27 maaliskuuta 2012

Kuvia ja kirjoituksia kirjakahviloista ja -piireistä.

Kirjakahvilan avoin ovi Suomen Turussa.




















Lauri Viidan lapsuudenkoti, nyk. Lauri Viidan museo, Tampereen Pispalassa. "Naapuri" tunsi kirjailijasta kertovat tarinat!





Se mitä toivoisin kirjailija Lauri Viita -museoon, ovat hänen kirjansa, olipa niitä hänen lapsuuskodissaan tai ei.
















Kangasalan Lepokoti on unohtumaton paikka; se on täysihoitola, jossa on "harrastettu kulttuuria sadan vuoden ajan. Talo on elävän kulttuurin koti, joka tuntee esimerkiksi suomalaiset kirjailijat tarinoineen ehkä paremmin kuin he tuntevat itsensä. Kävin siellä (2012), ja alla vierailuni innottamana "lisäinfoa" Lehtosesta.



                 








Kangasalan Lepokoti - Suomen kulttuurihistorian tiivistymä Pentti Saarikoskesta Jean Sibeliukseen. Kuvassa talon nykyinen "sielu", Lepokoti-säätiön jäsen, JUSSI LEHTONEN.



Tässä suora lainaus osoitteesta http://smkk.vuodatus.net/page/Johtokunta2012 . Sivustolla Suomen Maakuntakirjailijoiden johtokunnan jäsenet esittelevät itsensä.

Jussi Lehtonen, Kangasala:

Vuonna 2010 tuli kuluneeksi sata vuotta Leo Tolstoin kuolemasta. Muistopäivä on melkein sama, jona tuli kuluneeksi sata vuotta Kangasalan Lepokodin toiminnan aloittamisesta. Kangasalalainen matkailuopas ja maakuntakirjailija Jussi Lehtonen, 55, liittyy monin säikein niin Jasnaja Poljanan patriarkkaan kuin kotikuntansa historialliseen, nykyisin huomattavana nähtävyytenä toimivaan täysihoitolaankin. 

 Näin Jussi itse muistelee.

"Kerran 14-vuotiaana, ollessani vielä lainaston lastenosaston asiakas, saavuin etsimään nuorten seikkailukirjoja Tampereen tuolloin vielä kosken partaalla sijainneeseen kirjastoon juuri sulkemishetkellä. Koska aika oli tiukalla, päätin silmät kiinni umpimähkään poimia vaan jonkin kirjan ja lukea sen, oli se mikä tahansa. Sormeni osui pieneen osastoon, joka oli otsikoitui "Nuorille aikuisille." Pidin lukemislupaukseni, maailmani mullistui ja sillä tiellähän tässä ollaan yhä.

Kirja nimittäin oli Leo Tolstoin "Ylösnousemus". Myöhemmin olen sitten pitänyt venäläisistä klassikoista, Tolstoista ja kumppaneista montakin yleisöesitelmää tuolla Tampereen vanhalla kirjastotalolla ja myös Kangasalan Lepokodilla. Ja yhden esitelmän Keski-Suomen kirjailijatalollakin Jyväskylässä.
Kangasalla ajauduin matkailuoppaaksi ja sitä tietä esittelemään paljon varsinkin Kangasalan Lepokotia. Katsoin velvollisuudekseni myös ryhtyä toimimaan aktiivisesti tuon kulttuurikohteen jälkipolville pelastamisessa suuresti kunnostautuneessa lions-klubi Kuohussa eli "Lepokodin leijonissa."
Tavallaan opastustyöni sivutuotteina on singahtanut  varsin suuri osa noin parista sadasta laajahkosta lehtiartikkelistani. Varsinkin ilmaisjakelulehti Itä-Pirkanmaassa (levikki noin 40 tuhatta) ilmestyneet noin 120 juttua ovat käsitelleet Kangasalaa, ja usein myös sen Lepokotiin liittyviä tunnettuja kulttuurihenkilöitä.

Tätä kirjoitettaessa minulla on kesken "Palkittu Paavikko"-niminen artikkelisarja Paavo Haavikosta. Hieman olen harjoittanut myös kirjallisuuskritiikkiä kirjoittaen hyviä arvioita mm. jäsentemme Klaus Elovaaran ja Olavi Horsma-ahon töistä.
Viidestä kirjastani neljä perustuvat aika paljon Kangasalan ja Lepokodin aihepiireihin. Pääteoksenani pitäisin kuitenkin "universaalisempaa" kirjaani "Mutta sehän on Sibelius". Siinä ei juurikaan puhuta Lepokodista, vaikka...Niin, totta kai se Sibeliuskin siellä Lepokodissa kävi, ettei sen puoleen.

25 maaliskuuta 2012

Ilmansuunnat hukassa

Aho, Antti J. ja Aili. Amerikassa piikana ja keltanokkana. (WSOY, 1929)

Olen kiinnostunut kaikesta, mutta kirjojen suhteen ehkä enemmän vanhemmista kuin aivan uusista. Syy on se, että uusin usein tarjoaa tarinan aikamme "pintavaahdoista", kun taas vanhemmalla kirjalla on aina tarjottavana etäisempi näkökulma tähän hetkeen. Kirjat ovat aikansa lapsia, sitä alkulauseillani tarkoitan.

Tällä hetkellä luen Ahon pariskunnan tarinaa heidän Amerikan matkaltaan. Kirja on painettu vuonna 1929, se alkaa esittelyllä ja päättyy hauskasti loppuvetoon. Amerikan kuvaksista olen erityisen kiinnostunut, koska ensimmäinen isäni lähisukulainen (täti) lähti Amerikkaan 1910, ja koska suurin osa isäni sukulaisista yhä edelleen asuu siellä.

Kirjan esittely alkaa hauskasti: "Tätä kirjaa kyhätessämme olemme jakaneet työn siten, että..."
Loppuveto puolestaan on mahtava yhteenveto Amerikan matkan tuomisista tyyliin: "Emme tuoneet konekulttuurin ihailua, liikemiestaidon salaisuuksia, keksintöjen viimeisiä saavutuksia, emme edes omaa autoa, joita Amerikassa sanomalehtipojatkin ostavat säästörahoillaan."

Ahojen kirja on ihastuttava matkakertomus. Pariskunta tiivistää  taitavasti matkatuomiset ikään kuin he todellakin olisivat ymmärtäneet, mitä lukija saattaa odottaa hyvältä matkakirjalta. Rouva Aho teki Amerikassa "kliinaustyötä" eli samaan aikaan kun hänen miehensä opiskeli, rouva teki töitä piikana. Pariskunnan mielestä heidän työnsä opettivat, että "jos Suomessa työskenneltäisiin niin tarmokkaasti, keskitetysti ja antaumuksellisesti kuin Amerikassa, niin silloin saisimme täällä ihmeitä aikaan. Maamme kukoistaisi taloudellisesti, ja tieteemme veisi kulttuuria eteenpäin nopeassa tahdissa."

Seurustelu ihmisten kanssa opetti Ahoille, että "luonnollisuus ja toverillisuus erilaisten yhteiskuntaluokkien välillä on mahdollista ja tekee yhteiselämän onnellisemmaksi ja hedelmällisemmäksi." Erityisesti opiskelija Aho oli oppinut, että julkiset väittelyt ja ajatuksen lausumisen vapaus selventävät käsitteitä ja edistävät yhteisymmärrystä toisin ajattelevien välillä.

"Aivomyrsky keväisellä Saarisellä" seminaareineen lienee osa tämänpäiväistä kansainvälisyyttä Suomessa. Antti J. Aho oli kokenut kansainvälisyyden Amerikassa niin, että "amerikkalaiset ovat vapautumassa sadanprosentin amerikkalaisuuden itsetyytyväisyydestä ja ymmärtävät jo ehkä selvemmin kuin muut kansainvälisten sivistysrientojen välttämättömyyden ihmiskunnan jatkuvalle, menestykselliselle kehitykselle korkeata päämääräänsä kohti."

Loppuvetonsa lopuksi Aho kirjoitti, kuinka hän oli Amerikassa kokenut vapauden ja veljeyden soveltamisen  sekä teoreettisissa että käytännöllisissä asioissa, nimenomaan uskonnollisissa. Matkatuomisinaan hänellä oli usko, että "olemme astumassa uskonnolliseen ja henkiseen vallankumoukseen, jolloin tullaan uudelleen arvioimaan kaikki arvot, joita ihmiskunta on pitänyt lopullisina enemmän kuin kahdentuhannen vuoden ajan."
Modernissa, muuttuneessa maailmassa elävänä pidän 1920-luvulla kirjoittaneen Ahon ajatusta arvojen uudelleen arvioimisesta hyvin hyvänä.
Ahon matkakirjan loppuveto on siis täynnä painavaa asiaa, hiottuja ajatuksia ja arvokkaita matkatuomisia, jotka herättävät kunnioitukseni ja ajatukseni, ja joita sain linkitettyä tämänpäiväiseen suomalaiseen elämänmenoon myös. Toisaalta kirja kuvailee hauskasti, elävästi ja eniten käsin kosketeltavia asioita, kuten liikkumista sen ajan "subwayssa", keittiötöitä rabbin perheessä, liikepalatseja, "kymppisentin filiaaleja (10 cents stores) ja niin edelleen.

Lopuksi kirjoitan kuitenkin ilmansuunnista. Jostakin syystä minulla on käsitys, että ennen vanhaan kaikki suomalaiset tunsivat ilmansuunnat  ja osasivat käyttää niitä. Ihmiset oppivat luonnostaan liikkumaan metsissä ja erämaissa käyttämällä ilmansuuntiin liittyvää hiljaista eli itsestään selvää tietämystään. Nykyajan suomalaiset sen sijaan eivät enää aseta "puusänkyään eteläseinän ikkunan länsipuolle" vaan seinänvierustalle. Nykypäivän Suomessa ei kaupungeista tai taajamista löydy ilmansuunnista kertovia opasteita edes nimikylteissä - no, olkoon Pohjois-Haaga poikkeuksena, mutta missä on Pohjois-Haagassa pohjoinen, kysyn vain!

Ahojen kirja sai minut pohtimaan, kuinka kauaksi olemmekaan vieraantuneet luonnosta ja havaintojen tekemisestä. Ei ole ikään kuin aikaa eikä käyttöä sille tietämykselle, mitä luonto tarjoaa.

Kirjoittajana Aho oli "oman aikansa, 1900-luvun alun, lapsi". Koska hän käytti kirjassaan runsaasti ilmansuuntiin perustuvaa kuvausta, voin tehdä johtopäätöksen, että hänen aikansa ihmiset todellakin tunsivat ilmansuunnat. "Aho kirjoittaa: "Jatkoimme matkaa länteen päin. Katu loppui. Taas länteen päin - kaupat harvenivat. Kuljimme vieläkin länteen. Eteemme aukeni mahtava Hudon-joki."

Itselleni on päivän selvää vain pohjoinen silloin, kun katson kotini pohjoispuolen ikkunasta ulos. Serkkuni Sandi tuli USA:sta meille. Yksi monista hänen kysymyksistään eri tilanteissa on kuulunut: "Missä on pohjoinen?"  Amerikan tuliaisenaan hän on siis tuonut mahdollisuuden oppia uusia asioita itsestäni. Ja kun Antti ja Aili Aho vielä kirjansa avulla auttoivat minut oivaltamaan ilmansuuntien olemassaolon, niin nyt vain töihin. Opettajana on niin hauska ja helppo oppia uutta: opettamalla opin eniten itse. Siitä se lähtee!

18 maaliskuuta 2012

Evakossa äidin ja siskon kanssa

Stina Katchadourian: The Lapp King´s daughter. A family´s journey through Finland´s wars. 2010.

Lapsi evakkomatkalla ensin köyhässä Lapissa (Ylitorniolla) ja sitten Paratiisi-Ruotsissa (Luleåssa)

Stina Katchadourian on amerikansuomalainen kirjailija, joka on kirjoittanut mielenkiintoisen muistelmansa suomalaisten vanhempiensa, Nunni ja Lale Lindforsin, muistolle.
Kirja perustuu hänen suomenruotsalaisten vanhempiensa väliseen kirjeenvaihtoon, jota nämä kävivät koko toisen maailmansodan ajan. Kirjaan liittyy myös lähdeluettelo, josta löytyy sekä muita muistelmia tuolta ajalta että muutama tutkimus. Muistelmista haluan mainita Irja Wendischin vuonna 2002 julkaistun  "Tohtori Conzelmannin sotavuodet Lapissa.". Tutkimuksista mainitsen Maria Lähteenmäen "Terra Ultima. A short History of Finnish Lapland", vuodelta 2006."

Kirja "The Lapp King´s Daughter" on julkaistu vain englanniksi (ja ruotsiksi), ja sitä harmittelen, sillä näennäisestä lukemisen helppoudesta huolimatta haluaisin kokea juuri tämän kirjan suomeksi. Tämä kirja ehdottomasti ansaitsisi tulla käännetyksi suomen kielelle, onhan kysymys tarinasta, joka puhuttelee eniten suomalaisia asianosaisia. Kirjailijan englannin kieli ei ole vaikeata, silti minua vaivaa tunne, että en pääse pintaa syvemmälle; ymmärrän tapahtumat mutta minussa ei käynnisty sitä prosessia, joka on hyvän lukukokemuksen edellytys.

Lapsen näkökulma tekee tarinasta kuitenkin ehdottomasti kiinnostavan ja hauskankin; ja se, että Stinan omat muistot liittyvät erityisesti Lapin sotaan. Kirjan parasta antia ehdottomasti on kuitenkin se, että Stinan vanhempien kirjeenvaihto toimii kirjassa dokumentin tavoin. Vanhemmat olivat jatkuvassa kirjeyhteydessä, ja Stinan isä kirjoitti ikään kuin sotapäiväkirjaa vaimolleen, joka oli sodan käänteistä kiinnostunut sen lisäksi, että toimi evakkomatkallakin vapaaehtoisena auttajana, ja kirjoitti näistä kokemuksistaan miehelleen Helsinkiin. Ensimmäistä kertaa muistelmia lukiessani koin, että sain sellaista luotettavaa tietoa itsellenikin tärkeistä asioista, mitä sisäpiiritiedoksi voisi kutsua.

Kun Lapin sota syksyllä 1944 puhkesi, myös äitini (s.1930) joutui jättämään kotinsa ja pakenemaan perheensä kanssa Ruotsin puolelle. Kotikylälläni Sieppijärvellä asuu vielä paljon naisia, jotka muistavat lapsuutensa evakkolapsen silmin. Evakuointimääräys koski  koko Lapin 168 000 siviiliä.


Ruotsi, Sundsvall, Juniskär, 1944.
Kuvassa takana keskellä ovat äitini Vieno, hänen äitinsä Aili Vaattovaara (vas.) ja äidin sisarukset Helliriika, Aatos, Aira ja Nanni kuvattuina evakossa Juniskärissä. 














Stina kirjoittaa evakuointimääräyksestä kirjassaan jota kuinkin näin:

"Mannerheim kutsui luokseen Presidentinlinnaan Kaarlo Hillilän, joka oli sekä Suomen sisäministeri että Lapin läänin maaherra. Helsingissä Mannerheim ilmoitti Hillilälle päättäneensä evakuoida koko Pohjois-Suomen väestön ja kehotti Hillilää kirjoittamaan määräyksen. Ministeri kirjoitti eikä asiaan kulunut montaa minuuttia. Tämän jälkeen Hillilä sai tehtäväksi valita ne ihmiset, jotka organisoivat Lapin evakuoinnin. Lyhyt tapaaminen päättyi siihen, että Mannerheim ilmoitti lähtevänsä heti junallaan Päämajaan." (vapaa suom. /K.G.)

Stina puolestaan joutui jättämään Helsingin Kulosaaren kotinsa äitinsä ja siskonsa kanssa silloin, kun jatkosota syttyi ja Helsinkiä pommitettiin. Perhe asettui ensin perheen isän toimesta Suomen Lappiin, Ylitorniolle. Kun Lapin sota puhkesi, heidän oli muiden ylitorniolaisten ihmisten tavoin ylitettävä raja, ja paettava Ruotsiin.

On puhuttelevaa löytää kirjasta monen pienen ruotsalaisen evakkopaikan nimi, kuten Lycksele, Dorotea, sillä nuo nimet kuulostavat tutuilta evakkonimiltä.

Tiedän palaavani Stinan kirjaan vielä monesti. Tämä on kirja, joka antaa erinomaisen kuvan koko Suomen sotavuosista (1939-1944). Olen niin iloinen siitä, että olen vihdoinkin löytänyt kirjan, jossa myös meitä lappilaisia muuttanut Lapin sota nähdään osana kokonaisuutta. Olen lukenut monia muistelmia evakkoajasta, muistelmat ovat olleet siis omakohtaisia. Stinan kirjaa arvostan siksi, että se tarjoaa ikään kuin ulkopuolisen mutta niin omakohtaisen kuvan Lapin evakkoajasta ja siitä, minkälaista elämä Suomessa kaiken kaikkiaan oli silloin, kun olemassa olomme edellisen kerran oli vaakalaudalla.

Toivon kirjan löytävän paljon lukijoita. Ilman suomennosta tämä ei ole mahdollista Suomessa.

11 maaliskuuta 2012

Kalevala on rohki vaikea kirja käsittää (ainaki aluksi).

Koirien Kalevala
on niin hyvä! Ja
Mauri Kunnas
on tehnyt niin monta hyvää palvelusta kaltaisilleni mummoille, jotka haluavat lukea ääneen Kalevalaa pienille lapsille. Alkuperäisen opuksen teksti on täynnä vaikeita sanoja ja vaikeata runomittaa, se ei ole selkokieltä. Itse en vielä lukiossakaan löytänyt itsestäni Suomen kansalliseeposta. On siis helppo ymmärtää sylissäni viihtyvää 1-vuotiasta Väinöä; koska hän ymmärtää Koirien Kalevalan kieltä, hän nauttii kuuntelemisesta ja jaksaa pysyä uteliaana lukutuokion ajan.



Koirien Kalevala ja aukeama Ahti Lemminkäisen yrityksestä pyydystää Hiiden hirvi. Kuvassa mummo lukee tarinaa 1-vuotiaalle Väinölle. "Ja niin Lemminkäinen teki hirven itse. Pään hän pani pökkelöstä, sarvet pajun haarukasta, seipäistä sääret ja keskiruumiin sammaleista ja nahkapussista."



Olen tätä nykyä noin 55-vuotias lukija. Väitän tehneeni Kalevalan kanssa töitä useamman vuosikymmenen. Olen aina halunnut löytää itsestäni kansalliseepoksemme idean. Olen siis halunnut ymmärtää Kalevalan tarinat. Ajoittain lienen ollut lähellä käyttämällä sitä konstia, että kylmän rauhallisesti vain keskityin esimerkiksi Kantelettareen ja jätin muut tarinat rauhaan.

Olen jonkin verran kirjoittanut käyttämällä kalevalaista runomittaa. Sekin on ollut yritykseni päästä sisään Kalevalan tarinoihin. Runomittaa tosin käytin kuin pelimanni ikään - kirjoitin luottaen kielikorvaani, ymmärtämättä mitasta muuta kuin oman tuotokseni lopputuloksen asteikolla hyvä-huono.

Yhtenä kesänä käytin lapsiporukkaa Savonlinnassa, sillä Savonlinnan Oopperajuhlat aloitti lastenoopperoiden sarjan vuonna 2004. Jaakko Kuusiston ooppera Koirien Kalevala oli sarjan ensimmäinen, ja sen halusin itse nähdä, ja samalla jakaa kokemuksen lasten kanssa. Ooppera ei sekään pystynyt avaamaan lukkojani teoksen suhteen, mutta sehän ei ollut Kalevalan vika.

09 maaliskuuta 2012

Lapin rakennusperinteen vaalimisesta

Käsissäni on kirja nimeltä Lapin rakennusperintö. Sen julkaisija on Lapin läänin rakennusperinne ry.
ja julkaisuvuosi on 1984. Yhdistys puolestaan on jo vuonna 1974 perustettu pitämään huolta vapaaehtoisen kulttuurityön nimissä Lapin rakennusperinteen vaalimisesta. Itseltäni kesti siis melkein 40 vuotta "löytää" kirja ja yhdistys siitä huolimatta, että muistan lukeneeni asiasta sanomalehdestä.

Tämän aamun Lapin Kansasta luin otsikon "Valistustalon purusta valitus hallinto-oikeuteen". Valistustalo rakennettiin Rovaniemelle vuonna 1958, ja aluksi tiloissa toimi VPK ja urheiluseuroja. Parhaiten talo tunnetaan kuitenkin "legendaarisena tanssipaikkana", vaikka itse en olekaan Valsalla koskaan käynyt. Vuodesta 2004 alkaen Valistustalon on omistanut Lapin yliopiston ylioppilaskunta. Nyt omistaja on saanut Rovaniemen kaupungin ympäristölautakunnalta purkuluvan (8.2.2012). Päätöksestä on kuitenkin valitettu. Ja se on mielestäni hyvä asia!

Lapin Ely-keskus (elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus) sanoo valituksessaan, että Valistustalon rakennuksesta ei ole purkamisluvan yhteydessä tehty rakennushistoriallista selvitystä. Valituksen mukaan purkaminen hävittää perinne- ja kauneusarvoja. Olen siis valituksen puolella. Yllättynyt olen vain Ely-keskuksen roolista valittajana. Mielestäni on kumma juttu, ettei Rovaniemeltä löytynyt ensimmäistäkään yhdistystä, joka olisi tullut esiin puolustamalla Valistustalon arvoa rakennuksena.

Lapin rakennusperintö -kirjassa on huomioitu myös Rovaniemen rakennettu ympäristö. Kirjassa on nimeltä mainittuja rakennuksia yhteensä noin 24; tunnistan niistä muutaman sijoittaakseni ne nykyisen kaupungin keskustaan (Marttiinin Puukkotehdas, Rovaniemen Postiautovarikko). Kirjaan ei ole "mahtunut"
Valistustaloa eikä se minua yllätä; 80-luvulla ei varmaankaan annettu erityistä arvoa 50-luvun lopulla rakennetuille taloille.

Lapin rakennusperintö -kirjassa kulttuurihistoriallisesti ja ympäristöllisesti merkittävien kohteiden jaottelu on muodostunut seuraavaksi:

1. maisemalliset kohteet, esimerkiksi maanviljelysmaisemat
2. alkutuotannon rakennukset ja rakennusryhmät
3. taajamien rakennukset ja rakennusryhmät
4. elinkeinoon littyvät kohteet
5. sivistystoimeen ja hallintoon liittyvät kohteet, seurantalot ja koulut
6. kirkolliseen toimintaan liittyvät kohteet
7. huvilat, kartanot, puistot sekä istutukset
8. sodankäyntiin liittyvät kohteet
9. liikenteeseen liittyvät kohteet, kuten kestikievarit, rautateiden alueet
10. museaaliset kohteet, myös henkilöhistoriaan liittyvät kohteet, muistomerkit
11. muut kohteet, esimerkiksi rajakivet, kiinteät muinaisjäännökset

Jaottelu on kattava ja toimivaksi tehty. Jaottelu ei mielestäni ole ollut käytössä tai muistissa siinä vaiheessa, kun on valittu kirjaan tulevia kylän tai kaupungin kohteita. Ylitornion kunta on aika hyvin edustettuna kirjassa. Tästä huolimatta huomautan ja valitan sitä, että yhdeksi Ylitornion maisemalliseksi kohteeksi ei ole kelvannut Raanujärven Säikkärä! 

Säikkärästä löytyvät sekä perinteinen maanviljelysmaisema että alkutuotannon rakennukset riihineen ja pajoineen. Olen kerännyt kaiken muistitiedon (haastattelut: Onni Granat) Säikkärän (ja Kariniemen) asutushistoriasta, joka sai alkunsa 1800-luvun ensimmäisinä vuosina. Kunhan saan vielä kuvattua kaikki rakennukset erikseen ja yhdessä ja kunhan saan muistiinmerkittyä tilan rakennuksia koskevat tiedot, aion lähettää näkemykseni eteenpäin sille taholle, joka toivottavasti päivittää kirjassa esiintyvät Lapin rakennusperintöön liittyvät tiedot.

Iloisesti yllätyin, kun luin Meltosjärvellä sijaitsevan Mäkiniemi (22.100, sivu 242) -nimisen päärakennuksen esittelyn. Tekstin seasta löytyi lause: "Pirtissä on Kranatin Roopen tekemä muuri."  Onpa hauska tietää, että muistitietoa on arvostettu maininnan verran. Toivottavasti muuri on edelleen kunniaksi tälle Roopelle (1866-1934), jonka perheeseen avioliiton kautta nyt kuulun.


Alla olevat rakennukset eivät liity Roope Granatin perheeseen. Rakennukset ovat osa Säikkärää, ja Säikkärä rakennuksineen ja maisemineen on mielestäni erittäin hyvä esimerkki Raanujärven perinnemaisemasta. Vaikka näissä kuvissa maisema ei tule esille, halusin julkaista muutaman otoksen olemassa olevista rakennuksista.



 
























Sieppijärvenkin kylän osalta kaipaan kirjaan lisää esimerkkejä rakennuksista, jotka edustavat perinne- ja kauneusarvoja. Tällaisia kohteita mielestäni ovat esimerkiksi Sieppijärven Sisun urheilutalo, Sieppijärven koulu, entinen kunnantoimisto paloasemineen, Sieppijärven kirkko, vanha hautausmaa ja Jalmari Vaattovaaran sankaripatsas, jonka Sieppijärven Lotat vuonna 1930 lahjoittivat Kolarin seurakunnalle. Myös Puustelli, ja tullivartijoiden käytössä (1916-1917) ollut vartiokoppi kuuluvat mielestäni kylän rakennusperintöön.


Vartiokoppi Sieppijärven rannalla.

Kuva löytyy myös Routalattiat-kirjasta sivulta 156.