13 elokuuta 2022

"Skotit olivat tarinankertojia vielä 1700-luvulla." MUTTA - miten ihmeessä löysin Juri Nummelinin ennen Diana Gabaldonia!

"Suurin osa elokuvista perustuu johonkin kirjaan. Osa elokuvista perustuu tunnettuihin romaaneihin, osa taas kirjoihin, joita ei muistaisi enää kukaan, ellei niistä olisi elokuvaa. " (Juri Nummelin)

Ilman Juri Nummelinin kirjallisia töitä ja julkista kiinnostusta eri syistä syrjäytyneeseen  kirjallisuuteen en olisi jaksanut jatkaa historiasta ja menneisyydestä kertovaa tietokirjoittamista. Suomen Tietokirjailijat -yhdistyksen jäsenyydestäkin ehdin jo luopua; siellä ei vain pystytty auttamaan - ja sen hyväksyin omaksi epäonnistumiseksi. 

Mutta nyt  asiaa kirjailija Diana Gabaldonista, jonka nimenkin bongasin ensimmäisen kerran Outlander - Matkantekijät -jakson alkuteksteistä / introsta tänä kesänä (2022). 

Ensimmäisen Outlander-jakson suurin elämys olivat 1700-luvun skotit tarinankertojina. Ihmisten tutustuminen toisiinsa alkoi pyynnöllä: "Kerro perheestäsi!"

 
Kuvateksti: Aikakaudet ylittäviä romaanisarjoja tekevä Diana Gabaldon on ihailijoidensa mukaan kirjoittanut yhden suurimmista koskaan julkaistuista rakkauskertomuksista.
                           #claire  &  #jamie   #outlander #matkantekijä  #netflix

Tarkoitukseni oli - samalla kun seuraan Skotlannin Ylämaalle  sijoittuvaa Outlander - Matkantekijä   -draamasarjaa "Netflixissä"... niin, tarkoitukseni oli ensimmäisen kauden päättymisen kunniaksi ottaa selvää, kuinka hyvin  Diana Gabaldonin romaanit tunnetaan Lapin kirjastoissa - siis löytyykö hyllyistä. 

Kirjastokorttini avulla kirjauduin verkkokirjastooni, eli  Lapin kirjaston verkkosivuille. Asia selkisi pian.

Diana Gabaldonin romaaneja löytyy lainattavaksi ja luettavaksi lappilaiskirjastoista sekä  alkuperäiskielellä (English) että suomeksi. Itse asiassa hämmästyin  Kemin kirjaston hyvin kattavasta Gabaldon-tarjonnasta. Kolarin kirjasto oli hankkinut Gabaldonin suomennettuja (alkaen 2002)  tasan 10 kappaletta - ajankohdaksi oli sattunut hankintavuosi, jolloin monet muutkin paikalliskirjastot olivat ostaneet saman kirjan. 

Verkkokirjastoselailuni jälkeen tarkistin kotikirjastoni tarjonnan. (Olen keräilijä, vanhojen kirjojen) 
Ja sieltä löytyi tietokirjailija Risto Nikun (s. 1941) teos Suomalaisia tietokirjailijoita 2 (mukana juttu Juri Nummelinista). Ja löytyi toinenkin, nimittäin Jukka Halmeen, Juri Nummelinin ja Sari Polvisen teos Historiallisen romaanin taitajia 2 (mukana viihdekirjailijasta historiallisten romaanien kirjoittajaksi kasvanut aikamatkaaja, Diana Gabaldon).






 















Oma tarinani Juri Nummelinin (s. 1972) löytämisestä  sai alkunsa Netflixin sarjasta Outlander - Matkantekijä. Elämäntilanteeni selkiinnyttämiseksi olen lisännyt elokuvien ja sarjojen katselua syystä, että pääsen niitten avulla istahtamaan aloilleni ja "haastamaan omaa ajatteluani". Kysymys on elokuvan eli tarinan kokemisesta sillä luottamuksella, että tarina vaivihkaa auttaa itseäni hyväksymään omia menneisyydessä tapahtuneita vaikeita asioita, ihmissuhdeasioita, syyllisyyttä, pettymyksiäkin. Elokuvan katsominen tässä ja nyt on omalaatuista aikamatkustamista, jonka tueksi tarvitsen myös kirjoja.

Kirjoja tekevät kirjailijat. Minun tapauksessani löytyi ensimmäiseksi (ennen Diana Gabaldonia) -  ainutlaatuinen Juri Nummelin ja hänen kirjansa (50 kirjaa - 50 elokuvaa). Se esittelee 50 kirjaa, joista on tehty elokuva (Avain, 2015)

Juri Nummelin on myös somessa bloggaava "kirjallisuuden sekatyömies". Miellyttävää hengenheimolaisuutta Juriin ja hänen puolisoonsa tietokirjailija Elina Teerijokeen  tunsin, kun luin sekä Jurin 50-vuotissynttärijuhlissa julkaistusta "sankarille tehdystä" Synttärikirjasta että Elinan vielä julkaisemattomasta tekstistä, joka "selittää" pariskunnan yhteistä kirpputoriharrastusta. 

Kaikki tämä mainiossa kirjailijan blogissa, osoitteessa  http://jurinummelin.blogspot.com/  .

Lopuksi.

Ote Sari Polvisen kirjoittamasta Diana Gabaldonin esittelystä em. Historiallisen romaanin taitajia 2 -kirjassa, jonka julkaisuvuosi oli 2011. 

"Arizonalainen meribiologi, ekologi ja tietokoneasiantuntija Diana Gabaldon (s. 1952) alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan pöytälaatikkoon 1980-luvun lopulla. Julkaistuaan otteita kirjasta netin kirjoittajapalstoilla Gabaldon löysi nopeaan tahtiin itselleen agentin ja romaanilleen julkaisijan. Esikoisromaani Muukalainen ilmestyi 1991 ja aloitti samannimisen kirjasarjan; sen menestys mahdollisti tekijänsä siirtymisen täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Suomeksi Muukalainen ilmestyi vuonna 2002.

...menneisyys Gabaldonin romaaneissa ei toimi historiallisen romanssin tapaan pelkkänä kulissina. Hän on tutustunut valitsemaansa aikakauteen huolella, ja historian suuret tapahtumat ovat usein myös romaanien keskeisiä juonielementtejä.

Gabaldonin hahmot seikkailevat nykyään myös muissa medioissa. Muukalais-sarjaan perustuva sarjakuvaromaani Exile julkaistiin syyskuussa 2010, ja tarinasta on tehty myös musikaaliversio. Jo kahdellekymmenelle kielelle käännetyn sarjan elokuvaoikeudet on myös varattu, joskin elokuvan tai TV-sarjan toteuttamisessa ollaan vielä kaukana." 

Wikipedian mukaan "Outlander - Matkantekijä on yhdysvaltalais-brittiläinen draamasarja, jonka on luonut Ronald D. Moore. Sarja perustuu Diana Gabaldonin kirjoittamaan kirjasarjaan. Draamasarja alkoi Starz-kanavalla vuonna 2014 ja Suomessa Yle TV1 aloitti sarjan esittämisen vuonna 2015.












  

06 heinäkuuta 2022

Aapuan kylä Ruotsin Pajalassa - sukulaisuutta Tornionlaaksossa.

UUSIN Kylli-Niva -suvun sukujuhla su 10.7.2022 Ylitorniolla.
Tässä postauksessani muistoja edellisestä juhlasta, jonka Aapuan sukulaiset järjestivät, 29.7.2018.

Aapuan sukuhaara on Pellon Nivan sukua, 

lähtösukuja ovat Oja, Harju, Ylisaukko-oja ja Waara.


Aapuan sukujuhlan (2018) jälkeen julkaistut albumikuvat ovat katsottavissa osoitteessa,
Ethän jaa kuvia omalla luvallasi, ota yhteys: 
katakorhonen56@gmail.com



Inga-Britt Uusitalo juonsi Aapuan juhlan.
                      Tiedot Aapuan kylästä löytyvät 2018 julkaistussa Nivan sukukirjasarjan osassa 8. 

Osassa 8 
esitellään pääosa  Aapuan sukuhaarasta, jonka ensimmäiset kylälle asettuneet lähtöhenkilöt ovat 1700-luvun perua.

Aapuan kylän ensimmäinen uudisasukas oli 
Iisak Nivan (s. 1761) sisar, Margareta Juhontytär Niva (s. 1754) ja hänen puolisonsa, eli Jarhoisen vanhempaa perua oleva Taneli Ollinpoika Jarhoinen, Aapua, Vanhatalo (s. 1743). 

Oleellista Nivan suvun kannalta tässä tarinassa on, että Nivan suvusta tuli Aapuaan nimenomaan hyvä vaimo, Margareta. 

Jarhoisen suuren talon itselleen perustanut uudisraivaaja oli puolestaan Olli Ollinpoika Jarhoinen (1737 - 1826). Hänen isänsä Olli Tanelinpoika (1697 - 1791) Kaartinen-Jarhoinen-Tano (Alatalo) oli saanut Maria Nykäisen kanssa pojan, josta tuli Aapuan perustaja nimellä Taneli Ollinpoika Jarhoinen-Aapua, Vanhatalo. Olli ja Taneli olivat siis veljeksiä, jotka jättivät jälkeensä Jarhoisen ja Aapuan tilat.

Jarhoisen talon isännän nuorimmasta pojasta, Taneli Ollinpoika Jarhoisesta (s. 1783) tuli eri isäntävaiheiden jälkeen Granatin ruotusotilas. Tämän Tanelin vanhin poika, Juho Granat (1811 - 1889) otti vaimon Ylitornion Sirkasta (Pia-Kaisa Salomontytär Sirkka, s. 1826), ja asettui Raanujärven Säikkäränniemeen torppariksi. 
 

Alunaikaisuutta miettimässä genomitiedon ohjaamana


Aapuan kylän perustajien nimet ruotsiksi (käytetään esimerkiksi Geni-sivustolla) ovat Margareta Johansdotter Niva ja Daniel Olofsson Aapua (Jarhoinen).  

Geneettinen läheisyys jälkipolvieni esi-isä -Granatin ja (Aapuan)Taneli Ollinpoika Jarhoisen isälinjojen välillä on kiistaton, ovathan haploryhmät samoja, N-M232 (Niilon poikia). 

Äitilinjaltani olen U5b1b2 (Ursulan tytär), mikä nykytutkimuksen valossa antaa olettaa, että geeniperimäni kertoo esiäideistä, jotka elivät luonnonmukaista elämää luonnon ehdoilla: kerättiin luonnon antimet, metsästettiin, kalastettiin. Haploryhmänä U5b1b2 on hyvin "alunaikainen" suomalainen. Silti tieto (MyHeritage) siitä, mihin etniseen ryhmään kuulut, ei sinänsä paljasta naisen (tai miehen) haploryhmää. 
  
Nivan talosta tai Jarhoisen talosta on mahdollisesti lähtenyt liikkeelle vaimoja, joiden mieli on ollut "keräilylle suopea". Tarkempi geenitestaus on niin paljon yleistynyt, että tiedän Pellosta, Antin talosta Vaattojärvelle muuttaneesta Marketta Juhontytär Nivasta senkin, että hänen haploryhmänsä on ollut U5b1b2. 

Aapuan Margareta Johansdotter Nivan (s. 1754) äiti oli Malin Heikintytär Koivuniemi (s. 1718).
Vaattojärven Marketta Juhontytär Nivan (s. 1751) äiti oli Marketta Heikintytär Iisakka (s. 1722).
Tyttäret olivat etunimikaimoja, he olivat molemmat Heikin tyttäriä, mutta koska Aapuan Margaretan haploryhmä ei ole tiedossa (toistaiseksi), on ainoa varma tieto se, että kummallakin on oma äiti. 
Tarvittaisiin vain yksi Heikintytär Koivuniemen äitilinjan testaus. 



                                         
Aapuan Sukupuu-maalauksen on tehnyt Inga Britt Uusitalo.

    Sukulaisuus merkitsee itselleni ymmärtämistä. Kaikki ihmiset ovat erilaisuudessaan "oikeassa".
           -Sinusta ei tykätä, ko sie tongit (sukuja ja niitten asioita). Näin on sanottu.
Pidin maalaustani (piilossa) neljä vuotta kellarissa.
Ymmärrykseni on kasvanut. En ole ihmistä kummempi: haittaa se  mielenrauhaa vähäsen, jos ei tykätä,
Silti.
Iloista kesää ja hyvää mieltä kaikille! 
Kata Vienontytär.

05 heinäkuuta 2022

Kyllä Haikola Haikolan haistaa!

 katakorhonen56@gmail.com

p.s.    Aukusti Aitto-ojan tarina on kirjasto Virman sivuilla. 


Sievin kunnassa toimii Lauri Haikolan koulu.

Lauri Robert Haikola (2. syyskuuta 1917 Sievi – 21. tammikuuta 1987 Helsinki) oli Sievissä syntynyt luterilainen pappi, teologian tohtori ja professori, jota arvostetaan kansainvälisesti merkittävänä Luther-tutkijana.




Raanujärveltä alkunsa saanut Juho Tanelinpoika Granat-Jarhoinen sukuhaara on avioliittojen myötä saanut jäsenikseen Haikola-suvun jäseniä.

Tuomo Granatin (1957 – 2021) vanhemmat olivat Veikko Granat ja Aila Seljänperä.

Yksi Veikon sisaruksista oli Elsa eli Mimmi Granat

.

 Raanujärven koulukuva vuodelta 1912, siellä muiden muassa koululainen Elsa Granat, koulun opettaja ja vierailulla käymässä oleva kansakoulutarkastaja.


Veikko Granatin (ja hänen siskonsa Elsan) vanhemmat ovat Robert Granat ja Hanna Aitto-oja.


Hanna Aitto-oja kulkeutui Nivalasta Raanujärvelle. 


Hanna Aitto-ojan vanhemmat ovat Amanda Matintytär Kaarlela ja Knut Matinpoika Aitto-oja.

Knut Matinpoika (Rantala) Aitto-ojan vanhemmat olivat Sievissä syntynyt isä Matts Simonsson Haikola Rantala (s. 20.12.1821) ja äiti Lena (Margareta) Mattsdotter Saviluoto.

Matts Simonsson Haikolan isä oli Simon Pehrsson Myllykangas Haikola (kuoli Sievissä 4.1.1842).

Hanna Aitto-ojan ja Roope Granatin tytär, ELSA GRANAT syntyi 12.7.1904 ja kuoli 28.3.1989. Hänet on haudattu Meltosjärven hautausmaalle. 


Elsan vanhin lapsi oli KIRSTI Orvokki Ahlvik Haikola.  Kirsti oli syntynyt 20.10.1929. Hänelle ja Olavi Henrikki Haikolalle syntyi kaksi poikaa.

Kirsti ja Olavi Haikola hääkuvassa.


      

Mutta. Mistä löysi Raanujärvellä syntynyt Hanna Aitto-ojan ELSA-tyttären KIRSTI-tytär  (=kumppani) miehen (kumppanin), jonka sukua löytyy Kirstin oma isoäidin Elsan isoisän, Knut Aitto-ojan suvusta…

Tässä Liisa Heikuran vastaus:

Minäkin olen tuota Haikolan sukua ja samoin tietenkin mieheni Seppo, joka polveutuu Aitto-ojan MatistaEikös sitä kumppani löydetä tutun hajun perusteella. Tässä voisi todeta, että kyllä Haikola Haikolan haistaa.

29 kesäkuuta 2022

Isosaaren torpedokoeaseman näyttely 2022 syntyi kiinnostuksesta Suomen merivoimien historiaan.

Isosaaren torpedokoeaseman näyttely 

liittyy Merivoimien ja Helsingin puolustuksen mielenkiintoiseen historiaan. Isosaaren isäntä on Helsingin kaupunki. Tämä blogipostaus on kiitos merimuseo Forum Marinumille ja sen tutkija Mikko Meroselle - yhdeltä innokkaalta kulttuurihistorian harrastajalta, jonka mielestä 

vain vaivannäkö kannattaa.   





  

"Ei arvannut Isä-Korhonen Kolariin 50-luvulla asettuessaan, että jälkipolvi yhtenä kesänä (hänen kuolemansa jälkeen) pääsee kulkemaan  torpedomies Korhosen jälkiä... maalla ja merellä, saaristoaluksella Lyypekinlaiturista Isosaaren Peninniemeen." (Katariina Korhonen, tytär.)


https://visitisosaari.fi/ 

Kesän aikana (2022) torpedokoeasemalle Helsingin kaupungin Isosaarelle pääsee osana opastuskierroksia. Koeasema sijaitsee Peninniemen alueella, joka on suljettu (aidattu) muuten, mutta opastusten mukana pääsee koeasemalle.
Opastuksia järjestää Aarresaaret

Vuonna 2022 lähtöpaikka on LYYPEKINLAITURI ja alus (normaalisti) m/s Viapori.

© Forum Marinum


➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰

MITÄ TORPEDOKOEASEMALLA TEHTIIN?



















Teksti: mikko.meronen@forum-marinum.fi


Käytännössä Isosaaren torpedokoeasemalla koeammuttiin ja kunnostettiin torpedoja.

Laitos ei ollut mitenkään erityisen salainen vaan normaali osa Merivoimien toimintaa.

 

Käytännössä torpedoja käyttivät meillä 1930-1940 -luvuilla moottoritorpedoveneet sekä sukellusveneet. Aiemmin 1920-luvulla oli ollut käytössä myös kookkaampia torpedoveneitä.


Sodan jälkeen rauhansopimuksessa moottoritorpedoveneet ja sukellusveneet kiellettiin, joten torpedoja käyttävät alukset vähenivät. Torpedo aseena ei sinänsä ollut kielletty.


Miksi tarvittiin torpedokoeasema?


Torpedot olivat tuolloin kaikkein kallein ja monimutkaisin asejärjestelmä. Niissä esiintyi paljon erilaisia häiriöitä ja erilaiset testit ja tutkimukset olivat välttämättömiä torpedojen korjaamiseksi ja parantelemiseksi.


Torpedoammunnassa tähtäys oli haastavaa ja tähtäyksen onnistumiseksi ja ennakkopisteen määrittelemiseksi piti tietää vihollisaluksen nopeus, arvioida lähestymiskulma  - mutta piti tietää myös oman torpedon nopeus.

Oman torpedon nopeuden määrittämiseksi siis piti jokainen käytetty torpedo aina säännöllisin väliajoin koeampua ja mitata jokaisen torpedoyksilön ominaisuudet. Tämä oli siis torpedokoeaseman tärkein tehtävä.


Sodan aikana ja erityisesti sodan lopulla oli onnistuttu vielä hankkimaan uusia torpedoja Saksasta.

Saksasta hankitut neuvostoliittolaiset sotasaalistorpedot piti palauttaa Neuvostoliittoon, mutta siitä huolimatta Suomeen jäi varsin suuri määrä pääasiassa italialaisia torpedoja.


Vuosina 1940-43 oli hankittu Italiasta uusia torpedoja tuolloin rakenteilla olleita moottoritorpedoveneitä varten.

Näitä kutsuttiin saapumisvuoden mukaan T/40, T/41 tai T/42 malleiksi vaikka kyseessä oli siis sama torpedomalli. Yleisesti niitä kutsutaan tyyppinimellä  T/40. 

Niissä oli ollut joitakin ongelmia joita koetettiin ratkaista sodan aikana ja työ muistaakseni jatkui edelleen sodan jälkeen. 


Lisäksi oli saatu aivan sodan lopulla Saksasta alun perin lentokonetorpedoksi suunniteltua italialaista torpedomallia jota meillä kutsuttiin T/44 nimellä.


Sen testaaminen todennäköisesti jatkui sodan jälkeen.





Vanhat kuvat ovat ylimatruusi, torpedomies Korhosen perua. 


Leveä laituri oli Merivoimien kaiken toiminnan edellytys.


Vinssin kantokyky "testissä".


Laiturilta tapahtui myös työhön liittyvä meno-paluu -veneliikenne. Kuvan vene on    varustettu Merivoimien Suomen lipulla. Torpedomies näyttäisi istuvan ikään kuin airueena lipun edessä (vas. 1.)













"Merimies on erimies."
"Eikka, Timo, Arska, Masa ja minä. Kun ilta ehtii..."


Torpedo ja sen asemapaikka. Korhonen lähinnä ovikilpeä ja ovea.



"Komentaja vieraanamme."
                  




"Meidän koko poppoo."





"Hiiuli hei!" Laineet lyö rantakalliolle, huolta ei...


"Nuorimmaiset." 

"Olen väsynyt", on Korhonen (kuvassa) kirjoittanut kuvan taakse.  
Puinen moottoritorpedovene, miehet "rautaa".



Taustalla torpedokoeasema. Merivoimien normaalitoimintaa Isosaaren Peninniemessä 1947 - 1949. 






Sodan päättymisestä ei  ole kauan...Vuodesta 1944 lähtien Merivoimien Helsingin tukikohta toimi osana rauhanaikaista Merivoimien toimintaa.


Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut pätkääkään!


Sulo Korhosen (ylärivi, oikealta ensimmäinen) kantakortissa lukee, että kuvan kokki- ja stuerttikurssi (8/1948 - 12/1948) on pidetty Merivoimien Helsingin tukikohdassa. 
Kuvan tunnistamiseen (Facebookin ryhmässä) osallistuneen alan asiantuntijan mukaan kantakorttiin on kirjattu seuraavat tiedot:  

Korhonen liittyi 16.2.1947 merivoimiin, ja siirtyi 21.2.1947 torpedomieheksi Helsingin tukikohtaan (HelTKK), joka kuului tuolloin (4.12.1944 alkaen) merivoimien rauhanajan kokoonpanoon. 

Sulo työskenteli Isosaaressa torpedomiehenä lähes vuoden, kunnes 7.1.1948 komennettiin meripataljoonan asealan työkurssille. Tämä toteutettiin Turun laivastoasemalla (on nykyinen rannikkolaivaston tukikohta Turun Pansiossa).  Majoitus hoitui Pansiossa olleissa parakeissa. Vuoden 1947 tammikuun kurssi puolestaan oli majoitettu koeluonteisesti Pansion luolastoon.

Tämän asekurssin jälkeen, 7.5.1948, hän sai komennuksen takaisin torpedomieheksi Helsingin tukikohtaan eli Isosaarelle, kunnes 10. elokuuta 1948 aloitti kokki- ja stuerttikoulun HelTKK:ssa.

Koulutuksen päätyttyä Sulo sai komennuksen takaisin omaan yksikköönsä 21.12.1948. Kaksivuotinen sitoumus merivoimiin päättyi 15.2.1949. 


2000-luvulla toteutuneen haastattelutuokion perusteella Korhosen tyttärenpojalle selvisi syy, miksi Korhonen ei jatkanut sitoumustaan merivoimissa. - Komennus kokki- ja stuerttikurssille...sehän ei kiinnostanut pätkääkään!



➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰

Kaikki Isosaaren torpedoasemaan liittyvä alkuperä- ja tutkimustieto sekä  näyttelyn järjestäminen:
Turun Forum Marinum-merimuseo & mikko.meronen@forum-marinum.fi  

Sulo Korhosen Torpedomies -tarinasta on nyt tullut yksi osa isäni, Sulo Korhosen elämäntarinaa, jonka dokumentoinnista vastaan jälkipolville. 

➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰➰


Torpedomies Sulo Korhonen (1923 – 2012)

Sulo Veikko Gunnar Korhonen oli syntynyt Rautalammilla 8.1. 1923. Isänsä puolelta hän kuului Rautalammin Korhosiin, Vaajasalmen päähaaraan ja Ruokoniemen alahaaraan. Äitinsä (Anna) puolelta kuulumme Rautalammin Rosseihin, Salmen sukuhaaraan.

Sulon sotilaspassiin antama tieto isänsä nimestä (Reino) on teknisesti oikein, vaikka Reino-isän varhainen kuolema vuonna 1929 oli hajottanut koko suuren lapsuusperheen.  Sulosta oli tehty heti 7-vuotiaana kunnan orpo huutolaispoika, jolla ei ollut isää – vain Isäntiä.

Sulo kävi kansakoulun ja rippikoulun Rautalammilla. Kouluajalle oli sattunut muutama lasta ymmärtävä ja rohkaisevan äidillinen opettaja. Niinpä koulukokemukset olivat olleet hyviä. Lopulta myöhemmässä isäntärenki-iässä Sulon onnistui ansaita myös onnistumisen kokemuksia. Nämä itsetuntoa rakentavat kokemukset turvasivat Sulon kasvun itsensä näköiseksi, omillaan pärjääväksi nuoreksi mieheksi.

Kun talvisota 1939 syttyi, Sulo oli renkinä Vehkamäen talossa. Koska talossa ei ollut radiota, kävelivät Isäntä ja renki-Sulo (16 v.) päivittäin parin kilometrin matkan naapuritaloon, missä kuuntelivat ”iltaseitsemän radiouutiset” ja – näin pysyttiin sota-ajan tapahtumien tasalla.

Melko pian Jatkosodan syttymisen jälkeen tuli Sulon vuoro käydä kutsunnoissa, ja siirtyä Rautalammilta Riihimäelle juuri 19 vuotta täyttäneenä 1942. Siellä hän vannoi sotilasvalan, kunnes heinä-elokuun vaihteessa tuli lähtö Syvärille. Näin alkoi Sulon rintamasotilaan ura. Jatkosota kuljetti häntä rintamalta toiselle, ja hän oli mukana ratkaisevissa Tali-Ihantala -taisteluissa. 2000-luvun alussa hän kävi näyttämässä pojalleen ja tyttärenpojilleen (2) Konkkalanvuoren ja muut paikat.

Omissa muistelmissaan Sulo on kirjoittanut ”Tapaus leipähyökkäyksestä”, jolla hän tarkoitti sotilaspassiinsakin merkittyä Suuren Kuzrajärven taistelua (19.-27.3.1943). Sulo kuului kapteeni Jukka Malmivaaran vahvennettuun III/JR50 -ryhmään. 

Sulon jälkipolville tästä taistelusta on nyttemmin tullut puhutteleva ja arvokas ”nuoren Sulon sotatarina”, sillä taistelun etulinjassa valokuvannut (ja filmannut) tiedotuskomppanian kuvaaja, Carl Gustav Rosenqvist onnistui uhkarohkeassa tehtävässään. Hänen kuvissaan Sulo on helppo tunnistaa. Tutkija Antti Rämänen auttoi tämän SA-kuvan löytymisessä.

Korhonen, 19. - 27.3.1943. 

Nyt tiedämme varmasti, että vuonna 2012 poisnukkuneen Sulo-isämme sotamuistot ja kriittiset näkemykset maailman ja Suomen lähentymisestä tai etääntymisestä kestävät ja kantavat…Nyt on helppo sanoa, että hän oli oikeassa.

Sulon jatkosota jatkui Lapin sotana, joka hänen kohdallaan alkoi Tornion maihinnoususta (1. lokakuuta) ja päättyi Muonion taisteluihin marraskuussa 1944.

Kantakorttinsa mukaan Sulo oli jalkaväen sotilas, korpraali ja hän kuului 11. rykmenttiin, 3. pataljoonaan ja 10. komppaniaan. Hänet oli koulutettu konepistooliampujaksi ja hän toimi taistelulähettinä.

Vuonna 1923 syntyneen Sulon rintamavuosia olivat ajanjakso heinäkuusta 1942 marraskuuhun 1944. Vaikka ajanjakso oli suhteellisen lyhyt, se oli merkittävin aika hänen elämässään. Hän selvisi mutta kuljetti kokemuksia mukanaan elämänsä loppuun asti. Sota muokkasi Suloa ensisijaisesti rauhan ajan tuntemattomaksi veteraaniksi.

Suurimmaksi haasteeksi sodan päättymisen jälkeen nousi ulkopuolisuuden kokemus. Vanhojen sotajermujen rinnalla Sulo näytti yksinäiseltä huutolaispojalta, jonka ei enää tarvinnut taistella isänmaan puolesta – sen sijaan taistelu rahasta, työpaikasta, leivästä ja omasta paikasta oli alkamassa.

Sodan jälkeen Sulo kuljeskeli kuin kulkumies konsanaan nuoremman velipoikansa kanssa. Asemapaikkana toimi Riihimäki, missä lasitehtaan ulkotyöt työllistivät jonkun aikaa. Muistojen mukaan hän halusi ja pyrki saamaan valtion tarjoamia töitä. Hakijoita oli paljon. 

Rajavartiolaitos palkkasi miehiä enemmän kuin tekemistä riitti. Sulokin laittoi hakemuksen ja aloitti rajajääkärinä (9.9.1946) Rovaniemellä. Järkevää tekemistä ei Viirinkankaan esikunnassa riittänyt, joten hän erosi Rajasta (15.2.1947) – ja sai siirron merivoimiin, 16.2.1947. 

Vuodet 1947 – 1949 Sulo palveli värvättynä Isosaaren torpedoasemalla. Hän on kirjoittanut lyhyesti: ”Siellä korjattiin ja koeammuttiin torpedot, tietenkin vain ilman taistelukärkiä. Niissä hommissa kului kaksi vuotta, ja taas oli ammatinvalinta edessä. Ei tuntunut löytyvän sopivaa työtä.”

Myöhemmässä haastattelussa (2004) Sulo on lapsenlapselleen kertonut eniten katuneensa sitä, että jätti matruusin tehtävät. Jonkinlaiseksi ansaksi lienee koitunut se, kun hänet oli komennettu kokki- ja stuerttikurssille (1948) – vaikka kokkaaminen ei ”kiinnostanut pätkääkään”!

 Sulon loppuelämä alkoi 1956

Sulon loppuelämän kohtaloksi koitui Lappi – olihan hän myös Lapin sodan veteraani. Lappiin Sulo tuli 1950-luvun suurille metsätyömaille. Lapin ja Koilliskairan (Savukoski) suuret savotat houkuttelivat ”lentojätkiä”. Savukosken ja Rovaniemen kairojen kautta Sulo löysi itsensä Lapin länsikairasta eli Tornionlaaksosta, Kolarista. Kolarin järvikylissä oli Kemi-yhtiön ja Metsähallituksen savotoita.

Elettiin 50-luvun puoliväliä. Tansseja järjestettiin. Sulo tapasi Sieppijärvellä syntyneen Vienon yhdellä tanssireissulla. Pariskunta vihittiin yhteen 1956. Perhe rupesi kasvamaan. Vieno teki töitä paikallisen osuuskassan kassanhoitajana. Sulo kävi metsätöissä. Asuttiin ensimmäiset vuodet osuuskassan yläkerrassa. Sulo rakensi oman talon, josta niin ylpeä oli. Sinne muutettiin 1962 koko perhe; kolme lasta. Neljäs syntyi 1971.

TVH:n (Tie- ja vesirakennushallitus) sekatyömiehestä Sulo opiskeli itsensä tietyömaiden työnjohtajaksi. Saman firman palvelusvuodet tulivat täyteen 1982, jolloin Sulolle myönnettiin rintamaveteraanin varhaiseläke. Loppua kohti parantunut avioliitto päättyi Vienon kuolemaan tammikuussa 2007. Yhteiset eläkevuodet olivat olleet kulta-aikaa: kaikki hyvä yhteisöllisyys satoi lastenlasten laariin!

Sulon elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, vaikka eriomainen tanssijakin hän lienee aikoinaan…

Torpedomies Sulo Korhosta voi kuvailla eri sanoilla kuin työnjohtaja Korhosta tai urheilija-Suloa tai … Silti voi sanoa, että ehdottomasti ominaisinta Suloa oli itsenäisyys. Hän halusi elää omannäköistä elämäänsä omana itsenään – loppuun asti. Häntä ei voi edes ajatella tarrautuneena lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa – edes vaimonsa poismenon jälkeen. 

Sulosta voi sanoa, että hän teki sitkeän sujuvasti aina parhaansa ja että hän sai paljon aikaan. Savolaisjuuristaan hyvinkin tietoisena Sulolla oli hyvä tuntuma rehelliseen arvomaailmaansa. Koulutusta ja sivistystä hän arvosti, tiesi jääneensä itse ilman.

Veteraani-isälle. 

Meille olet metsä, riista, marjat ja latu siellä, 

olet maantie ja työmaa,

olet itsenäisyyspäivä ja uskomme tulevaisuuteen.

Isä, meille olet elämänasenne ja sinnikkyys siinä,

olet kirja ja kynä, kättesi työt, oma koti, 

olet korkea ikä, ja uskallus elää.

 Kiitos Isä!

©  Katariina Korhonen / Kata Vienontytär Korhonen, 
luokanopettaja; tietokirjoittaja, tutkija.


08 kesäkuuta 2022

Niin, ei tämä tietokirja viihteestä käy. Ja liian paksukin se on. Silti työ tai julkaisu ei kaduta, sanoo kirjoittaja.


Kirjaani voi nyt ostaa sekä Petsamo-Seuran kautta että itse kustantajalta. Jälkimmäisessä tapauksessa viesti e-mailiin katakorhonen56@gmail.com 

Kirjan hinta on 15 e ( ja 5,90 e postimaksuun). 



Vienankarjalaista perua ollut Sergejeffin petsamolaisperhe pakeni sotaa Suomeen kaksi eri kertaa (1939 ja 1944) kaikkien muidenkin Petsamon asukkaiden tapaan. 

Evakkoina karjalaiset ryhmiteltiin ensisijaisesti niihin petsamolaisiin, jotka aluksi evakuoitiin Kalajoelle kolttien tapaan. 



Kirjani ei keskity evakkotarinoihin. Sen sijaan aineisto rakentuu kolmen tukipilarin varaan. 

Niitä ovat valokuvat Petsamosta (1920-luku), Sergejeffin suurperheen (jälkeläisten) muistinvaraiset kertomukset, ja tekijän laatimat sukuselvitykset jokaisesta leski-Varvaran "Suomeen tuomasta" jälkeläisestä.

Varvaralle jäi Trifonassa leskeksi jäätyään 13 jälkeläistä. Tähän sukuun ja sukulaisten elämänvaiheisiin perustuva jäsennys sitoo koko monitahoisen kirjan aineiston yhteen luontevasti. 

Varvarasta lähtevän sukulaisverkoston varaan on ollut mahdollista virittää kertomuksia 
Petsamon kalastajien elämästä, Hardanger-kirjonnasta, Stalinin vainoista, 
talvi-ja jatkosodasta, Luton miehistä, 
venäläisten partisaanien tekemistä siviilimurhista (ääriesimerkkinä leski-Varvaran pieni pojanpoika ja tämän äiti), 
Lapin sodasta ja saksalaisten ottamista suomalaisista sotavangeista, 
Petsamon luovuttamisesta Neuvostoliitolle, evakkoon lähdön jälkeisestä elämästä, 
Inkerin suomalaisista, Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, Ruotsiin muutosta ja monista muista Suomen historian vaiheista. 

Erityistä viehtymystä kirjoittaja näyttää tuntevan (Hannu Korhosen mukaan) historian vaiettuihin vaiheisiin, joista edellä mainituista ovat ainakin 
venäläiset partisaanit, inkeriläiset ja saksalaisten suomalaiset panttivangit.

Danil ja Varvara Sergejeffin avioliiton myötä Petsamon Trifonassa syntyneen sukukunnan vaiheet ovat poikkeuksellisen monitahoiset.
Siksi kirja on kiinnostavaa tutkittavaa sellaisellekin, joka ei ole sidoksissa tähän sukukuntaan tai muutenkaan Petsamoon.
Tekstin kirjoittaja: Hannu Korhonen Orimattilasta.


Kuva Petsamo-Seuran järjestämältä Petsamon retkeltä, 15.7.2019.



31 toukokuuta 2022

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Ukrainan alistettu asema sai alkunsa 1709, sanoo Peter Englund (1989).

Ukrainan alistettu asema sai alkunsa 1709, sanoo Peter Englund. Onko tämänhetkisessä Euroopan ja Ukrainan tilanteessa kysymys kohtalosta? Miksi Pietari Suuresta alkunsa saanut "Venäjän pelko" (Euroopassa, Suomessakin) on iankaikkisen kauan jatkunutta... Onko se vain ahnetta vallanpitäjien, vallanhimoisten "hullujen ihmisriepujen" välistä taistelua vallasta. Miksi oikeus ei  voita?

Seuraava Mietteitä tulee vuodelta 1670, Blaise Pascal, suom. L.F. Rosendal.

Oikeus on kiistanalaista, 
voima on hyvin tunnettavissa eikä siedä vastaansanomista.
Niinpä ei oikeudelle ole voitu antaa voimaa,
koska voima on esiintynyt oikeutta vastaan ja sanonut,
että se itse on oikeus.
Ja kun siis oikeutta ei ole voitu saada voimakkaaksi,
on 
voimasta tehty oikeus.

Peter Englund on "valtavan mielenkiintoisesti kirjoitettuun" Pultava- kirjaansa tallettanut virallisen historian unohtamia yksittäisiä sotien ihmiskohtaloita.

"Monia eloonjääneitä kaiversi pitkään katkeruus ja epäluulo. Luutnantti Georg Henrik von Borneman oli eräs niistä lukemattomista, jotka näkivät vuoden toisensa perään vierivän sotavankeudessa. Hän kirjoitti runon (1711) joka henkii kaipuuta Ruotsiin, rauhantoiveita ja sotaa koskevia epäilyksiä. Siinä on luettavissa myös raju syytös vallanpitäjiä kohtaan:

Mitä te olette, oi kuninkaat, jotka käytte niin suuria sotia, 
tuhoatte valtakuntia, kansaa ja monia maita,
valutatte ihmisverta, teette niin julmia murhia?
Käsi täynnä tomua, kourallinen multaa.



Emil Kastehelmi ja John Helin vastasivat tänä aamuna (31.5.2022) mtv.fi -uutistoimittajan kysymyksiin Ukrainan taistelujen etenemisestä. Vaikka media edelleenkin "oikoo kielenkäytön mutkia" puhumalla Ukrainan sodasta Venäjän hyökkäyssodan sijaan, ei karttapalvelua ylläpitäviä Kastehelmeä eikä Heliniä voi moittia käsitekikkailusta; heidän aihealueensa on Ukraina taistelutantereena.

Oma mielenkiintoni liittyy tässä yhteydessä Ukrainan paikalliskarttoihin, joita Kastehelmi ja Helin tuottavat maailmalle, esimerkiksi suomalaismedialle. Historian harrastajana katseeni pysähtyi nimeen Poltava (ruots.) ja sen sijaintiin esimerkiksi suhteessa Harsovaan - tuttu nimi Venäjän sotatapahtumia seuraaville. Karttapalvelun ja muun median tuottaman tiedon mukaan Venäjä ei ole nykysodan kuluessa kohdistanut suoria hyökkäyksiä Pultavaan. 

Nyky-Pultavassa kuitenkin on tietojen mukaan kaksi muita tärkeämpää Ukrainan rautateiden rautatieasemaa, muiden muassa rata Kiovaan lähtee Pultavasta. Kuten tiedämme, Putinin eli "Suurvalta-Venäjän" hyökkäyssodassa on kysymys koko Ukrainan ja Euroopan olemassaolosta. Toistaiseksi ainakin Pultava on säästynyt iskuilta. 

Pultava liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuonna 1677. Kaupungissa käytiin 27.6.1709 ratkaiseva Suuren Pohjan sodan Pultavan taistelu, jossa Pietari Suuri kukisti Ruotsi-Suomen kuninkaan Kaarle XII:n armeijan. Tähän taisteluun päättyi Ruotsin suurvaltakausi -  ja alkoi Venäjän aika. 

Aina ovat tilaa ihmisten keskuudessa saaneet  ennusmerkkien tuntijat, tässä yksi esimerkki (Nostradamus, 1555) Englundin teoksesta.

Aikaan suurempaan viel monta vuotta mataa,
kun itä vuonna seitsentoistasataa
kuun avull` suuren saaliin raastaa
ja Pohjan kulmaa valtans piiriin haastaa.

Kuningas kaukomailla kärsii tappion
ja laaksoon kultasirpin seurueensa pakenee...

Pultava on ruotsinkielinen alkuteos POLTAVA, suomentanut Seppo Hyrkäs. Tekijänoikeudet Peter Englund 1988, Atlantis, 1988. Kansi Mikko Valtavaara. Kannen kuvassa Tsaari Pietari I Pultavassa. Gobeliini vuodelta 1722. Art House, 1989. Kirja omaan käyttööni "löytynyt" kansallisena veteraanipäivänä, 27.4.2019, jolloin hankin sen helsinkiläisestä divarista.

Olipa kerran suurvalta Ruotsi-Suomi, jolla oli suurvalta-armeija - kaikkien tuonaikaisten armeijoiden tapaan Ruotsin suurvalta-armeija oli monikansallinen, kutsumanimeltään karoliiniarmeija.

Karoliiniarmeijan lippujen alla taistelivat, kärsivät, näkivät nälkää ja kuolivat riikinruotsalaiset, suomalaiset, baltit ja monien muiden kansallisuuksien edustajat suloisessa sekasorrossa. Karin Matsdotterin riikinruotsalainen aviomies, Erich Måne (k.28.6.1709) onnistui jättämään historian asiakirjoihin nimensä, jopa vaimon nimen.   (Englund,1989)

Georg Henrik Borneman puolestaan oli Ukrainan Perevolochnassa (Perevolotsnossa) vangittu ruotsalainen ratsumies, joka jätti jälkeensä sekä nimitiedot että vankeudessa kirjoittamiaan runoja.  Tässä tämän edellä jo siteeraamani luutnantin runo, joka kertoo miehen ajattelusta sotavankeudessa.

Mitä on jäljellä menneestä ajasta?
Hämärä muisto, uni, nopeasti katoava varjo,
        Aavistus, että tuleva ja nyt oleva aika
        Tulevat pakenemaan meitä yhtä nopeasti.
Missä ovat ne, jotka elivät ennen taistelun maailmassa,
Ja ne, joita mennyt maailma vapisi?