Mauno Hautalan kirja Sallan museoon.

Ylhäällä kuvattu Mauno Hautalan kirja luovutettiin 15.9.2023 Sallan sota-ja jälleenrakennusmuseoon.

Vastaanottajana museon amanuenssi.

MAUNO HAUTALAN VELJESTÄÄN KIRJOITTAMAN PUHUTTELEVAN TARINAN ANSIOT OVAT KIRJALLISIA.

Pentille

Muistan ja "näen selvästi" pororaidon uudistilamme Lehdon, kotimme pihalla lähtövalmiina. Paras ajokkaamme on valjastettu pulkan eteen, Pauli on keulilla sukset jalassa, vetoporon hihna "lämsällä" olalla. Pulkassa ovat talon tärkeimmät: Äiti sylissään kuopus, pian viisivuotias Pentti Kullervo. Pulkan keulassa on pieni vihreä arkku sisältöineen. Varmaan "manttaalikirjat", pankkikirja ym. tärkeää. 

Siinä sinä, Pentti, istuit, karvalakki korvilla, ihmetellen maailman menoa. Pulkan perään oli "kollostettu" toinen vetoporo, joka veti heinähäkillä varustettua poronkelkkaa (rekeä). Siinä matkusti Sanni-sisko muutaman kuukauden ikäisen Paavo-esikoisensa kanssa. Häkin pohjalle oli jätetty heiniä pehmikkeeksi. Lisäksi oli olkipatja, alusta ja rouko sekä täkkejä. Kolmatta ajoporoa hallitsivat Urho ja Viljo. Kelkkaan oli lastattu ruokatavaraa, keittovälineet ym. tarvikkeita. Kelkan perään oli kiinnitetty yksi "vara-ajokas". Isä ja minä seisoimme suksilla, valmiina lähtemään jälkivarmistajina pororaidon perään.

Oli marraskuun 30. päivä, vuosi 1939, torstai. Lunta oli maassa 30-40 senttiä, pakkasta 5-6 astetta. Neuvostoliitto oli julistanut sodan Suomea vastaan. Puna-armeija vyöryi rajan yli Nivalan kohdalta aamulla. Rajamies, Iikkalan Eepi, toi sanan evakkoon lähtemisestä: "Alakurtin kautta eli maantietä pitkin ei voi enää mennä, pitää koukata selkosen kautta: heinäteitä pitkin Kutsan myllylle, siitä kohti Enjantunturia ja Alakurtti-Kuolajärvi -maantietä!

Näin tehtiin, ja koko Ylikurtin väki selvisi Kuolajärvelle seuraavana päivänä. Siitä alkoi sinun ja minun, koko meidän perheemme evakkotaival. Nyt tiedämme, että taipaleesta tuli ikuinen. Ensin taivallettiin Kaakamoon Kalle ja Laila Liitin taloon. Sieltä keväällä (1940) Kostamoon Pietari Junttilan taloon; syksyllä Laurilaan. 

Kostamossa elettiin parhaat lapsuus- ja nuoruusvuotemme. Minä lopetin kansakoulun Kostamossa, ja sinä aloitit. Käytiin Lapin sotaa paossa Kortesjärvellä, asuttiin Myllylän Jaakon talossa. Kun kaikki sodat oli sodittu, palattiin Kostamoon ja sieltä rakentamaan "vastiketilaa" Pahkakumpuun.

Uudistilan rakentaminen ja raivaus kestivät 3-4 vuotta. Isän ja äidin johdolla koko veljessarja puhalsi yhteen hiileen. Tulosta tuli. Ensin sauna, sitten navetta ja seuraavana vuonna vasta asuinrakennus. Talousrakennus ja 4-5 latoa seuraavaksi. Raivattiin Kuivanmaan peltoa 1,5 ha ja Jousiaavalle 10-11 ha lähinnä heinälle. Minä olin rakennustöissä omalla "nurkalla", sinä ja Viljo veistelitte tappeja, joilla hirret liitettiin yhteen. Elettiin meidän perheen laatuaikaa.

Teille nuorimmille kuuluivat myös taloustyöt, sillä aluksi mukana ei ollut naisväkeä. Muistan tapauksen, kun sinä jouduit keittämään lintuvelliä. Kun ei ollut jauhoja suurukseksi, isä sanoi, että pane  vähän kauraryynejä. Teit työtä käskettyä ja huusit, että keitto on valmis, tulkaa syömään. Aloitettiin ruokailu. Kokkia, sinua ei jostain syystä näkynyt. Lautaselle nousi kattilasta kaurapuuroa, seassa linnunlihaa. Nälkä oli, keitto syötiin eikä asiasta sen jälkeen puhuttu. Myöhemmin tenttasin sinua ja tunnustit, että keitto näytti vesivelliltä aluksi, joten lisäsin ryynejä. Asiassa oli hyväkin puolensa. Olit keksinyt uuden ruokalajin.

Harjoitit karjataloutta Lehdon "kuudesosallasi" muutamia vuosia. Meidän muiden tavoin myit osasi Viljolle, ja hänestä tuli uusi isäntä Lehtoon. Urho erotutti oman osansa omaksi tilakseen ja asui sitä. 

"Myit nahkasi" Veitsiluodolle ja menit töihin Kallaanvaaraan yhtiön sellutehtaalle. Rakensit oman talon lähelle työpaikkaasi. Palvelit yhtiötä aina eläkeikään asti. Elelit eläkepäiviä Eevasi kanssa omassa talossasi. Lapset olivat "lentäneet ulos". Monien sairauksien takia muutit asumaan Palvelutaloon kaupungille. 

Pidettiin yhteyttä puhelimella ja tekstareilla. Kävin tervehtimässä pikkuveljeä kerran-pari vuodessa. Ikä ja sairaudet tekivät tehtävänsä. Jouduit käymään lääkärissä ja olemaan sairaalassa useita kertoja. Kuntosi alkoi heiketä. Soittelin normaalin "kuulumissoiton" tammikuun (2022) puolivälin paikkeilla. Vastasit reippaasti: "Olen sairaalassa Rovaniemellä, en voi puhua pitempään. Terkkuja, terkkuja kaikille!"

Nämä olivat viimeiset sanasi minulle. Asiat etenivät nopeasti. Outi viestitti: "Isä on Kemijärven sairaalassa saattohoidossa." Lähetin Outille 10. tammikuuta viestin: "Jos isäsi ei pelastu elämälle, purista puolestani pikkuveljeni kättä hyvästiksi." Pentti siirtyi ajasta ikuisuuteen 31.1.2022 klo 01.00. Hänet siunattiin haudan lepoon Honkakankaan hautausmaahan 11.2.2022 perheen läsnä ollessa. 

Tässä tulee mieleen evakkorunon säe: "Levon saivat he mullassa oudon maan." Vaikka Penttikin eli suurimman osan elämästään Kemijärvellä, ovat hänen ja meidän kaikkien juuret syvällä Tuntsan törmässä, Hautajan harjussa ja Lehdon muhevassa mullassa; vain ohuita pieniä pintajuuria Jousiaavan turpeessa ja Peuramaan moreenissa.

Veimme poikani Heikin kanssa kukkia Pentin haudalle Salla-päivänä. Ihan kuin itsestään katse kääntyi kohti sinitaivasta: "Terkkuja, terkkuja meiltä kaikilta!"

Iissä, ikävissään 3.9.2022, Mauno.

Vaikeiden kirjojen äärellä lukijan lähestymistapa ratkaisee - toki isompiakin haasteita riittänee

Harrastan kirjallisuutta lukemalla kirjoja ja tutkimalla niitä; harrastan kirjallisuutta myös kirjoittamalla. Olen julkaissut kaksi kirjaa, jotka eivät ole romaaneja - eivät varsinkaan sellaisia, jotka olisivat voineet viedä kaikki "lukijani mennessään"! 

Oma vuosikymmenten kirjoittajakokemukseni vahvistaa sen, että aina olen kirjoittanut vaikeita tekstejä, kenties raskaita tai muutoin lukijaa haastavia tekstejä. Olen mennyt tekstieni kanssa aivan liian lähelle lukijaani ja kuulijaani - eikä siitä hyvää ole seurannut. Harrastan vakavia ja pitkäpiimäisiä juttuja muutenkin, niinpä olen oppinut sekä syvälukemaan että skannaamaan toisten kirjoittajien tekstejä  (skannaus on sitä että luen selailemalla fyysistä kirjaa, siis omalla luvallani luen / koen kirjaa sieltä ensin ja sitten täältä ja taas toiseen kohtaan). 

Helsingin Sanomat on taannoin kysynyt lukijoiltaan, minkä kirjan he ovat jättäneet kesken sen koetun vaikeuden vuoksi. 

Alunperin tähän kyselyyn liittyvästä kysymyksenasettelusta kritiikkiä julkaissut (palvelu X) kirjailija Antti Hurskainen ja kokeelliseen kirjallisuuteen erikoistunut Laura Piippo pääsivät HS:n toimittajan juttusille. Kolmestaan he ovat nyt saaneet aikaan ehdotonta uutta Helsingin Sanomien kulttuurijournalismia. Eilen (2.9.2023) ilmestynyt kulttuurijuttu on kerrassaan erinomainen! 

Vaikeiden kirjojen puolestapuhujat haluavat, että emme luovu lukemisesta

Piippo & Hurskainen: "Kokeellinen kirjallisuus yrittää luoda jotain uutta, usein erityisesti muodon tasolla." Mainintana mm. Miki Liukkonen. 

kirjojentuomaa.blogspot.fi (Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret, s. 7) "Ilmestyvä kirjani on ensimmäinen. Haluaisin Ruotsi-Suomen historiaa liippaavan tietokirjani kiinnostavan yhtä paljon kuin Miki Liukkosen - hänenkin teoksensa vaativat syvälukutaitoa." 

Kommentti HS-Instagram: "Vuosia sitten Turun kirjamessuilla kokemani Miki Liukkosen haastattelu jätti muiston älykkäästä ja hyväsydämisestä nerosta, jonka kirjalliset ansiot painavat paljon; eniten hän vaati itseltään - tämä lahjakas Oulun kasvatti!"

Piippo & Hurskainen: Lukemisen pitää olla "piinallista toimintaa". 

Piippo: "Kirjat eivät koskaan ole vain yksittäisiä kirjoja, vaan ne asettuvat aina osaksi traditiota ja erilaisia sosiaalisia konteksteja. Iso osa lukemisen vaatimuksista on kuviteltuja."

Hurskainen: Ihmisten velvollisuudentunto tiettyjä teoksia kohtaan herättää toiveikkuutta. Samoin se, että epäonnistumista harmitellaan avoimesti. Minusta se on hienoa. Dystopia olisi, ettei kukaan enää ymmärtäisi koko kysymystä - että miksi pitäisi edes lukea mitään. Vielä on selvästi olemassa jokin yhteinen Olympos, jolle kiivetä.

Piippo & Hurskainen: "Massiiviset romaanit on tarkoitettu luettavaksi moneen kertaan ja eri tavoilla. Joka kerralla niistä nousevat esiin hiukan eri asiat ja heijastumat." 

Hurskainen: "Kokeellisia mammuttiromaaneja ei voi mitenkään ymmärtää kokonaisuutena. Massiiviset teokset sisältävät niin monta eri teemaa, rakennetta, henkilöhahmoa ja viittausta, että niitä kannattaa katsoa kuin itse maailmaa, sieltä täältä. Mammuttiromaanien avulla ihminen voi oppia sietämään paremmin myös todellisen elämän hallitsematonta äärimmäisyyttä."

kirjojentuomaa.blogspot.fi / Kata Vienontytär Korhonen (2019): SILKKAA HULLUUTTA - KIRJATON MAAILMA  vrt.

Hurskainen: "DYSTOPIA olisi, ettei kukaan enää ymmärtäisi kysymystä, miksi pitäisi edes lukea mitään." 

kirjojentuomaa.blogspot.fi / Kata Vienontytär Korhonen (2019): HELI SIRKKA, taiteilija, Ursulantytär -piirros, Peilin lukija: "Luen kirjaasi kuin entinen äidinkielen opettajani Odysseusta; mistä vain, koska vain."  vrt. Hurskainen edellä: "...teoksia kannattaa katsoa kuin itse maailmaa, sieltä täältä." 

Lukemisen pakko ei elä elämän arjessa eikä kirjallisuudessa

Hurskainen: 

"Syyt lukea kokeellista tai vaikealta tuntuvaa kirjallisuutta  ovat samat kuin syyt kaunokirjallisuuden lukemiseen ylipäätään. Lukemisen pitää olla piinallista toimintaa. Kirjallisuuden tehtävä on tutkia kuolemista ja syntiä ja kaikkea raskasta, tärkeää elämässä. Sellaista, mihin arki ei yllä." 

Lukemisen pakko ei elä elämän arjessa eikä kirjallisuudessa. 

Mielestäni Hurskaisen sanomaksi HS:ssa merkitty yllä oleva selitys lukemisen syistä on suoraan ristiriidassa Hurskaisen aiempaan toiveeseen, että emme ihmisinä luopuisi lukemisesta eli Olympokselle kiipeämisestä. 

yt. katakorhonen56@gmail.com

  

Teuvo Lapinniemen runoja. Luonnon kiertokulku / aika antaa elonkaavat

Runot Sinulle kirjoitti:  Teuvo Lapinniemi, 2020

Runoilijan viesti Sinulle, hyvä lukija:

Hyvä mieli tavoitteena, kirjoittajan ihanteena,
lukeminen avartaa, aatoksia aikaansaa,
lukea se kannattaa, mikä meitä kiinnostaa!"

HILLASTAJA

Maantien sora rahisee, kengän alla kahisee, pienet hiekanjyväset, jängän suuntaan astelet.

Eteläinen leuto tuuli, aurinko kuin hymyhuuli, ohjaa suuntaan oikeaan, mättään luokse istumaan.

Katse kiertää pounukkoa, arvioiden kasvustoa, millainen on sato kesän, saako marjat uuden pesän.

Hillajängän tuoksu on, aivan vastustamaton, sääkin suosii poimijaa, marjain luokse kulkevaa.

Hellästi kuin hyväellen, kerää marjat yksitellen, neulasia varoen, roskiakin karttaen.

Kypsät marjat astiaan, raakoja ei laisinkaan, tavoitteena kerääjän, puhtaat marjat säilöjän.

Astian jo täyteen saa, mättähälle istahtaa, avaa repun, huoahtaa, pian kahvi tuoksahtaa.

Tauollakin tarkkaillen, katse kiertää tutkaillen, mistä löytyy satoisammat, pounut kullankeltaisimmat.

Suunnat kertaa mielessään, minne käy hän keräämään, paluureitin tutkien, jatkaa matkaa hetkisen.

Sitten löytyi viimeinkin, hillapolku rikkahin, marjaa aivan jängän ääriin, joutuu ihan hihat kääriin.

Hillaa kertyy repullinen, luonto on niin armollinen, palkitsee näin keruuvaivat, talven hillot näin he saivat, puoliso ja lapset somat, herkutteluun valmiit ovat.

RUNO

Runo viestin kuljettaa,

aktivoiden lukijaa,

mikä kumma aikaansaa,

mietteet ylös kirjoittaa.

Aika mietteet kypsentää, 

elon pyörteet pehmentää,

ymmärryksen sijaa antaa, 

eteenpäin näin meitä kantaa.

Hyvä mieli tavoitteena,

kirjoittajan ihanteena,

lukeminen avartaa,

aatoksia aikaansaa,

lukea se kannattaa, 

mikä meitä kiinnostaa.

Kuvan soutaja tavattiin Ikaalisten Kyrösjärvellä.

 

Soutaja

 

Saavun rantaan veneen viereen 

aatokset jo tulee mieleen 

minne suuntaan souturetketn 

tuumailenkin tuota hetken.

                                                          

Vene vesillä jo on,

soutelenkin tuokion,

kevyttä ja vaivatonta,

soutu on ja huoletonta.

Sorsaemo poikineen, 

uiskentelee verkalleen, 

rannan kaislikoiden suojiin,  

pensaikkojen, varjoin luomiin.

                     

Airoin pyörteet jälkeen jää,

veneen vana viivähtää,

veden pintaa hetkisen,

hiljallensa kadoten.

 

Ajatukset soutajan,

aistii aamun tunnelman,

luonto herää päivään uuteen,

jatkaa samaa kaukaisuuteen,

luonnon kiertokulku on,

ihme aivan suunnaton.

 

Ohitan jo niemen nokan,

sitten käännän veneen kokan,

luoteen suuntaan edeten,

hiljallensa, harkiten.

 

Havaitsen jo määränpään,

saaren pienen, ryhdikkään,

rantatörmät hiekkaiset

puhtaat, puustot lehväiset.

 

Vene rantaan karahtaa,

taukopaikka odottaa,

kesäaamun soutajaa.

 

Ylös törmää kulkien,

juuri silloin kuulen sen,

aamuäänen kauneimman,

helkän käen kukunnan.

 

Tarkkaan lasken kukunnat,

vanhukset kun sanovat:

”vuodet vastaa kukuntaa,

kuinka kauan elää saa”.

 

Löydän kiven mieleisen,

jolle istun miettien,

kuinka ennen elettiin,

kesäaamun tunnelmiin?

Ei tullut mieleen aamusoudut,

edess`oli päivän touhut.

Työtä rankkaa pitkät päivät,

sinne arjen huolet jäivät.

Sato oli kerättävä,

kesäaikaan ennettävä,

laarit täyttää ennen hallaa,

silloin saivat leivän pallaa,

lapset sekä harmaahapset,

tuttavat ja sukulaiset.

 

Mietteistäni koosteen kerään,

nykyaikaan jälleen herään,

onhan aika aivan toinen,

ihminen on samanmoinen,

työstään elon annin saa,

sillä jaksaa taivaltaa,

elon tietä kulkien,

saavuttaen kaiken sen,

minkä itse ansaitsee,

elääkseensä tarvitsee.

 

Havahdun jo kiveltäin,

itsekseni mietin näin:

aika antaa elon kaavat,

siitä ihmispolot saavat,

surut, riemut , ilonhetket,

nauttiakin kaikki retket,

summata ne kaikki saa,

 jotka täällä taivaltaa.

 

Palaan venhoon kepeämmin,

paluun soudan ripeämmin.

Kuvassa Poikkijärven Tyynen tyttäret, Saimi ja Lempi, soutelemassa "malliksi"            Sieppijärvellä aikana, jolloin Paulaharju puolisoineen vieraili myös Kolarissa keräämässä kansanperinnettä.  

p.s.

Mielelläni julkaisen myös sinun runojasi, hyvä lukija! 

Lähetä, jos haluat: katakorhonen56@gmail.com

Ensimmäistä kertaa. Taiteiden illat Iissä 2023. Taitotalolla VÄLÄHDYKSIÄ ELÄMÄSTÄ, yhtenä tarinoiden kirjoittajana TAIMI HAUTALA Iistä.

IISanomat (MTR/JK), 23.8.2023. 

IiSanomat uutisoi Kari Väänäsen vierailun Iin Taitotalolla. Osuutensa jälkeen  Väänänen suuntasi Kuivaniemen kirjastolle. Tämän jälkeen Taiteiden ilta...

jatkui Taitotalon salissa teemalla "Välähdyksiä elämästä", eli musiikilla, runoilla ja ajatelmilla. Näihin rakentuvat tarinat perustuivat sekä Tommy Tabermanin että  paikkakunnan oman taiteilijan, Taimi Hautalan teksteihin. Tarinoita tulkitsivat Lea Backman ja Hannu Tihinen.

TAIMI HAUTALAN KIRJALLISTA TUOTANTOA ESITELLEN, 

Mihin ihmistä enää tarvitaan?

Tekoäly, tietoverkko, robotti-ihmiset, ja muut härpäkkeet valtaavat maailman. Millaiseen maailmaan ihmispolo on menossa?

Kun tietokone alkoi yleistyä 80-luvun lopulla, sitä pidettiin hyvänä asiana ja sitähän se  olikin aluksi. Käsin tai kirjoituskoneella täytettävät lomakkeet eri virastoissa voitiin siirtää arkistojen kätköihin. Erilaisiin virastojen toimintoihin laadittiin omat ohjelmat tietokoneelle. Saimme ohjelmien käyttöön pikakoulutuksen, mutta ohjelmat olivat helppoja, koska työvaiheet olivat ennestään tuttuja. Vuoden lopussa kaikki asiakirjat voitiin tulostaa, myös kirjanpito joko paperiversiona tai tallentaa "korpulle.

Mutta emme vielä tuolloin tarvinneet työssämme nettiä eikä sinne onneksemme oltu siirretty kaikenmaailman asioita. Edelleen oli mahdollista kohdata ihminen ihmisenä.

Jäin Iin sosiaalitoimistosta eläkkeelle vuoden 2004 lopussa. Vielä ainakin minun työssäoloaikanani pystyi puhelimella tiedustelemaan eri virastoista, pankeilta, verotoimistoilta työssä tarvittavia tietoja. Nykyään se on kuulemani mukaan täysin mahdotonta.  

Mutta kehitys kulkee eteenpäin eikä jarrutusjälkiä näy. Ja niinhän siinä on käynyt, että it-alan insinööreillä on nälkä kasvanut syödessä. Ne eivät ole tyytyneet 1980 - 2000 -lukujen kehitykseen, vaan vielä oli liikaa ihmisiä töissä virastoissa, laitoksissa ja teollisuudessa. Ihmisistä piti päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Muutamassa vuodessa katosivat kunnista verotoimisto, poliisiasema. KELA, posti, pankit, kyläkoulut jne.

Kaikki inhimillinen toiminta ihmisten palvelemiseksi lakkasi kuin seinään. Kaikki asiat siirrettiin digiaikaan, netin syövereihin; ainakin tavallisen vanhan, jopa sairaan ihmisen ulottumattomiin. 

Tavoiteltiinko näillä toimenpiteillä yhteiskunnalle säästöjä? Ilmeisesti! Mutta tuliko säästöjä? Ei todellakaan! Kaikkiin virastoihin, laitoksiin, kouluille ja koululaisille piti hankkia uudet tietokoneet, läppärit ja koululaisille myös kalliit koulukuljetukset joka päivä syrjäkyliltä asutuskeskuksiin ylisuuriin kouluihin, joissa lapset kokevat turvattomuutta, ja mielenterveysongelmat kasvavat, ja hoitojonot vain pitenevät.

Meidät vanhukset on myös unohdettu. Kunnista on lakkautettu aikanaan hyviksi koetut kotiavustajien toimet. Aikanaan vanhukset pärjäsivät pitkään kotona, koska kotiavustaja sai todellakin auttaa vanhusta, esimerkiksi käydä kaupassa, avustaa ruokailussa, tehdä pienimuotoista siivousta.

Nykyään hoitaja käväisee vanhuksen luona vain tarkistamassa, onko lääkkeet otettu ajallaan, ja kiiruhtaa seuraavaan kohteeseen. Kaikenlainen muu toiminta, joka viittaisi työntekoon vanhuksen luona, on ehdottomasti kielletty - vaikka nykyään vanhukset joutuvat olemaan kotona entistä huonokuntoisempina, koska hoivapaikkoja ei ole tarpeeksi eikä niihin pääse.

Nettiasiointiin siirtyminen pelkästään tuo myös meille vanhoille ihmisille paljon ongelmia. Kaikilla ei ole edes tietokonetta tai ei ole tarpeeksi osaamista niiden käyttöön. On erittäin surullista, kun mitään asiaa ei enää voi hoitaa puhelimella, vaikka se olisi meille vanhoille luontevin tapa asioiden hoidossa. Samalla se toisi turvallisuuden tunnetta, kun saisi esittää asiansa oikealle ihmiselle. Mutta, mutta, sekin turva on viety meiltä. Enää ei puhelimessa vastaa ihminen vaan jokin automaatti, joka hokee vaan, että voit hoitaa asiasi netissä www. 

Mutta mistä minä tietokoneen sitten hankin, kun ei ole ylimääräistä rahaa, ja eläke riittää juuri ja juuri sairaskuluihin ja muuhun elämiseen?  Enkä minä usko, että sormeni enää taipuvat tietokoneen näppäimiin, se kun tuo reuma on tehnyt minut niin kankeaksi. Ja mahtaa kai tietokone maksaakin paljon enemmän kuin jos voisi asioida puhelimella niin kuin ennen - ja siellä vastaisi ihan oikea ihminen! 

Kaikki ennen palveluammateissa olevat työntekijät on siirretty taustalle, pois silmistä. Sääliksi käy heitäkin, jotka joutuvat työskentelemään etänä esimerkiksi tutkimassa ihmisten netin kautta varaamia lääkäriaikoja ja muita varauksia. Pitemmän päälle sellaiseen työhön turhautuu, kun ei voi olla yhteydessä toisiin ihmisiin.

Vielä on lisää kauhuskenaarioita tulossa. 

Ihmistä ei kohta enää tarvita ollenkaan. Robotit valtaavat maailman ja tekevät työt ja esiintyvät myös kaikissa taiteen lajeissa. Robotit kirjoittavat jo runoja, kirjoja ja laulavat jopa oopperassa. Oopperalaulajat joutuvat tulevaisuudessa syrjäytetyiksi, koska laulajan ei enää tarvitse olla aito ihminen, vaan sen voi hoitaa virtuaalisesti jokin ihmistä muistuttava hahmo. Kohta ei myöskään sairaaloissa ja hoivakodeissa ole enää oikeita hoitajia eikä lääkäreitä vaan robotit ja tekoäly valtaavat melkein kaikki ihmisten työpaikat. 

Miksi Suomessa ollaan huolissaan väestön kasvun hidastumisesta, kun ihmisiä ei tunnu tarvittavan? Muutenkin nykymaailmassa työkulttuuri on "perseestä". Tubettajia riittää pilvin pimein, ja he kertovat saavansa huimia tuloja pelkästään sillä, että kuvaavat itseään ja tekemisiään ja siirtävät kaiken nettiin, josta toiset samankaltaiset tyhjäntoimittajat heitä tubettajia seuraavat, ja mainostajat maksavat tuollaisesta hölynpölystä.

Aika entinen ei koskaan enää palaa; aika jolloin rehellinen, oikea työ oli vielä arvossaan.

Näin pohdiskellen ja puntaroiden 82 vuoden elämänkokemuksella,

Iissä 8.5.2023 Taimi Hautala

Taimi Hautalan runokirjasta (2010) valitut neljä runoa.

Minä sinun äitisi

Minä sinun äitisi
olen tavallinen ihminen.

En minä ole superhyvä,

en tehokas joka paikan höylä,

en kunnioitustasi kerjäävä marttyyri.

Olen vain ihminen.

Ellen riitä sinulle lapseni, 

en voi mitään.

Haluan elää omaa elämääni,

en suinkaan toisen elämää.

Olen vähään tyytyväinen,

rakastan rauhallisia koti-iltoja,

rakastan metsän turvallista syliä,

rakastan elämää kaikkinensa.

Pitääkseni itseni ehjänä,

tarvitsen paljon hiljaisuutta.

Elämässä on ollut karikoita

ja niin kai pitää ollakin.

Toivottavasti jokainen tielleni

sattunut este on muovannut ja 

kasvattanut minua.

Toivon että pahimmat särmät olisivat

hioutuneet ja voisin täysin rinnoin 

nauttia jokaisesta olemassaolon hetkestä.

Mutta elämä on kasvua alusta loppuun.

Vielä on toivoa.

Vielä omaan rohkeutta toteuttaa itseäni.

Kasvukipuja koko elämä

Haluaisin ystävän,

joka kuuntelisi,

olisi lähellä,

ymmärtäisi.

Mutta kun vartioin 

reviiriäni kuin koira ikään,

en päästä lähelle,

pelkään haavoittuvani.

Olen sivusta katsoja

omassa elämässäni.

Eksyksissä

Nuori sosiaaliluukulla.

Enemmän kuin rahaa

tarvitsisit olkapäätä.

Olet eksyksissä autiomaassa,

etsit ihmisen jälkiä hiekasta,

löytämättä.

Etsit rohkeasti apua.

Käyttäydyt tuhoisasti.

Yhä syvemmälle yksinäisyyteen

vajoaa nuori mielesi, kypsymätön.

Hyvän päivän resepti

Herätä uuteen aamuun

koiran kuonon ja tassun kosketuksella.

Lintujen liverrys avonaisesta ikkunasta.

Auringon lämpö terassin lattialla paljaissa varpaissa.

Mansikkamaa auringon paisteessa.

Ruohon leikkuu.

Pääskysten taitolento taivaalla.

Istuskelu mökkilaiturilla.

Veneretki joella.

Makkaran paisto nuotiolla.

Saunan löyly ja koivuvihdan tuoksu iholla.

Istuskelu saunan portailla kylpemisen välillä.

Pulahtaminen laiturilta uimaan.

Iltakahvit ja mansikkatorttu.

Siinä se on sekoitus kesäisestä mökkipäivästä.

Sopii myös hitaan lukemisen (=ajattelemisen) kirjaksi? Se on Jukka Vinnurvan teos, Sarjan sisarukset Tienvierestä.

Julkaistu 4.1.2020. Päivitys 17.7.2023.

TEOS:

SARJAN SISARUKSET TIENVIERESTÄ. (2019)

KIRJAILIJA:

JUKKA VINNURVA

Väyläkirjat 2019. 

SUOSITTELEN MUILLEKIN LUKIJOILLE. 

Sopii myös hitaan lukemisen kirjaksi. 

Olen varma, että SARJAN SISARUKSET TIENVIERESTÄ kiinnostaa "sisarusten jälkipolvia" - mutta myös kaikkia meitä muita, jotka näemme metsän puilta! Se, että Sarjan sisarukset menettivät äitinsä liian varhain, muistuttaa 1900-luvun alun tavallista perhetarinaa. Sarjan sisarusten "pelastus" oli kuitenkin heidän Anna-mummonsa. Mummolle siis kiitos  siitä, että Rauha-sisaren poika, Jukka Vinnurva, vuosien työn päätteeksi sai koottua muistoista tämän hienon kirjan!

Näin tämä alkoi. - 2008 (s. 7)

Jukka Vinnurvan sanoin hänen alkuperäinen ajatuksensa oli peräisin hautausmaalta:

"Muistin lapsuuteni hautajaiset kotikylän hautausmaalla. Se oli sitä aikaa, jolloin isovanhempiemme aika oli lähteä. Siirin haudalta poistuessa katselin äidin kanssa hautakiviä. Niitä oli tullut lisää lapsuusvuosieni jälkeen. Äitini oli viimeisiä elossa olevia ikäisistään. Mielessäni käväisi kysymys, millaisen tarinan nuo kivet voisivat kertoa?"

vrt. (Jukan lukema) Volter Kilven teos Alastalon salissa.

Kirkkomaa. Esiluvun alku:

"Olen aukaissut kirkkotarhan rautaportin, vingahtaen kumahtaa se kiinni takanani saranoillaan ja käytävän somer narahtaa jalkojeni alla. Harmaita haaltuneita puuristejä kahden puolen, tuolla täällä musta malmiristi messinkikilvin, seassa muita korkeampana joku rautatangolleen pujotettu peltilevy, jonka kaartuvalta pinnalta himertää silmään ruostunut, sammaltunut kirjoitus. Hiljaisempaako vielä ristimetsässä, kuin äsken pyhäehtoiseen lepoonsa suljetun rautaportin suulla?" (Volter Kilpi, 1933) 

Jukka, kirjasi takakannessa julkaistun valokuvan alle kokoan ne yksittäiset asiat, jotka minua sinun kirjassasi kiehtovat ja joihin mahdollisesti joskus palaan:

! Huolimatta ihmistä vielä 1800-luvulla vaanineista vaaroista, kadoista ja epidemioista, löytyi aina tervaskantoja...
^Pihlajaniemi, Sarja, Vähäsarja, Tienvieri, Konttila, Nivala, Isomaa, Ahola, Räisälä, Laakso, Savela, Kaarlela, Ahlholm, Laakkonen, Heiska, Keskisarja -ym. sukunimet
^Isoviha (1714 - 1721, merimaalaiset, Pohjanmaan rannikkopitäjät, Nivala, Kalajokilaakso, Pidisjärvi
^Nivala-kirjan toimittaja (1970) Toivo Nygård on myös Järviseudun historia -teoksen (1983) toimittaja
^Nivala, Ylivieska, Raudaskylä,
^eteläpohjalaiset sukujen tulo Kala- ja Pyhäjokilaaksoihin
^seuroihin liittyvät muistot, körttiläisyys: ahkeruus, kansansivistys; kylästelyt
^Anna-mummo, tervaskanto ja hänen elämänsä;
^Ville Sarjan ja Hilja Konttilan neljä tytärtä: Vieno (1918), Rauha (1920), Laura (1923) ja Elsa (1926)
^kirjaan valittu kuvakokoelma on poikkeuksellisen kertova, hyvä
^seudun murre
^juna tuli Nivalaan 1926, rautatiet työllistäjänä
^perheen perustamiset, avioerot, pelot, sotien päättyminen; puhumattomuuden kulttuuri: "Olet yhtä sairas kuin salaisuutesi"
! Nivalan seudun "hajonneet perheet" kiinnostavat itseäni henk.kohtaisista syistä. Vuosisadan alussa kovin monet lapset menettivät äitinsä liian varhain.. Niinpä (varsinkin tyttöjen) oli lähdettävä kulkemaan ja hakemaan piikomispaikkaa kuka minnekin. Tämä menetys on taustalla myös Nivalassa syntyneen Hanna Aitto-ojan tarinassa; Hanna tuli Nivalasta Pessalompolon kautta Granatin Roopen vaimoksi Raanujärvelle. Hän oli lasteni isoisän (Veikko-pappa) äiti, jonka suvun olen vasta löytänyt.

Alla olevan tekstin avulla selitän itselleni Vinnurvan teoksen kehykset. Mielestäni talous- ja sosiaalihistorian yhden määritelmän avulla lukija voi ymmärtää Sarjan sisarusten elämää ja sen suuren merkityksen. 

"Talous- ja sosiaalihistoria on historiallinen yhteiskuntatiede, jossa tutkitaan taloudellisia ja sosiaalisia ilmiöitä arjessa. Se tarjoaa välineitä menneisyyden ja nykymaailman ymmärtämiseksi.

Tieteenala on kiinnostunut myös arkipäivän toimijoista. Mitä ovat merkinneet heimo, luokka, sukupuoli, ja perhe?" (määritelmä)

Jukka Vinnurva,

päätit upean teoksesi kirjoittamalla  puhuttelevan vaikean kappaleen, Puhumattomuuden kulttuuri. Johtopäätöksesi kuitenkin kestävät aikaa ja elämää, myös tieteellistä arviota. Teet yhden suoran kysymyksen: "Mutta tarvitseeko lasten tietää kaikkea, mitä vanhempien elämässä on tapahtunut?" Se on erittäin hyvä kysymys.

Ensilukeman perusteella suorasukainen vastaukseni olisi ollut: "Tarvitsee lasten tietää kaikesta, jos haluavat ymmärtää vanhempiensa elämää." 

Arvata saattaa, että puhumista lapsilleni kokeillut olen -  enkä virhettäni kaikilta asianosaisilta vieläkään anteeksi saanut.  Vilpittömästi kuvittelin perhe-elämän ahdistukseni keskellä koko perheemme pelastuvan, jos "lapset vain ymmärtäisivät" minua ja oikkujani. Järjestin siis kotonamme ensimmäisen ja ainoan perhepalaverin; seurauksista en edelleenkään voi itsesyytöksittä puhua. Silloin rikoin teini-ikäisten lasteni perusturvan kerjäämällä heiltä itselleni ymmärrystä. 

Niinpä niin, nykyisellä kokemuksellani vastaan alkuperäiseen kysymykseesi näin:

"Tarvitsee lasten tietää vanhempien ja isovanhempien elämän tapahtumisista, JOS he haluavat asiasta puhumalla ymmärtää omaa elämäänsä esimerkiksi lastensa kasvattajina."

Miten kertoa, jotta lukijat kiinnostuisivat?

Jukka Vinnurva,

liitit sisarusten muistot hienosti taiteilijan tavoin maamme talous- ja sosiaalihistoriaan. Elävöitit erityisesti niitä sukujen tapauksia, joista ei ollut olemassa dokumentoitua tietoa.

Teit hienon ratkaisun, josta kirjoitat näin.  "Keskustelin alkuvaiheessa Lauran kanssa siitä, miten hänen ja muidenkin muistot pitäisi kirjoittaa, jotta jälkeen tulevat sukupolvet kiinnostuisivat niistä." 

Koska kirjasi tekovaiheessa olet ajatellut lukijoita (erityisesti sisarusten jälkipolvia), kerron sinulle, että  tuo oli hyvin tärkeä näkökulma myös minulle, kun Peiliäni kirjoitin. Kysymys on todellakin siitä valinnasta, miten kirjoitamme, mutta myös tietoisesta valinnasta, mitä kirjoitamme. 

Olenkin aivan varma, että kirjasi kiinnostaa "sisarusten jälkipolvia" - mutta myös kaikkia meitä muita lukijoita, jotka näemme metsän puilta!

Niinpä lisään juuri tähän kohtaan yhden palautteen, jonka itse olen omasta Peili-kirjastani saanut; kirjastani, jonka sinä tunnet.

Näin lukijani kirjoitti:

"Kirja on ensimmäinen puhtaasti sukututkimusta ja paikallishistoriaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut, ikinä. Aion suositella muillekin.

Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. 

Sen tarinat ovat parasta. Sieppijärven pitkä historia, josta ei ollut mitään hajua, oli tärkeää asiaa, ja Ranta-Iivarin iso rooli kylällä...myös minulle uutta. 

Lisäksi omat juuret, eli ruotusotilaiden historia, alkoi kiinnostamaan entisestään, olivathan "ruotusotilaat aikansa maailmanmatkaajia"!

Tuli tunne, että olet tehnyt urakan erityisesti meille... vaikka et kirjan lukemista aktiivisesti tuputakaan - ehkä pitäisi..." 

Jukka Vinnurva,

lukukokemustani vahvisti se draaman kaari, jonka onnistuit jännittävästi rytmittämään niin, että se vastasi odotuksiini. Tällä tarkoitan sitä, että Sarjan sisarusten elämänkaareen kuuluva elämisen rytmi vastasi aikakautensa (1890 - 2020) yleistä, yhteiskunnallista todellisuutta; kuitenkin niin, että näkökulmasi on tavallisten ihmisten, etenkin naisten elämä agraariyhteiskunnassamme.  Kiitos tästäkin!

Luku- ja kirjoittajaterveisin, Kata

p.s. Yksi Suomen nyk. tunnetuimmista historian kirjoittajista on Teemu Keskisarja. Tunnetko tämän "oman aikamme Topeliuksen" tai hänen teoksiaan, esimerkiksi Pohjan sodan suomalaissotilaisiin liittyvä Murhanenkeli? Netistä löysin lauseen "Isän suku on Nivalasta, ja etninen identiteetti on vahvasti pohjalainen." 

p.p.s. Viljo Vähäsarja puolestaan on toiminut rajaseutu- ja turistipappina Muoniossa ja Enontekiöllä  ja julkaissut useita runoteoksia. 

"Ostin tämän kirjan lahjaksi itselleni ja muistoksi Oulun opiskelujaksolta 7.-9.8.2003. Tämä kirja kiinnosti erityisesti tarinan näkökulmasta...olenhan opinnoissa tutustunut narratiivisuuteen, story line -menetelmään, tarinoihin!" (Tekstini löytyy kannen takaa.)
Kirjan idea on, että

Jaakko Alatalon kuvat yhdistyvät Vähäsarjan haastattelemiin pohjoisen ihmisiin. Antti, 89 vuotta ja horsmat jne.

p.p.p.s
KIRJAILIJA JUKKA VINNURVAN OMAT SANAT em johdosta:

Parhaimmat kiitokset Katariina perusteellisesta palautteestasi ja Tuomolle ratkaisevasta tuestasi Sarjan sisarusten julkaistuksi tulemisesta. Olen kovasti otettu teidän palautteistanne. Nostat Kata esille monia teemoja ja huomioita kirjastani, joista toivoisin voivani keskustella kanssasi ihan ajan kanssa. Juuri nyt olen tilanteessa, että en ehdi palata asiaan pidempään.

Olin Kolarin Valtuustosalissa silloin niin väsynyt, etten jaksanut keskittyä esittelyyn sillä tavalla kuin olin aikonut. Kiitos, että avasit kirjaani tällä tavalla.
Minulle puolestaan Peiliin katsomisen paikka, jota aloin lukea Vaattojärvellä ja jonka luin loppuun täällä Tampereella, toimii paitsi ensyklopedisena lähteenä Sieppijärven ja Kolarin kylien suvuista ennen kaikkea historiallisena vertailukohtana omiin juurini (Sarjan sisarukset) nähden. Kirjasi innostamana luen vihdoinkin Tornionjokilaakson historiaa, joka on pitkään odottanut hyllyssäni.

Pikaisena toteamuksena tässä vain se, että meidän kummankin kirjojen perusteella voin nähdä ja ymmärtää hyvin paljon samankaltaisuuksia perheiden ja sukujen kesken tuolla 1890-2020 aikakaudella. Varhaisempina aikoinahan Tornionjokilaakson seudun toimeentulon ja kulttuurin perusta oli paljon erilaisempi Pohjanmaan jokilaaksoihin verrattuna vaikka vaikutteita sinnekin oli tullut monilta suunnilta.

Kysymykseen tarvitseeko lasten tietää kaikkea jätin tarkoituksella lukijalle hiukan avoimeksi. Olen saanut tästä palautetta. Kuten äitini tapauksessa, olen palautteenkin perusteella vakuuttunut, että vanhempien tulisi kertoa lapselleen / lapslleen aina keitä oavt heidän oikeat biologiset vanhempansa. Toisaalta puhumattomuuden kulttuurrin vittatessani pidän tärkeänä, että jokaisella ihmisellä on edes yksi sellainen luotettava ihminen, johon voi luottaa ja joka todella kuuntelee niin, että hänelle voi kertoa kaikkein syvimmällä piilevät arat asiat ja tuntemuksensa (häpeän, syyllisyyden, nolouden, jne). Nämä ovat henkilökohtaisi eikä niillä pitäisi vaivata lapsia eikä usein muitakaan läheisiään.

Arvostan Kata tapaasi laittaa itsesi pelii tällaisella tavalla sukuketjujen yhteydessä. Tutkijaluonne saattaa pitää sitä "subjektiivisena," mutta minusta se on paremminkin objektiivista elävyydessään. SE kertoo, että tutkijakin on osa noita sukupolvia vajavaisena ihmisenä, joka tällä esiintulollaan voi murtaa niitä jäitä, joita puhumattomuuden kulttuurin sekä roolien ja kvasitarinoiden taakse kätkeytyy. 

Nyt on Peiliin katsomisen paikka, nyt on lukijapalautteen aika!

Mahdolliset tiedustelut:

katakorhonen56@gmail.com

Tämä on päivitetty postaus (15.7.2023).

Pirjo Hokka Espoosta kirjoitti: Hei, annan luvan käyttää palautettani blogissasi. Toivon kirjallesi paljon uusia lukijoita. 2023. 

Pirjo Hokka Espoosta lähetti uskomattoman hienon lukijatarinan  

Kiitos Sinulle hienosta kirjasta, jonka lukeminen oli suuri nautinto. Hurahdin sukututkimukseen vuosia sitten,  ja olen kiinnostunut itsekin juuri meistä naisista, jotka useasti jäävät pimentoon ja ovat heikompi lenkki, usein vailla sukunimeäkin. Suku tosiaankaan ei jatku ilman meitä naisia. 

Löysin kirjastasi isänäidinäidin isän suvun, joka on Pellosta Granatin ruotu n:o 17 verotalosta, Niemi eli Hannunjuntti. Isoäitini äidinäiti Eva Caisa on avioton lapsi Karungista; hän sai itsekin kolme oä (aviotonta) lasta. Vasta isoäitini äiti, Caisa Amanda (Wiuhkola), syntyi avioliitossa. 

Amandan tie kulki Kokemäeltä kotoisin olleen nahkurinkisällin kanssa Karjalaan (Käkisalmi), ja siellä hänen tyttärensä, minun isoäitini Fanny, kasvatti perheensä, kaksi poikaa ja neljä tyttöä. Evakkona he joutuivat jättämään kotinsa.

Muistan isoäitini iloisena ja meitä lapsenlapsia rakastavana mummona, joka kirjoitti meille lapsille runoja kaste- ja syntymäpäiviksi. Olen jatkanut perinnettä kasterunojen muodossa omille lapsenlapsilleni. Minulla on kolme poikaa, lapsenlapsia yksi tyttö ja kolme poikaa!

Kirjasi myötä tornionjokilaaksolaisuus elää myös myös minussa!  

Nimettömän lukijani palaute Peilistä, 2020.  

"Kirja on ensimmäinen puhtaasti sukututkimusta ja paikallishistoriaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut, ikinä. Aion suositella muillekin.

Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. 

Sen tarinat ovat parasta. Sieppijärven pitkä historia, josta ei ollut mitään hajua, oli tärkeää asiaa, ja Ranta-Iivarin iso rooli kylällä...myös minulle uutta. 

Lisäksi omat juuret, eli ruotusotilaiden historia, alkoi kiinnostamaan entisestään, olivathan "ruotusotilaat aikansa maailmanmatkaajia"!

Tuli tunne, että olet tehnyt urakan erityisesti meille... vaikka et kirjan lukemista aktiivisesti tuputakaan - ehkä pitäisi..." 

Ilkka Vainio

KK on hienosti sivistynyt monen alan ammattilainen. Hänen Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret -kirja on verraton. Se kuvaa 365 sivulla mukaansa tempaavalla tavalla Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta.

Hannu Korhonen (Orimattilasta). Katan kirjasta lausuttua:

Peiliin katsomisen paikka on monitahoinen ja ‐tasoinen kirja.
Se on sukututkimus, pitäjänkirja,
kotiseutuhistoria ja henkilökohtainen tilitys.
Naiset ovat vahvasti esillä niin kuin nimen
jälkiosa antaa ymmärtääkin.

”Ursulan tyttäret” viittaa nimittäin dna‐sukututkimukseen, äitilinjan haploryhmään U. Se on  suomalaisten toiseksi yleisin ryhmä.
Kirjoittajan tarkempi ryhmä on U5b1b2, kun minun ryhmäni on  U5a1b1h.


Isänsä puolelta kirjoittaja on Rautalammin Korhosia, Vaajasalmen päähaaraa, Ruokoniemen
alahaaraa,
samaa kuin minä itsekin: viidennen serkkuni lapsi. Hänen isoisänsä isä August Korhonen (1859–1937) on mainittu sukulehtemme Wanhan Tuomaan jutussa Lisää sotasurmia (WT 2015 s. 39).

Rautalammin  Korhosista tässä kirjassa ei kerrota,
sillä pääosassa ovat Tornionjokilaakso ja kirjoittajan äidinpuolen suvut.

Naisiin keskittyminen selittää ehkä myös sen, että tekijä on kirjailijanimeltään äitinsä Vienon eikä
isänsä  Sulon tytär.

Kirja alkaa yli kahdellakymmenellä henkilökuvalla, kaikki naisia 1500‐luvulta 2000‐luvulle,
piikoja ja  emäntiä, Torniosta Pykeijaan ja Pajalasta Kolariin.

Kukin niistä on sukulaisuusverkostojen ilotulitus  esivanhemmat ja jälkeläiset selvittäen.

Pitkään joutuu ihmettelemään, mitä tästä oikein tulee, kunnes  viimeisenä henkilökuvana on itse kirjoittaja: Katariina Vienontytär Korhonen ja hänen aikaa
sitten kuolleelle  äidilleen kirjoittamansa kirje ikuisen rakkauden taivaaseen.   Vasta siis siinä, kun neljäsosa kirjaa on luettu, kirjoittaja selittää, mitä peiliin katsominen hänen  sielunelämässään tarkoittaa, ja näyttää, miten lähelle syvimpiä tuntojaan hän lukijansa päästää.

Peiliin  katsomiseen hän palaa kirjassa myöhemminkin siinä tavanomaisessa merkityksessä,
että oman elämän  tapahtumien syitä on usein hyvä etsiä itsestään eikä muista ihmisistä.
Ilmaisun käyttöön saattaa usein  liittyä vielä syyllistävä sivumerkitys.

Peili sopii Katan kirjan vertauskuvaksi toisessakin merkityksessä. Kirja on taikapeili, parempi kuin  satujen peilit, jotka kertovat tulevaisuuden. Tämä peili kertoo menneestä, todella tapahtuneesta.

Kun lukija  katsoo siihen, niin peili ei näytäkään hänen omaa kuvaansa, vaan väylänvarren vaimon, hänen  elämänvaiheensa, hänen sukujuurensa ja jälkeläisensä. Peilinä on kirjoittaja ja sen näyttämät  elämänmakuiset kuvat perustuvat hänen keräämiinsä laajoihin aineistoihin.
Juuri tämä tietojen kokoaminen  yhteen ja siten niiden säilyttäminen tuleville sukupolville on kirjan suurin ansio.

Keräämisessä on ollut valtava työ: tapaamisia, haastatteluja, sekä perinteistä että dna‐sukututkimusta,  aikaisemmin tehtyjä julkaisemattomia sukuselvityksiä,
muistelmia,
sukukirjoja, kyläkirjoja, pitäjänhistorioita  sekä historiaseminaareja Suomessa ja Ruotsissa.

Toinen luku kertoo Tornionlaakson asuttamisesta aina  800‐luvulta alkaen, ja kolmas luku sen ihmisistä osin nykyaikaan asti.

Näissä jaksoissa pääsee esiin joku  mieskin, esimerkiksi sata vuotta sitten elänyt
Tornionlaakson Äijä Isak Lompolo  ja Rautalammin  Särkisalosta jo 1500‐luvun lopulla tullut Pekka Kolari, jonka mukaan Kolarin kunta on saanut nimensä.

Muuten teksti etenee edelleen pääosin naisten henkilökuvien varassa niin kuin tekijä ilmoittaa jo
kirjan  kannessa: ”Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta”.

Kirjoittaja näkee Väylänvarren tornionjokilaaksolaisuuden omaleimaisena kulttuurina, jonka
perinnölle ei ole eduksi samaistaminen Lappiin ja sen nykyisten elinkeinojen matkailupainotteisuuteen.
Vanhastaan  yhteydet ovatkin suuntautuneet enemmän länteen nykyisin Ruotsiin kuuluvalle alueelle kuin Suomen Lappiin.

Jo keskiajalla alkaneiden vilkkaiden kauppayhteyksien perintönä väylänvarren suvuissa on  saamelaisten ja suomalaisten juurien lisäksi ruotsalaista, saksalaista ja jopa valloniverta.
Ja se mikä eniten  yhdisti ja yhdistää osin vielä edelleenkin on yhteinen kieli, meänkieli.

Vasta Haminan rauha jakoi alueen  kahtia.
Ruotsin puolella meänkieltä pyrittiin tukahduttamaan vielä edellisen vuosisadan puolenvälin  jälkeenkin. Suomessakin se alennettiin murteen asemaan itsenäisen kielen sijasta.

Neljäs ja viides luku käsittelevät Kolarin vanhoja taloja ja sukuja sekä Tornionlaakson historiaa:  Tornion kaupungin ja Kolarin kunnan perustamista, Länsipohjan rykmenttiä ja ruotusotilaita,  seurakuntaoloja sekä kulttuurihistoriaa, saamelaisten uskoa ja uskomuksia, ja 1900‐ ja 2000‐lukujen  kirjailijoita myöten.

Vasta seurakuntaolojen kirjavuus saa lukijan ymmärtämään, että Kolarin aluetta  koskeva perinteinen sukututkimus ei ole ollut yksinkertaista, vaan tietoja on pitänyt pyydellä monesta paikasta, vaikka samoista ihmisistä, taloista ja kylistä on kyse.

Katan kirja on perustavanlaatuinen tutkimus. Sen lukeminen on jännittävä kokemus, sillä  monografiamuodosta huolimatta monet tekstijaksot ovat itsenäisestikin luettavia esseitä.
Ei tarvitse omata  tornionjokilaaksolaisia juuria pystyäkseen nauttimaan
elämän rikkauden kuvauksista.

Kirjassa ei ole hakemistoja, mutta yksityiskohtainen sisällysluettelo
auttaa löytämään etsittävän henkilön, asian tai paikan  suhteellisen helposti.
Lähdeluettelo parine satoine nimikkeineen antaa hyvät viitteet jatkamiseen.
Tämä on  ollut tekijän tarkoituskin, sillä liitteen otsikkona on ”Lähteitä teille, jotka haluatte lukea enemmän.  Lukeminen kannattaa!”  

Kirja on mukava luettava myös siksi, että siinä on paljon kuvia, sekä valokuvia että karttoja ja  sukupuita. Kaavioiden tekstit, varsinkin vuosiluvut, ovat kyllä niin pieniä, että niitä vanhempi
ihminen  joutuu tiiraamaan suurennuslasin kanssa. –

Kirjaa voit kysellä suoraan tekijältä:
Katariina Korhonen,  puhelin 044 3624388, 
sähköposti: 
katakorhonen56@gmail.com

                                   

Hilkka ja Markku Mannerkosken kiitokset kirjastani. 2020.

 Sauli Niinistö ja Jenni Haukio kiittivät, 2022.