27 syyskuuta 2022

Poromies-Ungat tulivat (1890) Ruotsin karesuvantolappalaisina Pelloon, koska avuksi pyydettiin. Jäivät kahta puolen Orajärven paliskuntaa.

teksti: katakorhonen56@gmail.com
Kata Vienontytär Korhonen, 2022,
ylpeänä esittelee Ungan porolappalaissuvun osana Tornionlaakson historiaa.
Postaukseni on omistettu Tarja Ungan muistolle.

 
 

 

 



Ungan porolappalaissuku haettiin töihin Orajärven paliskuntaan Ruotsin Lapista, Karesuvannosta

 

Yrjö Ungasta ei voi kirjoittaa elämänmakuista tarinaa irrottamalla hänet esi-isiensä Ungan saamelaiskylistä nyky-Ruotsin Lapissa. Haluankin olla se tietokirjoittaja, joka nimenomaan napsauttaa Yrjön osaksi Ungan suurta kuvaa.

Olen vuosikymmenien ajan tuntenut ”kolarilaisen lorun”, joka kuuluu näin:

”Tien täysi Taskisia, vankka joukko Vasaroita, sukunen Suikkeja, vellikaara Vettasia, nuin vähä Nutteja.” Loru on aito, mutta…miksi ihmeessä Ungat puuttuvat! Vasta Yrjö Ungan elinkaarta selvittäessäni, sen jälkeen, kun tartuin kirjahyllyssäni luuraavaan Kortesalmen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan tiedekirjaan poronhoidon synnystä ja kehityksestä Suomessa, vasta Kortesalmen muistiinmerkitsemä täyslaidallinen tietoa vastasi ihmetykseeni, missä Ungat! 

Ungan Yrjö syntyi Antille ja Orajärven Hulda Karoliinalle nyky-Pellossa. Yrjön isä Antti ja Antin isä Pieti sijaan olivat syntyneet Ruotsin Karesuvannossa. Tämä tosiasia selittää sen, että Unga puuttuu vanhasta suomalaisesta tutkimuksesta: heistä ei löydy vanhoja merkintöjä, koska Suomen Orajärven Paliskunta ”keksi” käydä hakemassa nämä ammattilaiset avukseen vasta 1890-luvun alussa.

Sen sijaan siitä olen varma, että Unga löytyy Ruotsin Lapin kirjallisuudesta, tutkimuksesta ja tarinoista. 

Ungan porosaamelaiselämään liittyvä ruotsalainen tieto vie aikaan ennen 1890-lukua; Pieti Unga tuli Suomeen lapin kielen taitoisena, omaa kulttuuriaan arvostavana ja ikimuistoisista poropaimentavoistaan tietoisena poromiehenä. Eikä ainakaan jälkipolvien kannata unohtaa sitä, että Pieti nimenomaan haettiin ammattiaan vastaaviin töihin nyky-Pellon seudulle Suomeen.

 

 Juhani Kortesalmen mukaan

 ”kun Turtolan Orajärven paliskuntaan tuli 1890-luvun alussa ammattiporomiespula, poronomistajat hakivat Ruotsin Lapista porolappalaisen Piera Ungan porojensa raitioksi. Hän toi Orajärvelle myös pääosan perhettään ja tunturiporonsa, jotka kuitenkin pyrkivät keväällä takaisin Jäämeren rantaan”.

 

Tutkija Kortesalmen mallin mukaisesti voisin käyttää nyky-Ungan esivanhimmasta nimeä Piera Unga. Saamenkielinen etunimi Piera ei näytä tulleen jälkipolville tutuksi, siksi kutsun häntä nimillä Pieti tai Pekka. Eittämättä hän kuului erittäin vanhaan poromies-Ungan karesuvantolappalaisiin, joita ruotsalaisessa kirjallisuudessa kutsuttiin myös lainiovuomalappalaisiksi, koska Ungat kesäisin jutasivat poroineen pitkin Lainiojokea ylös Yläperälle, aina Tromssaan asti.

 

Walkeapää nimeää teoksessaan Ungan suvun ensimmäiseksi, joka niinkin myöhään kuin vuonna 1923 (”har flyttat till ytterområdet”) jutasi porokarjoineen kohti Jäämerta, Paatsivuonon tuntureille (Malangshalvön) Norjan puolelle. Oiva Arvolan (Kylä jutaa) -sanoin: ”Sitokaa vuottoraipat, tehkää raito! Vasa seuraa emäänsä ja kellokas on kuningas.”

Näin Walkeapää esittelee kirjassaan Släkten Ungan (s. 49):

Nils N:son Unga, Hearva-Nihko (1867 – 1939) med hustru Sara, född Heikka (1895 – 1947), dottern Kristina (1918-?), gift med Nikolaus Svonni, Talma sameby. Sonen Nils (1922 -), gift med Sara, född Nutti (1930 – 1993), Lainiovuoma, dottern Karin (1924 – 1993), gift med Anders P:son Hurri, Könkämä. Sonen Per (1927 – 1984).

Ossian Elgström puolestaan tutustui kirjantekomatkallaan Ungan perheeseen (1918-1919).

Ote Lappalaiset -teoksesta (1919):

”Päiväkirjassa, 7. heinäkuuta, lukee:

Jag logerar hos Unga, unge Nils Unga eller Ongka, som lapparna säga med skarpt uttalat k-ljud, är en vacker lapp med utpräglat indianutseende, hans dröm är Tromsö Amts införlivande med Sverige, med ensamrätt för lapparna att bo där om sommaren. Unkas, som jag kallar honom, är livligt intresserad av mitt arbete och beklagar bara, att han snart måste in till renhjordarna i fjällen, han ville så gärnä stanna hemma och ”undervisa” mig, säger han.”  (s. 309-310)

 Kulttuurin tallettajana Elgström kuvailee Karesuvannon Ungan kasvonpiirteiltään kauniiksi ”intiaanikasvoiseksi” lapinmieheksi, jolla on unelma Tromssan saamisesta Ruotsin yhteyteen, jotta porolappalaiset kesäisin saisivat oikeuden asua siellä. Ungasta piirtyy myös vaikutelma älykkäästä, sivistyneestä lapinmiehestä, joka on vieraanvaraisesti hyvin kiinnostunut, ja ylpeäkin siitä, että vieras on pysähtynyt hänen kodalleenn. Unga haluaisi tutoroida (opastaa) vierastaan, mutta ”kun nyt on lähdettävä porojen kanssa tunturiin”. 

 

 

Pieti Ungan jälkipolvia niminä, jotka tällä hetkellä tiedossa

 

1. Pieti (Pekka) Antinpoika Unga, s. 11.10.1837 Karesuvanto, k. 1896 Kolari.

Vaimonsa: Inger Katarina Niilontytär Labba, s. 20.5.1839, Karesuvanto Ruotsi, k.?

Vaimonsa: Ella Knuutintytär Sunna, s. 24.7.1856 Jukkasjärvi, k. 24.7.1903 Turtola, 32 Harju.

Pietin isä: Anders Jonasson Unga, s. 3.3.1798 Karesuvanto, k. 80-vuotiaana 13.5.1878.

Pietin isän isä: Jonas Guttormsson Unga, s. 28.8.1768 Karesuvanto.

 

2. Pietin ja puolisonsa lapset:

 

* Antti Pietinpoika Unga, synt.13.11.1863 Karesuvanto, kuollut 30.4.1936 Turtola. Vaimonsa: Hulda Karoliina Iisakintytär Orajärvi, synt. 2.9.1869 Pello, kuollut 4.10.1907 Turtola. Antin ja Huldan jälkipolvien kannalta Hulda-äidin kuolema tapahtui liian varhain, jo 1907.  

 

* Saara - Maria Pietintytär Unga, aviossa Harju, synt. 6.4.1868 Karesuvanto, kuollut 27.5.1937 Pellossa. (Saara-Maria osasi rippikirjan mukaan lukea ”ruijaksi”, tarkoittaa vanhaa Norjassa puhuttua   suomea)

Miehensä: Kalle Juhonpoika Harju, e. Orajärvi, synt. 27.1.1864 Orajärvi, kuollut 19.6.1950 Pellossa. Pari oli vihitty avioon 14.7.1889. He saivat 5 lasta, sukua jatkoivat Yrjö Jokiharju (s. 1898) ja Fanni Vanha (s. 1901).

 

* Heikki Pietinpoika Unga, synt. 9.11.1876 Karesuvanto, kuollut 18.4.1919 Pello. Vaimonsa: Heta Matilda Lantto, synt. Pajala, Ruotsi, kuollut 4.3.1929 Pellossa.

Heikin ja Hetan lapset: - Väinö Henrik Unga, synt. 17.2.1910 Pello, kuollut 31.10.1982 Pellossa, Väinön aviopuoliso: Emma Elina Havela, synt. 19.7.1912. Pariskunnalla lapsi: Maila Margit Unga, aviossa Karppinen, s. 23.8.1931 Pello.

-Ottilia Adele Unga, aviossa Mukka, synt. 28.10.1908 Turtola, kuollut 28.1.1999 Turtolassa.

 

* Johannes Pietinpoika Unga, synt. 2.3.1880 Karesuvanto, kuollut 3.7.1948 Tärendö, Ruotsissa. Vaimonsa: Signe Sofia Isakintytär Männistö (ent. Kangas) Sieppijärveltä, synt. 7.5.1883.

 

3. Antin ja puolisoittensa lapset:

 

* Hilja Elina Antintytär Unga, aviossa Enbuske, synt. 27.7.1892 Turtola, kuollut 4.1.1966 Pello.

Elina oli menettänyt äitinsä (k. 1907) 15-vuotiaana.

Elinan mies: Tuure Iisakki Juhonpoika Enbuske, synt. 15.12.1888 Turtola. Sukukirjan mukaan lapsia   Elinan kanssa seitsemän. Vanhin poika, seppä Eero Henrik Enbuske (s. 1921) kaatui Jatkosodassa, 18.12.1942. Pojista Kalevi Enbuska (1929 – 2016) oli autokorjaamoyrittäjä, joka elinaikanaan tallensi perinnetietoa äitinsä suvusta, Ungasta. (Esimerkkinä valokuva Porovaaran karhunkaadosta.)

 

* Tyyne Maria Antintytär Unga, aviossa Gullsten, synt. 26.11.1893 Turtola, kuollut 1.11.1957 Kolari. Puoliso: Leonard Immanuel Gullsten, synt. 1.7.1896. Pariskunta tiettävästi lapseton. Tyyne-täti kasvatti yhden Yrjö-veljensä äidittömäksi jääneistä pojista, Heikki Ungan.

 

*Eevert Einari Antinpoika Unga, synt. 8.6.1896 Turtola. (Antti-isänsä kanssa vuoden 1917 Porovaara-kuvassa.) Vaimonsa oli Konttajärvellä, 30.5.1900 syntynyt Fanni Helena Lanko. Pariskunnan lapsia Signe Niemeläinen, Antti Einari Unga, Saara Tuula Tellervo Unga, Esa Onni Erik Unga.

 

*Saimi Eufemia Antintytär Unga, synt. 6.1.1899 Turtola, kuollut 28.4.1949 Tukholmassa.

 

*Alida Karoliina Antintytär Unga, synt. 6.8.1900 Turtola, kuollut 15.5.1984 Jukkasjärvellä.

 

*Aino Amalia Antintytär Unga, synt. 5.6.1902 Kolari, kuollut 16.3.1941 Övertorneå, Ruotsissa. Puoliso Isak Arvid Ackelid, synt. 31.8.1888 Alatornion Liakka, kuollut 2.7.1966 Övertorneå.

 

* Yrjö Albert Unga, synt. 17.7.1904 Pello, kuollut 28.11.1955 Kolari. Oli menettänyt äitinsä 3-vuotiaana. (Yrjö on Antti-isänsä ja Eevert-velipojan kanssa vuoden 1917 Porovaara-kuvassa.)

Vaimonsa: Eeva Liikamaa (1912 – 1946).

Lapsia syntyi (1934 – 1944) viisi: Leo (s. 1934), Veli (s. 1935), Heikki (s. 1937), Reino (s. 1938) ja Aila (s. 1944). Lapset menettivät äitinsä 1946, tammikuussa.  

 

* Väinö Antti Antinpoika Unga, synt. 26.7.1906 Pello, kuollut 3.4.1964 Kolari. Rintamaveteraani, 8./JR54. Vuorijärven taistelut, Sieminki, Kutsajoki, Muotkavaara, Pilkkavaara, Vuorikylä, Kirakkakangas, Nuottavaara. Menetti äitinsä 1-vuotiaana.

Vaimonsa: Eeva Esteri Pasma, aviossa Unga, synt. 25.8.1913, kuollut 1998. Lapsia syntyi (1936 – 1954) kaksitoista.

 

Anna Sirkka (synt. 1878) synnytti kolmoset (vuonna 1915) leski Antti Ungalle sen jälkeen, kun oli itsekin jäänyt leskeksi Manne Koivumaasta (s. 1873).  Aikansa ”lööppiuutinen” lienee tämä tapaus ollut kunnan virkakunnalle, metsäherroille, kirkonväelle, isoille taloille!  Sirkan kolmosista tuli Brita Annantytär Sirkka, Eeva Annantytär Sirkka (aviossa Lohiniva) sekä Iisak Annanpoika Sirkka.

 

 

 

Antti Ungasta on jäänyt luonnehdintoja, tietoja ja muistoja    

 

Karesuvannosta raitioksi Orajärven paliskuntaan pian isänsä jälkeen tullut Pietin 19-vuotias poika Antti eli Unka-Antti (1863 – 1936) avioitui suomalaistytön kanssa.

Kasvavan perheen myötä Antti jätti kota-asuntonsa ja ryhtyi elämään ”lannan malliin” poromiehenä ja kruununtorpparina 1900-luvun alussa Kolarin Aitamännikössä.  Antti Ungan malliin siis sopi jatkaa ammattiaan arvostettuna ja tarmokkaana poromiehenä. Antilla oli kestikievari Aitamännikössä, ja hän asui ennen kuolemaansa Sammalvaarassa.

 

Liikamaan Helena kirjoittaa Satan sukua -kirjassaan ansiokkaasti poronhoidosta ja aidoista (s. 235). ”Kyllä vanha kansa tiesi”, voi sanoa Helenan talteen laittamista muistoista, joiden tietolähde on ollut Myllyn Miia (Eufemia Kuru, o.s. Satta).

Näin Helena: ”Ungan Pekan kerrotaan tulleen Karesuvannosta poropaimeneksi. Häntä oli pyydetty hoitamaan tämän alueen porokarjaa. Näin kertoi Myllyn Mia. Pekan poika Antti aloitti jo isänsä aikana ja jatkoi täysverisenä poromiehenä isänsä jälkeen samoilla kairoilla perimäänsä paimenen virkaa. Pieti-isän pojat (Antti, Heikki ja Johannes) olivat saaneet vielä kunnon kasvatuksen isiensä ammattiin, osasivat saamen kielen ja elivät paimentolaisen elämää. (Antin kuva Helena Liikamaan Satan suku – kirjasta.)

 


Poromerkkikuvan selitys alla: 

Lapin Kansa, 1928. Kalle Malisen ilmoituksen alla lukee Antti Ungan 23.11.1928 päivätty viesti. 

”Yllä ja alla kuvatut poronmerkit ovat ylimuistoisista ajoista olleet käytännössä ja kiellän kenenkään niitä käyttämästä. Kolarin Sieppijärvellä 23.11.1928 Antti Unga.”

           


                           

Jo vuonna 1931 julkaistuun tietokirjaan oli saatu tieto Antti Ungan asemasta Kolarin poronhoidossa. Lainaus:

” Kolarin vuoriset sydänmaat ovat hyvin poronhoitoon soveltuvia. Pitäjä käsittää kaksi paliskuntaa: Alapalkisen ja Ylipalkisen. Etenkin Ylipalkisen poroluku on nykyjään hyvin korkealla, ja kunnassa kokonaisuudessaan on sen pienuudesta huolimatta yli 5000 poroa, vaikka ne maailmansodan jälkeen olivat miltei kokonaan hävinneet. Pysyvästi ei näin suurta määrää voida pitääkään, laitumet ovat riittävät ainoastaan n. 2000 porolle.

Parhaita poronhoitajia ovat muinaisten porolappalaisten jälkeläiset, jotka myös toimivat palkisten yhteisinä paimenina. Huomattavimmat ovat kaksi lappalaista sukua Unga ja Suikki, joiden päämiehet ovat vielä lapin kielen taitoisia. Suurimmat poronomistajat ovat Herman Lantto ja Antti Unga, joista edellinen omistaa n. 450, jälkimmäinen 300 päätä.”

 


Poromiehet ovat aina osanneet (ja edelleen osaavat) luonnon merkit ja sään. Tämä nousee mieleen, kun tutkii yllä olevaa poroaidalla otettua arvokasta kuvaa. Aidoilla eletään Ungan aikaa.

Jos poronkarva on märkää, sataa.

Jos se on kuiva, on pouta.

Jos poronkarva heiluu, tuulee.

Jos ei heilu, on tyven.

Jos poronkarva on kuurassa, on pakkanen.


Tohtori Juha Joonan väitöskirjassa (2019) Ikimuistoinen oikeus kuvataan myös raitiolappalaisten asemaa ja raitiojärjestelmän päättymistä. Muutama lainaus tästä:

 

”Osa poronhoitajiksi tulleista lappalaisista saapui alueelle varsin myöhään. Porolappalainen Piera Unga muutti Karesuvannosta pororaitioksi Turtolan Orajärvelle 1890-luvulla.”

 

”Kolarin kaikki porot hoidettiin vielä vuonna 1894 neljässä paimennuskunnassa, joista kolme oli lappalaiskotakuntia. Vuonna 1912 Kolarin paliskuntaan oli merkitty lappalainen Heikki Unga. Kolarin yläpaliskunnassa itselliseksi ja poropaimeniksi oli merkitty Kalle ja Tuomas Suikki sekä Luurens Gardin.

 

”Raitiolappalaisten käyttämä lapin kieli (myös Pieti Ungan ja poikiensa) oli pohjoissaamea.”

Lappalaisraitioiden harjoittama poronhoito säilyi pitkään elinvoimaisena erityisesti Tornionlaaksossa. Keskeinen syy siihen, minkä vuoksi raitiosaamelaiset säilyivät omana ryhmänään aina 1900-luvun alkuun, oli heidän harjoittamansa elinkeino. Toisin kuin metsästyksestä ja kalastuksesta pääasiallisen toimeentulonsa saaneiden metsäsaamelaisten, pororaitioiden oli mahdollista sovittaa elinkeinonsa alueelle muuttaneiden suomalaisten uudisasukkaitten harjoittaman maanviljelyksen ja karjanhoidon kanssa.”

 

Lapin Kansa. 11. tammikuuta 1934. Uutinen julkaistaan aikana, jolloin Antin poika, Yrjö Unga jo toimii paliskunnan poroisäntänä. Antin porokarjan ostajat ovat hänen omat pojat ja Tyyne-tytär.

"Huomattava porokauppa Kolarista. Poronomistaja Antti Unga on joulun alla myynyt noin 150 päätä käsittävän porokarjan Einari (=Eevert), Yrjö ja Väinö Ungalle sekä Tyyne Gullstenille Kolarista. Kauppahintaa ei ilmoitettu. "

 

Kirjailija Ludwig Munsterhjelmista (s. 1880) tuli 1900-luvun alussa erinomaisen hyvä väärti Antti Ungan kanssa; olihan Unga niitä paikallisia miehiä, joilla eränkäynti oli verissä.  

Sieppijärven kyläsivuston Tarinat- sivuilta löytyy tietoa ja Munsterhjelmin itsensä kirjoittamia kuvauksia metsästysreissuistaan Porovaaran ja Nälännön palkisilla. (Upeaa mielestäni on, että vanha Petsamo ja Kolarin-Pellon metsänhoidollinen alue ovat mahtuneet samaan kirjaan. (Kirjan nimi lähteissä.) 

 

Munsterhjelmin tarinoissa Heikki Metsävainio Pasmajärveltä toimii kirjailijan soutajana, ja Pasman Iisko ammattimetsästäjänä. Toisaalla moneen otteeseen kuvaan astuu Ungan Antti

Näin sanoo Munsterhjelm: ”Metsässä voi olla käsittämätön epäonni, Antti sanoi, samalla kun hän heitti muutaman tervaskalikan tuleen, joka siitä leimahti jälleen ja valaisi kodikkaasti pirtin. Antti oli syntyjään Norjan (auts) tunturilappalaisia, pieni ja jäntevä, mutta vikkelä kuin kärppä. Aina iloisena ja hilpeänä hän oli erinomaista seuraa metsässä. ”

 


Antti Ungan päivätyö maamme porotalouden hyväksi päättyi Vapun aattona 1936. Kuva Helena Liikamaan Satan suku -kirjasta.

 

   


 

Lapin Kansa, suru-uutinen 5.5.1936,

 ”Vapunaattona kuoli Pellon sairaalassa poromies Antti Unga Kolarista noin 72 vuoden ikäisenä. Vainaja suoritti poromiehenä pitkän ja suuriarvoisen päivätyön maamme porotalouden hyväksi, ollen sen parhaita tuntijoita. Hän tunsi koko Länsi-Lapin seudut tarkkaan ja poromerkit olivat hänelle tuttuja aina Enontekiötä myöten. Luonteeltaan hän oli hyväsydäminen ja vieraanvarainen. Vainajaa jäivät lähinnä kaipaamaan lapset perheineen. ”

 


Antti Ungan muistetaan olleen hyväsydäminen ja vieraanvarainen. Isiltä perinnöksi saatua olivat äly ja sitkeys sekä se, että ahneuden synti ei Ungan elämää rasittanut. Lopuksi vielä Helena Liikamaan kirjaus, joka antaa kunniaa lappalaisille: ”Poroista on saatu maitoa. Sitä on syöty ja on valmistettu juustoa. Lappalaiset olivat tervetullutta väkeä taloihin, sillä lihapadat porisivat tulella ahkerasti. Liha on lappalaisten pääasiallisin ruoka ja sitä riitti aina talonväellekin. Kesäaidoilla oli tavallisesti vähän väkeä, kun ei tehty muuta kuin vasojen merkintä, mutta syysaidat kokosivat väkeä aivan kuin markkinoille.”


Kuva Helena Liikamaan Satan suku -kirjasta (1986). Kuvateksti: Samalla aidalla (Toramaa) 3 Otto Kultti, 4 Väinö Unga, 5 Kalle Koivumaa, 6 Antti Pasma, 7 tullimies ja 8 Hannes Kunelius.


 Alla SA-kuva. Julkaistu Palkiselta palkiselle -julkaisussa. Kuvan yhteydessä teksti: ”Uljaimmat ajokkinsa luovutti Lappikin äskeisessä sodassa isänmaata palvelemaan.”


 



Antin pojista Yrjö Unga oli syntynyt 17.7.1904 Kolarin Aitamännikössä. Hän pääsi jo pikkupoikana miesten mukaan karhumetsälle.

Alla on kuva vuodelta 1917, ja kuvassa 13-vuotias Yrjö näkyy takana keskellä, puun takana. Yrjön Antti-isän tiedetään kiertäneen karhun hiihtämällä pesäänsä. 

 


Porovaaran karhunkaato 3.4.1917

Istumassa Metsähallituksen aluemetsänhoitaja Eelis Sammallahti (ei Eemil), joka seurasi tehtävässään mm. Carl Munsterhjelmia (1902 – 1910). Vasemmalla poromiehet Antti Unga, Eevert Unga ja Yrjö Unga. Edessä keskellä (karhun vieressä) tullivartija Pekka Korteniemi ja oikealla edessä metsänhoitaja Rovaniemeltä, Seth Nordberg (ei Sieppijärven Nordberg).

Takana karhukeihästä pitelee Iisakki Pasma (ammattimetsästäjä) ja vieressä on Heikki Metsävainio Pasmajärveltä hänkin. Kalevi Enbuskan kotiarkistosta peräisin olevaa kuvaa on tekstitetty myöhemmin eli julkaistu jossakin. Kuvan sisältämän tarinan mukaan metsäherrat ja tullimies Korteniemi ostivat karhun Antti Ungalta.

Lisäarvoa kuvalle antaa tieto, että Kalevi Enbuskan (1929-2016) äiti oli Hilja Elina Antintytär Unga (1892 - 1966), Antti Ungan tytär.

 

 

 

Kolarin Alasen Paliskunnan poroisäntä (1930 – 1938) Unga, Yrjö Albert

  

On perusteltua korostaa, että Yrjö Ungan elämässä ne kahdeksan vuotta, jolloin hän hoiti Kolarin Alasen paliskunnan poroisännyyttä, lienevät olleet hänen elämänsä parhaita. Siihen aikaan Yrjö (1904 – 1955) perusti perheen Pasmajärveltä kotoisin olleen Eeva Liikamaan (1912 – 1946) kanssa. Perhe sai ikään kuin oman elämänsä kunniaksi nopeassa tahdissa neljä potraa poikalasta, alkaen Leo (s. 1934), Veli (s. 1935), Heikki (s. 1937), ja poikasarjan kuopus, Reino (s. 1938) – lopuksi myös Aila-tytön (1944).

 

Pian tavallisen elämänmenon romutti varoittamatta syttynyt Talvisota (1939). Myös Yrjö Unga velvoitettiin osallistumaan sotaan alusta alkaen syntymävuotensa perusteella.  Omasta mielestään Yrjön sotapolku kuitenkin katkesi kesken kaiken, ja se oli pettymys! Vietyään perheensä Ruotsiin evakkoon, ei hän päässytkään toisten miesten tavoin takaisin kotiin Suomeen, ”miesten töihin”. 

 

Kaiken kaikkiaan Yrjö Unga ei ennen kuolemaansa saanut kokea suomalaista kunnianpalautusta, joka rintamaveteraaneille vasta myöhemmin kuin 1950-luvulla myönnettiin. Yrjö oli todellakin rintamasotilas, jonka  matrikkelitiedot ovat vaikuttavia:

 

Yrjö Albert Unga.

 

1. sotamies

 

2. Talvisota a) tehtävät: pikakivääriampumisen apulainen

b) yksikkö: 1./Er.P. 26, selitys: rintama oli Sallan suunnalla, Erikoispataljoona 26, sen ensimmäinen komppania. Eli

1. komppaniassa oli sijoitettuina Ungan tavoin vanhimman ikäluokan miehiä. ”Kaveria ei jätetty”.

Pataljoonan komentoryhmään kuului neljä joukkuetta. Ryhmän kolarilainen sotamies, Olavi Pääkkölä toimi tähystäjänä. Saman komentoryhmän ensimmäisessä joukkueessa Yrjö Unga oli pikakivääriampuma-apulainen, ja patruunoiden kantajana toimi saman pitäjän mies, korpraali Ilmari Kaitala Sieppijärveltä.

I joukkueen johtaja Vilho Väyrynen on kirjoittanut kirjan. Hänen joukkueensa miehistä lähes puolet oli kolarilaisia. Kirjassaan hän puhuu arvostaen näistä länsirajan pohjoispuolen kunnan miehistä, jotka olivat yleensä 10 vuotta johtajaansa vanhempia. Lysti heidän kanssaan oli elää ja jakaa kohtalonsa sodan vaikeissakin olosuhteissa. Teltan pystytys näyttää olleen malliesimerkki miesten kätevyydestä: teltta pystyyn, haot lattialle, kamiinan sytytys jo ulkona, savutorven jatkot yhteen ja paikalleen sekä kahvi kiehumaan; kaikki oli selvää muutamassa minuutissa. Ei ihme, että hän sanoo miehillä olleen hyvä pohja ja elämänkokemus.

c) taistelupaikat: Sallan-Pelkosenniemen viivytystaistelut, Pelkosenniemen-Saijan takaa-ajo, Saijan puolustustaistelut, Märkäjärven taistelut.

3. Jatkosota a) tehtävät: kiväärimies, ajomies

b) yksikkö: 8./JR 54, Esik.I/JR8, selitys: rintama Sallan suunnalla, 54. Jalkaväkirykmentin 8. komppania (kolarilaiskomppania), Esikunta, 8. Jalkaväkirykmentin 1. komppania

c) taistelupaikat: Vuorijärven taistelut, Makiakuunvaara, Alakurtin valtaus, Keski-Vilmanjoki, Ala-Vilmanjoki; Loimolan suunta.

 


Kuva Rintamalta-tarinasta: 
Palkiselta Palkiselle -julkaisusta.


Tämä tarina ei liity Yrjö Ungan kokemuksiin.









Yrjö Ungan sotareissu päättyi (tieto vaimon ja lasten äidin vakavasta sairastumisesta) aikaisemmin kuin Jatkosota ja sitä seurannut Lapin sota. Heinäkuun 1. päivänä 1944, muutama kuukausi ennen evakuointikäskyä, syntyi perheeseen tyttö, Aila Sisko.  Lokakuussa koko Lapin väestö määrättiin evakkomatkalle. Ruotsiin vei Yrjö Ungan ja perheensä tie niin ikään.

Evakkoajalta ovat peräisin ne Yrjö Ungan sepittämät viisut ja laulut, jotka Kolarin kansalaisopiston perinnepiiri myöhemmin 1980-luvulla tallensi kirjaksi. 

Eniten laulut kertovat Ungan lahjakkuudesta, tunne-elämän käsittelystä ja sotaan liittyvästä pettymyksestä. Hänen vahvuutensa oli asioiden käsittely kirjoittamalla.

 

 

Evakkolaulujen sanat puhuvat ja selittävät jäämistä ”vaimojen sakkiin”

 

Yrjö Unga on kirjoittanut laulun Paluu Ruotsista 29.1.1945.

 Siinä hän riimittelee mm. näin:

Tämän laulun tehin minä Ruotsin Matforsissa, 
kun luulin minäkin pääsevän teidän mukana koti Suomeen. 
Vaimoni sairauden vuoksi lähtöni myttyyn meni, 
kun minä jouvuin lasten kanssa teidän vaimojenne sakiin jäämään.  
(Laulu lauletaan Lauletaan me nuoret pojat -sävelellä. )

Nyt aion minä tässä jonkun värssyn kirjoittaa
 ja itseäni lohduttaa suuressa surussa.
On suru mulla suuri, johon lohtua en löytää voi,
kun kovan onnen lapseks minä synnyin maailmaan.

Tuo puolisoni myöskin täällä maailmassa kärsiä saa, 
kun koko elämänsä hän sairaana viettää saa.
On lapsukaisia meillä noin puolikymmentä. 
Tuo lasten hyvä äiti, taas sairaana lepäilee.

 


 

 

 

 

 












Lähteet:

Pentti Jaako. Suomussalmelta Ihantalaan. Kolarilaisten sotatie 1939 – 1945. (1992)

J. Juhani Kortesalmi. Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa. SKS (2007)

J.E. Rosberg, Kaarlo Hilden, Erkki Mikkola. Suomenmaa, osa 10 Oulun lääni Pohjoisosa. Sivu 235. WSOY (1931)

Markku Torkko (toim.) Palkiselta palkisille. Paliskuntain yhdistys 1948 – 1998 50 v. (1998). Julkaisun toimituskunta: Jouni Filppa (Sieppijärven perua), Timo Hannula, Veikko Huttu-Hiltunen ja Mauri Nieminen.

Mauno Kylli, Markku Torkko (toim.). II Lapin kaskukirja. Yleisön pyynnöstä. (2015)

Oiva Arvola. Linnustajan maa. (1977)

 

Juha Joona. Ikimuistoinen oikeus – tutkimus Lapin alkuperäisistä maa- ja vesioikeuksista. (2019)

Erkki Pääkkönen. Saamelainen etnisyys ja pohjoinen paikallisuus. Väitöskirja, Lapin yliopisto. (2008)

Siv Rasmussen. …vellikaara vettasia…Muonion ja Äkäslompolon alueen saamen historia. (2008)

Pekka Raittila. Lestadiolaisuus 1860-luvulla. Leviäminen ja yhteisönmuodostus. (1976)

 

Esko Orajärvi, Väinö Enbuska. Enbusken suku, osa 1. Enbusken sukuseura ry. (2018)

Esko Orajärvi & Kylli-Nivan sukuseura ry. Nivan suku, osa 1. Pellon Nivat. (2014)

Esko Orajärvi & Kylli-Nivan sukuseura ry. Koskenniemi, osa 2. (2013)

Esko Orajärvi, Leena Harju, Erkki Buska & Kylli-Nivan sukuseura ry. Nivan suku Släkten Niva, osa 8, ns. Aapuan sukuhaara. (2018)

 

Ludwig Munsterhjelm, Matti J. Särömaa. Kadotetut paratiisit. (2000)

Laura Manninen (toim.) Evakkotie. Muisteluksia kolarilaisten evakkotalvesta 1944-45. (1990)

Kaija Hiilivirta, Riitta Lenkola (toim.) Evakkolauluja. (1994)

Helena Liikamaa. Satan sukukirja. (1986)

Ylitornion Rintamamiesveteraanit. Ylitornion Sotaveteraanit. (toim.) Ylitorniolaiset sodassa. (1989)

 

Ossian Elgström. Lappalaiset. Resor i Lappland och Norge. 

Stockholm (1919) & Lars J. Walkeapää. Lainiovuoma-samernas gamla renflyttningar till Norge. Om sommarbosättningar i Troms fylke på 1900-talet. (2012) Lainiovuoman seutu sijaitsee Ruotsin Jukkasjärvellä, Tornion Lapissa.

Nämä kaksi teosta puhuvat samoista Ruotsin Lapin suvuista. Molemmissa on mukana Nils Unga, mutta ei Pieraa tai Anttia perheineen, koska he olivat tuohon aikaan jo kutsuttuina ammattimiehinä Suomen Turtolassa.

19 syyskuuta 2022

Kirja on kunnianpalautus Sergejeffin kalastajasuvulle

Kirjan 3. painos ostettavissa kirjan tekijä-kustantajalta hintaan 15 e. 
Kirjan hintaan lisätään postimaksu ( 5,90 e. ).
Tilaukset e-mail: 
katakorhonen56@gmail.com

tai puh. 044-3624388



 

Kirja on kunnianpalautus Taneli Sergejeffin kalastajasuvulle


Taneli ja Tanelihha Sergejeffin perhe eli täysin omavaraista ja vapaata kalastajan elämää aina siihen asti, kun Petsamosta piti paeta evakkomatkalle. Tämä perhe oli niitä, jotka eivät evakon jälkeen asettuneet Tervolaan.

Kaikki kirjan tiedot ja kertomukset perustuvat perheenjäsenten kokemuksiin, muistoihin ja kirjauksiin.


Tekijä: Kata Vienontytär Korhonen
Kirjan nimi: Kaikella on kääntöpuolensa. Varvara ja Danil Sergejeffin sukukunta Petsamosta
3. painos, 2022, 349 sivua.
Kustantaja: Kata Vienontytär Korhonen

Seuraavan esittelyn on kirjoittanut Hannu Korhonen Orimattilasta. 

Kirjoittaja on Rautalammin Korhosten sukua, mutta elänyt elämänsä Tornionjokilaakson Kolarissa. Edellisessä kirjassaan Peiliin katsomisen paikka hän kertoi Väylänvarren vaimoista. Tämän kirjan kohde on kauempana maantieteellisesti, mutta ei henkisesti. Kata kirjoittaa Sergejeffeistä kuin omasta suvustaan. Onhan hänellä tosin yhteyskin tähän sukukuntaan, vaikkakin vain väärän koivun takaa eli siis avioliittojen kautta. Niin kuin kyllä minullakin!

 

Kirjan aineisto rakentuu kolmen tukipilarin varaan. Niitä ovat valokuvat, jälkeläisten muistinvaraiset kertomukset ja tekijän laatimat sukuselvitykset. Suuri osa kuvista on Hannes Pukin 1920-luvulla ottamia. Niitä on julkaistu aikaisemmin kirjassa Petsamon kuvia (Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, 1992, 161 s.), jonka toisena tekijänä oli Varvaran ja Danilin poika Kiril. Yllättävän paljon kuvia Petsamon karjalaissuvuista onkin löytynyt.

 

Alussa vaikuttaa siltä, että kirja olisi rakenteeltaan hajanainen. Pitemmälle luettuna paljastuu, että näin ei ole, vaan että rakenneratkaisu on suorastaan nerokas. Ei ajan- eikä paikanmukainen jäsennys olisi tehnyt mahdolliseksi niin monenlaisten ainesten sitomista yhdeksi kirjaksi. Sen sijaan sukuun ja sukulaisten elämänvaiheisiin perustuva jäsennys sitoo kaiken yhteen luontevasti.

 

En ole tavannut montakaan kirjaa, jonka jäsennys nousisi sisällöstä yhtä vaivihkaa ja sormella osoittelematta. Se, miten hyvin jäsennys tosiaan vastaa sisältöä, paljastuu lukijalle vähitellen, minulle vasta, kun kaksi kolmasosaa kirjaa oli luettu. Kun oivallus oli syntynyt, niin käsitys vain vahvistui loppua kohti. Jonkinlaista osviittaa olisin voinut saada sisällysluettelosta, mutta kukapa nyt aloittaisi kirjan lukemisen sisällysluettelosta. Olisi ehkä kannattanut, sillä muuta hakemistoa kirjassa ei olekaan.

 

Sukuselvitykset, muistelut, miesten ja naisten työt, sodat ja rauhat sekä ajat ja paikat lomittuvat kokonaisuudeksi, jossa kukin kertoja pääsee esille omalla äänellään. Kirjalla on kaksi ansiokasta erityispiirrettä. Toinen on runsas kuvitus: 230 valokuvaa yli sadan vuoden ajalta. Ja erityisesti valokuvissa olevien henkilöiden, paikkojen, esineiden ja kuvanottotilanteiden tunnistaminen. Toinen on sukulaisten muistelut, joissa sijansa saavat pienet arkielämän tilanteet ja suuret maailmantapahtumat.


Kirjan ydin on Danil Sergejeffin ja Varvara Bogdanoffin avioliitto. Jos kirjan tapahtumista yrittäisi rakentaa aikajanaa, niin huomaisi, että yksi merkittävimmistä aikaisemmista tapahtumista on Danilin vanhempien muutto vuonna 1884 kolmella porolla Vienan Pääjärven Niskan kylästä Petsamoon. Vuoden ikäinen esikoispoika ei kestänyt matkan rasituksia, mutta pian Petsamoon tulon jälkeen – jo saman vuonna – syntyi toinen poika Danil. Myös Varvara oli vienankarjalaista sukua eikä saamelaisia, vaikka sukuun kyllä naitiin Petsamossa saamelaisiakin vaimoja.

 

Heillä oli 13 lasta ja enemmän kuin 50 lastenlasta. Tämän sukulaisverkoston varaan on ollut mahdollista virittää kertomuksia Petsamon kalastajien elämästä, Hardanger-kirjonnasta, Stalinin vainoista, talvi- ja jatkosodasta, venäläisten partisaanien tekemistä siviilimurhista ääriesimerkkinä Danilin ja Varvaran viisivuotias pojanpoika, Lapin sodasta ja saksalaisten ottamista suomalaisista sotavangeista, Petsamon luovuttamisesta Neuvostoliitolle, evakkoon lähdön jälkeisestä elämästä, Inkerin suomalaisista, Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, Ruotsiin muutosta ja monista muista Suomen historian vaiheista. Erityistä viehtymystä kirjoittaja näyttää tuntevan historian vaiettuihin vaiheisiin, joista edellä mainituista ovat ainakin venäläiset partisaanit, inkeriläiset ja saksalaisten suomalaiset panttivangit.  

 

Katan kirja ei ole vain kirjallisuusselvitys, vaan tärkein ja koskettavin osa perustuu Danilin ja Varvaran jälkeläisten muisteluihin. Nämä ovat sellaista antia, jota ei mistään muualta ole saatavissa ja joka häviää muistajien mukana, jos kukaan ei niitä merkitse muistiin. Niitä on kymmeniä sivuja usean lapsen ja lapsenlapsen muistelemina. Kirjan erityinen arvo on juuri tämän muistinvaraisen kulttuuriperinnön kokoamisessa ja säilyttämisessä tuleville sukupolville.


Kirjassa ei ole henkilö- tai paikkahakemistoja. Ihmisten osalta tätä puutetta paikkaa sisällysluettelo, joka etenee henkilöittäin. Useita pieniä sukupuunpalasia on Danilin ja Varvaran lapsien ja osin lapsenlapsienkin perheistä. Sen sijaan koko sukukunnasta ei ole sukupuuta. Minulle sellaisen sukupuun hahmotteleminen oli avain kirjan ymmärtämiseen ja sen näkemiseen, miten laajasta suku- ja sukulaisuusverkostosta petsamolaistenkin kohdalla on kyse. Samalla kirja avaa ikkunoita myös vienankarjalaisten, erityisesti Kiestingin suunnan, sukujen historiaan.

 

Danilin ja Varvaran sukukunnan vaiheet ovat poikkeuksellisen monitahoiset. Siksi kirja on kiinnostavaa luettavaa sellaisellekin, joka ei ole sidoksissa tähän sukukuntaan tai muutenkaan Petsamoon. 

13 elokuuta 2022

"Skotit olivat tarinankertojia vielä 1700-luvulla." MUTTA - miten ihmeessä löysin Juri Nummelinin ennen Diana Gabaldonia!

"Suurin osa elokuvista perustuu johonkin kirjaan. Osa elokuvista perustuu tunnettuihin romaaneihin, osa taas kirjoihin, joita ei muistaisi enää kukaan, ellei niistä olisi elokuvaa. " (Juri Nummelin)

Ilman Juri Nummelinin kirjallisia töitä ja julkista kiinnostusta eri syistä syrjäytyneeseen  kirjallisuuteen en olisi jaksanut jatkaa historiasta ja menneisyydestä kertovaa tietokirjoittamista. Suomen Tietokirjailijat -yhdistyksen jäsenyydestäkin ehdin jo luopua; siellä ei vain pystytty auttamaan - ja sen hyväksyin omaksi epäonnistumiseksi. 

Mutta nyt  asiaa kirjailija Diana Gabaldonista, jonka nimenkin bongasin ensimmäisen kerran Outlander - Matkantekijät -jakson alkuteksteistä / introsta tänä kesänä (2022). 

Ensimmäisen Outlander-jakson suurin elämys olivat 1700-luvun skotit tarinankertojina. Ihmisten tutustuminen toisiinsa alkoi pyynnöllä: "Kerro perheestäsi!"

 
Kuvateksti: Aikakaudet ylittäviä romaanisarjoja tekevä Diana Gabaldon on ihailijoidensa mukaan kirjoittanut yhden suurimmista koskaan julkaistuista rakkauskertomuksista.
                           #claire  &  #jamie   #outlander #matkantekijä  #netflix

Tarkoitukseni oli - samalla kun seuraan Skotlannin Ylämaalle  sijoittuvaa Outlander - Matkantekijä   -draamasarjaa "Netflixissä"... niin, tarkoitukseni oli ensimmäisen kauden päättymisen kunniaksi ottaa selvää, kuinka hyvin  Diana Gabaldonin romaanit tunnetaan Lapin kirjastoissa - siis löytyykö hyllyistä. 

Kirjastokorttini avulla kirjauduin verkkokirjastooni, eli  Lapin kirjaston verkkosivuille. Asia selkisi pian.

Diana Gabaldonin romaaneja löytyy lainattavaksi ja luettavaksi lappilaiskirjastoista sekä  alkuperäiskielellä (English) että suomeksi. Itse asiassa hämmästyin  Kemin kirjaston hyvin kattavasta Gabaldon-tarjonnasta. Kolarin kirjasto oli hankkinut Gabaldonin suomennettuja (alkaen 2002)  tasan 10 kappaletta - ajankohdaksi oli sattunut hankintavuosi, jolloin monet muutkin paikalliskirjastot olivat ostaneet saman kirjan. 

Verkkokirjastoselailuni jälkeen tarkistin kotikirjastoni tarjonnan. (Olen keräilijä, vanhojen kirjojen) 
Ja sieltä löytyi tietokirjailija Risto Nikun (s. 1941) teos Suomalaisia tietokirjailijoita 2 (mukana juttu Juri Nummelinista). Ja löytyi toinenkin, nimittäin Jukka Halmeen, Juri Nummelinin ja Sari Polvisen teos Historiallisen romaanin taitajia 2 (mukana viihdekirjailijasta historiallisten romaanien kirjoittajaksi kasvanut aikamatkaaja, Diana Gabaldon).






 















Oma tarinani Juri Nummelinin (s. 1972) löytämisestä  sai alkunsa Netflixin sarjasta Outlander - Matkantekijä. Elämäntilanteeni selkiinnyttämiseksi olen lisännyt elokuvien ja sarjojen katselua syystä, että pääsen niitten avulla istahtamaan aloilleni ja "haastamaan omaa ajatteluani". Kysymys on elokuvan eli tarinan kokemisesta sillä luottamuksella, että tarina vaivihkaa auttaa itseäni hyväksymään omia menneisyydessä tapahtuneita vaikeita asioita, ihmissuhdeasioita, syyllisyyttä, pettymyksiäkin. Elokuvan katsominen tässä ja nyt on omalaatuista aikamatkustamista, jonka tueksi tarvitsen myös kirjoja.

Kirjoja tekevät kirjailijat. Minun tapauksessani löytyi ensimmäiseksi (ennen Diana Gabaldonia) -  ainutlaatuinen Juri Nummelin ja hänen kirjansa (50 kirjaa - 50 elokuvaa). Se esittelee 50 kirjaa, joista on tehty elokuva (Avain, 2015)

Juri Nummelin on myös somessa bloggaava "kirjallisuuden sekatyömies". Miellyttävää hengenheimolaisuutta Juriin ja hänen puolisoonsa tietokirjailija Elina Teerijokeen  tunsin, kun luin sekä Jurin 50-vuotissynttärijuhlissa julkaistusta "sankarille tehdystä" Synttärikirjasta että Elinan vielä julkaisemattomasta tekstistä, joka "selittää" pariskunnan yhteistä kirpputoriharrastusta. 

Kaikki tämä mainiossa kirjailijan blogissa, osoitteessa  http://jurinummelin.blogspot.com/  .

Lopuksi.

Ote Sari Polvisen kirjoittamasta Diana Gabaldonin esittelystä em. Historiallisen romaanin taitajia 2 -kirjassa, jonka julkaisuvuosi oli 2011. 

"Arizonalainen meribiologi, ekologi ja tietokoneasiantuntija Diana Gabaldon (s. 1952) alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan pöytälaatikkoon 1980-luvun lopulla. Julkaistuaan otteita kirjasta netin kirjoittajapalstoilla Gabaldon löysi nopeaan tahtiin itselleen agentin ja romaanilleen julkaisijan. Esikoisromaani Muukalainen ilmestyi 1991 ja aloitti samannimisen kirjasarjan; sen menestys mahdollisti tekijänsä siirtymisen täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Suomeksi Muukalainen ilmestyi vuonna 2002.

...menneisyys Gabaldonin romaaneissa ei toimi historiallisen romanssin tapaan pelkkänä kulissina. Hän on tutustunut valitsemaansa aikakauteen huolella, ja historian suuret tapahtumat ovat usein myös romaanien keskeisiä juonielementtejä.

Gabaldonin hahmot seikkailevat nykyään myös muissa medioissa. Muukalais-sarjaan perustuva sarjakuvaromaani Exile julkaistiin syyskuussa 2010, ja tarinasta on tehty myös musikaaliversio. Jo kahdellekymmenelle kielelle käännetyn sarjan elokuvaoikeudet on myös varattu, joskin elokuvan tai TV-sarjan toteuttamisessa ollaan vielä kaukana." 

Wikipedian mukaan "Outlander - Matkantekijä on yhdysvaltalais-brittiläinen draamasarja, jonka on luonut Ronald D. Moore. Sarja perustuu Diana Gabaldonin kirjoittamaan kirjasarjaan. Draamasarja alkoi Starz-kanavalla vuonna 2014 ja Suomessa Yle TV1 aloitti sarjan esittämisen vuonna 2015.












  

06 heinäkuuta 2022

Aapuan kylä Ruotsin Pajalassa - sukulaisuutta Tornionlaaksossa.

UUSIN Kylli-Niva -suvun sukujuhla su 10.7.2022 Ylitorniolla.
Tässä postauksessani muistoja edellisestä juhlasta, jonka Aapuan sukulaiset järjestivät, 29.7.2018.

Aapuan sukuhaara on Pellon Nivan sukua, 

lähtösukuja ovat Oja, Harju, Ylisaukko-oja ja Waara.


Aapuan sukujuhlan (2018) jälkeen julkaistut albumikuvat ovat katsottavissa osoitteessa,
Ethän jaa kuvia omalla luvallasi, ota yhteys: 
katakorhonen56@gmail.com



Inga-Britt Uusitalo juonsi Aapuan juhlan.
                      Tiedot Aapuan kylästä löytyvät 2018 julkaistussa Nivan sukukirjasarjan osassa 8. 

Osassa 8 
esitellään pääosa  Aapuan sukuhaarasta, jonka ensimmäiset kylälle asettuneet lähtöhenkilöt ovat 1700-luvun perua.

Aapuan kylän ensimmäinen uudisasukas oli 
Iisak Nivan (s. 1761) sisar, Margareta Juhontytär Niva (s. 1754) ja hänen puolisonsa, eli Jarhoisen vanhempaa perua oleva Taneli Ollinpoika Jarhoinen, Aapua, Vanhatalo (s. 1743). 

Oleellista Nivan suvun kannalta tässä tarinassa on, että Nivan suvusta tuli Aapuaan nimenomaan hyvä vaimo, Margareta. 

Jarhoisen suuren talon itselleen perustanut uudisraivaaja oli puolestaan Olli Ollinpoika Jarhoinen (1737 - 1826). Hänen isänsä Olli Tanelinpoika (1697 - 1791) Kaartinen-Jarhoinen-Tano (Alatalo) oli saanut Maria Nykäisen kanssa pojan, josta tuli Aapuan perustaja nimellä Taneli Ollinpoika Jarhoinen-Aapua, Vanhatalo. Olli ja Taneli olivat siis veljeksiä, jotka jättivät jälkeensä Jarhoisen ja Aapuan tilat.

Jarhoisen talon isännän nuorimmasta pojasta, Taneli Ollinpoika Jarhoisesta (s. 1783) tuli eri isäntävaiheiden jälkeen Granatin ruotusotilas. Tämän Tanelin vanhin poika, Juho Granat (1811 - 1889) otti vaimon Ylitornion Sirkasta (Pia-Kaisa Salomontytär Sirkka, s. 1826), ja asettui Raanujärven Säikkäränniemeen torppariksi. 
 

Alunaikaisuutta miettimässä genomitiedon ohjaamana


Aapuan kylän perustajien nimet ruotsiksi (käytetään esimerkiksi Geni-sivustolla) ovat Margareta Johansdotter Niva ja Daniel Olofsson Aapua (Jarhoinen).  

Geneettinen läheisyys jälkipolvieni esi-isä -Granatin ja (Aapuan)Taneli Ollinpoika Jarhoisen isälinjojen välillä on kiistaton, ovathan haploryhmät samoja, N-M232 (Niilon poikia). 

Äitilinjaltani olen U5b1b2 (Ursulan tytär), mikä nykytutkimuksen valossa antaa olettaa, että geeniperimäni kertoo esiäideistä, jotka elivät luonnonmukaista elämää luonnon ehdoilla: kerättiin luonnon antimet, metsästettiin, kalastettiin. Haploryhmänä U5b1b2 on hyvin "alunaikainen" suomalainen. Silti tieto (MyHeritage) siitä, mihin etniseen ryhmään kuulut, ei sinänsä paljasta naisen (tai miehen) haploryhmää. 
  
Nivan talosta tai Jarhoisen talosta on mahdollisesti lähtenyt liikkeelle vaimoja, joiden mieli on ollut "keräilylle suopea". Tarkempi geenitestaus on niin paljon yleistynyt, että tiedän Pellosta, Antin talosta Vaattojärvelle muuttaneesta Marketta Juhontytär Nivasta senkin, että hänen haploryhmänsä on ollut U5b1b2. 

Aapuan Margareta Johansdotter Nivan (s. 1754) äiti oli Malin Heikintytär Koivuniemi (s. 1718).
Vaattojärven Marketta Juhontytär Nivan (s. 1751) äiti oli Marketta Heikintytär Iisakka (s. 1722).
Tyttäret olivat etunimikaimoja, he olivat molemmat Heikin tyttäriä, mutta koska Aapuan Margaretan haploryhmä ei ole tiedossa (toistaiseksi), on ainoa varma tieto se, että kummallakin on oma äiti. 
Tarvittaisiin vain yksi Heikintytär Koivuniemen äitilinjan testaus. 



                                         
Aapuan Sukupuu-maalauksen on tehnyt Inga Britt Uusitalo.

    Sukulaisuus merkitsee itselleni ymmärtämistä. Kaikki ihmiset ovat erilaisuudessaan "oikeassa".
           -Sinusta ei tykätä, ko sie tongit (sukuja ja niitten asioita). Näin on sanottu.
Pidin maalaustani (piilossa) neljä vuotta kellarissa.
Ymmärrykseni on kasvanut. En ole ihmistä kummempi: haittaa se  mielenrauhaa vähäsen, jos ei tykätä,
Silti.
Iloista kesää ja hyvää mieltä kaikille! 
Kata Vienontytär.

05 heinäkuuta 2022

Kyllä Haikola Haikolan haistaa!

 katakorhonen56@gmail.com

p.s.    Aukusti Aitto-ojan tarina on kirjasto Virman sivuilla. 


Sievin kunnassa toimii Lauri Haikolan koulu.

Lauri Robert Haikola (2. syyskuuta 1917 Sievi – 21. tammikuuta 1987 Helsinki) oli Sievissä syntynyt luterilainen pappi, teologian tohtori ja professori, jota arvostetaan kansainvälisesti merkittävänä Luther-tutkijana.




Raanujärveltä alkunsa saanut Juho Tanelinpoika Granat-Jarhoinen sukuhaara on avioliittojen myötä saanut jäsenikseen Haikola-suvun jäseniä.

Tuomo Granatin (1957 – 2021) vanhemmat olivat Veikko Granat ja Aila Seljänperä.

Yksi Veikon sisaruksista oli Elsa eli Mimmi Granat

.

 Raanujärven koulukuva vuodelta 1912, siellä muiden muassa koululainen Elsa Granat, koulun opettaja ja vierailulla käymässä oleva kansakoulutarkastaja.


Veikko Granatin (ja hänen siskonsa Elsan) vanhemmat ovat Robert Granat ja Hanna Aitto-oja.


Hanna Aitto-oja kulkeutui Nivalasta Raanujärvelle. 


Hanna Aitto-ojan vanhemmat ovat Amanda Matintytär Kaarlela ja Knut Matinpoika Aitto-oja.

Knut Matinpoika (Rantala) Aitto-ojan vanhemmat olivat Sievissä syntynyt isä Matts Simonsson Haikola Rantala (s. 20.12.1821) ja äiti Lena (Margareta) Mattsdotter Saviluoto.

Matts Simonsson Haikolan isä oli Simon Pehrsson Myllykangas Haikola (kuoli Sievissä 4.1.1842).

Hanna Aitto-ojan ja Roope Granatin tytär, ELSA GRANAT syntyi 12.7.1904 ja kuoli 28.3.1989. Hänet on haudattu Meltosjärven hautausmaalle. 


Elsan vanhin lapsi oli KIRSTI Orvokki Ahlvik Haikola.  Kirsti oli syntynyt 20.10.1929. Hänelle ja Olavi Henrikki Haikolalle syntyi kaksi poikaa.

Kirsti ja Olavi Haikola hääkuvassa.


      

Mutta. Mistä löysi Raanujärvellä syntynyt Hanna Aitto-ojan ELSA-tyttären KIRSTI-tytär  (=kumppani) miehen (kumppanin), jonka sukua löytyy Kirstin oma isoäidin Elsan isoisän, Knut Aitto-ojan suvusta…

Tässä Liisa Heikuran vastaus:

Minäkin olen tuota Haikolan sukua ja samoin tietenkin mieheni Seppo, joka polveutuu Aitto-ojan MatistaEikös sitä kumppani löydetä tutun hajun perusteella. Tässä voisi todeta, että kyllä Haikola Haikolan haistaa.

29 kesäkuuta 2022

Isosaaren torpedokoeaseman näyttely 2022 syntyi kiinnostuksesta Suomen merivoimien historiaan.

Isosaaren torpedokoeaseman näyttely 

liittyy Merivoimien ja Helsingin puolustuksen mielenkiintoiseen historiaan. Isosaaren isäntä on Helsingin kaupunki. Tämä blogipostaus on kiitos merimuseo Forum Marinumille ja sen tutkija Mikko Meroselle - yhdeltä innokkaalta kulttuurihistorian harrastajalta, jonka mielestä 

vain vaivannäkö kannattaa.   





  

"Ei arvannut Isä-Korhonen Kolariin 50-luvulla asettuessaan, että jälkipolvi yhtenä kesänä (hänen kuolemansa jälkeen) pääsee kulkemaan  torpedomies Korhosen jälkiä... maalla ja merellä, saaristoaluksella Lyypekinlaiturista Isosaaren Peninniemeen." (Katariina Korhonen, tytär.)


https://visitisosaari.fi/ 

Kesän aikana (2022) torpedokoeasemalle Helsingin kaupungin Isosaarelle pääsee osana opastuskierroksia. Koeasema sijaitsee Peninniemen alueella, joka on suljettu (aidattu) muuten, mutta opastusten mukana pääsee koeasemalle.
Opastuksia järjestää Aarresaaret

Vuonna 2022 lähtöpaikka on LYYPEKINLAITURI ja alus (normaalisti) m/s Viapori.

© Forum Marinum


➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰

MITÄ TORPEDOKOEASEMALLA TEHTIIN?



















Teksti: mikko.meronen@forum-marinum.fi


Käytännössä Isosaaren torpedokoeasemalla koeammuttiin ja kunnostettiin torpedoja.

Laitos ei ollut mitenkään erityisen salainen vaan normaali osa Merivoimien toimintaa.

 

Käytännössä torpedoja käyttivät meillä 1930-1940 -luvuilla moottoritorpedoveneet sekä sukellusveneet. Aiemmin 1920-luvulla oli ollut käytössä myös kookkaampia torpedoveneitä.


Sodan jälkeen rauhansopimuksessa moottoritorpedoveneet ja sukellusveneet kiellettiin, joten torpedoja käyttävät alukset vähenivät. Torpedo aseena ei sinänsä ollut kielletty.


Miksi tarvittiin torpedokoeasema?


Torpedot olivat tuolloin kaikkein kallein ja monimutkaisin asejärjestelmä. Niissä esiintyi paljon erilaisia häiriöitä ja erilaiset testit ja tutkimukset olivat välttämättömiä torpedojen korjaamiseksi ja parantelemiseksi.


Torpedoammunnassa tähtäys oli haastavaa ja tähtäyksen onnistumiseksi ja ennakkopisteen määrittelemiseksi piti tietää vihollisaluksen nopeus, arvioida lähestymiskulma  - mutta piti tietää myös oman torpedon nopeus.

Oman torpedon nopeuden määrittämiseksi siis piti jokainen käytetty torpedo aina säännöllisin väliajoin koeampua ja mitata jokaisen torpedoyksilön ominaisuudet. Tämä oli siis torpedokoeaseman tärkein tehtävä.


Sodan aikana ja erityisesti sodan lopulla oli onnistuttu vielä hankkimaan uusia torpedoja Saksasta.

Saksasta hankitut neuvostoliittolaiset sotasaalistorpedot piti palauttaa Neuvostoliittoon, mutta siitä huolimatta Suomeen jäi varsin suuri määrä pääasiassa italialaisia torpedoja.


Vuosina 1940-43 oli hankittu Italiasta uusia torpedoja tuolloin rakenteilla olleita moottoritorpedoveneitä varten.

Näitä kutsuttiin saapumisvuoden mukaan T/40, T/41 tai T/42 malleiksi vaikka kyseessä oli siis sama torpedomalli. Yleisesti niitä kutsutaan tyyppinimellä  T/40. 

Niissä oli ollut joitakin ongelmia joita koetettiin ratkaista sodan aikana ja työ muistaakseni jatkui edelleen sodan jälkeen. 


Lisäksi oli saatu aivan sodan lopulla Saksasta alun perin lentokonetorpedoksi suunniteltua italialaista torpedomallia jota meillä kutsuttiin T/44 nimellä.


Sen testaaminen todennäköisesti jatkui sodan jälkeen.





Vanhat kuvat ovat ylimatruusi, torpedomies Korhosen perua. 


Leveä laituri oli Merivoimien kaiken toiminnan edellytys.


Vinssin kantokyky "testissä".


Laiturilta tapahtui myös työhön liittyvä meno-paluu -veneliikenne. Kuvan vene on    varustettu Merivoimien Suomen lipulla. Torpedomies näyttäisi istuvan ikään kuin airueena lipun edessä (vas. 1.)













"Merimies on erimies."
"Eikka, Timo, Arska, Masa ja minä. Kun ilta ehtii..."


Torpedo ja sen asemapaikka. Korhonen lähinnä ovikilpeä ja ovea.



"Komentaja vieraanamme."
                  




"Meidän koko poppoo."





"Hiiuli hei!" Laineet lyö rantakalliolle, huolta ei...


"Nuorimmaiset." 

"Olen väsynyt", on Korhonen (kuvassa) kirjoittanut kuvan taakse.  
Puinen moottoritorpedovene, miehet "rautaa".



Taustalla torpedokoeasema. Merivoimien normaalitoimintaa Isosaaren Peninniemessä 1947 - 1949. 






Sodan päättymisestä ei  ole kauan...Vuodesta 1944 lähtien Merivoimien Helsingin tukikohta toimi osana rauhanaikaista Merivoimien toimintaa.


Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut pätkääkään!


Sulo Korhosen (ylärivi, oikealta ensimmäinen) kantakortissa lukee, että kuvan kokki- ja stuerttikurssi (8/1948 - 12/1948) on pidetty Merivoimien Helsingin tukikohdassa. 
Kuvan tunnistamiseen (Facebookin ryhmässä) osallistuneen alan asiantuntijan mukaan kantakorttiin on kirjattu seuraavat tiedot:  

Korhonen liittyi 16.2.1947 merivoimiin, ja siirtyi 21.2.1947 torpedomieheksi Helsingin tukikohtaan (HelTKK), joka kuului tuolloin (4.12.1944 alkaen) merivoimien rauhanajan kokoonpanoon. 

Sulo työskenteli Isosaaressa torpedomiehenä lähes vuoden, kunnes 7.1.1948 komennettiin meripataljoonan asealan työkurssille. Tämä toteutettiin Turun laivastoasemalla (on nykyinen rannikkolaivaston tukikohta Turun Pansiossa).  Majoitus hoitui Pansiossa olleissa parakeissa. Vuoden 1947 tammikuun kurssi puolestaan oli majoitettu koeluonteisesti Pansion luolastoon.

Tämän asekurssin jälkeen, 7.5.1948, hän sai komennuksen takaisin torpedomieheksi Helsingin tukikohtaan eli Isosaarelle, kunnes 10. elokuuta 1948 aloitti kokki- ja stuerttikoulun HelTKK:ssa.

Koulutuksen päätyttyä Sulo sai komennuksen takaisin omaan yksikköönsä 21.12.1948. Kaksivuotinen sitoumus merivoimiin päättyi 15.2.1949. 


2000-luvulla toteutuneen haastattelutuokion perusteella Korhosen tyttärenpojalle selvisi syy, miksi Korhonen ei jatkanut sitoumustaan merivoimissa. - Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut pätkääkään!



➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰

Kaikki Isosaaren torpedoasemaan liittyvä alkuperä- ja tutkimustieto sekä  näyttelyn järjestäminen:
Turun Forum Marinum-merimuseo & mikko.meronen@forum-marinum.fi  

Sulo Korhosen Torpedomies -tarinasta on nyt tullut yksi osa isäni, Sulo Korhosen elämäntarinaa, jonka dokumentoinnista vastaan jälkipolville. 

➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰


Torpedomies Sulo Korhonen (1923 – 2012)

Sulo Veikko Gunnar Korhonen oli syntynyt Rautalammilla 8.1. 1923. Isänsä puolelta hän kuului Rautalammin Korhosiin, Vaajasalmen päähaaraan ja Ruokoniemen alahaaraan. Äitinsä (Anna) puolelta kuulumme Rautalammin Rosseihin, Salmen sukuhaaraan.

Sulon sotilaspassiin antama tieto isänsä nimestä (Reino) on teknisesti oikein, vaikka Reino-isän varhainen kuolema vuonna 1929 oli hajottanut koko suuren lapsuusperheen.  Sulosta oli tehty heti 7-vuotiaana kunnan orpo huutolaispoika, jolla ei ollut isää – vain Isäntiä.

Sulo kävi kansakoulun ja rippikoulun Rautalammilla. Kouluajalle oli sattunut muutama lasta ymmärtävä ja rohkaisevan äidillinen opettaja. Niinpä koulukokemukset olivat olleet hyviä. Lopulta myöhemmässä isäntärenki-iässä Sulon onnistui ansaita myös onnistumisen kokemuksia. Nämä itsetuntoa rakentavat kokemukset turvasivat Sulon kasvun itsensä näköiseksi, omillaan pärjääväksi nuoreksi mieheksi.

Kun talvisota 1939 syttyi, Sulo oli renkinä Vehkamäen talossa. Koska talossa ei ollut radiota, kävelivät Isäntä ja renki-Sulo (16 v.) päivittäin parin kilometrin matkan naapuritaloon, missä kuuntelivat ”iltaseitsemän radiouutiset” ja – näin pysyttiin sota-ajan tapahtumien tasalla.

Melko pian Jatkosodan syttymisen jälkeen tuli Sulon vuoro käydä kutsunnoissa, ja siirtyä Rautalammilta Riihimäelle juuri 19 vuotta täyttäneenä 1942. Siellä hän vannoi sotilasvalan, kunnes heinä-elokuun vaihteessa tuli lähtö Syvärille. Näin alkoi Sulon rintamasotilaan ura. Jatkosota kuljetti häntä rintamalta toiselle, ja hän oli mukana ratkaisevissa Tali-Ihantala -taisteluissa. 2000-luvun alussa hän kävi näyttämässä pojalleen ja tyttärenpojilleen (2) Konkkalanvuoren ja muut paikat.

Omissa muistelmissaan Sulo on kirjoittanut ”Tapaus leipähyökkäyksestä”, jolla hän tarkoitti sotilaspassiinsakin merkittyä Suuren Kuzrajärven taistelua (19.-27.3.1943). Sulo kuului kapteeni Jukka Malmivaaran vahvennettuun III/JR50 -ryhmään. 

Sulon jälkipolville tästä taistelusta on nyttemmin tullut puhutteleva ja arvokas ”nuoren Sulon sotatarina”, sillä taistelun etulinjassa valokuvannut (ja filmannut) tiedotuskomppanian kuvaaja, Carl Gustav Rosenqvist onnistui uhkarohkeassa tehtävässään. Hänen kuvissaan Sulo on helppo tunnistaa. Tutkija Antti Rämänen auttoi tämän SA-kuvan löytymisessä.

Korhonen, 19. - 27.3.1943. 

Nyt tiedämme varmasti, että vuonna 2012 poisnukkuneen Sulo-isämme sotamuistot ja kriittiset näkemykset maailman ja Suomen lähentymisestä tai etääntymisestä kestävät ja kantavat…Nyt on helppo sanoa, että hän oli oikeassa.

Sulon jatkosota jatkui Lapin sotana, joka hänen kohdallaan alkoi Tornion maihinnoususta (1. lokakuuta) ja päättyi Muonion taisteluihin marraskuussa 1944.

Kantakorttinsa mukaan Sulo oli jalkaväen sotilas, korpraali ja hän kuului 11. rykmenttiin, 3. pataljoonaan ja 10. komppaniaan. Hänet oli koulutettu konepistooliampujaksi ja hän toimi taistelulähettinä.

Vuonna 1923 syntyneen Sulon rintamavuosia olivat ajanjakso heinäkuusta 1942 marraskuuhun 1944. Vaikka ajanjakso oli suhteellisen lyhyt, se oli merkittävin aika hänen elämässään. Hän selvisi mutta kuljetti kokemuksia mukanaan elämänsä loppuun asti. Sota muokkasi Suloa ensisijaisesti rauhan ajan tuntemattomaksi veteraaniksi.

Suurimmaksi haasteeksi sodan päättymisen jälkeen nousi ulkopuolisuuden kokemus. Vanhojen sotajermujen rinnalla Sulo näytti yksinäiseltä huutolaispojalta, jonka ei enää tarvinnut taistella isänmaan puolesta – sen sijaan taistelu rahasta, työpaikasta, leivästä ja omasta paikasta oli alkamassa.

Sodan jälkeen Sulo kuljeskeli kuin kulkumies konsanaan nuoremman velipoikansa kanssa. Asemapaikkana toimi Riihimäki, missä lasitehtaan ulkotyöt työllistivät jonkun aikaa. Muistojen mukaan hän halusi ja pyrki saamaan valtion tarjoamia töitä. Hakijoita oli paljon. 

Rajavartiolaitos palkkasi miehiä enemmän kuin tekemistä riitti. Sulokin laittoi hakemuksen ja aloitti rajajääkärinä (9.9.1946) Rovaniemellä. Järkevää tekemistä ei Viirinkankaan esikunnassa riittänyt, joten hän erosi Rajasta (15.2.1947) – ja sai siirron merivoimiin, 16.2.1947. 

Vuodet 1947 – 1949 Sulo palveli värvättynä Isosaaren torpedoasemalla. Hän on kirjoittanut lyhyesti: ”Siellä korjattiin ja koeammuttiin torpedot, tietenkin vain ilman taistelukärkiä. Niissä hommissa kului kaksi vuotta, ja taas oli ammatinvalinta edessä. Ei tuntunut löytyvän sopivaa työtä.”

Myöhemmässä haastattelussa (2004) Sulo on lapsenlapselleen kertonut eniten katuneensa sitä, että jätti matruusin tehtävät. Jonkinlaiseksi ansaksi lienee koitunut se, kun hänet oli komennettu kokki- ja stuerttikurssille (1948) – vaikka kokkaaminen ei ”kiinnostanut pätkääkään”!

 Sulon loppuelämä alkoi 1956

Sulon loppuelämän kohtaloksi koitui Lappi – olihan hän myös Lapin sodan veteraani. Lappiin Sulo tuli 1950-luvun suurille metsätyömaille. Lapin ja Koilliskairan (Savukoski) suuret savotat houkuttelivat ”lentojätkiä”. Savukosken ja Rovaniemen kairojen kautta Sulo löysi itsensä Lapin länsikairasta eli Tornionlaaksosta, Kolarista. Kolarin järvikylissä oli Kemi-yhtiön ja Metsähallituksen savotoita.

Elettiin 50-luvun puoliväliä. Tansseja järjestettiin. Sulo tapasi Sieppijärvellä syntyneen Vienon yhdellä tanssireissulla. Pariskunta vihittiin yhteen 1956. Perhe rupesi kasvamaan. Vieno teki töitä paikallisen osuuskassan kassanhoitajana. Sulo kävi metsätöissä. Asuttiin ensimmäiset vuodet osuuskassan yläkerrassa. Sulo rakensi oman talon, josta niin ylpeä oli. Sinne muutettiin 1962 koko perhe; kolme lasta. Neljäs syntyi 1971.

TVH:n (Tie- ja vesirakennushallitus) sekatyömiehestä Sulo opiskeli itsensä tietyömaiden työnjohtajaksi. Saman firman palvelusvuodet tulivat täyteen 1982, jolloin Sulolle myönnettiin rintamaveteraanin varhaiseläke. Loppua kohti parantunut avioliitto päättyi Vienon kuolemaan tammikuussa 2007. Yhteiset eläkevuodet olivat olleet kulta-aikaa: kaikki hyvä yhteisöllisyys satoi lastenlasten laariin!

Sulon elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, vaikka eriomainen tanssijakin hän lienee aikoinaan…

Torpedomies Sulo Korhosta voi kuvailla eri sanoilla kuin työnjohtaja Korhosta tai urheilija-Suloa tai … Silti voi sanoa, että ehdottomasti ominaisinta Suloa oli itsenäisyys. Hän halusi elää omannäköistä elämäänsä omana itsenään – loppuun asti. Häntä ei voi edes ajatella tarrautuneena lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa – edes vaimonsa poismenon jälkeen. 

Sulosta voi sanoa, että hän teki sitkeän sujuvasti aina parhaansa ja että hän sai paljon aikaan. Savolaisjuuristaan hyvinkin tietoisena Sulolla oli hyvä tuntuma rehelliseen arvomaailmaansa. Koulutusta ja sivistystä hän arvosti, tiesi jääneensä itse ilman.

Veteraani-isälle. 

Meille olet metsä, riista, marjat ja latu siellä, 

olet maantie ja työmaa,

olet itsenäisyyspäivä ja uskomme tulevaisuuteen.

Isä, meille olet elämänasenne ja sinnikkyys siinä,

olet kirja ja kynä, kättesi työt, oma koti, 

olet korkea ikä, ja uskallus elää.

 Kiitos Isä!

©  Katariina Korhonen / Kata Vienontytär Korhonen, 
luokanopettaja; tietokirjoittaja, tutkija.