpommin synkronisiteetin ilmenemisinä.

Synkronisiteetti ilmenee esimerkiksi: 

*Nainen myöntää, että on aina halunnut näyttelijäksi. Seuraavana iltana hänen viereensä istuu

 illallisella mies, joka vetää kursseja aloitteleville näyttelijöille.

*Kirjailija tunnustaa aina halunneensa elokuvakouluun.Yksi tiedustelusoitto ja hän on yhteydessä professorin kanssa, joka ihailee hänen kirjojaan ja lupaa, että viimeinen jäljellä oleva paikka on hänen. 

*Nainen miettii, kuinka hän voisi vuokrata harvinaisen filmin, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Kaksi päivää myöhemmin hän löytää sen lähellä olevasta kirjakaupasta.

Cameron on huomannut:

Olen huomannut, että pelkäämme enemmän sitä, että Jumala on olemassa kuin sitä, että häntä ei olisi. Yllä olevien kaltaisia tapahtumia osuu kohdallemme, ja silti pidämme niitä pelkkinä sattumina. Ihmiset väittävät kammoksuvansa ajatusta, että Jumalaa ei ole olemassa, mutta se on hölynpölyä. Useimmat meistä inhoavat ajatusta, että on olemassa joku joka tarkkailee meitä.

Jos Jumalaa - ja nyt en puhu pelkästään kristinuskon Jumalasta, vaan kaikkivoipaisesta ja tietävästä voimasta - ei ole olemassa, niin eihän tässä ole mitään hätää, vai kuinka? Ei ole jumalaista oikeutta. Ei ole myöskään rangaistusta. Ja mitä jos, elämä onkin yhtä piinaa ja surkea kokemus kauttaaltaan? Täysin yhdentekevää! Luulitko sen olevan mitään muuta?

Odotuksemme  ovat paljastavia: Jos ei Jumalaa ole, tai Hän on välinpitämätön, niin kaikkihan vain pyörii eteenpäin omalla painollaan ja voimme luokitella jokin asiat mahdottomiksi, jotkin vääriksi ja jättää ne sikseen. Jos Jumala tai jumalattomuus on syynä maailman tilaan, voimme heittäytyä kyynisiksi ja alistuen käpertyä epätoivoomme. Miksi vaivautua? Miksi pitäisi yrittää muuttaa mitään?

Siksi, että on olemassa voima, joka kuuntelee meitä ja vastaa rukouksiimme, me todella pystymme muuttamaan asioita. On siis aika tarttua toimeen. 

Jumala tietää, että mahdollisuudet ovat rajattomat.

Rehellinen ihminen myöntää, että tuo "mahdollisuus" on pelottavampi kuin "mahdottomuus", hän tietää, että "vapaus" on pelottavampi kuin "vankila". Jos todella on olemassa voima, joka vaikuttaa elämässämme, meidän täytyy itsekin alkaa toimia toteuttaaksemme unelmia, jotka aikaisemmin tuntuivat mahdottomilta. 

Me teemme oman elämämme. Ei ole väliä, uskommeko sisäiseen vai ulkoiseen jumaluuteen. Tärkeintä on luottaa siihen. (s. 111 Cameron)

"Kysykää niin teille vastataan. Koputtakaa niin teille avataan..."

Tämä Jeesuksen sanoma voi tuntua pelottavalta: siinä viitataan tieteellisen metodin mahdollisuuteen, jossa esitetään kysymys (kokeillaan) ja saadaan vastauksia (katsotaan mitä tapahtuu). 

Onko mikään ihme, että pidämme toteutuneita rukouksia sattumina? Me haluamme kutsua sitä miksi tahansa muuksi paitsi siksi, mikä se todella on: Jumalan - tai hyvyyden - käsi, joka auttaa meitä, kun sukellamme syvimpiin unelmiimme ja kuuntelemme omaa sieluamme.

Maarit Malmbergin sotakirjat lapsille ansaitsisivat valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Ainakin.

Ensijulkaisu 2.2.2015.

Päivitys 30.1.2025.

SOTAKIRJOJA LAPSILLE.

Malmberg, Maarit. AAPELI JA SOTAVETERAANI REINO. 2010.

Kustantaja: Minerva

Kansi ja kuvitus: Jouni Koponen.

Malmberg, Maarit. AAPELI JA EVAKKOMATKA. 2011. 

Kustantaja:Minerva

Kansi ja kuvitus: Jouni Koponen

Ajatella, jos keskitysleirit olisivat merkittävä osa Suomen sotahistoriaa... Miten kirjoittaa siitä lapsille?
Ystävät, hyvät, jos olette löytäneet Suomesta tai muista maista (esimerkiksi Saksasta tai Puolasta) keskitysleireihin liittyviä lastenkirjoja, vinkatkaa minulle!

Malmbergin Aapeli-kirjat kertovat suomea ymmärtäville lapsille Talvisodasta, Jatkosodasta ja Karjalan evakoista. Jos tarinoissa tavalla tai toisella vielä vaikkapa viitattaisiin Lapin sotaan, lappilaisten evakkomatkaan ja jälleenrakennusaikaan, jos...siinä tapauksessa ylistäisin ylisanoilla molemmat tarinat! Nyt ylistän vain sitä, että luokanopettaja Maarit Malmberg on saanut näille tarinoille kustantajan ja upean kuvittajan, Jouni Koposen.
Ehdotankin työparille Kiitos kirjasta -palkintoa  tai Tiedonjulkistamispalkintoa ainakin. Ei, en ole myöhässä esitykseni kanssa!

Luin Evakkomatkan ja Sotaveteraani Reinon ääneen iltakirjana. Lepäsimme pojanpoikieni kanssa siskonpedillä siskoni luona. Olimme yökylässä. Olin tietoisesti valinnut nämä Aapeli-kirjat mukaani, koska en vielä ollut "uskaltanut" lukea niitä eskari-ikäisille oppilailleni. Taustalla on kokemukseni nuorista vanhemmista, jotka eivät halua, että eskarissa puhutaan sodista...

Omille pikkupojilleni, 7- ja 4-vuotiaille,  uskalsin kertoa kirjan tapahtumista, koska he muistavat Sulo-papulinsa, isoisänsä, joka oli sotaveteraani ja joka on pikkupoikien ja heidän isänsä sankari.
Heille uskalsin lukea. Aloitin Evakkomatkasta. Ja niin siinä kävi, että kun olin lukenut Evakkomatkan, he halusivat tietää enemmän sotaveteraani Reinosta, jonka saattoi kuvitella Sulo-papuliksi, koska molemmat olivat sotaveteraaneja. Niinpä luin vielä toisen Aapeli-kirjan, sen jonka nimi on Aapeli ja sotaveteraani Reino.

Lukukokemukseni oli ihana. Ihastuin siitä, mikä asia poikia tarinoissa puhutteli. Se oli koti. Tässä lyhyt ote, sivu 25 (Aapeli ja sotaveteraani Reino):

-Kuuntelehan tarkasti, tämä sinun on tärkeä tietää, Reino sanoo sitten.
-Minä kävin sotaa sen takia, että saisin pitää kotini. En sitten kuitenkaan saanut omaani pitää, mutta sinun kotisi sain sentään turvattua. 
Aapeli nyökkää. Hänestä tuntuu, että hän on juuri kuullut jotakin tärkeää, vaikka ei sitä vielä ihan tarkkaan ymmärräkään.

Olen ylpeä pojanpojistani. Lukukokemukseni osoitti, että he ymmärtävät syitä ja seurauksia tavalla, joka puhuttelee heidän mummoaan. Lukukokemukseni osoitti, että he todella ymmärtävät ja luottavat turvallisiin aikuisiin, esimerkiksi mummoonsa, niin paljon, että suostuvat keskustelemaan vaikeista ja pelottavista asioista. Näitten kirjojen innostamina keskustelimme kodista ja koti-ikävästä siihen asti, kunnes väsähdimme. Sitten nukahdimme ja nukuimme turvallisesti aamuun asti.

Sydämestäni toivon, että nykyiset ja tulevat sukupolvet saisivat pitää kotinsa ja elää rauhassa siellä, missä heidän on hyvä olla. Kotona.

Evakossa äidin ja siskon kanssa

Julkaisupäivä 18.3.2012

Päivitys 29.1.2025. 

Stina Katchadourian: The Lapp King´s daughter. A family´s journey through Finland´s wars. 2010.

Lapsi evakkomatkalla ensin köyhässä Lapissa (Ylitorniolla) ja sitten Paratiisi-Ruotsissa (Luleåssa)

Stina Katchadourian on amerikansuomalainen kirjailija, joka on kirjoittanut mielenkiintoisen muistelmansa suomalaisten vanhempiensa, Nunni ja Lale Lindforsin, muistolle.

 
Kirja perustuu hänen suomenruotsalaisten vanhempiensa väliseen kirjeenvaihtoon, jota nämä kävivät koko toisen maailmansodan ajan. Kirjaan liittyy myös lähdeluettelo, josta löytyy sekä muita muistelmia tuolta ajalta että muutama tutkimus. Muistelmista haluan mainita Irja Wendischin vuonna 2002 julkaistun  "Tohtori Conzelmannin sotavuodet Lapissa.". Tutkimuksista mainitsen Maria Lähteenmäen "Terra Ultima. A short History of Finnish Lapland", vuodelta 2006."

Kirja "The Lapp King´s Daughter" on julkaistu englanniksi (ja ruotsiksi), ja sitä harmittelen, sillä näennäisestä lukemisen helppoudesta huolimatta haluaisin kokea juuri tämän kirjan suomeksi. Tämä kirja ehdottomasti ansaitsisi tulla käännetyksi suomen kielelle, onhan kysymys tarinasta, joka puhuttelee eniten suomalaisia asianosaisia. Kirjailijan englannin kieli ei ole vaikeata, silti minua vaivaa tunne, että en pääse pintaa syvemmälle; ymmärrän tapahtumat mutta minussa ei käynnisty sitä prosessia, joka on hyvän lukukokemuksen edellytys.

Edit. 31.1.2025. Toki tämä kirja on sittemmin ilmestynyt suomeksi käännettynä!    

Lapinkuninkaan tytär. Schildts & Söderströms, Helsinki 2012

Lapsen näkökulma tekee tarinasta kuitenkin ehdottomasti kiinnostavan ja hauskankin; ja se, että Stinan omat muistot liittyvät erityisesti Lapin sotaan.

Kirjan parasta antia ehdottomasti on kuitenkin se, että Stinan vanhempien kirjeenvaihto toimii kirjassa dokumentin tavoin. Vanhemmat olivat jatkuvassa kirjeyhteydessä, ja Stinan isä kirjoitti ikään kuin sotapäiväkirjaa vaimolleen, joka oli sodan käänteistä kiinnostunut sen lisäksi, että toimi evakkomatkallakin vapaaehtoisena auttajana, ja kirjoitti näistä kokemuksistaan miehelleen Helsinkiin. Ensimmäistä kertaa muistelmia lukiessani koin, että sain sellaista luotettavaa tietoa itsellenikin tärkeistä asioista, mitä sisäpiiritiedoksi voisi kutsua.

Kun Lapin sota syksyllä 1944 puhkesi, myös äitini (s.1930) joutui jättämään kotinsa ja pakenemaan perheensä kanssa Ruotsin puolelle. Kotikylälläni Sieppijärvellä asuu vielä paljon naisia, jotka muistavat lapsuutensa evakkolapsen silmin. Evakuointimääräys koski  koko Lapin 168 000 siviiliä.

Ruotsi, Sundsvall, Juniskär, 1944.
Kuvassa takana keskellä ovat äitini Vieno, hänen äitinsä Aili Vaattovaara (vas.) ja äidin sisarukset Helliriika, Aatos, Aira ja Nanni kuvattuina evakossa Juniskärissä. 














Stina kirjoittaa evakuointimääräyksestä kirjassaan jota kuinkin näin:

"Mannerheim kutsui luokseen Presidentinlinnaan Kaarlo Hillilän, joka oli sekä Suomen sisäministeri että Lapin läänin maaherra. Helsingissä Mannerheim ilmoitti Hillilälle päättäneensä evakuoida koko Pohjois-Suomen väestön ja kehotti Hillilää kirjoittamaan määräyksen. Ministeri kirjoitti eikä asiaan kulunut montaa minuuttia. Tämän jälkeen Hillilä sai tehtäväksi valita ne ihmiset, jotka organisoivat Lapin evakuoinnin. Lyhyt tapaaminen päättyi siihen, että Mannerheim ilmoitti lähtevänsä heti junallaan Päämajaan." (vapaa suom. /K.G.)

Stina puolestaan joutui jättämään Helsingin Kulosaaren kotinsa äitinsä ja siskonsa kanssa silloin, kun jatkosota syttyi ja Helsinkiä pommitettiin. Perhe asettui ensin perheen isän toimesta Suomen Lappiin, Ylitorniolle. Kun Lapin sota puhkesi, heidän oli muiden ylitorniolaisten ihmisten tavoin ylitettävä raja, ja paettava Ruotsiin.

On puhuttelevaa löytää kirjasta monen pienen ruotsalaisen evakkopaikan nimi, kuten Lycksele, Dorotea, sillä nuo nimet kuulostavat tutuilta evakkonimiltä.

Tiedän palaavani Stinan kirjaan vielä monesti. Tämä on kirja, joka antaa erinomaisen kuvan koko Suomen sotavuosista (1939-1944). Olen niin iloinen siitä, että olen vihdoinkin löytänyt kirjan, jossa myös meitä lappilaisia muuttanut Lapin sota nähdään osana kokonaisuutta. Olen lukenut monia muistelmia evakkoajasta, muistelmat ovat olleet siis omakohtaisia. Stinan kirjaa arvostan siksi, että se tarjoaa ikään kuin ulkopuolisen mutta niin omakohtaisen kuvan Lapin evakkoajasta ja siitä, minkälaista elämä Suomessa kaiken kaikkiaan oli silloin, kun olemassa olomme edellisen kerran oli vaakalaudalla.

Toivon kirjan löytävän paljon lukijoita.  

Piiallakin oli ihmissuhteita - eli oma elämä elettävänä. Veijo Meri, Irralliset (2009)

Tämän kirjapostauksen julkaisin blogihistoriani alussa, eli 2012. Nyt nostin sen tänne ylös tähän hetkeen 2025, koska Korhosen sukuun aikoinaan naitu isoäitini, Anna (Rossi)  Korhonen (s. 1890) on  vuosia kestäneen selvittelytyön tuloksena osoittautumassa todelliseksi sukumme avainhenkilöksi. Isäni äitilinjasta löytyvä Anna -Mummoni onkin se ihminen, jota tarvitsin eniten, kun selvitin, keitä me "Vaajasalmen Korhoset" olemme ja mistä tulemme. 

Veijo Meri. Irralliset. (Otava, 2009). Jälkisanat tähän painokseen on kirjoittanut Sirpa Kähkönen.Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1959.

Näin sen koin.

Veijo Meren Irrallisista tuli  loppujen lopuksi aika hämmentävä lukukokemus, sillä kirja ei vastannut ennakko-odotuksiini; olinhan piikojen asialla! Kirja nimittäin ei varsinaisesti kerro Anna-nimisen piian työstä, hänen työnkuvasta tai isäntäväestä. Sen sijaan Veijo Meri kertoo tarinan Anna-piian ja Vasili-nimisen sotilaspalvelijan suhteesta; ja tähän päätarinaan kietoutuu useampia pikkutarinoita irrallisten ihmisten ihmissuhteista.

Irralliset kuitenkin onnistui herättämään minussa jotakin. Tarina sai minut tajuamaan, että jopa sata vuotta sitten eläneillä piioilla ja palvelijoilla oli oma elämä elettävänään - eikä elämä ollut vain työelämää. Tarina vakuutti minut: voi piikojenkin elämästä kertoa ihmissuhteita "vatvomalla"...

Tarina ajoittuu Hämeenlinnan seudulle, Suomen itsenäistymistä edeltävään aikaan. Kirjan takakannen mukaan "eletään aikaa ennen 1914". Irralliset kertoo Anna-piiasta, Vasili-palvelijasta ja heidän isännistään. Anna piikoo lehtori Nuutisella. Vasili puolestaan palvelee venäläistä kapteeniaan, joka asuu Nuutisen alivuokralaisena. Kaikki neljä asuvat yhteisessä huoneistossa, mutta elävät omaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista.

Tarinan nuori Anna on kulkenut maalta kaupunkiin ja päässyt piiaksi. Vasili puolestaan lienee kulkeutunut armeijan mukana Suomeen ja päätynyt varuskunnan keittiön kautta henkilökohtaiseksi sotilaspalvelijaksi venäläiselle kapteenille. Tämän tarinan ihmiset lienevät hyviä ihmisiä - paitsi kapteeni, josta kerrotaan, kuinka hän ikään kuin vieraillensa malliksi kuritti palvelijaansa hakkaamalla häntä.

Annan tarina muistuttaa pääpiirteissään Anna-isoäitini tarinaa. Kumpikin eli yhden jakson elämästään piikana kaupungissa, kaukana kotoa. Isoäidilläni ei ollut maalaiskotia, minne palata; kotiseudulle hän kuitenkin palasi, vaimoksi ja tehdastyöläiseksi Iisveden rullatehtaalle. Irrallisten Anna niin ikään palasi, mutta hän palasi kotiin isänsä ja tätiensä luokse. Tarina ei kerro, kuinka Annan raskauden kävi - Vasili ja Anna tuskin jatkoivat elämäänsä yhteisessä taloudessa.

Mitäkö Irralliset näytti minulle piikomisesta ja nuoren naisen elämästä piikana? Työ oli vain työtä, ja piika oli se, joka teki piian työt. Piika lienee ollut välttämätön häntä tarvitseville; itse isäntä tai emäntä tuskin kokivat tarvitsevansa nuorta naista tai miestä, ihmispoloista, vaan työt ne olivat niitä, jotka tarvitsivat tekijäänsä -piikaa. Tässä selitys, miksi piikaa saatettiin kohdella kuin puista esinettä.

Ensimmäistä kertaa ja vasta tämän kirjan jälkeen olen jäänyt tarkemmin miettimään isoäitini elämää eri vaiheina. Isoäitini syntyi äitinsä ja isänsä tyttäreksi, tuskin piiaksi. Leikki-ikäisenä hän varmaankin leikki, jos tilaisuuden sai. Pian tämän jälkeen tuli ruveta töihin, muuten ei leipää saanut.

No, piikana olemista kesti aikansa, Anna-mummollani tähän kului 6 vuotta Helsingissä. Oleellisinta kuitenkin lienee, että hänellä oli siellä myös elämä elettävänä; ei vain työ tehtävänä. Ja tämä oivallus merkitsee minulle paljon, sillä haluan kertoa tarinoita mummostani. Aivan varmasti hänellä oli ihmisiä ympärillään, ihmissuhteita siis! Aivan varmasti hän teki muutakin kuin ruokaa...

Irrallisissa Anna pyysi iltaisin isännältään luvan lähteä käymään kävelyllä kaupungilla. Vaikea uskoa, etteikö oma mummoni olisi pystynyt tähän samaan! Mummoni piikomisvaihe, hänen koko elämäsä on nyt saanut hieman uutta väriä ja pintaa. Taidan sittenkin kiittää Veijo Meren Irrallisia...

Kirjoittaminen, lukeminen ja siltojen rakentaminen eilisen ja huomisen välille inspiroi.

1. Marja Pirttivaara. Juuresi näkyvät. Geneettisen sukututkimuksen ABC. (2017)

   

Geneettisen sukututkimuksen perustiedot olen oppinut Marja Pirttivaaralta. Kun julkaisin kirjani Peiliin katsomisen paikka "---" Kolarissa kesällä 2019, julkaisujuhlaan otti osaa Marja Pirttivaara pitämällä samassa yhteydessä innostavan luennon siitä, mitä geneettinen sukututkimus on ja mitä se tuloksillaan kertoo. Historiallinen  ja geneettinen sukututkimus yhdessä toimivat yhteensopivan parivaljakon tapaan. Laukalle on lähdetty, jos into on hienotunteisuutta suurempaa.     

 

2. Kari ja Maija Paavilainen. Kirjapaja, Helsinki Isovanhemmat kertovat. Mummolan kirja.

 

Isoäitinä, mummona uskon siihen että elämä on lahjoista suurin ja että elämänpuussa oma paikkani on elää oksana ikiaikaisessa rungossa. 

Lapsi kasvaa tähän maailmaan esivanhempiensa avulla samalla tavoilla kuin omenapuu kiinnittyy puutarhan maaperään JUURILLAAN. Lapsi on tuore oksa elinvoimaisessa rungossa. Hän on ainutlaatuinen ja ainutkertainen omana itsenään, omalla paikallaan sukupuuta.

Tähän kirjaan on tallennettu vähäsen tietoa ja joitakin muistoja lastenlasten isovanhemmista. 

Maailma on muuttunut ja muuttuu entistä kovemmalla vauhdilla. Ihminen ihmisenä ei. Silti voidaan kysyä, kasvaako nykymaailman lapsi tähän  maailmaan esivanhempiensa avulla. Kuuluvatko isovanhemmat nykylapsen maailmaan? 

Kyllä isovanhempien pitäisi kuulua jokaisen nykylapsenkin elämään. Isovanhempien kertomukset, muistot ja elämänkokemus luovat siltoja eilisestä huomiseen ja kiinnittävät lapsen hänen omimpaan henkiseen perintöönsä. Tarinoiden kautta lapsi oppii tuntemaan läheisiään. Kun tietää, miten esivanhemmat elivät ja mistä he tulivat, ymmärtää paremmin omia vanhempiaan ja ehkä itseäänkin. Itseymmärryksen polulle pääseminen vaatii henkistä työtä. Silti joitakin asioita pystyy ymmärtämään ehkä vasta sitten (tai sen jälkeen), kun on saanut omia lapsia tai lapsenlapsia.

3. Rautalammin Korhosten kuusi vanhinta sukupolvea. Toimittanut Hannu Korhonen.

4. Laurilan Sirpan kirjoittajakurssilla "Minun matkani" Oulun kristillisellä koululla (2024).

5. Asta Raami. Älykäs intuitio ja miten käytämme sitä (2016).

Olemme yhteydessä toisiin ja toisaalle (s. 197). Merkitykselliset kohtaamiset jättävät jäljen (s. 208). Erityislaatuinen tietäminen on luonnollista (s. 228).

6. Julia Cameron. Tie luovuuteen. Henkinen polku syvempään luovuuteen. (2021)

Turvallisuudentunteen elvyttäminen (s. 55). Identiteetin löytäminen (s.81).  Voiman elpyminen. Synkronisiteeetti (s. 109). Yhteyden löytäminen (s. 193) Vahvuuden elpyminen (s. 211).

7. Hector Garcia. Francesc Miralles. IKIGAI. Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain. (2018) .

Surullisen lääkärin tapaus (s. 68). Logoterapiasta Igigaihin. Elämäntarkoituksen yhteys pitkään, hyvään elämään (s. 59). Resilienssi ja wabi-sabi. Kuinka kohdata ongelmat ja elämänmuutokset vailla stressin ja ahdistuksen vanhentavaa vaikutusta (s.159).

8. Stefanos Xenakis. LAHJA. Miten nauttia elämästä ja nähdä ihmeitä kaikkialla. 

9. Maaret Kallio. Mielenrauha.

10. Mirja Heikkilä. (2021). Herkkäkorvainen tyttö sisältää 17 kertomusta, joissa on sadun voima ja viisaus. Satukertomukset herättävät lukijan tunteet ja auttavat ymmärtämään itseä ja toista.

Herkkäkorvaisesta tytöstä on tullut keskustelukaveri minullekin, joka haluan miettiä elämän peruskysymyksiä: kuka olen, mitä tarvitsen ja haluan, mikä on tehtäväni täällä ja miten elää toisten ihmisten kanssa. Julkaisen sadun kirjoittaja @Mirja Heikkilän luvalla. 

HERKKÄKORVAINEN TYTTÖ
Syntyipä kerran tyttö, jonka korvat olivat suipot ja hennot. "Lapsella on keijukaisen korvat", äiti sanoi. Tyttö sai nimen Aina. Hän kasvoi ja hänen korvansa muuttuivat samannäköisiksi kuin sinulla ja minulla. Mutta kukaan ei arvannut, että ne olivat erityisen herkät. 

Jo aivan pienokaisena Aina kuuli tarkasti huolettoman naurun ja laulun, mutta myös tokaisut, kovat pyynnöt ja voimakkaat sanat. Kun joku nauroi ja lauloi, Aina nauroi ja lauloi mukana. Kun hän kuuli kireitä, pelokkaita tai vihaisia ääniä, hänelle tuli paha ja surullinen olo. 
Aina ei halunnut olla surullinen. Hän huomasi, että jos hän kuuntelee toisten huolia, näiden on helpompi olla. Korvat tulivat yhä herkemmiksi. Ne huomasivat puoleksi sanotun sanan tai pidätetyn huokauksen.

Tieto lapsen ihmeellisistä korvista ja lohduttavasta kuuntelusta levisi maakuntaan. Vanhat ja nuoret, naiset ja miehet tulivat hänen luokseen. Ainan korvat kuuntelivat ja ihmiset helpottuivat.
Yksin ollessaan Aina kuuli joskus outoa helinää. Kun mitään ei näkynyt, hän arveli kuulleensa linnun laulua ja unohti äänen. 
Eräänä päivänä nuori nainen oli kertomassa murhettaan. "Eikä minulla sen jälkeen enää ole ollut..." nainen sanoi. "Mitä?" Anna kysyi. "---" Aina näki naisen suun liikkuvan, mutta ei kuullut mitään. "Sano uudestaan. Mitä sinulla ei ollut?" tyttö toisti. "---" 
Ei vieläkään mitään kuulunut. 

Aina säikähti. Hän ravisteli päätään ja puhdisti korvat, mutta mikään ei auttanut. Hän oli tullut kuuroksi.
Tyttö purskahti itkuun ja juoksi rantaan. Kuuntelija ei kuullut laineiden liplatusta eikä haapojen kohinaa. Aina istui rannalla viisi päivää ja viisi yötä. 

Viidennen päivän iltana Aina säpsähti. Mikä soi? Jokin helisi. Mistä ääni tuli? Ympärillä olivat vain rannan hiekka, kivet ja vesi sekä puut, kuten muinakin päivinä. Helinä voimistui ja Aina huomasi, että ääni kuului hänen sisältään. Hän kurkisti sydämeensä. Sieltä katsoi takaisin sirokorvainen tyttö, joka oli hyvin surullisen näköinen.
Kuka tuo on, Aina ajatteli ensin. Sitten hän ymmärsi. Helinä oli hänen sydämensä ääni. Hän oli sulkenut korvansa omilta asioiltaan ja lohduttanut muita. 
Aina jäi rannalle. Hän kuunteli sydäntään, lohdutti sydäntään ja teki kuten sydän sanoi. 

Viiden päivän ja viiden yön kuluttua hän huomasi kuulevansa kohinaa. Aallot kohisivat ja haavat havisivat. Tuuli suhisi heinissä. Aina istui hiljaa ja kuunteli itseään ja rantaa. 
Kului vielä viisi päivää ja viisi yötä. Viidennen päivän iltana Aina palasi kotiinsa. Siellä oli joukko ihmisiä huolineen häntä odottamassa. Ensimmäinen juoksi vastaan ja aloitti hengästyneenä:
 "---"

Aina näki, että puhujan suu liikkui, mutta ei kuullut mitään. "Minä en pysty enää kuuntelemaan. Korvani ovat tulleet kuuroiksi huolille", Aina sanoi.
Se oli totta. Hän kuuli vain iloiset ja rohkaisevat sanat, samoin sellaiset sanat, jotka lohduttivat. Vuosien kuluessa korvat jälleen raottuivat ihmisten murheille. Mutta jos surullista puhetta kuului liikaa, Aina tuli kuuroksi. Hän oppi, että ensin täytyy kuunnella oman sydämen ääntä. Sen jälkeen hän tarvitsi laineiden ja puiden äänet. Vasta sitten oli muiden ihmisten äänten vuoro.


 

11. Martti Lindqvist. Toivosta ja epätoivosta.   (2005)

 "Olen vakuuttunut siitä, että herkkyys, välittäminen ja vastavuoroisuus ovat jollakin tärkeällä tavalla yhteydessä siihen, että ihminen on kriisiytyvä olento, joka tavallisesti joutuu elämänsä aikana ainakin jonkin kerran käymään läpi pimeän kulkevan matkan.
Meillä ei olisi luonnostamme pyrkimystä toistemme huomioimiseen eikä myötätuntoisuuteen, ellemme olisi voineet kokea omaa avuttomuuttamme ja armahtavaisuuden merkitystä sen kokemuksen yhteydessä. Uskon siihen, että kaikki välittämisen kulttuuri on syvimmiltään yhteydessä tämänkaltaiseen perustaan. 
"---"
Kärsimys ja haavoittuvuus ovat inhimillisen kulttuurin ydinjuonteita. Jos esimerkiksi hoitojärjestelmät vieraantuvat sen ymmärtämisestä, on vaikea nähdä niille mitään inhimillistä tulevaisuutta. " (Lindqvist)

Koitsansalon kulttuurikasvatit, Esteri Soikkeli Vaattovaara ja August Auvinen, tunsivat Siirtoväen laulun (1940)

Tämän postaukseni tehtäväksi olen itselleni antanut 

1. löytää August Auvisen valokuvia,

2. löytää Siirtoväen laulun (1940) syntytarina.

Jos tiedät jotakin, kirjoita katakorhonen56@gmail.com

Esteri Soikkeli oli syntynyt (1925) suuren talon tyttäreksi Parikkalan kunnan Koitsanlahden Koitsansalolla. Hänen syntymäkotinsa sijaitsi ikiaikaisessa Karjalassa, ja siitä tuli ns. rajan taakse jäänyt paikka. Koitsanlahdesta oli vain toistakymmentä kilometriä uuden rajan taakse.  

Esteri Vaattovaara perusti perheen 1950-luvun alussa Kolarin Vaattojärven kylälle Paavo Vaattovaaran (1918 - 1979) kanssa. Molemmat on haudattu Vaattojärven kylähautausmaalle.

"Lapsuuskodin muisto lämmittää aina mieltäni, missä kolkassa tätä rakasta Suomennientä  kulkenenkin. Sen perinteitä tahdon noudattaa. Kun maailma ahdistaa, pakenen muistoissani kultaiseen lapsuuteen, syntymäkotini turviin. "  

Kaikki Esterin sivistys ja rakkaus, kaikki sietokyky ja mielenmaailma ajatuksineen ovat todellakin saaneet alkunsa rakastavassa syntymäkodissa. 

Oman karjalaissukunsa ja oman Kolarin Vaattojärvelle perustetun tornionlaaksolaisperheensä kunniaksi Esteri kirjoitti, maalasi, piirsi, harrasti lukemista, kirjallisuutta, noudatti ja tallensi perinteitä, harrasti perinnekäsitöitä, kudontaa, ja rikastutti kolarilaista kulttuurielämää suuntautumalla kotoa ulospäin. 

Marraskuussa 1995 Esteri kirjoitti kulttuurisesti rikkaat muistelmansa, ja omakustansi ne kirjaksi. Koska Vaattojärven koulu sai lahjaksi teoksen Sukkana sekä säkkinä, säilyi Esterin arvokas perintö koulun kirjahyllyssä. Uskoakseni (ja toivoakseni) teos on tallessa myös Kolarin kirjaston kotiseutuosaston hyllyssä - tapahtuihan osa Esterin elämäntyöstä paikallisessa Kolarin kirjastossa ja kunnan kirjastolautakunnassa. Koulun aikoinaan saama Esterin kirja säilyy minun kirjahyllyssäni myös uudessa paikassani, Iissä. 

Esterin Heljä-tyttären kanssa teen yhteistyötä tallentaakseni Esterin elämäntyön ääriviivoja myös tänne somemaailmaan, kirjojentuomaa-blogiin.

Muistosikermä torpedomies Korhosesta.

Talin-Ihantalan taistelujen muistotilaisuus 2004 kokosi paikalle eri sukupolvet. Tässä Korhosten perhe, sotaveteraani Sulo, poika Pentti ja tyttärenpojat Arttu ja Ossi.

Tali-Ihantala, 2004. Rintamaveteraani Sulo Korhonen.

Tämän postauksen sisältö:

1. Isäinpäivänä 2024 Isälle.

2. Isosaaren torpedokoeaseman näyttely Isosaaressa, 2022.

3. Mitä torpedokoeasemalla tehtiin? Sulon laivastovuodet 1947 - 1949. Vanhat kuvat torpedomies Korhosen perua. Kuvatekstit samoin.

4. "Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut      pätkääkään!"

5. Torpedomies Sulo Korhonen (1923 – 2012). Katan teksti.  Ote alla.

__________________________________________________________

Suurimmaksi haasteeksi sodan päättymisen jälkeen perheettömälle, nuorelle Sulolle nousi ulkopuolisuuden kokemus. Vanhojen sotajermujen rinnalla Sulo näytti yksinäiseltä huutolaispojalta, jonka ei enää tarvinnut taistella isänmaan puolesta – sen sijaan taistelu rahasta, työpaikasta, leivästä ja omasta paikasta oli alkamassa.

Sodan jälkeen Sulo kuljeskeli kuin kulkumies konsanaan nuoremman velipoikansa kanssa. Asemapaikkana toimi Riihimäki, missä lasitehtaan ulkotyöt työllistivät jonkun aikaa. Muistojen mukaan hän halusi ja pyrki saamaan valtion tarjoamia töitä. Hakijoita oli paljon. 

Rajavartiolaitos palkkasi miehiä enemmän kuin tekemistä riitti. Sulokin laittoi hakemuksen ja aloitti rajajääkärinä (9.9.1946) Rovaniemellä. Järkevää tekemistä ei Viirinkankaan esikunnassa riittänyt, joten hän erosi Rajasta (15.2.1947) – ja sai siirron merivoimiin, 16.2.1947. 

6. Sulon loppuelämä alkoi 1956.

____________________________________________

Isäinpäivänä 2024 Isälle:

Hei, isä. 

Elämä jatkuu, me ihmiset mittaamme aikaa edelleen niin kauan kuin sitä riittää. Yhteiskunnallinen ilmapiiri tosin juuri tällä hetkellä kertoo, että haluamme pikimmiten saada mittaamalla selville myös sen ajankohdan, kun aikamme päättyy eli loppuu. Silti tänään jäin miettimään kuulemaani opetusta siitä, kuinka juuri maallinen aikamme on "rajattoman armon aikaa". 

 

Mutta sinä siis kuolit jo tammikuussa 2012 - ja yhä sinua tutkin -  tänne jättämiesi muistojen ja sukupuumme avulla. Kiitos ajastasi ja elämästäsi, isä!

Jo lapsuusvuosina löysin paljon niitä valokuvia, joita sinulla oli mukanasi, kun tulit sodan jälkeen 50-luvulla Lapin suurille savotoille töihin.

 

Yksi valokuvasi herätti meissä sisaruksissa erityistä huomiota. - Kattokaa, isä on käynyt Kokki-ja stuerttikoulua "jossakin". Itse asiassa se oli meitä huvittava kuvalöytö, sille naurettiin syystä, että emme yksinkertaisesti voineet 60-luvun lapsinasi kuvitella, että voisit tarvittaessa, tai että edes osaisit keittää ruokaa. Niinpä jo varhain velipojat härnäsivät minua lällättämällä: "Ja Katariina keittää perunat!" Ohjeistus kuului "keittiövuoroja jakaneelle" isälle.

Siihen aikaan, kun me "leikimme kotileikkejä" isän perheelleen rakentamassa "omassa mökissä", kellekään meistä ei tullut mieleenkään, että Rautalammin metsäpitäjässä kansakoulunsa käynyt huutolaispoika olikin elämänkokemukseltaan varsin rikas ihminen. 

Kesti itseltäni kasvaa mummoksi omille lapsenlapsilleni ennen kuin kykenin ymmärtämään isäni arvon minuakin rakastaneena isänä. Itse asiassa löysin sen aidon ja hyvän isän, millaiseksi hän oli kasvanut, vasta lyhyen ja viimeisen sairaalaviikkonsa aikana, kun kävin päivittäin rasvaamassa hänen jalkapohjat ja nilkkansa.

Tämän postaukseni tarkoitus on kunnioittaa isän elämäntyötä kertomalla hänen sodanjälkeisestä "merimiesajastaan" - tuntui todellakin ihmeelliseltä sattumukselta, että savolaispoika ehti etsiä elämänsä nuoruusvuosina itseään myös tekemällä töitä (värvättynä matruusina) Suomen laivastossa. 

Isosaaren torpedokoeaseman näyttely Isosaaressa, 2022.

Näyttely liittyy Merivoimien ja Helsingin puolustuksen mielenkiintoiseen historiaan. Isosaaren isäntä on Helsingin kaupunki. Tämä blogipostaus on kiitos merimuseo Forum Marinumille ja sen tutkija Mikko Meroselle - yhdeltä innokkaalta kulttuurihistorian harrastajalta, jonka mielestä vain vaivannäkö kannattaa.   

                    Vuonna 2022 lähtöpaikka oli LYYPEKINLAITURI ja alus  m/s Viapori.

© Forum Marinum

Forum Marinum- näyttelyyn, 2022.

"Ei arvannut Isä-Korhonen Kolariin 50-luvulla asettuessaan, että jälkipolvi kymmenentenä kesänä (hänen kuolemansa jälkeen, 2012) pääsee kulkemaan  torpedomies Korhosen jälkiä... maalla ja merellä, saaristoaluksella Lyypekinlaiturista Isosaaren Peninniemeen." (Katariina Korhonen, tytär.)

MITÄ TORPEDOKOEASEMALLA TEHTIIN?

Teksti: mikko.meronen@forum-marinum.fi

Käytännössä Isosaaren torpedokoeasemalla koeammuttiin ja kunnostettiin torpedoja.

Laitos ei ollut mitenkään erityisen salainen vaan normaali osa Merivoimien toimintaa.

 

Käytännössä torpedoja käyttivät meillä 1930-1940 -luvuilla moottoritorpedoveneet sekä sukellusveneet. Aiemmin 1920-luvulla oli ollut käytössä myös kookkaampia torpedoveneitä.

Sodan jälkeen rauhansopimuksessa moottoritorpedoveneet ja sukellusveneet kiellettiin, joten torpedoja käyttävät alukset vähenivät. Torpedo aseena ei sinänsä ollut kielletty.

Miksi tarvittiin torpedokoeasema?

Torpedot olivat tuolloin kaikkein kallein ja monimutkaisin asejärjestelmä. Niissä esiintyi paljon erilaisia häiriöitä ja erilaiset testit ja tutkimukset olivat välttämättömiä torpedojen korjaamiseksi ja parantelemiseksi.

Torpedoammunnassa tähtäys oli haastavaa ja tähtäyksen onnistumiseksi ja ennakkopisteen määrittelemiseksi piti tietää vihollisaluksen nopeus, arvioida lähestymiskulma  - mutta piti tietää myös oman torpedon nopeus.

Oman torpedon nopeuden määrittämiseksi siis piti jokainen käytetty torpedo aina säännöllisin väliajoin koeampua ja mitata jokaisen torpedoyksilön ominaisuudet. Tämä oli siis torpedokoeaseman tärkein tehtävä.

Sodan aikana ja erityisesti sodan lopulla oli onnistuttu vielä hankkimaan uusia torpedoja Saksasta.

Saksasta hankitut neuvostoliittolaiset sotasaalistorpedot piti palauttaa Neuvostoliittoon, mutta siitä huolimatta Suomeen jäi varsin suuri määrä pääasiassa italialaisia torpedoja.

Vuosina 1940-43 oli hankittu Italiasta uusia torpedoja tuolloin rakenteilla olleita moottoritorpedoveneitä varten.

Näitä kutsuttiin saapumisvuoden mukaan T/40, T/41 tai T/42 malleiksi vaikka kyseessä oli siis sama torpedomalli. Yleisesti niitä kutsutaan tyyppinimellä  T/40. 

Niissä oli ollut joitakin ongelmia joita koetettiin ratkaista sodan aikana ja työ muistaakseni jatkui edelleen sodan jälkeen. 

Lisäksi oli saatu aivan sodan lopulla Saksasta alun perin lentokonetorpedoksi suunniteltua italialaista torpedomallia jota meillä kutsuttiin T/44 nimellä.

Sen testaaminen todennäköisesti jatkui sodan jälkeen.

Vanhat kuvat ovat ylimatruusi, torpedomies Korhosen perua. 

Leveä laituri oli Merivoimien kaiken toiminnan edellytys.

Vinssin kantokyky "testissä".

Laiturilta tapahtui myös työhön liittyvä meno-paluu -veneliikenne. Kuvan vene on    varustettu Merivoimien Suomen lipulla. Torpedomies näyttäisi istuvan ikään kuin airueena lipun edessä (vas. 1.)

"Merimies on erimies."

"Eikka, Timo, Arska, Masa ja minä. Kun ilta ehtii..."

Torpedo ja sen asemapaikka. Korhonen lähinnä ovikilpeä ja ovea.

"Komentaja vieraanamme."

                  

"Meidän koko poppoo."

"Hiiuli hei!" Laineet lyö rantakalliolle, huolta ei...

"Nuorimmaiset." 

"Olen väsynyt", on Korhonen (kuvassa) kirjoittanut kuvan taakse.  
Puinen moottoritorpedovene, miehet "rautaa".

Taustalla torpedokoeasema. Merivoimien normaalitoimintaa Isosaaren Peninniemessä 1947 - 1949. 

Sodan päättymisestä ei  ole kauan...Vuodesta 1944 lähtien Merivoimien Helsingin tukikohta toimi osana rauhanaikaista Merivoimien toimintaa.


Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut pätkääkään!

Sulo Korhosen (ylärivi, oikealta ensimmäinen) kantakortissa lukee, että kuvan kokki- ja stuerttikurssi (8/1948 - 12/1948) on pidetty Merivoimien Helsingin tukikohdassa. 

Kuvan tunnistamiseen (Facebookin ryhmässä) osallistuneen alan asiantuntijan mukaan kantakorttiin on kirjattu seuraavat tiedot:  

Korhonen liittyi 16.2.1947 merivoimiin, ja siirtyi 21.2.1947 torpedomieheksi Helsingin tukikohtaan (HelTKK), joka kuului tuolloin (4.12.1944 alkaen) merivoimien rauhanajan kokoonpanoon. 

Sulo työskenteli Isosaaressa torpedomiehenä lähes vuoden, kunnes 7.1.1948 komennettiin meripataljoonan asealan työkurssille. Tämä toteutettiin Turun laivastoasemalla (on nykyinen rannikkolaivaston tukikohta Turun Pansiossa).  Majoitus hoitui Pansiossa olleissa parakeissa. Vuoden 1947 tammikuun kurssi puolestaan oli majoitettu koeluonteisesti Pansion luolastoon.

Tämän asekurssin jälkeen, 7.5.1948, hän sai komennuksen takaisin torpedomieheksi Helsingin tukikohtaan eli Isosaarelle, kunnes 10. elokuuta 1948 aloitti kokki- ja stuerttikoulun HelTKK:ssa.

Koulutuksen päätyttyä Sulo sai komennuksen takaisin omaan yksikköönsä 21.12.1948. Kaksivuotinen sitoumus merivoimiin päättyi 15.2.1949. 

2000-luvulla toteutuneen haastattelutuokion perusteella Korhosen tyttärenpojalle selvisi syy, miksi Korhonen ei jatkanut sitoumustaan merivoimissa. - Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut pätkääkään!

Torpedomies Sulo Korhonen (1923 – 2012)

Sulo Veikko Gunnar Korhonen oli syntynyt Rautalammilla 8.1. 1923. Isänsä puolelta hän kuului Rautalammin Korhosiin, Vaajasalmen päähaaraan ja Ruokoniemen alahaaraan. Äitinsä (Anna) puolelta kuulumme Rautalammin Rosseihin, Salmen sukuhaaraan.

Sulon sotilaspassiin antama tieto isänsä nimestä (Reino) on teknisesti oikein, vaikka Reinhold-isän varhainen kuolema vuonna 1929 oli hajottanut koko suuren lapsuusperheen.  Sulosta oli tehty heti 7-vuotiaana kunnan orpo huutolaispoika, jolla ei ollut isää – vain Isäntiä.

Sulo kävi kansakoulun ja rippikoulun Rautalammilla. Kouluajalle oli sattunut muutama lasta ymmärtävä ja rohkaisevan äidillinen opettaja. Niinpä koulukokemukset olivat olleet hyviä. Lopulta myöhemmässä isäntärenki-iässä Sulon onnistui ansaita myös onnistumisen kokemuksia. Nämä itsetuntoa rakentavat kokemukset turvasivat Sulon kasvun itsensä näköiseksi, omillaan pärjääväksi nuoreksi mieheksi.

Kun talvisota 1939 syttyi, Sulo oli renkinä Vehkamäen talossa. Koska talossa ei ollut radiota, kävelivät Isäntä ja renki-Sulo (16 v.) päivittäin parin kilometrin matkan naapuritaloon, missä kuuntelivat ”iltaseitsemän radiouutiset” ja – näin pysyttiin sota-ajan tapahtumien tasalla.

Melko pian Jatkosodan syttymisen jälkeen tuli Sulon vuoro käydä kutsunnoissa, ja siirtyä Rautalammilta Riihimäelle juuri 19 vuotta täyttäneenä 1942. Siellä hän vannoi sotilasvalan, kunnes heinä-elokuun vaihteessa tuli lähtö Syvärille. Näin alkoi Sulon rintamasotilaan ura. Jatkosota kuljetti häntä rintamalta toiselle, ja hän oli mukana ratkaisevissa Tali-Ihantala -taisteluissa. 2000-luvun alussa hän kävi näyttämässä pojalleen ja tyttärenpojilleen (2) Konkkalanvuoren ja muut paikat.

Omissa muistelmissaan Sulo on kirjoittanut ”Tapaus leipähyökkäyksestä”, jolla hän tarkoitti sotilaspassiinsakin merkittyä Suuren Kuzrajärven taistelua (19.-27.3.1943). Sulo kuului kapteeni Jukka Malmivaaran vahvennettuun III/JR50 -ryhmään. 

Sulon jälkipolville tästä taistelusta on nyttemmin tullut puhutteleva ja arvokas ”nuoren Sulon sotatarina”, sillä taistelun etulinjassa valokuvannut (ja filmannut) tiedotuskomppanian kuvaaja, Carl Gustav Rosenqvist onnistui uhkarohkeassa tehtävässään. Hänen kuvissaan Sulo on helppo tunnistaa. Tutkija Antti Rämänen auttoi alla olevan SA-kuvan löytymisessä.

Korhonen, 19. - 27.3.1943. 

Nyt tiedämme varmasti, että vuonna 2012 poisnukkuneen Sulo-isämme sotamuistot ja kriittiset näkemykset maailman ja Suomen lähentymisestä tai etääntymisestä kestävät ja kantavat…Nyt on helppo sanoa, että hän oli oikeassa.

Sulon jatkosota jatkui Lapin sotana, joka hänen kohdallaan alkoi Tornion maihinnoususta (1. lokakuuta) ja päättyi Muonion taisteluihin marraskuussa 1944.

Kantakorttinsa mukaan Sulo oli jalkaväen sotilas, korpraali ja hän kuului 11. rykmenttiin, 3. pataljoonaan ja 10. komppaniaan. Hänet oli koulutettu konepistooliampujaksi ja hän toimi taistelulähettinä.

Vuonna 1923 syntyneen Sulon rintamavuosia olivat ajanjakso heinäkuusta 1942 marraskuuhun 1944. Vaikka ajanjakso oli suhteellisen lyhyt, se oli merkittävin aika hänen elämässään. Hän selvisi mutta kuljetti kokemuksia mukanaan elämänsä loppuun asti. Sota muokkasi Suloa ensisijaisesti rauhan ajan tuntemattomaksi veteraaniksi.

Suurimmaksi haasteeksi sodan päättymisen jälkeen nousi ulkopuolisuuden kokemus. Vanhojen sotajermujen rinnalla Sulo näytti yksinäiseltä huutolaispojalta, jonka ei enää tarvinnut taistella isänmaan puolesta – sen sijaan taistelu rahasta, työpaikasta, leivästä ja omasta paikasta oli alkamassa.

Sodan jälkeen Sulo kuljeskeli kuin kulkumies konsanaan nuoremman velipoikansa kanssa. Asemapaikkana toimi Riihimäki, missä lasitehtaan ulkotyöt työllistivät jonkun aikaa. Muistojen mukaan hän halusi ja pyrki saamaan valtion tarjoamia töitä. Hakijoita oli paljon. 

Rajavartiolaitos palkkasi miehiä enemmän kuin tekemistä riitti. Sulokin laittoi hakemuksen ja aloitti rajajääkärinä (9.9.1946) Rovaniemellä. Järkevää tekemistä ei Viirinkankaan esikunnassa riittänyt, joten hän erosi Rajasta (15.2.1947) – ja sai siirron merivoimiin, 16.2.1947. 

Vuodet 1947 – 1949 Sulo palveli värvättynä Isosaaren torpedoasemalla. Hän on kirjoittanut lyhyesti: ”Siellä korjattiin ja koeammuttiin torpedot, tietenkin vain ilman taistelukärkiä. Niissä hommissa kului kaksi vuotta, ja taas oli ammatinvalinta edessä. Ei tuntunut löytyvän sopivaa työtä.”

Myöhemmässä haastattelussa (2004) Sulo on lapsenlapselleen kertonut eniten katuneensa sitä, että jätti matruusin tehtävät. Jonkinlaiseksi ansaksi lienee koitunut se, kun hänet oli komennettu kokki- ja stuerttikurssille (1948) – vaikka kokkaaminen ei ”kiinnostanut pätkääkään”!

 Sulon loppuelämä alkoi 1956

Sulon loppuelämän kohtaloksi koitui Lappi – olihan hän myös Lapin sodan veteraani. Lappiin Sulo tuli 1950-luvun suurille metsätyömaille. Lapin ja Koilliskairan (Savukoski) suuret savotat houkuttelivat ”lentojätkiä”. Savukosken ja Rovaniemen kairojen kautta Sulo löysi itsensä Lapin länsikairasta eli Tornionlaaksosta, Kolarista. Kolarin järvikylissä oli Kemi-yhtiön ja Metsähallituksen savotoita, Kolarin Luosussa niin ikään. 

Elettiin 50-luvun puoliväliä. Tansseja järjestettiin. Sulo tapasi Sieppijärvellä syntyneen Vienon yhdellä tanssireissulla. Pariskunta vihittiin yhteen 1956. Perhe rupesi kasvamaan. Vieno teki töitä paikallisen osuuskassan kassanhoitajana. Sulo kävi metsätöissä. Asuttiin ensimmäiset vuodet osuuskassan yläkerrassa. Sulo rakensi oman talon, Jalkalan, josta niin ylpeä oli. Sinne muutettiin 1962 koko perhe; kolme lasta. Neljäs syntyi 1971.

TVH:n (Tie- ja vesirakennushallitus) sekatyömiehestä Sulo opiskeli itsensä tietyömaiden työnjohtajaksi. Saman firman palvelusvuodet tulivat täyteen 1982, jolloin Sulolle myönnettiin rintamaveteraanin varhaiseläke. Loppua kohti parantunut avioliitto päättyi Vienon kuolemaan tammikuussa 2007. Yhteiset eläkevuodet olivat olleet kulta-aikaa: kaikki hyvä yhteisöllisyys satoi lastenlasten laariin!

Sulon elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, vaikka eriomainen tanssijakin hän lienee aikoinaan…

Torpedomies Sulo Korhosta voi kuvailla eri sanoilla kuin työnjohtaja Korhosta tai urheilija-Suloa tai … Silti voi sanoa, että ehdottomasti ominaisinta Suloa oli itsenäisyys. Hän halusi elää omannäköistä elämäänsä omana itsenään – loppuun asti. Häntä ei voi edes ajatella tarrautuneena lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa – edes vaimonsa poismenon jälkeen. 

Sulosta voi sanoa, että hän teki sitkeän sujuvasti aina parhaansa ja että hän sai paljon aikaan. Savolaisjuuristaan hyvinkin tietoisena Sulolla oli hyvä tuntuma rehelliseen arvomaailmaansa. Koulutusta ja sivistystä hän arvosti, tiesi jääneensä itse ilman.

Veteraani-isälle. 

Meille olet metsä, riista, marjat ja latu siellä, 

olet maantie ja työmaa,

olet itsenäisyyspäivä ja uskomme tulevaisuuteen.

Isä, meille olet elämänasenne ja sinnikkyys siinä,

olet kirja ja kynä, kättesi työt, oma koti, 

olet korkea ikä, ja uskallus elää.

 Kiitos Isä!

_________________________________________________

➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰

Kaikki Isosaaren torpedoasemaan liittyvä alkuperä- ja tutkimustieto sekä  näyttelyn järjestäminen:

Turun Forum Marinum-merimuseo & mikko.meronen@forum-marinum.fi  

Sulo Korhosen Torpedomies -tarinasta on nyt tullut yksi osa isäni, Sulo Korhosen elämäntarinaa, jonka dokumentoinnista vastaan jälkipolville. 

➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰