21 tammikuuta 2023

Miten suunnattomasti Lydia surikaan isänsä kuolemaa! Voiko muistoja kielentää?

Kirjoista haen tukea "hyvän mielen syntymiseen".
Haluan siis ymmärtää tuntevan minäni surutyötä. Mietin sanoittamisen tai kielentämisen tärkeyttä vs. vaikeutta. Elämääni ohjannee se myönteisyys, joka kiteytyy runossa "Kaikki on kaunista minulle / tämän ilman kannen alla..."

Niinpä tämä postaus (21.1.2023) jatkaa sarjaa Synnymme aikaan ja paikkaan: 
Hei, Iskä!  (30.12.2022):
Puhuminen on toisinaan niin kovin vaikeaa. Etenkin jos haluaisi sanoa jotakin itselle niin tärkeää muttei sitten uskallakaan, tai ei osaa tai tunteet estävät. Toisten kesken koetut tunteet kun ovat meitä ihmisiä sitovia tai loitontavia kokemuksia. 


Teos: Amerikan maa. Sitruuna Kustannus Oy, 2022.
Kirjailija: Jeanine Cummons. Englanninkielinen alkuteos American Dirt. 2020.
Suomentanut: Elina Salonen

2. Miten suunnattomasti Lydia surikaan isänsä kuolemaa! Mutta - voiko muistoja kielentää?




Sivu 115 - 116

Rakennus on Biblioteca Miguel Lerdo de Tejada. Sen kirjavalikoima on painottunut talousaiheisiin, mutta paikka on niin äärettömän kaunis, että Lydia kävi siellä tiuhaan opiskellessaan yliopistossa kirjallisuutta ja englantia. Siellä hän myös tapasi Sebastianin. He luulivat toisiaan aluksi taloustieteen opiskelijoiksi. Suhteensa edetessä he kehittivät sisäpiirivitsin, että kumpikin oli etsinyt kovapalkkaista puolisoa mutta päätynytkin yksiin tyhjätaskun kanssa. 
Lukuun ottamatta takaseinällä olevaa tietokoneiden riviä kirjaston sala principal on juuri sellainen kuin Lydia muisti. Katto on korkealla kuin katedraalissa, valtava tila kylpee ylhäältä tulevassa luonnonvalossa ja seinät ovat yltä päältä Vladyn värikylläisten muraalien peitossa. Sebastian sanoi kerran, ettei Lydia suoriutuisi kokeistaan, jos jatkaisi opiskeluaan täällä - tämä haaskasi niin paljon aikaa seinien tuijotteluun. Lydia on pitkään haaveillut näyttävänsä tämän uskomattoman paikan (pojalleen) Lucalle ja kertovansa siihen liittyvät tarinat, mutta hän ei ole koskaan kuvitellut sen tapahtuvan tällä tavalla, heidän paetessaan raadollisesti päättynyttä entistä elämäänsä. 

Hän ei kykene kielentämään muistojaan. Sitä miten Sebastian salakuljetti hänelle kiellettyjä välipaloja hänen lukiessaan lopputenttiin. Miten Sebastian kerran nauratti häntä niin, että kirjastonhoitaja käski heidän poistua. Miten Sebastian röhnötti tuossa syvennyksessä ja kahlasi tuskissaan El laberinto de la soledad -kirjaa vain siksi, että se oli ollut Lydian isän suosikki; Sebastian halusi oppia tuntemaan miehen tämän lempiasioiden kautta.

Miten suunnattomasti Lydia surikaan isänsä kuolemaa! Häntä hirvittää ajatella, kuinka paljon menetys muutti häntä nuorena. Nyt hän on menettänyt kuusitoista muuta ihmistä. Hän on repaleinen kuin pala pitsiä, täynnä aukkoja. Ties kuinka paljon (poika) Luca vuorostaan muuttuisi isänsä menetyksen seurauksena. Heidän olisi pidettävä hautajaisseremonia heti kun pääsisivät turvaan. Luca tarvitsee rituaalia, jotta pystyisi käsittelemään suruaan.


Amerikan maa on tarina pakomatkasta.Voiko aihe ajankohtaisempi olla? Ajankohtaisuus ei kuitenkaan  tee tästä kirjasta klassikkoa. Sen sijaan Marylandissa kasvaneen mutta espanjalaistaustaisen kirjailijan mestarilliseksi kiitetty teos elää ihmisen (esimerkiksi Lydian) oikeista valinnoista.   
Kirjailija Cummins (s. 1974) on  syntynyt Espanjassa. Hänelle Amerikan maa ei ole  "se ensimmäinen". Sen sijaan esikoiskirjans on  A Rip in Heaven (2004), ja se perustuu Cumminsin oman suvun traagisiin tapahtumiin. 
Kiitos Elina Saloselle käännöksestä! Eläköön suomen kieli!

30 joulukuuta 2022

3.9.2021. Hei, iskä!

 Tämä postaus aloittaa sarjan
"Synnymme aikaan ja paikkaan".

1. Muistojen varassa

Iskä ja sen äiti, 1966.

Iskä, 60 v. 2017.
Hei, iskä!

Halusin kirjoittaa sinulle kirjeen. Puhuminen on toisinaan niin kovin vaikeaa. Etenkin jos haluaisi sanoa jotakin itselle niin tärkeää muttei sitten uskallakaan, tai ei osaa tai tunteet estävät. Toisten kesken koetut tunteet kun ovat meitä ihmisiä sitovia tai loitontavia kokemuksia. Haluan tässä nyt kertoa omista tunnesiteistäni sinuun.

Olen juuri saanut olla mukana saattamassa sinua viimeiselle matkalle, laskemassa arkkuasi kirkkomaahan. Se oli kunniatehtävä, johon en saanut aikaa valmistautua. Lähdit liian nopeasti, aivan liian aikaisin.

Viime päivät ovat olleet raskaita. Olen kulkenut paljon metsässä Brinan kanssa. Muistathan meidän koiran, jota sieki tykkäsit rapsutella. Se oppi tuntemaan sinut nopeasti eikä haukkunut sinulle enää ensimmäisen tapaamisenne jälkeen. Se muisti sinut ja tuoksusi vielä kolme viikkoa sitten, kun kävimme kahdestaan Raniksella sulle viimeiset heipat sanomassa. Nuuski vain kovasti vessan ovea ja heilutti häntäänsä. 

Halusin koiraa jo kovasti lapsena. Mutta sanoit, että eiköhän se riitä kun mie haukun ja äiti maukuu. Eikä sitä koiraa sitten tullut. Mutta tuli paljon muuta.
Muistan, iskä sinut lapsuudesta aamupuuronkeittäjä -isänä, semmoisena turvallisen arjen luojana. Näytit välittämisen ja rakkautesi meille tekemällä asioita. Auttamalla. Järjestämällä. Pidit siisteydestä. Huolehdit kaupassa käynnistä. Teit ruokaa. Luit pojille iltaisin Aku Ankkaa ääneen. Kuuntelin omasta parvisängystäni.

Olit aina mukana, kun opiskeluaikoina tarvitsin ainakin "sen seittemän kertaa" muuttoapua. Tulit ja teit. Kannoit tavarat. Porasit taulut seinään ja laitoit lamput kattoon. Olit äitin kanssa vuokranmaksuapu ja ruokaraha-apu. Järjestitte rahat suksiin ja muihin harrasteisiin. Tulitte kisoihin kannustamaan. Elitte mukana. Sain jakaa urheiluonnistumiseni sinunkin kanssa. Lehtileikekansiostani löytyy juttu, jonka kuvassa pidät minua lämpimänä juuri ennen SM-kisojen starttia. Näistä hetkistä on jäänyt rakkaita muistoja.

Vuosien varrella teit kovasti töitä. Ajoit satojatuhansia kilometrejä pitkin Lapin lääniä korjaamassa ihmisten sähkökoneita ja -kojeita. Olit pitkiä päiviä tienpäällä. Mie ja pojat saimme harrastaa: kolme kiekkoilevaa poikaa ja hiihtäjätyttö. Meiltä ei koskaan kuitenkaan mitään puuttunut. Vaikka markat ja myöhemmin eurot olivat varmasti tiukassa moneen otteeseen, uskon että nautit olostasi oman elämäsi herrana. Uskon myös, että yrittäjän työ merkitsi sinulle vapautta toteuttaa itseäsi. Mutta vastuuta riitti. Niin töissä kuin kotona.

Olit sosiaalinen ihminen. Sait jutun juurta aikaiseksi vähän asiasta kuin asiasta. Kävit jonkin verran kouluttamassa itseäsi työvuosien aikana. Sinusta huokui ylitsepursuava ylpeys itsestäsi ja lapsenomainen into, kun vedit paremmat vaatteet päälle ja "kurssikaulaliinan" kaulaan. Tuoksuit hyvältä.

Olen aina saanut tuntea olevani sinulle jotakin ainutlaatuista ja erityistä, esikoinen, iskän tyttö. Tiesin ja tunsin ilman sanojakin, että olit ylpeä minusta, ilman suorittamista tai hyviä tuloksia. Tämmöisenä kuin olen. Ja kun epäonnistuin, kotia oli turvallista tulla. Tätä isän mallia huomaan nyt toteuttavani myös omien lasteni suhteen. Teen, koska rakastan. Järjestän. Annan kaikkeni, vaikka se ei aina järkevää olisikaan. 
Koen, että isä on tyttärelle äärimmäisen tärkeä myös itseluottamuksen rakentamisessa. Vaikka toisen kehuminen ei välttämättä kuulunut sinun perusluonteeseen, olen saanut kuulla sinulta olevani kaunis tyttö, niin kuin Granatit  ovat! Olit ylpeä sukusi naisista. Ja minusta. Voi, miten se tuntui hyvältä!

Isä, oma luottosi itseesi oli ailahteleva. Se vaati jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa, jota me läheisimmät emme ehkä osanneet aina oikealla tavalla vahvistaa. Räiskyvä luonteesi, johon kuului oman arvosi pönkittäminen, olivat toisinaan raskasta kuultavaa. Kaipasit hyväksyntää kovinkin kipeästi ja välillä kyseenalaisin keinoin, mutta kukapa ei; ihmisiä kun olemme ja oman menneisyytemme muovaamia.

Olin herkkä lapsi ja aistin kodin tunneilmapiirin vahvasti. Ahdistuin voimakkaasti, kun kotona riideltiin. Kovaäänistä mielipiteiden vaihtoa seurasi painostava mykkäkoulu. Raha-asiat, niiden hoitamattomuus tai leväperäisyys olivat usean taistelun järkiperäinen syy. Tunnetasolla syyt olivat varmasti jossain syvemmällä. 

Monista haasteista huolimatta teimme lapsuuteni aikana monta muistorikasta ulkomaanmatkaa koko perheen voimin. Matkustimme Keski-Euroopan maissa, Australiassa ja Kiinassa. Mie pääsin kielikurssille Englantiin. Jostakin se rohkeus ja luottamus itseeni, lähteä yksin 14-vuotiaana maailmalle, oli minuunkin valettu. Kotoa tietysti!

Matildan, Aatoksen ja Väinön isälle, sinun entiselle vävylle olit tärkeä miehen- ja isänmalli. Hän, isättömänä kasvanut, sai oppia sinulta monia asioita, joita kukaan ei koskaan ennen ollut opettanut. Tero on kertonut kunnioittavansa sinua ja arvostavansa oppejasi nyt ja aina.
Iskä, olet saattanut minut alttarille. Luottanut seuraavalle. Hyväksynyt hiljaa valintani ja ollut paikalla, kun taas kerran tarvitsin apua, milloin missäkin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon myös sitä, mikä teki sinusta ainutlaatuisen. Olit erityisen hyvä kädentaidoissa. Piirsit ja sitten toteutit. Viime syksynä suunnittelimme pyöräkatosta rivitalomme edustalle. Piirustuksen tästä suunnitelmasta löysin, kun kaappeja siivosin. Olit omanlainen versio "MacGyver-miehestä", siitä tyypistä, joka purkaa pommit ja korjaa kaiken purkalla. Työkalupakista löytyi aina "sikafleksiä" ja "jesaria", niillä sitten korjasit tai paikkailit milloin mitäkin. Itse tekeminen olikin sinulle lähes kunnia-asia. Harvoin apuja tarvitsit, saatika pyysit. Kun Väinö ja Aatos olivat pieniä, rakentelitte legoilla monta tuntia lattialla maaten. Nämä olivat niin tärkeitä ja herkkiä hetkiä, että tuskin uskalsin hengittää sivusta seuratessani.

Musiikki oli sinulle tärkeää. Meillä käydessä istuit monesti Matildan pianon ääreen ja soitit korvakuulolta opittuja kappaleita. Ei niitä montaa ollut mutta osasit soittaa hämmästyttävän hyvin, vaikka nuotteja et lukenutkaan. Automatkoilla soi aina tanssihumppa. Loistava rytmitajusi tuli esille monissa asioissa, erityisesti tanssilattialla. Olen saanut tuntea, miten musiikki ja iskä vievät, vaikka askeleita en osannutkaan.

Omat lapseni muistavat sinun aina asuneen Raanujärvellä. Kotipaikkasi ja lapsuuteni kesien toinen koti on kauneudellaan vuosien saatossa vahvistanut paikkansa meidän kaikkien sydämessä. Etenkin Aatos kyseli viime vuosina monesti, oletko pappa yksinäinen täällä? Et myöntänyt, vaikka tunsin nahoissani, ettei kenenkään ole hyvä yksin olla. Väinö halusi ja sai jäädä monesti papan luo yökylään. Tunneside oli teillä erityislaatuinen. Opettelin halaamaan sinua uudelleen aikuisena - omien lasteni avustuksella. Sinun halaus oli aina täynnä lämpöä. Se oli iso syli, jossa sain tuntea hyväksyntää ja luottamusta tulevaan. Lähtöhalit olivat aina tärkeitä.

Olemme lasten kanssa viime aikoina kovasti miettineet, kävimmekö liian vähän luonasi, olisiko pitänyt soittaa useammin ja kysyä, mitä kuuluu... 

Syyllisyys tai häpeä ovat liian voimakkaita ja elämän iloa musertavia tunteita. Ethän iskä, siekään niitä enää mukanasi kanna.
Iloitaan tänään siitä, mitä elämä on meille antanut. Minulle olit ainutlaatuinen ja korvaamaton iskä!

Suo anteeksi, isä 
kyyneleet nää,
ne rakkautta on ja
ikävää.
Ilman Sinua ei olisi minua ja kaikki minussa muistuttaa Sinusta.
Sanja

Loppukesän aamu kun päivään avautui,
otti enkeli Sinut mukaan.
Silmät rakkaat iäksi sulkeutui,
sitä hetkeä ei nähnyt kukaan.
Nyt hellimme kuvaasi muistoissamme
se säilyy pohjassa sydämen,
vaikka ikävä painaa rinnassamme 
säilyy muistosi helminä kimmeltäen.

Rakkaan Tuomo-isän ja papan muistoa kunnioittaen,
Sanja, Matilda, Aatos ja Väinö.  

Jouni Kitti. Lapin alkuperäiskansakysymys.

postaus: katakorhonen56@gmail.com

JOUNI KITTI. 

Lapin alkuperäiskansakysymys.

18 joulukuuta 2022

1960-luvun HELSINKI ja "kehityksen väkevä koura". Jäätelöryssiä, omenaryssiä, golera-ahdistusta...

HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ -teos lähti lahjaksi Lahjalle (Kolarista Helsinkiin) teemalla "Laitetaan hyvä kiertämään".

katakorhonen56@gmail.com



Teos: HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ. Välähdyksiä, tuokiokuvia, näköaloja, tunnelmia. Sanoma Osakeyhtiö Helsinki, 1961.
2. painos.
Toimittanut: Juha Nevalainen.
Kuvatoimittajat: Juhani Lindström, Jukka Ollila.
Kirjoittajat: Toimittajat Leila Arpiainen, Irene Huurre, Kaarina Jousimaa, Juhani Lindström, Jukka Ollila.
Valokuvaajat: Lehtikuva Oy: Holger Eklund, Lasse Holmström, Ensio Ilmonen, Pertti Jenytin, Olavi Kaskisuo, Kalle Kultala, Erkki Laitila sekä (ei Lehtikuvan) Istvan Racz.

Paitsi Helsingin historiasta kertoo tämä teos myös sanomalehdistön (Helsingin Sanomien) historiasta, kehityksen väkevästä kourasta.


MINUNKIN SYDÄMESTÄNI LÖYTYY KOLO H E L S I N G I L L E. 

Tunnesiteeni ja kiinnostukseni Helsinkiä kohtaan heräsivät Isän (1923 - 2012) tarinoiden, Rossi-Mummon (1890 -1976) sukumuistojen, ensimmäisen (1967) kesälomamatkan ja jo varhaisen lapsuuden kaukokaipuun myötä.

Voimakkain Helsinkiin liittyvä tunteeni on syntynyt yhdellä "sight-seeing (the history of Vantaa") -ajelulla. Nimittäin Isäni savolaisperua oleva serkku, Jouko Rossi Vantaalta, on syntynyt ja edelleen elää Vantaalla. Hän vei yhtenä kesänä (2000-lukua) minut ajelulle, jonka aikana jakoi säkillisen kulttuuritietämystä vanhasta, vanhasta Vantaasta. Sen jälkeen oivalsin, että kysymys oli myös Helsinkiin liittyvästä kulttuuritietämyksestä. Nyt jo tiedän, mihin Helsinki ensin omana alkuperäisaikanaan rakennettiin!



Tänään on su 18. joulukuuta 2022. Olen kotona. Taakse juuri jääneen marraskuun kaikki päivät vietin ("harrastaja-tutkijana") elämäni ensimmäistä kertaa Helsingissä. Joulunaluspäivän kunniaksi tässä lukijoilleni postaus 60-luvun kirjasta HELSINKIÄ JA HELSINKILÄISIÄ. Löysin sen kirjahyllystäni. (Jouko Pukille, kiitos.)
Helsinkiin kauan sitten muuttanut LAHJA sai sen iloiseksi "Hoosianna-muistoksi".



Helsingin yleiskaavaehdotus. Asuntoalueet, teollisuus- ja satama-alueet, viheralueet, hautausmaat, siirtolapuutarhat, ym.

Alla oleva Sisällys-sivu on ansiokas: tuonaikaiset kaupunginosien nimet ja valokuvaajien nimet!




Kruunuhaka - Katajanokka. 
Teksti herättää palvelijana (1905 - 1911) Helsingissä toimineen "mummoni aikakauden henkiin". 
Lainaus sivulta 11 alkaen,
Vuosisadan vaihteessa oli Helsinki idyllinen kaupunki, joka ei ollut vielä sivuuttanut sadantuhannen rajaa. Tuossa nurkan takana oleva kauppatori oli silloin nykyistä paljon tärkeämpi paikka helsinkiläisten elämässä. Siellä tarkkailtiin elintarvikkeitten hintoja, siellä vaihdettiin mielipiteitä ja juoruttiin. Tarkkaan siellä voita maisteltiin ja haisteltiin. Rouvilla oli mukanaan palvelija tai ostosten kantaja.

Muistan, kuinka eräänä aamuna olin äitini kanssa torilla. Kuuntelin, kuinka hän oli hämmästynyt, kun voikilo maksoi silloin kolme markkaa, vaikka se tavallisesti oli 2 markkaa 75 penniä. Näin tapahtui aina, kun maalaiset heinätöitten aikana eivät joutaneet tekemään torimatkojaan.

Torilla oli omenaryssiä ja jäätelöryssiä. Jäätelöryssät kantoivat päänsä päällä valtavaa saavia, jossa jääpalojen keskellä oli vanilja-, vattu- ja suklaajäätelöä. He huusivat "harooshi marooshi" ja kauppa kävi. Annos maksoi vain viisi penniä.

Eräänä kesänä raivosi Venäjällä kolera. Vaikka omenaryssät koettivat parhaansa, ei kukaan ostanut hedelmiä. "Hjuva frouva, osta hjuva omanaa, hienoja astrakaanii!" he huusivat, mutta koleran pelko oli vahva. Silloin he saattoivat epätoivoissaan todistella: "Hjuva frouva, ei goleera buuhun kiibee!"


Vanhankaupungin mäellä, vapaiden tuulien kohtauspaikalla, on Helsingin kaupungin perustajan Kustaa Vaasan muistomerkki. Vuodesta 1550 pakkokeinoin asutettu kaupunki jaksoi elää vain vajaat sata vuotta, sitten se kohosi uudelleen Vironniemelle. Mäen huipulta avautuu näköala Toukolaan ja Kumpulaan, joiden nimet liittyvät koko maamme historiaan. Näillä seuduilla ylioppilaat viettivät - ja viettävät yhä - toukokuun juhliaan, joissa heleän keväisen soiton ja laulun alla kuulsi vakava pohjasävel. Vuonna 1848 elettiin Kumtähden kentällä innostavia hetkiä; Maamme-laulu esitettiin ensi kerran julkisesti. 



Rautakautinen hauta vilkkaan ajotien varressa (1961) kertoo Kulosaaren (saaren) varhaisimmasta asutushistoriasta
Leposaarentien päässä on kaunis portti, joka johtaa huvilakaupungin kalmistosaarelle. Hautakiviin on kirjoitettu melkoinen kappale pääkaupungin kulttuurihistoriaa.












14 joulukuuta 2022

"Enkä anna latua, mene laijasta, minua niin paleleeki!" Semmonen se oli, Antti Iivari.

Postaus (Katariina Korhonen) perustuu kirjaan: 
Emma Marin. Pylsyn myöstärit ja muita muistikuvia (2016), 1. painos, s. 132-133
Kuva Ilpo Kaitalan vanhasta perhealbumista.


SIEPPIJÄRVEN SISU TOI MAINETTA

Kertojana itse Emma Marin.

"Hiihtämällä metsätöihin. 1939".

Vasemmalla Emma Marinin isä, Nuottavaaran Ilmari Kaitala.  "Lukijoille tuttuja toisetkin miehet" kuten oikealla Isak Joona Kolarin Venetistä. 

(Kuva suurenee klikkaamalla. Toivoisin nuorempien lukijoitteni näyttävän kuvaa Kolarin seudun vanhemmille ihmisille, jotka ehkä tunnistaisivat keskellä olevat kaksi kyläläistä.)


(Emman teksti sopii hyvin ääneen luettavaksi.)

Suomen kansa on tunnettu urheilukansana ympäri maailman. Pieni maa on omistanut ihmeteltävän paljon tulosta tekevää väkeä. Tähän on tarvittu paljon myös urheilusta innostunutta ohjaajaväkeä, jotka ovat tehneet mahdolliseksi urheilun harrastamisen.

Sieppijärvi muistaa innokkaan urheilumiehen, Antti Iivarin. Myös monet nyt jo varttuneet ihmiset tekivät Antti Iivarin avustuksella tunnetuksi kotiseutuamme, tuoden mainetta urheilusaavutuksillaan. 
Uskon että varojen puute oli yksi este vielä suurempiin tuloksiin, sillä innokkaita nuoria olisi ehkä ollut. 

Me muistamme Pertti Teurajärven, Aukusti ja Timo Lämsän, Vesa Hiltusen, Pentti Vaattovaaran, Mikko Ungan, Reijo Jauhojärven, Timo Peterin ja naisista Elli Teurajärven. Nämä urheilijat ovat niitä, joita ikäiseni (s. 1939) hyvin muistavat, mutta nuoremman polven hiihtäjät eivät niinkään ole muistissa, vaikka heidän suorituksensa ovat yhtä arvokkaita.

Kun Suomen mestaruusviestissä Timo Peteri lähti toisena ankkuriosuudelle, alkoivat Etelä-Savon kannattajat jo juhlimaan hopeamitalia, lähtihän Juvan ankkurina huippuhiihtäjä Raimo Hämäläinen aivan Peterin kannassa. Savolaiset ilkkuivat, mikä se semmonen Sieppijärvi on ja kuka tuo Peteri, eihän sitä kukaan tunne. Ääni muuttui, kun maaliin tuli ylivoimaisena voittajana Kuusamon Eräveikot olympiahiihtäjien toimesta ja toisena Sieppijärven Sisu. Välimatka Hämäläiseen oli vain kasvanut. Tämä lienee se arvokas tähtihetki Sisun hiihtäjien historiassa.

Pentti Vaattovaara on serkkuni ja asui naapurustossa. Saimme seurata lähempää hänen intoansa. Kerrankin Pentin äiti, Hanna-tätini, oli maalannut illalla pirtin lattian, ja radio oli jäänyt maalin taakse. Kymmenen uutiset urheilu-uutisten kanssa olivat tulossa. Pentti sipaisi villasukat jalkaan ja hiipi hakemaan radion. Aamulla täti ihmetteli karvatassunjälkiä maalissa, mutta ymmärsi teon. Urheilijoiden kotiväki joutui "urheilemaan" mukana, sehän ei muuten onnistuisi.

Elämäni ainoa hiihtokilpailu, jossa olin hiihtämässä, oli Sisun talolla, Antti Iivarin järjestämänä. Olin 8-9 vuoden ikäinen, kilpasukseni olivat isäni tekemät ja niissä oli nahkaiset "pänkhäät eli mäystimet" siteenä; nahkalenkki johon kenkä pujotettiin ja kumilenkillä otettiin kenkä kannan takaa kiinni.

Samaa latua hiihti myöhemmin lähtenyt tätini Aira, minua pari kolme vuotta vanhempi. Hyvänä hiihtäjänä hän oli kohta kannassa ja huusi onnellisena "latua!". Minä puolestani sanoin takaisin, että "enkä anna latua, mene laijasta, minua niin paleleeki!" Lähellä maalia kenkäni irtosi "pänkhäästä", ensin toinen ja sitten toinen, silloin tuli itku. Antti Iivari tuli ja sieppasi minut suksineni päivineni kainaloonsa ja juoksutti maaliin. Maalissa hän kuulutti, että Emmakin pääsi maahliin. Että semmonen se oli, Antti Iivari.

Penkkiurheilu on kaikkein suosituin urheilulaji Suomen kodeissa, ja televisio tuo ne kilpailut elävinä nähtäviksi. Vanha sananlasku sanoo: "Terve sielu terveessä ruumiissa." Niiden terveydessä (sielun ja ruumiin) sitä urheilua riittääkin, eikös vain?

  



08 marraskuuta 2022

Jaakko Häkkinen (2019) Suomi on (myös) saamelainen.

Mielenkiinnosta aiheeseen, postaus: Kata Vienontytär Korhonen (2022).
Päivitys, 16.11.2022: Jouni Kitti
https://jounikitti.fi/suomi/maaoikeudet/alkuperaiskansa.html






Suomi on saamelainen 
(Jaakko Häkkinen 6.2.2019


Kuva 1: Levikiltään Lounais-Suomen murteisiin painottuvia saamelaisia lainasanoja. (Lähde: Aikio 2009)

Yleisradio on tehnyt jopa TV-sarjoja siitä, miten  Suomi on ruotsalainen, venäläinen ja lopulta myös suomalainen. Voidaan kuitenkin erittäin perustellusti sanoa, että Suomi on myös saamelainen.

Tämä  Suomen saamelaisuus perustuu asutus- ja väestöhistoriaan: ennen suomalaisten leviämistä käytännössä koko nykyisen Suomen alueella asui saamelaisia. Todisteita on saatu niin kielitieteen kuin väestögenetiikankin tuloksista.  

Kielellinen saamelaisperintömme 

Saamelaisilta on peritty myös kielellistä ainesta, eli  lainasanoja ja paikannimiä. Saamelaisperäisiä lainasanoja on tutkinut Ante Aikio (2009). Hän esittää väitöskirjassaan 92 sellaista saamelaisperäistä  lainasanaa, jotka vanhastaan tunnetaan Lapin eteläpuolisen Suomen murteissa. Lapin suomalaismurteissa eli peräpohjalaismurteissa tunnetaan laajalti noin 300 saamelaisperäistä lainasanaa, ja Lapin suppeammin tunnettuja saamelaislainoja ei ole vielä edes kartoitettu.

Suomen kirjakielen saamelaislainoja on käsitellyt Kaisa Häkkinen (2007). Kirja- ja yleiskieleen  asti on päätynyt mainittujen tutkimusten perusteella sellaisia saamelaisperäisiä sanoja kuin aapa, aava, joikata, jutaa, jänkä, kaamos, kaasu, kahlata,  keimailla, kelo, kenttä, kiihtyä, kiiruna, kontio,  kuukkeli, laavu, luppo, mieto, mursu, naali, nolo,  norppa, nuotio, piekana, pillastua, pökkö, seita, sivakka, sompa, sopuli, suopunki, tepsiä, tilkku, tivata, tokka, tomera, tunturi, uivelo, vaadin, vaara,  viti, vuoka, vuono, (olla) äimänä. Sanat ovat niin ”normaaleja” suomen kielen sanoja, että niistä suurimman osan kohdalla useimmille tulee varmaankin yllätyksenä, että kyse yli päätään on lainasanoista. 

Saamelaisperäisiä paikannimiä ovat tutkineet  erityisesti Ante Aikio (2003; 2007) ja Alpo Räisänen (1995; 2005; 2007). Saamelaisperäisiä paikan nimielementtejä tavataan koko Suomessa. Näistä  yleisin nimityyppi on sellainen, jossa alkuosa  (määriteosa) on lainattu saamesta ja loppuosa (perusosa) on suomea: Kukas|-, Kukkas|-, Kuukas|järvi < S *kukkē ’pitkä’, Jaura|järvi < S *jāvrē ’järvi’. 


Saamelaisperäisiin paikannimiin ei voida laskea  mukaan sellaisia, joissa saamelaisperäinen elementti tunnetaan laajalti Suomen alueen murteissa.

Niinpä esimerkiksi Jänkä|-paikannimet voivat olla  suomalaisten antamia, koska suomalaiset laajalti tuntevat sanan jänkä, vaikka se onkin alkuaan lainattu saamesta. Sen sijaan tästä lainasanasta poikkeavat nimiversiot kertonevat saamelaisten nimenneen paikan ja suomalaisten lainanneen paikannimen sitten saamelaisilta: Jänky (järvi: Savitaipale  EKA), Jängen|salmi (Parikkala EKA) ja Jänkkä|lampi (Sysmä PHÄ). Yleisiä saamelaisperäisiä määriteosia (alkuosia)  paikannimistössämme ovat mm. Ku(u/k)kas- (← S  *kukkē ’pitkä’), Ila/o- ~ Eli- (← S *e̮lē ’ylä’),  Livo(n)- (← S *live̮ ’peuran lepo; maata’), Tolva- (← S *toalvē ’peuran juoksu’), Ii- (← S *ije̮ ’yö’),  Moita(n)- (← S *muojtē ’peuran talvipyynti’),  Konta(n)- (← S *kontē ’peura’), Kälkä- (← S  *keađkē ’kivi’).

Oheinen kartta ei ole läheskään kattava, mutta  se osoittaa, että saamelaisperäistä paikannimistöä  tavataan laajalti eteläisessäkin Suomessa.


 

Joidenkin paikannimien kohdalla saattaa löytyä  kilpaileva selitys suomen kielestä. Esimerkiksi  Kukkassuo voisi juontua myös suomen sanasta  kukkanen. Kuitenkin nimielementtien ryväs Ku 

kas- ~ Kuukas- ~ Kukkas- voi kokonaisuutena arvioiden selittyä vain saamesta (← S *kukkē ’pitkä’).  

Osa Kuolemajärvistä (tätä nimielementtiä ei ole  oheisessa kartassa) voi selittyä suomen sanasta  kuolema, mutta nimielementtien ryväs Kuoli- ~ Kuola- ~ Kuole- kokonaisuutena arvioiden selittyy  vain saamesta (← S *kuolē ’kala’). 

Geneettinen saamelaisperintömme 

Vuonna 2018 julkaistussa ensimmäisessä Suomen  alueen muinais-DNA-tutkimuksessa (Lamnidis et  al. 2018) kävi ilmi, että Etelä-Pohjanmaan Levänluhdan keskirautakautiset (n. 300–800 jKr.) vainajat muistuttivat perimältään suuresti nykyisiä saamelaisia. Tarkemmin sanottuna kuusi heistä  muistutti saamelaisia ja yksi oli muukalainen jostain kauempaa, mahdollisesti Skandinaviasta.  Erityisen havainnollinen on siperialainen perimäkomponentti, joka on saapunut Kuolan niemimaalle pronssikauden alussa, joskus vuoden 2000  eKr. jälkeen.

Tämänhetkisen tiedon perusteella  näyttää siltä, että suomalaisten ”aasialaisuus” muodostuisi ehkä kokonaan juuri tästä pohjoisen kautta  levinneestä siperialaisuudesta, jota on hippunen  myös virolaisissa ja ruotsalaisissa. Rautakautisen  Sigtunan muinais-DNA:n perusteella tätä tekijää ei vielä 1 000 vuotta sitten ollut eteläruotsalaisilla,  vaan se on saatu vasta sen jälkeen, ruotsalaisten sekoittuessa saamelaisiin ja suomalaisiin. Kuolan Suuren Peurasaaren (Bolshoj Olenij  Ostrov = BOO, 1500 eKr.) vainajissa tätä siperialaista tekijää oli noin 50 % perimästä, nykysaamelaisilla ja levänluhtalaisilla noin 25 % ja nykysuomalaisilla suunnilleen 6–10 % (vähemmän lounaassa, enemmän idässä ja pohjoisessa).

Tästä tekijästä laskien suomalaisissa olisi peräti suunnilleen kolmasosa saamelaista perimää.  Isä- ja äitilinjojen osalta ei voida sanoa paljonkaan. Äitilinjoissa ei päästä suureen tarkkuuteen johtuen mitokondriaalisen DNA:n pienestä koosta. Isälinjojen avulla voitaisiin päästä erittäin suureen  tarkkuuteen arvioitaessa, ketkä periytyvät keistäkin, mutta akateemisissa tutkimuksissa isälinjat on  selvitetty vain hyvin karkealla tarkkuudella (esim.  Ilumäe et al. 2016), eikä isälinjojen kulkeutumista  ja polveutumista eri väestöjen välillä voida luotettavasti seurata niiden pohjalta.

Kaupallisissa yrityksissä testattujen yksityishenkilöiden isälinjatulokset sen sijaan ovat tarkkoja,  mutta ongelmana on saamelaisnäytteiden vähyys;  ja nekin harvat testatut ovat salanneet näytteensä  projekteissa, mahdollisesti pelätessään, että tuloksia voitaisiin käyttää saamelaisia vastaan. Myöskään historiallisen Kemin Lapin suomalaistuneelta  alueelta ei ole testattu moniakaan sukuja.  Siksi ei ole mahdollista arvioida, kuinka suuri  osa isä- ja äitilinjoistamme olisi peritty saamelaisilta.

Voidaan vain katsoa, kuinka kauan yksittäisten isälinjojen esimuodot ovat olleet Suomessa, ja  mikäli aikasyvyys ylittää Suomen suomalaistumisen iän, täytyy olettaa isälinjan periytyneen  maamme aikaisemmilta asukkailta – viime vaiheessa siis saamelaisilta. Tällaista yhteenvetoa suomalaisten isälinjoista ei kuitenkaan ole vielä tehty.  

Kulttuurinen saamelaisperintömme 

Kulttuurin osalta on hyvin vaikea sanoa, mikä yksittäinen piirre, tapa tai uskomus olisi peritty saamelaisilta ja mikä olisi kantasuomalaisten rautakaudella Virosta tuoma. On esimerkiksi looginen välttämättömyys, että saamelaiset ovat Etelä-Suomessa myös viljelleet maata: Hämeessä on muinaispeltoja ajalta, jolloin siellä ei vielä asunut suomalaisia, eikä aineellinen tai kielellinen jäämistö näytä todistavan myöskään esimerkiksi muinaisia germaaneja kyseisten peltojen käyttäjiksi.

Peltoviljelyesimerkki osoittaa, että on perspektiiviharha kuvitella Etelä-Suomen muinaiset saamelaiset samanlaisiksi kuin Lapin myöhemmät tai  nykyiset saamelaiset. Ei voida esimerkiksi olettaa etelän muinaisten saamelaisten paimentaneen porotokkia, koska tiedetään, että suurporonhoito on  kehitetty vasta keskiajalla Pohjois-Skandinaviassa.  Etelän saamelaiset ovat epäilemättä hoitaneet karjaa, viljelleet maata, käyneet kauppaa ja kulkeneet  järvillä ja merillä, kuten muutkin aikalaiskansat lähialueilla.  

Saamelainen kulttuuri ei siis ole mikään vuosituhansia muuttumattomana säilynyt järjestelmä,  vaan se on vaihdellut eri alueilla ja eri aikoina kulloistenkin olosuhteiden, edellytysten ja ulkoisten  vaikutteiden mukaan. 

Käytännössä mikä tahansa sellainen kulttuuripiirre, joka on Suomen alueella vanha eikä ole tiettävästi tullut tänne muualta (tai on tullut joskus paljon aikaisemmin), saattaa ”suomalaisessa kulttuurissa” ollakin saamelaisilta peritty. Tältä kannalta asiaa ei liene juurikaan edes selvitetty, joten tämän  tarkemmin en osaa tässä vaiheessa saamelaisesta  kulttuuriperinnöstämme kertoa. 


Suomen saamelainen menneisyys 

Meillä on hyvin vähän tietoa siitä, keitä maamme varhaiset asukkaat olivat ja mitä kieltä he puhuivat. 

Jääkauden jälkeisistä alkuasuttajista kului suunnilleen 8 000 vuotta saamelaisten saapumiseen (kun saamelaisista voidaan puhua vasta siinä aikatasossa, kun kieli edusti saameen johtavaa linjaa). 

Olen koonnut historiallisen kielitieteen nykykäsityksen kirjoitukseeni Kielet Suomessa kautta aikain (Häkkinen 2014). Tässä riittää sanoa, että  Suomeen on eri aikoina eri suunnilta levinnyt  useita kieliä, jotka sitten ovat vuorollaan kadonneet  uusien kielten alle. Paikannimistössä ja lainasanastossa on säilynyt jälkiä eräistä (nuoremmista) muinaiskielistä.

Vaikka saamelaiset siis saapuivat Suomeen varmuudella vasta pronssi- ja rautakauden vaihteessa  eli ensimmäisen vuosituhannen eKr. puolimaissa,  ehtivät saamelaiset silti olla valtaväestönä suurimmassa osassa Suomea peräti 1 500–2 000 vuotta.  Saamen leviäminen Lappiin ja Skandinaviaan alkoi  nimittäin jo pian ajanlaskun alun jälkeen (Aikio  2012). 

Vielä 1500-luvulla suomalaisasutus oli etelässäkin niin harvaa, että erämaissa eleli lappalaisia.

Vanhan kansanperinteen mukaan nämä lappalaiset  olivat ”toisrotuisia” (Aikio & Aikio 2004), ja nimitys lappalainen onkin ainoa niin laajalti Suomessa tunnettu nimitys saamelaiselle, että se vastaa saamelaisperäisen paikannimistön ja lainasanaston levinneisyyttä. 

Myöhemmin Lapissa lappalainen kehittyi verotussyistä elinkeinoperustaiseksi nimitykseksi: lappalainen eli metsästyksellä ja kalastuksella, myöhemmin poronhoidolla. Maanviljelyä ja karjanhoitoa harjoittavat asukkaat eivät enää olleet lappalaisia, vaikka he olisivat olleet vanhaa saamelaista sukua. Lopulta 1763 viimeisetkin ”metsälappalaiset” (metsästyksellä ja kalastuksella elävät) muutettiin talonpojiksi (paitsi Inarissa, Utsjoella ja Enontekiöllä); tämän jälkeen enää suurporonhoitajat merkittiin lappalaisiksi. (Enbuske 2006; 2008.) 

Vasta viimeiset 500 vuotta ovat olleet suomalaisasutuksen tiivistymisen ja voimakkaan lisääntymisen aikaa, mikä on johtanut saamelaisten lopulliseen sulauttamiseen tai syrjäyttämiseen eteläisessä ja keskisessä Suomessa. Suomen ”vyötärön”  pohjoispuolella suomalaistuminen on vieläkin nuorempi prosessi. Oulujärven erämaihin (Kainuuseen  ja Pohjois-Pohjanmaan sisämaahan) levittäytyi  suomalaisia ensi kertaa vasta 1500-luvulta alkaen,  ja Kemin Lappi (joka kattoi valtavan alueen etelän  Kuusamosta lännen Kittilään ja pohjoisen Inariin)  oli vuoteen 1673 asti suljettu suomalaisilta uudisasukkailta.  

Kuusamossa runsaslukuiset suomalaiset uudisasukkaat suomalaistivat paikalliset saamelaissuvut  kielellisesti jo 1700-luvun aikana. Kemin Lapin  keskivyöhykkeellä alkoi vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla olla niin paljon suomalaisia, että sukujen sekoittuessa alkoi alkuperäisten saamelaisten  kielenvaihto.1800-luvun alkupuolella kerättiin  vielä näytteitä useista erilaisista keminsaamelaisista murteista, mutta vuosisadan lopulla väestön  saamentaito kävi harvinaiseksi sukujen muuttuessa  suomenkielisiksi (Häkkinen 2018b). On epävarmaa, osasiko enää kukaan jotain keminsaamelaista murretta enää 1900-luvulla, mutta mahdollista sekin on.

1900-luvulla suomalaistumisprosessi eteni yhä  kauemmas pohjoiseen, ja inarinsaamelaiset suvutkin alkoivat suomalaistua kielellisesti. Saamen puhumista ei sallittu sisäoppilaitoksissa, vaan valtiovalta pyrki aktiivisesti suomalaistamaan saamelaisia. Ainakin yksi sukupolvi inarinsaamelaisia kadotti saamen kielen tässä vaiheessa.

Suomen häviämässä oleva saamelaisuus vahvistui kuitenkin muuttoliikkeen ansiosta. Jo 1800- luvun lopulla pohjoissaamelaisia muutti Inariin ja  Sodankylän Vuotsoon, vaikka aiemminkin heitä oli  jo asunut nykyisen Suomen alueella, eli Enontekiöllä  ja Utsjoella. Toisen maailmansodan jälkeen Petsamon koltat asutettiin Itä-Inariin, vaikka aiemminkin esimerkiksi Näätämön kolttien alue oli ulottunut Inarijärven pohjoispuolelle nykyisen Suomen  alueelle. Sen paremmin pohjoissaamelaiset kuin  koltatkaan eivät siis ole Suomessa muukalaisia,  vaan kummallakin ryhmällä on vanhat juuret nykyisen Suomen alueella, vaikka myöhempi muuttoliike onkin levittänyt näitä ryhmiä uusille alueille.

1900-luvun lopulla inarinsaame saatiin elvytettyä katoamisen partaalta kielipesätoiminnalla. Siinä pikkulapsille opetettiin isovanhempien kieltä,  jota heidän omat vanhempansa eivät useinkaan olleet oppineet ainakaan ensimmäisenä kielenään (Pasanen 2015). Tällä hetkellä Suomen saamelaiskielet ovat edelleen uhanalaisia, mutta sukupolvijatkuvuus on toistaiseksi turvattu. Koltan- ja inarin saamella on kummallakin noin 300 puhujaa, ja  pohjoissaamella puhujia on Suomen alueella noin  2 000. Saamelaisten kokonaislukumääräksi Suomessa arvioidaan silti noin 10 000, eli kielensä äskettäin menettäneitä perheitä ei silti katsota saamelaisuutensa menettäneiksi.

Saamelaiskielten diversiteetti on syvintä juuri  Suomessa: perinteisesti koko saamen jyrkin sisäinen raja on vedetty pohjoissaamen (davvisámi) ja inarinsaamen (anarâškielâ) väliin. Koltansaame (sääʹmǩiõll) on myös jo hyvin erilaista kuin kaksi  muuta kieltä. Ilman harjaantumista ja opettelemista  eri saamelaiskielten puhujat eivät sujuvasti ymmärrä toisiaan, mikä on johtanut siihen, että usein  yhteisenä kielenä on valtion enemmistökieli, esimerkiksi suomi.  

Saamelaisuuden poliittisuus 

Saamelaiset ovat alkuperäiskansa, (etniset) suomalaiset eivät ole. Tämä johtuu siitä, että alkuperäiskansa on poliittisesti määritelty status: sen saa  kansa, joka on vähemmistönä maassa, jossa se asui  jo ennen modernin valtion syntyä. 

Etniset suomalaisetkin voisivat hakea alkuperäiskansan statusta silloin, jos Suomi olisi edelleen osa Ruotsia tai Venäjää. Nyt meillä kuitenkin on  jotain enemmän: oma kansallisvaltio. Etniset suomalaiset muodostavat Suomen asukkaista ylivoimaisen enemmistön (n. 90 %), joten me emme tarvitse vähemmistöille annettavaa statusta

Kuten edellä on kerrottu, on lisäksi kiistaton tieteellinen fakta, että saamelaiset ovat Suomessa alkuperäisempiä kuin etniset suomalaiset. Suomalaisten ei pidä olla kateellisia saamelaisille alkuperäiskansan statuksesta. Toisaalta meitä nykysuomalaisia ei myöskään voi syyttää siitä, että suomalaiset esivanhempamme syrjäyttivät ja sulauttivat  saamelaiset lähes koko maassa. Meidän täytyy kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä, että tapahtunut asutuskolonialismi on esihistoriallinen ja historiallinen totuus. Saamelaisia ei pidä syyttää eikä vihata siitä, että he muistuttavat meitä tästä ikävästä faktasta. 

Nykytilanne on mikä on, eikä ajassa päästä  taaksepäin: meidän ei tarvitse antaa koko maata takaisin saamelaisille. Meidän tulee kuitenkin huolehtia jäljellä olevista saamelaisista ja parhaamme  mukaan tukea heidän kansallista kulttuuriaan, omia  kieliään, itsehallintoaan sekä oikeuksiaan alkuperäiskansana. 

Toisaalta sukutasolla tilanne on maa- ja vesioikeuksien kannalta mutkikas, koska vaikka Inarin  eteläpuolisella entisen Kemin Lapin alueella saamelainen kieli ei ole säilynyt, asukkaat silti polveutuvat osittain lapinkylien vanhoista saamelaissuvuista ja osittain suomalaisista uudisasukassuvuista. Tätä sekoittunutta väestöä, jonka piirissä on  virinnyt lappalaisliike, eivät saamelaiset hyväksy saamelaisiksi, mutta he itse eivät koe olevansa  myöskään etnisiä suomalaisia. He kokevat jatkavansa keminsaamelaisten eli metsälappalaisten esivanhempiensa elintapoja ja kulttuuria.  

Olen aiemmin perustellut, että tätä etnisen identiteetin ristiriitaa ei voida ratkaista sen paremmin pakottamalla saamelaiset hyväksymään (uus)lappalaiset joukkoonsa kuin pakottamalla lappalaiset etnisiksi suomalaisiksikaan. Lappalainen identiteetti sijoittuu saamelaisuuden ja suomalaisuuden väliin, ja sellaisena sitä tulisi kohdellakin: ”väliinputoajien” itsenäisenä identiteettinä, joka ei kuulu sen  enempää saamelaisuuden kuin suomalaisuudenkaan alle, ainakaan nykytilanteessa (Häkkinen 2018a). 

Lappalaisliikkeen piirissä kysytään ihan aiheellisesti, miksi heillä, jotka polveutuvat paikallisten  lapinkylien vanhoista suvuista, ei olisi samoja oikeuksia kuin niillä saamelaisilla, jotka ovat muuttaneet Sodankylän ja Inarin kuntien alueelle vasta  1800-luvun lopulla? Millä logiikalla alkuperäiskansan status yleisesti Suomen valtion alueella  ohittaisi tietyn alueen alkuperäisasukkaiden oikeudet? 

Onkin selvää, että oikeudenmukaisuuden nimissä lappalaisliikettä tai Lapin vanhoja sukuja kokonaisuutenakaan (riippumatta etnisestä identiteetistä) ei voida sivuuttaa keskusteltaessa erilaisista  maa- ja vesioikeuksista. (Laaja katsaus saamelaiskiistaan on Lehtola 2015.) 

Toisaalta saamelaiset ovat yksi kansa, jolla on  yhteinen etninen identiteetti, täysin riippumatta  siitä, minkä valtion alueelta he ovat muuttaneet  Suomeen – valtioiden rajat ovat joka tapauksessa  myöhäisiä ja rikkoneet saamelaisten vanhemmat  aluejaot.

Inarinsaamelaiset ovat ”aina” eläneet nykyisen Suomen rajojen sisäpuolella, mutta pohjoissaamelaisia ja kolttiakin on asunut nykyisen Suomen alueella jo historiallisen ajan alkaessa 1500 - luvulla: pohjoissaamelaisia Enontekiöllä ja Utsjoella, kolttia Inarijärven pohjois- ja itäpuolella.

Tätä  ei muuta se, että muuttoliikkeen seurauksena pohjoissaamelaisten alue Suomessa laajeni 1800-luvun lopulla ja kolttien alue laajeni Suomessa toisen  maailmansodan jälkeen. Asia on mutkikas ja kärjistynyt, eikä siihen ole  toistaiseksi olemassa kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua. Osapuolia (sen enempää saamelaisia  kuin lappalaisiakaan) ei kuitenkaan tulee syyttää  eikä vihata siitä, että he kantavat huolta oikeuksiensa toteutumisesta. Vihamielisiä välejä tulisi  pyrkiä liennyttämään, ei kärjistämään entisestään. Kuten jo useammalla hallituskaudella on nähty,  ei alkuperäiskansojen oikeuksia koskevaa ILO 169  -sopimusta päästä ratifioimaan, ennen kuin selvitetään, keitä alkuperäiskansaan kuuluu. Tekeillä (2019) onkin valtioneuvoston selvitys metsälappalaisista eli  lappalaisliikkeestä, ja sen seurauksena toivotaan  saatavan selvyys saamelaiskiistaan.


Lähteet 

Aikio, Ante 2003: Suomen saamelaisperäisistä paikannimistä. – Virittäjä 107, s. 99–106. Helsinki: Kotikie len seura. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2003_99.pdf 

Aikio, Ante 2007: The Study of Saami Substrate Toponyms in Finland. – Onomastica Uralica 4, s. 159–197.  Debrecen/Helsinki: Debreceni Egyetem, Magyar Nyelvtudományi Intézete / Kotimaisten kielten tutki muskeskus. http://mnytud.arts.klte.hu/onomural/kotetek/ou4/08aikio.pdf 

Aikio, Ante 2009: The Saami Loanwords in Finnish and Karelian. Väitöskirja, Oulun yliopisto. http://cc.oulu.fi/~anaikio/slw.pdf 

Aikio, Ante 2012: An essay on Saami ethnolinguistic prehistory. A Linguistic Map of Prehistoric Northern  Europe. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 266. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. Aikio, Ante & Aikio, Aslak 2004: Suomalaiset ja saamelaiset rautakaudella. Studia Generalia: Suomen  kansa – mistä ja mikä? Toimittaneet Miia Pesonen ja Harri Westermarck. Helsingin yliopiston vapaan  sivistystyön toimikunta. 

Enbuske, Matti 2006: Lapinmaan maaoikeudet. Asutus ja maankäyttö keskisessä Lapissa ja Enontekiöllä 1900-luvun alkuun. Oikeusministeriön julkaisuja 2006:6. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/han dle/10024/75979/omju_2006_6_asutuksen_ja_maankayton.pdf?sequence=1 

Enbuske, Matti 2008: Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö historiallisen Kemin Lapin ja Enon tekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Bibliotheca Historica 113. Helsinki: Suomalaisen Kirjal lisuuden Seura. 

Häkkinen, Jaakko 2014: Kielet Suomessa kautta aikain. (Käsikirjoitus) 

http://www.elisanet.fi/alkupera/Kielet_Suomessa_kautta_aikain.pdf 

Häkkinen, Jaakko 2018a: Ratkaisuehdotus saamelaiskiistaan. (Käsikirjoitus.) 

http://www.elisanet.fi/alkupera/Saamelaiskiista.pdf 

Häkkinen, Jaakko 2018b: Metsälappalaisten kielelliset jäljet. (Esitelmä metsälappalaispäivillä 2018.) http://www.elisanet.fi/alkupera/Keminsaame.pdf 

Häkkinen, Kaisa 2007: Suomen kirjakielen saamelaiset lainat. Sámit, sánit, sátnehámit. Riepmočála Pekka  Sammallahtii miessemánu 21. beaivve 2007, s. 203–227. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 253.  (Toim. Jussi Ylikoski ja Ante Aikio.) https://www.sgr.fi/sust/sust253/sust253_hakkinen.pdf 

Anne-Mai Ilumäe, Maere Reidla, Marina Chukhryaeva, Mari Järve, Helen Post, Monika Karmin, Lauri Saag, Anastasiya Agdzhoyan, Alena Kushniarevich, Sergey Litvinov, Natalya Ekomasova, Kristiina Tambets, Ene Metspalu, Rita Khusainova, Bayazit Yunusbayev, Elza K. Khusnutdinova, Ludmila P. Osipova, Sar dana Fedorova, Olga Utevska, Sergey Koshel, Elena Balanovska, Doron M. Behar, Oleg Balanovsky, Toomas Kivisild, Peter A. Underhill, Richard Villems, and Siiri Rootsi 2016: Human Y Chromosome  Haplogroup N: A Non-trivial Time-Resolved Phylogeography that Cuts across Language Families. – The  American Journal of Human Genetics 99, 163–173. https://www.cell.com/ajhg/fulltext/S0002- 9297(16)30160-4 

Thiseas C. Lamnidis, Kerttu Majander, Choongwon Jeong, Elina Salmela, Anna Wessman, Vyacheslav Moi seyev, Valery Khartanovich, Oleg Balanovsky, Matthias Ongyerth, Antje Weihmann, Antti Sajantila, Ja net Kelso, Svante Pääbo, Päivi Onkamo, Wolfgang Haak, Johannes Krause & Stephan Schiffels 2018:  Ancient Fennoscandian genomes reveal origin and spread of Siberian ancestry in Europe. – Nature Com munications (2018) 9:5018. https://www.nature.com/articles/s41467-018-07483-5 

Lehtola, Veli-Pekka 2015: Saamelaiskiista. Sortaako Suomi alkuperäiskansaansa? Into Kustannus 2015. Pasanen, Annika 2015: Kuávsui já peeivičuovâ. Sarastus ja päivänvalo. Inarinsaamen revitalisaatio. Uralica  Helsingiensia 9. https://www.sgr.fi/fi/items/show/186 

Räisänen, Alpo 1995: Kainuun saamelaisperäisiä paikannimiä. – Virittäjä 4/1995. 

Räisänen, Alpo 2005: Saamelaisjäljet Kuusamon ja Posion paikannimistössä. – Virittäjä 3/2005. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2005_336.pdf 

Räisänen, Alpo 2007: Pielisen Karjalan saamelaisperäisiä paikannimiä. Sámit, sánit, sátnehámit. Riepmočála  Pekka Sammallahtii miessemánu 21. beaivve 2007, s. 203–227. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia  253. (Toim. Jussi Ylikoski ja Ante Aikio.) http://www.sgr.fi/sust/sust253/sust253_raisanen.pdf