29 joulukuuta 2014

Nadeem Aslam: "Ajatellaan, ettei syyllisessä maassa ole viattomia ihmisiä."

NADEEM ASLAM.
SOKEAN MIEHEN PUUTARHA
Like Kustannus Oy. Otavan kirjapaino Oy, 2014.
ALKUTEOS: 
The Blind Man´s Garden. 2013.
Tämän teoksen suomentamiseen on saatu tukea Euroopan Unionin Kulttuuri-ohjelmasta. 
SUOMENTANUT:
Kirsi Luoma




Lukioaikainen äidinkielen opettajani Esko Keinänen sanoi ja puhui oppitunneillaan vain hyvää asiaa, Minulle hän oli erityisesti kirjoittamisen opettaja. Vieläkin muistan ohjeita, joita hän jakoi oppilailleen. Yksi niistä kuului: -Mieti tekstisi aloitus, mieti ensimmäinen virke!

Nyt olen lukenut romaanin, jonka alkulause hakee vertaistaan. En muista toista yhtä hyvää. Nadeem Aslamin kirjassa, Sokean miehen puutarha, se on tämä: "Kolmas vanhempamme on historia." Nouseeko sinun mieleesi kirjaa, jonka alkulause pysäytti sinut niin tehokkaasti, että muistat sen vieläkin?

Kirjailija Nadeem Aslam syntyi Pakistanissa ja kasvoi 14-vuotiaasta lähtien Englannissa. Hänen teoksensa Sokean miehen puutarha on ylistys sivistykselle, ihmisyydelle, historialle ja kukkivien puiden eli puutarhan kauneudelle. Se on kiitos maailman naisille ja kunnianosoitus vanhuksille, lapsille ja rauhalle. Se on upea teos, omasta lukijan näkökulmastani siis täydellinen romaani.

Kirjailija Nadeem Aslamille puolestaan täydellinen romaani on Candia McWilliamin Debatable Land. Tämän skottikirjailijan (naisen) romaanista en tiedä mitään, eivät taida tietää monet muutkaan suomalaiset lukijat - ainakaan tietoa Candia McWilliamista en löytänyt suomeksi kirjoitettuna. On siis silkkaa arvailua, miksi Debatable Land on täydellinen romaani Aslamille, ja miksi Aslam on ottanut tarinaansa sanat Palava henki teoksesta Debatable Land.

Omasta kirjastaan Nadeem Aslam kiittää monia muitakin teosten kirjoittajia, joilta hän on lainannut sanoja, säkeitä, ja muokannut käänteisiä versioita lauseista. Erityisesti hän kiittää Salman Rashidia.

Lukemani romaanin jälkeen en kysy, miksi Intia houkuttelee (suomalaisia) turisteja - mutta Pakistan ei; en kysy, miksi sydänten ja sielujen haavat ovat aistien näkymättömissä; en kysy, kasvaako jäkälä Afganistanissa enkä kysy, onko vääräuskoisia olemassa.

Lukukokemukseni rajuus saattaa vuosien kuluttua näkyä kotipihassani niin, että siellä kasvaa enemmän tai vielä enemmän kukkivia puita.

Lukukokemustani kuvaa myös se, että luin tarinaa kynä kädessä, koska oli "pakko" merkitä kohtia, joihin haluan palata myöhemmin.

"Sen jälkeen hän tutkii muuatta historiateosta palava kynttilä kädessään. Kun Granada oli kukistunut vuonna 1492, kaksisataatuhatta muslimia käännytettiin väkisin kristinuskoon." s.32

Koulun pääporttia "päällystävä kaari kertoo, että koulun nimikkopyhimys Pyhä Joosef on kuolevien, perheenisien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sekä työläisten suojeluspyhimys." s.252

"Allah loi Aadamille neljä kotia. Eedenin, maan, kiirastulen ja paratiisin. Ja Hän on antanut neljä kotia myös Aadamin lapsille. Kohdun, maan, haudan ja sitten paratiisin tai helvetin." s.235

...laulu nimeltä Heer, Pakistan. Ostavia, myyviä, kyseleviä, huutavia ihmisiä, joka kadunkulmassa minareetteja muistuttamassa paratiisista. Hän näkee mielessään kauppojen nimikyltit, jotka on maalattu riipaisevan tarkasti ja kauniisti, vaikka niiden kirjoittajat osaavat tuskin lukea, kuulee öljystä kiiltelevien painijoiden läiskähtelevän toisiaan vasten. Katetuilla kauppakujilla lihanpalaset tirisevät ja pikkuputiikit myyvät japanilaisia ompelukoneita, englantilaista tweediä ja kiinalaisia talousastioita. Hedelmämyyjät seisovat appelsiinivuorten takana, näyteikkunoissa riippuvat naistenvaatteet teroittavat puhtailla linjoillaan ja väreillään viehkeyden merkitystä elämässä. s. 155

 "Ajatellaan ettei syllisessä maassa ole viattomia ihmisiä." s. 14

"Olen vain oppimaton nainen, joten te tiedätte paremmin kuin minä, mitä maailmassa on tapahtunut sen jälkeen, kun juutalaiset tekivät sen terrori-iskun Amerikkaan." s. 166

Ja entäpä se sokean miehen puutarha...
Siellä ei todellakaan kasvanut kaikenlaisia puita. Siellä kasvoivat kapokkipuu, limettipuu, Irakin ruusu, puu jonka lehdet kasvavat viuhkamaisesti seitsemän ryhmissä, saitanpuu, granaattiomenapuu, mulperipuu, akasia, palisanteri, meelia,temppeliviikunapuu, korallipuu, intianjemane, sitruunapuu ja arabialainen taatelipalmu.

Nadeem Aslam muistuttaa loppusivullaan, että hänen kirjansa (tämä) on "kuvitteellinen kertomus". Aivan sama. Ei haittaa. Sokean miehen puutarha on puhutellut minua ennenkokemattomalla tavalla.

Sain kirjan joululahjaksi siskoltani - tästä tuli oikea tarina oikeaan aikaan. Kiitos kirjasta!

27 kesäkuuta 2014

Paasilinnoista Mauri: - Maailmalle kelpaa kaikki.

Paasilinna, Mauri. Sääsket. Gummerus (2000)




Onneksi pääsin taas lukemisen makuun.

Takana on pitkä ajanjakso, jonka olen käyttänyt "vain" sukukirjojen, sukuihin liittyvän arkistomateriaalin ja - sanomalehtien lukemiseen. Nyt olen opettajan piiiitkällä kesälomalla, ja alan pikku hiljaa toipua työväsymyksestä ja jonkin sortin alakulosta; minun alakuloni tunnistavat ne, jotka joskus ovat hävinneet kaksinkamppailun tai hiihtokisan tai kulttuuripalkinnon - hävinneet siis. Mutta nyt. Nyt tunnen saavani oleskeluhuoneen remontistakin vain voimaa, sen vakuutena on luettu kirja - kevyt ja hupaisa, mutta kirja kuitenkin!

Ja se kirja oli Mauri Paasilinnan kertomuskokoelma Sääsket.

Muutama viikko sitten ärsyynnyin tosissani ihmisistä, joille sääskistä oli tullut kynnys.
Onneksi löysin Lapin Kansasta mahtavan sääskikolumnin (Markku Saarinen, toimittaja. 19.6.2014 LK), joka tarjosi silkkaa balsamia minulle, joka olen jo kauan sitten tiennyt, että sääsket ovat paljon helpompia kuin paskakärpäset.
Tosiasia kuitenkin on se, että niille ihmisille, joille sääskistä on tullut kynnys; niille ihmisille on sula mahdottomuus myydä kesäistä Lappia. Ja sehän harmittaa minua. Sääskiä vihaavat ihmiset vihaavat aivan kaikkea Lapin kesässä; he eivät tule kylästelemään tänne eivätkä he peukuta Suomen Lappia; heille kesämme ei ole laulun tai runon arvoinen. Ja se ottaa päästä.

Onneksi Lapissa syntyneitä kirjailijoita vielä on, ja onneksi heitä yhdistää ehdoton ja pyyteetön uskollisuus kotiseudulleen. Ja koska Lapin sääski minusta on parempi kuin etelän paskakärpänen, kiitän ainakin Mauri Paasilinnaa (tai kustannustoimittajaa) uskalluksesta ja rohkeudesta tarttua aina ajankohtaiseen aiheeseen eli sääskiin.

Innostuneena nappasinkin Paasilinnan Sääsket -teoksen käsiini. Kirja näytti kuuluneen isäni jäämistöön. Hän oli saanut sen lahjaksi tyttäreltäni jouluna 2003. Aivan varma olen, että lukematta oli isältä jäänyt tämä teos, sillä elämänsä viimeisinä vuosina veteraani-isälleni kelpasivat vain Pentti H. Tikkasen sota-aiheiset kirjat. Vain hänen. Mutta minulle Sääsket kelpasi. Ja teki hyvää!

Novellikokoelma alkaa Sääsket -nimisellä hulvattomalla tarinalla. Parhaimmaksi tarinaksi kuitenkin valitsin Maallemuuttaja Mutasen. Ja koska viittasin tähän tarinaan jopa Facebookin etusivullani ("Maailmalle kelpaa kaikki."), aion kylmän rauhallisesti kopioida tarinan tähän hyväksi lopuksi. Eli suosittelen kertomuskokoelmaa oikein tosissani kaikille (sääskitosikoille ainakin).
Lukuiloa!

Maallemuuttaja Mutanen

Kevät rytyytti jäät Kivijärven laitaan, nostatti kullerot Kesantalan niityille, toi etelätuulet ja tuhannet linnut sekä heitti maallemuuttaja Mutasen Tiikkajan taloon, joka oli ollut tyhjillään 70-luvulta lukien, kuten niin moni muukin talo ja talon virkaa hoitava asumus tässä kylässä, mikä kaikesta ajan kohinasta huolimatta elää täällä pohjoisessa, mistä niin moni on paennut. Ja kaikki ovat maailmalle kelvanneet. Yksinpä Kenopää-Kaijakin, jota täällä pidettiin joutavana kilkattajana, on nyt Helsingissä julkkis ja televisiotähti.

Kukaan ei ole maailmalta tullut kuin käymään, kesällä tai kun talvi kääntyy keväälle ja aurinko kovettaa hanget hiihdeltäviksi. Vaan nyt on kummat. Tiikkajan talossa touhuaa Mutanen, mikälie mies, jonka maailma on sinne sylkäissyt.

Mutta ei ollut käypäläisiä, kaikesta sen näki ja kuuli. Vasara paukkui yötä myöten ja milloin mies oli kontallaan pellon päässä, milloin taas metsässä rankojaan repi. Kerran tuo souteli rantaan Niemelän vanhalla veneellä,  ja kun kysyttiin, kuinka otit toisen oman sanoi, että käyttämätön oli, sammaleita teljoilla, parempi että joku kunnossa pitää. Sitäpaitsi saahan veneen noutaa pois - jos uskaltaa. Ei Mutanen koolla pilattu ollut, mutta niin kulmikas käänteissään ja muodoltaan, ettei moni olisi sulin käsin tohtinut kiinni käydä. Eihän porokaan ahmaa potki.

Mutasen naapuri, Yli-Raution isäntä, kysyi uudisasukkaalta kerran, onko Tiikkajat elossa vielä vai keltä talon ostit? 
- Ei kuulu sulle, Mutanen murahti. Hän kierteli traktoria, kaiveli kalupakkia ja työnsi meisselin taskuunsa. Hän otti peräkärryn laidalla roikkuvat isännän kintaat ja sovitteli niitä käsiinsä, kääntyi ja räpsäytti tilanomistajan olkainta:
- Minun asioihin ei kannata puuttua. Minulla on välit poikki yhteiskunnan kanssa.

Sen verran Mutaselta kesän mittaan kuitenkin tietoja tihkui, että hän oli kai ollut Helsingissä joku huoltomies, joutunut työttömäksi, sairaalaan ja minne lie. Vaimokin hänellä oli kuulema ollut, niin oudolta kuin se vaikuttikin. Tiikkajan talossa Mutanen viihtyi ainakin omien sanojensa mukaan.
- Mikäpä tässä. Kylläpä tämä sairaalaolot voittaa.
Siitä oltiin yksimielisiä, että tuo sairaala oli erikoistunut mielitautien hoitoon.

Syysyönä retkeläiset olivat ajautuneet Kivijären rantaan ja juosseet ilmoja pakoon Mutasen taloon.
Ovi oli ollut auki ja isäntä unessa. Kun vieraat ihmettelivät, Mutanen kertoi, ettei hänellä ollut mitään varastettavaa.
- Entä henki? Heidi kysyi.
- Kuinka se täällä menee, kun se ei mennyt Sörkässäkään, vaikka kirveellä koetettiin?
Mutasen asumus oli ollut, sikäli kuin taskulampun valossa näki, koristeeton. Siellä ei ollut televisiota, ei radiota ja lehdetkin olivat kolmenkymmenen vuoden takaa. Isäntä ei asiasta piitannut:
- Mitä sieltä maailmalta tulee? Onnettomuuksia.

Tietenkin sitä ihmeteltiin, millä Mutanen pärjää, kun moni isäntämieskin oli tiukoilla ja velkojensa vanki. Tiikkajan talon asukas kalasteli, keräsi marjoja ja kai metsästelikin, koskapa kanalintujen  sulkia lenteli peltorummulle asti.
- Moni on petulla, Mutanen vakuutti, - ennen kuin minä nälkää näen.

Saihan Mutanen sivutuloja puutöitään myymällä, vaikkei kaksinen kauppamies ollutkaan. Hän ajoi kyliä pyörällä ja levitti repustaan kotitalouskalut emäntien ihmeteltäviksi. Jos jossain talossa ei ostoasiaan innostuttu saattoi Mutanen suivaantua ja lasauttaa nyrkin pöytään.
- Jo on perkele, ettei kapustat kelpaa!
Aina löytyi rahaa yhden kauhan ostoon.

Mutanen ei ollut kuin kuka tahansa kummajainen ja kulkumies, joita tämän kylän historiaan on liitetty liiankin kanssa. Mutasen asema kävi ilmi vaikkapa siinä, miten Yli-Raution isäntä, valtuutettu ja saarnamies, antoi aina vastaantullessa tietä, vaikkei ruhonsa kääntelyyn muutoin innostunut ollutkaan. Ja jos Mutanen piipahti kaupassa ja katsoi asiakseen istahtaa baarin puolelle, järjestyi hänelle aina oma pöytä ja puheetkin loppuivat, vaikka minkälainen asia olisi kesken ollut. Siinä sitä tuijoteltiin maallemuuttajaa, mutta milloin Mutanen loi silmäyksen, kääntyi katsellijan pää kuin tikalla.

Tuulet kääntyivät. Tulivat Jäämeren viimat ja tulivat lumet. Elämä asettui kylässä niinkuin se asettuu pohjoisessa kun enimmät askareet on tehty ja on aika joko vaipua horteeseen hankien alle, lähteä etelää kohden tai, kuten Tiikkajan talossakin, tehdä vain tarpeellinen, sen minkä auringon kaihinen katse suo. Ja kun pakkanen hiipi jokilaaksoja pitkin, pysähtyi lintujen lento ja ehkä aikakin. Mutta yksi ei nuku - yhteiskunta. Virkavalta piiritti Tiikkajan talon, ja Mutanen vietiin sinne, mistä hän oli tullutkin, maailmalle.
- Yhteiskunta voitti, Yli-Rautio totesi, - tämänkin taistelun.
Leppäsen emäntä joi kahvia lautaselta: - Maailmalle kelpaa kaikki.

08 kesäkuuta 2014

Sukututkimusaiheisia romaaneja

Hei, 
tunnetko sinä dekkareita, romaaneja tai muita tarinoita, joissa esimerkiksi sukututkija (tai rikostutkija) ratkoo rikoksia, jotka jotenkin kytkeytyvät sukututkimukseen ja/tai historiantutkimukseen? 
Lähetä vinkkisi, 
minä laitan tähän muutaman nimikkeen eli romaanin, joiden aihe sivuaa tavalla tai toisella sukuja tai sukututkimusta.

Harri Tapper. PITKÄSUISTEN SUKU. 2002. Ateena Kustannus.
- romaani kertoo Pohjanmaalta Saarijärvelle muuttaneista Kohlströmeistä, Björnvikeistä ja Tappereista
- romaani päättyy Tapperin taiteilijaveljesten syntymään
- romaanin lopussa on sukutaulu

Virpi Hämeen-Anttila. PERIJÄT. 2010. Otava.
- on lukuromaani, josta ei puutu sukuvihaa
- on romaani kahden suvun suhteista ja salaisuuksista, jotka ulottuvat sukupolvien taakse

Ann Rosman. MAJAKKAMESTARIN TYTÄR. 2011. Bazar Kustannus Oy.
- romaani aloittaa rikostutkija Karin Adlerista kertovan dekkarisarjan
Ann Rosman. NOITAVASARA. 2012. Bazar Kustannus Oy.
Ann Rosman. PORTO FRANCON VARTIJA. 2013. Bazar Justannus Oy.
- näissä dekkareissa käytetään sukututkimusta hyväksi, kun ratkotaan murhamysteereitä

Emily Wu. Larry Engelmann. KUIN HÖYHEN MYRSKYTUULESSA. Kiinalaistytön tarina. 2008. Gummerus.

03 tammikuuta 2014

NYT VASTA SUOMEKSI! Romaani metsäsaamelaisista ja häpeästä.

Annica Wennström.
LAPINKYLÄ. SUKUTARINA.
www. bazarkustannus.fi (2012)
Published in the Finnish language by arrangement with Bonnier Group Agency, Stockholm, Sweden.
Ruotsinkielinen alkuteos:
Lappskatteland. En familjesaga. (2006)
Suomentanut Outi Menna.                                                                        


Västerbottenin maakunnassa Pohjois-Ruotsissa eli entisessä Länsipohjassa syntynyt (1966) Annica Wennström julkaisi nyt vasta (2012) suomennetun sukukirjansa jo vuonna 2006. En voi ymmärtää, miksi suomennos antoi odottaa kuusi vuotta. On ollut kaunis kulttuuriteko, että suomennos on vihdoinkin saatu.

Mahdollisesta saamenkielisestä käännöksestä voinen unelmoida; en tiedä miksi, mutta se se vasta olisi jotakin. Tai, no: ehkä inarinsaameksi tehty käännös saisi koko Suomen saamenkielisen yhteisön lukemaan juuri tämän sukutarinan - ja siitäkös riemu syntyisi! Tai mitä vielä! Johan kirjailijakin ennen tarinansa alkusanoja muistuttaa, että "...kaikki muu on oman mielikuvitukseni tuotetta ja vailla minkäänlaista yhteyttä todellisuuteen."

Minusta ei ole sattumaa, että Lapinkylä -kirjan tekijä on syntyisin Ruotsin historiallisesta Lapista. Ei ole sattumaa, että tämä hänen Sukutarina -teoksensa sijoittuu eteläsaamenkieliselle alueelle ja, että sukupuu on nimenomaan saamelaissuvun puu. Romaani on erittäin ajankohtainen ja hieno osoitus siitä, kuinka tarinankerronnalla eli kirjalla on edelleen ainutlaatuinen sijansa.

"He olivat metsäsaamelaisia eli kuuluivat saamelaiskulttuurin siihen osaan, josta ei löydy juuri minkäänlaista kirjallista materiaalia. Mystisten maahisten lailla metsäsaamelaiset ovat asuttaneet suurta osaa Ruotsista jättämättä jälkiä itsestään. Nykyään elossa oleva, häviävän pieni joukko taistelee oikeuksistaan sekä suuryhteiskuntaa että omia heimolaisiaan, röyhkeämpiä tunturisaamelaisia vastaan. Niitä, jotka ovat hierarkian huipulla mahtavine poroeloineen ja hopea-aarteineen." (s. 91)

Pidin kirjasta kovasti, sillä ensimmäistä kertaa pääsin lukemaan hyvän lukuromaanin metsäsaamelaisista saamelaisten sijasta. Ensimmäistä kertaa sain lukea teoksen, joka kertoo täsmällisesti ja kunnioittaen siitä alkuperäiskansasta, jolle yhä nauretaan ("Kiroaa ko mettälappalainen!") tai jota ei Suomessa saamelaiseksi edes lasketa; metsäsaamelaiset kun eivät meillä vieläkään kuulu joukkoon. Miten niin?

Näin sanoo Saamelaiskäräjät: "Suomessa saamelaisuus on määritelty saamelaiskäräjälaissa ja sen pääperusteena on saamen kieli. Lain mukaan saamelainen on henkilö, joka pitää itseään saamelaisena edellyttäen hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan taikka isovanhemman vanhemmista on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään." (http://www.samediggi.fi/)

Olen syntynyt ja asun Tornionjokilaaksossa, jonka paikallishistoriaa ovat ne metsäsaamelaissuvut, jotka asuivat lähellä kyliemme uudisasukkaita ja, jotka ajan myötä mukautuivat uuteen suomalaiskulttuuriin. Jäljellä on saamelaisia paikannimiä, paikkoja, sukunimiä, tarinoita -  mutta myös meitä, joiden suonissa virtaa pisara tai kaksi metsäsaamelaisuutta - puhutaanpa siitä tai ei. Ilmeisesti ihminen ja hänen alkuperänsä on helpointa kieltää tai vaieta kuoliaaksi. Näin kävi myös Wennströmin sukutarinassa.

"Nainen sulkeutui kuin simpukka. Hän vastasi saameksi. Hänen perheellään ei ollut tarinankerrontaperinteitä. Kuuntelin ällistyneenä. Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen. Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi." (s. 129)


Wennström kertoo yhden suvun tarinan. Tarinoita on kuitenkin yhtä monta kuin on niitä perheitä, jotka kertovat toisilleen perheensä tarinan. Omalla sukutarinallaan Wennström osoittaa luuloni vaietuista aiheista todeksi mutta luo myös toivoa ja uskoa siihen, että vielä löytää uusi nuori sukupolvi itsensä ja identiteettinsä. Kodin.

Sain tämän kirjan lahjaksi Sandilta. Hän löysi sen googlettamalla saamelaisuuteen liittyviä hakusanoja. Hän ei osaa suomea eikä ruotsia. Olen onnekas, koska hän käytti aikaansa ja löysi minulle ennestään tuntemattoman teoksen, kiitos hänelle!

Koska pidän myös kirjan rakenteesta, liitän otsikot tähän.

Sukupuu
Eteläsaamenkielistä sanastoa

Stensvedjan on taianomainen paikka, jossa vietin monta lapsuuteni kesää ja jota olen lainannut tähän kertomukseen. Kaikki muu on oman mielikuvitukseni tuotetta ja vailla minkäänlaista yhteyttä todellisuuteen. 

Alkusanat. Åsele, Lappi, helmikuu 1862
Ensimmäinen kirja.
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, kesäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, heinäkuu 1861
Finnmark, helmikuu 2002
Åsele, Lappi, helmikuu 1862
Toinen kirja
Skellefteå, toukokuu 1909
Finnmark, helmikuu 2002
Skellefteå, toukokuu 1909
Finnmark, helmikuu 2002
Skellefteå, kesäkuu 1909
Uumaja, maaliskuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1909
Skellefteå, kesäkuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1909
Kolmas kirja
Skellefteå,  huhtikuu 1953
Uumaja, kesäkuu 2002
Skellefteå, toukokuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, toukokuu 1953
Fatmomakke, kesäkuu 2002
Skellefteå, kesäkuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, heinäkuu 1953
Marsliden, kesäkuu 2002
Skellefteå, syyskuu 1953
Uumaja, syyskuu 2002
Loppusanat. Åsele, Lappi, syyskuu 2002
Kiitokset.

01 tammikuuta 2014

Joenjoen laulu. Onneksi toimii ilman lähdeluetteloakin.

Päivi Alasalmi (2013). JOENJOEN LAULU.
Gummerus Kustannus Oy.
Kirja on omistettu Jarmolle. Kuva: Jarmo Perunka.


Joenjoen laulua en tahtonut ehtiä edes aloittaa, kiire tuli, kirjasto muistutti eräpäivästä, joojoo; periksi en antanut - ja uuden vuoden (2014) aattona sen sitten tein. Luin. Ja tarinat veivät minut mennessään. Kannatti valvoa ja lukea. Kannatti lukea. Ei epäselvää, kirja oli nautinko. Upea työ kirjailija Päivi Alasalmelta. Iso työ, kova työ, hieno lopputulos! Onnea kirjasta! Kiitos kirjasta, jonka ensin lainasin, ja ensi arkena itselleni hankin.

Kirjan takakanteen kustantaja on kirjoittanut: "Maailmani muuttui hänen mukanaan." Joenjoen laulussa on kolme tarinaa: Aanaar 1519, Pajala 1852 ja Inari 2013. En kuitenkaan usko, että edes kirjan minän maailma "muuttui hänen mukanaan"; tarinan ihmiset sen sijaan muuttivat maailman.  Ihmisiä olivat 1500-luvun pirkkalainen Kaukomieli, Pajalassa vuodesta 1849 elänyt pappi Lars Levi Laestadius ja inarinsaamelaiset ihmiset. He muuttivat maailmansa.

Päivi Alasalmen romaani on 306-sivuinen, ja se päättyy kiitoksiin ja lähdeluetteloon. Kirjailija kiittää saamelaisia ja suomalaisia ystäviään, jotka ovat auttaneet häntä kirjansa kirjoittamisessa. Lähdekirjallisuus ja inspiraatio lueteltuna lyhyenä kirjalistana on mielenkiintoinen kirjailmiö, josta näyttää tulevan tai jopa tulleen käytäntö, jota on mukava arvioida. Miksi yksi historiallisen romaanin kirjoittaja haluaa kertoa kirjalliset inspiraation lähteensä kun taas toinen ei?

Nuoren Jenni Linturin esikoisromaanissa Isänmaan tähden (2011) ei ole ainuttakaan riviä lähdekirjoista. Kirja oli niin upea (lue vaikea), että minun oli todellakin etsittävä lähteet itse päästäkseni tarinassa eteenpäin, ymmärtääkseni tapahtumat. Niinpä olen kirjoittanut kirjan takasivulle esimerkiksi näin: "Mauno Jokipii. Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet (SKS, 2002)" . En väitä, että kirjailijan lähdeluettelo olisi helpottanut luku-urakkaani, mutta nautinto kirjasta tuli vasta, kun löysin oikeat lähteet. Sen sijaan väitän, että monelta on Linturin kirja jäänyt lukematta vain siitä syystä, että juonta on mahdoton ymmärtää, jos ei tiedä Euroopan historiasta mitään.

Myös Terhi Rannela on nuori (s.1980) kirjailija, jonka teos Punaisten kyynelten talo (2013) on hyllyssäni. Yritin aloittaa tämän Aasian lähihistoriaa käsittelevän tärkeän romaanin lukemisen heti sen ilmestymisen jälkeen tänä keväänä. Näyttää kuitenkin siltä, että en pääse tarinaan sisään ennen kuin tutkin taustat - ja työlästä se lienee ainakin, vaikka kirjailija on luetellut keskeiset lähteet ja inspiroijat romaaninsa viimeisellä sivulla.

Romaanien upeista lähdeluetteloista huolimatta mietin, mikä on muuttunut ja miksi? Onko vika lukijassa vai romaanissa nyt, kun kirjaa on mahdotonta lukea ilman "pohjatöitä", siis ilman taustojen selvittelyä?

Kaari Utrio on suomalaisten, historiallisten lukuromaanien pioneeri. Laila Hietamies Hirvisaari on kirjoittanut ja kustantaja myynyt valtavan määrän kirjailijan historiallisia romaaneja. Niin ikään Rovaniemellä 1962 syntynyt Paula Havaste on kirjailija, jonka kirjoissa "historia herää eloon" ilman lähteitten etukäteistutkimista, ilman lähdeluetteloita.
Jokainen lukija tietää ja tuntee, että nämä naiset ovat kirjailijoita, jotka tietävät kaiken aiheestaan, ovat tehneet "kotityönsä" perusteellisesti, tutkineet lähteet, ja sitten vasta kirjoittaneet kirjan, lukuromaanin lukijoille. Hietamiehen, Utrion tai Havasteen romaani on rakennettu niin, että lukijalle kerrotaan tasan tarkkaan kaikki, mitä lukija tarvitsee pysyäkseen juonessa mukana. Ja on kirjailijoitten ammattitaitoa, että he ovat pystyneet tähän!

Päivi Alasalmen Joenjoen laulu on hyvä ja vetävä tarina, tai oikeastaan se on laulu, jossa on kolme säkeistöä, tai voi sitä arkkiveisuksikin kutsua. Säkeistöt ovat historiallisesti eri vuosisadoilta, tässä tapauksessa 1500-, 1800- ja 2000 -luvuilta. Lukijan tehtäväksi on jätetty oivallus tarinan sanomasta tai arkkiveisun runomitasta. Alasalmen ansioksi on sanottava se, että  hän on onnistunut luomaan monikerroksellisen romaanin, jota pystyi seuraamaan.

Joenjoen laulun lähdeluetteloon tutustuin vasta lukemisen jälkeen. Mielenkiintoistahan se oli ja on, varsinkin arvailla syitä, miksi tietyt lähteet tai muu lähdekirjallisuus puuttuvat. Koska tarinan viimeinen laulusäkeistö kertoo saamelaisten Inarista vuonna 2013, tulee miettineeksi tärkeitä valintoja, joita tarinaan on sukeutunut.

Arkkiveisu romaanin muotona on se, jota kuitenkin vielä vierastan. Arkkiveisulla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että romaanin tarina rakennetaan kolmesta kaukana toisistaan olevasta tarinasta. Joenjoen laulussa en aivan vakuuttunut keskimmäisestä säkeistöstä, eli Pajala 1852. Sinänsä Laestadiuksen elämäntarina oli upeasti kerrottu, mutta kovin irralliseksi tarina kuitenkin jäi. Saamelaisuuden näkökulmasta ehdottomasti tärkeämpää olisi ollut osoittaa kristillisen kirkon rooli saamelaisen kulttuurin ja kielen hävittäjänä Laestadiuksen sijasta.