25 helmikuuta 2012

Omatunto ja alkuperäiskansat



                   Thomas Brunnsteiner. Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta.




29.3.2012. Kuvassa Thomas Brunnsteiner haastattelemassa esikoiskirjansa julkaissutta Aki Ollikaista Kolarin kirjastossa.







Kuvassa Thomaksen saksan- ja suomenkieliset versiot kirjasta Jäämerelle saakka.
                                                                                        


On lauantaiaamu. Heräsin Yle-ykkösen dokumenttiin Kiehtova maailma.


Bruce Parryn tämänaamuinen (osa 4/5) Pohjoiset kansat ihastutti. Arktisilla alueilla kameransa kanssa liikkuva Parry vieraili alkuperäisen Gwitch-kansan parissa Yokonin territoriossa, Pohjois-Kanadassa. Karibukansa eli gwitchit asustavat siellä kylää, joka on ainoa Kanadan napapiirin pohjoispuolella elävä yhteisö.
Bruce Parry seurasi kyläläisten mukana ikivanhaa perinnettä eli karibujen metsästystä.


Kariburetken jälkeen hän matkusti toista tuhatta kilometriä etelämmäksi ja tutustui Albertan provinssin öljyyn, erityisesti Athabascan öljyhiekkaan, joka on jo nyt täydellisesti muuttanut alueella asuvien alkuperäiskansojen elämän.

Dokumentin jälkeen en voinut muuta kuin hipsiä kirjahyllylleni ja hakea Thomas Brunnsteinerin (kirjan) syliini :)

Thomas B. kirjoitti Kolarissa, Venejärvenkylällä asuessaan (2007)  kirjansa Bis ins Eismeer ja antoi sen tyttärensä opettajalle lahjaksi; olisin toki ostanut kirjan, mutta tällä kertaa ammatinvalintani auttoi... Kirja on kuin yksi kauneimmista koruistani. Saksan kieltä en sen sijaan ole jaksanut varsinaisesti lukea  - olen vain silitellyt ja selaillut ja fiilistellyt kirja seurassani. 
  
- Wau, Thomas taitaakin olla "meän kylän Bruce Parry"...Thomas ehdottomasti käyttää kynää juuri siinä maailmassa, missä Parry käyttää kameraa! Niin, ja nyt hän asuu perheineen Vaattojärvellä, "meän kylälä", missä teen töitä opettajana.

Aamuinen, dokumentista innostunut tunnelmani muuttui siis tuota pikaa nimiksi, sillä olen lukenut Thomakselta joululahjaksi saamani kirjan Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta (Absurdia, 2010). Kirja on käännös saksankielisestä alkuteoksesta Bis ens Eismeer. Kirjan ovat kääntäneet kaksitoista Helsingin yliopiston saksankielen kääntäjäopiskelijaa.

Pienten oppilaitteni kanssa puhuimme yhdellä viikolla paitsi Himalajan lumimiehestä eli jetistä (Mauri Kunnas: Kummallisuuksien käsikirja) myös jääkaudesta, lumivyöryistä, tulivuorista ja lohikäärmeistä. Päivittäistä keskustelua ja lukemista veivät eteenpäin oikein hyvät miksi, ja mitä, jos... -kysymykset. Kysymyksiä teki erityisesti eräs oppilaani, joka oli keskustellut samasta aihepiiristä  kotona.

"Isikin sanoi, että..." ja "Isi on kertonut, että..."  -kommentit virittivät ja innostivat minua opettajana, sillä ne veivät meidät lumikinoksista äärettömään avaruuten asti. Lapset ovat mahtavia ajattelijoita, ja paljon muuta tietenkin. Niinpä me löysimme "ratkaisujamme" samoihin kysymyksiin, joihin sekä Bruce Parry että Thomas Brunnsteiner ovat syventyneet tekemällä juttuja ja matkakertomuksia maailmalta. Parry liikkuu dokumenteissaan Antarktiksella ja kertoo siellä elävien, jäljellä olevien alkuperäiskansojen elämästä. Samaa on tehnyt ja tekee Thomas. Pohjoisen ulottuvuuden lisäksi elämä on kuljettanut Thomasta myös etelään, esimerkiksi Kaspianmerelle.

Tänä aamuna kertasin Thomaksen tarinan Meri, joka hengittää. Tänään tarvitsin karttakirjaa, sillä halusin linkittää maailman suurimman järven, Kaspianmeren, Volga-joen ja Moskovan suhteessa Aasiaan, Eurooppaan ja Amerikkaan. Keskustelin Kaspianmerestä ja Thomaksen tarinasta Sandin kanssa, jonka kanssa jaan kiinnostavia asioita. Tänään opimme kumpikin uutta avaamalla suut, jakamalla tietomme ja pari kirjaa. That´s it - paitsi ,että Sandi haluaisi kirjasta englanninkielisen käännöksen.


Thomas B. on kirjailija. Onko hän myös toimittaja? Mitä eroa näillä kahdella käsitteellä on? Minulle hän edustaa toimittaja-kirjailijaa, joka tarinoi samalla kun arvioi kriittisesti maailmaa.

Thomaksen kertomus hengittävästä merestä on paitsi tarina maailman suurimmasta järvestä, Kaspianmerestä, myös erinomainen kannanotto tuhoamiseen. Ensimmäinen lukukokemukseni sai minut hengästymään: - Hetkinen, tätäkään en tiennyt. En tiennyt Kaspianmeren pinnan nousuista mutta en myöskään ollut koskaan aiemmin lukenut kuvauksia Azerbaidžanin Bakusta ja siellä elävistä ihmisistä.

Thomas tutustutti minut yhteen heistä, Kamraniin, oppaaseensa.  "Kymmenellä, korkeintaan kolmellakymmenellä prosentilla maan kahdeksasta miljoonasta asukkaasta on töitä", Kamran arvioi. Hänen isänsä oli hairahtanut votkaan ja vajonnut pohjalle. Kamran sen sijaan ei juo alkoholia mutta "aika ajoin..." ja Thomas jatkaa: "Hän vie kaksi sormea huulilleen ja vetää syvään henkeä. Marihuana kasvaa hyvin tässä ilmastossa."

Onko Thomaksen matkakirja tosiaan kannanotto tuhoamiseen? Hän tapasi matkoillaan ihmisiä, Bakussa myös herra Muradovin, maansa rannikkoalueiden ympäristöongelmien johtavan asiantuntijan. "No, Luojalle kiitos, että merenpinta nousee, huudahtaa Muradov. "Katsokaas, merenpinnan laskeminen oli aikoinaan huono juttu. Vesi ei enää vaihtunut. Se jäi seisomaan Bakun poukamaan. Se kuollut viemäri haisi kamalalta."  Muradov sanoo, että Azerbaidžanin rannikkoalueisiin ei kukaan sijoita rahaa, viimeisenä valtio. Ympäristöhankkeille ei riitä kiinnostusta, kun ihmiset tienaavat keskimäärin 15 dollaria kuussa. Tuhoja on arvioitu syntyneen jo 12 miljardin dollarin edestä. Mutta vain Azerbaidažnissa!", pauhaa Muradov.

Ilman Thomaksen väliintuloa tietäisin vähemmän omasta tietämättömyydestäni. Ilman hänen kirjaansa, omalla tavallaan yksipuolista tulkintaasa, samanaikaisesti kuitenkin rikasta kuvausta Kaspianmeren alueen ympäristöongelmista ja ihmisten elinoloista siellä, minun todellakin olisi mahdotonta ymmärtää oman napani ulkopuolista elämää. Azerbeidžan olisi mitään sanomaton ongelmalista, pelottava kriisipesäke tai kaukainen
neuvostoajan jäänne...vain nimi nimien joukossa.

Olisin siis likinäköisyydessäni aika toivoton eikä minulla olisi näköalaa kovinkaan moneen suuntaan, jos en lukisi kirjoja.

Minulle Thomasin kirja ei kuitenkaan ole yksinomaan faktoihin perustuva dokumentti. Kirja on hänen kokemuksiinsa ja mielikuviinsa perustuva matkakertomus. Kirjailijan mielikuvat ovat yksinoikeudella hänen mielikuvituksensa käytön perustaa. Tästä syystä luin kirjaa sillä otteella, millä yleensäkin kaunokirjallisuutta luen.

Jäämerelle saakka -kirja ei ole uutispätkä, ei sanomalehden artikkeli eikä yksisilmäinen totuus. Thomasin kirja on... se on omaperäinen ja erilainen matkakertomus, lukijalle uusi kokemus. Uusi kokemus syntyy hänen näkökulmistaan. Thomas-toimittajaa olisi siis erittäin vaikea kuvitella matkustamaan Azerbaidzaniin seuraamaan Eurovision laulukilpailuja. Ei. Jos hän teksteissään jonakin päivänä palaa Bakuun, uskon saavani lukea, mitä Kamranille kuuluu, vieläkö tämä pitää maansa tuhoutumista kauniina...

Thomas Brunnsteiner kirjoitti tarinan nimeltä Meri joka hengittää. Tarina löytyy hänen kirjastaan Jäämerelle saakka. Kaksitoista matkakertomusta. Yksi hänen matkakohteistaan on Azerbeidzan ja Baku (kartta).


16 helmikuuta 2012

Koulussa ääneen luettua

Luen ääneen alaluokan oppilailleni joka aamu.
Oppilailla on kirjallisuusvihko, johon he lukemisen aikana piirtävät kuulemastaan (tai jostakin aivan muusta). Lukemisen jälkeen he joko kirjoittavat kuvastaan (1.-2. lk) tai sanelevat (eskarit) kuvastaan jutun opelle (ja/tai avustajalle), joka kirjoittaa eli saduttaa kuvatekstin.

Hannu Mäkelä. Ole kiltti, lue minut. Puunsiemenen tarina. Kuvittanut Kaarina Kaila.(Otava, 1988)
Erkki K. Kalela. Kuusen siementen lähtö. Kuvittanut Mika Launis. (Maahenki, 2009)

Kahtena edellisenä syksynä olen aloittanut kirjallisen kouluvuoteni lukemalla yllä olevat kirjat, ensin toisen ja sitten seuraavan lukuvuoden alussa toisen. Olen nauttinut lukemisesta, sillä näistä tarinoista puuttuu kaikki kohkaaminen, huuto ja pauke.

Mäkelän kirja on kaunis tarina puunsiemenestä, joka onnekseen tulee kuulluksi: tyttö ja poika tekevät, kuten siemen on pyytänyt. Kirja täyttää hyvän kirjan tuntomerkit, sillä se aukeaa sekä lapsille että aikuisille, joilla on luontosuhde kohdallaan.

Kalelan kirja puolestaan on metsäntutkijan ja opettajan, metsätieteen professori Erkki K. Kalelan kirjoittama satu, jonka hän oli kirjoittanut 1960-luvun alussa mutta jonka hänen lapsensa löysivät vasta 2000-luvulla. Satujen maailma on ollut metsäntutkijalle tuttua, sillä satu kuusen siementen lähdöstä kertoo metsäluonnon ihmeistä jännittävästi ja ilmeikkäästi mutta myös asiantuntevasti.

Molemmat kirjat sopivat koulumaailmaan tuotuina elo-syyskuuhun. Kirjojen avulla päästään "asiaan", uuden oppimiseen, mutta myös ääneenlukuun ja kirjojen maailmaan. Lämpimästi suosittelen.

15 helmikuuta 2012

Ääneenluettua koulussa

Luen ääneen alaluokan oppilailleni joka aamu. Oppilailla on kirjallisuusvihko, johon he lukemisen aikana piirtävät jotakin kuulemastaan. Lukemisen jälkeen he joko kirjoittavat kuvastaan tai sanelevat (eskarit) jutun kuvastaan opelle (avustajalle), joka kirjoittaa eli saduttaa samanaikaisesti.

Lukuvuoden 2009-2010 olen merkintöjeni mukaan lukenut seuraavat kirjat:

Eduard Uspenski. Fedja-setä, kissa ja koira. Otava, 1986.
Aina yhtä hauskuttava tarina, jota lapset nauraen kuuntelevat.  
Teatterimaailmakin rakastaa tätä Uspenskin tarinaa, sillä tänä keväänä (2012) esitys pyörii ainakin Helsingissä (tuli mieleen siitä, että Vaattojärven koulu tekee kevätretken Helsinkiin).
Pertti Rajala (mukautus). Kalevala. (BTJ Kirjastopalvelu, 2006)
Rajalan toimittama Kalevala kolahti oppilaisiin. - Mahtavan jännittäviä kohtauksia, sanoivat 2. -luokan oppilaat. Minunkin mielestäni tämä Kalevala on suuri lahja paitsi erityisryhmille myös aivan tavallisille lapsille.

Leena Laulajainen. Loikkeliinin matka lumen maahan. Weilin & Göös, 1986.
Tästä pidetään aina, olen lukenut eri kouluissa eri otteeseen, ja aina on pidetty Loikkeliinista.

Kate DiCamillo. Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut. Karisto, 2009.
Tästä kirjasta tuli luokkani kakkossuosikki Kalevalan jälkeen! Lapset näkivät jopa unta tämän tarinan seikkailuista! Jännittävä, kaikki hyvän sadun ainekset mukana.

Hoffman. Pähkinänsärkijä. (Ilmestyi ensimmmäisen kerran 1816). Gummerus, 1982.
En olisi uskonut, että joskus lukisin tämän omille lapsilleni 1982 ostamani kirjan koulussa. Mutta niin vain luin, ja vastaanotto oli hieno - satu mikä satu, minun porukka ei "kuvia kumarrellut"! Teos on mielenkiintoinen matka mystiseen satumaailmaan, ja tarinasta sanotaan, että se on ehkä enemmän lapsista  kirjoitettu kuin lapsia varten tehty. Ja ajankuvaustakin Pähkinänsärkijässä on, nimittäin preussilaiset olot ja Saksan sota Napoleonia vastaan. Taistelut nukkearmeijan ja hiirijoukon välillä symbolisoivat tätä sotaa.

Annikki Kariniemi. Pikku Jounin tarina. 1976
Tämän kirjan oppilaani valitsivat vinkkaukseni perusteella. Yllätyin, kuinka paljon he pitivät tarinasta, vaikka siinä ei ole suuria seikkailuja tai outoja tapahtumia. Pikku Jounin tarinasta pidettiin kovasti, ehkä siksikin, että Jounin tarina on kotoinen meille Lapin ihmisille. Kariniemi teki 70-luvulla hienon kirjan, kannattaa kokeilla äänenlukuna. Ylpeänä muistutan, että Kariniemi oli eläessään enemmän kirjailija kuin suomalainen sen ajan julkisuus tai paikalliset ihmiset ymmärsivätkään.

Gösta Knutsson. Pekka Töpöhännän uudet seikkailut.
Kyllä, myös Pekka Töpöhäntä puhutteli eskari-kakkosia.

Christine Nöstlinger. Onko Koira kotona? (WSOY, 1987)
Juuri nyt (2012) olen lopettelemassa luokassani  kirjaa, jonka luin ensimmäisen kerran ääneen Sieppijärven koululaisille 1990-luvulla, ja nyt siis Vaattojärven eskari-ykkös-kakkosille. "Onko Koira kotona?" on niin hulvattoman hyvä tarina...ehdottomasti loistava opettajan näkökulmasta. Kirjan "oudot" tapahtumat, kuten Koiran käyminen oluella tai sijaisisänä toimiminen puhuttelivat pieniä kuuntelijoitani.

Kirjaa ei enää kuitenkaan arvattavasti lueta, koska Kolarin kirjasto tilasi kirjan minulle Rovaniemeltä...

14 helmikuuta 2012

Sachnowitz, Herman. Se koskee myös sinua. 1976.

Ote kirjasta, jonka viimeksi  luin helmikuussa 2000. Kirja puhutteli.

"Jonakin päivänä olisin taas vahva, tarpeeksi vahva voidakseni kertoa totuuden - kaikille, joita asia koskee. To whom it may concern.
Kolmekymmentä vuotta olen lykännyt kirjoittamista kadotetusta nuoruudestani. En ole ollut tarpeeksi terve siihen; elämässä on kohtia, pieniä tiukkoja solmuja, joihin ei uskalla kajota, koska pelkää kaiken ratkeavan samalla kertaa. En ole myöskään tuntenut olevani kypsä tehtävään: kuvaamattoman kuvaamiseen, käsittämättömän tekemiseen käsitettäväksi. Kun meillä ei enää ole kaikkia kieliä jäljellä, meidän on soitettava niillä, jotka ovat käytössä."

Iloa Etsimässä

Katariina Granat
Ällitälli - Iloa Etsimässä
Taiteiden integraatiota etsivä projekti Sieppijärven koulun esiopetuksessa lukuvuonna 2002-2003
Oulun yliopisto
Esi- ja alkuopetuksen täydentävät 17 ov:n opinnot
Taito- ja taideaineiden integraatioon liittyvä projektityö
Kevät 2003















Sisällysluettelo:

1. Lähtökohdat Iloa etsimässä -projektille

1.1. Taito- ja taideaineiden opinnot Oulussa
1.2. Omat taito- ja taideaineiden opintoihin liittyvät odotukset ja toiveet
1.3. Aineopintojen kontaktijaksoihin liittyviä tuntemuksiani ennen omaa integroivaa taidekasvatustyötä
1.4. Kolarin esiopetuksen opetussunnitelma 2002
1.4.1. Oppiminen esiopetuksessa
1.4.2. Esiopetuksen oppimisympäristöt
1.4.3. Taide on lapsen kasvun ydintä

2. Ällitälli-näyttelyssä iloa etsimässä

2.1. Taide täsmällisesti työsuunnitelmaan
2.2. Yhteistyö opiskelijoiden kanssa
2.3. Lähtökohtana satu
2.4. Ällitälli jatkui koulussa
2.5. Löytyy iloa, löytyy!

1. Lähtökohdat Iloa etsimässä -projektille

Aloitin esi- ja alkuopetuksen 17 opintoviikon täydentävät opinnot joulukuussa 2001 Oulussa. Opinnot ovat alusta alkaen tukeneet luokanopettajan työtäni Sieppijärven koulun esi- ja alkuopettajana. Vuoden 2002 aikana suurin yksittäinen projektini oli olla mukana Kolarin kunnan varhaiskasvatuksen kehittämistyöryhmän työssä ja prosessoida sekä kirjoittaa Kolarin kunnan esiopetussuunnitelma. Se valmistui toukokuun lopussa ja otettiin käyttöön elokuussa 2002. Kunnanhallituksen toimesta opetussuunnitelmaa kuitenkin korjattiin joulukuussa 2002 hajauttamalla esiopetuksen hallinnointi kahden eri hallintokunnan kesken. Päiväkotien esiopetusta hallinnoi sosiaali- ja terveystoimi. Kyläkoulujen esiopetusta hallinnoi sivistystoimi. Joulukuussa muutettu esiopetussuunnitelman versio on voimassa tällä hetkellä.

1.1. Taito- ja taideaineiden opinnot Oulussa

Täydentäviin opintoihin kuuluvan taito- ja taideaineiden opetuksen alkuosa toteutui kussakin aineessa erillisinä kahden päivän kontaktijaksoina (2x6 h) syyslukukauden 2002 aikana. Kesäkuussa 2002 opiskelijoille jaetun paperin perusteella tavoitteeksi oli asetettu aineen perustietojen ja -taitojen lisäksi se, että opetuksessa pyritään lisäämään opiskelijan valmiuksia integroivaan taidekasvatustyöskentelyyn.

1.2. Omat taito- ja taideaineiden opintoihin liittyvät odotukset ja toiveet

Opintoja suunniteleva Helena Seppälä kyseli toukokuussa 2002 sähköpostitse meiltä opiskelijoilta sitä, millaisia sisältöjä taito- ja taideaineissa (musiikissa, kuvataiteissa, liikunnassa, käsityössä ja draamassa) haluaisimme käsiteltävän. Samalla hän muistutti, että opinnot toki rakentuvat esi- ja alkuopetuksen 15 opintoviikon kokonaisuudelle, jonka kaikki olemme suorittaneet.

Vastasin suunnittelijalle tuota pikaa, sillä halusin vaikuttaa opintojen sisältöön syystä, että halusin oppia uutta enkä vain toistaa sitä, mitä olin jo perusopintojen aikana tehnyt. Kirjoitin hänelle suhteestani perusopintoihin seuraavasti: "Peruskurssin aikana mielestäni saimme tuntumaa ja tietämystä erilaisiin sisältöihin tekemällä itse keramiikkaeläintä ja grafiikanlehteä...Ehkä meidät pitäisi nyt saada oppimaan uutta siitä, miten aikuisina voisimme ohjailla toimintaa niin, että sisällöistä syntyvät konaisuudet todella opettaisivat lasta, kehittäisivät hänen ajatteluaan ja oppimisen taitojaan sekä laajentaisivat hänen maailmankuvaansa."

Jatkoin pohdintaani kirjoittamalla seuraavasti: "Esiopetuksella on oma sisältönsä, joka saa arvonsa, tavoitteensa ja merkityksensä lasten tarpeista ja lapsen lähtökohdista - ei sisällöistä sinänsä. Koska ryhmämme opiskelijat ovat enimmäkseen lastentarhaopettajia, haluaisin, että taito- ja taideaineiden sisältöjä suunniteltaessa korostuisi esiopetus varhaiskasvatuksen pedagogiikkana perusopetuksen sijasta. Jotta alkuopetuksen toimintakulttuurin olisi tulevaisuudessa mahdollista kehittyä varhaiskasvatukselliseen suuntaan, voisi tässäkin koulutuksen vaiheessa painottua varhaiskasvatuksellinen ote ja ajattelu."

Viestini koulutussuunnittelijalle jatkui seuraavasti: " Taito- ja taideaineiden sisältöjen kohdalla mietin ensisijaisesti pedagogisten opintojen tarvetta sekä tietämystä pienten lasten oppimisesta. Olen huomannut esiopetuksen arjessa, kuinka vähän tiedetään lapsilähtöisistä työtavoista. Monipuoliset työtavat osataan luetella, mutta niitä ei käytetä vaihtelevasti, ksoka omaa kosketuspintaa uuteen työtapaan ei ole. Päiväkodin esiopetus voi olla myös taito- ja taideaineiden osalta sitä, että tutustutaan eri sisältöalueisiin hyvinkin aikuislähtöisesti ja aikuisen ehdoilla. Tällä tarkoitan esimerkiksi ns. sabluuna-ajattelua."

Kun luen yllä olevía muistiinpanojani nyt vuotta myöhemmin, huomaan käyttäneeni tekstissäni käsitteitä lapsilähtöisyys ja aikuislähtöisyys. Tänä päivänä käyttäisin noissa asiayhteyksissä ehdottomasti käsitteitä lapsikeskeisyys ja aikuiskeskeisyys. Syynä on se, että olen ymmärtänyt, kuinka esimerkiksi monet kasvatuksen tutkijat Suomessa ovat tehneet irtiottoa lapsilähtöisyydestä lapsikeskeisyyden suuntaan siitä syystä, että koulua pidetään yhteiskunnallisena instituutiona, jolle eivät riitä lapsen omat satunnaiset tavoitteet. Lapsen toiveet ja tarpeet eivät myöskään aina osu yhteen.

Päätin kirjeeni omista toiveistani seuraavalla tavalla:
"Liikunnan osalta minua kiinnostaa erityisesti paremman oppimisympäristön rakentaminen. En välittäisi niin kauheasti kehitellä kuperkeikkaa edes lapsen oppimisen nimissä. Opettajana liikunnan perustaitoni ovat mitä ovat, ja niiden kanssa on tultava toimeen. Esiopetuksessa ei mielestäni tarvita yksinomaan valmiita opettajan tarjoamia malleja oikeista liikeradoista, vaan tarvitaan opettajia, joilla on taitoa rakentaa oppimisympäristö sellaiseksi, että lapsi pääsee kehityksessään eteenpäin liikkumalla monipuolisesti ja päivittäin. "

"Samat tavoitteet minulla on muidenkin sisältöjen suhteen. Tavoitteet asetetaan oppimisympäristölle ja meille kasvattajille - siis esimerkiksi työtavoille."

1.3. Aineopintojen kontaktijaksoihin liittyviä tuntemuksiani ennen omaa integroivaa taidekasvatustyötä

Taito- ja taideaineiden kontaktijaksojen aikana kirjasin ajatuksiani muistiin. Arvioin ensisijaisesti sitä, mitä päivien mittaan yhdessä teimme. Sen sijaan en arvioinut sitä, mitä minun mahdollisesti odotettiin omatoimisesti koululla tai kotona tekevän. Tähän työhöni kirjaan esimerkkinä draama- ja musiikkikursseihin liittyviä ajatuksiani.

Draamakurssin aikana ei mielestäni korostunut esiopetus eikä varhaiskasvatuksellinen ote tai ajattelu. Minulle ei selvinnyt, onko pienellä lapsella omia draamaan liittyviä tarpeita ja miten itse asiassa tehdään lapsikeskeistä draamaa.

Mielestäni myös draaman näkökulmasta tulee voida kysyä, miten pieni lapsi oppii. Draamaan liittyvän oppimisen lähtökohta on mielestäni se aikuisen tekemä valinta, että oppimiseen liittyvät tavoitteet asetetaan draamapedagogiikalle eli esimerkiksi oppimisympäristölle. Tavoitteita ei aseteta yksin lapselle.

Draamakurssin aikana en oppinut uutta. Tarkoitan tällä sitä, että en saanut kokeilla sitä, miten aikuisena ohjaisin lasten toimintaa niin, että sisällöistä syntyvät kokonaisuudet opettaisivat lasta, kehittäisivät hänen ajatteluaan ja oppimisen taitojaan sekä laajentaisivat hänen maailmankuvaansa. Jotakin sen sijaan sain kokeilla, vihjeitä sain, mutta uusia näkökulmia en löytänyt.

Edelleenkin mietin, mitä varten on olemassa draaman "liikunnallisuus". Tiedän liikkeen ja liikkumisen yhdeksi ilmaisukeinoksi...siltikin mietin. Varmaan itseni vain on syytä ruveta tekemään draamaa koulussani, jotta saisin omat asenteeni muuttumaan. Tunnistan itsessäni kuitenkin kummallista pelkoa draamaa ja sen todellista merkitystä kohtaan. Vaikea lause. Tarkoitan, että en usko esittämiseen. Uskon vain olemiseen, tekemiseen, siihen, mikä itsestäni kumpuaa - ja kun draama ei kumpua, en siihen usko...Siksi en edes koulutuksen nimissä uskaltautunut heittäytyä. Koska en uskaltanut, ei draama tehnyt minuun myönteistä vaikutusta. Koska kuitenkin pelkään, myös ymmärrän. Ymmärrän juuri sitä arkaa ja pelokasta lasta, joka ei uskalla, ja jolle ei hektisessä koulumaailmassa ikinä järjesty niin paljon aikaa, että hän saisi edes draaman kautta koka jotakin suurta!

Edelleen mietin lasten tarpeita. Jos haluaisin tehdä draamasta lapsen itsetuntoa vahvistavan ja itsetuntemusta lisäävän välineen, kuinka sen käytännössä tekisin? Jokainen opettaja tietää työhönsä liittyvistä karikoista jotakin. Omat draaman käyttöön liittyvät karikkoni eivät valitettavasti peittyneet näiden opintojen aikana. Draama on yhä vain minulle vaikeaa ja pelottavaa.

Lainaan Luokanopettaja-lehden päätoimittajaa. "Joudumme suostuttelemaan. Toisin kuin usein uskotaan, lapset eivät pala halusta oppia, jopa päinvastoin. Me kaikki opimme mieluusti vain sellaisia asioita, jotka ovat meistä tärkeitä ja jotka sopivat aikaisemmin oppimaamme. Näemme itse asiassa varsin paljon vaivaa estääksemme itseämme oppimasta uusia, meille outoja asioita. Todellinen opettelun taito onkin saada itsensä oppimaan asioita, joita ei lähtökohtaisesti halua oppia." (Martti Hellström. 4/2002)

Juhani Aho on kirjoittanut lapsuudesta seuraavasti: "Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eikä yhtenäinen. Mutta ei siinä myöskään ole mitään puolihämyistä eikä himmeää. Mutta...? Se on salaperäinen ja selittämätön."

Musiikin kontaktijakso oli minusta vaikea. Ensimmäistä kertaa tunsin nahoissani, kuinka vaikeaa voi olla musiikkikasvatus syystä, että en osaa soittaa tai että sävelkorvani on puutteellinen. Haluaisin olla varmempi musiikkikasvattaja.

Musiikin kontaktijakso oli täynnä laulua ja soittoa ja rakentelua. Se oli integroivaa. Silti se oli minusta vaikeaa. Saimme lopuksi mukaamme joukon opetusmonisteita. Ne olivat täynnä hienoja ajatuksia kokonaisvaltaisesta oppimisesta, taiteen vaikutuksista ja taidekasvatuksesta. Ajatukset jäivät kuitenkin ajatuksiksi, koska aikaa ei ollut tekstistä oppimiseen.


1.4. Kolarin esiopetuksen opetussuunnitelma 2002

Paitsi että lapsuus on salaperäisyyttä ja selittämätöntä, se on uskomukseni mukaisesti lapsen mukanaan tuomaa iloa ja onnea. Esiopetuksen opetussuunnitelman johdantosivulta löytyvät ne tekstikappaleet, joissa mielestäni kiteytyy kasvatuksen mutta myös taito- ja taidekasvatuksen perusta sekä lapsen että kasvattajan näkökulmasta. Kirjaan ajatukset tähän.

"Esiopetus on kuin symboli lapsen mukanaan tuomasta ilosta ja onnellisuudesta. Esiopetus on kuin symboli lapsuudesta ja leikistä, luottamuksesta, rakkaudesta, kyvystä sanoa ei, tilan antamisesta, arvostuksesta, tukemisesta ja kannustamisesta. Symboloikoon suomalainen esiopetusuudistus asiakirjoineen tätä kokemustamme lapsuudesta ja lapsesta."

"Tämän esiopetussuunitelman syvin tehtävä on lisätä ymmärrystämme, vahvistaa itsetuntemustamme ja auttaa uskomustemme tunnistamisessa ja muuttamisessa. Esiopetuksen äly, merkitys ja tunne innoittakoot jokaista opettajaa hänen esiopettajan tehtävässään, joka on ilon löytäminen."

1.4.1. Oppiminen esiopetuksessa

 Taiteiden integraatio -projekti sai nimen Iloa etsimässä. Oppimisen näkökulmasta lähtökohtaba oli opetussuunnitelmaan kirjattu näkemys siitä, mitä oppiminen esiopetuksessa on. Opetussunnitelmaan asia on kirjattu seuraavasti:

"Lapset oppivat parhaiten, kun heidän on hyvä olla. Lapset oppivat yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa. Lapsi oppii uusia asioita oman käsityskykynynsä perustuen. Lapset oppivat leikin avulla. Lapsilla on synnynnäinen tarve tietää ja ottaa selvää. Jokainen lapsi oppii omassa yksilöllisessä tahdissaan."

"Oppiminen esiopetuksessa ei rakennu opetuksen aikuiskeskeisyydelle vaan lapsen oppimiseen liittyville haasteille ja lapsuuden omille ehdoille. Oppiminen esiopetuksessa ei siten kohdistu vain uusien tietojen ja taitojen hankintaan vaan tarpeeseen osata jäsentää asioita, ilmiöitä ja omaa toimintaa."

"Oppiminen on lapsen asia. Hänen tulee saada suunnitella ja arvioida omaa oppimistaan yhdessä aikuisten kanssa. Oppiminen on lapsen oman toiminnan tulosta."

"Opetus tulee ymmärtää lasten kokemusmaailmasta käsin suunniteltavaksi toiminnaksi, joka ei alista esiopetusta lapsen tulevalle koulunkäynnille. Lapsen tulee voida kokea oppimisen iloa ja hyvää elämää esiopetuksen aikana."

1.4.2. Esiopetuksen oppimisympäristöt 

Toinen näkökulma, jota projektia suunniteltaessa haluttiin korostaa, oli esiopetussuunnitelman näkemys oppimisympäristöstä. Periaate on, että esiopetuksen vaatimukset asetetaan ennen muita oppimisymäristölle ja kasvattajille. "Aikuisten on suunniteltava ja rakennettava oppimisen ympäristöt niin, että lasten tarpeista ja toiminnasta lähtevät tavoitteet on mahdollista saavuttaa.", lukee Kolarin esiopetuksen opetussuunnitelmassa.

Suunnitelma muistuttaa, että oppimisympäristöjä yhdistäviä tekijöitä ovat ainakin kiireettömyys, avoin, lasta rohkaiseva ja iloinen ilmapiiri sekä sellainen aikuisten ja lasten välinen vuorovaikutus, joka tunnustaa aikuisen roolin ja sen, että kasvattamiseen kuuluvat lapsiin kohdistuvat rajat, odotukset ja vaatimukset.

Iloa etsimässä -projektiin liittyvät Ällitälli-näyttely Oulussa ja Lastenpäivän konsertti ja Peikkopolku Kurtakossa vastasivat jo suunnitteluvaiheessa opetussuunnitelman oppimista ja oppimisympäristöjä koskeviin periaatteisiin. Ne vastasivat lasten taidekasvatusta sivuaviin haasteisiin tavalla, joka innosti kaikkia järjestelyissä mukana olleita kasvattajia. Jo projektin suunnitteluvaiheessa väreili innostunut tunne siitä, että kysymys todellakin on uusista keinoista lähestyä musiikkia, kuvataidetta, käsitöitä, liikuntaa ja draamaa.

1.4.3. Taide on lapsen kasvun ydintä

Oulun kaupungin taidemuseo on tehnyt lasten näkökulmasta historiaa kokoamalla taiteilijoiden kanssa yhteistyössä taidekasvatuksellisia näyttelyitä kaikenikäisille. Ensimmäinen näyttely oli Palapelit (2000) ja toinen Ällitälli (2002). Oppimisympäristönä Ällitälli oli vertaansa vailla myös Kolarin esiopetussuunnitelmasta käsin arvioituna. Opetussuunnitelmaamme on kirjattu seuraava ajatus:

"Aikuisen herkkyyttä on rakentaa oppimisympäristö niin muunneltavaksi, että se tarjoaa mahdollisuuksia kaikkien aistien käyttöön, kokeilemiseen ja asioiden uuteen yhdistämiseen. Ympäristö ei saa olla liian valmiiksi rakennettu. Oppimisympäristöön tulee kerätä muistoja ja kokemuksia jo tapahtuneista, ja yllätyksiä, jotka houkuttelevat menemään eteenpäin." Kaikkea tätä mielestäni oli sekä Ällitälli -näyttely Oulussa että koulumme eskariluokka Ällitällin jälkeen!

"Taide-elämykset vahvistavat lapsen emotionaalista ja esteettistä vastaanottokykyä, empaattisuutta ja luovuutta. Esteettiset kokemukset luovat pohjan ajattelulle, mielipiteen muodostamiselle ja kanssakäymiselle. Taide vahvistaa ihmistä sisäisesti. Tunteiden ja ajatusten rakentumisen tutkiminen rakentavat itsetuntoa, aktiivisuutta ja vastuullisuutta. Sitä kautta ympäristö saa merkityksiä ja maailma avautuu mahdollisuuksien maailmana." (Esiops2002)

Kun arvioin Iloa etsimässä -projektia kokonaisuutena esimerkiksi em. opetussuunnitelmatekstiä vasten, voin todeta, että projektissa toteutui se, että lapset todellakin saivat tutkia tunteittensa ja ajatustensa rakentumista esimerkiksi silloin, kun he saduttivat eli sanelivat tarinan niistä omatekoisista koneista, joita he olivat Ällitällin jälkeen rakentaneet eskarissa Sieppijärvellä.

2. Ällitälli-näyttelyssä Iloa etsimässä

Oman kiitokseni Ällitälli-näyttelystä annan kuvataiteen opettaja Hannu Kaakolle, sillä juuri hän kertoi tulevasta näyttelystä. Minulle ehdottomasti merkityksellisin asia koko taito- ja taideaineiden opintojen kokonaisuudessa oli tämä meille tarjottu mahdollisuus ottaa osaa Ällitälli-näyttelyyn.

Kävin ennakkoon tutustumassa näyttelyyn. Otin sen tosissani. Ja kuitenkin alusta pitäen tunsin, että Ällitällistä voisimme oppilaitteni kanssa etsiä ensisijaisesti iloa. Taidekasvatuksellisuus ja lastenkulttuuri olivat avainsanoja, jotka asiallisesti ottaen puhuttelivat minua. Luulen käsittäneeni alusta pitäen, että kyseessä ei olisi näytely, joka vain juostaisiin läpi...Aikuisena olisin paljon vartijana...

Kun kerroin oppilailleni tulevasta retkestämme Ällitälliin, kerroin näyttelyn rakentaneista taiteilijoista lukemalla Oulun Taidemuseon julkaisemaa esitettä. Meillä oli hauskaa, sillä esimerkiksi kuvataiteilija ja "kuramoottori" Hannu Kaakko kirjoitti itsestään näin:

"Käärepaperista kaikki alkoi. Paperille tallettuivat mm: Rapakossa uitettu koira, Sinetti-Sanni, Kuoma-Kalle ja Kilpuri; sitten myöhemmin pahville ja kankaalle aggressiot ja impressiot. Nyt haluaisin maalata uudelleen kuten lapsena, vaikka osaisin kuulemma piirtääkin!" Paitsi että meillä oli hauskaa tämän tekstin ääressä, me myös tosissamme mietimme, kuinka aikuinen voi "haluta maalata uudelleen kuten lapsena"...

2.1. Taide täsmällisesti työsuunnitelmaan

Sieppijärven koulun vanhempainilta pidettiin syyskuussa. Kerroin opiskeluistani jotakin ja Ällitällistä enemmän. Tunsin mielihyvää, kun vanhemmat tuntuivat pitävän suunnitelmastani viedä lapset taiteiden maailmaan. Kukaan ei kyseenalaistanut retkeäni, vaikka tällä kertaa ajaisimme jopa Eedenin kylpylän ohi pysähtymättä. Kaiken lisäksi vanhemmat  sopivat, että Ällitälli-retken matkoineen kaikkineen maksaa koulun vanhempainyhdistys - ja mukaan aikoi lähteä suuri joukko vanhempia.

Niinpä tein koulutoimenjohtajalle kirjallisen täsmennyksen koulumme työsuunnitelmaan. Korostin näyttelyn taidekasvatuksellisuutta sekä sitä, että oppilaani ottaisivat osaa taidemuseon työpajatyöskentelyyn. Kirjoitin, että Oulun yliopiston varhaiskasvatuksen opiskelijat suunnittelisivat kanssani pajan, joka olisi oleellinen osa vierailuamme.Luonnollisesti muistin mainita oivaltamiseen ja pulman ratkaisemiseen perustuvan näyttelyn teeman. Esimieheni hyväksyi paperini. Ällitällin suunnittelu saattoi jatkua.

Samaan aikaan sain kuulla, että lastenkulttuurin merkeissä tapahtui myös muualla kunnassamme. Esiopetussuunnitelmatyössä mukana olleet vanhemmat olivat toisaalla ideoimassa lasten toimintapäivää, josta tulisi totta myöhemmin keväällä. Jopas jotakin. Tämä oli aivan uutta Kolarissa! Olin innoissani, käynnistäisihän Ällitälli syksyistä koulutyötä ajatellen paljon uutta. Lasten toimintapäivästä puolestaan tulisi keväisen luonnon, paikkakunnan lasten ja lastenkulttuurin huipennus.

2.2. Yhteistyö varhaiskasvatuksen opiskelijoiden kanssa

Ällitälliin liittyvä opiskelijayhteistyö lähti opiskelijoiden puolelta liikkeelle hieman kangerrellen - mutta se ei minua haitannut; prosessoinhan mielellään kiireettömästi. Yhteistyöstä tuli kuitenkin voimakas elämys minulle syystä, että arkipäiväinen työni Sieppijärven koululla on hyvin yksinäistä ja voin vain uneksia työparista.

Yhteistyö jätti minuun jäljet myös siitä syystä, että tulin kuulluksi - mikä ei ole ollenkaan itsestään selvyys työyhteisössä. Tunsin todellakin olevani jotakin. Yhteistyöryhmään kuului kolme opiskelijaa. Heistä Elina Lehtola oli se tyttö, joka käytännönssä hoiti yhteissuunnitteluun kuuluvan yhteydenpidon. Aloitimme siitä, että kerroin omasta näkökulmastani tavoitteet ja sen, mitä työpajalta odotan.

Kirjoitin Elinalle 22 oppilaan ryhmästäni. Kerroin, kuinka haluaisin, että työpajatyössä otettaisiin huomioon poikien mielenkiinto purkamiseen, rakenteluun, rikkomiseen ja ruuvaamiseen. Kerroin, kuinka tärkeänä pidän stä, että "pystyisimme rakentamaan siltaa lasten kokemusmaailman ja sen maailman välille, jota taideteos kuvaa." Muistin sanoa, että tuskin kukaan oppilaistani on aikaisemmin käynyt taidenäyttelyssä, ja vain harva on käynyt elokuvissa tai teatterissa. Kirjoitin myös, että monet oppilaistani pelaavat tietokonepelejä , kun taas kaikki rakastavat koulun liikuntatunteja, koska silloin leikitään aina.

Sain vastauksen, jossa Elina kertoi ryhmänsä ajatuksista. Opiskelijat olivat miettineet keksijän huonetta ja siellä Hilavitkuttimen rakentamista. Ongelmaksi oli kuitenkin noussut materiaalin saaminen.

Mietin ja kirjoitin Elinalle. Kirjoitin, että itse asiassa olimme oppilaitteni kanssa koko syksyn ajan harrastaneet erilaisten kodinkoneiden, kameroiden ja muidene vempaimien purkamista ja rikkomista. Kirjoitin, että meillä olisi mahdollisuus ottaa suuri matkalaukullinen valmiiksi purettua metalliromua, ruuvia ja mutteria mukaamme. Voisimme ottaa koneen osia, romua, johtoa, muttereita, värejä ja työkaluja mukaan - ja taiteilijatakit tietenkin - niihin olimme tottuneet. Kirjoitin, että hilavitkutin oli innostavan hyvä idea; samoin heidän ehdotuksensa liisterin ja sanomalehden yhdistämisestä rakenteluun; silti heitin vielä ajatuksen, mitä jos vielä mietittäisiin...

2.3. Lähtökohtana satu

Ja mietitty oli! Sain nimittäin sähköpostiviestin, joka alkoi lauseella: "Nyt olemme saaneet suunnitelmat hyvälle mallille." Ja suunnitelma oli hyvä. Nyt voinkin kirjoittaa, että se myös toteutettiin. Näin se meni.

Lähdimme Sieppijärveltä Oulua kohti ani varhain aamulla. Linja-autoon nousi oppilaiden lisäksi toistakymmentä aikuista. Matka meni hienosti. Perillä Oulussa kuljettaja vei meidät epähuomiossa väärän museon portille. Kysyin neuvoa. Kävelimme ja löysimme oikean Taidemuseon. Olimme hauska näky kadulla, luulen niin. Etummaisena juoksi opettaja salkku kädessään. Hänen takanaan juoksivat lapset, kuka vanhempien kuka koulunkäyntiavustajan rinnalla. Takimmaisina harppoivat puoli juoksua ne mukana olleet kaksi isää, jotka vuorotellen raahasivat romua täynnä olevaa matkalaukkua, joka kaiken lisäksi ei kuulemma tahtonut pysyä kiinni! Saavuimme perille hieman myöhässä.

Opiskelijat kokosivat lapset yhteen ja jakoivat meidät hauskalla tavalla ryhmiin . Sitten he kertoivat hiukan Ällitällistä. Tämän jälkeen he päästivät meidät kaikki hieman jaloittelemaan eli saimme tutustua näyttelyn isoimpaan huoneeseen. Seuraavaksi siirryimme keksijän huoneeseen. Katselimme ja ihmettelimme. Istuimme toistemme viereen lattialle. Seurasi satu. Mielestäni se oli erinomainen oivallus opiskelijoilta.

Sadusta tuli se elementti, joka viritti lapset tekemiseen. Sadun nimi oli Satuposetiivi. Kun se päättyi, lapset oli todella helppo innostaa satuposetiivin rakentamiseen. Kaikki tarvittava materiaali oli lattialla lasten lähettyvillä. Kaikkea tarvittavaa ja vähemmän tarpeellista purkutavaraa oli paljon. Kolmihenkiset ryhmät toimivat hienosti. Jokainen ryhmä sai liimattua, koottua, naulattua ja vasaroitua oman satuposetiivinsa. Ja jokaisesta tuli hieno. Jokaisen ryhmän posetiivi arvioitiin lopuksi yhteisesti. Istuimme ringissä kuin taideparlamentti ikään. Saimme taputtaa monta kertaa!

2.4. Ällitälli jatkui koulussa

Sen jälkeen, kun Ällitällin työpaja oli ohi, kiertelimme näyttelyä itseksemme. Olin kuvannut pajatyöskentelyä sekä video- että kompaktikameralla. Minulla on Ällitällistä paljon kuvia, joita olen antanut niin oppilailleni kuin lähettänyt kiitokseksi y hteistyöstä opiskelijoille. Itse en kuitenkaan kuvita tätä raporttiani kuvilla. Syynä on suhteeni kuviin. Mielestäni valokuvan voima ja kyky on siinä, että kuva kertoo oman tarinan. Valokuva ei ole vain kuvitus. Se on oma tarina.

Uskon, että lasten Ällitälliin liittyvät elämykset olivat voimakkaita. Yksi lapsi kiinnostui yhdestä, toinen toisesta huoneesta. Pelkästään eri huoneiden "haltuunotto" lienee ollut monelle lapselle kokemus, onhan Oulun taidemuseo jo rakennuksena taideteos. Oppilaat muistelivat jälkeen päin sitä, miltä taidemuseo näytti ulkoa päin mutta myös sitä, kuinka hienolta näytti, kun huone oli suuri ja katosta riippui taidetta!

Ällitälli jatkui koulussa. Me maalasimme ja piirsimme. Me järjestimme vanhemmille oman taidenäyttelyn retkestämme. Me rakensimme satiposetiivien innostamina upeita, puolta suurempia ja vielä värikkäämpiä koneita styroksista, puusta ja purkutavarasta, jota riitti ja riittää niin kauan, kun vain purettavaa löytyy. Eskarit saduttivat koneensa. He sanelivat tarinoitansa, joita vuoroin erityisopettaja, opetusharjoittelija, vuoroin oma opettaja tai isommat oppilaat kirjoittivat muistiin. Joululomalle lähtiessään jokainen oppilas sai opettajalta kansion, johon oli kirjoitettu arvio kuluneesta syyslukukaudesta, mutta siihen oli liitetty mukaan myös kaikki Ällitällin merkeissä valmistunut kirjallinen tuotos ja ainakin yksi valokuva. Opettaja puolestaan sai lahjaksi lasten omia kotona tehtyjä Ällitälli-kirjoija.

2.5. Löytyy iloa, löytyy! 

Ällitällli-päivä ylitti kaikki odotukseni. Olimme etsimässä iloa, jota myös löysimme. Varsinainen näyttelypäivä oli upea mutta myös raskas, sillä oma päiväni jatkui opiskelun merkeissä. Lähetin lapset vanhempineen ja koulunkäyntiavustajineen linja-autolla kotiin ja siirryin yliopistolle. Muutaman tunnin päästä kesken oppitunnin sain  puhelun äidiltä, joka ei ollut lapsensa mukana Ällitällissä. Päiväkirjaani olen kirjoittanut tuosta hetkestä näin:

"Onpa ollut päivä! Olen kuolemanväsynyt. Harmittaa M:n äidin soitto, jonka sain äsken. Äiti vain ystävällisesti kysyi, missä poika on. Harmittaa, koska päivä oli mielestäni niin antoisa ja poikakin niin hienosti mukana. Ja sitten tulee äidin soitto, jossa ei kysytäkään, miten taideretki on onnistunut, mitä olemme oppineet ja kokeneet, vaan huolestuneena kysellään vain, missä poika on, kun ei vielä ole tullut kotiin! No..."

"Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eikä yhtenäinen. Siinä ei kuitenkaan ole mitään puolihämyistä tai himmeää. Se on salaperäinen ja selittämätön." (Juhani Aho) Tämän kaiken kirjaimellisesti koin esi- ja alkuopetuksen ryhmäni kanssa Oulun Ällitällissä ja siinä arkisessa mutta kiehtovassa koulutyössä, mihin näyttely pajatyöskentelyineen meidät myöhemminkin viritti. Kasvakoon Oulusta pohjoisen Suomen lastenkulttuurin keskus!

12 helmikuuta 2012

Marilyn French: Naistenhuone

Milloin nainen on kylläinen?

"Naistenhuoneen vuonna 1977 kirjoittanut Marilyn French on syntynyt New Yorkissa 1929. Hän on koulutuksltaan filosofian tohtori - väitöskirjan aiheena oli James Joycen "Odysseus" - ja toiminut yliopiston opettajana, viimeksi Harvadissa."

"Naistenhuone on hänen ensimmäinen romaaninsa. Heti ilmestyttyään kirja ponnahti Yhdysvalloissa bestseller-listoille, se on julkaistu myös lähes kaikissa Euroopan maissa, ja kaikkialla se on herättänyt vilkasta keskustelua."

"Halusin tehdä monumentin naisille, kaikille naisille, jotka olen tuntenut", sanoo Marilyn French Naistenhuoneesta. "Halusin ylistää naisen suuruutta ja ottaa osaa hänen tuskaansa. Halusin tehdä kirjan, josta jokainen löytäisi niitä tärkeitä kysymyksia, joita naisen elämässä väistämättä eteen."

"Miehet luulevat olevansa naisen elämän keskipiste, mutta eivät he ole, eivät edes taloudellisesti", sanoo French. "Lapset ovat keskeistä naisen elämässä. Ja keskeistä on aina myös työ."

"Joku on sanonut, että kirjani miehet tuntuvat ontoilta, vastaan heille, että he ovat juuri sellaisia kuin naiset heidät tuntevat ja kokevat, he ovat esteitä naisen elämässä. Mutta en minä ole kirjoittanut naisten vapautusliikkeestä, olen kirjoittanut naisen elämästä länsimaisessa yhteiskunnassa. Olen yrittänyt löytää vastauksia siihen, kuinka me voisimme elää yhdessä."

Yllä olevat otteet ovat suoria lainauksia Naistenhuoneen suomeksi ilmestyneen painoksen (1980)kansitekstistä. 

Luin Naistenhuoneen heti sen ilmestyttyä vuonna 1980, kiitos Uuden Kirjakerhon, jonka jäsen silloin olin - ostin kirjakerhon kuukausikirjoilla tuohon aikaan ja vielä myöhemminkin itseni köyhäksi ja kipeäksi. Kirjaostojani en kuitenkaan ole koskaan katunut, sillä Frenchin Naistenhuonekin lumosi minut, muistan tunteen vieläkin; älyttömän hyvä tarina siis!

Nuoresta lukijasta lähtien olen pitänyt tapanani tehdä muistiinpanoja lukemistani kirjoista. Aivan aluksi muistiinpano tarkoitti käytännössä vain sitä, että vedin sivun marginaaliin viivan sen merkiksi, että tämä kohta on se, johon haluan vielä palata. Merkintä saattoi tarkoittaa myös sitä, että tämä on pistämättömän hyvä kuvaus, ajatus tai muuten vain tärkeä kohta.

Kirjoitan lopuksi muistiin yhden Naistenhuoneen sivulle 79 tekemäni merkinnän; itse asiassa lainaus on siis suora ote kirjasta, johon jonakin päivänä vielä palaan 30 vuoden tauon jälkeen; viimeistään sitten, kun Sandi löytää englanninkielisen alkuperäisteoksen  "The Women´s Room". (Amazon.co.uk/)

"Hänelle heidän syntymänsä ja rakkauden syntyminen heitä kohtaan olivat yhtä ihmeellisiä, mutta samalla tavoin ihmeellistä oli sekin, kun he ensi kerran hymyilivät, ensi kerran istuivat, ensi kerran sopersivat sanan, joka tietenkin kuulosti äidiltä. Vaivalloiset päivät olivat ihmeitä täynnä. Kun pieni lapsi ensi kerran todella katsoo äitiinsä, kun se riemastuu nähdessään valonsäteen tai nauraa syvää, tiedotonta kujertavaa nauruaan; tai kun se itkee ja äiti ottaa sen syliinsä ja se tarrautuu häneen nyyhkyttäen pelastuneena joltakin hirveältä huoneen poikki liikkuvalta varjolta tai kadulta kajahtavalta ääneltä tai ehkä jo pahalta unelta: silloin nainen on - onnellinen ei ole täsmälleen oikea sana - kylläinen."

Lorna Byrne: Portaat taivaaseen

Lisäys:
Olen lisännyt (21.4.2012) Byrnen kirjaan pohjautuvaan enkeliaiheiseen postaukseen ajatuksen, jonka haluan merkitä muistiin kokemuksena, jonka sain lukiessani Toivo Pekkasen Lapsuuteni-teoksen. Pätkä löytyy lopusta. 

Lorna Byrnen kirjat Enkeleitä hiuksissani ja Portaat taivaaseen muuttivat aivan kokonaan käsitykseni enkeleistä.


Suomessakin on aika ajoin ollut ns. enkelibuumeja. Televisiossa on esitetty enkelisarjoja, ihmisten omiin kokemuksiin perustuvaa enkelikirjallisuutta on ilmestynyt runsaammin ja enkeleitä on tuotteistettu kaupankäyntiä varten. Mikään näistä muoti-ilmiöistä ei kuitenkaan ole kolahtanut kohdallani niin, että olisin pysähtynyt miettimään omaa enkelitarinaani. Vasta Byrnen kirjat sen tekivät!



Omat mielikuvani ja niihin perustuvat enkelitarinani ovat syntyneet lapsuuteni pyhäkouluissa katselemalla yllä olevaa maalausta "Suojelusenkeli". Tämä kuva on silloin tuotu lähelleni, pidetty lähelläni, joten syntyneistä mielikuvista on tullut pysyviä. Suojelusenkeli-kuvan yhteyteen on aina kuulunut myös laulu "Maan korvessa kulkevi..." Ja laulu on liittynyt lapsen hautajaisiin...


Aikuisikään asti säilynyt käsitykseni enkeleistä on siis ollut se, että enkeli on osa lapsuutta, ja koska lapset tarvitsevat suojaa ja turvaa vaaratilanteissa, he saavat sitä enkeleiltä.


Luulen, että hyvin monissa suomalaisissa lastenkamareissa tämä kuva yhä edelleen kertoo lapsille sen, mitä äiti tai isä ajattelevat enkeleistä.


Joku on kirjoittanut Suojelusenkeli-kuvasta näin: "Jokaisella ihmisellä, mutta erityisesti lapsella, on ikioma suojelusenkelinsä. Suojelusenkeli valvoo siellä, missä matkalaisen taival on vaarojen täyttämä ja yksikin horjahdus polulta voi syöstä kulkijan syvyyteen ja tuhoon. Suojelusenkeliltä rukoillaan turvaa aamulla uuden päivän alkaessa - ja illalla, kun varjot pitenevät ja yö saapuu. Nukkujaa ei uhkaa mikään, sillä hänen vuoteensa äärellä valvoo suojelusenkeli."


Uskon, että Lorna Byrne on hyvin erityislaatuinen ja siksi erikoisen lahjakas ihminen. Uskon siis häneen ihmisenä, vaikka hänen kirjansa ei olisikaan luonut mitään uutta päässäni. Mutta koska näin tapahtui, kiitän häntä kirjasta ja kiitän Otavaa suomennoksen julkaisemisesta. Olen vakuuttunut, että olen tarvinnut tätäkin kirjaa ja että kaikella lukemisellani on tarkoituksensa.


Enkeleitä hiuksissani ja Portaat taivaaseen  -kirjat luettuani tiedän enemmän siitä ulottuvuudesta, mitä en näe. Olen myös ymmärtävinäni entistä enemmän huolimatta siitä, että ymmärtäminen on aina ollut vahvin puoleni. Edelleenkin uskon lapsiin, myös itsessäni asuvaan lapseen. Ymmärrän lapsia paremmin ja syvemmin tämän kirjan ansiosta. Ennen kaikkea uskon omaan suojelusenkeliini, ja vielä syntymättömän lapsenlapseni enkeliin!


Olen lapsellisen ihmeissäni siitä, miksi kukaan ei koskaan ennen Lorna Byrneä kertonut, että joka ikisellä ihmisellä on oma suojelusenkelinsä - myös minulla, vanhalla ja nuorella...ja että meidän tarvitsee vain kuunnella ja pyytää enkeliämme saadaksemme suojaa ja turvaa. Nyt tiedän, että suojelusenkelit eivät kuulukaan vain aamuun tai iltaan tai poisnukkuneen omaisemme kuolinilmoitukseen vaan jokaiseen hetkeemme.


Mielestäni Byrnen kirjoilla ei ole mitään tekemista kirkkojen, vieraiden uskontojen tai tapakristillisyyden kanssa. Lukemisen jälkeen tätä blogia aloittaessani epäilin leimaantumista; sitä että saisin tämän tekstini avulla ängettyä itseni johonkin lokeroon tai luokkaan.Vähän pelkäsinkin otsaani mahdollisesti ilmestyviä leimoja.
Silti kannustan rohkeuteen itseäni ja lukijoitani. Kirja on matka, ja koska tälle matkalle minun on kannattanut lähteä, uskon entistä enemmän siihen, minkä voi lukemalla todeksi kokea. 




Rovaniemen kirkon seinässä oleva fresko:

"Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä." (Matt. 5: 25) Rovaniemen kirkko.


Luen tätä kuvaa niin, että enkeli kehottaa poromiestä sopimaan riitansa. Näyttää siltä, että mies kuuntelisi omaa suojelusenkeliään. Toivottavasti. Mielestäni tämä Rovaniemen kirkon seinästä löytyvä maalaus tukee Lorna Byrnen kirjoissaan välittämää viestiä enkeleistä, joita meidän tarvitsisi vain kuunnella tai pyytää avuksi.






21.4.2012.   ..."tällä valolla ei ollut varjoa".

Olen viime päivinä lukenut Toivo Pekkasen Lapsuuteni -teosta. Se on saanut minut entisestään rakastamaan ja etsimään paitsi hyvää elämää myös elämästämme kertovia hyviä kirjoja. Olen opettajana, äitinä ja ihmisenä tajunnut jossakin elämäni vaiheessa, että lapsella on ainutlaatuinen lapsen maailma. En osaa tyhjentävästi selittää, miksi vasta nyt, mutta sen nyt uskallan sanoa, että Toivo Pekkanen on ehdottomasti ensimmäinen kirjailija, joka on onnistunut avaamaan myös minulle sellaisen lapsen maailman, jonka tunnistan omien lapsuuskokemuksieni perusteella.

Lapsuuteni - teoksen salaisuus on joissakin lähteissä  "kielelliseksi puutteeksi" arvioitu Pekkasen "yksinkertainen kieli". Minusta hänen kielensä kuitenkin vastaa täydellisesti tarinan näkökulmaa eli poikkeuksellisen herkän poikalapsen kerrontaa; kieli ja lapsi (hän itse lapsena) ovat yksiselitteisesti yhtä, ja tämä tekee kirjasta loistavan!

Kirja on täynnä sykähdyttäviä kuvauksia lapsen elämästä hänen omassa elinpiirissään. Yksi upeista kuvauksista liittyy pojan ensimmäiseen juhlapäivään koulussa, eli koulun joulujuhlaan. Toivo Pekkanen kirjoittaa näin:
"Kun saavuimme tavallista maltillisemmin voimistelusaliin, saattajamme istuivat jo riveiksi asetetuilla penkeillä tai seisoskelivat seinänvieressä. Me marssimme heidän eteensä, heidän kaikkien nähtäväksi. Silloin jo tunsin juhlan hengen piirittävän meitä ja tekevän askeleni kevyiksi kuin ilmassa lentävien lintujen siipien iskut."

"Itse tapahtumaa on vaikea kertoa. Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta."

"Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani."

On Lorna Byrnen enkelikirjojen ansiota se, että ymmärrän Pekkasen kirjassa kuvaaman kauniin enkelikohtaamisen ainutlaatuisuuden ja sen, että kokemus oli pojalle niin totta. 

08 helmikuuta 2012

Annie Proulx: Vaarallinen harmonikka


Annie Proulxn´n romaanit:
Heart Songs and Other Stories (1988).
Postcards (1992).
The Shippping News (1993) - Laivauutisia (suom. Marja Alopaeus, 1997).
Accordian Crimes (1996) - Vaarallinen harmonikka (suom. Marja Alopaeus, 1999).
Close Range: Wyoming Stories (1999) - Lyhyt kantama (suom. Marja Alopaeus, 2001).
That Old Ace in the Hole (2002).
Bad Dirt: Wyoming Stories 2 (2004).
Fine Just the Way It Is: Wyoming Stories 3 (2008) - Näin on hyvä (suom. Juhani Lindholm, 2011).

                                           26.11.2011. Junalla kulttuuri-ilotteluun Turkuun!

Minua on kiinnostanut siirtolaisuus erityisen paljon sen jälkeen, kun löysin amerikansuomalaiset sukulaiseni kolmisen vuotta sitten.
Syyskuussa 2011 luin siirtolaisuutta upeasti sivuavan jutun Helsingin Sanomien kulttuurisivulta. Lukeminen käynnisti matkan...Artikkelissa esiteltiin sekä kirja, kirjailija että näytelmä Vaarallinen Harmonikka, jonka maailman kantaesitys olisi Turun Kaupunginteatterissa 9.9.2011. Juttu oli niin hyvin kirjoitettu, että siitä paikasta ajoin Kolarin kirjastoon ja sain lainaksi Annie Proulx´n kirjan. Muutaman päivän päästä tilasin liput Turun näytökseen, ja Turkuun menevään yöjunaan.

Kun esitys 26. marraskuuta 2011 alkoi, meitä oli kuuden ystävän porukka eturivissä. YES! Päästiin katsomaan ja kokemaan, miten 650-sivuinen ja kahdeksan episodia sisältävä kirjajärkäle oli saatu taivutettua näyttämölle...
                            Turku. 26.11.2011. Vaarallinen Harmonikka -näytöksen jälkeen vähän iloteltiin.

Vaarallinen harmonikka -tarinan alkulehdellä on kaksi mielenkiintoa herättävää lainausta eri lähteistä. Toinen viittaa suomalaisiin siirtolaisiin ja toinen "valkoisiin". "Isä tuli käymään mukanaan näppäinharmonikka juuttisäkissä. Eipä hänellä juuri muuta ollutkaan." (Ray Maki teoksessa Accordians in the cutover) Tämä lainaus antoi lukijalle luvan olettaa, että suomalainen siirtolaisuus olisi mukana teoksen tarinoissa. Ei kuitenkaan ollut. Toinen lainaus on Cornel Westin kirjasta Race Matters. "Ilman mustien läsnäoloa Amerikassa eurooppalais-amerikkalaiset eivät olisi "valkoisia" - he olisivat vain irlantilaisia, italialaisia, puolalaisia, walesilaisia ja muita, jotka kävisivät etnisiä, luokka- ja sukupuolitaisteluita resursseista ja identiteetistä."

Kirjan aihe on mahtava, kiitos tarinasta siis myös suomentajalle!

Kirjailija Annie Proulx on syntynyt USA:n Connecticutissa 1935. Hänen äitinsä juuret ovat Euroopassa. Äidin esivanhemmat tulivat ensimmäisten (102) puritaanisiirtolaisten mukana Mayflower-laivalla Englannista. Tällä yksityiskohdalla on vääjäämättä ollut suuri merkitys kirjailijan mielikuvitukselle - siis kaikelle; onhan  Proulx todennut, että mielikuvitus on ihmiselämän keskipiste. Ja tämän todeksi elää, kun lukee kirjaa Vaarallinen harmonikka.
Kirja pitää sisällään kahdeksan eri kansallisuuteen liittyvää episodia, joiden kirjailija väittää olevan todellisia tapahtumia, jotka ovat tapahtuneet todellisille ihmisille. Proulx on kertonut tarinoidensa löytyneen uudisraivaajien kertomuksista, matkapäiväkirjoista, tylsistä työtiloista. Tarina alkaa Sisiliasta. Teoksen keskiössä on vihreä harmonikka, joka kulkeutuu sisilialaissiirtolaisperheen mukana Amerikkaan ja jatkaa siellä kulkuaan. Romaanissa musiikki on keskeisessä  roolissa, ja kirjailijan on täytynyt tehdä mittava taustatyö löytääkseen eri siirtolaisryhmien musiikkia.




    

07 helmikuuta 2012

Sofi Oksanen. Puhdistus. (WSOY, 2008)

"Lintukotonsa hyljänneille"

Olen saanut Puhdistuksen lahjaksi jouluna 2008. Tein siihen aikaan Kirjapäiväkirjaani muistiinpanoja lukukokemuksistani, kunnes kirjani hävisi. Riemukseni löysin päiväkirjani muutama viikko sitten. Muistot ja mielipiteet, jotka nyt kirjaan blogiini, perustuvat 2008-2009 tekemiini merkintöihin kirjasta Puhdistus.

Ensimmäisen kerran luin kirjan läpi heti joululoman 2008 aikana. Elämys ei ollut kaksinen. Toisen kerran luin tarinan loppiaisen 2009 jälkeen; syystä, että ensimmäistä lukukokemusta vaivasi tunne, että tämä kirja on luettava toiseen kertaan. En millään tahtonut saada otetta tarinasta. Sielunmaisemastani ei löytynyt maamerkkejä, joihin tarina olisi kiinnittynyt.

Ensimmäisellä kerralla vain ihmettelin: "Tällainenko on palkittu kirja! Mutta mikä on tarinan ydin?" Toinen lukukerta puolestaan jo auttoi ymmärtämään kirjan ympärillä olevaa kohua. Toisella lukukerralla samastuin eniten tarinan henkilöiden sijasta kirjailijaan. Muistan miettineeni, että näin siis kirjoittaa hyväksi kehuttu kirjailija...

Kirjapäiväkirjassani olin miettinyt vastausta kysymykseen, mitä kirja opetti. Tarina oli opettanut minulle jotakin likaisuudesta ja siitä, että elämä ei ole vain tässä ja nyt - kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olin lukiessani saanut jostakin mielikuvan "keisarin uusista vaatteista". Olin löytänyt tarinasta myös hyviä teemoja, kuten itsensä häivyttämisen. Mielestäni tarina oli antanut aineksia videotaiteeseen ja pornofilmeihin.

Tarina piti sisällään toivon sijasta toivottomuutta: sisaruskateus, salaisuudet, kiusaaminen, pettäminen ja kavaltaminen. Suojelua, suoraan puhumista ja silmiin katsomista olin mietiskellyt niin ikään. Toisen lukukerran jälkeen olin löytänyt jo enemmän aineksia myös niin sanottuun hyvään elämään.

Puhdistus on kirja, joka on vaikuttanut aika lailla elämänkulkuuni. Tähän mennessä olen lukenut kirjan kahteen kertaan ja nähnyt yhden teatteriesityksen. Ja teatteriesitys Haukiputaan Teatterikuopalla 14.1.2012 - se todellakin vaikutti minuun; esitys oli hieno, se avasi tarinan kirjaa paremmin. Tekisi mieli sanoa, että Raija Päkkilän ohjaama Puhdistus oli kirjaa parempi kokemus, koska se puhutteli tehokkaammin. Osansa kiitoksistani saa näytelmän hyvin tehty käsiohjelma, joka kiteytti tarinan viestin Sofi Oksasen sanoin: "  "Seksuaalinen väkivalta ei ole seksiä, vaan väkivaltaa."

Kirja on vaikuttanut ainakin yhteen ihmissuhteeseeni. Tammikuussa 2009 kirjoitin eräälle ystävälleni viestin: "Olen aivan hämmennyksissäni täällä kirjojeni kanssa. Sielunmaisemastani ei kerta kaikkiaan löytynyt koloa Oksasen Puhdistukselle. En käsitä tarinan kauneutta, rumuutta; vain ajankohtaisuuden. En kokenut elämystä, ei tuntunut missään. Pakko lukea toiseen kertaan - sen verran hyvä se oli! Lipsonin Kosmonautti sen sijaan tuntui joltakin, vissiin tuo Murmanski sen verran lähempänä, ja lumienkelit."

Seuraavana päivänä sain vastauksen tervehdykseeni. "Minun sielunmaisemaani se Puhdistus istui kyllä täydellisesti. Sielunmaisemani taitaa olla paljon rosoisempi kuin sinulla. Niin käy kun hylkää lintukodon ja kohtaa suuren maailman. Ja lisäksi olen keskustellut paljon venäläisten kanssa Virosta, ja tiedän, mitä he ajattelevat yhä vielä tänä päivänäkin. Ymmärrän Oksasta ja ihailen, miten nuori nainen osaa kirjoittaa kuin vanha ja kaiken kokenut. Reipasta tammikuuta!"


Kirjoittajaryhmä Rinki ry: Kakaroille karpaloita.Lorukirja. (Kemi 2010)

Kakaroille karpaloita. Kirjoittajaryhmä Rinki. Valtakunnallisen lastenlorukilpailun palkittuja loruja. Kuvitus on kemilläisten esikoululaisten käsialaa. Kemi, 2010. 
Menin Pohjois-Suomen Kirjailijapäiville Kemiin (2012, tammikuu) ensijaisesti kuulemaan pohjoisen kirjailijoita. Osallistuin paneelikeskusteluun, jota johti lääninkirjailija Tuomo Heikkinen. Paneelissa kirjailijat keskustelivat kohtaamisen kokemuksistaan. Paikalla olivat Essi Kummu, Katja Kettu, Ritva Kokkola ja Maria Peura. Keskustelu ei syystä tai toisesta sytyttänyt minua ottamaan kantaa, ehkäpä vain turhamaisuuttani ujostelin.

Toissijaisesti ajoin Kemiin nähdäkseni, mitä lappilaisen lastenkirjallisuuden parissa on tapahtunut viime aikoina.

Todettava on, että järin paljon ei liene lapsilukijoille kirjoja ole Lapissa syntynyt, löysin nimittäin yhden ainoan lastenkirjan ja kirjoittajaryhmä Ringin jäsenen Saara Heikkisen. Kirjoittajaryhmältä oli ilmestynyt ihastuttava lorukirja Karpaloita kakaroille marraskuussa 2010. Ostin kirjan ja pidän siitä kovasti.

Onneksi jotkut kirjailijat ymmärtävät myös lukutaidotonta maailmaa. He tietävät, että sanojen koko voima ei löydy niiden kirjaimellisesta merkityksestä. Rytmi, sointi, sanojen herättämät tunteet ja niihin solmiutuva laulu, leikki  ja työ ovat osa viestiä. Sen vuoksi sanat yhdistävät ihmisiä yli puhe-, luku- ja kirjoitustaidon rajojen. Lorut ovat lasten ja aikuisten yhteistä perinnettä. Ja tähän näkemykseen todella uskon!

Kakaroille karpaloita
lapsosille lakkahilloa
muksuille mustikoita
tyttösille tyrnimarjoja
vauveleille vaapukkasosetta
viikareille viinimarjoja.

Käytän lorukirjaa eskareitteni ja ykköskakkosten kanssa. Yritän saada heidät loruttelemaan. Kirjan ansiosta tajusin käyttäneeni liian vähän loruja tähän mennessä. Sain myös ajatuksen käyttää loruja yhtenä iltamien ohjelmanumerona. Vaattojärven koulu järjestää yhteistyössä Kolarin ja Järvikylien eläkeläisten kanssa iltamat maaliskuussa tänä vuonna. Koska lorut ovat lasten ja aikuisten yhteistä perinnettä, pyydän loruttelijoiksi sekä pikkuoppilaitani että vanhan tätini. Oi, loruhetkestämme tulee mukava!

Kemiläinen Saara Heikkinen on siis yksi kirjoittajaryhmä Ringin aktiivisista kirjoittajista. Hänen erityisosaamistaan on lastenkirja. Anita Myllykoski kirjoittaa (2011) Saara Heikkisen esikoiskirjasta muun muassa näin:
"Tavallista taiteellisempi hevonen on kemiläisen Saara Heikkisen esikoisteos. Se sisältää 29 satua ja 45 riimillistä lastenlorua tai -runoa. Heikkinen on pitkän linjan kirjoittaja, jonka tekstejä on julkaistu muutamissa antologioissa, esimerkiksi Immi Hellén Seuran lastenrunokokoelmassa Tuulihattu (2009). Satuja on esitetty Pikku Kakkosessa ja luettu radiossa. Heikkisen erilaisiin teksteihin voi tutustua myös hänen omilla ja Kirjoittajaryhmä Ringin verkkosivuilla."

Olen iloinen, että löysin Kemin kirjailijamatkallani sekä lorukirjan että Saara Heikkisen sadut, lastenlorut ja
-runot. Hankin koululleni tuota pikaa Tavallista taiteellisemman hevosen, ja kerron oppilailleni kemiläisestä kirjailijasta, joka on omistautunut lapsille.

Kaiken kaikkiaan Pohjois-Suomen lastenkirjallisuus olisi voinut esittäytyä huomattavasti korkeammalla profiililla kirjailijatapahtumassa. Omasta näkökulmastani Kemi on kaupunki, jonne olisi mahtunut enemmän lasten ääntä ja säpinää lastenkirjoista ja kirjoittamisesta ihan vain kirjailijapäivien iloksi!
  


 

05 helmikuuta 2012

Sisättö, Ala-Korpela, Metsämäki: Operaatio Kekkonen

Tänään on Runebergin päivä, ja Katja Kettu on saanut tämänvuotisen Runeberg-palkinnon. Onnea hänelle ja kiitos Kätilö-kirjasta!


                                                       Sieppijärvi, 5.2.2012 klo 9.45

Tänään Suomi valitsee uuden presidentin. Tulin aamulla kahdeksan aikaan Sieppijärven äänestyspaikalle (numero 001).
Kuulun Kolarin kunnan Sieppijärven vaalilautakuntaan, ja täällä me nyt sitten "porukalla" odotamme äänestäjiä. Aika hiljaista on...
Varauduin vaalipäivään ottamalla mukaan kirjan Operaatio Kekkonen. Tuskin luen, kunhan mietiskelen ja selailen, huomioitani ehkä kirjoittelen.

Puoleen päivään mennessä olen kuitenkin vain kuunnellut muutaman mukavan tarinan - ja ollut niissä mukana tekemällä muistiinpanoja. Politiikkaa täällä vaalihuoneessa ei puhuta, minun ei siis tee mieli puhua Kekkos-kirjastani. Sen sijaan kirjasin ylös Emmin muistoja 50-ja 60 -luvulla Sieppijärvellä asuneesta liikenaisesta, arkuntekijästä, "Arkku-Leenasta".
On ollut mielenkiintoista saada lisää väriä mielikuviini "mummosta", jonka kerrotaan siunanneen minut ortodoksien tapaan pian syntymäni jälkeen. Emmi muisteli, että "Arkku-Leenan" oikea nimi olisi ollut Helena Klementsjeva.

Tänään Suomi siis valitsee Haaviston (äänestysnumero 2) tai Niinistön (äänestysnumero
6) tasavallan presidentiksi.


Kuulun Kekkosen ajan sukupolveen, sillä samana vuonna kun synnyin, Kekkonen oli juuri tullut valituksi presidentiksi. Jo 60-luvun alussa tulin tietämään, kuka oli kiistelty Kekkonen. Minun ei siis edelleenkään tee tiukkaa tunnistaa Operaatio Kekkonen -kirjantekijöiden käyttämiä kekkosajan käsitteitä Kostamus, kotiryssä, saatanan tunarit, perässähiihtäjät, Zavidovo ja tankero.

Isäni oli Jatkosodan ja Lapin sodan veteraani, joka usein kiivaili Kekkosen takia. Hän ei hyväksynyt häntä presidentikseen. Hänen Kekkosensa ei kasvanut koskaan myyttisiin mittoihin, päinvastoin. Isä oli saanut Operaatio Kekkonen -kirjan jouluna 2000 lahjaksi Pekalta. Ja kun nyt selailen kirjaa, huomaan, että sitä on luettu kovasti.

Kirjan esipuhe houkuttelee lukemaan. "Näyttää siltä, että Kekkonen nuortui salaperäisesti 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Samalla hän radikalisoi ja alkoi myötäillä vallankumouksellista nuorisoa. Monet hänen lähimmistä työtovereistaan eivät olleet tuntea häntä entisekseen."

"Kekkosessa tapahtunut muutos oli nopea ja peruuttamaton. Kirjamme ydinkysymys kuuluukin: mitä Urho Kekkoselle tapahtui 1970-luvun kynnyksellä? Miksi hän vaikutti aivan toiselta henkilöltä valtakautensa viimeiset 12 vuotta?"



04 helmikuuta 2012

Maria Peura: Antaumuksella

Peura, Maria.
Antaumuksella keskeneräinen. Kirjailijan korkeakoulu. (Teos, 2012)


Antaumuksella keskeneräinen oli helppo ja nopea lukea. Se oli mielenkiintoinen ja innostava. Mielenkiintoa pitää yllä ajatus keskeneräisestä Maria Peurasta keskeneräisen kirjan tai tarinan sijasta. Mielestäni Maria Peura kirjailijana todistaa tällä kirjallaan ainakin itselleen olevansa erityisen erityinen mutta keskeneräinen tapaus.


Maria Peura Kemissä 28.1.2012.


Kirjaa lukiessani koin, että en ollut osa kirjailijan tarinaa. Sen sijaan tunsin olevani kanssalukija, jopa kanssakirjoittaja, joka jakoi Maria Peuran kanssa asioita, kokemuksia, paikkoja, tunnelmia...Eikä kirjailija tuntunut vaikeaselkoiselta ammattikirjoittajalta vaan ihmiseltä, joka oli päättänyt julkistaa joitakin kirjoittamiseensa ja muuhun elämäänsä liittyviä muistoja ja tapahtumia, kokemuksia, paikkoja, ja tunteitakin.

Kun luin Maria Peuran tekstiä, tuli monesti tunne: "Tuon osaisin, tuohon pystyisin, tuon ymmärrän!" Löysin itseni kerran jopa omasta Sieppijärven kansakoulustani. Ensimmäisen luokan opettajani oli niin kutsuttu ihana opettaja, kiltti ja kaikkea. Muistan, kuinka helppoa koulunkäyntini silloin oli. Ja muistan, kuinka opettajan työtä seuratessani usein ajattelin: "Tuon minäkin osaisin tehdä, ja tuon."

Kirjan julkistamistilaisuudessa Pohjois-Suomen Kirjailijapäivillä Kemissä, kustannustoimittaja kiitti Maria Peuraa rohkeaksi. Toimittaja kertasi lyhyesti teatterikorkeakoulun lehtorin, Outi Nyytäjän kokemuksen. Nyytäjä oli menettänyt silmäripsensä luettuaan Antaumuksella keskeneräinen -kirjan lähtökohtana olleen Maria Peuran opinnäytetyön "Kirjoittaessani olen hän".

Maria Peuran kirja kuitenkin on mielestäni raapaisu erinomaiseksi kiitetystä opinnäytetyöstä. Näin tyydyn arvioimaan kirjan oman lukukokemukseni perusteella. Vääjäämättä odotin kirjalta enemmän. Ehkä syynä oli juuri se, että mielestäni kirjaa myydään mielikuvilla, jotka eivät liity tähän teokseen vaan opinnäytetyöhön.

Kirja sai minut pohtimaan, mikä merkitys kirjailijalle on ollut niillä ratkaisuilla, joissa hän puhuttelee joitakin asioita niiden oikeilla nimillä.  Hän puhutteli nimeltä paikkakuntia, kuten esimerkiksi Raanujärvi ja Berliini, Porvoo ja Tampere. Hän kuvaili tarkasti kotinsa sijainnin suhteessa lapsuutensa perhepäivähoitajan kotiin. Olen vuosikymmenien ajan viettänyt kesät ja lomat Raanujärvellä. Tuntuihan se hyvältä lukea, että kirjailijakin viihtyy saman järven rannalla. Mutta...mitä, jos ilkeä perhepäivähoitaja olisikin ollut isoäitini ystävä?

Olen varma, että Maria Peura ei ole tarkoittanut kirjaansa puhkiselitettäväksi tai lokeroitavaksi. Hän on tehnyt syvällisen kirjoittamismatkan, ja lopputuloksena on Leena Krohnin sanoin "yritys ymmärryksen avaamiseksi ihmisen selittämättömyydelle." Antaumuksella keskeneräinen on mielestäni kirja, joka aukeaa vain ymmärryksen tasolla. Kirja ei ole oppikirja tai opas, jota kirjailijaksi aikova tarvitsee. Täytyy olla erinomaisen kokenut, monenlaista tekstiä tuottanut ja täytyy olla olemassa syvä suhde kirjoihin ja tarinoihin, jotta tästä kirjasta on apua oman itsen ymmärtämiseen. Mielestäni Maria Peuran kirja on selittämättömän hyvä, ikään kuin juuri minulle kirjoitettu teos. Kiitos siitä!



                                                               "Hyviä lukuhetkiä!"

 
                                     
                                                                  

02 helmikuuta 2012

Vennamo, Väisänen: Jälleenrakennuksen ihme.

Vennamo, Väisänen.
Jälleenrakennuksen ihme. Suomi nousi aallonpohjasta.1988.


Tämä kirjahyllyssäni oleva kirja on alunperin isäni. Kirjassani ei ole omistuskirjoitusta, mutta joku meistä lapsista lienee ostanut sen aikoinaan isälle lahjaksi.
Tartuin kirjaan erityisesti siksi, että etsin paraikaa tietoa ja ideoita jälleenrakennusaikaan liittyvistä iltamista. Vaattojärven koulu ja Kolarin ja järvikylien eläkeläisyhdistys (pj. Eini Pellikka) ovat vastikään sopineet, että ne järjestävät koululla iltamat hiihtolomaa (2012) edeltävällä viikolla. Luvassa on ohjelmaa ja "lopuksi tanssia".

Toinen syy, miksi kiinnostuin jälleenrakennuksen ihmeestä kertovasta kirjasta on kolarilainen Eine Kyrö ja Vennamo & Väisäsen kirjasta löytyvät kuvaukset Karjalan evakoista ja erityisesti Elisenvaarasta.
Elisenvaara oli ollut paha paikka suurpommituksineen kesäkuussa 1944, ja Eine Kyrö on yksi niistä Karjalan evakoista, jotka kokivat nämä pommitukset.

Kirjasta ei löytynyt edes kevennyksenä muistoja iltamista!






Leena Krohn. Kynä ja kone.

Krohn, Leena.
Kynä ja kone. Ajattelua mahdollisesta ja mahdottomasta. (1996)

"Sen joka mielii tulla toimeen tässä maailmassa, on luotettava aisteihinsa ja jokapäiväiseen kokemukseen. Ennemmin tai myöhemmin ihminen joutuu myöntämään, että aistit eivät kerro kaikkea ja että itse asiassa ne johtavat usein pahasti harhaan.
Ihmiselle kuuluu vain havaittu todellisuus ja se on todellisuus lainausmerkeissä, ei koskaan tositodellisuus.
Se mikä voidaan rekisteröidä, on hyvin mitätön osa siitä, mikä on.

Tuntemamme maailma on aistien, keskushermoston ja ymmärryksen raapaisema näyte varsinaisesta todellisuudesta."

Löysin vuoden 1997 muistikirjastani otteita Leena Krohnin kirjasta Kynä ja kone. Mitä lie niihin aikoihin etsinyt, vastaustako kirjoittamiseen, lukemiseen, ajatteluun, tositodellisuuteen?

"Kirjoittaminen merkitsee taistelua typistettyä ihmisnäkemystä vastaan. Ihminen on monimutkainen, hän todella on, ja kirjoittaminen on ymmärryksen avaamista ihmisen selittämättömyydelle."

"Ajattelu on automaattinen prosessi, ja automaattisuus ei ole suinkaan sama kuin mekaanisuus, vaan se päinvastoin merkitsee syvää luonnollista spontaanisuutta ja välttämättömyyttä."