Sanat vievät kauas, juuret vetävät takaisin.

 

Sanat vievät kauas, juuret vetävät takaisin. 

Annan tälle Ihmisen tekemälle eli Mattias Timanderin esikoisromaanille kiitokset säkeelläni:

Metsä ei sinusta lähde -teos puhutteli ajattelun tuttuudellaan. Mie ja Poika ja meän oma paikka tässä maailmassa - niin tosi on, että juuret vetävät meitä maailmalta takaisin, jos juurten on sallittu kasvaa. Elämä kasvattaa. Ja kasvu saa alkunsa kotoa, aivan kuin lapsi syntyy äidistä.

Ensilehdiltä alkaen tunnistin ja koin, että ajattelen ja ymmärrän Pojan kieltä; ei siis väliä sillä, miltä Ruotsin murrealueelta Poika on kotoisin. Mielestäni teoksen suomentaja on onnistunut käännöstyössään.

Lukukokemukseni kärki osuu tuntemukseeni, että Poika ja Sen maailma täällä pohjoisessa kuin myös Lukijan maailma kohtaavat tornionlaaksolaisessa metsässä. Vetovoimainen ja mielensisäinen suomalaisuus selittänee ainakin omaa lukukokemustani - ja sitä, miksi metsä ei minustakaan lähde pois.

Kulttuurihistorian löytää itsestään - ja se löytö on välttämätön kokeakseen yhteenkuuluvuutta toiseen ihmiseen. Sielujen yhteyden taustalla on paljon enemmän kuin mahdollinen sukulaisuus. Yhteisestä kulttuurihistoriasta nouseva lukukokemus on lähes mystinen, sanaton elämys.

Niinpä oma lukukokemukseni oli aivan ko olisin saanu sopivan kokosen "voilla voiellun, kovassa lämmössä paistetun ihanan, lämpimäisen tornionlaaksolaisrieskan makua pitkästä aikaa nauttia"!

Kiitos tarinastasi, johon oli hiivatin helppo samastua!

Raili Pudas, kiitos kun sain lainata kirjaasi!

Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. Lukijapalautteesta kiittäen.

Kirjoittajan yhteystiedot, teemana Ihmisen tekemää.

katakorhonen56@gmail.com

Pirjo Hokka Espoosta kirjoitti: Hei, annan luvan käyttää palautettani blogissasi. Toivon kirjallesi paljon uusia lukijoita. 2023. 

Pirjo Hokka Espoosta lähetti hienon lukijatarinan, tässä se:

  

Kiitos Sinulle hienosta kirjasta, jonka lukeminen oli suuri nautinto. Hurahdin sukututkimukseen vuosia sitten,  ja olen kiinnostunut itsekin juuri meistä naisista, jotka useasti jäävät pimentoon ja ovat heikompi lenkki, usein vailla sukunimeäkin. Suku tosiaankaan ei jatku ilman meitä naisia. 

Löysin kirjastasi isänäidinäidin isän suvun, joka on Pellosta Granatin ruotu n:o 17 verotalosta, Niemi eli Hannunjuntti. Isoäitini äidinäiti Eva Caisa on avioton lapsi Karungista; hän sai itsekin kolme oä (aviotonta) lasta. Vasta isoäitini äiti, Caisa Amanda (Wiuhkola), syntyi avioliitossa. 

Amandan tie kulki Kokemäeltä kotoisin olleen nahkurinkisällin kanssa Karjalaan (Käkisalmi), ja siellä hänen tyttärensä, minun isoäitini Fanny, kasvatti perheensä, kaksi poikaa ja neljä tyttöä. Evakkona he joutuivat jättämään kotinsa.

Muistan isoäitini iloisena ja meitä lapsenlapsia rakastavana mummona, joka kirjoitti meille lapsille runoja kaste- ja syntymäpäiviksi. Olen jatkanut perinnettä kasterunojen muodossa omille lapsenlapsilleni. Minulla on kolme poikaa, lapsenlapsia yksi tyttö ja kolme poikaa!

Kirjasi myötä tornionjokilaaksolaisuus elää myös minussa!  

Nimettömän lukijani palaute Peilistä, 2020.  

"Kirja on ensimmäinen puhtaasti sukututkimusta ja paikallishistoriaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut, ikinä. Aion suositella muillekin.

Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. 

Sen tarinat ovat parasta. Sieppijärven pitkä historia, josta ei ollut mitään hajua, oli tärkeää asiaa, ja Ranta-Iivarin iso rooli kylällä...myös minulle uutta. 

Lisäksi omat juuret, eli ruotusotilaiden historia, alkoi kiinnostamaan entisestään, olivathan "ruotusotilaat aikansa maailmanmatkaajia"!

Tuli tunne, että olet tehnyt urakan erityisesti meille... vaikka et kirjan lukemista aktiivisesti tuputakaan - ehkä pitäisi..." 

Ilkka Vainio

KK on hienosti sivistynyt monen alan ammattilainen. Hänen Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret -kirja on verraton. Se kuvaa 365 sivulla mukaansa tempaavalla tavalla Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta.

Hannu Korhonen (Orimattilasta). Katan kirjasta lausuttua:

Peiliin katsomisen paikka on monitahoinen ja ‐tasoinen kirja.
Se on sukututkimus, pitäjänkirja,
kotiseutuhistoria ja henkilökohtainen tilitys.
Naiset ovat vahvasti esillä niin kuin nimen
jälkiosa antaa ymmärtääkin.

”Ursulan tyttäret” viittaa nimittäin dna‐sukututkimukseen, äitilinjan haploryhmään U. Se on  suomalaisten toiseksi yleisin ryhmä.
Kirjoittajan tarkempi ryhmä on U5b1b2, kun minun ryhmäni on  U5a1b1h.


Isänsä puolelta kirjoittaja on Rautalammin Korhosia, Vaajasalmen päähaaraa, Ruokoniemen
alahaaraa,
samaa kuin minä itsekin: viidennen serkkuni lapsi. Hänen isoisänsä isä August Korhonen (1859–1937) on mainittu sukulehtemme Wanhan Tuomaan jutussa Lisää sotasurmia (WT 2015 s. 39).

Rautalammin  Korhosista tässä kirjassa ei kerrota,
sillä pääosassa ovat Tornionjokilaakso ja kirjoittajan äidinpuolen suvut.

Naisiin keskittyminen selittää ehkä myös sen, että tekijä on kirjailijanimeltään äitinsä Vienon eikä
isänsä  Sulon tytär.

Kirja alkaa yli kahdellakymmenellä henkilökuvalla, kaikki naisia 1500‐luvulta 2000‐luvulle,
piikoja ja  emäntiä, Torniosta Pykeijaan ja Pajalasta Kolariin.

Kukin niistä on sukulaisuusverkostojen ilotulitus  esivanhemmat ja jälkeläiset selvittäen.

Pitkään joutuu ihmettelemään, mitä tästä oikein tulee, kunnes  viimeisenä henkilökuvana on itse kirjoittaja: Katariina Vienontytär Korhonen ja hänen aikaa
sitten kuolleelle  äidilleen kirjoittamansa kirje ikuisen rakkauden taivaaseen.   Vasta siis siinä, kun neljäsosa kirjaa on luettu, kirjoittaja selittää, mitä peiliin katsominen hänen  sielunelämässään tarkoittaa, ja näyttää, miten lähelle syvimpiä tuntojaan hän lukijansa päästää.

Peiliin  katsomiseen hän palaa kirjassa myöhemminkin siinä tavanomaisessa merkityksessä,
että oman elämän  tapahtumien syitä on usein hyvä etsiä itsestään eikä muista ihmisistä.
Ilmaisun käyttöön saattaa usein  liittyä vielä syyllistävä sivumerkitys.

Peili sopii Katan kirjan vertauskuvaksi toisessakin merkityksessä. Kirja on taikapeili, parempi kuin  satujen peilit, jotka kertovat tulevaisuuden. Tämä peili kertoo menneestä, todella tapahtuneesta.

Kun lukija  katsoo siihen, niin peili ei näytäkään hänen omaa kuvaansa, vaan väylänvarren vaimon, hänen  elämänvaiheensa, hänen sukujuurensa ja jälkeläisensä. Peilinä on kirjoittaja ja sen näyttämät  elämänmakuiset kuvat perustuvat hänen keräämiinsä laajoihin aineistoihin.
Juuri tämä tietojen kokoaminen  yhteen ja siten niiden säilyttäminen tuleville sukupolville on kirjan suurin ansio.

Keräämisessä on ollut valtava työ: tapaamisia, haastatteluja, sekä perinteistä että dna‐sukututkimusta,  aikaisemmin tehtyjä julkaisemattomia sukuselvityksiä,
muistelmia,
sukukirjoja, kyläkirjoja, pitäjänhistorioita  sekä historiaseminaareja Suomessa ja Ruotsissa.

Toinen luku kertoo Tornionlaakson asuttamisesta aina  800‐luvulta alkaen, ja kolmas luku sen ihmisistä osin nykyaikaan asti.

Näissä jaksoissa pääsee esiin joku  mieskin, esimerkiksi sata vuotta sitten elänyt
Tornionlaakson Äijä Isak Lompolo ja Wanhan Rautalammin  Särkisalosta jo 1500‐luvun lopulla tullut Pekka Kolari, jonka mukaan Kolarin kunta on saanut nimensä.

Muuten teksti etenee edelleen pääosin naisten henkilökuvien varassa niin kuin tekijä ilmoittaa jo
kirjan  kannessa: ”Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta”.

Kirjoittaja näkee Väylänvarren tornionjokilaaksolaisuuden omaleimaisena kulttuurina, jonka
perinnölle ei ole eduksi samaistaminen Lappiin ja sen nykyisten elinkeinojen matkailupainotteisuuteen.
Vanhastaan  yhteydet ovatkin suuntautuneet enemmän länteen nykyisin Ruotsiin kuuluvalle alueelle kuin Suomen Lappiin.

Jo keskiajalla alkaneiden vilkkaiden kauppayhteyksien perintönä väylänvarren suvuissa on  saamelaisten ja suomalaisten juurien lisäksi ruotsalaista, saksalaista ja jopa valloniverta.
Ja se mikä eniten  yhdisti ja yhdistää osin vielä edelleenkin on yhteinen kieli, suomi eli meänkieli muinaismuistona tornionjokivartisten suomalaisten muutoista länsilappiin eli nyky-Ruotsin seuduille. 

Vasta Haminan rauha (1809) jakoi alueen  kahtia.
Ruotsin puolella meänkieltä pyrittiin tukahduttamaan vielä edellisen vuosisadan puolenvälin  jälkeenkin. Suomessakin se alennettiin murteen asemaan itsenäisen kielen sijasta.

Neljäs ja viides luku käsittelevät Kolarin vanhoja taloja ja sukuja sekä Tornionlaakson historiaa:  Tornion kaupungin ja Kolarin kunnan perustamista, Länsipohjan rykmenttiä ja ruotusotilaita,  seurakuntaoloja sekä kulttuurihistoriaa, saamelaisten uskoa ja uskomuksia, ja 1900‐ ja 2000‐lukujen  kirjailijoita myöten.

Vasta seurakuntaolojen kirjavuus saa lukijan ymmärtämään, että Kolarin aluetta  koskeva perinteinen sukututkimus ei ole ollut yksinkertaista, vaan tietoja on pitänyt pyydellä monesta paikasta, vaikka samoista ihmisistä, taloista ja kylistä on kyse.

Katan kirja on perustavanlaatuinen tutkimus. Sen lukeminen on jännittävä kokemus, sillä  monografiamuodosta huolimatta monet tekstijaksot ovat itsenäisestikin luettavia esseitä.
Ei tarvitse omata  tornionjokilaaksolaisia juuria pystyäkseen nauttimaan
elämän rikkauden kuvauksista.

Kirjassa ei ole hakemistoja, mutta yksityiskohtainen sisällysluettelo
auttaa löytämään etsittävän henkilön, asian tai paikan  suhteellisen helposti.
Lähdeluettelo parine satoine nimikkeineen antaa hyvät viitteet jatkamiseen.
Tämä on  ollut tekijän tarkoituskin, sillä liitteen otsikkona on ”Lähteitä teille, jotka haluatte lukea enemmän.  Lukeminen kannattaa!”  

Kirja on mukava luettava myös siksi, että siinä on paljon kuvia, sekä valokuvia että karttoja ja  sukupuita. Kaavioiden tekstit, varsinkin vuosiluvut, ovat kyllä niin pieniä, että niitä vanhempi
ihminen  joutuu tiiraamaan suurennuslasin kanssa. 

Kirja sitä kyselevälle löytyy kirjastosta.

                                   

Hilkka ja Markku Mannerkosken kiitokset kirjastani. 2020.

 Sauli Niinistö ja Jenni Haukio kiittivät, 2022.

Tehemä näin. Tätä on tornionlaaksolainen mentaliteetti parhaimmillaan

Aaro Tiilikainen on kirjoittanut Niilo Koskenniemestä sellaisen elämäkerran, joka harvinaisella tavalla (rehellisyys maan perii) tavoittaa lukijansa. Tiilikainen on kirjoittanut Niilo Koskenniemestä näköiskirjan. Kiitos hienosta työstä, Aaro! Ihmisläheisyydestä kertoo ratkaisu, jossa Koskenniemen aikalaiset ja perheenjäsenistä Ilkka-poika pääsivät omine teksteineen osaksi kirjaa. Erityisen paljon pidän Ilkan muisteluksesta.

Olin mukana Kolarin kirjaston järjestämässä kirjan julkistamisjuhlassa (täytekakkukahvit), jonka jälkeen otin Ilkkaan yhteyttä Facebookin kautta. - Sinun tornionlaaksolainen tapa kirjoittaa ja näin ilmaista itseäsi ja "teän kahen välistä yhteyttä" tekevät muisteluksestasi suorastaan terapeuttisen, joka puhuttelee kovin paljon myös minua. Elämä on elämää, ja ihmisen parasta aikaa. 

 ...ja sen vielä mielihyvin kysäisen sulta näin julkisesti, saanko kirjojentuomaa-blogissani julkaista sinun muisteluksen, jonka luin aivan heti ensimmäiseksi Isästäsi? (Sain.)

Kolarilainen kansanedustaja, juuria myöten Sieppijärven mies, NIILO TOPIAS KOSKENNIEMI (1926 - 1988) oli aikansa merkittävä politiikan vaikuttaja mutta ennen kaikkea Tornionjokilaakson vähäosaisten ihmisten puolesta puhuja ja asioiden hoitaja.
Koskenniemen elämäkerran kirjoitti Aaro Tiilikainen ja kustansi Atrain & Nord Kustannusliike, Kemi. 

Niilon pojista Ilkka Koskenniemi (s. 1958) kirjoitti muisteluksen isästään, elämäkerran sivut 198 -201.

Monien kesien kalakaverina Ilkka oli tekemisissä isänsä kanssa paljon myös sen vuoksi, että hän asui Yrjön ohella aikuisena lähellä vanhempiaan toimiessaan Ruotsissa sosiaaliterapeuttina Sunderbyn sairaalassa asuen Sangiksessa. Ilkan puolisokin on syntyisin läheltä, Ruotsin Kolarista. 

Siksi tornionlaaksolainen mentaliteetti hänen perheessään on murteineen hyvin lähellä isänsä elämänpiiriä.

Tästä kertoo Ilkan lämminhenkinen muistelus isästään:

Kalastus on meillä aina ollut yhteinen harrastus. Monet ovat muistot ja paikat, missä olema kallaa pyytänheet. Kalastus alkoi minun kohalla jo hyvin pienenä. Ensimmäisiä yhteisiä muistoja on ahvenen onkiminen Hinttajärvessä, Ruokojärvellä. Useasti oli myös minun pappa, Martti Nirhola, näissä reissuissa mukana. Välhiin tuli paljonki ahvenia vaikkakin useasti pienenlaisia. Sieltä lähti minun innostus kalastukseen. Kotikylässä Sieppijärvellä pyysimä haukea ja muitakin kaloja verkola ja katiskoila. Isän opissa löysin tien näihin harrastuksiin. Paljon oli meillä hyviä yhteisiä hetkiä ja keskusteluja näillä reissuilla.

Isä oli innokas harrin ja muittenki kalojen pyytäjä, jolta sain opin harrin pyyntiin kolutessamme jokia lähiympäristössä. Useasti illoilla, kun isä töiltä kerkisi, kävimä pikku mukan kotirannassa, Saarikoskela, ja saima muutaman harrin. Aluksi saaminen rajottu pääsääntösesti isän saaliiseen, mutta ajan kanssa opin mieki virtoja lukehmaan niin että onnistuin kalan saahmaan.  

Jaukankoski Naamijoessa oli paikka jossa käythiin pääsääntösesti lauantaina. Minun iän myötä meän yhteiset kalareissut pitenivät ja hyvässä opissa opin, miten harria pyyethään. Isä pruukasi sanoa, että yhessä kuopassa on vähinthäänki kaksi harria ja vuosien aikana olen nähnyt sen ittekki.

80-luvulla meän yhteiset kalareissut ylsivät aina Tenojoelle asti. Siellä käythiin pariki kertaa kesässä, isä useamminki ko töiltä kerkisi. Joka reissulta oli kotiin tuomista. Muistan kalareissun Tenojoelle yhtenä vuona, ko näytti että lohi jää saamatta, niin isä sano että emmä met kyllä lähe kotia ilman kallaa. Kävimä Norjan puolela ja ostima yhen lohen.

Tämän jälkheen päätimä vielä käyä kokkeilemassa meän ommaa tuuria. Saaliina kaksi noin kymppikiloista lohta, joten meilä oli kotia vietäväksi yli 30 kiloa verestä lohta. Isän henkilökohtainen ennätys oli 19,8 kiloa painava lohi. Vähän minua harmitti ko en silloin saattanu lähteä matkhaan. Meän Tenojoen reissut olit ylheensä viikon mittasia ja väsyttäviä.

Isä olis ollu joela yötäpäivää.  Sano että ei net kalat tänne rantatörmäle tule. Pyysimä aina alkuyöhön asti ja aamula isä herätti minut valhmisseen ruokapöythään. Oli keittäny kahvit ja tehnyt voileivät ennenkö herätti minut ja sitten taas väyläle. Nämä yhteiset hetket oli hienoja vaikkaki välhiin minua väsyttiki. Venheessä istuessa oli hyvä jutella meän elämästä mailman menosta. Jouluna -87 hän meillä Sangiksessa käyessä sano että hän suunnittellee ensi kesäksi laittaa asuntoauton Tenolle kalastusta varten, mutta tämä hänen toive jäi vain unelmaksi, koska kuoli sitten alkukesällä -88.

Isä tykkäsi paljon luonnossa olemisesta niinkö marjastelusta ja joskus jopa kävi minun kans mettälä.

Isä oli nuorempana ollu myös innokas linnunpyyntimies. Mutta ko mie tulin siihen ikhään niin hänen into  oli jo vähentyny (eikä ollu kaikesti aikaakhaan). Muistan yhen kerran ko mie kysyin isää matkhaan jotta hän näyttäis mulleki hänen hyviä lintumaita. Lähimä isän neuvosta Asumamaahan, ja perille tultaessa huomasimma että hänen vanhat pyyntimaat olit vain yhtä hakkuuaukeita. Ajat muuttuu!

Hilloja isä poimi paljon kesällä ja yritti saaja minukki innostumhaan siittä mutta ei vain into tarttunu minhuun. Kyllä hän myös kokosi mustikoita ja puolukkaa mutta hilla oli kai hälle tärkeintä.

Vapaa-aikana isä Helsingistä tultuaan vaihto puvun työvaatteisiin ja puuhasteli siellä kotona aina puunteosta, kartanon harkkailusta ympäristön korjaukseen asti. Näissä touhuissa sai myös minun vanhin poika Mikael olla useasti matkassa. Isä ahkeroi aina työn parissa, autto joko ihmisiä eri paperihommissa tai teki ruuhmillista työtä kotosalla.

Kesän aikana oli myös muutaki ko kalastusta. Isän siskolle Helenalle olthiin kesäisin heinänteko talkoissa. Isä silloin ko muilta töiltä kerkisi mutta piti tärkeänä että ainaki mie meiltä autto yksinhuoltaja Helenaa.

Jos minun suhe isään oli läheinen ja lämmin, niin aina ei ollu näin äitin kans. Monesti tuli isä pikkupuolele ensimmäiseksi Helsingistä tultua ja istu minun sängynlaiale puhuhmaan kuinka minun viikko on menny ja onko tullu riitaa äitin kans. Teini-iässä oltuani ko olin jo oppinu polttamhaan, isä toi mulle tupakkaa että "ei tarvitte ainakhaan varastaa". Äitile ei asiasta puhuttu mithään. Se oli meän yhteinen salasuus (hyvässä ja huonossa). Tähän minun häätyy sanoa myös että myöhemmässä iässä on parantunu myös minun ja äitin välit. Äitihän oli aina kotona meän kaas ja hääty ottaa vastuun arjen huolet. Mieki olin hyvä niitä huolia antamhaan.

Luotettava, vastuullinen ja huolehtivainen

Joulun -87 isä ja äiti vietit minun perheen luona. Isälle tuli tieto, että hänen vanhempi veli, Kauko, oli kuollut. Isä kertoi liikuttuneena heidän yhteisestä nuoruudesta. Mulle on erityisesti jääny miehleen ko hän kertoi, kuinka Kauko omisti traktorin, joka sitten oli talvella jäätyny eikä käynnistyny. 

Isä sanoi että hän nyt kertoo semmosta jota hän ei ole koskaan kelheen kertonu koska oli luvannut sen Kaukolle.  

Kovalla pakkasela ei traktori syttynyt ja Kauko päätti sulattaa tarktorin tekemällä tulen moottorin alle, mikä oli aika ylheinen tapa silloin. Isä sanoi että nyt sen kai saa kertoa ko Kauko on kuollut. Traktori syttyi palahmaan liian isojen tulien vuoksi. Tämä Kaukoa harmitti ja vähän häpesikin tekoa ja oli vannottanut issää ettei asiasta kerrota kelheen. Eikä isä ollu siittä aikasemmin puhunu kelheen mithään.

Joulut meilä oli perinteiset monela laila. Äiti järjesti perheen joulun ja isä sytytti hautakynttilät eesmenheile läheisile. Äiti huolehti että perhe sai joululahjat ja muut asiaankuuluvat. Isä osti joka joulu omena- tai appelsiinilaatikon, jonka sitten mie ja isä kävimä jakamassa niile perheille kylälä (vähempiosasille) jokka isä ajatteli tarvittevan. Mulle on tämä jääny erityisesti miehleen, koska monessa talossa asui minun kavereita, ja se tuntu mulle jotenki hävettävältä, että jos vaikka kohtaa kaverit. Ja tapaan kuului myös että äitini kutomat villasukat annethiin joka joulu yhele kylälä asuvalle vähempiosaiselle vanhalepojale.

Kun mie nuoruudessa tulin ensimmäistä kertaa kotia tansseista sillosen tyärkaverin ja nykysen vaimon kaas, oli äiti meitä vastassa ja oli hyvin vihainen siitä ko mie olin ottanu alkoholia. Äiti puhutteli minua ja nykystä vaimoani kovaäänisesti. Minua taas vähän hävetti ko äiti elämöitti. Puoli tuntia sen jälkheen ko asiat rauhottu tuli isä pikkupuolele (missä mie nukuin Annen kaas). Isä tuli lautasen kaas sisäle ja sanoi että tulkaa syöhmään, mie olen teile paistanu lättyjä. Isä istui tapansa mukhaan ja keskusteli hetken meän kanssa ilman että olis ollu vihassa.

Asiat voi nähdä niin eri näkökulmista?

Isä oli aina viimiseen asti huolissaan että miten äiti tullee pärjähmään hänen kuoleman jälkheen. Maatessaan Oulun sairaalassa hän soitti mulle ja halusi, että mie tulisin käyhmään. Isä kerto siellä, että hän on huolestunut siittä ko äiti ei halunu uskoa että isä on kuolemansairas.

Isä halusi, että mie puhuttelisin hoitavaa lääkäriä isän saihrauen tilasta. Isän mukhaan äitilä oli kovat toihveet ja ootukset siittä että isä paranis. Hän halusi että mieki saisin kuulla prognoosin jotta voisin puhua siitä äitin kaas. "Puhuttele äitiä tästä niin että hän ei niin kovasti pettyis siitä että mie en tule näkehmään kessää".

Asia ei ollu kaikista helpoin mullekhaan hyväksyä ja sulattaa. Lääkärin keskustelun jälkheen tulimma huoneesta ulos, nojasimma koronapeliä vasten ja puhuima syvällisemmin ko koskhaan ennen. Näin takkaapäin aatellen se oli hyvin hieno hetki. 

Isä sanoi, mitä hän ajatteli minusta ja halusi että mie ottaisin huolen äitistä ja heän talosta, mm että huopakatto lisärakennuksen pääle pitäs uusia. Ilonen yllätys mulle oli se, ko mie pyysin antheeksi niitä minun epäonnistumisia elämässä. Isä sanoi, että hän ei ole huolissa minusta. "Sie tulet pärjähmään elämässä".

1860-luvun nälkävuosia, katovuosia. Suomenkielisiä kuvauksia ja tietokirjallisuutta.

39 teosta kirjoittaneen Tornionlaakson kirjailijan 119 vuotta kadoksissa ollut esikoisteos  NÄLKÄTALVENA julkaistiin uusintapainoksena 2014.
Se löytyi ylitorniolaisen yksityiskodin kirjastosta. Aikalaistensa Juhani Ahon ja Ilmari Kiannon arvostama Väinö Kataja oli 1900-luvun alun luetuimpia kansankirjailijoita.  

Agathon Meurman, (1826 - 1909) oli säätyläissukuinen suomalainen kunnallisneuvos, poliitikko, suomalaisuusmies, sanomalehti- ja tietokirjailija, myös aikansa huomatuimpia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Häntä pidetään myös suomalaisen tietosanakirjan isänä (Wikipedian mukaan).

Kirjoittajana Meurman oli monipuolinen. Hänen tuotantonsa käsittää tekstejä lehtiartikkeleista tietosanakirjaan. Aluksi Meurman kirjoitti lehtikirjoituksensa ruotsiksi, mutta Yrjö Koskisen vaikutuksesta hän vuonna 1863 vaihtoi kirjoituskielensä suomeksi. Artikkeleita ilmestyi lähes kaikissa tuona aikana ilmestyneessä ruotsin- ja suomenkielisissä lehdissä. (Wikipedian mukaan)

 Myöhäinen kevät (2024). Synnyinmaa-sarjan avausromaani Sarastus ilmestyi vuonna 2023,, ja osa 2 eli Myöhäinen kevät 2024. 

Virpi Hämeen-Anttila on tarinankertoja ja syvällisestä historiantuntemuksestaan kiitetty pitkän linjan kirjailija, tutkija ja filosofian tohtori. 
Hän on  julkaissut romaaneja, tietoteoksia, nuortenkirjallisuutta, useita tieteellisiä artikkeleita ja kirjallisuusesseitä. Esikoisromaaninsa Suden vuosi ilmestyi 2003.

• 
  
• 
  
• 
  
• 
  

Piiallakin oli ihmissuhteita - eli oma elämä elettävänä. Veijo Meri, Irralliset (2009)

Tämän kirjapostauksen julkaisin blogihistoriani alussa, eli 2012. 

 Nyt nostin sen tänne ylös tähän hetkeen 21.4.2026, koska Korhosen sukuun aikoinaan naitu isoäitini, Anna (Rossi)  Korhonen (s. 1890) on  vuosia kestäneen selvittelytyön tuloksena osoittautumassa todelliseksi sukumme avainhenkilöksi. 

Isäni äitilinjasta löytyvä Anna -Mummoni onkin se ihminen, jota tarvitsin eniten, kun selvitin, keitä me "Vaajasalmen Korhoset" olemme ja mistä tulemme. 

Veijo Meri. Irralliset. (Otava, 2009). Jälkisanat tähän painokseen on kirjoittanut Sirpa Kähkönen.Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1959.

Näin sen koin.

Veijo Meren Irrallisista tuli  loppujen lopuksi aika hämmentävä lukukokemus, sillä kirja ei vastannut ennakko-odotuksiini; olinhan piikojen asialla! Kirja nimittäin ei varsinaisesti kerro Anna-nimisen piian työstä, hänen työnkuvasta tai isäntäväestä. Sen sijaan Veijo Meri kertoo tarinan Anna-piian ja Vasili-nimisen sotilaspalvelijan suhteesta; ja tähän päätarinaan kietoutuu useampia pikkutarinoita irrallisten ihmisten ihmissuhteista.

Irralliset kuitenkin onnistui herättämään minussa jotakin. Tarina sai minut tajuamaan, että jopa sata vuotta sitten eläneillä piioilla ja palvelijoilla oli oma elämä elettävänään - eikä elämä ollut vain työelämää. Tarina vakuutti minut: voi piikojenkin elämästä kertoa ihmissuhteita "vatvomalla"...

Tarina ajoittuu Hämeenlinnan seudulle, Suomen itsenäistymistä edeltävään aikaan. Kirjan takakannen mukaan "eletään aikaa ennen 1914". Irralliset kertoo Anna-piiasta, Vasili-palvelijasta ja heidän isännistään. Anna piikoo lehtori Nuutisella. Vasili puolestaan palvelee venäläistä kapteeniaan, joka asuu Nuutisen alivuokralaisena. Kaikki neljä asuvat yhteisessä huoneistossa, mutta elävät omaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista.

Tarinan nuori Anna on kulkenut maalta kaupunkiin ja päässyt piiaksi. Vasili puolestaan lienee kulkeutunut armeijan mukana Suomeen ja päätynyt varuskunnan keittiön kautta henkilökohtaiseksi sotilaspalvelijaksi venäläiselle kapteenille. Tämän tarinan ihmiset lienevät hyviä ihmisiä - paitsi kapteeni, josta kerrotaan, kuinka hän ikään kuin vieraillensa malliksi kuritti palvelijaansa hakkaamalla häntä.

Annan tarina muistuttaa pääpiirteissään Anna-isoäitini tarinaa. Kumpikin eli yhden jakson elämästään piikana kaupungissa, kaukana kotoa. Isoäidilläni ei ollut maalaiskotia, minne palata; kotiseudulle hän kuitenkin palasi, vaimoksi ja tehdastyöläiseksi Iisveden rullatehtaalle. Irrallisten Anna niin ikään palasi, mutta hän palasi kotiin isänsä ja tätiensä luokse. Tarina ei kerro, kuinka Annan raskauden kävi - Vasili ja Anna tuskin jatkoivat elämäänsä yhteisessä taloudessa.

Mitäkö Irralliset näytti minulle piikomisesta ja nuoren naisen elämästä piikana? Työ oli vain työtä, ja piika oli se, joka teki piian työt. Piika lienee ollut välttämätön häntä tarvitseville; itse isäntä tai emäntä tuskin kokivat tarvitsevansa nuorta naista tai miestä, ihmispoloista, vaan työt ne olivat niitä, jotka tarvitsivat tekijäänsä -piikaa. Tässä selitys, miksi piikaa saatettiin kohdella kuin puista esinettä.

Ensimmäistä kertaa ja vasta tämän kirjan jälkeen olen jäänyt tarkemmin miettimään isoäitini elämää eri vaiheina. Isoäitini syntyi äitinsä ja isänsä tyttäreksi, tuskin piiaksi. Leikki-ikäisenä hän varmaankin leikki, jos tilaisuuden sai. Pian tämän jälkeen tuli ruveta töihin, muuten ei leipää saanut.

No, piikana olemista kesti aikansa, Anna-mummollani tähän kului 6 vuotta Helsingissä. Oleellisinta kuitenkin lienee, että hänellä oli siellä myös elämä elettävänä; ei vain työ tehtävänä. Ja tämä oivallus merkitsee minulle paljon, sillä haluan kertoa tarinoita mummostani. Aivan varmasti hänellä oli ihmisiä ympärillään, ihmissuhteita siis! Aivan varmasti hän teki muutakin kuin ruokaa...

Irrallisissa Anna pyysi iltaisin isännältään luvan lähteä käymään kävelyllä kaupungilla. Vaikea uskoa, etteikö oma mummoni olisi pystynyt tähän samaan! Mummoni piikomisvaihe, hänen koko elämäsä on nyt saanut hieman uutta väriä ja pintaa. Taidan sittenkin kiittää Veijo Meren Irrallisia...

KIRJE LÄHIMMÄISELLENI

 23.9.2025 katakorhonen56@gmail.com

KIRJE LÄHIMMÄISELLENI

Kauniin Kerttu-tädin ja hänen vihkikuvansa selittämätön merkitys Katalle. Voisiko se olla ylisukupolvinen tunneyhteys?

Kiitos, rakas lähimmäiseni, Mirja. Sinun työsi kantaa hedelmää myös minussa. Tunnesukupuuni merkittävin esiäitini, isoäitini Anna, päästi vihdoinkin sinun ansiostasi minut oman elämänpolkunsa vierelle, ja siinä olen hänen ja oman sydämeni ääntä kuunnellut.

Olen tänä kesänä kokenut löytämisen tuskaa siellä muodollisessa Korhosten sukukokouksessa syystä, että jouduin oman esitelmäni typistämään muutamaan kymmeneen minuuttiin - sen lisäksi että tunsin, kuinka väärään paikkaan olin valmistellut niin voimakkaan tekstin.

Ja löytämisen iloa olen elänyt kahden serkkuni myötä. Anna-mummoni vanhin tytär ehti ennen kuolemaansa käydä Oulun Kuvaamon vihkikuvassa ja saada kaksi tyttöä ennen kuin kuoli 1952. Tuon vihkikuvan hän oli lähettänyt Lappiin myös isälleni. Kuva merkitsi minulle samaa kuin rukous: Tapahtukoon sinun tahtosi.

Tiesin siis, että joskus löytäisin nämä kadonneet, kaksi serkkuani. 

Tänä kesänä löysin. Minua auttoi ennestään tuntematon serkkujeni lapsuusvuosien ystävä Martinniemestä. Eira-serkun ja sisarensa Katin ensitapaamisen (Helsingin Pitäjän kirkon maisemissa) jälkeen vietimme Eiran kutsusta muutaman yhteisen kesäpäivän hänen kotonaan Loviisan seudulla, Isnäsin merenrannalla.

Ensi viikon torstaina muutan takaisin kotikylälleni omaan kotiini Sieppijärvelle - jos Luoja suo ja vuokralaiseni myöntyvät. 

Nyt on vain toivottava ja uskottava siihen, että kaikki järjestyy. Vielä en pysty nykyisistä uhkakuvistani kirjoittamaan.

Vain se on selkeää, että paljon olen elämästä oppinut näitten 3 vuoden aikana, mitä täällä Iissä olen ollut olemassa ja elänyt. Ja näitten vuosien ajan omassa kotitalossani on asunut vuokralainen tai kaksi.

Uskomatonta, kuinka pitkään on kestänyt itseltäni alkaa kasvaa arvokkaaksi ihmiseksi, joka uskaltaa itse päättää ja arvostaa itseään, kotiaan ja omaa elämäänsä! 

Mirja, sinulle kiitos!  Sinun kirjasi "valmistuu" kun on sen aika. Jo nyt se on avannut itsessäni monia uusia portteja luovuuteen. Oleellisinta on ihmisten välinen vuorovaikutus.

Ihanaa syksyn aikaa, rakasta itseäsi, arvosta, t. Katariina

Serkuilleni, "samoja Rautalammin Vaajasalmen Korhosia ollaan". Tarinamme alkaa Annasta.

Samoja Rautalammin Korhosia ollaan. 

Ytimessä ovat yhteenmenot, avioliitot, uudet perheenjäsenet, sukulaisiksi tulo. 

Perheet toistavat itseään eri sukupolvissa tai sukupolven tasolla.

Anna Rossi Korhonen Pulkkinen (1890 - 1976). Hänestä tuli avioliiton myötä Korhosten äiti. 

1966. Kultainen Mummomme, Anna Pulkkinen ystävineen Iisveden Kolikkoinmäellä.

Kirkkomatkan kunniaksi poseeraus kuvaajalle. Komean "Amerikan letukan" perä näkyy taustalla, taksikopin edessä -  täystalvi Savossa näkyy olevan.

 

Aloitetaan perheen perustaminen Anna-mummosta ja hänen suhteiden tuloksena syntyneistä uusista Korhosista.  

Anna Adamintytär Rossi Korhonen Pulkkinen syntyi Rautalammilla (Särkisalo 11) 18.4.1890, ja kuoli Karkkilassa Sirkka-tyttären kotihoidossa 86-vuotiaana, 29.12.1976. 

Avioliitto 1911 - 1929. Puoliso Reino Korhonen. 

August Reinhold (Reino) Korhonen  syntyi Rautalammilla 15.12. 1889, kuoli kotona                                                                                                   Rautalammilla (Heinätaival) 39-vuotiaana,                                                                                                  8.9.1929.

Tämä on vihkikuva. Annan ja Reinon avioliitto solmittiin toukokuussa 1911 muutamaa viikkoa aikaisemmin kuin Annan isä-Adam Rossi kuoli. Todistajina ovat toimineet kummankin omat koirat! 
Siinä sai uskollinen Korhosen Aakun Reino-poika kyllä niin sitkeän, elämää kokeneen ja vanhassa Helsingin Pitäjässä (1905-1911, Westerkullan kartanopalvelija ym.) sydämensivistyneen vaimon 💫 
 

 

Anna ja Reino Korhosen lapset 

1. August Rikhard (Riku) Korhonen,  1912 - 1968 (55 v.)

2. Aino Eliina (Elli) Korhonen, aviossa Rytkönen, 1914 - 1941 (26 v.)

3. Aada Kerttu (Kerttu) Korhonen, aviossa Näppä, 1917 - 1952 (34 v.)

4. Erik (Erkki) Korhonen, 1919 - 1996 (76 v.)

5.Anna-Liisa (Liisa) Korhonen, 1921 - 1945 (kuolinvuosi arvio; kuvamuisto Liisasta ja Laurista "äitille ja siskolle" Liimattalaan)

6. Sulo Veikko Gunnar (Sulo) Korhonen, 1923 - 2012 (88 v.)

7. Toivo Edvard (Topi) Korhonen, 1926 - 2012 (85 v.)

8. Johannes Ilmari (Jussi) Korhonen, 1928 -  2005 (77 v.) 

  Neito Anna Rossi synnytti Elinan Helsingissä 1905

   

Vuonna 1905 jotakin erityisen vakavaa tapahtui tuolloin 15-vuotiaan Anna Rossin lapsuuskodissa Rautalammin Särkisalossa. 

Äiti Miia (Wilhelmina) oli synnyttänyt 8 lasta aikavälillä 1885 - 1900: Alma, Johannes (Hannes Rossi), Anna (Rossi, meidän tuleva mummomme), Lauri, Elisa, Ida Maria, Henrika ja Kalle. Näistä aikuisiksi ylettyivät puolet eli 4. Miina-äidin "au-lapsi",  Alma hukkui 5-vuotiaana; myös Lauri kuoli 5-vuotiaana. Samana vuonna kuumeeseen kuolivat lapsista Ida Maria kuin myös Henrika.

Oma erityinen vaihe Miina Adaminvaimo Rossin elämässä on Elina, joka seurakunnan dokumenttien mukaan syntyi vieraspaikkakuntalaisena Helsingissä, 29. marraskuuta 1905. Näihin kirkonkirjoihin Elinan vanhemmiksi on merkitty Miina ja Adam Rossi. Toinen kummeiksi merkityistä ihmisistä on neito Anna Rossi ja toinen torppari Sol. 

Rautalammin kirkonkirjoista löytynyt dokumentti puolestaan osoittaa, että Anna sai 15-vuotiaana "isänsä luvalla" lähteä Helsinkiin. Edellisenä vuonna 1904 sinne oli muitten lähtijöitten joukossa lähtenyt Rossien vanhin poika, Hannes. Maaltapakoa siivitti ankea ja ankaran köyhä maalaiselämä.  

Anna-tyttären kohtalon (vuonna 1905) lienee ratkaissut "liian pitkälle edennyt raskaus".    Annan vanhemmat päättivät viedä tyttären Helsinkiin, jonne hän muuttoluvan perusteella voisi jäädä palkollisen tai pikkupiian töitä tekemään... 

Joka tapauksessa syksyllä 1905 vanhemmat itse veivät Anna-tyttärensä Helsinkiin - veljensä hyyryläiseksi Vanhan Helsinginpitäjän kartanoseudulle.  Anna ei siis "alaikäisenä", ilman rippikoulun antamaa lupaa voinut yksin lähteä Rautalammilta.  Vanhemmat veivät hänet pois salatakseen tyttären raskauden ja synnytyksen - ilmeisesti. 

Ja siellä jossakin, vanhan Helsinginpitäjän maalaistorpassa tai veljensä kortteeripaikassa -  mahdollisesti lapsenpäästäjä-kätilön tai äitinsä avustamana, synnytti Anna tyttövauvan.   

Miina ja Aatami kävivät näyttämässä vauvaa vieraspaikkakuntalaisseurakunnan papille, ja näin he "ilmoittautuivat" itse vauvan vanhemmiksi. Oletettavasti vastasynnyttänyt Anna-tytär oli mukana pappilassa, sillä hänet on papereihin merkitty Elinan neitokummiksi. 

Kun lapsen syntymä näin saatiin "tapahtuneena tosiasiana" virallisesti kirjoihin kirjattua, lähtivät vanhemmat vastasyntyneen kanssa takaisin Savoon, Rautalammille.  Kotiosoitteekseen he olivat ilmoittaneet Kivimäen torpan. 

On erikoislaatuinen ihme, jos Annan äiti Wilhelmina ja isä Adam olisivat tieten tahtoen suunnitelleet Helsingin retken marraskuussa 1905 Anna-tyttärensä parhaaksi. Tiesivätkö he, kuka oli saattanut Annan raskaaksi? 

KUVA-AARRE numero 1. Pyykönen, Rautalampi. 1911. 

Kuvassa neito Anna Rossin Helsingissä (1905) synnyttämä tytär, Elina noin 7-vuotiaana kuvattuna "kasvatusäitinsä" Miinan ja velimies-Kallen (s. 1900) kanssa. Kuvan ajankohta on 1911, jolloin Vilhelmina lähti Kallen ja Elinan kanssa Hannes-poikansa tykö Helsinkiin ja sitä kautta vanhimman tyttärensä Elisan avustuksella siirtolaiseksi Amerikkaan.   

 

Anna-tytär jätettiin Helsinkiin töihin. 

Annan varhainen, merkityksellisin elämänjakso (1905 - 1911) sai luvan alkaa. Tässä vaiheessa tarinaa en tämän enempää pysähdy kuvaamaan Annan Helsingin vuosia. Palaan niihin kirjoittamalla itsenäisen tarinan siitä, mitä eväitä Anna sai tulevaisuuttaan varten ajanjaksolta, jota voi kuvata yhteiskunnallisesti erittäin vaikeaksi ja raskaaksi mutta myös kiihkeäksi. 

Avioliittoaan edeltäneet vuodet 1905 - 1911 Anna-neito eli ja teki töitä 1900-luvun alun vanhassa Helsingin Pitäjässä, monikulttuurisessa, laajenevassa suurtilallisten eli kartanoiden maailmassa.

Siellä hän oli myöhempien Sirkka-tyttärensä (1931) muistojen mukaan ollut mm. kartanopalvelijana eri perheissä. Hän oli oppinut ruotsia, ja monia juutalaiseen kulttuuriin kuuluvia tapoja ja ruuanlaittotaitoja. Hänen tarkoituksensa oli ollut jäädä Helsinkiin pysyvästi, mutta niin vain kävi, että pian sen jälkeen, kun hän oli mennyt Rautalammille "katsomaan sairasta isäänsä", hän tapasi Reino Korhosen eikä "päässyt enää mihinkään". Sirkka muistaa, että Anna-äiti olisi pitkään harmitellut Rautalammille jäämistä. "Ei olis pitänyt tulla tänne!" Kerrotaan, että Annan tyttöystävä oli saanut kuulla, kuinka komea merikapteeni olisi Helsingissä jäänyt kaipaamaan "kaunista Annaansa".

Anna kuitenkin meni töihin Suonenjoen Iisvedellä toimivaan Peuran lankarullatehtaaseen. Hänet vihittiin toukokuussa 1911, ja heti kohta juhannuksena 1911 Annan isä Adam Rossi kuoli. Miina-äiti lähti Kalle-pojan ja Elinan kanssa vuorostaan Helsinkiin. Miinan tarkoitus oli lähteä Helsingin kautta Amerikkaan, ja sinne he yksitellen pääsivätkin, mutta vasta noin 10 vuoden Helsingissä oleskelun jälkeen. Mikä Amerikkaan veti? No, vanhin tytär Elisa Rossi oli mennyt etua, ja onnistunut aika hyvin. Elisa lienee pystynyt lähettämään laivalipun kolmelle Rossille kerran vuodessa. Toisaalta äiti-Miina ja lapset Kalle ja Elina - miten he pärjäsivät Helsingissä vuosikausien ajan muuten kuin tekemällä töitä. 

Miinan ja Aatamin lapsuusperheestä vain Anna ja vanhin veljensä Hannes kiinnittyivät  "uusvanhoille" paikoillensa Suomeen. Hannes perusti perheen ja näin syntyivät "Sipoon Rossien" eli Backas- jälkipolvet. Anna palasi Rautalammille ja avioitui samankylän pojan eli Reino Korhosen kanssa. 

Kuvateksi, alla: 

Anna Rossin aviomies, yhteisten lastensa isä Reinhold (Reino) Korhonen (oik.). Vieressä  Reinon velimies Adolf (Tolppi) Korhonen, ja takana poikien isä August ( Riähkä Uaku) Korhonen. Koska Reino kuoli 1929, on tämä kuva otettu juurikin syyskuuta 1929 juhannusta. 

  

August Reinhold (Reino) Korhonen  syntyi Rautalammilla 15.12. 1889, kuoli kotonaan                                                                                                  Rautalammilla (Heinätaival) 39-vuotiaana,                                                                                                  8.9.1929.

Sulo Korhosen muisto omasta Reino-isästä: "Kertoman mukaan isäni oli kivimies, jota nykyään kutsutaan porariksi. Me asuttiin Rautalammin pitäjässä. Kotimme nimi oli Heintaival, siellä oli pienehkö mökki. Isä rakensi kivinavetan, jossa oli myös hevostalli. En muista montako lehmää oli tai pientä karjaa. Hevonen oli kuitenkin hyvä, muistini mukaan.

Isästäni minulla on viimeinen muistikuva sellainen, kun hän istui penkillä ja tyynnytteli Toivo-nimistä poikaa, joka on kolme vuotta minua nuorempi veljeni. Sen jälkeen isä tietenkin joutui sairaalaan, ja lääkäri oli kertonut, että hänellä on maksarevähtymä. Todennäköisesti oli kuitenkin syöpä, jota ei siihen aikaan tunnettu. Tähän hän menehtyi.

 Meiltä lapsilta meni isä, perheen elättäjä. Voi vain kuvitella, millaiselta on tuntunut äidistä, kun jäi seitsemän (7) lasta ja velkainen mökki. Siinä meni hevonen, lehmät tietenkin. Kunta lunasti pilkkahintaan mökin maineen, ja meidät lapset sijoitettiin huutolaisiksi ympäri pitäjää, lukuunottamatta vanhinta poikaa, Rikua, joka kelpasi jo rengiksi.

 

            Leski Anna Korhonen sai kaksoset, heinäkuussa 1931

Reinon kuoleman jälkeen Anna synnytti Rautalammin Kunnalliskodissa kaksoset, Sirkan ja Mikon. Se tapahtui 16.7.1931. Syntyivät Sirkka ja Mikko Rossi - äitinsä mukaan Rosseja.

Tiedetään, että kaksosten isä on ollut Annan appiukko, Reino-vainaan isä, Riähkä-Uaku, August Korhonen. Omissa muisteloissaan Sulo kirjoittaa, kuinka hän isänsä puolelta muistaa isänsä isän, "jota salassa hänen kuulemattaan kutsuttiin Riähkä-Aukuksi, koska hänen oikea nimensä oli August Korhonen, ja hän oli isäni Reino Korhosen isä, siis  minun pappani." 

Riähkä oli syntynyt 1859, ja hän kuoli  Käpyniemen torpassa 78-vuotiaana vuonna 1937. Koska Reinon äiti oli kuollut jo 1900, oli Riähkä mennyt uusiin naimisiin Eriikka (Riikka) Laatikon kanssa 1910. Luonnnollista oli, että Reinon ja Annan lapsille tästä Riikasta ehti tulla mummo. Riikka kuoli vuotta ennen Riähkää eli 1936. 

Sirkka luovutti suoraan synnytyksen jälkeen Mikon pois kasvattilapseksi. Sirkan Anna sai pitää. 

Sirkka sai jäädä äidin luo. Heinäkuussa 1937 heti Riähkän kuoleman jälkeen Anna meni naimisiin Aapeli Pulkkisen kanssa, ja asettui asumaan Uupuneenmäelle kunnan omistamaan vuokramökkiin. Sirkka oli silloin 6-vuotias ja mökissä asuivat myös Aapelin äiti ja koko joukko velipoikia.

Annan ja Aapelin naimisiinmenon aikoihin mökissä vieraili Annan Elisa-sisko Amerikasta.

Anna-mummon ajatuksena oli ollut, että hän luopuisi myös Sirkasta, ja että Elisa veisi hänet mukanaan. Sirkka on muistellut, kuinka hän matkatavarat pakattuna kävelee Liisa-tädin kanssa linja-autoon aloittaakseen pitkän matkan. Samassa Äiti-Anna on kuitenkin itkien rynnännyt autoon ja perunut Liisalle antamat sanat. "Kuka minua täällä hoitaa, jos sinä viet Sirkan?"

1937. Amerikan täti olisi halunnut sisarensa tyttären, Sirkan mukaansa.

Aapeli Pulkkinen kuoli 22.10.1940. Sirkka muistaa kuolinpäivän kuin eilisen, sillä se mullisti Annan ja tyttären elämän. Kun tieto Aapelin kuolemasta tuli julki, haki kunta mökistä lämmitysuunin pois, laittoi siis mökin kylmilleen. Oli lokakuun loppupuoli, ja Sirkan koulunkäynti Liimattalan kansakoulussa kesken. "Häpesin, kun haisin siellä savulle." Koska kotimökissä ei ollut enää uunia, piti keittää ja lämmitellä pihalle kyhätyn nuotion ympärillä.

Perheen parhaaksi Anna kuitenkin pääsi jonkin ajan kuluttua Sääksjärvelle Leivon taloon karjanhoitajaksi; lehmiä oli kolme. Isäntä oli Otto Leivo, yksinäinen mies, jonka talossa oli hyvä olla ja asua. Sirkka kävi kansakoulun 2. luokan Liimattalassa. Koulu oli sama, mitä 20-luvulla syntyneet Sulo ja Toivokin olivat käyneet. 

Samoihin aikoihin kun Annan Aapeli- aviomies kuoli (1940), oli Annan velimies, "Hannes-eno" Helsingissä niin ikään menettänyt vaimonsa.  Amanda Rossi oli kuollut. Niinpä Johannes oli ottanut yhteyttä Savossa asuvaan Anna-siskoonsa, ja pyytänyt tätä luokseen auttamaan. Hanneksen nuorimmat pojat, Eero ja Tuure, olivat 7 ja 11-vuotiaita silloin. Koska Hannes pyysi, Anna lähti "piiaksi veljellensä" - edellisestä Helsingin reissusta olikin kulunut jo aikaa. 

Sirkan muistikuvan mukaan Anna ja hän asuivat enolla vuosina 1941 ja 1942. Kartanon rouva olisi halunnut laittaa Sirkan kouluun, mutta siitä ei tullut mitään. "Minulta jäi yksi vuosi väliin, sanoi Sirkka. Koulu olisi ollut ruotsinkielinen. 

Mökki jossa Hannes ja Anna lapsineen Helsingissä asuivat, oli kahden perheen käytössä ollut ns. muonamiestalo. Sirkka muistele, että sittemmin Annan ja Hanneksen välille syntyi erimielisyyksiä ilmeisesti huushollin pidosta. 

Niinpä Anna palasi Savoon. Hän lähti 1943, pääsi takaisin töihin Otto Leivolle ja lähetti 12-vuotiaan Sirkan Kerttu-tyttärensä tykö Haukiputaalle. 

Anna Pulkkinen ja tyttärensä Sirkka Rossi

Anna-mummon tytär, Aada Kerttu, eli Kerttu Korhonen, s. 17.3.1917 Suonenjoella, kuoli 30.1.1952 Haukiputaalla.Toimi SOK-osuuskaupan kauppa-apulaisena Martinniemessä. Kertun (ja maalarimiehensä Ahti Näpän) hauta on Haukiputaalla. Tämä on se Kerttu, jonka tykö äitinsä Anna lähetti Sirkka-tyttären (rippikouluun 1946 - ) siihen aikaan, kun Kerttu kahden tyttären äitinä kävi töissä Martinniemen kaupassa, ja sai kaksi tytärtä, 1946 Eiran ja 1949 Katin.  

Anna Rossi, Etelänmummo  Rautalammilta, avasi silmäni ja sydämeni valokuville.  

Mummon perinne elää, mummo ei.  Hän jätti muistonsa valokuvina.

Kirjoitin ensiversion Anna-mummon  (Anna Rossi, 1890 - 1976) elämästä jo 2011. Se oli aikaa, jolloin aloittelin sukujeni ihmisiin tutustumista. Ensimmäisen tarinani aineksina käytin vain omia ja lähisukulaisteni muistoja. 

Näin.

Annan lahjaksi saatu elämä oli työntekoa, isoihin ratkaisuihin tyytymistä, luopumista ja köyhyyttä. Hän saavutti korkeaan 86 vuoden iän eli säilytti pitkään hyvän terveytensä. Muistan hänen tanssineen 80-vuotisjuhlissan Toivo-poikansa luona Riihimäellä. Anna-mummo osasi laulaa heleällä äänellään, hänen käsialansa oli kaunista, hän oli pienikokoinen, lempeä, myönteinen ja kiltti ihminen.

"Mummo ei koskaan käynyt Lapissa, minne hänen Sulo-poikansa oli 50-luvulla päätynyt ja perheen perustanut. Sulo-isäni sen sijaan käytti meitä lapsia Anna-mummon luona kesälomamatkoilla, joita teimme 1960-luvun "lättähattujunilla" Torniosta Suonenjoelle; myöhemmin 70-luvulla menimme "etelään" isäni Toyota Corollalla.

Vaikka Anna-mummo ei minulle Sulon tyttärenä juurikaan muistellut omaa elämäänsä, ei muistellut eikä muistuttanut, olen yhä edelleen kiitollinen hänen mielenkiintoisesta valokuva-albumista. Jo lapsena totuin kotona valokuvaavaan Vieno-äitiin, mutta että Mummolla oli tallessa paljon kuvia elämästään ja ennen kaikkea omasta perheestään, esimerkiksi Amerikkaan muuttaneista siskoistaan ja velimiehestä!  

Hän oli hyvin kiinnostunut valokuvista, ja muistan hänen ostaneen minullekin oman albumin. Hänen albuminsa kannen takana lukee lause: "Kun kirjat hukkuu, niin kannet jää, ja kansissa säilyy muistot nää."