 |
| Girja Gumpi, sisääntulo. |
KIASMA HELSINGISSÄ on suomalaisten kansallisgalleria eli nykytaiteen museo . Sen sanotaan olevan arkkitehtuurin helmi.
ARS22 avautui Kiasman taideyleisölle, 8. huhtikuuta 2022. Kiasman esittelytekstin mukaan tämä näyttely kansainvälisine taiteilijoineen ja taideteoksineen "luo paikan yhteisille kokemuksille, elämyksille ja yhteisöllisyydelle".
Yksi ARS22:n taiteilijoista on norjansaamelainen Joar Nango taidetilallaan Girja Gumpi.
 |
| Kiasmassa Nangon Kiertävä kirjasto eli Girja Gumpi levittäytyy huoneeseen (kuva) ja Kiasman julkisivulle, ylös rakennustelineiden päälle. Girja Gumpi on kiertänyt poron vetämänä jalaksien päällä. |
 |
| Tästä kohtaa jalaksilla seisova Gumpi (kirjaston koti) avautuu Kiasman julkisivulle. |
ARKKITEHTUURI eli rakennustaide parhaimmillaan osoittaa tilan (rakennuksen) taiteeksi. SUOMEN KANSALLISKIRJASTO on omasta mielestäni kaunein tilataideteos, jonne voin astua sisään, kiivetä ylös ja laskeutua alemmaksi. Tila sallii myös pysähtymisen, asettumisen aloilleni; kirjojen lukemisen ja niiden ihastelun. Kansalliskirjasto (The National Library of Finland) hoitaa alkuperäistä ja siten muuttumatonta tehtäväänsä eli se kokoaa ja säilyttää kaikki Suomessa julkaistut kirjat. Niinpä myös kaikki arkkitehtuurista Suomessa julkaistu kirjallisuus löytyy Kansalliskirjastosta.
TAITEEN VOIMA, esimerkiksi kirjaston voima taidetilana, on itseisarvo mutta sidoksissa kulttuuriimme, kieleemme ja siihen, mitä taiteelta katsojina ja kokijoina haluamme.
Arkkitehti JOAR NANGO kertoo olevansa saamelaistaiteilija Jäämeren rannalta, Norjan Tromssasta; kaupungista, jonka tunnetuin rakennus vieraiden näkökulmasta on Jäämeren katedraali.
Taiteilija Joar Nangolle tärkeä osa saamelaisuuttaan on alkuperäiskansojen arkkitehtuuri. Niinpä hänestä tuli tämänvuotisen ARS22- näyttelyn omaperäinen kirjastonrakentaja. Kiasman julkisivulle, ylös rakennustelineiden keskelle hän on rakentanut SAAMELAISKIRJASTON. Sinne hän on laittanut esille satoja alkuperäiskansojen arkkitehtuurikirjoja ja lukuisia saamelaisesineitä.
Nangon mukaan hänen saamelaiskirjastonsa tehtävä taideteoksena ARS22-näyttelyssä on muistuttaa maailmaa (tai ainakin näyttelyvieraita) saamelaisten olemassaolosta: "Me olemme olemassa!"
_________________________________________________________________________
Taiteilija Joar Nangon uutta luova oivallus kirjastosta taideteoksena sytyttää minut julkaisemaan oman tarinani omasta olemassaolosta
 |
| Täältä saa alkunsa oma tarinani omasta olemassaolostani.Taideteos kuuluu kotikirjastooni. Sen on maalannut kuvataiteilija Oili Marski Korholan kartanosta Rautalammilta. Maalaukseen liittyvä tarina löytyy kirjastani Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta (2019). |
Lapsuudessa kotonani oli pieni, kahden-kolmen hyllyn perhekirjasto. Muistan mitä kirjahylly tietokirjoineen merkitsivät itselleni: se oli se tunne, ettei koskaan aika tullut pitkäksi kotona. Kirjojen tutkimisen myötä kasvoi tunnesuhteeni itse kirjoihin, niiden kuvitukseen, valokuviin, piirroksiin ja kansikuviin. Olin alun alkaen ylpeä vanhemmistani, etenkin äidistäni, joka ymmärsi kirjojen arvon.
Lapsuuskodista siirryin pois siinä vaiheessa, kun aloitin 15-vuotiaana lukion (1971) naapurikunnassa. Omaa ikiomaa kirjastoani olen kasvattanut siitä lähtien eli nyttemmin jo 50 vuoden ajan - vakavahko kirjojen harrastaminen jatkuu edelleen.
Vuodesta 1983 olen asunut Pohjolan Osuuspankilta ostetussa, entisessä syntymäkodissani Sieppijärvellä. Sisätilat, lähes kaikki tilavan kotini seinät yläkerrasta alas kellariin, olen "verhoillut" kirjahyllyillä. Kodistani löytyy (toistaiseksi) lukematon määrä luettuja ja lukemattomia kirjoja. Joka huoneessa on lukemiselle mukava paikka.
Kirjastoni kirjoista olen itse kirjoittanut kaksi tietokirjaa.
Itselleni kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta. Oman olemassaoloni merkitys rakentuu kirjojen maailmaan, ja siitä syntyy minun tarinani omasta taidetilastani. Kotikirjastoni, ja mukanani "maailmalla" kulkevat kirjat muistuttakoot ainakin itseäni siitä, että me olemme olemassa, ja minä olen olemassa! Tästä seuratkoon hyvän ja oikean puolelle asettuminen...
 |
| Tornion kirjasto taidetilanani, marraskuussa 2019. On alkamassa oman kirjani julkaisutilaisuus. Taidetilani rakentuu aina muiden kirjoittajien/kirjailijoiden teoksista. Miksi? Torniossa kirjanjulkaisutilaisuuteni alkoi julistuksella, jonka julkaisen alla. Aiemmin kesäkuussa (2019)järjestin Kolarissa performanssin ensimmäisen julkaisujuhlani kunniaksi. Se järjestettiin osana KulttuuriKolari-kesätapahtumaa entisissä viinakaupan tiloissa. Niinpä kuljetin kotoa paikalle taidetilaani ehdottomasti kuuluvan kirjahyllyn täynnä kirjoja, ja jotakin muuta rekvisiittaa. Toimi! |
Jo oli aika! Jo oli aika saada ylitettyä se kynnys, joka pelotti eniten. Kynnystä voisin kutsua pelkokynnykseksi. Kun julkisuuden pelosta yli pääsin, jäljelle jäi mettäperällä elämiseen liittyviä pelkoja – MUTTAMUTTA sainpa kuitenkin julkaistua sanomisen ja ajattelemisen tarpeesta syntyneen tietokirjan,
Henkilökohtaisella tasolla taiteilija Rosa Liksomia matkin antamalla itselleni tietokirjailijanimen KataVienontytär; mustia aurinkolaseja en "varhaisen Liksomin" tavoin aio käyttää edes tällä ensimmäisellä kirjamatkallani. Ja vaikka kirjoitin kirjani hyvinhyvin, hyvin henkilökohtaisista syistä, on se tällä tasolla vain synteesi siitä, miten kirjat ovat eri yhteisöissä elävien ihmisten kanssa tehneet minusta Kata Vienontyttären.
Jotakin samaa ja yhteistä Katariina Korhosessa ja opettaja Katariina Granatissa ja KataVienontyttäressä lienee, kuten lukevat silmät ja ikuinen ymmärtämisen tarve. Suurin ero liittynee toiseen aivopuoliskooni ja oikeaan käteeni, joka kirjoittaa vahvemmin ja varmemmin. Enää en ole pelkästään objekti eli kohde, Lopultakin tämän kirjan synty teki minusta ihmisiin paremmin luottavan subjektin nimeltä, KataVienontytär. Kirjoitan, olen siis olemassa.
Olen aina elänyt kirjojen maailmassa. Tornionlaakson ja Wanhan Rautalammin savolaissukuja täynnä olevat kasvuympäristöni eivät ole tajuntaani missään vaiheessa räjäyttäneet suuntaan tai toiseen, ei edes akateemiseen. Synnyin älykkäiden, parempaan elämään pyrkivien vanhempien esikoiseksi, jonka kuitenkin piti ensimmäiset ”ns. kepeät kirjastonkirjat” lukea salaa, vaikka vanhempani olivatkin 50-luvun ensimmäiseen vuokrahuoneistoon hankkineet pienen seinähyllyllisen uusia kirjoja. "Koulunkäynti kärsii, kärsii"...muistutti Isä.
Silti. 1950-1960 -lukujen lapsuuttani leimannut kaksijakoisuus teki minusta ensin kirjoittajan ja sitten lukijan. Ja kaksijakoisuus kohdallani tarkoitti sitä tavallista tarinaa. Saadakseni hyväksynnän ja saadakseni hetkellisesti omaa aikaani kirjoille, piilotin kirjoittamisen ja kirjallisuuden koulutehtävieni sekaan. Vielä isona koululaisena opiskelin historian, biologian, uskonnon, kaikki ns. lukuaineet kirjoittamalla kotona tekstit uudestaan omiin vihkoihin. Edelleen opin ja muistan ja ymmärrän kaikki opittavat asiat tekemällä niistä näkyviä graafisia kuvia, sanalinkkejä, sanalistoja.
Kirjat ovat aina mahtuneet maailmaani – edellä taisin vihjata, että otin niitä mukaani ensin salaa tai väkisin. Minun maailmani olisi ollut ja yhä olisi silkkaa hulluutta, jos en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Käsikädessä kirjat ja kirjoittaminen kulkivat lapsesta lähtien. Kun sanon, että kirjaton maailma olisi silkkaa hulluutta, en tarkoita ajatustani vain yhdellä tavalla ymmärrettäväksi – käsitteenä hulluus on moniulotteinen ja - arkiset merkitykset vaihtelevat käyttäjän mukaan.
Kirjojen maailmassa elävää ihmistä voidaan nauraa, lähteisiin perustavan "kirjoittajan" tutkimustyötä voidaan vähätellä. Yksi on kuitenkin ikään kuin jo yhdessä sovittu juttu, ja se on, että se maailma, jossa suurin osa maapallon väestöstä eli meistä elää, on hullu maailma. Vaikka näin ei tosiasissa ole. Mielikuva hullusta maailmasta syntyy, jos ihminen (syystä tai toisesta) kieltää yhteisönsä ihmiset ja tiedon; tai jos ihminen jää yhteisönsä tai meitä koskevan tiedon ulkopuolelle, jos hän nostaa itsensä kaikkien toisten yläpuolelle; jos...
Tietoon, tietämiseen – siis lähdekritiikkiin perustuvan sananvapauden näkökulmasta puolustan kirjaa ja kirjoittajia. "Vanhanaikaisen" sananvapauden perusteet (vastuu ja vapaus) opin runonlaulajien sukuun kuuluvalta isältäni kuuntelemalla, kun hän opetti näin. Isä otti käteensä pienen tulitikkulaatikon, nosti sen nähtäväkseni, näytti laatikon jokaisen kulman erikseen ja sanoi: - Katsopas, Katariina! Voit kirjoittaa tarinan vaikka tulitikkulaatikosta, kun vaihdat näkökulmaa ensimmäisestä kulmasta toiseen, ja siitä kolmanteen. Lopuksi pääset lähelle alkua, kun kirjoitat neljännestä kulmasta käsin vielä sen, mitä sieltä näet!
Moni meistä kirjoittaa - ja kokee olevansa olemassa.
Näin on käynyt minullekin. Aloitin kirjoittamalla juttuja Hämeenkulma-nimiseen paikallislehteen. Kirjoitin vanhoista Kärkölän seudun ihmisistä ja uusista Lappilan kylän tapahtumista. Samaan aikaan "hoitelin" luokanopettajan viransijaisuutta. Ajankohta oli 1979-1983. Kokemus oli pääosin henkistä hyvinvointia ja nuorta minäkuvaani ruokkiva, varsinkin sen jälkeen, kun pyynnöstä toimitin kunnanvirastolle ilmoituksen ”sivutoimen hoitamisesta”. Tänään, tässä ja nyt koen oman kirjani merkityksen itselleni niin suureksi, että ”jo vain uskallan ottaa kantaa”. Minun lääkkeeni on ollut kirja. Maalaislääkäri ja tietokirjailija Kiminkisen resepti on liikunta. Kannatan liikkumista, itsensä liikkeelle laittamista, mutta lempireseptissäni lukee: -KOKKEILE KIRJAA!
Kirjat eivät ihmistä paremmaksi muuta. Kirjojen voima ja salaisuus piilevät siinä, että parhaimmillaan ne onnistuvat puhuttelemaan lukijaansa – ja näin auttamaan peilin tavoin! Kirja sitä paitsi puhuttelee lukijaansa peiliä syvällisemmin ottamalla kantaa kenties juuri niihin asioihin tai näkökulmiin, jotka lukija yllätyksekseen oivaltaa ”omikseen”. Oma jo vuosikymmeniä kestänyt urakkani kirjojen parissa on vihdoinkin antanut myös sitä evästä, jota olen tarvinnut löytääkseni oman itseni ja oman paikkani.
Kovasti vielä virassa olevan opettajuuteni loppusuoralla pohdiskelin, miksi olinkaan kasvanut semmoseksi ja tämmöseksi opettajaksi. Miksi juuri minusta oli tullut se, jota en halunnut omaksi kuvakseni tunnustaa. Miksi juuri minusta tuli eläkkeelle jäävä entinen ope, jota ei yllätetty iloisesti. Ja koska opettajuuteni edelleenkin on osa minuuttani, olen siitä kirjaani kirjoittanut – en tietoa jakaakseni, vaan peiliin katsoakseni.
Jokainen meistä haluaa olla Joku.
Kirjassani minä olen yksi muinaisen Ursulan tyttäristä. Olen tieteen ja geneettisen sukututkimuksen näkökulmasta U5b1b2 -haploryhmään kuuluva, erityisen vanhaa suomalaista perimää edustava nainen, jolla lienee saamelainen motiivi. Kirjani nimeksi olen valinnut sanat: ”Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret”. Peiliin katsominen on itsetutkiskelua. Sitä olen harjoittanut erilaisten tekstien avulla. Ja lukuisten puhuttelevien tekstien avustuksella olen saanut minuuteeni lisää järjestystä, päässyt puheväleihin itseni kanssa, ja löytänyt jopa rumia syitä itsetunnon ongelmiini.
Katteeksi kirjani nimelle keräsin sinne esimerkkitekstejä erilaisilta kirjoittajilta. Hanna Tuohino, vuoden 1999 lukiolainen kirjoittaa Eeva Tikan sanoin Sieluni maisemasta. Mirjam Kälkäjän Kannanotto Tornionjoen pitkään muistiin (1979) rohkaisee sanoilla: ”tänään kantaa ihmisen tarinaa / pitkässä muistissaan”. Pitkän linjan kirjoittaja-kouluttaja, Paula Kourilehto-Vartiainen kertoo Taftihameessaan (2011) Kolarista karusta maasta: -Illalla äiti kirjoittaa kaunolla minun muistikirjaan värssyn, Ruusun sinulle antaisin, vaan mistä minä sen saan, kun Kolari karu maa, ei voi ruusuja kasvattaa.
Suru maailmantilanteesta vaatii pysähtymistä
Suru yhdistää kaikkia ihmisiä, myös lukevia. Siinä on kirjalla tekemistä. Tästä syystä halusin julkaista myös oman muistikuvani lapsuuteni surusta ja pelosta, kun Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille. Tarina löytyy kirjastani.
Erityisen pysähdyttävän lukukokemuksen koin, kun omien vaikeiden vuosien jälkeen tajusin pysähtyä entisen tornionlaaksolaisopettajani, Tage Ranängenin (ent. Airijoen) vuonna 1997 lähettämään kirjaan nimeltä Sveea-emon äpäröistä. Kertomuksia Norrbottenin työtuvilta. Kirja kohtasi minussa kaikkia mahdollisia ihmisen kohtaamiseen ja opettajuuteen ja minuuteen liittyviä pelkoja ja vaikeuksia.Tagen asuntolakokemuksista muistutan lukijoitani myös.
Mitä jos... joku hullu kieltäisi kirjat?
Kirjoittajana ja kirjojen lukijana koen itsetutkiskelun lahjaksi, jonka ihminen joko saa (tai ei saa) kirjallisuudelta ja tiedolta. Meidän olisi siis (aika ajoin) pysähdyttävä.
Koska ”tieto on valtaa” ja ”sotien voittajat” sanelevat jälkeenjääneiden elämisen ehdot, voin vain lainata Sofi Oksasta ja lopettaa kirjasto-asiani siteeraamalla Sofi Oksasta. Arvostan nimenomaan Sofi Oksasen rohkeutta ja rehellisyyttä kirjoittajana. Hänen kirjallisuuteen liittyvä asiantuntemuksensa on aivan omaa luokkaansa; siitä oivallinen osoitus nimenomaan Ray Bradburyn romaanin ( Fahrenheit 451 ) avaaminen tilaisuudessa, jossa juhlittiin sananvapautta.
Näin siis puhui Sofi Oksanen kirjasta,
Ray Bradburyn Fahrenheit 451 kertoo palomies Montagista maailmassa, jossa palomiesten ainoa työtehtävä on kirjojen ja kirjoja omistavien ihmisten talojen polttaminen poroksi. Kun palomies Montag kuulee sattumalta, että ennen muinoin palokunnan tehtävä olikin tulipalojen sammuttaminen, hän ei tahdo uskoa sitä todeksi. Ajatus jää kuitenkin kaihertamaan hänen mieltään ja hän kysyy asiasta kollegoiltaan, jotka pitävät moista väitettä naurettavana ja ottavat esille sääntökirjansa historiallisen katsauksen virkistääkseen Montagin muistia. Katsauksen mukaan palokuntalaitos perustettiin vuonna 1790 hävittämään siirtokuntien englantilaisvaikutteiset kirjat polttamalla. Ensimmäisen palomiehen kerrotaan olleen Benjamin Franklin.
Palomiehet pitävät tätä kaikkea totena, koska he elävät maailmassa, jossa kirjallisuus on kielletty. Ihmiset eivät enää edes osaa etsiä tietoa – tai eivät halua, sillä kirjallisuutta halveksitaan. Faktatietoja kuitenkin välittyy murusina ihmiseltä toiselle suullisen tradition kautta, kuten to-ta-li-ta-ris-ti-ses-sa järjestelmässä on tapana. Nämä muruset saavat palomies Montagin epäilemään vallitsevan järjestelmän tarjoamaa fiktiivistä todellisuutta, joskin kokonaiskäsityksen muodostaminen on hänelle hankalaa. Hän ei pysty analysoimaan tiedon mureniaan.
Vastaava
on täysin mahdollista missä tahansa yhteiskunnassa, jossa vapaata lehdistöä ei
ole, ja käsitys todellisuudesta rakennetaan valtaapitävien propagandan mukaan.
Vaikka Fahrenheit 451 on määritelty dystopiaksi, teoksen maailma on totta monissa maissa myös tänä päivänä. Kiinalaisia, jotka eivät ole kuulleet Tienanmenin verilöylystä, on runsaasti. Egyptiläisiä, jotka eivät ole kuulleet holokaustista, on paljon. Ihminen, joka ei ole kuullut koskaan näistä tragedioista, ei voi uskoa, että ne ovat totta.
