Emma Marinin muistikuvat herättävät minutkin inspiroitumaan kirjoittamisesta - tähän uskon!

Hei, Emma,

kiitos kirjastasi, joka ilmestyi jo 2016. 

Kiitos, että sain käydä sinun ja Pekan tykönä kylässä Rovaniemen kodissanne juuri niihin aikoihin, kun viimeistelitte tarinakokoelmaasi. Silloin puhuimme esimerkiksi Petsamon ajasta ja siitä, kuinka "vanhoitten muistitieto" on vahvistanut, että kyllä se minun äitini Vieno oli ollut noin 10-vuotiaana tyttärenä mukana isosiskonsa Veeran ja tämän puolison Ilmarin kanssa juurikin siellä Petsamossa! 

Kiitos tarinastasi "Väärä jalka oikeassa kengässä"! 

En vielä paljasta salaisuuttani, joka liittyy kenkiin ja kokemusperäiseen oivallukseeni siitä, miten ihmisrievun kengittämisen oppimista voi käyttää vertauskuvana mielenmaailmaan kuuluvien taitojen oppimisessa. 

Sitä paitsi kirjailijat Jari ja Kati Tervo liikuttavaksi kiitetyssä kirjassaan UKKO - he juuri vahvistivat eilisillan lukukokemukseni syvyyttä käyttämällä ihmisestä puhuttaessa sanaa kengittää; siinä kaikki. Tähän mennessä olin kuvitellut, että vain hevonen kengitetään - tai koira.

Kiitos tarinastasi "Viekko, Vekke ja vanha paskeri"! Kiitos tarinasta "Kataisen Ellin rohkaisu"!

Kiitos tarinastasi "Yhden sanan voima"!

Ja kuten viestini sinulle aloitin, Emma, päätän sen kirjoittamalla: "Kiitos kirjastasi!" Jokaikinen tarinasi ikään kuin mahtuu minun maailmankuvaani ja muistikuvastooni; olemmehan yhteisen isoäitimme, viisaan Einon Ailin, lastenlapsia. Siinä on sellaista toivoa myös minulle, joka vasta nyt (67-vuotiaana) olen ruvennut ymmärtämään, kuinka tärkeätä on kysyä itseltään: "Hei, millä asioilla on todella merkitystä elämässäsi?"    

Sain siskoltani lahjaksi kirjan, joka tukee ja auttaa minua "huomaamaan kaikkein tärkeimmät asiat elämässäni (tässä ja nyt), nauttimaan niistä ja antamaan aikaa merkityksellisille asioille".

Oma unelmani tai toiveeni tarinoiden (muistikuvien) kirjoittamisesta on herännyt vähitellen kuluneen "vaikean vuoden" aikana. Toivo kuitenkin nojaa aina tulevaisuuteen, josta en edelleenkään tiedä, mitä varmuudella voi tapahtua. Uskon kuitenkin, että juuri toivo auttaa sietämään tässä ja nyt olevaa vaikeaa muistuttaen, että joskus on vielä toisin. 

    

Emma, olet esikuvani kirjoittajana ja ihmisenä. Usko, toivo ja rakkaus! Kiitos sinun, ja sinun tarinoittesi uskosta, toivosta ja rakkaudesta! 

Hymy huulilla, sydän täynnä kiitollisuutta otin sinuun yhteyden tänään (27.12.2023) kirjoittamalla tänne "nettiin". Kirjoittajaksi syntyneenä, kirjeiden kirjoittajaksi (Helliriika-tätini tavoin) syntyneenä elämässäni todella merkittävä asia on kirjoittaminen. 

Kunhan kaikesta vaikeasta ja hyvästä tokenen, annan nyt aikaani niille tarinoilleni, jotka syntyvät tekstiksi, kun niiden aika on. 

Kiitos, Emma lämpimästä puhelustasi, jonka sinulta viimeksi sain, palataan...

terveisin, Kata.

   

  

 
Emma Marin. Pylsyn myöstärit ja muita muistikuvia (2016), 1. painos, s. 132-133

EMMA MARIN: 

SIEPPIJÄRVEN SISU TOI MAINETTA KYLÄLLE

Suomen kansa on tunnettu urheilukansana ympäri maailman. Pieni maa on omistanut ihmeteltävän paljon tulosta tekevää väkeä. Tähän on tarvittu paljon myös urheilusta innostunutta ohjaajaväkeä, jotka ovat tehneet mahdolliseksi urheilun harrastamisen.

Sieppijärvi muistaa innokkaan urheilumiehen, Antti Iivarin. Myös monet nyt jo varttuneet ihmiset tekivät Antti Iivarin avustuksella tunnetuksi kotiseutuamme, tuoden mainetta urheilusaavutuksillaan. 

Uskon että varojen puute oli yksi este vielä suurempiin tuloksiin, sillä innokkaita nuoria olisi ehkä ollut. 

Me muistamme Pertti Teurajärven, Aukusti ja Timo Lämsän, Vesa Hiltusen, Pentti Vaattovaaran, Mikko Ungan, Reijo Jauhojärven, Timo Peterin ja naisista Elli Teurajärven. Nämä urheilijat ovat niitä, joita ikäiseni (s. 1939) hyvin muistavat, mutta nuoremman polven hiihtäjät eivät niinkään ole muistissa, vaikka heidän suorituksensa ovat yhtä arvokkaita.

Kun Suomen mestaruusviestissä Timo Peteri lähti toisena ankkuriosuudelle, alkoivat Etelä-Savon kannattajat jo juhlimaan hopeamitalia, lähtihän Juvan ankkurina huippuhiihtäjä Raimo Hämäläinen aivan Peterin kannassa. Savolaiset ilkkuivat, mikä se semmonen Sieppijärvi on ja kuka tuo Peteri, eihän sitä kukaan tunne. Ääni muuttui, kun maaliin tuli ylivoimaisena voittajana Kuusamon Eräveikot olympiahiihtäjien toimesta ja toisena Sieppijärven Sisu. Välimatka Hämäläiseen oli vain kasvanut. Tämä lienee se arvokas tähtihetki Sisun hiihtäjien historiassa.

Pentti Vaattovaara on serkkuni ja asui naapurustossa. Saimme seurata lähempää hänen intoansa. Kerrankin Pentin äiti, Hanna-tätini, oli maalannut illalla pirtin lattian, ja radio oli jäänyt maalin taakse. Kymmenen uutiset urheilu-uutisten kanssa olivat tulossa. Pentti sipaisi villasukat jalkaan ja hiipi hakemaan radion. Aamulla täti ihmetteli karvatassunjälkiä maalissa, mutta ymmärsi teon. Urheilijoiden kotiväki joutui "urheilemaan" mukana, sehän ei muuten onnistuisi.

Elämäni ainoa hiihtokilpailu, jossa olin hiihtämässä, oli Sisun talolla, Antti Iivarin järjestämänä. Olin 8-9 vuoden ikäinen, kilpasukseni olivat isäni tekemät ja niissä oli nahkaiset "pänkhäät eli mäystimet" siteenä; nahkalenkki johon kenkä pujotettiin ja kumilenkillä otettiin kenkä kannan takaa kiinni.

Samaa latua hiihti myöhemmin lähtenyt tätini Aira, minua pari kolme vuotta vanhempi. Hyvänä hiihtäjänä hän oli kohta kannassa ja huusi onnellisena "latua!". Minä puolestani sanoin takaisin, että "enkä anna latua, mene laijasta, minua niin paleleeki!" Lähellä maalia kenkäni irtosi "pänkhäästä", ensin toinen ja sitten toinen, silloin tuli itku. Antti Iivari tuli ja sieppasi minut suksineni päivineni kainaloonsa ja juoksutti maaliin. Maalissa hän kuulutti, että Emmakin pääsi maahliin. Että semmonen se oli, Antti Iivari.

Penkkiurheilu on kaikkein suosituin urheilulaji Suomen kodeissa, ja televisio tuo ne kilpailut elävinä nähtäviksi. Vanha sananlasku sanoo: "Terve sielu terveessä ruumiissa." Niiden terveydessä (sielun ja ruumiin) sitä urheilua riittääkin, eikös vain?

 Kuvassa Emma juhlimassa Helliriikan 80-vuotispäivää Sisun talolla, heinäkuussa 2019. 

"Hiihtämällä metsätöihin. 1939".

Vasemmalla Emma Marinin isä, Nuottavaaran Ilmari Kaitala.  "Lukijoille tuttuja toisetkin miehet" kuten oikealla Isak Joona Kolarin Venetistä. 
 Kuva:  Ilpo Kaitalan vanhasta perhealbumista.

(Kuva suurenee klikkaamalla. Toivoisin nuorempien lukijoitteni näyttävän kuvaa Kolarin seudun vanhemmille ihmisille, jotka ehkä tunnistaisivat keskellä olevat kaksi työmiestä.)

  

Iiläisen Mauno Hautalan (s. 1930) tarinat kertovat elämästä, joka sai alkunsa Sallassa. "Silloin jos koskaan puhallettiin yhteen hiileen."

Mauno Hautala: "90-vuotispäivän (2020) juhlia ei pidetty "koronan" takia. 

Vanha vaari/ Mauno Hautala (2023) 93-vuotiaana. 

KIITOLLINEN PITKÄSTÄ JA VAIHERIKKAASTA ELÄMÄSTÄ

90 vuotta on korkea ikä. Olen kiitollinen, että olen saanut elää näin pitkän ja vaiherikkaan elämän. Nyt olen 93-vuotias.

Tuntemattoman sotilaan keittiövääpeli oli viemässä ruokaa etulinjaan ja joutui tykistökeskitykseen. Hän rauhoitteli pillastunutta hevostaan. "Ei se ole ihmisestä, se on korkeimman käres!" Ihmisen elämä on lopulta Korkeimman kädessä. Elämän pituuteen ja laatuun vaikuttaa kuitenkin suuresti ns. välikädet. Havukka-ahon Konsta Pylkkänen puhui ja ihmetteli, mitä ovat "välikädet". 

Jospa me ihmiset olemme Korkeimman välikäsiä. Minua tukeneita ja auttaneita ihmisiä, käsiä, on ollut kiitettävän runsaasti elämäni eri vaiheissa. Heille kaikille kiitos ja kunnia! 

Lapsena tukena ja turvana olivat tietysti äiti ja isä. Myös isosiskot ja veljet pitivät nuoremmista huolta. Kansakouluaikoina niin Kurtilla kuin Kostamossakin riitti koulukavereita.

Varhaisnuoruuteni elin Kostamossa. Elettiin sota-aikaa, me evakot saimme tukea ja turvaa kylän väeltä. Erikseen haluaisin kiittää evakkotalojen väkeä. Talvisodan alussa saimme turvan ja asunnon Kaakamossa, Kalle ja Laila Liitin talossa. Elettiin yhdessä Laila-emännän ja Pruikkosen papan kanssa. Isäntä Kalle oli sodassa. Välirauhan ja jatkosodan ajan asuimme Kostamossa Pietari Junttilan ja Frans Kostamovaaran taloissa. Lapin sodan aikana "käväistiin evakossa Kortesjärvellä. Asunnon saimme Jaakko Myllylän upouudessa talossa. Suuret kiitokset kaikille evakkotalojen ihmisille saamastamme avusta. 

Kun kaikki sodat oli sodittu, alkoi jälleenrakennuskausi. Synnyinkotimme oli jäänyt "pilkotuksen" väärälle puolelle. Valtio antoi ns. vastiketilan Sallan Pahkakummusta. Raivasimme ja rakensimme karuun erämaahan uudistilan kolmessa-neljässä vuodessa. Rakensimme tarvittavat rakennukset talouskeskukseen, raivasimme hehtaarin verran peltoa kivennäismaalle ja yli 10 hehraaria suolle. Se oli perheen laatuaikaa. Silloin jos koskaan puhallettiin yhteen hiileen. Vaikka tämä uusi tila oli jonkinlainen "lohdutuspalkinto" entiseen verrattuna, oli se kuitenkin oma ja omin käsin rakennettu. Se pelasti paljon.

Elämä jatkui. Tuli aika antaa oma panos yhteiskunnalle. Ensin "sotaväki", sitten kouluun Rovaniemelle ja Hyvinkäälle. Välillä vuosiharjoittelu Tuusulan Ruskealassa, Vihtori Riolan talossa. Tukea ja turvaa, kavereita riitti eri vaiheissa. Erikseen haluaisin kiittää Riolan emäntää ja isäntää ikihyvästä vuodesta. Eräs mieltä lämmittävä tapaus tulee mieleen. 

On kaunis kesäaamu, 19.6.1953. Kuulen, kun yläkerran portaissa kolistellaan. Emäntä huutelee: "Herätys ja kahville!" Ihmettelen, kun herätys on liian aikaisin. Laskeudun alakertaan silmiä hieroskellen. Aamukahvit ovat normaalisti keittiössä, mutta nyt on kattaus pirtin pöydällä; keskeisellä paikalla iso täytekakku. Kuorossa toivotetaan: "Hyvää syntymäpäivää!". Hämilläni kakistelen jonkinlaiset kiitokset. Ne olivat elämäni ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat. Vieläkin kiitokset Riolan perheelle!

Sotaväessä Rovaniemellä ja koulussa Hyvinkäällä oli runsaasti tukevia kavereita. Opistossa ehkä läheisimpiä olivat kämppis, Hirvosen Alpo, lähinaapurit Haapalan Lasse ja Hyrkäs Kalle. Agroliveljet hajaantuivat ympäri maata rakentamaan ja palvelemaan yhteiskuntaa. Kanssakäyminen jäi vähäiseksi. Vasta eläkeiässä tuli aikaa "koulukavereille". Rivit harvenevat. Tällä hetkellä toisiaan tukevat Haapalan Lasse, Antti J. Jussila, Veikko Kullas, Pentti Nissinen ja Mauno Hautala.  

Auttavia käsiä ja tukea ovat antaneet Sallan, Sieppijärven ja Iin Osuuspankin työkaverit ja hallintokunnat. Samoin Sallan Karhujen, Sieppijärven Sisun ja Iin Suunnistajien (IiSu) urheilukaverit. Listaan voi vielä lisätä kuntien hallintoihmiset niin Kolarissa kuin Iissäkin. 

Sitten metsästys ja kalastus. Siellä tärkeimpiä "käsiä" ovat olleet Korhosen Sulo, Pekkalan Eino, Turtisen Matti, Kallungin Oiva, Harjulan Jussi ja Annusen Osmo kuin myös Pohjois-Iin hirviporukka.

Aivan lopuksi kirjoitan kaikista tärkeimmistä käsistäni.

Oma perhe, eli avioliitto Airin kanssa ja lapset Heikki, Marketta, Anneli ja Eero. Siinä riitti auttavia ja tukevia käsiä. Airihan se pääasiassa hoiti lapset. Minulla oli työ ja harrastukset etusijalla, mutta yhteistäkin aikaa riitti.

Sitten uusi perhe Taimin kanssa ja Matti-poika. Taas oli uusia käsiä auttamassa ja tukemassa. Lastenlapset ja Taimin tytöt kantoivat "kortensa kekoon" Vaarin hyvinvoinnin tukemiseksi. 

Vanha vaari (93) tarvitsee lisää hoitavia käsiä. Ei hätää, sieltähän rynnivät kädet ojossa Juno ja Max. Sain varmaan monta vuotta lisää elinaikaa näiden pontevien poikien tukemana - ja elämä jatkuu. Yhteinen kiitos kaikille edellä mainituille, ja kaikille niille, joita ei ole nimetty. Kaikki olette tärkeitä.

Sitten tähän hetkeen. Aloitamme ruokailun. Pääruuaksi oli monta vaihtoehtoa ja tietysti poroa. Kuivalihavelli, koparakeitto, kampsut, punasrieska ja pottuvoi tai poronkäristys. Valittiin tuttu ja turvallinen poronkäristys ja Lapin puikulaperunat plus puolukat. Jälkiruuaksi (Päätalon mukaan kiilaruuaksi) hillasoppaa. Kahvin kanssa kakun lisäksi leipäjuustoa. Siinä menu! Vielä kerran, tervetuloa ja ruvetahan syömään!

Vanha vaari/Mauno lopuksi "toistaa":

j.k.   Juhlia ei pidetty koronan takia. 

j.j.k. Tämä puhekin on kirjoitettu 93-vuotiaana.

(Kata Korhonen) Mauno Hautalan elämänvaiheista tekemäni kirja (2020) luovutettiin 15.9.2023 Sallan sota-ja jälleenrakennusmuseoon. Vastaanottajana museon amanuenssi (kuva alla). 

Sen sijaan tässä blogissani julkaistut Maunon itse kirjoittamat tarinat 

KIITOLLINEN PITKÄSTÄ JA VAIHERIKKAASTA ELÄMÄSTÄ (2023) & PENTILLE (2022 eivät sisälly kirjaan. 

MAUNO HAUTALAN VELJESTÄÄN KIRJOITTAMAN PUHUTTELEVAN TARINAN ANSIOT OVAT KIRJALLISIA.

Pentille

Muistan ja "näen selvästi" pororaidon uudistilamme Lehdon, kotimme pihalla lähtövalmiina. Paras ajokkaamme on valjastettu pulkan eteen, Pauli on keulilla sukset jalassa, vetoporon hihna "lämsällä" olalla. Pulkassa ovat talon tärkeimmät: Äiti sylissään kuopus, pian viisivuotias Pentti Kullervo. Pulkan keulassa on pieni vihreä arkku sisältöineen. Varmaan "manttaalikirjat", pankkikirja ym. tärkeää. 

Siinä sinä, Pentti, istuit, karvalakki korvilla, ihmetellen maailman menoa. Pulkan perään oli "kollostettu" toinen vetoporo, joka veti heinähäkillä varustettua poronkelkkaa (rekeä). Siinä matkusti Sanni-sisko muutaman kuukauden ikäisen Paavo-esikoisensa kanssa. Häkin pohjalle oli jätetty heiniä pehmikkeeksi. Lisäksi oli olkipatja, alusta ja rouko sekä täkkejä. Kolmatta ajoporoa hallitsivat Urho ja Viljo. Kelkkaan oli lastattu ruokatavaraa, keittovälineet ym. tarvikkeita. Kelkan perään oli kiinnitetty yksi "vara-ajokas". Isä ja minä seisoimme suksilla, valmiina lähtemään jälkivarmistajina pororaidon perään.

Oli marraskuun 30. päivä, vuosi 1939, torstai. Lunta oli maassa 30-40 senttiä, pakkasta 5-6 astetta. Neuvostoliitto oli julistanut sodan Suomea vastaan. Puna-armeija vyöryi rajan yli Nivalan kohdalta aamulla. Rajamies, Iikkalan Eepi, toi sanan evakkoon lähtemisestä: "Alakurtin kautta eli maantietä pitkin ei voi enää mennä, pitää koukata selkosen kautta: heinäteitä pitkin Kutsan myllylle, siitä kohti Enjantunturia ja Alakurtti-Kuolajärvi -maantietä!

Näin tehtiin, ja koko Ylikurtin väki selvisi Kuolajärvelle seuraavana päivänä. Siitä alkoi sinun ja minun, koko meidän perheemme evakkotaival. Nyt tiedämme, että taipaleesta tuli ikuinen. Ensin taivallettiin Kaakamoon Kalle ja Laila Liitin taloon. Sieltä keväällä (1940) Kostamoon Pietari Junttilan taloon; syksyllä Laurilaan. 

Kostamossa elettiin parhaat lapsuus- ja nuoruusvuotemme. Minä lopetin kansakoulun Kostamossa, ja sinä aloitit. Käytiin Lapin sotaa paossa Kortesjärvellä, asuttiin Myllylän Jaakon talossa. Kun kaikki sodat oli sodittu, palattiin Kostamoon ja sieltä rakentamaan "vastiketilaa" Pahkakumpuun.

Uudistilan rakentaminen ja raivaus kestivät 3-4 vuotta. Isän ja äidin johdolla koko veljessarja puhalsi yhteen hiileen. Tulosta tuli. Ensin sauna, sitten navetta ja seuraavana vuonna vasta asuinrakennus. Talousrakennus ja 4-5 latoa seuraavaksi. Raivattiin Kuivanmaan peltoa 1,5 ha ja Jousiaavalle 10-11 ha lähinnä heinälle. Minä olin rakennustöissä omalla "nurkalla", sinä ja Viljo veistelitte tappeja, joilla hirret liitettiin yhteen. Elettiin meidän perheen laatuaikaa.

Teille nuorimmille kuuluivat myös taloustyöt, sillä aluksi mukana ei ollut naisväkeä. Muistan tapauksen, kun sinä jouduit keittämään lintuvelliä. Kun ei ollut jauhoja suurukseksi, isä sanoi, että pane  vähän kauraryynejä. Teit työtä käskettyä ja huusit, että keitto on valmis, tulkaa syömään. Aloitettiin ruokailu. Kokkia, sinua ei jostain syystä näkynyt. Lautaselle nousi kattilasta kaurapuuroa, seassa linnunlihaa. Nälkä oli, keitto syötiin eikä asiasta sen jälkeen puhuttu. Myöhemmin tenttasin sinua ja tunnustit, että keitto näytti vesivelliltä aluksi, joten lisäsin ryynejä. Asiassa oli hyväkin puolensa. Olit keksinyt uuden ruokalajin.

Harjoitit karjataloutta Lehdon "kuudesosallasi" muutamia vuosia. Meidän muiden tavoin myit osasi Viljolle, ja hänestä tuli uusi isäntä Lehtoon. Urho erotutti oman osansa omaksi tilakseen ja asui sitä. 

"Myit nahkasi" Veitsiluodolle ja menit töihin Kallaanvaaraan yhtiön sellutehtaalle. Rakensit oman talon lähelle työpaikkaasi. Palvelit yhtiötä aina eläkeikään asti. Elelit eläkepäiviä Eevasi kanssa omassa talossasi. Lapset olivat "lentäneet ulos". Monien sairauksien takia muutit asumaan Palvelutaloon kaupungille. 

Pidettiin yhteyttä puhelimella ja tekstareilla. Kävin tervehtimässä pikkuveljeä kerran-pari vuodessa. Ikä ja sairaudet tekivät tehtävänsä. Jouduit käymään lääkärissä ja olemaan sairaalassa useita kertoja. Kuntosi alkoi heiketä. Soittelin normaalin "kuulumissoiton" tammikuun (2022) puolivälin paikkeilla. Vastasit reippaasti: "Olen sairaalassa Rovaniemellä, en voi puhua pitempään. Terkkuja, terkkuja kaikille!"

Nämä olivat viimeiset sanasi minulle. Asiat etenivät nopeasti. Outi viestitti: "Isä on Kemijärven sairaalassa saattohoidossa." Lähetin Outille 10. tammikuuta viestin: "Jos isäsi ei pelastu elämälle, purista puolestani pikkuveljeni kättä hyvästiksi." Pentti siirtyi ajasta ikuisuuteen 31.1.2022 klo 01.00. Hänet siunattiin haudan lepoon Honkakankaan hautausmaahan 11.2.2022 perheen läsnä ollessa. 

Tässä tulee mieleen evakkorunon säe: "Levon saivat he mullassa oudon maan." Vaikka Penttikin eli suurimman osan elämästään Kemijärvellä, ovat hänen ja meidän kaikkien juuret syvällä Tuntsan törmässä, Hautajan harjussa ja Lehdon muhevassa mullassa; vain ohuita pieniä pintajuuria Jousiaavan turpeessa ja Peuramaan moreenissa.

Veimme poikani Heikin kanssa kukkia Pentin haudalle Salla-päivänä. Ihan kuin itsestään katse kääntyi kohti sinitaivasta: "Terkkuja, terkkuja meiltä kaikilta!"

Iissä, ikävissään 3.9.2022, Mauno.

Aivokirurgin muistelmat arvokkaana sukupolvi- ja lukukokemuksena. Kaikille opinhaluisille - tämän kirjan anti!

Lupa taiteilija Pauno Pohjolaiselta (3.7.2023)

Kyllä saat käyttää maalaamaani muotokuvaa Juha Hernesniemestä blogissasi! Ystävällisesti Pauno Pohjolainen.

Tämänkertaisen lukukokemukseni Hernesniemen teoksesta julkaisen ns. Parhaat palat -menetelmällä samalla kun syvästi tajuan, että  "kirjat eivät koskaan ole vain yksittäisiä kirjoja, vaan ne asettuvat aina osaksi traditiota ja erilaisia sosiaalisia konteksteja. Iso osa lukemisen vaatimuksista on kuviteltuja." (Laura Piippo)

Lisäksi,

"massiiviset romaanit on tarkoitettu luettavaksi moneen kertaan ja eri tavoilla. Joka kerralla niistä nousevat esiin hiukan eri asiat ja heijastumat." (Piippo & Hurskainen: HS 9/2023; bloggaus )

Juha Hernesniemi oli lopulta paitsi neurokirurgina myös suomalaisena muistelmakirjoittajana ainutlaatuinen, poikkeuksellinen huippu, älykäs ja sydämensivistynyt.

Tätä kirjaa odotin kuukausikaupalla. 13.10.2023 sen kirjastoltani lainaksi sain. Mikä lukukokemus!

Mika Ihamuotilan kokemus Hernesniemen ammattitaidosta potilaan näkökulmasta on julkaistu kirjassa. Tässä pari lausetta: "Neurokirurgia ei ole ammatti ahneille, kärsimättömille tai yletöntä vaihtelua janoaville. Potilaan näkökulmasta kyseessä on syvä kutsumus."

Parhaat palat

Rille (vaimoni) sanoi minulle taipaleemme aluksi, ettei halua estää minulta sitä mitä teen, muttei myöskään aina voi tukea. Hyvin kesti ja saatiin kaikki tehtyä, vaikka liitto sitten rakoilikin ja tiet erkanivat. Minulla ei ole moitteen sanaa, kiitoksen sanoja kyllä monella tapaa. Pohjalaisissa naisissa voima piilee, niin on Rillenkin kohdalla. Lapset hän kasvatti ja huolehti, kun minä tein töitäni ja rakensin uraa, kuten eroasianajaja kirjoitti. Sovussa osataan olla edelleen, miltei 50 vuoden jälkeen. (s. 409)

Kerran kokenut kirurgi Risto Ignatius, kuuluisan kirurgin poika, kävi katsomassa vatsapotilasta. Paineltuaan vatsaa hän kysyi potilaalta suoraan: "Tuleeko pieru?" Hätkähdin, mutta opin itsekin tekemään suoria, yksinkertaisia kysymyksiä, joskaan en juuri tätä. (s. 56)

Kuopiostakin lennettiin maailmalle opin hakuun, mutta Helsingissä oltiin tyytyväisiä maailman parhaassa klinikassa, kuten minulle sanottiin tullessani sinne 1997. Minuun oli kai tarttunut Sveitsistä asenne, että täytyy kiertää ja katsoa, imeä oppia. (s. 409)

Nurkkakuntalainen asenne jatkuu Suomessa kaikessa tekemisessä. Hienoja tietokantoja ei voida ottaa käyttöön, jos / kun ne on kehitetty Oulussa, Kuopiossa, Joensuussa tai muualla kehätien ulkopuolella. Kesti kauan ennen kuin muualta Suomesta tultiin livekursseille, Kuopiota lukuun ottamatta. En voi ymmärtää, mikä tällaisessa asenteessa on takana. Maailman huiput tulevat paikalle viikoksi, eikä heitä vaivauduta katsomaan. Mikä meitä vaivaa? Tietysti on vaikea astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta asettuminen opiskelijaksi vieraissa olosuhteissa karaisee. Minulle lähteminen oli aina vaikeaa, silti tuli lähdettyä miltei tuhat kertaa, ja jälkikäteen tunsi taas oppineensa uutta. (s. 409)

On tammikuu 2020. Täällä Kiinassa Sian vuosi vaihtuu Rotan vuodeksi. Uudet potilaani ovat yleensä hyvin sairaita tai köyhiä, useimmiten molempia. Minusta on tullut köyhien lääkäri kuten Sinuhesta..."  (s. 11)

Hiiihtoa harrastin mielelläni. Hiihdossa opin erottamaan oikean ja vasemman. Edelleen mielessäni asetun Köyhäjoen koulun seinälle kasvot punaiseksi maalattua ulkohuonetta päin. Panen sukset lumelle, ja erotan oikean vasemmasta. 

Vanhempani olivat nuukia kuten koko heidän sukupolvensa, lama-ajat läpikäynyt. Myöhemmin he keräsivät sanomalehtipaperia, siitä keruusta sai pieniä hopealusikoita palkkioksi. Ne olivat kahvitilaisuuksissa käytössä, kuten myös palkkioksi saatu kermanekka ja sokeriastia.

Uusi vauraus toi meille kulkuneuvot, mustat Mifa-merkkiset itäsaksalaiset polkupyörät. Pyörillä ajettiin marjastamaan jopa Kannukseen asti, me pojat tarakalla kyydissä, isällä pyykkipojat lahkeissa. 

Olympialaisia isä kuunteli radiosta 1952 korva kiinni radion kankaassa. Seuraavana vuonna kuoli Stalin, tuosta hetkestä läpi elämänsä isä toisti ivallisesti lehdistä lukemaansa lausetta: "Ystävä on kuollut." Aika polvillaan piti kansan olla sodan jälkeen. (s. 21)

Ruoveden vuodet, Vinhan kirjakauppa (s. 23 - ): 

Vanhempani haaveilivat omasta talosta. Isäni oli moittinut Poukan tonttipalstaa kalliiksi, johon Poukan vanha isäntä oli todennut: "Ei sitä ole pakko ostaa. Isä osti tontin kuitenkin, kauppahintaa en tiedä. Oman talon rakentaminen oli molemmille vanhemmilleni kovaa aikaa. Niin paljon piti tehdä itse kuin voi. Piti säästää ja säästää. Me pojat olimme vielä liian pieniä olemaan kunnolla avuksi, mutta isä vaati meitä silti pari tuntia päivässä olemaan rakennuksella. Pitkältä tuntui aika nauloja oikoessa tai hiekkaa lapioidessa. Talo oli matala, mitä paikkakuntalaiset oudoksuivat. Oliko malliin syynä vähäiset rahat vai uusi tyylisuunta, sitä en tiedä, mutta vintin menettäminen harmitti. (s. 24)

Koulun kirjastossa oli Nuoren hyönteistieteilijän opas. Se oli minulla pitkään lainassa, mutta sitten hankin Vinhan kirjakaupasta oman kirjan koulutarviketililleni. Muutaman päivän kuluttua äiti huomasi asian, katsoi kirjan hinnan ja vaati palauttamaan. Oli kova nöyryytys viedä kirja takaisin Vinhan kirjakauppaan ja mutista jotakin selitykseksi. (s. 29)

Minulle päätös lähteä Sveitsiin oli helppo. Sveitsin opintoja epäiltiin, arveltiin että sieltä ei valmistuta vaan riekutaan. En nähnyt itselleni muuta tietä lääkäriksi. Äitini itkeskeli, uskaltaako poikaa mihinkään lähettää, kun se on tuollainen. Isä ei puhunut mitään, valmisteli vain lähtöäni. Vanhemmat puhuivat iltaisin pitkään vuoteessaan. Äiti välitti päätökset minulle. Sveitsiin lähtö oli elämäni tärkein tapahtuma. Luojalle ja muille kiitos, etten päässyt Helsinkiin. Näin Eurooppaa, tapasin maailmankansalaisia ja sain korkeatasoista opetusta. Löysin aivotutkimuksen ja sitten neurokirurgian elämäntyökseni. Ilman opiskelua Zyrichissa olisin ehkä eläköitynyt terveyskeskuslääkäri jossakin maamme syrjäisemmällä seudulla, tuskin muuta. Tai sitten minusta ei olisi tullut lääkäriä lainkaan. (s. 36)

Legendaarisen psykiatrian professorin Manfred Bleulerin luentoja ehdin käydä kuulemassa silloin tällöin ennen hänen eläköitymistään. Hän oli loistava luennoitsija, hänen esittelemänsä potilastapaukset koskettavia. (s.52)

Kovaan työhön opetti professori Kurt Theilerin laiskanläksy histologiassa. En osannut kurssilla mitään. Hän antoi lasileikkeen kotiin tutkittavaksi. Olin hankkinut vanhan mikroskoopin anatomian laitokselta. Panin lasileikkeen rintataskuun, jossa se ravintola Johanniterissä särkyi. Menin sirpaleiden kanssa professorin luokse. Hän sanoi ikuisesti mieleeni jääneet sanat: Sie sind ein Langweiler", "Te olette pitkästyttävä". Otin nämä sanat sydämeeni kuin Raamatusta ja aloin vimmatun lukemisen, jota kannusti osaamisen tason nousu. Luennoilla rohkenin jopa vastata professorien kysymyksiin ja aloin hahmottaa ylimääräistäkin: hermoa esittävässä kuvassa näin jo pieniä alastruktuureja." 

Maailman parhaat tekstit on kirjoitettu ilman tietokonetta, hanhensulalla, lyijykynän pätkällä tai sittemmin kirjoituskoneella, usein mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Väinö Linna kirjoitti kannonnokassa istuen, Solzenitsyn vankileirillä aivoihinsa tallentamaansa tekstiin korjauksia tehden, kun ei ollut kynää tai paperia käytössä. Tekstinkäsittelyn tultua laajaan käyttöön 80-luvulla ajattelin kaiken olevan nyt mahdollista: voisi kirjoittaa paljon, tiedettä ja muita julkaisuja. Ei ollut niin, sillä hyvä teksti tulee aina aivoista kovalla työllä. (s. 293)qw

 

Juha Hernesniemi. Aivokirurgin muistelmat. WSOY, Helsinki 2022.

Subjektiivinen lukukokemus on aina omakohtainen kokemus. Vaikka kirjat eivät koskaan ole vain yksittäisiä kirjoja, vaan ne asettuvat aina osaksi traditiota ja erilaisia sosiaalisia konteksteja, on Hernesniemen teoksen kohdalla sanottava, että se todellakin asettuu poikkeuksellisella energialla osaksi lääketieteen traditiota ja monimuotoisia sosiaalisia konteksteja!

Valitsin Hernesniemen elämän arvopohjaksi kirjastaan helposti löydettävissä olevat merkitykselliset Hippokrateksen sanat. Ja toisekseen Hernesniemen poikkeuksellinen asenne elämään ja työhön tiivistyy merkeissä,  "...opin vielä enemmän itse..."  
Lääketieteen isä, Hippokrates (n. 460-370 EAA): Elämä on lyhyt, tieto pitkä, tilaisuus kiitävä, kokemus petollinen, päätöksen teko vaikeaa.

Hernesniemen kirjaan on esipuheen kirjoittanut neurokirurgian professori Jaakko Rinne Turusta. Häneltä lainaan yhden sitaatin, joka paljastaa Hernesniemeen kätkeytyneen salaisuuden. Lukijalle selviää, kuinka poikkeuksellisen suuren määrän eri puolelta maailmaa Helsinkiin vierailemaan tulleiden neurokirurgien koulutukseen Juha Hernesniemellä on ollut merkittävä vaikutus. - Opetin paljon, mutta opin vielä enemmän itse, sekä neurokirurgiasta että koko maailmasta." 

  

Yhden perheen rintamaveteraanit, Aila ja Veikko Granat Raanujärveltä. "Synnymme aikaan ja paikkaan."

Postaus: katakorhonen56@gmail.com

Toimi Veikko Granat oli syntynyt Ylitornion Raanujärvellä, Kentän pirtissä 11.8.1919. Hän kuoli 73-vuotiaana Ylitorniolla 10.12.1992. Hän ehti saada rintamamiestunnuksen.

Veikon aviovaimo, Aila Granat (o.s. Seljänperä) oli syntynyt Kemijärvellä, Seljänperän uudistalossa, jonka hänen isoisänsä, Esaias Suopanki oli perustanut Kemijärven Ylikylälle.  Aila kuoli 89-vuotiaana Ylitorniolla 3.12.2004. 

Veikon sotavuodet (alkoivat Kemijärveltä) ja Ailan palvelus kotirintamalla veivät heidät yhteen.

 

Motto:

Tunteet (kuten kiitollisuus) ovat tärkeitä, sillä niiden takana on suuri voima eli valo, joka on jaettavissa lukijan kanssa. Syntyy "tulta päin" -kuvaus. Tällä postauksella jaan kiitollisuuden tunteeni lukijoitteni kanssa: appivanhempani selviytyivät sodasta. 

Veikko (s. 1919) ei koskaan (tiettävästi) kenellekään puhunut omasta sotareissusta. Palvelus kuitenkin alkoi hänen osaltaan vähän ennen Talvisodan rauhantekopäivää eli 15.2.1940. 

1. Sotilaspassi.

Veikko ei osallistunut Talvisodan taisteluihin; suoritti varusmiespalveluksen. Pärjäsi hyvin.

 

Talvisota-aika 1939 - 13.3.1940 oman sotilaspassin mukaan:

-hyväksytty palvelukseen kutsunnassa 14.9.1939

-astunut vakinaiseen palvelukseen 15.2.1940 (Jalkaväen koulutuskeskus, komppania 5)

-siirretty Esikuntakomppania / JR27:een 3.3.1940; siirretty Esikuntakomppania / I / JR 12:een 23.8.1940

-vannonut sotilasvalan 17.7.1940

2. Ylitornion veteraanimatrikkeli  

Matrikkelitietojen mukaan Ylitorniolta osallistui Talvisotaan 830 miestä. Lisäksi kotirintamalla ja koulutuskeskuksissa oli 120 miestä, joista osa astui palvelukseen rauhantekopäivänä 13.3.1940 tai vasta sen jälkeen.

Granat, Toimi Veikko.  Tekstissä on merkintä, 

Talvisota, JR27, Kuhmo.

Veteraanimatrikkelin tästä merkinnästä voi saada käsityksen, että Veikko olisi osallistunut Kuhmon rintamalla taisteluihin, joista laajasti kirjassa kerrotaan. 

Sotilaspassin mukaan hän kuitenkin kuului em. 120 miehen joukkoon, joita koulutuskeskuksessa koulutettiin. Sotilasvalan hän vannoi 17.7.1940. 

Sotilaspassin mukaan palvelus oli kaikilta osin sujunut hyvin. Vain sotilaallinen kehitys oli arvioitu tyydyttäväksi.

Veikko astui vak. palvelukseen 15.2.1940.
Sota loppui 18.11.1944. 





Ailan omakohtainen tarina  "Pommi pudotettiin sotilaskotiin" julkaistiin em. Ylitornion veteraanimatrikkelissa 1939 - 1945.  

Vaikeiden kirjojen äärellä lukijan lähestymistapa ratkaisee - toki isompiakin haasteita riittänee

Harrastan kirjallisuutta lukemalla kirjoja ja tutkimalla niitä; harrastan kirjallisuutta myös kirjoittamalla. Olen julkaissut kaksi kirjaa, jotka eivät ole romaaneja - eivät varsinkaan sellaisia, jotka olisivat voineet viedä kaikki "lukijani mennessään"! 

Oma vuosikymmenten kirjoittajakokemukseni vahvistaa sen, että aina olen kirjoittanut vaikeita tekstejä, kenties raskaita tai muutoin lukijaa haastavia tekstejä. Olen mennyt tekstieni kanssa aivan liian lähelle lukijaani ja kuulijaani - eikä siitä hyvää ole seurannut. Harrastan vakavia ja pitkäpiimäisiä juttuja muutenkin, niinpä olen oppinut sekä syvälukemaan että skannaamaan toisten kirjoittajien tekstejä  (skannaus on sitä että luen selailemalla fyysistä kirjaa, siis omalla luvallani luen / koen kirjaa sieltä ensin ja sitten täältä ja taas toiseen kohtaan). 

Helsingin Sanomat on taannoin kysynyt lukijoiltaan, minkä kirjan he ovat jättäneet kesken sen koetun vaikeuden vuoksi. 

Alunperin tähän kyselyyn liittyvästä kysymyksenasettelusta kritiikkiä julkaissut (palvelu X) kirjailija Antti Hurskainen ja kokeelliseen kirjallisuuteen erikoistunut Laura Piippo pääsivät HS:n toimittajan juttusille. Kolmestaan he ovat nyt saaneet aikaan ehdotonta uutta Helsingin Sanomien kulttuurijournalismia. Eilen (2.9.2023) ilmestynyt kulttuurijuttu on kerrassaan erinomainen! 

Vaikeiden kirjojen puolestapuhujat haluavat, että emme luovu lukemisesta

Piippo & Hurskainen: "Kokeellinen kirjallisuus yrittää luoda jotain uutta, usein erityisesti muodon tasolla." Mainintana mm. Miki Liukkonen. 

kirjojentuomaa.blogspot.fi (Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret, s. 7) "Ilmestyvä kirjani on ensimmäinen. Haluaisin Ruotsi-Suomen historiaa liippaavan tietokirjani kiinnostavan yhtä paljon kuin Miki Liukkosen - hänenkin teoksensa vaativat syvälukutaitoa." 

Kommentti HS-Instagram: "Vuosia sitten Turun kirjamessuilla kokemani Miki Liukkosen haastattelu jätti muiston älykkäästä ja hyväsydämisestä nerosta, jonka kirjalliset ansiot painavat paljon; eniten hän vaati itseltään - tämä lahjakas Oulun kasvatti!"

Piippo & Hurskainen: Lukemisen pitää olla "piinallista toimintaa". 

Piippo: "Kirjat eivät koskaan ole vain yksittäisiä kirjoja, vaan ne asettuvat aina osaksi traditiota ja erilaisia sosiaalisia konteksteja. Iso osa lukemisen vaatimuksista on kuviteltuja."

Hurskainen: Ihmisten velvollisuudentunto tiettyjä teoksia kohtaan herättää toiveikkuutta. Samoin se, että epäonnistumista harmitellaan avoimesti. Minusta se on hienoa. Dystopia olisi, ettei kukaan enää ymmärtäisi koko kysymystä - että miksi pitäisi edes lukea mitään. Vielä on selvästi olemassa jokin yhteinen Olympos, jolle kiivetä.

Piippo & Hurskainen: "Massiiviset romaanit on tarkoitettu luettavaksi moneen kertaan ja eri tavoilla. Joka kerralla niistä nousevat esiin hiukan eri asiat ja heijastumat." 

Hurskainen: "Kokeellisia mammuttiromaaneja ei voi mitenkään ymmärtää kokonaisuutena. Massiiviset teokset sisältävät niin monta eri teemaa, rakennetta, henkilöhahmoa ja viittausta, että niitä kannattaa katsoa kuin itse maailmaa, sieltä täältä. Mammuttiromaanien avulla ihminen voi oppia sietämään paremmin myös todellisen elämän hallitsematonta äärimmäisyyttä."

kirjojentuomaa.blogspot.fi / Kata Vienontytär Korhonen (2019): SILKKAA HULLUUTTA - KIRJATON MAAILMA  vrt.

Hurskainen: "DYSTOPIA olisi, ettei kukaan enää ymmärtäisi kysymystä, miksi pitäisi edes lukea mitään." 

kirjojentuomaa.blogspot.fi / Kata Vienontytär Korhonen (2019): HELI SIRKKA, taiteilija, Ursulantytär -piirros, Peilin lukija: "Luen kirjaasi kuin entinen äidinkielen opettajani Odysseusta; mistä vain, koska vain."  vrt. Hurskainen edellä: "...teoksia kannattaa katsoa kuin itse maailmaa, sieltä täältä." 

Lukemisen pakko ei elä elämän arjessa eikä kirjallisuudessa

Hurskainen: 

"Syyt lukea kokeellista tai vaikealta tuntuvaa kirjallisuutta  ovat samat kuin syyt kaunokirjallisuuden lukemiseen ylipäätään. Lukemisen pitää olla piinallista toimintaa. Kirjallisuuden tehtävä on tutkia kuolemista ja syntiä ja kaikkea raskasta, tärkeää elämässä. Sellaista, mihin arki ei yllä." 

Lukemisen pakko ei elä elämän arjessa eikä kirjallisuudessa. 

Mielestäni Hurskaisen sanomaksi HS:ssa merkitty yllä oleva selitys lukemisen syistä on suoraan ristiriidassa Hurskaisen aiempaan toiveeseen, että emme ihmisinä luopuisi lukemisesta eli Olympokselle kiipeämisestä. 

yt. katakorhonen56@gmail.com

  

Teuvo Lapinniemen runoja. Luonnon kiertokulku / aika antaa elonkaavat

Runot Sinulle kirjoitti:  Teuvo Lapinniemi, 2020

Runoilijan viesti Sinulle, hyvä lukija:

Hyvä mieli tavoitteena, kirjoittajan ihanteena,
lukeminen avartaa, aatoksia aikaansaa,
lukea se kannattaa, mikä meitä kiinnostaa!"

HILLASTAJA

Maantien sora rahisee, kengän alla kahisee, pienet hiekanjyväset, jängän suuntaan astelet.

Eteläinen leuto tuuli, aurinko kuin hymyhuuli, ohjaa suuntaan oikeaan, mättään luokse istumaan.

Katse kiertää pounukkoa, arvioiden kasvustoa, millainen on sato kesän, saako marjat uuden pesän.

Hillajängän tuoksu on, aivan vastustamaton, sääkin suosii poimijaa, marjain luokse kulkevaa.

Hellästi kuin hyväellen, kerää marjat yksitellen, neulasia varoen, roskiakin karttaen.

Kypsät marjat astiaan, raakoja ei laisinkaan, tavoitteena kerääjän, puhtaat marjat säilöjän.

Astian jo täyteen saa, mättähälle istahtaa, avaa repun, huoahtaa, pian kahvi tuoksahtaa.

Tauollakin tarkkaillen, katse kiertää tutkaillen, mistä löytyy satoisammat, pounut kullankeltaisimmat.

Suunnat kertaa mielessään, minne käy hän keräämään, paluureitin tutkien, jatkaa matkaa hetkisen.

Sitten löytyi viimeinkin, hillapolku rikkahin, marjaa aivan jängän ääriin, joutuu ihan hihat kääriin.

Hillaa kertyy repullinen, luonto on niin armollinen, palkitsee näin keruuvaivat, talven hillot näin he saivat, puoliso ja lapset somat, herkutteluun valmiit ovat.

RUNO

Runo viestin kuljettaa,

aktivoiden lukijaa,

mikä kumma aikaansaa,

mietteet ylös kirjoittaa.

Aika mietteet kypsentää, 

elon pyörteet pehmentää,

ymmärryksen sijaa antaa, 

eteenpäin näin meitä kantaa.

Hyvä mieli tavoitteena,

kirjoittajan ihanteena,

lukeminen avartaa,

aatoksia aikaansaa,

lukea se kannattaa, 

mikä meitä kiinnostaa.

Kuvan soutaja tavattiin Ikaalisten Kyrösjärvellä.

 

Soutaja

 

Saavun rantaan veneen viereen 

aatokset jo tulee mieleen 

minne suuntaan souturetketn 

tuumailenkin tuota hetken.

                                                          

Vene vesillä jo on,

soutelenkin tuokion,

kevyttä ja vaivatonta,

soutu on ja huoletonta.

Sorsaemo poikineen, 

uiskentelee verkalleen, 

rannan kaislikoiden suojiin,  

pensaikkojen, varjoin luomiin.

                     

Airoin pyörteet jälkeen jää,

veneen vana viivähtää,

veden pintaa hetkisen,

hiljallensa kadoten.

 

Ajatukset soutajan,

aistii aamun tunnelman,

luonto herää päivään uuteen,

jatkaa samaa kaukaisuuteen,

luonnon kiertokulku on,

ihme aivan suunnaton.

 

Ohitan jo niemen nokan,

sitten käännän veneen kokan,

luoteen suuntaan edeten,

hiljallensa, harkiten.

 

Havaitsen jo määränpään,

saaren pienen, ryhdikkään,

rantatörmät hiekkaiset

puhtaat, puustot lehväiset.

 

Vene rantaan karahtaa,

taukopaikka odottaa,

kesäaamun soutajaa.

 

Ylös törmää kulkien,

juuri silloin kuulen sen,

aamuäänen kauneimman,

helkän käen kukunnan.

 

Tarkkaan lasken kukunnat,

vanhukset kun sanovat:

”vuodet vastaa kukuntaa,

kuinka kauan elää saa”.

 

Löydän kiven mieleisen,

jolle istun miettien,

kuinka ennen elettiin,

kesäaamun tunnelmiin?

Ei tullut mieleen aamusoudut,

edess`oli päivän touhut.

Työtä rankkaa pitkät päivät,

sinne arjen huolet jäivät.

Sato oli kerättävä,

kesäaikaan ennettävä,

laarit täyttää ennen hallaa,

silloin saivat leivän pallaa,

lapset sekä harmaahapset,

tuttavat ja sukulaiset.

 

Mietteistäni koosteen kerään,

nykyaikaan jälleen herään,

onhan aika aivan toinen,

ihminen on samanmoinen,

työstään elon annin saa,

sillä jaksaa taivaltaa,

elon tietä kulkien,

saavuttaen kaiken sen,

minkä itse ansaitsee,

elääkseensä tarvitsee.

 

Havahdun jo kiveltäin,

itsekseni mietin näin:

aika antaa elon kaavat,

siitä ihmispolot saavat,

surut, riemut , ilonhetket,

nauttiakin kaikki retket,

summata ne kaikki saa,

 jotka täällä taivaltaa.

 

Palaan venhoon kepeämmin,

paluun soudan ripeämmin.

Kuvassa Poikkijärven Tyynen tyttäret, Saimi ja Lempi, soutelemassa "malliksi"            Sieppijärvellä aikana, jolloin Paulaharju puolisoineen vieraili myös Kolarissa keräämässä kansanperinnettä.  

p.s.

Mielelläni julkaisen myös sinun runojasi, hyvä lukija! 

Lähetä, jos haluat: katakorhonen56@gmail.com

Sopii myös hitaan lukemisen (=ajattelemisen) kirjaksi? Se on Jukka Vinnurvan teos, Sarjan sisarukset Tienvierestä.

Julkaistu 4.1.2020. Päivitys 17.7.2023.

TEOS:

SARJAN SISARUKSET TIENVIERESTÄ. (2019)

KIRJAILIJA:

JUKKA VINNURVA

Väyläkirjat 2019. 

SUOSITTELEN MUILLEKIN LUKIJOILLE. 

Sopii myös hitaan lukemisen kirjaksi. 

Olen varma, että SARJAN SISARUKSET TIENVIERESTÄ kiinnostaa "sisarusten jälkipolvia" - mutta myös kaikkia meitä muita, jotka näemme metsän puilta! Se, että Sarjan sisarukset menettivät äitinsä liian varhain, muistuttaa 1900-luvun alun tavallista perhetarinaa. Sarjan sisarusten "pelastus" oli kuitenkin heidän Anna-mummonsa. Mummolle siis kiitos  siitä, että Rauha-sisaren poika, Jukka Vinnurva, vuosien työn päätteeksi sai koottua muistoista tämän hienon kirjan!

Näin tämä alkoi. - 2008 (s. 7)

Jukka Vinnurvan sanoin hänen alkuperäinen ajatuksensa oli peräisin hautausmaalta:

"Muistin lapsuuteni hautajaiset kotikylän hautausmaalla. Se oli sitä aikaa, jolloin isovanhempiemme aika oli lähteä. Siirin haudalta poistuessa katselin äidin kanssa hautakiviä. Niitä oli tullut lisää lapsuusvuosieni jälkeen. Äitini oli viimeisiä elossa olevia ikäisistään. Mielessäni käväisi kysymys, millaisen tarinan nuo kivet voisivat kertoa?"

vrt. (Jukan lukema) Volter Kilven teos Alastalon salissa.

Kirkkomaa. Esiluvun alku:

"Olen aukaissut kirkkotarhan rautaportin, vingahtaen kumahtaa se kiinni takanani saranoillaan ja käytävän somer narahtaa jalkojeni alla. Harmaita haaltuneita puuristejä kahden puolen, tuolla täällä musta malmiristi messinkikilvin, seassa muita korkeampana joku rautatangolleen pujotettu peltilevy, jonka kaartuvalta pinnalta himertää silmään ruostunut, sammaltunut kirjoitus. Hiljaisempaako vielä ristimetsässä, kuin äsken pyhäehtoiseen lepoonsa suljetun rautaportin suulla?" (Volter Kilpi, 1933) 

Jukka, kirjasi takakannessa julkaistun valokuvan alle kokoan ne yksittäiset asiat, jotka minua sinun kirjassasi kiehtovat ja joihin mahdollisesti joskus palaan:

! Huolimatta ihmistä vielä 1800-luvulla vaanineista vaaroista, kadoista ja epidemioista, löytyi aina tervaskantoja...
^Pihlajaniemi, Sarja, Vähäsarja, Tienvieri, Konttila, Nivala, Isomaa, Ahola, Räisälä, Laakso, Savela, Kaarlela, Ahlholm, Laakkonen, Heiska, Keskisarja -ym. sukunimet
^Isoviha (1714 - 1721, merimaalaiset, Pohjanmaan rannikkopitäjät, Nivala, Kalajokilaakso, Pidisjärvi
^Nivala-kirjan toimittaja (1970) Toivo Nygård on myös Järviseudun historia -teoksen (1983) toimittaja
^Nivala, Ylivieska, Raudaskylä,
^eteläpohjalaiset sukujen tulo Kala- ja Pyhäjokilaaksoihin
^seuroihin liittyvät muistot, körttiläisyys: ahkeruus, kansansivistys; kylästelyt
^Anna-mummo, tervaskanto ja hänen elämänsä;
^Ville Sarjan ja Hilja Konttilan neljä tytärtä: Vieno (1918), Rauha (1920), Laura (1923) ja Elsa (1926)
^kirjaan valittu kuvakokoelma on poikkeuksellisen kertova, hyvä
^seudun murre
^juna tuli Nivalaan 1926, rautatiet työllistäjänä
^perheen perustamiset, avioerot, pelot, sotien päättyminen; puhumattomuuden kulttuuri: "Olet yhtä sairas kuin salaisuutesi"
! Nivalan seudun "hajonneet perheet" kiinnostavat itseäni henk.kohtaisista syistä. Vuosisadan alussa kovin monet lapset menettivät äitinsä liian varhain.. Niinpä (varsinkin tyttöjen) oli lähdettävä kulkemaan ja hakemaan piikomispaikkaa kuka minnekin. Tämä menetys on taustalla myös Nivalassa syntyneen Hanna Aitto-ojan tarinassa; Hanna tuli Nivalasta Pessalompolon kautta Granatin Roopen vaimoksi Raanujärvelle. Hän oli lasteni isoisän (Veikko-pappa) äiti, jonka suvun olen vasta löytänyt.

Alla olevan tekstin avulla selitän itselleni Vinnurvan teoksen kehykset. Mielestäni talous- ja sosiaalihistorian yhden määritelmän avulla lukija voi ymmärtää Sarjan sisarusten elämää ja sen suuren merkityksen. 

"Talous- ja sosiaalihistoria on historiallinen yhteiskuntatiede, jossa tutkitaan taloudellisia ja sosiaalisia ilmiöitä arjessa. Se tarjoaa välineitä menneisyyden ja nykymaailman ymmärtämiseksi.

Tieteenala on kiinnostunut myös arkipäivän toimijoista. Mitä ovat merkinneet heimo, luokka, sukupuoli, ja perhe?" (määritelmä)

Jukka Vinnurva,

päätit upean teoksesi kirjoittamalla  puhuttelevan vaikean kappaleen, Puhumattomuuden kulttuuri. Johtopäätöksesi kuitenkin kestävät aikaa ja elämää, myös tieteellistä arviota. Teet yhden suoran kysymyksen: "Mutta tarvitseeko lasten tietää kaikkea, mitä vanhempien elämässä on tapahtunut?" Se on erittäin hyvä kysymys.

Ensilukeman perusteella suorasukainen vastaukseni olisi ollut: "Tarvitsee lasten tietää kaikesta, jos haluavat ymmärtää vanhempiensa elämää." 

Arvata saattaa, että puhumista lapsilleni kokeillut olen -  enkä virhettäni kaikilta asianosaisilta vieläkään anteeksi saanut.  Vilpittömästi kuvittelin perhe-elämän ahdistukseni keskellä koko perheemme pelastuvan, jos "lapset vain ymmärtäisivät" minua ja oikkujani. Järjestin siis kotonamme ensimmäisen ja ainoan perhepalaverin; seurauksista en edelleenkään voi itsesyytöksittä puhua. Silloin rikoin teini-ikäisten lasteni perusturvan kerjäämällä heiltä itselleni ymmärrystä. 

Niinpä niin, nykyisellä kokemuksellani vastaan alkuperäiseen kysymykseesi näin:

"Tarvitsee lasten tietää vanhempien ja isovanhempien elämän tapahtumisista, JOS he haluavat asiasta puhumalla ymmärtää omaa elämäänsä esimerkiksi lastensa kasvattajina."

Miten kertoa, jotta lukijat kiinnostuisivat?

Jukka Vinnurva,

liitit sisarusten muistot hienosti taiteilijan tavoin maamme talous- ja sosiaalihistoriaan. Elävöitit erityisesti niitä sukujen tapauksia, joista ei ollut olemassa dokumentoitua tietoa.

Teit hienon ratkaisun, josta kirjoitat näin.  "Keskustelin alkuvaiheessa Lauran kanssa siitä, miten hänen ja muidenkin muistot pitäisi kirjoittaa, jotta jälkeen tulevat sukupolvet kiinnostuisivat niistä." 

Koska kirjasi tekovaiheessa olet ajatellut lukijoita (erityisesti sisarusten jälkipolvia), kerron sinulle, että  tuo oli hyvin tärkeä näkökulma myös minulle, kun Peiliäni kirjoitin. Kysymys on todellakin siitä valinnasta, miten kirjoitamme, mutta myös tietoisesta valinnasta, mitä kirjoitamme. 

Olenkin aivan varma, että kirjasi kiinnostaa "sisarusten jälkipolvia" - mutta myös kaikkia meitä muita lukijoita, jotka näemme metsän puilta!

Niinpä lisään juuri tähän kohtaan yhden palautteen, jonka itse olen omasta Peili-kirjastani saanut; kirjastani, jonka sinä tunnet.

Näin lukijani kirjoitti:

"Kirja on ensimmäinen puhtaasti sukututkimusta ja paikallishistoriaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut, ikinä. Aion suositella muillekin.

Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. 

Sen tarinat ovat parasta. Sieppijärven pitkä historia, josta ei ollut mitään hajua, oli tärkeää asiaa, ja Ranta-Iivarin iso rooli kylällä...myös minulle uutta. 

Lisäksi omat juuret, eli ruotusotilaiden historia, alkoi kiinnostamaan entisestään, olivathan "ruotusotilaat aikansa maailmanmatkaajia"!

Tuli tunne, että olet tehnyt urakan erityisesti meille... vaikka et kirjan lukemista aktiivisesti tuputakaan - ehkä pitäisi..." 

Jukka Vinnurva,

lukukokemustani vahvisti se draaman kaari, jonka onnistuit jännittävästi rytmittämään niin, että se vastasi odotuksiini. Tällä tarkoitan sitä, että Sarjan sisarusten elämänkaareen kuuluva elämisen rytmi vastasi aikakautensa (1890 - 2020) yleistä, yhteiskunnallista todellisuutta; kuitenkin niin, että näkökulmasi on tavallisten ihmisten, etenkin naisten elämä agraariyhteiskunnassamme.  Kiitos tästäkin!

Luku- ja kirjoittajaterveisin, Kata

p.s. Yksi Suomen nyk. tunnetuimmista historian kirjoittajista on Teemu Keskisarja. Tunnetko tämän "oman aikamme Topeliuksen" tai hänen teoksiaan, esimerkiksi Pohjan sodan suomalaissotilaisiin liittyvä Murhanenkeli? Netistä löysin lauseen "Isän suku on Nivalasta, ja etninen identiteetti on vahvasti pohjalainen." 

p.p.s. Viljo Vähäsarja puolestaan on toiminut rajaseutu- ja turistipappina Muoniossa ja Enontekiöllä  ja julkaissut useita runoteoksia. 

"Ostin tämän kirjan lahjaksi itselleni ja muistoksi Oulun opiskelujaksolta 7.-9.8.2003. Tämä kirja kiinnosti erityisesti tarinan näkökulmasta...olenhan opinnoissa tutustunut narratiivisuuteen, story line -menetelmään, tarinoihin!" (Tekstini löytyy kannen takaa.)
Kirjan idea on, että

Jaakko Alatalon kuvat yhdistyvät Vähäsarjan haastattelemiin pohjoisen ihmisiin. Antti, 89 vuotta ja horsmat jne.

p.p.p.s
KIRJAILIJA JUKKA VINNURVAN OMAT SANAT em johdosta:

Parhaimmat kiitokset Katariina perusteellisesta palautteestasi ja Tuomolle ratkaisevasta tuestasi Sarjan sisarusten julkaistuksi tulemisesta. Olen kovasti otettu teidän palautteistanne. Nostat Kata esille monia teemoja ja huomioita kirjastani, joista toivoisin voivani keskustella kanssasi ihan ajan kanssa. Juuri nyt olen tilanteessa, että en ehdi palata asiaan pidempään.

Olin Kolarin Valtuustosalissa silloin niin väsynyt, etten jaksanut keskittyä esittelyyn sillä tavalla kuin olin aikonut. Kiitos, että avasit kirjaani tällä tavalla.
Minulle puolestaan Peiliin katsomisen paikka, jota aloin lukea Vaattojärvellä ja jonka luin loppuun täällä Tampereella, toimii paitsi ensyklopedisena lähteenä Sieppijärven ja Kolarin kylien suvuista ennen kaikkea historiallisena vertailukohtana omiin juurini (Sarjan sisarukset) nähden. Kirjasi innostamana luen vihdoinkin Tornionjokilaakson historiaa, joka on pitkään odottanut hyllyssäni.

Pikaisena toteamuksena tässä vain se, että meidän kummankin kirjojen perusteella voin nähdä ja ymmärtää hyvin paljon samankaltaisuuksia perheiden ja sukujen kesken tuolla 1890-2020 aikakaudella. Varhaisempina aikoinahan Tornionjokilaakson seudun toimeentulon ja kulttuurin perusta oli paljon erilaisempi Pohjanmaan jokilaaksoihin verrattuna vaikka vaikutteita sinnekin oli tullut monilta suunnilta.

Kysymykseen tarvitseeko lasten tietää kaikkea jätin tarkoituksella lukijalle hiukan avoimeksi. Olen saanut tästä palautetta. Kuten äitini tapauksessa, olen palautteenkin perusteella vakuuttunut, että vanhempien tulisi kertoa lapselleen / lapslleen aina keitä oavt heidän oikeat biologiset vanhempansa. Toisaalta puhumattomuuden kulttuurrin vittatessani pidän tärkeänä, että jokaisella ihmisellä on edes yksi sellainen luotettava ihminen, johon voi luottaa ja joka todella kuuntelee niin, että hänelle voi kertoa kaikkein syvimmällä piilevät arat asiat ja tuntemuksensa (häpeän, syyllisyyden, nolouden, jne). Nämä ovat henkilökohtaisi eikä niillä pitäisi vaivata lapsia eikä usein muitakaan läheisiään.

Arvostan Kata tapaasi laittaa itsesi pelii tällaisella tavalla sukuketjujen yhteydessä. Tutkijaluonne saattaa pitää sitä "subjektiivisena," mutta minusta se on paremminkin objektiivista elävyydessään. SE kertoo, että tutkijakin on osa noita sukupolvia vajavaisena ihmisenä, joka tällä esiintulollaan voi murtaa niitä jäitä, joita puhumattomuuden kulttuurin sekä roolien ja kvasitarinoiden taakse kätkeytyy.