Rintamaveteraanin Tyttären tunteenpurkaus kasvoi syväksi kunnioituksen tunteeksi.

Päivämäärästä, 4.4.2023, tuli Suomen sotilaalliselle turvallisuudelle historiallinen päivä.
Suomen lippu siis nostettiin Brysselissä muiden NATO-maiden (30) lippujen joukkoon. 
Lipunnostoon liittyviä vaiheita Tytär seurasi televisiosta. Kun Suomen kansallishymni soi, rintamaveteraanin Tytär itki vuolaasti. Miksi? 
Myöhemmin tunnepaine ratkesi, sillä lipunnostosta kasvoi aikaa myöten kokemus, johon tunteena pystyy vain syvä kunnioitus! 

Juuri tänään, helluntaina2023, Tytär tuntee syvää kunnioitusta "sydämensä työasialle menneitä ihmisiä", naisia ja miehiä kohtaan; heitä, jotka paraikaa työskentelevät tai valmistautuvat työskentelemään  (Mika Aaltolan sanoin) "sydämen asialla, joka liittyy välittömästi Suomen suojaan".  

Tytär väittää käsittävänsä järjen ja tunteen tasoilla, mitä sotilaallinen uhka tavalliselle ihmiselle tarkoittaa, sillä koko lapsuusperheen ikävin elämänkokemus oli oman isän sotakokemus. Isän nuoruus oli jäänyt sotarintamalle eikä mielenrauhaa palauttanut poltetun Lapin jälleenrakennusaikainen yhteiskunnallinen kylmäkiskoisuus, joka kaiken lisäksi kesti vuosikymmenien ajan - ja  yli kaiken ymmärryksen. 

Tyttären isän (s. 1923) mielenrauhan vei myös Neuvostoliiton uhka Suomessa, ja suomalaisen yhteiskunnan kylmäkiskoinen asenne sekä veteraaneja että veteraanien sananvapautta kohtaan. 

Kaiken kaikkiaan suurin osa vanhimmasta Suomen veteraanipolvesta sai ikään kuin vapaat kädet sotien jälkeiseen elämään. Kukaan ei silloin kuullut nykyään tutumpia kriisiajan vakuutteluja: Tämä ei jää rahasta kiinni! Ja jokaisen henkiin jääneen veteraanin elämäntarinasta tuli heidän itsensä näköisiä. 

Tyttären isä kertoi ja muisti sodan eikä säästellyt itseään, mutta hänen asuinpiirinsä ilmapiiri oli hyvin  ristiriitainen ja tuomitseva. Ja ristiriitaiset ihmiset vain kuluttivat toistensa voimia. Isä kykeni asettumaan itseään "tietävämpien" ulkopuolelle. Hän eli elämäänsä tyytyväisenä loppuun asti, hän rakasti ja oli ylpeä tavasta, jolla yhteiskuntaa rakensi. Hän myös tunsi oman arvonsa vapaan isänmaan pelastajana.

1. Tutkittuun tietoon ja aitoon SA-kuvaan perustuva tarina Isän sotarintamalta, myös Kuzrajärven taistelusta, 19. - 27. 3. 1943. 

Isän lepohetki tilapäisessä sirpalesuojassa (1943).

Tyttären sana isästä, Sulo Veikko Gunnar Korhosesta (1923 – 2012)

Sulo Veikko Gunnar Korhonen oli syntynyt Rautalammilla 8.1. 1923. Isänsä puolelta hän kuului Rautalammin Korhosiin, Vaajasalmen päähaaraan ja Ruokoniemen alahaaraan. Äitinsä (Anna) puolelta kuulumme Rautalammin Rosseihin, Salmen sukuhaaraan.

Sulon sotilaspassiin antama tieto isänsä nimestä (Reino) on teknisesti oikein, vaikka Reinon varhainen kuolema vuonna 1929 oli hajottanut koko suuren lapsuusperheen.  Sulosta oli tehty heti 7-vuotiaana kunnan orpo huutolaispoika, jolla ei ollut isää – vain Isäntiä.

Sulo kävi kansakoulun ja rippikoulun Rautalammilla. Kouluajalle oli sattunut muutama lasta ymmärtävä ja rohkaisevan äidillinen opettaja. Niinpä koulukokemukset olivat olleet hyviä. Lopulta myöhemmässä isäntärenki-iässä Sulon onnistui ansaita myös onnistumisen kokemuksia. Nämä itsetuntoa rakentavat kokemukset turvasivat Sulon kasvun itsensä näköiseksi, omillaan pärjääväksi nuoreksi mieheksi.

Kun talvisota 1939 syttyi, Sulo oli renkinä Vehkamäen talossa. Koska talossa ei ollut radiota, kävelivät Isäntä ja renki-Sulo (16 v.) päivittäin parin kilometrin matkan naapuritaloon, missä kuuntelivat ”iltaseitsemän radiouutiset” ja – näin pysyivät sota-ajan tapahtumien tasalla.

Melko pian Jatkosodan syttymisen jälkeen tuli Sulon vuoro käydä kutsunnoissa, ja siirtyä Rautalammilta Riihimäelle juuri 19 vuotta täyttäneenä 1942. Siellä hän vannoi sotilasvalan, kunnes heinä-elokuun vaihteessa tuli lähtö Syvärille. Näin alkoi Sulon rintamasotilaan ura. Jatkosota kuljetti häntä rintamalta toiselle, ja hän oli mukana ratkaisevissa Tali-Ihantala -taisteluissa. 2000-luvun alussa hän kävi näyttämässä pojalleen ja tyttärenpojilleen (2) Konkkalanvuoren ja muut paikat.

Omissa muistelmissaan Sulo on kirjoittanut ”Tapaus leipähyökkäyksestä”, jolla hän tarkoitti sotilaspassiinsakin merkittyä Suuren Kuzrajärven taistelua (19.-27. 3. 1943).

Sulo kuului kapteeni Jukka Malmivaaran vahvennettuun III/JR50 -ryhmään. Sulon jälkipolville tästä taistelusta on nyttemmin tullut puhutteleva ja arvokas ”nuoren Sulon sotatarina”, sillä taistelun etulinjassa valokuvannut (ja filmannut) ”tiedotuskomppanian kuvaaja” Carl Gustav Rosenqvist onnistui uhkarohkeassa tehtävässään. Hänen kuvissaan Sulo on helppo tunnistaa.

Nyt tiedämme varmasti, että vuonna 2012 poisnukkuneen Sulo-isämme sotamuistot ja kriittiset näkemykset maailman ja Suomen lähentymisestä tai etääntymisestä kestävät ja kantavat…

Sulon jatkosota jatkui Lapin sotana, joka hänen kohdallaan alkoi Tornion maihinnoususta 1. lokakuuta ja päättyi Muonion taisteluihin marraskuussa 1944.

Kantakorttinsa mukaan Sulo oli jalkaväen sotilas, korpraali ja hän kuului 11. rykmenttiin, 3. pataljoonaan ja 10. komppaniaan. Hänet oli koulutettu konepistooliampujaksi ja hän toimi taistelulähettinä.

Vuonna 1923 syntyneen Sulon rintamavuosia olivat ajanjakso heinäkuusta 1942 marraskuuhun 1944. Vaikka ajanjakso oli suhteellisen lyhyt, se oli merkittävin aika hänen elämässään. Hän selvisi mutta kuljetti kokemuksia mukanaan elämänsä loppuun asti. Sota muokkasi Suloa ensisijaisesti rauhan ajan veteraaniksi. Suurimmaksi haasteeksi sodan päättymisen jälkeen nousi ulkopuolisuuden kokemus. Vanhojen sotajermujen rinnalla Sulo näytti yksinäiseltä huutolaispojalta, jonka ei enää tarvinnut taistella isänmaan puolesta – sen sijaan taistelu rahasta, työpaikasta, leivästä ja omasta paikasta oli alkamassa.

Sodan jälkeen Sulo kuljeskeli kuin kulkumies konsanaan nuoremman velipoikansa kanssa. Asemapaikkana toimi Riihimäki, missä lasitehtaan ulkotyöt työllistivät jonkun aikaa. Muistojen mukaan hän halusi ja pyrki saamaan valtion tarjoamia töitä. Hakijoita oli paljon. Rajavartiolaitos palkkasi miehiä enemmän kuin tekemistä riitti. Sulokin laittoi hakemuksen ja aloitti rajajääkärinä (9.9.1946) Rovaniemellä. Järkevää tekemistä ei Viirinkankaan esikunnassa riittänyt, joten hän erosi Rajasta (15.2.1947) – ja sai siirron merivoimiin, 16.2.1947. Vuodet 1947 – 1949 Sulo palveli värvättynä Isosaaren torpedoasemalla. Hän on kirjoittanut lyhyesti: ”Siellä korjattiin ja koeammuttiin torpedot, tietenkin vain ilman taistelukärkiä. Niissä hommissa kului kaksi vuotta, ja taas oli ammatinvalinta edessä. Ei tuntunut löytyvän sopivaa työtä.”

Myöhemmässä haastattelussa (2004) Sulo on lapsenlapselleen kertonut eniten katuneensa sitä, että jätti matruusin tehtävät. Jonkinlaiseksi ansaksi lienee koitunut se, kun hänet oli komennettu kokki- ja stuerttikurssille (1948) – vaikka kokkaaminen ei ”kiinnostanut pätkääkään”!

Sulon loppuelämän kohtaloksi koitui Lappi – olihan hän myös Lapin sodan veteraani. Lappiin Sulo tuli 1950-luvun suurille metsätyömaille. Lapin ja Koilliskairan (Savukoski) suuret savotat houkuttelivat ”lentojätkiä”. Savukosken ja Rovaniemen kairojen kautta Sulo löysi itsensä Lapin länsikairasta eli Tornionlaaksosta, Kolarista. Kolarin järvikylissä oli Kemi-yhtiön ja Metsähallituksen savotoita.

Elettiin 50-luvun puoliväliä. Tansseja järjestettiin. Sulo tapasi Sieppijärvellä syntyneen Vienon yhdellä tanssireissulla. Pariskunta vihittiin yhteen 1956. Perhe rupesi kasvamaan. Vieno teki töitä paikallisen osuuskassan kassanhoitajana. Sulo kävi metsätöissä. Asuttiin ensimmäiset vuodet osuuskassan yläkerrassa. Sulo rakensi oman talon, josta niin ylpeä oli. Sinne muutettiin 1962 koko perhe; kolme lasta. Neljäs syntyi 1971.

TVH:n (Tie- ja vesirakennushallitus) sekatyömiehestä Sulo opiskeli itsensä tietyömaiden työnjohtajaksi. Saman firman palvelusvuodet tulivat täyteen 1982, jolloin Sulolle myönnettiin rintamaveteraanin varhaiseläke. Loppua kohti parantunut avioliitto päättyi Vienon kuolemaan tammikuussa 2007. Yhteiset eläkevuodet olivat kulta-aikaa: kaikki hyvä yhteisöllisyys satoi lastenlasten laariin!

Sulon elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, vaikka eriomainen tanssijakin hän lienee aikoinaan…

Torpedomies Sulo Korhosta voi kuvailla eri sanoilla kuin työnjohtaja Korhosta tai urheilija-Suloa tai … Silti voi sanoa, että ehdottomasti ominaisinta Suloa oli itsenäisyys. Hän halusi elää omannäköistä elämäänsä omana itsenään – loppuun asti. Häntä ei voi edes ajatella tarrautuneena lapsiinsa tai lapsenlapsiinsa – vaimonsa poismenon jälkeen.

Sulosta voi sanoa, että hän teki sitkeän sujuvasti aina parhaansa ja että hän sai paljon aikaan. Savolaisjuuristaan hyvinkin tietoisena Sulolla oli hyvä tuntuma rehelliseen arvomaailmaansa. Koulutusta ja sivistystä hän arvosti, tiesi jääneensä itse ilman.

 Veteraani-isälle kirjoitin viimeisen tervehdykseni:

 Meille olet metsä, riista,

marjat ja latu siellä,

olet maantie ja työmaa,

olet itsenäisyyspäivä

ja uskomme tulevaisuuteen.

Isä, meille olet elämänasenne

ja sinnikkyys siinä,

olet kirja ja kynä, kättesi työt,

oma koti, olet korkea ikä,

ja uskallus elää. Kiitos Isä!

,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,

 

Vaikeudet johtavat parhaimmillaan viisauteen. Tätä(kin) kirjaa suosittelen.

Turkulainen Ronnie Grandell on kirjoittanut ensimmäisenä kotimaisen kirjan (2015) itsemyötätunnosta. Hän on Åbo Akademin kasvatti, jonka erikoisalana ovat ihmiset, jotka kamppailevat stressin, uupumuksen, ahdistuksen ja ihmissuhdeongelmien kanssa.

Kirja opastaa: se pitää sisällään sekä konkreettisia neuvoja että harjoituksia. 

Grandell ei medikalisoi. Sen sijaan hän antaa tutkittua tietoa itsemyötätunnosta (tunteena) ja ohjaa harjoitusten avulla lukijaansa tutustumaan tämän omaan toimintaan ja omiin ajatuksiin - myötätunnon perspektiivistä.   

Mielen suojavalmius ja myötätuntovalmius ovat teoksen kaksi keskeistä avainsanaa.

Mielen suojavalmius auttaa ihmistä ymmärtämään omia epämiellyttäviä tuntemuksia, joilla epämiellyttävinäkin on oma tärkeä merkityksensä ihmiselle (viestien välittäjänä). Siksi ne on paras työstää / kohdata.

Mielen myötätuntovalmius puolestaan tarjoaa vastapainoa suojavalmiudelle. Kirjan esimerkki-ihminen Tuula oli kamppaillut itsekriittisyyden ja levottomuuden kanssa koko ikänsä. Niinpä Grandell kirjoittaa: "Myötätuntokeskeisen psykoterapian näkökulmasta Tuulan aivot eivät ole tottuneet kokemaan lämpöä, ystävällisyyttä, tyytyväisyyttä tai myötätuntoa itseään kohtaan. Näin ollenb Tuulan itsemyötätuntoväylät ovat alikehittyneet, eivätkä kyseiset tunnekokemukset herää kovin helposti. Päätimme Tuulan kanssa keskittyä myötätuntoväylien vahvistamiseen."

Suhtaudu myötätuntoisesti elämänhistoriaasi. 

Vaikeudet johtavat parhaimmillaan viisauteen, suora lainaus s. 151 - 152. Ronnie Grandell, Turku.

Epämiellyttävät elämäntapahtumat ovat asioita, joita suurin osa meistä joutuu kokemaan elämänsä aikana. Työstäminen vähentää kokemusten vaikutuksia nykyhetkeen ja parhaimmillaan se voi jopa johtaa viisauden lisääntymiseen.

Filosofi Marcel Proust (1871 - 1922) kirjoitti aikoinaan, ettemme voi saada viisautta muilta, vaan meidän pitää etsiä sitä itse. Tällä Proust tarkoitti sitä, että elämänviisautta ei kerry lukemalla kirjaa tai opiskelemalla, koska muilta opittu tieto helposti jää tietotasolle eikä tule sisäistetyksi omaksi vankaksi elämännäkemykseksi. 

Henkilökohtaisten kokemusten ja pohdinnan kautta tullut elämänkokemus, ymmärrys ja viisaus asettuvat puolestaan mieleen tunnetasolle. Olet saattanut kuulla vuosien varrella, kuinka vakavasta sairaudesta parantunut sanoo jälkikäteen, että kriisin myötä elämänlaatu parani. Vastaanotollani tapaan säännöllisesti ihmisiä, jotka parantumisen jälkeen kokevat työuupumuksen olleen lähtölaukaus parempaan elämään.

Menneiden tapahtumien kohtaaminen itsemyötätunnolla vaatii rohkeutta. Yleensä se kuitenkin palkitsee. Toivon, että tämän luvun työstämiskeinot auttavat sinua vähentämään menneisyyden taakkaasi, voimaan paremmin ja ehkä löytämään jonkin uuden elämänviisauden.

Yhteenveto

Suurin osa meistä on kokenut jonkun tai useamman ikävän tapahtuman elämässään. Se on osa ihmiselämää.

Iso osa ikävistä tapahtumista jää taka-alalle ajan myötä. Jotkut ikävät tapahtumat johtavat myös myönteisiin elämänmuutoksiin. Toiset elämänkokemukset ovat puolestaan hankalampia, ja ne vaativat työstämistä.

Työstämättömät muistot herkistävät suojavalmiuden. Tämä voi johtaa erilaisiin kompastuskiviin kuten ylisuojelemiseen, itsekritiikkiin ja välttämiseen. Ne vaikuttavat myös kielteisesti terveyteen.

Työstämätön muisto jää pyörimään mieleen epämääräisempinä ajatuksina, tunteina, kehontuntemuksina ja epäselvinä mielikuvina tapahtuneesta. Se ei ole tarina eikä ota paikkaansa elämänjanalla kokemuksena, vaan muistellessa asia palaa ikävään hetkeen liittyviin tunnetiloihin, mielikuviin ja aistikokemuksiin. 

Toimimalla valveutuneena todistajana omille ikäville elämänkokemuksille tuot myötätuntovalmiuden mukaan ikävään muistoon. Tämä ei poista muistoa mielestäsi mutta keventää muiston taakkaa ja saattaa muokata sen merkitystä.

 

TAIMI HAUTALA. POLUT, TALLATUT POLUT. RUNOJA.

Tässä Taimi Hautalan runokirjasta (2010) valitut neljä runoa.

Minä sinun äitisi

Minä sinun äitisi
olen tavallinen ihminen.

En minä ole superhyvä,

en tehokas joka paikan höylä,

en kunnioitustasi kerjäävä marttyyri.

Olen vain ihminen.

Ellen riitä sinulle lapseni, 

en voi mitään.

Haluan elää omaa elämääni,

en suinkaan toisen elämää.

Olen vähään tyytyväinen,

rakastan rauhallisia koti-iltoja,

rakastan metsän turvallista syliä,

rakastan elämää kaikkinensa.

Pitääkseni itseni ehjänä,

tarvitsen paljon hiljaisuutta.

Elämässä on ollut karikoita

ja niin kai pitää ollakin.

Toivottavasti jokainen tielleni

sattunut este on muovannut ja 

kasvattanut minua.

Toivon että pahimmat särmät olisivat

hioutuneet ja voisin täysin rinnoin 

nauttia jokaisesta olemassaolon hetkestä.

Mutta elämä on kasvua alusta loppuun.

Vielä on toivoa.

Vielä omaan rohkeutta toteuttaa itseäni.

Kasvukipuja koko elämä

Haluaisin ystävän,

joka kuuntelisi,

olisi lähellä,

ymmärtäisi.

Mutta kun vartioin 

reviiriäni kuin koira ikään,

en päästä lähelle,

pelkään haavoittuvani.

Olen sivusta katsoja

omassa elämässäni.

Eksyksissä

Nuori sosiaaliluukulla.

Enemmän kuin rahaa

tarvitsisit olkapäätä.

Olet eksyksissä autiomaassa,

etsit ihmisen jälkiä hiekasta,

löytämättä.

Etsit rohkeasti apua.

Käyttäydyt tuhoisasti.

Yhä syvemmälle yksinäisyyteen

vajoaa nuori mielesi, kypsymätön.

Hyvän päivän resepti

Herätä uuteen aamuun

koiran kuonon ja tassun kosketuksella.

Lintujen liverrys avonaisesta ikkunasta.

Auringon lämpö terassin lattialla paljaissa varpaissa.

Mansikkamaa auringon paisteessa.

Ruohon leikkuu.

Pääskysten taitolento taivaalla.

Istuskelu mökkilaiturilla.

Veneretki joella.

Makkaran paisto nuotiolla.

Saunan löyly ja koivuvihdan tuoksu iholla.

Istuskelu saunan portailla kylpemisen välillä.

Pulahtaminen laiturilta uimaan.

Iltakahvit ja mansikkatorttu.

Siinä se on sekoitus kesäisestä mökkipäivästä.

HANNU KORHOSEN sanat Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret -kirjasta

Mahdolliset tiedustelut:

katakorhonen56@gmail.com 

Suomen Sukututkimusseuran verkkokauppa myy pyynnöstäni (välitysmyynti) Peili-kirjaani hintaa 20 e /kpl. Muutama kappale jäljellä.

Kirja-arvostelun kirjoitti,
Hannu Korhonen
Orimattila. Teksti alla.

Peiliin katsomisen paikka on monitahoinen ja ‐tasoinen kirja.

Se on sukututkimus, pitäjänkirja,
kotiseutuhistoria ja henkilökohtainen tilitys.
Naiset ovat vahvasti esillä niin kuin nimen
jälkiosa antaa ymmärtääkin.

”Ursulan tyttäret” viittaa nimittäin dna‐sukututkimukseen, äitilinjan haploryhmään U. Se on  suomalaisten toiseksi yleisin ryhmä.
Kirjoittajan tarkempi ryhmä on U5b1b2, kun minun ryhmäni on  U5a1b1h.


Isänsä puolelta kirjoittaja on Rautalammin Korhosia, Vaajasalmen päähaaraa, Ruokoniemen
alahaaraa,
samaa kuin minä itsekin: viidennen serkkuni lapsi. Hänen isoisänsä isä August Korhonen (1859–1937) on mainittu sukulehtemme Wanhan Tuomaan jutussa Lisää sotasurmia (WT 2015 s. 39).

Rautalammin  Korhosista tässä kirjassa ei kerrota,
sillä pääosassa ovat Tornionjokilaakso ja kirjoittajan äidinpuolen suvut.

Naisiin keskittyminen selittää ehkä myös sen, että tekijä on kirjailijanimeltään äitinsä Vienon eikä
isänsä  Sulon tytär.

Kirja alkaa yli kahdellakymmenellä henkilökuvalla, kaikki naisia 1500‐luvulta 2000‐luvulle,
piikoja ja  emäntiä, Torniosta Pykeijaan ja Pajalasta Kolariin.

Kukin niistä on sukulaisuusverkostojen ilotulitus  esivanhemmat ja jälkeläiset selvittäen.

Pitkään joutuu ihmettelemään, mitä tästä oikein tulee, kunnes  viimeisenä henkilökuvana on itse kirjoittaja: Katariina Vienontytär Korhonen ja hänen aikaa
sitten kuolleelle  äidilleen kirjoittamansa kirje ikuisen rakkauden taivaaseen.   Vasta siis siinä, kun neljäsosa kirjaa on luettu, kirjoittaja selittää, mitä peiliin katsominen hänen  sielunelämässään tarkoittaa, ja näyttää, miten lähelle syvimpiä tuntojaan hän lukijansa päästää.

Peiliin  katsomiseen hän palaa kirjassa myöhemminkin siinä tavanomaisessa merkityksessä,
että oman elämän  tapahtumien syitä on usein hyvä etsiä itsestään eikä muista ihmisistä.
Ilmaisun käyttöön saattaa usein  liittyä vielä syyllistävä sivumerkitys.

Peili sopii Katan kirjan vertauskuvaksi toisessakin merkityksessä. Kirja on taikapeili, parempi kuin  satujen peilit, jotka kertovat tulevaisuuden. Tämä peili kertoo menneestä, todella tapahtuneesta.

Kun lukija  katsoo siihen, niin peili ei näytäkään hänen omaa kuvaansa, vaan väylänvarren vaimon, hänen  elämänvaiheensa, hänen sukujuurensa ja jälkeläisensä. Peilinä on kirjoittaja ja sen näyttämät  elämänmakuiset kuvat perustuvat hänen keräämiinsä laajoihin aineistoihin.
Juuri tämä tietojen kokoaminen  yhteen ja siten niiden säilyttäminen tuleville sukupolville on kirjan suurin ansio.

Keräämisessä on ollut valtava työ: tapaamisia, haastatteluja, sekä perinteistä että dna‐sukututkimusta,  aikaisemmin tehtyjä julkaisemattomia sukuselvityksiä,
muistelmia,
sukukirjoja, kyläkirjoja, pitäjänhistorioita  sekä historiaseminaareja Suomessa ja Ruotsissa.

Toinen luku kertoo Tornionlaakson asuttamisesta aina  800‐luvulta alkaen, ja kolmas luku sen ihmisistä osin nykyaikaan asti.

Näissä jaksoissa pääsee esiin joku  mieskin, esimerkiksi sata vuotta sitten elänyt
Tornionlaakson Äijä Isak Lompolo  ja Rautalammin  Särkisalosta jo 1500‐luvun lopulla tullut Pekka Kolari, jonka mukaan Kolarin kunta on saanut nimensä.

Muuten teksti etenee edelleen pääosin naisten henkilökuvien varassa niin kuin tekijä ilmoittaa jo
kirjan  kannessa: ”Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta”.

Kirjoittaja näkee Väylänvarren tornionjokilaaksolaisuuden omaleimaisena kulttuurina, jonka
perinnölle ei ole eduksi samaistaminen Lappiin ja sen nykyisten elinkeinojen matkailupainotteisuuteen.
Vanhastaan  yhteydet ovatkin suuntautuneet enemmän länteen nykyisin Ruotsiin kuuluvalle alueelle kuin Suomen Lappiin.

Jo keskiajalla alkaneiden vilkkaiden kauppayhteyksien perintönä väylänvarren suvuissa on  saamelaisten ja suomalaisten juurien lisäksi ruotsalaista, saksalaista ja jopa valloniverta.
Ja se mikä eniten  yhdisti ja yhdistää osin vielä edelleenkin on yhteinen kieli, meänkieli.

Vasta Haminan rauha jakoi alueen  kahtia.
Ruotsin puolella meänkieltä pyrittiin tukahduttamaan vielä edellisen vuosisadan puolenvälin  jälkeenkin. Suomessakin se alennettiin murteen asemaan itsenäisen kielen sijasta.

Neljäs ja viides luku käsittelevät Kolarin vanhoja taloja ja sukuja sekä Tornionlaakson historiaa:  Tornion kaupungin ja Kolarin kunnan perustamista, Länsipohjan rykmenttiä ja ruotusotilaita,  seurakuntaoloja sekä kulttuurihistoriaa, saamelaisten uskoa ja uskomuksia, ja 1900‐ ja 2000‐lukujen  kirjailijoita myöten.

Vasta seurakuntaolojen kirjavuus saa lukijan ymmärtämään, että Kolarin aluetta  koskeva perinteinen sukututkimus ei ole ollut yksinkertaista, vaan tietoja on pitänyt pyydellä monesta paikasta, vaikka samoista ihmisistä, taloista ja kylistä on kyse.

Katan kirja on perustavanlaatuinen tutkimus. Sen lukeminen on jännittävä kokemus, sillä  monografiamuodosta huolimatta monet tekstijaksot ovat itsenäisestikin luettavia esseitä.
Ei tarvitse omata  tornionjokilaaksolaisia juuria pystyäkseen nauttimaan
elämän rikkauden kuvauksista.

Kirjassa ei ole hakemistoja, mutta yksityiskohtainen sisällysluettelo
auttaa löytämään etsittävän henkilön, asian tai paikan  suhteellisen helposti.
Lähdeluettelo parine satoine nimikkeineen antaa hyvät viitteet jatkamiseen.
Tämä on  ollut tekijän tarkoituskin, sillä liitteen otsikkona on ”Lähteitä teille, jotka haluatte lukea enemmän.  Lukeminen kannattaa!”  

Kirja on mukava luettava myös siksi, että siinä on paljon kuvia, sekä valokuvia että karttoja ja  sukupuita. Kaavioiden tekstit, varsinkin vuosiluvut, ovat kyllä niin pieniä, että niitä vanhempi
ihminen  joutuu tiiraamaan suurennuslasin kanssa. –

Kirjaa voit kysellä suoraan tekijältä:
Katariina Korhonen,  puhelin 044 3624388, 
sähköposti: 
katakorhonen56@gmail.com

                                   

Ihmisyyden paremmat puolet ilmenevät lapsiaiheissa, sanoo Sanna Koivisto.

Kuvataiteilija ja kuvanveistäjä Sanna Koiviston KOHTAAMISIA -elämäntyönäyttely avattiin 1.4.2023 Kemin Taidemuseossa. 

Samassa tilaisuudessa julkaistiin myös Rita Dahlin kirjoittama kirja Matka mahdollisuuksien ovelle. Sanna Koivisto ja hänen taiteensa. 

Kirjan on kustantanut kemiläinen Atrain & Nord.

   

Sanna Koivisto: 

"Minussa elää edelleen pieni lapsi, siksi minulle on luontevaa ja helppoa ilmaista lapsiveistosten kautta ihmisyyden parempia puolia. Saan siitä myös hyvää mieltä”. Lapsiaiheiden lisäksi eläinrakas Sanna Koivisto tekee näyttäviä eläiniheisia teoksia. 

(Teksti: Birgitta (Peipa) Mäki, kulttuurituottaja, Taidekeskus KulttuuriKauppila / Art Centre KulttuuriKauppila.)

Liikuntaa ja mustikkaa. Tunteita ja tietoa.

(Muisti pettää.) 

Omat muistelmansakin Pekka Tarkka toteaa tehneensä istumalla arkistoissa lukemassa kirjeitään ja leikekokoelmiaan sekä lehtien vuosikertoja. 

Tarkka sanoo, ettei ymmärrä, mitä menneiden aikojen hengelle tapahtuu, kun yhteydenpito on pelkkiä sähköposteja.

"Menneisyys kadotetaan sellaisena elävänä kokonaisuutena kuin sen kirjeistä voi löytää. 

Kukaan ei kirjoita meistä intiimiä inhimillistä historiaa, koska aineistoa ei enää synny.

Ulkoisista tapahtumista tietysti voi kertoa, mutta sisäisen tapahtumisen historia loppui tähän. Menneisyys on kuollut, ikävä juttu." (Suora lainaus, SK 33/2022).

28. 2.2012 postaus Väinö Katajan teoksesta 

31.3.2023. KIRJASTON KAUTTA KÄSIKSI TIETOON. 

 ...vaan mikä onkaan ihmiselämän haaste?

Anders Hansen. Aivoblues. Miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin?

Ahdistus ja masennus lienevät (terveen) mielen puolustajia...mitä se sitten tarkoittaakaan. (Anders Hansenin myyntimenestys 2023)

Liikuntaa ja mustikkaa.

Mutta tunteet ja surutyö? Tunteilla, kuten ahdistuksella, voi olla hyvää tarkoittava alkuperäinen tehtävä, eli saada ihminen liikkeelle, siis toimimaan. 

Pintaan puskevia tunteita lienee paras pysähtyä ensin kuuntelemaan, minkä jälkeen niiden on sallittava tehdä oma tehtävänsä. Tunteet ovat siis lopultakin purettavissa omalla toiminnalla, itseilmaisulla tai esimerkiksi kirjoittamalla ne itselle omaksi kokemukseksi. 

- Mitä, jos...ahdistus kiusaa enkä itselleni pysty anteeksi antamaan menneitä elämänvaiheita?

- Hei, ei menneitä kannata liikaa murehtia. Se on kaikille loputon suo. Nyt vaan ajatukset tähän hetkeen, ja siihen, mitä hyvää tässä on!

- Mutta siinähän se ihmiselämän haaste onkin! Ajatukset säntäilee sinne tänne, ja pitäisi vaan nauttia tästä hetkestä. 

Hetkessä elämistä helpottaa suuresti liikunnasta tai taiteesta saatava mielihyvä kuin myös suomalaisen kansanperinteen kiittämä "suojeleva rohto" eli mustikka!

Kaikella on kääntöpuolensa - kirjaa voi edelleen ostaa Sukututkimusseuran verkkokaupasta.

Tekijä: Kata Vienontytär Korhonen

Kirjan nimi: Kaikella on kääntöpuolensa. Varvara ja Danil Sergejeffin sukukunta Petsamosta. 

3. painos, 2022, 349 sivua.

Kustantaja: Kata Vienontytär Korhonen

Kirjaa voi tilata 20 euron hintaan (sis. toim.kulut) osoitteesta https://kauppa.genealogia.fi/ 

Airi Trifonassa, perheensä pihakivellä 1990-luvun Petsamon retkellä.

Airin isä Taneli oli syntynyt Petsamon Trifonassa.

LUKIJOIDEN KOMMENTEISTA KIITTÄEN, 

7.2.2023. Sari Karjalainen, e. Heimonen. Vienan sukututkija.

Kiitos. Ja kiitos, että olet tämän tehnyt.

1.11.2021 Ossi Granat.

Olipa melkoista tykitystä tämä Hannu Korhosen kirjapalaute, vau! Erityisesti seuraava osuus palautteessa miellytti minua kirjan lukeneena. Hannu Korhosen palaute-arvio on liitetty kirjan 3. painokseen.

Heillä oli 13 lasta ja enemmän kuin 50 lastenlasta. Tämän sukulaisverkoston varaan on ollut mahdollista virittää kertomuksia Petsamon kalastajien elämästä, Hardanger-kirjonnasta, Stalinin vainoista, talvi- ja jatkosodasta, venäläisten partisaanien tekemistä siviilimurhista ääriesimerkkinä Danilin ja Varvaran viisivuotias pojanpoika, Lapin sodasta ja saksalaisten ottamista suomalaisista sotavangeista, Petsamon luovuttamisesta Neuvostoliitolle, evakkoon lähdön jälkeisestä elämästä, Inkerin suomalaisista, Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista, Ruotsiin muutosta ja monista muista Suomen historian vaiheista. Erityistä viehtymystä kirjoittaja näyttää tuntevan historian vaiettuihin vaiheisiin, joista edellä mainituista ovat ainakin venäläiset partisaanit, inkeriläiset ja saksalaisten suomalaiset panttivangit. 

1.11.2021. Sinikka Kowal.

Congratulations, Kata for your hard work, well deserved!

1.11.2021. Paula Vartiainen.

Miten runsas teos! Sen pitäisi levitä laajasti!

2.11.2021. Tuula Uusitalo.

Onneksi olkoon, Kata! Hienoa, olet tehnyt mahtavan työn, osaava nainen, osaat kirjoittaa, tämä on luettava.

2.11.2021. Aija Jantunen.

Loistavaa, Kata, teet tärkeää ja mielenkiintoista työtä. Ihmisten kokemukset tekevät historiasta inhimillisen ja kiinnostavan!

3.11.2021. Jukka Vinnurva.

Onnittelut Katalle jälleen haasteita tarjonneen työn loppuun saattamisesta ja elävän sukutarinan / perinnön kautta tulevan historiatiedon välittämisestä!

 Petsamo-Seura järjesti retken Petsamoon. Kirjoittaja-Kata kohtasi tällä matkalla Sergejeffin sisaruksia. Kohtaaminen johti "Kaikella on kääntöpuolensa"-kirjan  kirjoittamiseen. 
Kuva otettu 15.7.2019 Petsamo-joen ylittävän sillan vieressä.