Kirjoittaminen, lukeminen ja siltojen rakentaminen eilisen ja huomisen välille inspiroi.

1. Marja Pirttivaara. Juuresi näkyvät. Geneettisen sukututkimuksen ABC. (2017)

   

Geneettisen sukututkimuksen perustiedot olen oppinut Marja Pirttivaaralta. Kun julkaisin kirjani Peiliin katsomisen paikka "---" Kolarissa kesällä 2019, julkaisujuhlaan otti osaa Marja Pirttivaara pitämällä samassa yhteydessä innostavan luennon siitä, mitä geneettinen sukututkimus on ja mitä se tuloksillaan kertoo. Historiallinen  ja geneettinen sukututkimus yhdessä toimivat yhteensopivan parivaljakon tapaan. Laukalle on lähdetty, jos into on hienotunteisuutta suurempaa.     

 

2. Kari ja Maija Paavilainen. Kirjapaja, Helsinki Isovanhemmat kertovat. Mummolan kirja.

 

Isoäitinä, mummona uskon siihen että elämä on lahjoista suurin ja että elämänpuussa oma paikkani on elää oksana ikiaikaisessa rungossa. 

Lapsi kasvaa tähän maailmaan esivanhempiensa avulla samalla tavoilla kuin omenapuu kiinnittyy puutarhan maaperään JUURILLAAN. Lapsi on tuore oksa elinvoimaisessa rungossa. Hän on ainutlaatuinen ja ainutkertainen omana itsenään, omalla paikallaan sukupuuta.

Tähän kirjaan on tallennettu vähäsen tietoa ja joitakin muistoja lastenlasten isovanhemmista. 

Maailma on muuttunut ja muuttuu entistä kovemmalla vauhdilla. Ihminen ihmisenä ei. Silti voidaan kysyä, kasvaako nykymaailman lapsi tähän  maailmaan esivanhempiensa avulla. Kuuluvatko isovanhemmat nykylapsen maailmaan? 

Kyllä isovanhempien pitäisi kuulua jokaisen nykylapsenkin elämään. Isovanhempien kertomukset, muistot ja elämänkokemus luovat siltoja eilisestä huomiseen ja kiinnittävät lapsen hänen omimpaan henkiseen perintöönsä. Tarinoiden kautta lapsi oppii tuntemaan läheisiään. Kun tietää, miten esivanhemmat elivät ja mistä he tulivat, ymmärtää paremmin omia vanhempiaan ja ehkä itseäänkin. Itseymmärryksen polulle pääseminen vaatii henkistä työtä. Silti joitakin asioita pystyy ymmärtämään ehkä vasta sitten (tai sen jälkeen), kun on saanut omia lapsia tai lapsenlapsia.

3. Rautalammin Korhosten kuusi vanhinta sukupolvea. Toimittanut Hannu Korhonen.

4. Laurilan Sirpan kirjoittajakurssilla "Minun matkani" Oulun kristillisellä koululla (2024).

5. Asta Raami. Älykäs intuitio ja miten käytämme sitä (2016).

Olemme yhteydessä toisiin ja toisaalle (s. 197). Merkitykselliset kohtaamiset jättävät jäljen (s. 208). Erityislaatuinen tietäminen on luonnollista (s. 228).

6. Julia Cameron. Tie luovuuteen. Henkinen polku syvempään luovuuteen. (2021)

Turvallisuudentunteen elvyttäminen (s. 55). Identiteetin löytäminen (s.81).  Voiman elpyminen. Synkronisiteeetti (s. 109). Yhteyden löytäminen (s. 193) Vahvuuden elpyminen (s. 211).

7. Hector Garcia. Francesc Miralles. IKIGAI. Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain. (2018) .

Surullisen lääkärin tapaus (s. 68). Logoterapiasta Igigaihin. Elämäntarkoituksen yhteys pitkään, hyvään elämään (s. 59). Resilienssi ja wabi-sabi. Kuinka kohdata ongelmat ja elämänmuutokset vailla stressin ja ahdistuksen vanhentavaa vaikutusta (s.159).

8. Stefanos Xenakis. LAHJA. Miten nauttia elämästä ja nähdä ihmeitä kaikkialla. 

9. Maaret Kallio. Mielenrauha.

10. Mirja Heikkilä. (2021). Herkkäkorvainen tyttö sisältää 17 kertomusta, joissa on sadun voima ja viisaus. Satukertomukset herättävät lukijan tunteet ja auttavat ymmärtämään itseä ja toista.

Herkkäkorvaisesta tytöstä on tullut keskustelukaveri minullekin, joka haluan miettiä elämän peruskysymyksiä: kuka olen, mitä tarvitsen ja haluan, mikä on tehtäväni täällä ja miten elää toisten ihmisten kanssa. Julkaisen sadun kirjoittaja @Mirja Heikkilän luvalla. 

HERKKÄKORVAINEN TYTTÖ
Syntyipä kerran tyttö, jonka korvat olivat suipot ja hennot. "Lapsella on keijukaisen korvat", äiti sanoi. Tyttö sai nimen Aina. Hän kasvoi ja hänen korvansa muuttuivat samannäköisiksi kuin sinulla ja minulla. Mutta kukaan ei arvannut, että ne olivat erityisen herkät. 

Jo aivan pienokaisena Aina kuuli tarkasti huolettoman naurun ja laulun, mutta myös tokaisut, kovat pyynnöt ja voimakkaat sanat. Kun joku nauroi ja lauloi, Aina nauroi ja lauloi mukana. Kun hän kuuli kireitä, pelokkaita tai vihaisia ääniä, hänelle tuli paha ja surullinen olo. 
Aina ei halunnut olla surullinen. Hän huomasi, että jos hän kuuntelee toisten huolia, näiden on helpompi olla. Korvat tulivat yhä herkemmiksi. Ne huomasivat puoleksi sanotun sanan tai pidätetyn huokauksen.

Tieto lapsen ihmeellisistä korvista ja lohduttavasta kuuntelusta levisi maakuntaan. Vanhat ja nuoret, naiset ja miehet tulivat hänen luokseen. Ainan korvat kuuntelivat ja ihmiset helpottuivat.
Yksin ollessaan Aina kuuli joskus outoa helinää. Kun mitään ei näkynyt, hän arveli kuulleensa linnun laulua ja unohti äänen. 
Eräänä päivänä nuori nainen oli kertomassa murhettaan. "Eikä minulla sen jälkeen enää ole ollut..." nainen sanoi. "Mitä?" Anna kysyi. "---" Aina näki naisen suun liikkuvan, mutta ei kuullut mitään. "Sano uudestaan. Mitä sinulla ei ollut?" tyttö toisti. "---" 
Ei vieläkään mitään kuulunut. 

Aina säikähti. Hän ravisteli päätään ja puhdisti korvat, mutta mikään ei auttanut. Hän oli tullut kuuroksi.
Tyttö purskahti itkuun ja juoksi rantaan. Kuuntelija ei kuullut laineiden liplatusta eikä haapojen kohinaa. Aina istui rannalla viisi päivää ja viisi yötä. 

Viidennen päivän iltana Aina säpsähti. Mikä soi? Jokin helisi. Mistä ääni tuli? Ympärillä olivat vain rannan hiekka, kivet ja vesi sekä puut, kuten muinakin päivinä. Helinä voimistui ja Aina huomasi, että ääni kuului hänen sisältään. Hän kurkisti sydämeensä. Sieltä katsoi takaisin sirokorvainen tyttö, joka oli hyvin surullisen näköinen.
Kuka tuo on, Aina ajatteli ensin. Sitten hän ymmärsi. Helinä oli hänen sydämensä ääni. Hän oli sulkenut korvansa omilta asioiltaan ja lohduttanut muita. 
Aina jäi rannalle. Hän kuunteli sydäntään, lohdutti sydäntään ja teki kuten sydän sanoi. 

Viiden päivän ja viiden yön kuluttua hän huomasi kuulevansa kohinaa. Aallot kohisivat ja haavat havisivat. Tuuli suhisi heinissä. Aina istui hiljaa ja kuunteli itseään ja rantaa. 
Kului vielä viisi päivää ja viisi yötä. Viidennen päivän iltana Aina palasi kotiinsa. Siellä oli joukko ihmisiä huolineen häntä odottamassa. Ensimmäinen juoksi vastaan ja aloitti hengästyneenä:
 "---"

Aina näki, että puhujan suu liikkui, mutta ei kuullut mitään. "Minä en pysty enää kuuntelemaan. Korvani ovat tulleet kuuroiksi huolille", Aina sanoi.
Se oli totta. Hän kuuli vain iloiset ja rohkaisevat sanat, samoin sellaiset sanat, jotka lohduttivat. Vuosien kuluessa korvat jälleen raottuivat ihmisten murheille. Mutta jos surullista puhetta kuului liikaa, Aina tuli kuuroksi. Hän oppi, että ensin täytyy kuunnella oman sydämen ääntä. Sen jälkeen hän tarvitsi laineiden ja puiden äänet. Vasta sitten oli muiden ihmisten äänten vuoro.


 

11. Martti Lindqvist. Toivosta ja epätoivosta.   (2005)

 "Olen vakuuttunut siitä, että herkkyys, välittäminen ja vastavuoroisuus ovat jollakin tärkeällä tavalla yhteydessä siihen, että ihminen on kriisiytyvä olento, joka tavallisesti joutuu elämänsä aikana ainakin jonkin kerran käymään läpi pimeän kulkevan matkan.
Meillä ei olisi luonnostamme pyrkimystä toistemme huomioimiseen eikä myötätuntoisuuteen, ellemme olisi voineet kokea omaa avuttomuuttamme ja armahtavaisuuden merkitystä sen kokemuksen yhteydessä. Uskon siihen, että kaikki välittämisen kulttuuri on syvimmiltään yhteydessä tämänkaltaiseen perustaan. 
"---"
Kärsimys ja haavoittuvuus ovat inhimillisen kulttuurin ydinjuonteita. Jos esimerkiksi hoitojärjestelmät vieraantuvat sen ymmärtämisestä, on vaikea nähdä niille mitään inhimillistä tulevaisuutta. " (Lindqvist)

Koitsansalon kulttuurikasvatit, Esteri Soikkeli Vaattovaara ja August Auvinen, tunsivat Siirtoväen laulun (1940)

Tämän postaukseni tehtäväksi olen itselleni antanut 

1. löytää August Auvisen valokuvia,

2. löytää Siirtoväen laulun (1940) syntytarina.

Jos tiedät jotakin, kirjoita katakorhonen56@gmail.com

Esteri Soikkeli oli syntynyt (1925) suuren talon tyttäreksi Parikkalan kunnan Koitsanlahden Koitsansalolla. Hänen syntymäkotinsa sijaitsi ikiaikaisessa Karjalassa, ja siitä tuli ns. rajan taakse jäänyt paikka. Koitsanlahdesta oli vain toistakymmentä kilometriä uuden rajan taakse.  

Esteri Vaattovaara perusti perheen 1950-luvun alussa Kolarin Vaattojärven kylälle Paavo Vaattovaaran (1918 - 1979) kanssa. Molemmat on haudattu Vaattojärven kylähautausmaalle.

"Lapsuuskodin muisto lämmittää aina mieltäni, missä kolkassa tätä rakasta Suomennientä  kulkenenkin. Sen perinteitä tahdon noudattaa. Kun maailma ahdistaa, pakenen muistoissani kultaiseen lapsuuteen, syntymäkotini turviin. "  

Kaikki Esterin sivistys ja rakkaus, kaikki sietokyky ja mielenmaailma ajatuksineen ovat todellakin saaneet alkunsa rakastavassa syntymäkodissa. 

Oman karjalaissukunsa ja oman Kolarin Vaattojärvelle perustetun tornionlaaksolaisperheensä kunniaksi Esteri kirjoitti, maalasi, piirsi, harrasti lukemista, kirjallisuutta, noudatti ja tallensi perinteitä, harrasti perinnekäsitöitä, kudontaa, ja rikastutti kolarilaista kulttuurielämää suuntautumalla kotoa ulospäin. 

Marraskuussa 1995 Esteri kirjoitti kulttuurisesti rikkaat muistelmansa, ja omakustansi ne kirjaksi. Koska Vaattojärven koulu sai lahjaksi teoksen Sukkana sekä säkkinä, säilyi Esterin arvokas perintö koulun kirjahyllyssä. Uskoakseni (ja toivoakseni) teos on tallessa myös Kolarin kirjaston kotiseutuosaston hyllyssä - tapahtuihan osa Esterin elämäntyöstä paikallisessa Kolarin kirjastossa ja kunnan kirjastolautakunnassa. Koulun aikoinaan saama Esterin kirja säilyy minun kirjahyllyssäni myös uudessa paikassani, Iissä. 

Esterin Heljä-tyttären kanssa teen yhteistyötä tallentaakseni Esterin elämäntyön ääriviivoja myös tänne somemaailmaan, kirjojentuomaa-blogiin.

Muistosikermä torpedomies Korhosesta.

Talin-Ihantalan taistelujen muistotilaisuus 2004 kokosi paikalle eri sukupolvet. Tässä Korhosten perhe, sotaveteraani Sulo, poika Pentti ja tyttärenpojat Arttu ja Ossi.

Tali-Ihantala, 2004. Rintamaveteraani Sulo Korhonen.

Tämän postauksen sisältö:

1. Isäinpäivänä 2024 Isälle.

2. Isosaaren torpedokoeaseman näyttely Isosaaressa, 2022.

3. Mitä torpedokoeasemalla tehtiin? Sulon laivastovuodet 1947 - 1949. Vanhat kuvat torpedomies Korhosen perua. Kuvatekstit samoin.

4. "Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut      pätkääkään!"

5. Torpedomies Sulo Korhonen (1923 – 2012). Katan teksti.  Ote alla.

__________________________________________________________

Suurimmaksi haasteeksi sodan päättymisen jälkeen perheettömälle, nuorelle Sulolle nousi ulkopuolisuuden kokemus. Vanhojen sotajermujen rinnalla Sulo näytti yksinäiseltä huutolaispojalta, jonka ei enää tarvinnut taistella isänmaan puolesta – sen sijaan taistelu rahasta, työpaikasta, leivästä ja omasta paikasta oli alkamassa.

Sodan jälkeen Sulo kuljeskeli kuin kulkumies konsanaan nuoremman velipoikansa kanssa. Asemapaikkana toimi Riihimäki, missä lasitehtaan ulkotyöt työllistivät jonkun aikaa. Muistojen mukaan hän halusi ja pyrki saamaan valtion tarjoamia töitä. Hakijoita oli paljon. 

Rajavartiolaitos palkkasi miehiä enemmän kuin tekemistä riitti. Sulokin laittoi hakemuksen ja aloitti rajajääkärinä (9.9.1946) Rovaniemellä. Järkevää tekemistä ei Viirinkankaan esikunnassa riittänyt, joten hän erosi Rajasta (15.2.1947) – ja sai siirron merivoimiin, 16.2.1947. 

6. Sulon loppuelämä alkoi 1956.

____________________________________________

Isäinpäivänä 2024 Isälle:

Hei, isä. 

Elämä jatkuu, me ihmiset mittaamme aikaa edelleen niin kauan kuin sitä riittää. Yhteiskunnallinen ilmapiiri tosin juuri tällä hetkellä kertoo, että haluamme pikimmiten saada mittaamalla selville myös sen ajankohdan, kun aikamme päättyy eli loppuu. Silti tänään jäin miettimään kuulemaani opetusta siitä, kuinka juuri maallinen aikamme on "rajattoman armon aikaa". 

 

Mutta sinä siis kuolit jo tammikuussa 2012 - ja yhä sinua tutkin -  tänne jättämiesi muistojen ja sukupuumme avulla. Kiitos ajastasi ja elämästäsi, isä!

Jo lapsuusvuosina löysin paljon niitä valokuvia, joita sinulla oli mukanasi, kun tulit sodan jälkeen 50-luvulla Lapin suurille savotoille töihin.

 

Yksi valokuvasi herätti meissä sisaruksissa erityistä huomiota. - Kattokaa, isä on käynyt Kokki-ja stuerttikoulua "jossakin". Itse asiassa se oli meitä huvittava kuvalöytö, sille naurettiin syystä, että emme yksinkertaisesti voineet 60-luvun lapsinasi kuvitella, että voisit tarvittaessa, tai että edes osaisit keittää ruokaa. Niinpä jo varhain velipojat härnäsivät minua lällättämällä: "Ja Katariina keittää perunat!" Ohjeistus kuului "keittiövuoroja jakaneelle" isälle.

Siihen aikaan, kun me "leikimme kotileikkejä" isän perheelleen rakentamassa "omassa mökissä", kellekään meistä ei tullut mieleenkään, että Rautalammin metsäpitäjässä kansakoulunsa käynyt huutolaispoika olikin elämänkokemukseltaan varsin rikas ihminen. 

Kesti itseltäni kasvaa mummoksi omille lapsenlapsilleni ennen kuin kykenin ymmärtämään isäni arvon minuakin rakastaneena isänä. Itse asiassa löysin sen aidon ja hyvän isän, millaiseksi hän oli kasvanut, vasta lyhyen ja viimeisen sairaalaviikkonsa aikana, kun kävin päivittäin rasvaamassa hänen jalkapohjat ja nilkkansa.

Tämän postaukseni tarkoitus on kunnioittaa isän elämäntyötä kertomalla hänen sodanjälkeisestä "merimiesajastaan" - tuntui todellakin ihmeelliseltä sattumukselta, että savolaispoika ehti etsiä elämänsä nuoruusvuosina itseään myös tekemällä töitä (värvättynä matruusina) Suomen laivastossa. 

Isosaaren torpedokoeaseman näyttely Isosaaressa, 2022.

Näyttely liittyy Merivoimien ja Helsingin puolustuksen mielenkiintoiseen historiaan. Isosaaren isäntä on Helsingin kaupunki. Tämä blogipostaus on kiitos merimuseo Forum Marinumille ja sen tutkija Mikko Meroselle - yhdeltä innokkaalta kulttuurihistorian harrastajalta, jonka mielestä vain vaivannäkö kannattaa.   

                    Vuonna 2022 lähtöpaikka oli LYYPEKINLAITURI ja alus  m/s Viapori.

© Forum Marinum

Forum Marinum- näyttelyyn, 2022.

"Ei arvannut Isä-Korhonen Kolariin 50-luvulla asettuessaan, että jälkipolvi kymmenentenä kesänä (hänen kuolemansa jälkeen, 2012) pääsee kulkemaan  torpedomies Korhosen jälkiä... maalla ja merellä, saaristoaluksella Lyypekinlaiturista Isosaaren Peninniemeen." (Katariina Korhonen, tytär.)

MITÄ TORPEDOKOEASEMALLA TEHTIIN?

Teksti: mikko.meronen@forum-marinum.fi

Käytännössä Isosaaren torpedokoeasemalla koeammuttiin ja kunnostettiin torpedoja.

Laitos ei ollut mitenkään erityisen salainen vaan normaali osa Merivoimien toimintaa.

 

Käytännössä torpedoja käyttivät meillä 1930-1940 -luvuilla moottoritorpedoveneet sekä sukellusveneet. Aiemmin 1920-luvulla oli ollut käytössä myös kookkaampia torpedoveneitä.

Sodan jälkeen rauhansopimuksessa moottoritorpedoveneet ja sukellusveneet kiellettiin, joten torpedoja käyttävät alukset vähenivät. Torpedo aseena ei sinänsä ollut kielletty.

Miksi tarvittiin torpedokoeasema?

Torpedot olivat tuolloin kaikkein kallein ja monimutkaisin asejärjestelmä. Niissä esiintyi paljon erilaisia häiriöitä ja erilaiset testit ja tutkimukset olivat välttämättömiä torpedojen korjaamiseksi ja parantelemiseksi.

Torpedoammunnassa tähtäys oli haastavaa ja tähtäyksen onnistumiseksi ja ennakkopisteen määrittelemiseksi piti tietää vihollisaluksen nopeus, arvioida lähestymiskulma  - mutta piti tietää myös oman torpedon nopeus.

Oman torpedon nopeuden määrittämiseksi siis piti jokainen käytetty torpedo aina säännöllisin väliajoin koeampua ja mitata jokaisen torpedoyksilön ominaisuudet. Tämä oli siis torpedokoeaseman tärkein tehtävä.

Sodan aikana ja erityisesti sodan lopulla oli onnistuttu vielä hankkimaan uusia torpedoja Saksasta.

Saksasta hankitut neuvostoliittolaiset sotasaalistorpedot piti palauttaa Neuvostoliittoon, mutta siitä huolimatta Suomeen jäi varsin suuri määrä pääasiassa italialaisia torpedoja.

Vuosina 1940-43 oli hankittu Italiasta uusia torpedoja tuolloin rakenteilla olleita moottoritorpedoveneitä varten.

Näitä kutsuttiin saapumisvuoden mukaan T/40, T/41 tai T/42 malleiksi vaikka kyseessä oli siis sama torpedomalli. Yleisesti niitä kutsutaan tyyppinimellä  T/40. 

Niissä oli ollut joitakin ongelmia joita koetettiin ratkaista sodan aikana ja työ muistaakseni jatkui edelleen sodan jälkeen. 

Lisäksi oli saatu aivan sodan lopulla Saksasta alun perin lentokonetorpedoksi suunniteltua italialaista torpedomallia jota meillä kutsuttiin T/44 nimellä.

Sen testaaminen todennäköisesti jatkui sodan jälkeen.

Vanhat kuvat ovat ylimatruusi, torpedomies Korhosen perua. 

Leveä laituri oli Merivoimien kaiken toiminnan edellytys.

Vinssin kantokyky "testissä".

Laiturilta tapahtui myös työhön liittyvä meno-paluu -veneliikenne. Kuvan vene on    varustettu Merivoimien Suomen lipulla. Torpedomies näyttäisi istuvan ikään kuin airueena lipun edessä (vas. 1.)

"Merimies on erimies."

"Eikka, Timo, Arska, Masa ja minä. Kun ilta ehtii..."

Torpedo ja sen asemapaikka. Korhonen lähinnä ovikilpeä ja ovea.

"Komentaja vieraanamme."

                  

"Meidän koko poppoo."

"Hiiuli hei!" Laineet lyö rantakalliolle, huolta ei...

"Nuorimmaiset." 

"Olen väsynyt", on Korhonen (kuvassa) kirjoittanut kuvan taakse.  
Puinen moottoritorpedovene, miehet "rautaa".

Taustalla torpedokoeasema. Merivoimien normaalitoimintaa Isosaaren Peninniemessä 1947 - 1949. 

Sodan päättymisestä ei  ole kauan...Vuodesta 1944 lähtien Merivoimien Helsingin tukikohta toimi osana rauhanaikaista Merivoimien toimintaa.


Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut pätkääkään!

Sulo Korhosen (ylärivi, oikealta ensimmäinen) kantakortissa lukee, että kuvan kokki- ja stuerttikurssi (8/1948 - 12/1948) on pidetty Merivoimien Helsingin tukikohdassa. 

Kuvan tunnistamiseen (Facebookin ryhmässä) osallistuneen alan asiantuntijan mukaan kantakorttiin on kirjattu seuraavat tiedot:  

Korhonen liittyi 16.2.1947 merivoimiin, ja siirtyi 21.2.1947 torpedomieheksi Helsingin tukikohtaan (HelTKK), joka kuului tuolloin (4.12.1944 alkaen) merivoimien rauhanajan kokoonpanoon. 

Sulo työskenteli Isosaaressa torpedomiehenä lähes vuoden, kunnes 7.1.1948 komennettiin meripataljoonan asealan työkurssille. Tämä toteutettiin Turun laivastoasemalla (on nykyinen rannikkolaivaston tukikohta Turun Pansiossa).  Majoitus hoitui Pansiossa olleissa parakeissa. Vuoden 1947 tammikuun kurssi puolestaan oli majoitettu koeluonteisesti Pansion luolastoon.

Tämän asekurssin jälkeen, 7.5.1948, hän sai komennuksen takaisin torpedomieheksi Helsingin tukikohtaan eli Isosaarelle, kunnes 10. elokuuta 1948 aloitti kokki- ja stuerttikoulun HelTKK:ssa.

Koulutuksen päätyttyä Sulo sai komennuksen takaisin omaan yksikköönsä 21.12.1948. Kaksivuotinen sitoumus merivoimiin päättyi 15.2.1949. 

2000-luvulla toteutuneen haastattelutuokion perusteella Korhosen tyttärenpojalle selvisi syy, miksi Korhonen ei jatkanut sitoumustaan merivoimissa. - Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut pätkääkään!

Torpedomies Sulo Korhonen (1923 – 2012)

Sulo Veikko Gunnar Korhonen oli syntynyt Rautalammilla 8.1. 1923. Isänsä puolelta hän kuului Rautalammin Korhosiin, Vaajasalmen päähaaraan ja Ruokoniemen alahaaraan. Äitinsä (Anna) puolelta kuulumme Rautalammin Rosseihin, Salmen sukuhaaraan.

Sulon sotilaspassiin antama tieto isänsä nimestä (Reino) on teknisesti oikein, vaikka Reinhold-isän varhainen kuolema vuonna 1929 oli hajottanut koko suuren lapsuusperheen.  Sulosta oli tehty heti 7-vuotiaana kunnan orpo huutolaispoika, jolla ei ollut isää – vain Isäntiä.

Sulo kävi kansakoulun ja rippikoulun Rautalammilla. Kouluajalle oli sattunut muutama lasta ymmärtävä ja rohkaisevan äidillinen opettaja. Niinpä koulukokemukset olivat olleet hyviä. Lopulta myöhemmässä isäntärenki-iässä Sulon onnistui ansaita myös onnistumisen kokemuksia. Nämä itsetuntoa rakentavat kokemukset turvasivat Sulon kasvun itsensä näköiseksi, omillaan pärjääväksi nuoreksi mieheksi.

Kun talvisota 1939 syttyi, Sulo oli renkinä Vehkamäen talossa. Koska talossa ei ollut radiota, kävelivät Isäntä ja renki-Sulo (16 v.) päivittäin parin kilometrin matkan naapuritaloon, missä kuuntelivat ”iltaseitsemän radiouutiset” ja – näin pysyttiin sota-ajan tapahtumien tasalla.

Melko pian Jatkosodan syttymisen jälkeen tuli Sulon vuoro käydä kutsunnoissa, ja siirtyä Rautalammilta Riihimäelle juuri 19 vuotta täyttäneenä 1942. Siellä hän vannoi sotilasvalan, kunnes heinä-elokuun vaihteessa tuli lähtö Syvärille. Näin alkoi Sulon rintamasotilaan ura. Jatkosota kuljetti häntä rintamalta toiselle, ja hän oli mukana ratkaisevissa Tali-Ihantala -taisteluissa. 2000-luvun alussa hän kävi näyttämässä pojalleen ja tyttärenpojilleen (2) Konkkalanvuoren ja muut paikat.

Omissa muistelmissaan Sulo on kirjoittanut ”Tapaus leipähyökkäyksestä”, jolla hän tarkoitti sotilaspassiinsakin merkittyä Suuren Kuzrajärven taistelua (19.-27.3.1943). Sulo kuului kapteeni Jukka Malmivaaran vahvennettuun III/JR50 -ryhmään. 

Sulon jälkipolville tästä taistelusta on nyttemmin tullut puhutteleva ja arvokas ”nuoren Sulon sotatarina”, sillä taistelun etulinjassa valokuvannut (ja filmannut) tiedotuskomppanian kuvaaja, Carl Gustav Rosenqvist onnistui uhkarohkeassa tehtävässään. Hänen kuvissaan Sulo on helppo tunnistaa. Tutkija Antti Rämänen auttoi alla olevan SA-kuvan löytymisessä.

Korhonen, 19. - 27.3.1943. 

Nyt tiedämme varmasti, että vuonna 2012 poisnukkuneen Sulo-isämme sotamuistot ja kriittiset näkemykset maailman ja Suomen lähentymisestä tai etääntymisestä kestävät ja kantavat…Nyt on helppo sanoa, että hän oli oikeassa.

Sulon jatkosota jatkui Lapin sotana, joka hänen kohdallaan alkoi Tornion maihinnoususta (1. lokakuuta) ja päättyi Muonion taisteluihin marraskuussa 1944.

Kantakorttinsa mukaan Sulo oli jalkaväen sotilas, korpraali ja hän kuului 11. rykmenttiin, 3. pataljoonaan ja 10. komppaniaan. Hänet oli koulutettu konepistooliampujaksi ja hän toimi taistelulähettinä.

Vuonna 1923 syntyneen Sulon rintamavuosia olivat ajanjakso heinäkuusta 1942 marraskuuhun 1944. Vaikka ajanjakso oli suhteellisen lyhyt, se oli merkittävin aika hänen elämässään. Hän selvisi mutta kuljetti kokemuksia mukanaan elämänsä loppuun asti. Sota muokkasi Suloa ensisijaisesti rauhan ajan tuntemattomaksi veteraaniksi.

Suurimmaksi haasteeksi sodan päättymisen jälkeen nousi ulkopuolisuuden kokemus. Vanhojen sotajermujen rinnalla Sulo näytti yksinäiseltä huutolaispojalta, jonka ei enää tarvinnut taistella isänmaan puolesta – sen sijaan taistelu rahasta, työpaikasta, leivästä ja omasta paikasta oli alkamassa.

Sodan jälkeen Sulo kuljeskeli kuin kulkumies konsanaan nuoremman velipoikansa kanssa. Asemapaikkana toimi Riihimäki, missä lasitehtaan ulkotyöt työllistivät jonkun aikaa. Muistojen mukaan hän halusi ja pyrki saamaan valtion tarjoamia töitä. Hakijoita oli paljon. 

Rajavartiolaitos palkkasi miehiä enemmän kuin tekemistä riitti. Sulokin laittoi hakemuksen ja aloitti rajajääkärinä (9.9.1946) Rovaniemellä. Järkevää tekemistä ei Viirinkankaan esikunnassa riittänyt, joten hän erosi Rajasta (15.2.1947) – ja sai siirron merivoimiin, 16.2.1947. 

Vuodet 1947 – 1949 Sulo palveli värvättynä Isosaaren torpedoasemalla. Hän on kirjoittanut lyhyesti: ”Siellä korjattiin ja koeammuttiin torpedot, tietenkin vain ilman taistelukärkiä. Niissä hommissa kului kaksi vuotta, ja taas oli ammatinvalinta edessä. Ei tuntunut löytyvän sopivaa työtä.”

Myöhemmässä haastattelussa (2004) Sulo on lapsenlapselleen kertonut eniten katuneensa sitä, että jätti matruusin tehtävät. Jonkinlaiseksi ansaksi lienee koitunut se, kun hänet oli komennettu kokki- ja stuerttikurssille (1948) – vaikka kokkaaminen ei ”kiinnostanut pätkääkään”!

 Sulon loppuelämä alkoi 1956

Sulon loppuelämän kohtaloksi koitui Lappi – olihan hän myös Lapin sodan veteraani. Lappiin Sulo tuli 1950-luvun suurille metsätyömaille. Lapin ja Koilliskairan (Savukoski) suuret savotat houkuttelivat ”lentojätkiä”. Savukosken ja Rovaniemen kairojen kautta Sulo löysi itsensä Lapin länsikairasta eli Tornionlaaksosta, Kolarista. Kolarin järvikylissä oli Kemi-yhtiön ja Metsähallituksen savotoita, Kolarin Luosussa niin ikään. 

Elettiin 50-luvun puoliväliä. Tansseja järjestettiin. Sulo tapasi Sieppijärvellä syntyneen Vienon yhdellä tanssireissulla. Pariskunta vihittiin yhteen 1956. Perhe rupesi kasvamaan. Vieno teki töitä paikallisen osuuskassan kassanhoitajana. Sulo kävi metsätöissä. Asuttiin ensimmäiset vuodet osuuskassan yläkerrassa. Sulo rakensi oman talon, Jalkalan, josta niin ylpeä oli. Sinne muutettiin 1962 koko perhe; kolme lasta. Neljäs syntyi 1971.

TVH:n (Tie- ja vesirakennushallitus) sekatyömiehestä Sulo opiskeli itsensä tietyömaiden työnjohtajaksi. Saman firman palvelusvuodet tulivat täyteen 1982, jolloin Sulolle myönnettiin rintamaveteraanin varhaiseläke. Loppua kohti parantunut avioliitto päättyi Vienon kuolemaan tammikuussa 2007. Yhteiset eläkevuodet olivat olleet kulta-aikaa: kaikki hyvä yhteisöllisyys satoi lastenlasten laariin!

Sulon elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, vaikka eriomainen tanssijakin hän lienee aikoinaan…

Torpedomies Sulo Korhosta voi kuvailla eri sanoilla kuin työnjohtaja Korhosta tai urheilija-Suloa tai … Silti voi sanoa, että ehdottomasti ominaisinta Suloa oli itsenäisyys. Hän halusi elää omannäköistä elämäänsä omana itsenään – loppuun asti. Häntä ei voi edes ajatella tarrautuneena lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa – edes vaimonsa poismenon jälkeen. 

Sulosta voi sanoa, että hän teki sitkeän sujuvasti aina parhaansa ja että hän sai paljon aikaan. Savolaisjuuristaan hyvinkin tietoisena Sulolla oli hyvä tuntuma rehelliseen arvomaailmaansa. Koulutusta ja sivistystä hän arvosti, tiesi jääneensä itse ilman.

Veteraani-isälle. 

Meille olet metsä, riista, marjat ja latu siellä, 

olet maantie ja työmaa,

olet itsenäisyyspäivä ja uskomme tulevaisuuteen.

Isä, meille olet elämänasenne ja sinnikkyys siinä,

olet kirja ja kynä, kättesi työt, oma koti, 

olet korkea ikä, ja uskallus elää.

 Kiitos Isä!

_________________________________________________

➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰

Kaikki Isosaaren torpedoasemaan liittyvä alkuperä- ja tutkimustieto sekä  näyttelyn järjestäminen:

Turun Forum Marinum-merimuseo & mikko.meronen@forum-marinum.fi  

Sulo Korhosen Torpedomies -tarinasta on nyt tullut yksi osa isäni, Sulo Korhosen elämäntarinaa, jonka dokumentoinnista vastaan jälkipolville. 

➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰

Serkuilleni, "samoja Rautalammin Vaajasalmen Korhosia ollaan". Tarinamme alkaa Annasta.

Samoja Rautalammin Korhosia ollaan. 

Ytimessä ovat yhteenmenot, avioliitot, uudet perheenjäsenet, sukulaisiksi tulo. 

Perheet toistavat itseään eri sukupolvissa tai sukupolven tasolla.

Anna Rossi Korhonen Pulkkinen (1890 - 1976) 

 

Aloitetaan perheen perustaminen Anna-mummosta ja hänen suhteiden tuloksena syntyneistä uusista Korhosista.  

Anna Adamintytär Rossi Korhonen Pulkkinen syntyi Rautalammilla (Särkisalo 11) 18.4.1890, ja kuoli Karkkilassa Sirkka-tyttären kotihoidossa 86-vuotiaana, 29.12.1976. 

Avioliitto 1911 - 1929. Puoliso Reino Korhonen. 

August Reinhold (Reino) Korhonen  syntyi Rautalammilla 15.12. 1889, kuoli kotona                                                                                                   Rautalammilla (Heinätaival) 39-vuotiaana,                                                                                                  8.9.1929.

Tämä on vihkikuva. Annan ja Reinon avioliitto solmittiin toukokuussa 1911 muutamaa viikkoa aikaisemmin kuin Annan isä-Adam Rossi kuoli. Todistajina ovat toimineet kummankin omat koirat! 
Siinä sai Korhosen Reino-poika kyllä niin sitkeän ja vanhassa Helsingin Pitäjässä sydämensivistyneen vaimon 💫 
 

 

Anna ja Reino Korhosen lapset 

1. August Rikhard (Riku) Korhonen,  1912 - 1968 (55 v.)

2. Aino Eliina (Elli) Korhonen, aviossa Rytkönen, 1914 - 1941 (26 v.)

3. Aada Kerttu (Kerttu) Korhonen, aviossa Näppä, 1917 - 1952 (34 v.)

4. Erik (Erkki) Korhonen, 1919 - 1996 (76 v.)

5.Anna-Liisa (Liisa) Korhonen, 1921 - 1945 (kuolinvuosi arvio; kuvamuisto Liisasta ja Laurista "äitille ja siskolle" Liimattalaan)

6. Sulo Veikko Gunnar (Sulo) Korhonen, 1923 - 2012 (88 v.)

7. Toivo Edvard (Topi) Korhonen, 1926 - 2012 (85 v.)

8. Johannes Ilmari (Jussi) Korhonen, 1928 -  2005 (77 v.) 

  Neito Anna Rossi synnytti Elinan Helsingissä 1905

   

Vuonna 1905 jotakin erityisen vakavaa tapahtui tuolloin 15-vuotiaan Anna Rossin lapsuuskodissa Rautalammin Särkisalossa. 

Äiti Miia (Wilhelmina) oli synnyttänyt 8 lasta aikavälillä 1885 - 1900: Alma, Johannes (Hannes Rossi), Anna (Rossi, meidän tuleva mummomme), Lauri, Elisa, Ida Maria, Henrika ja Kalle. Näistä aikuisiksi ylettyivät puolet eli 4. Miina-äidin "au-lapsi",  Alma hukkui 5-vuotiaana; myös Lauri kuoli 5-vuotiaana. Samana vuonna kuumeeseen kuolivat lapsista Ida Maria kuin myös Henrika.

Oma erityinen vaihe Miina Adaminvaimo Rossin elämässä on Elina, joka kirkon dokumenttien mukaan syntyi vieraspaikkakuntalaisena Helsingissä, 29. marraskuuta 1905. Näihin kirkonkirjoihin Elinan vanhemmiksi on merkitty Miina ja Adam Rossi. Toinen kummeiksi merkityistä ihmisistä on neito Anna Rossi ja toinen torppari Sol. 

Rautalammin kirkonkirjoista löytynyt dokumentti osoittaa, että Anna sai 15-vuotiaana "isänsä luvalla" muuttaa Helsinkiin. Edellisenä vuonna 1904 sinne oli jo lähtenyt Rossien vanhin poika, Hannes. Kartanon muonamieheksi oli päässyt töihin. 

Anna-tyttären kohtalon (vuonna 1905) ratkaisi raskautta seurannut Helsinkiin lähtö. Joku Rautalammin immeisistä (isäntä, loinen, isä, saman kylän poika - joku vain) oli raiskannut lapsen. Syksyllä 1905 vanhemmat itse veivät Anna-tyttärensä Helsinkiin - veljensä hyyryläiseksi Vanhan Helsingin pitäjän kartanoseudulle, oletan.  Anna ei siis Helsinkiin itse muuttanut, vaan vanhemmat veivät hänet pois salatakseen tyttären raskauden ja synnytyksen.   

Ja siellä jossakin, vanhan Helsingin pitäjän maalaistorpassa tai veljensä kortteeripaikassa -  mahdollisesti vanhempiensa ja velimiehen avustamana, synnytti Anna tyttövauvan - Elinan.  

Miina ja Aatami kävivät näyttämässä vauvaa vieraspaikkakuntalaisseurakunnan papille, ja näin he ilmoittautuivat itse vauvan vanhemmiksi. Oletettavasti vastasynnyttänyt Anna-tytär oli itse mukana pappilassa, sillä hänet oli ilmoitettu neitokummiksi. 

Kun lapsen syntymä näin saatiin "tapahtuneena asiana" virallisesti kirjoihin kirjattua, lähtivät vanhemmat vastasyntyneen kanssa takaisin Savoon, Rautalammille. Kotiosoitteekseen he olivat ilmoittaneet Kivimäen torpan. 

KUVA-AARRE numero 1. Pyykönen, Rautalampi. 1911. 

Kuvassa neito Anna Rossin Helsingissä (1905) synnyttämä tytär, Elina noin 7-vuotiaana kuvattuna "kasvatusäitinsä" Miinan ja velimies-Kallen (s. 1900) kanssa. Kuvan ajankohta on 1911, jolloin Vilhelmina lähti Kallen ja Elinan kanssa Hannes-poikansa tykö Helsinkiin ja sitä kautta vanhimman tyttärensä Elisan avustuksella siirtolaiseksi Amerikkaan.   

 

Anna-tytär jätettiin Helsinkiin töihin. 

Annan varhainen, merkityksellisin elämänjakso (1905 - 1911) sai luvan alkaa. Tässä vaiheessa tarinaa en tämän enempää pysähdy kuvaamaan Annan Helsingin vuosia. Palaan niihin kirjoittamalla itsenäisen tarinan siitä, mitä eväitä Anna sai tulevaisuuttaan varten ajanjaksolta, jota voi kuvata yhteiskunnallisesti erittäin vaikeaksi ja raskaaksi mutta myös kiihkeäksi. 

Avioliittoaan edeltäneet vuodet 1905 - 1911 Anna-neito eli ja teki töitä 1900-luvun alun vanhassa Helsingin Pitäjässä, monikulttuurisessa, laajenevassa suurtilallisten eli kartanoiden maailmassa.

Siellä hän oli myöhempien Sirkka-tyttärensä (1931) muistojen mukaan ollut mm. kartanopalvelijana eri perheissä. Hän oli oppinut ruotsia, ja monia juutalaiseen kulttuuriin kuuluvia tapoja ja ruuanlaittotaitoja. Hänen tarkoituksensa oli ollut jäädä Helsinkiin pysyvästi, mutta niin vain kävi, että pian sen jälkeen, kun hän oli mennyt Rautalammille "katsomaan sairasta isäänsä", hän tapasi Reino Korhosen eikä "päässyt enää mihinkään". Sirkka muistaa, että Anna-äiti olisi pitkään harmitellut Rautalammille jäämistä. "Ei olis pitänyt tulla tänne!" Kerrotaan, että Annan tyttöystävä oli saanut kuulla, kuinka komea merikapteeni olisi Helsingissä jäänyt kaipaamaan "kaunista Annaansa".

Anna kuitenkin meni töihin Suonenjoen Iisvedellä toimivaan Peuran lankarullatehtaaseen. Hänet vihittiin toukokuussa 1911, ja heti kohta juhannuksena 1911 Annan isä Adam Rossi kuoli. Miina-äiti lähti Kalle-pojan ja Elinan kanssa vuorostaan Helsinkiin. Miinan tarkoitus oli lähteä Helsingin kautta Amerikkaan, ja sinne he yksitellen pääsivätkin, mutta vasta noin 10 vuoden Helsingissä oleskelun jälkeen. Mikä Amerikkaan veti? No, vanhin tytär Elisa Rossi oli mennyt etua, ja onnistunut aika hyvin. Elisa lienee pystynyt lähettämään laivalipun kolmelle Rossille kerran vuodessa. Toisaalta äiti-Miina ja lapset Kalle ja Elina - miten he pärjäsivät Helsingissä vuosikausien ajan muuten kuin tekemällä töitä. 

Miinan ja Aatamin lapsuusperheestä vain Anna ja vanhin veljensä Hannes kiinnittyivät  "uusvanhoille" paikoillensa Suomeen, sillä Hannes perusti perheen ja näin syntyivät "Sipoon Rossien" eli Backas- jälkipolvet. Anna palasi Rautalammille ja avioitui samankylän pojan eli Reino Korhosen kanssa. 

Kuvateksi, alla: 

Anna Rossin aviomies, yhteisten lastensa isä Reinhold (Reino) Korhonen (oik.). Vieressä  Reinon velimies Adolf (Tolppi) Korhonen, ja takana poikien isä August ( Riähkä Uaku) Korhonen. Koska Reino kuoli 1929, on tämä kuva otettu juurikin syyskuuta 1929 juhannusta. 

  

August Reinhold (Reino) Korhonen  syntyi Rautalammilla 15.12. 1889, kuoli kotonaan                                                                                                  Rautalammilla (Heinätaival) 39-vuotiaana,                                                                                                  8.9.1929.

Sulo Korhosen muisto omasta Reino-isästä: "Kertoman mukaan isäni oli kivimies, jota nykyään kutsutaan porariksi. Me asuttiin Rautalammin pitäjässä. Kotimme nimi oli Heinätaival, siellä oli pienehkö mökki. Isä rakensi kivinavetan, jossa oli myös hevostalli. En muista montako lehmää oli tai pientä karjaa. Hevonen oli kuitenkin hyvä, muistini mukaan.

Isästäni minulla on viimeinen muistikuva sellainen, kun hän istui penkillä ja tyynnytteli Toivo-nimistä poikaa, joka on kolme vuotta minua nuorempi veljeni. Sen jälkeen isä tietenkin joutui sairaalaan, ja lääkäri oli kertonut, että hänellä on maksarevähtymä. Todennäköisesti oli kuitenkin syöpä, jota ei siihen aikaan tunnettu. Tähän hän menehtyi.

 Meiltä lapsilta meni isä, perheen elättäjä. Voi vain kuvitella, millaiselta on tuntunut äidistä, kun jäi seitsemän (7) lasta ja velkainen mökki. Siinä meni hevonen, lehmät tietenkin. Kunta lunasti pilkkahintaan mökin maineen, ja meidät lapset sijoitettiin huutolaisiksi ympäri pitäjää, lukuunottamatta vanhinta poikaa, Rikua, joka kelpasi jo rengiksi.

 

                              Leski Anna Korhonen tuli taas äidiksi 1931

Reinon kuoleman jälkeen Anna synnytti Rautalammin Kunnalliskodissa kaksoset, Sirkan ja Mikon. Se tapahtui 16.7.1931. Syntyivät Sirkka ja Mikko Rossi - äitinsä mukaan Rosseja.

Tiedetään, että kaksosten isä on ollut Annan appiukko, Reino-vainaan isä, Riähkä-Uaku, August Korhonen. Omissa muisteloissaan Sulo kirjoittaa, kuinka hän isänsä puolelta muistaa isänsä isän, "jota salassa hänen kuulemattaan kutsuttiin Riähkä-Aukuksi, koska hänen oikea nimensä oli August Korhonen, ja hän oli isäni Reino Korhosen isä, siis  minun pappani." 

Riähkä oli syntynyt 1859, ja hän kuoli  Käpyniemen torpassa 78-vuotiaana vuonna 1937. Koska Reinon äiti oli kuollut jo 1900, oli Riähkä mennyt uusiin naimisiin Eriikka (Riikka) Laatikon kanssa 1910. Luonnnollista oli, että Reinon ja Annan lapsille tästä Riikasta ehti tulla mummo. Riikka kuoli vuotta ennen Riähkää eli 1936. 

Sirkka luovutti suoraan synnytyksen jälkeen Mikon pois kasvattilapseksi. Sirkan Anna sai pitää. 

Sirkka sai jäädä äidin luo. Heinäkuussa 1937 heti Riähkän kuoleman jälkeen Anna meni naimisiin Aapeli Pulkkisen kanssa, ja asettui asumaan Uupuneenmäelle kunnan omistamaan vuokramökkiin. Sirkka oli silloin 6-vuotias ja mökissä asuivat myös Aapelin äiti ja koko joukko velipoikia.

Annan ja Aapelin naimisiinmenon aikoihin mökissä vieraili Annan Elisa-sisko Amerikasta.

Anna-mummon ajatuksena oli ollut, että hän luopuisi myös Sirkasta, ja että Elisa veisi hänet mukanaan. Sirkka on muistellut, kuinka hän matkatavarat pakattuna kävelee Liisa-tädin kanssa linja-autoon aloittaakseen pitkän matkan. Samassa Äiti-Anna on kuitenkin itkien rynnännyt autoon ja perunut Liisalle antamat sanat. "Kuka minua täällä hoitaa, jos sinä viet Sirkan?"

1937. Amerikan täti olisi halunnut sisarensa tyttären, Sirkan mukaansa.

Aapeli Pulkkinen kuoli 22.10.1940. Sirkka muistaa kuolinpäivän kuin eilisen, sillä se mullisti Annan ja tyttären elämän. Kun tieto Aapelin kuolemasta tuli julki, haki kunta mökistä lämmitysuunin pois, laittoi siis mökin kylmilleen. Oli lokakuun loppupuoli, ja Sirkan koulunkäynti Liimattalan kansakoulussa kesken. "Häpesin, kun haisin siellä savulle." Koska kotimökissä ei ollut enää uunia, piti keittää ja lämmitellä pihalle kyhätyn nuotion ympärillä.

Perheen parhaaksi Anna kuitenkin pääsi jonkin ajan kuluttua Sääksjärvelle Leivon taloon karjanhoitajaksi; lehmiä oli kolme. Isäntä oli Otto Leivo, yksinäinen mies, jonka talossa oli hyvä olla ja asua. Sirkka kävi kansakoulun 2. luokan Liimattalassa. Koulu oli sama, mitä 20-luvulla syntyneet Sulo ja Toivokin olivat käyneet. 

Samoihin aikoihin kun Annan Aapeli- aviomies kuoli (1940), oli Annan velimies, "Hannes-eno" Helsingissä niin ikään menettänyt vaimonsa.  Amanda Rossi oli kuollut. Niinpä Johannes oli ottanut yhteyttä Savossa asuvaan Anna-siskoonsa, ja pyytänyt tätä luokseen auttamaan. Hanneksen nuorimmat pojat, Eero ja Tuure, olivat 7 ja 11-vuotiaita silloin. Koska Hannes pyysi, Anna lähti "piiaksi veljellensä" - edellisestä Helsingin reissusta olikin kulunut jo aikaa. 

Sirkan muistikuvan mukaan Anna ja hän asuivat enolla vuosina 1941 ja 1942. Kartanon rouva olisi halunnut laittaa Sirkan kouluun, mutta siitä ei tullut mitään. "Minulta jäi yksi vuosi väliin, sanoi Sirkka. Koulu olisi ollut ruotsinkielinen. 

Mökki jossa Hannes ja Anna lapsineen Helsingissä asuivat, oli kahden perheen käytössä ollut ns. muonamiestalo. Sirkka muistele, että sittemmin Annan ja Hanneksen välille syntyi erimielisyyksiä ilmeisesti huushollin pidosta. 

Niinpä Anna palasi Savoon. Hän lähti 1943, pääsi takaisin töihin Otto Leivolle ja lähetti 12-vuotiaan Sirkan Kerttu-tyttärensä tykö Haukiputaalle. 

Anna Pulkkinen ja tyttärensä Sirkka Rossi

Anna-mummon tytär, Aada Kerttu, eli Kerttu Korhonen, s. 17.3.1917 Suonenjoella, kuoli 30.1.1952 Haukiputaalla.Toimi SOK-osuuskaupan myymäläapulaisena Martinniemessä. Kertun (ja miehensä Ahti Näpän) hauta on Haukiputaalla. Tämä on se Kerttu, jonka tykö äitinsä Anna lähetti Sirkka-siskon siihen aikaan, kun Kerttu kahden tyttären äitinä kävi töissä Martinniemen kaupassa. 

Anna Rossi, Etelänmummo  Rautalammilta, avasi silmäni ja sydämeni valokuville.  

Mummon perinne elää, mummo ei.  Hän jätti muistonsa valokuvina.

Kirjoitin ensiversion Anna-mummon  (Anna Rossi, 1890 - 1976) elämästä jo 2011. Se oli aikaa, jolloin aloittelin sukujeni ihmisiin tutustumista. Ensimmäisen tarinani aineksina käytin vain omia ja lähisukulaisteni muistoja. 

Näin.

Annan lahjaksi saatu elämä oli työntekoa, isoihin ratkaisuihin tyytymistä, luopumista ja köyhyyttä. Hän saavutti korkeaan 86 vuoden iän eli säilytti pitkään hyvän terveytensä. Muistan hänen tanssineen 80-vuotisjuhlissan Toivo-poikansa luona Riihimäellä. Anna-mummo osasi laulaa heleällä äänellään, hänen käsialansa oli kaunista, hän oli pienikokoinen, lempeä, myönteinen ja kiltti ihminen.

"Mummo ei koskaan käynyt Lapissa, minne hänen Sulo-poikansa oli 50-luvulla päätynyt ja perheen perustanut. Sulo-isäni sen sijaan käytti meitä lapsia Anna-mummon luona kesälomamatkoilla, joita teimme 1960-luvun "lättähattujunilla" Torniosta Suonenjoelle; myöhemmin 70-luvulla menimme "etelään" isäni Toyota Corollalla.

Vaikka Anna-mummo ei minulle Sulon tyttärenä juurikaan muistellut omaa elämäänsä, ei muistellut eikä muistuttanut, olen yhä edelleen kiitollinen hänen mielenkiintoisesta valokuva-albumista. Jo lapsena totuin kotona valokuvaavaan Vieno-äitiin, mutta että Mummolla oli tallessa paljon kuvia elämästään ja ennen kaikkea omasta perheestään, esimerkiksi Amerikkaan muuttaneista siskoistaan ja velimiehestä!  

Hän oli hyvin kiinnostunut valokuvista, ja muistan hänen ostaneen minullekin oman albumin. Hänen albuminsa kannen takana lukee lause: "Kun kirjat hukkuu, niin kannet jää, ja kansissa säilyy muistot nää."