Luonto kuin vene. Synkronisiteetti tuntuu merkitykselliseltä yhteensattumalta.

Leppänen, Marko, Pajunen, Adele,

Luonnon rytmissä yli vaikeiden aikojen. Vuodenajoista ja vuorokaudenajoista.

Gummerus (2025. Toinen painos)

Luonto ilmentää toivoa kaikessa.

Vaikeana aikana luonnon rytmien seuraaminen muuttuu kauniista ajatuksesta välttämättömyydeksi. 

Luonto on kuin vene, johon rakennetaan masto ja ripustetaan purje sen sijaan, että sillä vain soudettaisiin. 

Merkityksellistä yhteensattumaa kutsutaan Jungin termein synkronisiteetiksi.

Kausaalisesti toisiinsa liittymättömät asiat leikkaavat ajassa tavalla, joka tuntuu merkitykselliseltä.

Synkronisiteetti valaa uskoa, että oma asia tai teko on linjassa suuremman kokonaisuuden kanssa. Oma pieni kello on kuin onkin synkroniassa luonnon suuren kellon kanssa - kuinka huojentavaa.

YSTÄVILLENI: Jos luit tarinan Varjoon jäänyt maa... mitä Sinussa tämä teos käynnisti?

Veli-Matti Oinas (s. 1980)  Varjoon jäänyt maa (Tammi2026) 

Romaani ulkopuolisuudesta.Tarina kotiseudusta. Tämä teos sai minut tutkimaan ja sanoittamaan niitä muutamaa valokuvaa, jotka otin Oulun museo-ja tiedekeskuksen Visio-tilassa. #hämäränhyssy #tähtitaivas  

 Omistan (osoitan) tämän kirjoitukseni erityisesti kaikille lukeville ja ajatteleville ystävilleni (kuva).

Kirjailijan tarina ihmisen ulkopuolisuudesta, turvan löytämisestä, vaikeista ajoista, selviämisestä, luomakunnan voimasta. Tapahtumapaikkana Itä-Lappi.

  

Katan ystävät koolla Länsi-Lapissa, 1995.

MERKITYKSELLISET SANAT (s. 149, 151) VARJOON JÄÄNYT MAA -TEOKSESTA:  

s. 149

Tuntuu tyhjältä herätä, kun ei näe enää unia mummosta tai sukeltamisesta.

s. 151

Paljaan yön pimeys humisee iholla.

Karagandan vankileirin tyhjyyttä ei voi käsittää. Anna tietää, ettei erottaisi leirin reunoja edes päivänvalossa. Joka puolella näkyisi vain hiekkaa ja loputonta aroa. Joskus iltaisin kun aurinko paistaa matalalta, saattaa kaukana etelässä siintää yksittäisen hallintorakennuksen varjo. Se on ainoa kiintopiste, johon silmä voi täällä tarttua.

Leirille vasta tuodut suomalaisvangit ovat kertoneet Annalle, että Neuvostoliitto ja Suomi ovat sodassa, melkein koko maailma on. Mutta sillä tiedolla ei tee mitään tässä lohduttomassa paikassa.

Tuuliset päivät ovat pahimpia. Kun puhuri tarttuu ajatuksiin, puistelee se toivon irti rinnasta, pyörittää sitä ympäri aroa kuin karkuun päässyttä juuttisäkkiä. Koko elämän Anna on yrittänyt kuulua johonkin porukkaan. Mitä enemmän on yrittänyt, sitä vähemmän on kuulunut.

 

s. 151

Silmät kiertävät öisellä taivaalla. Vaikka Anna tuijottaa tähtiä ja pinnistää, on hänen vaikea löytää niistä mitään tuttua. Valonpisarat ovat muuttuneet vieraiksi. Anna ei muista enää mummon kasvoja, ei kuule tämän puhetta.

Kirjailijan jälkisanoja:

Vielä 1980-luvulla sodan arvet saattoi aistia Itä-Lapissa. Herkkänä lapsena haistoin ne ilmeestä, jolla isoäitini katseli joelle. Tai siitä, miten muuan poromiesveteraani saurasi, kuinka vapauteen tottumaton vasa kompuroi emänsä perässä metsään. Vaikka hiljainen ilme loi turvaa, sen taakse kätkeytyi vaikeita asioita. Ei sopinut kysellä, oli luotettava harteilleni laskettuun käteen, kasvettava kovaan luontoon. Silti muistettava varoa.

Aikuisena minulle syntyi tarve kirjoittaa. Halusin selvittää, mistä silmäkulmassani värähtänyt varaus oli peräisin. Kirja valmistui onnellisten tähtien alla. Kohtasin ihmisiä, jotka rohkaisivat eteenpäin, ohjasivat oikeaan suuntaan. Sivu sivulta tunne vahvistui. Tarina oli vuoltava lastuina esille. Varjoon jäänyt maa syntyi sydänpuusta. Rakkaudesta kotiseutuun. 

Mitä käynnistyi? 

En sanoita omin sanoin lukukokemustani - tärkeintä on ymmärrys.  Oli helppo ymmärtää syy, miksi kirjailijalle oli syntynyt tarve kirjoittaa; halusin selvittää, mistä silmäkulmassani värähtänyt varaus oli peräisin. Ja sen hän teki. 

Omaan lukukokemukseeni liitän lopuksi kuvasarjan, mikä juuri tämän ainutkertaisen tarinan yhteydessä puhuttelee minua. Kuvitan lukukokemukseni julkaisemalla ne kuvat, jotka otin Oulun museo- ja tiedekeskuksen elämystila VISIOSSA . Siellä koin vaikuttavan, hurjan elämyksen, jossa näkymä muuttui tarinaksi ja minäkin sain huippuhyvän oppaan (Heikura) ansiosta mielettömän hyvän käsityksen maailmankaikkeutemme (kosmos) ylivertaisuudesta. 

Ihmisen osa, tarve tulla nähdyksi. 

p.s. Tätä kirjoittaessani Finlandia-ehdokkaiden finalistit (6) on julkaistu. 

Jotta ei epäselväksi jää, oma ennakkosuosikkini oli Varjoon jäänyt maa. 

Kuvat: Oulun museo- ja tiedekeskuksen elämystila, VISIO. Vierailu: 23.10.2026.

Kuvatekstit vastaavat sitä ajattelua, mikä minussa käynnistyi luettuani teoksen. 

Avainsanani on #varjo #turva #vauraus #maisema #päivä #yö #luonnonsyklisyys

Kuvatekstit ajatuksina löysin teoksesta, Leppänen-Pajunen. Luonnon rytmissä. 

Iltako? Kun otamme öisin mallia puun juurista - jotka kasvavat kohti pimeää - ja päivisin valoon kurkottavasta latvustosta, sillä on pidemmän päälle yllättävän iso merkitys hyvinvoinnille ja terveydelle.

Aika ja tietoko? Vauraus on sisäänkirjoitettu potentiaali, joka uinuu meissä kaikissa. Esimerkiksi aika ja tieto ovat merkittäviä, mahdollisuuksia avaavia vaurauden muotoja. Voimme antaa niitä itsellemme ja toisillemme ja niiden sijoittaminen viisaasti on aivan yhtä oleellista kuin muunkin varallisuuden.

Esivanhemmillemme pimeä aika on merkinnyt ulkoaskareille sopimatonta aikaa. Mutta se on ollut kuin tehtyä tulen tuijotukseen ja sisäisiin matkoihin. Kysyä voi, mitä meille tapahtuu, kun ympäristön näkemiseen sopiva aikamme on keinovalon avulla venynyt niin pitkäksi kuin haluamme, ja pidemmäksikin. Maltammekokäpertyä kynttilän äärelle ja kutsua sen piiriin meille tärkeitä ihmisiä, jakamaan heidän mielensä päällä - ja syvällä sisällä - kuplivia asioita?

Vähän ennen kuolemaansa luonnontieteen pioneeri Isaac Newtonin kirjattiin sanoneen: "En tiedä, mitä mieltä maailma tulee olemaan minusta. Mutta minä näen itseni pienenä poikana, joka on leikkinyt rannalla ja löytänyt kauniita simpukankuoria ja kiviä, kun samalla todellisuuden rannaton meri tyrskyää tutkimattomana edessäni." Newton vaikuttaa löytäneen ajattoman itsestään: pienen pojan vanhuuden uurteiden takaa, todellisuuden rannattoman meren vailla rajoja.

Monet inhoavat syksyä ja talvea, koska puutteellisesti varustautuneina kärsivät kylmästä ja märästä. Vuodenaikojen vaatimusten laiminlyönti ilmentää tietämättömyyttä. Kun on tietoinen vuodenajoista, mihin väistämättä liittyy myös tietoisuus omasta kehosta, ihminen pyrkii varustautumaan olosuhteiden vaatimalla tavalla.

Kyky hahmottaa merkitsee sitä, että poimii paljoudesta merkille pantavia asioita ja näkee niiden välilä yhteyksiä. Syntyy ymmärrettävä kokonaisuus, kaaokseen tulee järjestystä.

Tähtitaivas on ollut ratkaisevassa roolissa hahmottamiskyvyn kehityksessä, koska se on ollut pysyvä ja kaikkien ulottuvilla.Ylevää ikuisuutta huokuvana kohteena se on tuntunut vahvasti merkitykselliseltä. Tähtitaivaan kuvioiden hahmottamista on harjoitettu sukupolvien oppijatkumona. Näin tapa havainnoida merkitseviä yhteyksiä on voimistunut kulttuurisena evoluutiona. Hahmottamisen merkitystä ihmisen yleiselle kehitykselle voi tuskin yliarvioida.

 

Jos ihmiskunta olisi kehittynyt yötaivas kadoksissa, mitä meistä olisi tullut? Entä nyt, kun yötaivas on kadoksissa, mitä meistä tulee?

Sanat vievät kauas, juuret vetävät takaisin.

 

Sanat vievät kauas, juuret vetävät takaisin. 

Annan tälle Ihmisen tekemälle eli Mattias Timanderin esikoisromaanille kiitokset säkeelläni:

Metsä ei sinusta lähde -teos puhutteli ajattelun tuttuudellaan. Mie ja Poika ja meän oma paikka tässä maailmassa - niin tosi on, että juuret vetävät meitä maailmalta takaisin, jos juurten on sallittu kasvaa. Elämä kasvattaa. Ja kasvu saa alkunsa kotoa, aivan kuin lapsi syntyy äidistä.

Ensilehdiltä alkaen tunnistin ja koin, että ajattelen ja ymmärrän Pojan kieltä; ei siis väliä sillä, miltä Ruotsin murrealueelta Poika on kotoisin. Mielestäni teoksen suomentaja on onnistunut käännöstyössään.

Lukukokemukseni kärki osuu tuntemukseeni, että Poika ja Sen maailma täällä pohjoisessa kuin myös Lukijan maailma kohtaavat tornionlaaksolaisessa metsässä. Vetovoimainen ja mielensisäinen suomalaisuus selittänee ainakin omaa lukukokemustani - ja sitä, miksi metsä ei minustakaan lähde pois.

Kulttuurihistorian löytää itsestään - ja se löytö on välttämätön kokeakseen yhteenkuuluvuutta toiseen ihmiseen. Sielujen yhteyden taustalla on paljon enemmän kuin mahdollinen sukulaisuus. Yhteisestä kulttuurihistoriasta nouseva lukukokemus on lähes mystinen, sanaton elämys.

Niinpä oma lukukokemukseni oli aivan ko olisin saanu sopivan kokosen "voilla voiellun, kovassa lämmössä paistetun ihanan, lämpimäisen tornionlaaksolaisrieskan makua pitkästä aikaa nauttia"!

Kiitos tarinastasi, johon oli hiivatin helppo samastua!

Raili Pudas, kiitos kun sain lainata kirjaasi!

Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. Lukijapalautteesta kiittäen.

Kirjoittajan yhteystiedot, teemana Ihmisen tekemää.

katakorhonen56@gmail.com

Pirjo Hokka Espoosta kirjoitti: Hei, annan luvan käyttää palautettani blogissasi. Toivon kirjallesi paljon uusia lukijoita. 2023. 

Pirjo Hokka Espoosta lähetti hienon lukijatarinan, tässä se:

  

Kiitos Sinulle hienosta kirjasta, jonka lukeminen oli suuri nautinto. Hurahdin sukututkimukseen vuosia sitten,  ja olen kiinnostunut itsekin juuri meistä naisista, jotka useasti jäävät pimentoon ja ovat heikompi lenkki, usein vailla sukunimeäkin. Suku tosiaankaan ei jatku ilman meitä naisia. 

Löysin kirjastasi isänäidinäidin isän suvun, joka on Pellosta Granatin ruotu n:o 17 verotalosta, Niemi eli Hannunjuntti. Isoäitini äidinäiti Eva Caisa on avioton lapsi Karungista; hän sai itsekin kolme oä (aviotonta) lasta. Vasta isoäitini äiti, Caisa Amanda (Wiuhkola), syntyi avioliitossa. 

Amandan tie kulki Kokemäeltä kotoisin olleen nahkurinkisällin kanssa Karjalaan (Käkisalmi), ja siellä hänen tyttärensä, minun isoäitini Fanny, kasvatti perheensä, kaksi poikaa ja neljä tyttöä. Evakkona he joutuivat jättämään kotinsa.

Muistan isoäitini iloisena ja meitä lapsenlapsia rakastavana mummona, joka kirjoitti meille lapsille runoja kaste- ja syntymäpäiviksi. Olen jatkanut perinnettä kasterunojen muodossa omille lapsenlapsilleni. Minulla on kolme poikaa, lapsenlapsia yksi tyttö ja kolme poikaa!

Kirjasi myötä tornionjokilaaksolaisuus elää myös minussa!  

Nimettömän lukijani palaute Peilistä, 2020.  

"Kirja on ensimmäinen puhtaasti sukututkimusta ja paikallishistoriaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut, ikinä. Aion suositella muillekin.

Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. 

Sen tarinat ovat parasta. Sieppijärven pitkä historia, josta ei ollut mitään hajua, oli tärkeää asiaa, ja Ranta-Iivarin iso rooli kylällä...myös minulle uutta. 

Lisäksi omat juuret, eli ruotusotilaiden historia, alkoi kiinnostamaan entisestään, olivathan "ruotusotilaat aikansa maailmanmatkaajia"!

Tuli tunne, että olet tehnyt urakan erityisesti meille... vaikka et kirjan lukemista aktiivisesti tuputakaan - ehkä pitäisi..." 

Ilkka Vainio

KK on hienosti sivistynyt monen alan ammattilainen. Hänen Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret -kirja on verraton. Se kuvaa 365 sivulla mukaansa tempaavalla tavalla Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta.

Hannu Korhonen (Orimattilasta). Katan kirjasta lausuttua:

Peiliin katsomisen paikka on monitahoinen ja ‐tasoinen kirja.
Se on sukututkimus, pitäjänkirja,
kotiseutuhistoria ja henkilökohtainen tilitys.
Naiset ovat vahvasti esillä niin kuin nimen
jälkiosa antaa ymmärtääkin.

”Ursulan tyttäret” viittaa nimittäin dna‐sukututkimukseen, äitilinjan haploryhmään U. Se on  suomalaisten toiseksi yleisin ryhmä.
Kirjoittajan tarkempi ryhmä on U5b1b2, kun minun ryhmäni on  U5a1b1h.


Isänsä puolelta kirjoittaja on Rautalammin Korhosia, Vaajasalmen päähaaraa, Ruokoniemen
alahaaraa,
samaa kuin minä itsekin: viidennen serkkuni lapsi. Hänen isoisänsä isä August Korhonen (1859–1937) on mainittu sukulehtemme Wanhan Tuomaan jutussa Lisää sotasurmia (WT 2015 s. 39).

Rautalammin  Korhosista tässä kirjassa ei kerrota,
sillä pääosassa ovat Tornionjokilaakso ja kirjoittajan äidinpuolen suvut.

Naisiin keskittyminen selittää ehkä myös sen, että tekijä on kirjailijanimeltään äitinsä Vienon eikä
isänsä  Sulon tytär.

Kirja alkaa yli kahdellakymmenellä henkilökuvalla, kaikki naisia 1500‐luvulta 2000‐luvulle,
piikoja ja  emäntiä, Torniosta Pykeijaan ja Pajalasta Kolariin.

Kukin niistä on sukulaisuusverkostojen ilotulitus  esivanhemmat ja jälkeläiset selvittäen.

Pitkään joutuu ihmettelemään, mitä tästä oikein tulee, kunnes  viimeisenä henkilökuvana on itse kirjoittaja: Katariina Vienontytär Korhonen ja hänen aikaa
sitten kuolleelle  äidilleen kirjoittamansa kirje ikuisen rakkauden taivaaseen.   Vasta siis siinä, kun neljäsosa kirjaa on luettu, kirjoittaja selittää, mitä peiliin katsominen hänen  sielunelämässään tarkoittaa, ja näyttää, miten lähelle syvimpiä tuntojaan hän lukijansa päästää.

Peiliin  katsomiseen hän palaa kirjassa myöhemminkin siinä tavanomaisessa merkityksessä,
että oman elämän  tapahtumien syitä on usein hyvä etsiä itsestään eikä muista ihmisistä.
Ilmaisun käyttöön saattaa usein  liittyä vielä syyllistävä sivumerkitys.

Peili sopii Katan kirjan vertauskuvaksi toisessakin merkityksessä. Kirja on taikapeili, parempi kuin  satujen peilit, jotka kertovat tulevaisuuden. Tämä peili kertoo menneestä, todella tapahtuneesta.

Kun lukija  katsoo siihen, niin peili ei näytäkään hänen omaa kuvaansa, vaan väylänvarren vaimon, hänen  elämänvaiheensa, hänen sukujuurensa ja jälkeläisensä. Peilinä on kirjoittaja ja sen näyttämät  elämänmakuiset kuvat perustuvat hänen keräämiinsä laajoihin aineistoihin.
Juuri tämä tietojen kokoaminen  yhteen ja siten niiden säilyttäminen tuleville sukupolville on kirjan suurin ansio.

Keräämisessä on ollut valtava työ: tapaamisia, haastatteluja, sekä perinteistä että dna‐sukututkimusta,  aikaisemmin tehtyjä julkaisemattomia sukuselvityksiä,
muistelmia,
sukukirjoja, kyläkirjoja, pitäjänhistorioita  sekä historiaseminaareja Suomessa ja Ruotsissa.

Toinen luku kertoo Tornionlaakson asuttamisesta aina  800‐luvulta alkaen, ja kolmas luku sen ihmisistä osin nykyaikaan asti.

Näissä jaksoissa pääsee esiin joku  mieskin, esimerkiksi sata vuotta sitten elänyt
Tornionlaakson Äijä Isak Lompolo ja Wanhan Rautalammin  Särkisalosta jo 1500‐luvun lopulla tullut Pekka Kolari, jonka mukaan Kolarin kunta on saanut nimensä.

Muuten teksti etenee edelleen pääosin naisten henkilökuvien varassa niin kuin tekijä ilmoittaa jo
kirjan  kannessa: ”Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta”.

Kirjoittaja näkee Väylänvarren tornionjokilaaksolaisuuden omaleimaisena kulttuurina, jonka
perinnölle ei ole eduksi samaistaminen Lappiin ja sen nykyisten elinkeinojen matkailupainotteisuuteen.
Vanhastaan  yhteydet ovatkin suuntautuneet enemmän länteen nykyisin Ruotsiin kuuluvalle alueelle kuin Suomen Lappiin.

Jo keskiajalla alkaneiden vilkkaiden kauppayhteyksien perintönä väylänvarren suvuissa on  saamelaisten ja suomalaisten juurien lisäksi ruotsalaista, saksalaista ja jopa valloniverta.
Ja se mikä eniten  yhdisti ja yhdistää osin vielä edelleenkin on yhteinen kieli, suomi eli meänkieli muinaismuistona tornionjokivartisten suomalaisten muutoista länsilappiin eli nyky-Ruotsin seuduille. 

Vasta Haminan rauha (1809) jakoi alueen  kahtia.
Ruotsin puolella meänkieltä pyrittiin tukahduttamaan vielä edellisen vuosisadan puolenvälin  jälkeenkin. Suomessakin se alennettiin murteen asemaan itsenäisen kielen sijasta.

Neljäs ja viides luku käsittelevät Kolarin vanhoja taloja ja sukuja sekä Tornionlaakson historiaa:  Tornion kaupungin ja Kolarin kunnan perustamista, Länsipohjan rykmenttiä ja ruotusotilaita,  seurakuntaoloja sekä kulttuurihistoriaa, saamelaisten uskoa ja uskomuksia, ja 1900‐ ja 2000‐lukujen  kirjailijoita myöten.

Vasta seurakuntaolojen kirjavuus saa lukijan ymmärtämään, että Kolarin aluetta  koskeva perinteinen sukututkimus ei ole ollut yksinkertaista, vaan tietoja on pitänyt pyydellä monesta paikasta, vaikka samoista ihmisistä, taloista ja kylistä on kyse.

Katan kirja on perustavanlaatuinen tutkimus. Sen lukeminen on jännittävä kokemus, sillä  monografiamuodosta huolimatta monet tekstijaksot ovat itsenäisestikin luettavia esseitä.
Ei tarvitse omata  tornionjokilaaksolaisia juuria pystyäkseen nauttimaan
elämän rikkauden kuvauksista.

Kirjassa ei ole hakemistoja, mutta yksityiskohtainen sisällysluettelo
auttaa löytämään etsittävän henkilön, asian tai paikan  suhteellisen helposti.
Lähdeluettelo parine satoine nimikkeineen antaa hyvät viitteet jatkamiseen.
Tämä on  ollut tekijän tarkoituskin, sillä liitteen otsikkona on ”Lähteitä teille, jotka haluatte lukea enemmän.  Lukeminen kannattaa!”  

Kirja on mukava luettava myös siksi, että siinä on paljon kuvia, sekä valokuvia että karttoja ja  sukupuita. Kaavioiden tekstit, varsinkin vuosiluvut, ovat kyllä niin pieniä, että niitä vanhempi
ihminen  joutuu tiiraamaan suurennuslasin kanssa. 

Kirja sitä kyselevälle löytyy kirjastosta.

                                   

Hilkka ja Markku Mannerkosken kiitokset kirjastani. 2020.

 Sauli Niinistö ja Jenni Haukio kiittivät, 2022.

Tehemä näin. Tätä on tornionlaaksolainen mentaliteetti parhaimmillaan

Aaro Tiilikainen on kirjoittanut Niilo Koskenniemestä sellaisen elämäkerran, joka harvinaisella tavalla (rehellisyys maan perii) tavoittaa lukijansa. Tiilikainen on kirjoittanut Niilo Koskenniemestä näköiskirjan. Kiitos hienosta työstä, Aaro! Ihmisläheisyydestä kertoo ratkaisu, jossa Koskenniemen aikalaiset ja perheenjäsenistä Ilkka-poika pääsivät omine teksteineen osaksi kirjaa. Erityisen paljon pidän Ilkan muisteluksesta.

Olin mukana Kolarin kirjaston järjestämässä kirjan julkistamisjuhlassa (täytekakkukahvit), jonka jälkeen otin Ilkkaan yhteyttä Facebookin kautta. - Sinun tornionlaaksolainen tapa kirjoittaa ja näin ilmaista itseäsi ja "teän kahen välistä yhteyttä" tekevät muisteluksestasi suorastaan terapeuttisen, joka puhuttelee kovin paljon myös minua. Elämä on elämää, ja ihmisen parasta aikaa. 

 ...ja sen vielä mielihyvin kysäisen sulta näin julkisesti, saanko kirjojentuomaa-blogissani julkaista sinun muisteluksen, jonka luin aivan heti ensimmäiseksi Isästäsi? (Sain.)

Kolarilainen kansanedustaja, juuria myöten Sieppijärven mies, NIILO TOPIAS KOSKENNIEMI (1926 - 1988) oli aikansa merkittävä politiikan vaikuttaja mutta ennen kaikkea Tornionjokilaakson vähäosaisten ihmisten puolesta puhuja ja asioiden hoitaja.
Koskenniemen elämäkerran kirjoitti Aaro Tiilikainen ja kustansi Atrain & Nord Kustannusliike, Kemi. 

Niilon pojista Ilkka Koskenniemi (s. 1958) kirjoitti muisteluksen isästään, elämäkerran sivut 198 -201.

Monien kesien kalakaverina Ilkka oli tekemisissä isänsä kanssa paljon myös sen vuoksi, että hän asui Yrjön ohella aikuisena lähellä vanhempiaan toimiessaan Ruotsissa sosiaaliterapeuttina Sunderbyn sairaalassa asuen Sangiksessa. Ilkan puolisokin on syntyisin läheltä, Ruotsin Kolarista. 

Siksi tornionlaaksolainen mentaliteetti hänen perheessään on murteineen hyvin lähellä isänsä elämänpiiriä.

Tästä kertoo Ilkan lämminhenkinen muistelus isästään:

Kalastus on meillä aina ollut yhteinen harrastus. Monet ovat muistot ja paikat, missä olema kallaa pyytänheet. Kalastus alkoi minun kohalla jo hyvin pienenä. Ensimmäisiä yhteisiä muistoja on ahvenen onkiminen Hinttajärvessä, Ruokojärvellä. Useasti oli myös minun pappa, Martti Nirhola, näissä reissuissa mukana. Välhiin tuli paljonki ahvenia vaikkakin useasti pienenlaisia. Sieltä lähti minun innostus kalastukseen. Kotikylässä Sieppijärvellä pyysimä haukea ja muitakin kaloja verkola ja katiskoila. Isän opissa löysin tien näihin harrastuksiin. Paljon oli meillä hyviä yhteisiä hetkiä ja keskusteluja näillä reissuilla.

Isä oli innokas harrin ja muittenki kalojen pyytäjä, jolta sain opin harrin pyyntiin kolutessamme jokia lähiympäristössä. Useasti illoilla, kun isä töiltä kerkisi, kävimä pikku mukan kotirannassa, Saarikoskela, ja saima muutaman harrin. Aluksi saaminen rajottu pääsääntösesti isän saaliiseen, mutta ajan kanssa opin mieki virtoja lukehmaan niin että onnistuin kalan saahmaan.  

Jaukankoski Naamijoessa oli paikka jossa käythiin pääsääntösesti lauantaina. Minun iän myötä meän yhteiset kalareissut pitenivät ja hyvässä opissa opin, miten harria pyyethään. Isä pruukasi sanoa, että yhessä kuopassa on vähinthäänki kaksi harria ja vuosien aikana olen nähnyt sen ittekki.

80-luvulla meän yhteiset kalareissut ylsivät aina Tenojoelle asti. Siellä käythiin pariki kertaa kesässä, isä useamminki ko töiltä kerkisi. Joka reissulta oli kotiin tuomista. Muistan kalareissun Tenojoelle yhtenä vuona, ko näytti että lohi jää saamatta, niin isä sano että emmä met kyllä lähe kotia ilman kallaa. Kävimä Norjan puolela ja ostima yhen lohen.

Tämän jälkheen päätimä vielä käyä kokkeilemassa meän ommaa tuuria. Saaliina kaksi noin kymppikiloista lohta, joten meilä oli kotia vietäväksi yli 30 kiloa verestä lohta. Isän henkilökohtainen ennätys oli 19,8 kiloa painava lohi. Vähän minua harmitti ko en silloin saattanu lähteä matkhaan. Meän Tenojoen reissut olit ylheensä viikon mittasia ja väsyttäviä.

Isä olis ollu joela yötäpäivää.  Sano että ei net kalat tänne rantatörmäle tule. Pyysimä aina alkuyöhön asti ja aamula isä herätti minut valhmisseen ruokapöythään. Oli keittäny kahvit ja tehnyt voileivät ennenkö herätti minut ja sitten taas väyläle. Nämä yhteiset hetket oli hienoja vaikkaki välhiin minua väsyttiki. Venheessä istuessa oli hyvä jutella meän elämästä mailman menosta. Jouluna -87 hän meillä Sangiksessa käyessä sano että hän suunnittellee ensi kesäksi laittaa asuntoauton Tenolle kalastusta varten, mutta tämä hänen toive jäi vain unelmaksi, koska kuoli sitten alkukesällä -88.

Isä tykkäsi paljon luonnossa olemisesta niinkö marjastelusta ja joskus jopa kävi minun kans mettälä.

Isä oli nuorempana ollu myös innokas linnunpyyntimies. Mutta ko mie tulin siihen ikhään niin hänen into  oli jo vähentyny (eikä ollu kaikesti aikaakhaan). Muistan yhen kerran ko mie kysyin isää matkhaan jotta hän näyttäis mulleki hänen hyviä lintumaita. Lähimä isän neuvosta Asumamaahan, ja perille tultaessa huomasimma että hänen vanhat pyyntimaat olit vain yhtä hakkuuaukeita. Ajat muuttuu!

Hilloja isä poimi paljon kesällä ja yritti saaja minukki innostumhaan siittä mutta ei vain into tarttunu minhuun. Kyllä hän myös kokosi mustikoita ja puolukkaa mutta hilla oli kai hälle tärkeintä.

Vapaa-aikana isä Helsingistä tultuaan vaihto puvun työvaatteisiin ja puuhasteli siellä kotona aina puunteosta, kartanon harkkailusta ympäristön korjaukseen asti. Näissä touhuissa sai myös minun vanhin poika Mikael olla useasti matkassa. Isä ahkeroi aina työn parissa, autto joko ihmisiä eri paperihommissa tai teki ruuhmillista työtä kotosalla.

Kesän aikana oli myös muutaki ko kalastusta. Isän siskolle Helenalle olthiin kesäisin heinänteko talkoissa. Isä silloin ko muilta töiltä kerkisi mutta piti tärkeänä että ainaki mie meiltä autto yksinhuoltaja Helenaa.

Jos minun suhe isään oli läheinen ja lämmin, niin aina ei ollu näin äitin kans. Monesti tuli isä pikkupuolele ensimmäiseksi Helsingistä tultua ja istu minun sängynlaiale puhuhmaan kuinka minun viikko on menny ja onko tullu riitaa äitin kans. Teini-iässä oltuani ko olin jo oppinu polttamhaan, isä toi mulle tupakkaa että "ei tarvitte ainakhaan varastaa". Äitile ei asiasta puhuttu mithään. Se oli meän yhteinen salasuus (hyvässä ja huonossa). Tähän minun häätyy sanoa myös että myöhemmässä iässä on parantunu myös minun ja äitin välit. Äitihän oli aina kotona meän kaas ja hääty ottaa vastuun arjen huolet. Mieki olin hyvä niitä huolia antamhaan.

Luotettava, vastuullinen ja huolehtivainen

Joulun -87 isä ja äiti vietit minun perheen luona. Isälle tuli tieto, että hänen vanhempi veli, Kauko, oli kuollut. Isä kertoi liikuttuneena heidän yhteisestä nuoruudesta. Mulle on erityisesti jääny miehleen ko hän kertoi, kuinka Kauko omisti traktorin, joka sitten oli talvella jäätyny eikä käynnistyny. 

Isä sanoi että hän nyt kertoo semmosta jota hän ei ole koskaan kelheen kertonu koska oli luvannut sen Kaukolle.  

Kovalla pakkasela ei traktori syttynyt ja Kauko päätti sulattaa tarktorin tekemällä tulen moottorin alle, mikä oli aika ylheinen tapa silloin. Isä sanoi että nyt sen kai saa kertoa ko Kauko on kuollut. Traktori syttyi palahmaan liian isojen tulien vuoksi. Tämä Kaukoa harmitti ja vähän häpesikin tekoa ja oli vannottanut issää ettei asiasta kerrota kelheen. Eikä isä ollu siittä aikasemmin puhunu kelheen mithään.

Joulut meilä oli perinteiset monela laila. Äiti järjesti perheen joulun ja isä sytytti hautakynttilät eesmenheile läheisile. Äiti huolehti että perhe sai joululahjat ja muut asiaankuuluvat. Isä osti joka joulu omena- tai appelsiinilaatikon, jonka sitten mie ja isä kävimä jakamassa niile perheille kylälä (vähempiosasille) jokka isä ajatteli tarvittevan. Mulle on tämä jääny erityisesti miehleen, koska monessa talossa asui minun kavereita, ja se tuntu mulle jotenki hävettävältä, että jos vaikka kohtaa kaverit. Ja tapaan kuului myös että äitini kutomat villasukat annethiin joka joulu yhele kylälä asuvalle vähempiosaiselle vanhalepojale.

Kun mie nuoruudessa tulin ensimmäistä kertaa kotia tansseista sillosen tyärkaverin ja nykysen vaimon kaas, oli äiti meitä vastassa ja oli hyvin vihainen siitä ko mie olin ottanu alkoholia. Äiti puhutteli minua ja nykystä vaimoani kovaäänisesti. Minua taas vähän hävetti ko äiti elämöitti. Puoli tuntia sen jälkheen ko asiat rauhottu tuli isä pikkupuolele (missä mie nukuin Annen kaas). Isä tuli lautasen kaas sisäle ja sanoi että tulkaa syöhmään, mie olen teile paistanu lättyjä. Isä istui tapansa mukhaan ja keskusteli hetken meän kanssa ilman että olis ollu vihassa.

Asiat voi nähdä niin eri näkökulmista?

Isä oli aina viimiseen asti huolissaan että miten äiti tullee pärjähmään hänen kuoleman jälkheen. Maatessaan Oulun sairaalassa hän soitti mulle ja halusi, että mie tulisin käyhmään. Isä kerto siellä, että hän on huolestunut siittä ko äiti ei halunu uskoa että isä on kuolemansairas.

Isä halusi, että mie puhuttelisin hoitavaa lääkäriä isän saihrauen tilasta. Isän mukhaan äitilä oli kovat toihveet ja ootukset siittä että isä paranis. Hän halusi että mieki saisin kuulla prognoosin jotta voisin puhua siitä äitin kaas. "Puhuttele äitiä tästä niin että hän ei niin kovasti pettyis siitä että mie en tule näkehmään kessää".

Asia ei ollu kaikista helpoin mullekhaan hyväksyä ja sulattaa. Lääkärin keskustelun jälkheen tulimma huoneesta ulos, nojasimma koronapeliä vasten ja puhuima syvällisemmin ko koskhaan ennen. Näin takkaapäin aatellen se oli hyvin hieno hetki. 

Isä sanoi, mitä hän ajatteli minusta ja halusi että mie ottaisin huolen äitistä ja heän talosta, mm että huopakatto lisärakennuksen pääle pitäs uusia. Ilonen yllätys mulle oli se, ko mie pyysin antheeksi niitä minun epäonnistumisia elämässä. Isä sanoi, että hän ei ole huolissa minusta. "Sie tulet pärjähmään elämässä".

1860-luvun nälkävuosia, katovuosia. Suomenkielisiä kuvauksia ja tietokirjallisuutta.

39 teosta kirjoittaneen Tornionlaakson kirjailijan 119 vuotta kadoksissa ollut esikoisteos  NÄLKÄTALVENA julkaistiin uusintapainoksena 2014.
Se löytyi ylitorniolaisen yksityiskodin kirjastosta. Aikalaistensa Juhani Ahon ja Ilmari Kiannon arvostama Väinö Kataja oli 1900-luvun alun luetuimpia kansankirjailijoita.  

Agathon Meurman, (1826 - 1909) oli säätyläissukuinen suomalainen kunnallisneuvos, poliitikko, suomalaisuusmies, sanomalehti- ja tietokirjailija, myös aikansa huomatuimpia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Häntä pidetään myös suomalaisen tietosanakirjan isänä (Wikipedian mukaan).

Kirjoittajana Meurman oli monipuolinen. Hänen tuotantonsa käsittää tekstejä lehtiartikkeleista tietosanakirjaan. Aluksi Meurman kirjoitti lehtikirjoituksensa ruotsiksi, mutta Yrjö Koskisen vaikutuksesta hän vuonna 1863 vaihtoi kirjoituskielensä suomeksi. Artikkeleita ilmestyi lähes kaikissa tuona aikana ilmestyneessä ruotsin- ja suomenkielisissä lehdissä. (Wikipedian mukaan)

 Myöhäinen kevät (2024). Synnyinmaa-sarjan avausromaani Sarastus ilmestyi vuonna 2023,, ja osa 2 eli Myöhäinen kevät 2024. 

Virpi Hämeen-Anttila on tarinankertoja ja syvällisestä historiantuntemuksestaan kiitetty pitkän linjan kirjailija, tutkija ja filosofian tohtori. 
Hän on  julkaissut romaaneja, tietoteoksia, nuortenkirjallisuutta, useita tieteellisiä artikkeleita ja kirjallisuusesseitä. Esikoisromaaninsa Suden vuosi ilmestyi 2003.

• 
  
• 
  
• 
  
• 
  

Piiallakin oli ihmissuhteita - eli oma elämä elettävänä. Veijo Meri, Irralliset (2009)

Tämän kirjapostauksen julkaisin blogihistoriani alussa, eli 2012. 

 Nyt nostin sen tänne ylös tähän hetkeen 21.4.2026, koska Korhosen sukuun aikoinaan naitu isoäitini, Anna (Rossi)  Korhonen (s. 1890) on  vuosia kestäneen selvittelytyön tuloksena osoittautumassa todelliseksi sukumme avainhenkilöksi. 

Isäni äitilinjasta löytyvä Anna -Mummoni onkin se ihminen, jota tarvitsin eniten, kun selvitin, keitä me "Vaajasalmen Korhoset" olemme ja mistä tulemme. 

Veijo Meri. Irralliset. (Otava, 2009). Jälkisanat tähän painokseen on kirjoittanut Sirpa Kähkönen.Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1959.

Näin sen koin.

Veijo Meren Irrallisista tuli  loppujen lopuksi aika hämmentävä lukukokemus, sillä kirja ei vastannut ennakko-odotuksiini; olinhan piikojen asialla! Kirja nimittäin ei varsinaisesti kerro Anna-nimisen piian työstä, hänen työnkuvasta tai isäntäväestä. Sen sijaan Veijo Meri kertoo tarinan Anna-piian ja Vasili-nimisen sotilaspalvelijan suhteesta; ja tähän päätarinaan kietoutuu useampia pikkutarinoita irrallisten ihmisten ihmissuhteista.

Irralliset kuitenkin onnistui herättämään minussa jotakin. Tarina sai minut tajuamaan, että jopa sata vuotta sitten eläneillä piioilla ja palvelijoilla oli oma elämä elettävänään - eikä elämä ollut vain työelämää. Tarina vakuutti minut: voi piikojenkin elämästä kertoa ihmissuhteita "vatvomalla"...

Tarina ajoittuu Hämeenlinnan seudulle, Suomen itsenäistymistä edeltävään aikaan. Kirjan takakannen mukaan "eletään aikaa ennen 1914". Irralliset kertoo Anna-piiasta, Vasili-palvelijasta ja heidän isännistään. Anna piikoo lehtori Nuutisella. Vasili puolestaan palvelee venäläistä kapteeniaan, joka asuu Nuutisen alivuokralaisena. Kaikki neljä asuvat yhteisessä huoneistossa, mutta elävät omaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista.

Tarinan nuori Anna on kulkenut maalta kaupunkiin ja päässyt piiaksi. Vasili puolestaan lienee kulkeutunut armeijan mukana Suomeen ja päätynyt varuskunnan keittiön kautta henkilökohtaiseksi sotilaspalvelijaksi venäläiselle kapteenille. Tämän tarinan ihmiset lienevät hyviä ihmisiä - paitsi kapteeni, josta kerrotaan, kuinka hän ikään kuin vieraillensa malliksi kuritti palvelijaansa hakkaamalla häntä.

Annan tarina muistuttaa pääpiirteissään Anna-isoäitini tarinaa. Kumpikin eli yhden jakson elämästään piikana kaupungissa, kaukana kotoa. Isoäidilläni ei ollut maalaiskotia, minne palata; kotiseudulle hän kuitenkin palasi, vaimoksi ja tehdastyöläiseksi Iisveden rullatehtaalle. Irrallisten Anna niin ikään palasi, mutta hän palasi kotiin isänsä ja tätiensä luokse. Tarina ei kerro, kuinka Annan raskauden kävi - Vasili ja Anna tuskin jatkoivat elämäänsä yhteisessä taloudessa.

Mitäkö Irralliset näytti minulle piikomisesta ja nuoren naisen elämästä piikana? Työ oli vain työtä, ja piika oli se, joka teki piian työt. Piika lienee ollut välttämätön häntä tarvitseville; itse isäntä tai emäntä tuskin kokivat tarvitsevansa nuorta naista tai miestä, ihmispoloista, vaan työt ne olivat niitä, jotka tarvitsivat tekijäänsä -piikaa. Tässä selitys, miksi piikaa saatettiin kohdella kuin puista esinettä.

Ensimmäistä kertaa ja vasta tämän kirjan jälkeen olen jäänyt tarkemmin miettimään isoäitini elämää eri vaiheina. Isoäitini syntyi äitinsä ja isänsä tyttäreksi, tuskin piiaksi. Leikki-ikäisenä hän varmaankin leikki, jos tilaisuuden sai. Pian tämän jälkeen tuli ruveta töihin, muuten ei leipää saanut.

No, piikana olemista kesti aikansa, Anna-mummollani tähän kului 6 vuotta Helsingissä. Oleellisinta kuitenkin lienee, että hänellä oli siellä myös elämä elettävänä; ei vain työ tehtävänä. Ja tämä oivallus merkitsee minulle paljon, sillä haluan kertoa tarinoita mummostani. Aivan varmasti hänellä oli ihmisiä ympärillään, ihmissuhteita siis! Aivan varmasti hän teki muutakin kuin ruokaa...

Irrallisissa Anna pyysi iltaisin isännältään luvan lähteä käymään kävelyllä kaupungilla. Vaikea uskoa, etteikö oma mummoni olisi pystynyt tähän samaan! Mummoni piikomisvaihe, hänen koko elämäsä on nyt saanut hieman uutta väriä ja pintaa. Taidan sittenkin kiittää Veijo Meren Irrallisia...