Kirja-arvostelun kirjoitti,
Hannu Korhonen
Orimattila
Peiliin katsomisen paikka on monitahoinen ja ‐tasoinen kirja.
Se on sukututkimus, pitäjänkirja,
kotiseutuhistoria ja henkilökohtainen tilitys.
Naiset ovat vahvasti esillä niin kuin nimen
jälkiosa antaa ymmärtääkin.
”Ursulan tyttäret” viittaa nimittäin dna‐sukututkimukseen, äitilinjan haploryhmään U. Se on
suomalaisten toiseksi yleisin ryhmä.
Kirjoittajan tarkempi ryhmä on
U5b1b2, kun minun ryhmäni on
U5a1b1h.
Isänsä puolelta kirjoittaja on
Rautalammin Korhosia, Vaajasalmen päähaaraa, Ruokoniemen
alahaaraa,
samaa kuin minä itsekin: viidennen serkkuni lapsi. Hänen isoisänsä isä
August Korhonen (1859–1937) on mainittu
sukulehtemme Wanhan Tuomaan jutussa
Lisää sotasurmia (WT 2015 s. 39).
Rautalammin
Korhosista tässä kirjassa ei kerrota,
sillä pääosassa ovat
Tornionjokilaakso ja kirjoittajan
äidinpuolen suvut.
Naisiin keskittyminen selittää ehkä myös sen, että tekijä on
kirjailijanimeltään äitinsä Vienon eikä
isänsä
Sulon tytär.
Kirja alkaa yli kahdellakymmenellä henkilökuvalla, kaikki naisia 1500‐luvulta 2000‐luvulle,
piikoja ja
emäntiä,
Torniosta Pykeijaan ja Pajalasta Kolariin.
Kukin niistä on sukulaisuusverkostojen ilotulitus
esivanhemmat ja jälkeläiset selvittäen.
Pitkään joutuu ihmettelemään, mitä tästä oikein tulee, kunnes
viimeisenä henkilökuvana on itse kirjoittaja:
Katariina Vienontytär Korhonen ja hänen aikaa
sitten kuolleelle
äidilleen kirjoittamansa
kirje ikuisen rakkauden taivaaseen.
Vasta siis siinä, kun neljäsosa kirjaa on luettu, kirjoittaja selittää, mitä
peiliin katsominen hänen
sielunelämässään tarkoittaa, ja näyttää, miten lähelle syvimpiä tuntojaan hän lukijansa päästää.
Peiliin
katsomiseen hän palaa kirjassa myöhemminkin siinä tavanomaisessa merkityksessä,
että oman elämän
tapahtumien syitä on usein hyvä etsiä itsestään eikä muista ihmisistä.
Ilmaisun käyttöön saattaa usein
liittyä vielä syyllistävä sivumerkitys.
Peili sopii Katan kirjan vertauskuvaksi toisessakin merkityksessä. Kirja on
taikapeili, parempi kuin
satujen peilit, jotka kertovat tulevaisuuden.
Tämä peili kertoo menneestä, todella tapahtuneesta.
Kun lukija
katsoo siihen, niin
peili ei näytäkään hänen omaa kuvaansa, vaan
väylänvarren vaimon, hänen
elämänvaiheensa, hänen sukujuurensa ja jälkeläisensä.
Peilinä on kirjoittaja ja sen näyttämät
elämänmakuiset kuvat perustuvat hänen keräämiinsä laajoihin aineistoihin.
Juuri tämä
tietojen kokoaminen
yhteen ja siten niiden säilyttäminen tuleville sukupolville on kirjan suurin ansio.
Keräämisessä on ollut valtava työ: tapaamisia, haastatteluja, sekä perinteistä että dna‐sukututkimusta,
aikaisemmin tehtyjä julkaisemattomia sukuselvityksiä,
muistelmia,
sukukirjoja, kyläkirjoja, pitäjänhistorioita
sekä historiaseminaareja Suomessa ja Ruotsissa.
Toinen luku kertoo
Tornionlaakson asuttamisesta aina
800‐luvulta alkaen, ja kolmas luku sen ihmisistä osin nykyaikaan asti.
Näissä jaksoissa pääsee esiin joku
mieskin, esimerkiksi sata vuotta sitten elänyt
Tornionlaakson Äijä Isak Lompolo ja Rautalammin
Särkisalosta jo 1500‐luvun lopulla tullut
Pekka Kolari, jonka mukaan
Kolarin kunta on saanut nimensä.
Muuten teksti etenee edelleen pääosin
naisten henkilökuvien varassa niin kuin tekijä ilmoittaa jo
kirjan
kannessa:
”Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta”.
Kirjoittaja näkee
Väylänvarren tornionjokilaaksolaisuuden omaleimaisena kulttuurina, jonka
perinnölle ei ole eduksi samaistaminen
Lappiin ja sen nykyisten elinkeinojen matkailupainotteisuuteen.
Vanhastaan
yhteydet ovatkin suuntautuneet enemmän länteen nykyisin
Ruotsiin kuuluvalle alueelle kuin
Suomen Lappiin.
Jo keskiajalla alkaneiden vilkkaiden kauppayhteyksien perintönä väylänvarren suvuissa on
saamelaisten ja suomalaisten juurien lisäksi
ruotsalaista, saksalaista ja jopa
valloniverta.
Ja se mikä eniten
yhdisti ja yhdistää osin vielä edelleenkin on
yhteinen kieli, meänkieli.
Vasta
Haminan rauha jakoi alueen
kahtia.
Ruotsin puolella meänkieltä pyrittiin tukahduttamaan vielä edellisen vuosisadan puolenvälin
jälkeenkin. Suomessakin se alennettiin murteen asemaan itsenäisen kielen sijasta.
Neljäs ja viides luku käsittelevät
Kolarin vanhoja taloja ja sukuja sekä
Tornionlaakson historiaa:
Tornion kaupungin ja
Kolarin kunnan perustamista,
Länsipohjan rykmenttiä ja
ruotusotilaita,
seurakuntaoloja sekä
kulttuurihistoriaa,
saamelaisten uskoa ja uskomuksia, ja 1900‐ ja 2000‐lukujen
kirjailijoita myöten.
Vasta seurakuntaolojen kirjavuus saa lukijan ymmärtämään, että
Kolarin aluetta
koskeva perinteinen sukututkimus ei ole ollut yksinkertaista, vaan tietoja on pitänyt pyydellä monesta paikasta, vaikka samoista ihmisistä, taloista ja kylistä on kyse.
Katan kirja on perustavanlaatuinen tutkimus. Sen lukeminen on jännittävä kokemus, sillä
monografiamuodosta huolimatta monet tekstijaksot ovat itsenäisestikin luettavia esseitä.
Ei tarvitse omata
tornionjokilaaksolaisia juuria pystyäkseen nauttimaan
elämän rikkauden kuvauksista.
Kirjassa ei ole hakemistoja, mutta yksityiskohtainen sisällysluettelo
auttaa löytämään etsittävän henkilön, asian tai paikan
suhteellisen helposti.
Lähdeluettelo parine satoine nimikkeineen antaa hyvät viitteet jatkamiseen.
Tämä on
ollut tekijän tarkoituskin, sillä liitteen otsikkona on
”Lähteitä teille, jotka haluatte lukea enemmän.
Lukeminen kannattaa!”
Kirja on mukava luettava myös siksi, että siinä on paljon kuvia, sekä valokuvia että karttoja ja
sukupuita. Kaavioiden tekstit, varsinkin vuosiluvut, ovat kyllä niin pieniä, että niitä vanhempi
ihminen
joutuu tiiraamaan suurennuslasin kanssa. –
Kirjaa voit kysellä suoraan tekijältä:
Katariina Korhonen,
puhelin 044 3624388,
sähköposti:
katakorhonen56@gmail.com
