Teuvo Lapinniemen runoja.

Runot kirjoitti: 

Teuvo Lapinniemi. 

Lukijalle: 

RUNO

Runo viestin kuljettaa,

aktivoiden lukijaa,

mikä kumma aikaansaa,

mietteet ylös kirjoittaa.

Aika mietteet kypsentää, 

elon pyörteet pehmentää,

ymmärryksen sijaa antaa, 

eteenpäin näin meitä kantaa.

Hyvä mieli tavoitteena,

kirjoittajan ihanteena,

lukeminen avartaa,

aatoksia aikaansaa,

lukea se kannattaa, 

mikä meitä kiinnostaa.

Soutaja

                                                     

                                                          Saavun rantaan veneen viereen,

                                                          aatokset jo tulee mieleen,

                                                          minne suuntaan souturetken,

                                                          tuumailenkin tuota hetken.

                                                          

                                                          Vene vesillä jo on,

                                                          soutelenkin tuokion,

                                                          kevyttä ja vaivatonta,

                                                          soutu on ja huoletonta.

Sorsaemo poikineen, 

uiskentelee verkalleen,

rannan kaislikoiden suojiin,

pensaikkojen, varjoin luomiin.

                     

Airoin pyörteet jälkeen jää,

veneen vana viivähtää,

veden pintaa hetkisen,

hiljallensa kadoten.

 

Ajatukset soutajan,

aistii aamun tunnelman,

luonto herää päivään uuteen,

jatkaa samaa kaukaisuuteen,

luonnon kiertokulku on,

ihme aivan suunnaton.

 

Ohitan jo niemen nokan,

sitten käännän veneen kokan,

luoteen suuntaan edeten,

hiljallensa, harkiten.

 

Havaitsen jo määränpään,

saaren pienen, ryhdikkään,

rantatörmät hiekkaiset

puhtaat, puustot lehväiset.

 

Vene rantaan karahtaa,

taukopaikka odottaa,

kesäaamun soutajaa.

 

Ylös törmää kulkien,

juuri silloin kuulen sen,

aamuäänen kauneimman,

helkän käen kukunnan.

 

Tarkkaan lasken kukunnat,

vanhukset kun sanovat:

”vuodet vastaa kukuntaa,

kuinka kauan elää saa”.

 

Löydän kiven mieleisen,

jolle istun miettien,

kuinka ennen elettiin,

kesäaamun tunnelmiin?

Ei tullut mieleen aamusoudut,

edess`oli päivän touhut.

Työtä rankkaa pitkät päivät,

sinne arjen huolet jäivät.

Sato oli kerättävä,

kesäaikaan ennettävä,

laarit täyttää ennen hallaa,

silloin saivat leivän pallaa,

lapset sekä harmaahapset,

tuttavat ja sukulaiset.

 

Mietteistäni koosteen kerään,

nykyaikaan jälleen herään,

onhan aika aivan toinen,

ihminen on samanmoinen,

työstään elon annin saa,

sillä jaksaa taivaltaa,

elon tietä kulkien,

saavuttaen kaiken sen,

minkä itse ansaitsee,

elääkseensä tarvitsee.

 

Havahdun jo kiveltäin,

itsekseni mietin näin:

aika antaa elon kaavat,

siitä ihmispolot saavat,

surut, riemut , ilonhetket,

nauttiakin kaikki retket,

summata ne kaikki saa,

 jotka täällä taivaltaa.

 

Palaan venhoon kepeämmin,

paluun soudan ripeämmin

************************************************************************

p.s.

Mielelläni julkaisen myös sinun runojasi, hyvä lukija! 

Lähetä, jos haluat: katakorhonen56@gmail.com

#tiedollaontekijänsä #faktahommissa

Tässä on linkki inkeriläisistä kertovaan aihepiiriin. Päivitän sivustoa tilanteen mukaan.

Parasta on yhteys lukijaan! 

Tässä kiitoskortti (24.2.2020), jonka vertaista en olekaan ennen enkä jälkeen kahden kirjani saanut! 

Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret -kirja pitää sisällään kirjoittamani tarinan opettaja Hilma Laurilasta, joka tuli Sieppijärven kansakoulun ensimmäiseksi opettajaksi syksyllä 1903 - suoraan Raahen seminaarista.
Kiitoskortin lähettäneen Hilkka Mannerkosken isoäiti oli Hilma Laurila, jonka hauta sijaitsee Sieppijärven vanhalla hautausmaalla.
Tarina löytyy kirjani sivulta 161, 3.4. Tornionlaakson vaikuttajanaisista.  
Markku Mannerkoski puolestaan on toiminut Oulun yliopiston rehtorina.

Tänään on  k i r j a n päivä. 

@Suomen Tietokirjailijat   

Olen Kata Vienontytär.    

#faktahommissa 

 

Jo 672 vuotta sitten Firenzen seudulla Italiassa oltiin karanteenissa. Teos Decamerone.

katakorhonen56@gmail.com
Postaukseni idea pohjautuu Jari Kantolan upeaan lehtiartikkeliin Taudin tiellä, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa, 22.3.2020.  


KIRJAN NIMI:
Decamerone.
RUNOILIJA-KIRJAILIJA:
Giovanni Boccaccio (1313 - 1375)
SUOMENNOS:
Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen
Kuvitus:
Arne Ungermann
KUSTANTAJA:
Tammi, 1983 (7. painos).

Jouni Kantolan "suomalais-italialainen kulttuuriteko" oli Helsingin Sanomissa (22.3.2020) julkaistu ainutlaatuinen sunnuntaiartikkeli, nimeltä Taudin tiellä.

Se sai minut tarttumaan kirjahyllystäni löytyvään Boccaccion (1313-1375) Decamerone -teokseen.

1300-luvulla elänyt Boccaccio loi mielessään tarinan, jossa kymmenen nuorta pakenee mustaa surmaa Firenzestä Fiesolen kylään, 1348.
Karanteeni jatkui kaksi viikkoa ja tuloksena syntyi sata kertomusta.

Helsingin Sanomissa julkaistu Kantolan artikkeli on näkemykseni mukaan huippu: se on syvällinen synteesi 1300-luvun ja 2020 -luvun Italiasta poikkeustilan vallitessa.
Jopa sana "karanteeni" on lyhennelmä italian sanoista
"quaranta giorni" eli 40 päivää.









1300-luvun Firenzessä, kauppiaiden tasavallassa, nuoret naiset ja miehet jäävät karanteeniin, ja päiviensä ratoksi he alkavat kertoa toisilleen tarinoita, kukin yhden päivässä. Näin syntyvät sata kertomusta. Niistä koostuu Boccaccion kirja Decamerone, josta nykymuotoinen novelli kirjallisuudenlajina sai alkunsa.

Mikä oli musta surma?

Toimittaja Kantolan mukaan,

musta surma tunnetaan maailmanhistorian tuhoisimpana kulkutautina. Tuohon aikaan Firenzessä asui noin 100 000 ihmistä. Paiserutto tappoi heistä noin puolet.

Euroopalta kesti noin pari sataa vuotta ennen kuin maanosan väkiluku palautui paiseruttoepidemiaa edeltävälle tasolle.

Italialaisen Marco Polon 1200-luvun lopussa tunnetuksi tekemää silkkitietä pitkin on tullut idästä länteen paljon ylellisyyttä ja mukavuutta - mutta myös tuhoa.

Ihmisten eristäminen kulkutaudin taltuttamiseksi otettiin Italiassa käyttöön juuri mustan surman aikana. käyttöön 


Karanteeni on lyhennelmä italian sanoista quaranta giorni eli 40 päivää. Se oli aika, jonka venetsialaiset käskivät ruttosatamista tulleiden laivojen odottaa. Vasta 40 päivän jälkeen miehistö pääsi laivasta maihin.
Quaranta giorni lyheni muotoon quarantina, karanteeni.



Ote esipuheesta. 

Tämän kirjan nimi on Decamerone, toiselta nimeltään prinssi Galeotto, ja se sisältää sata kertomusta, jotka seitsemän naista ja kolme miestä esittivät kymmenen päivän aikana.

On inhimillistä tuntea myötätuntoa murheellisia kohtaan. Vaikka tämä on oikeastaan meidän kaikkien velvollisuus, vaaditaan sitä erittäinkin nilltä, jotka itse ovat joskus tarvinneet lohdutusta ja saaneet sitä toisilta.

Ote teoksen johdannosta.

Joka kerta kun ajattelen, miten sääliväisiä te, arvoisat naiset, olette luonnoltanne, minun on pakko todeta, että tämän kirjan alku tuntuu teistä varmaankin kiusalliselta ja surulliselta, koska se palauttaa tuskallisesti mieleen ruton kaupungissamme aiheuttaman kauhean hävityksen.

Sanon siis teille, että oli saavuttu vuoteen 1348 jälkeen Kristuksen syntymän, kun kuolemaa tuova rutto puhkesi mainiossa Firenzessä, Italian kauneimmassa kaupungissa. Joko taivaankappaleiden vaikutuksesta tai myös jumalattomien tekojemme seurauksena oli Jumalan vanhurskas viha lähettänyt tämän vitsauksen meille kuolevaisille rangaistukseksi. Muutamia vuosia aikaisemmin rutto oli raivonnut itämailla ja vienyt muassaan lukemattomia ihmisiä. Sitten se jatkoi kulkuaan seudulta toiselle, ollenkaan pysähtymättä, ja nyt se oli onnettomuudeksi kohdannut meidänkin maamme.

Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. Turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi. Turhaan järjestettiin - ei vain kerran, vaan useastikin - julkisia jumalanpalveluksia ja kirkollisia juhlakulkueita hurskaiden rukoillessa Jumalan laupeutta.


Kun rutto sai jalansijan

Kevään 1348 alkaessa rutto oli saanut kaupungissamme lujan jalansijan ja levitti kauhujaan kaikkialle. Se ei esiintynyt täällä samanlaisena kuin itämailla, missä verenvuoto nenästä oli varma kuoleman merkki.

Mutta sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita - jotkut ison omenan tai munan kokoisia, jotkut pienempiä - joita kansa nimitti ruttopaiseiksi. Ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen. Jonkin ajan kuluttua taudin luonne muuttui. Se ilmeni tällöin siten, että käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja lukuisina.

Ei ollut lääkäriä, joka olisi pystynyt parantamaan. Ei ollut lääkettä, jolla olisi ollut vaikutusta. Päinvastoin! Hyvin harvat tautiin sairastuneista toipuivat. Melkein kaikki kuolivat kolmen päivän kuluessa edellä kuvattujen merkkien esiintymisestä - ilman kuumetta ja muita sairauden oireita.

Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveisiin ytä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin tai öljyllä valeltuihin esineisiin. Ja rutto tarttui jopa siitäkin, että tuli koskettaneeksi sairaille kuuluneita vaatteita tai muita esineitä. Rutto oli niin tarttuvaa, että se iski eläimiinkin, jotka olivat koskettaneet sairaalle tai tautiin kuolleelle kuulunutta esinettä.

Näistä syistä syntyi pelkoa ja monenlaisia kuvitteluja. Ihmiset hylkäsivät sairaat ja karttoivat näitä ja kaikkea sitä, mitä oli yhteydessä heihin.

Aivan oma lukunsa teoksessa ovat kuvaukset siitä, minkälaisia keinoja ihmiset käyttivät pelastuakseen kuolemalta. Monet arvelivat, että kohtuullinen elämä ja kaikesta ylellisyydestä pidättäytyminen lisäisi huomattavasti heidän vastustuskykyään. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneena sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta.

Jne.
Decamerone, s. 16 -24.

Kirjailijalla / kirjoittajalla "on väliä", hyväksynkö lukukokemukseni aidoksi.

Älä kommentoi alla olevaan blogini kommenttikenttään. (Varaudun jo kerran koettuun...)
Käytä sen sijaan e-mail -osoitettani, jos haluat kommentoida, katakorhonen56@gmail.com.

Otsikostani löytyy sanonta, "jollakin on väliä". Onko se sinulle tuttu?
Esimerkiksi,voisiko mielestäsi sanoa,"onko sillä niin väliä, mitä päälleni pistän?"

Yritän avata otsikkoani selittämällä asiani myös näin: "Lukukokemukseni riippuu tarkasti ottaen siitä, kuinka kirjoittaja tai kirjailija (ei aihe) on onnistunut puhuttelemaan = vakuuttamaan minua tekstillään."  


Valitsin tätä juttua varten kolme (kuvassa alla) kirjaa, ja päätin arvioida lukukokemustani vain kirjoittajien persoonan kautta - en aiheen.

Kulju, Mika. Lapin sota 1944 - 1945. Gummerus, 2014.
Soini, Tuulikki. Petsamo. Suomen siirtomaa. Gummerus, 1986.
Wallenius, K.M. Makreeta merensoutajan vaimo. Otava, 1959.

Kolmen kirjan aiheet ovat aina kiinnostaneet (Lapin sota, Petsamo). Olen siis kuullut paljon rintamatarinoita ja lukenut ennestään monien eri kirjoittajien tekemiä samanaiheisia tietokirjoja.
Yritänkin verrata Kuljun ja Soinin itsessäni käynnistämiä lukukokemuksia toisten kirjoittajien käynnistämiin.

Walleniuksen kaunokirjallista teosta ja sen itsessäni tänään herättämää lukukokemusta vertaan edelliseen lukukokemukseeni, joka syntyi vuosia sitten, kun en tiennyt Walleniuksesta mitään ihmisenä tai upseerina.

Hiuksenhienosti kaikkia kolmea teosta yhdistää menneisyys, nimittäin Petsamon ja siellä asuneiden tai piipahtaneiden ihmisten menneisyys.

Mika Kuljun teos verrattuna muihin Lapin sota -tietokirjoihin teki lukukokemuksestani entistä henkilökohtaisemman.
Tämä kohdallani tarkoittaa sitä, että ensimmäistä kertaa pystyin Kuljun kuvauksista löytämään linkin niihin tarinoihin, joita olen viime vuosina saanut kuulla esimerkiksi "Erillisosasto Petsamon Luton miehistä".
Nämä miehet olivat "jotakin erityistä", sillä ainakin petsamolaissotilaiden kantakorteista löytyvät merkinnät ovat taistelujen osalta suuripiirteisiä, tyyliin: "Sergejeff Taneli, Taistelut, joihin ottanut osaa: Luton suunnan taistelut vv. 1941 - 10.9.44."

Kuitenkin ja nimenomaan, on kerrassaan avuliasta, että Kulju käyttää virallisia, oikeita yksiköiden ja osastojen nimiä, ja heti perään mainitsee osastoa komentaneen everstin nimeltä. Tarinat Pennasen miehistä alkoivat todellakin elää Kuljun kirjan vahvistamina. Kiitos siis kirjasta.

Kuljun ansiosta pystyin hyväksymään lukukokemukseni aidoksi. Ja se ratkaisi kokemukseni Kuljun teoksen hyväksi. Mutta se ei ollut ainoa hyvä ja itselleni uusi tieto, jonka Kulju oli kirjaansa liittänyt.

Pidän Kuljun huolellisuutta ja tarkkuutta poikkeuksellisena. Näiltä osin kirja poikkeaa kaikista muista Lapin sota -kirjailijoitten annista. Nimittäin.
Isäni, rintamasotilas (s. 1923) Sulo Korhosen lapsuusperhe hajosi köyhyyttään, ja kahden suvun (äiti-Rossi ja isä-Korhonen) jäsenet vieraantuivat  toisistaan. Sota-aikana ja sodassa sen ajan nuoret sukulaismiehet osallistuivat toisistaan tietämättä samoihin taisteluihin.

Järkyttävimmän kohtalon koki pikkuserkkuni (Jouko Rossi Vantaalta) isä (matruusi Aarne Rafael Rossi), joka sattui kuolemaan 15.9.1944 Suursaaressa. Siellä hän kuoli Helsingin laivaston MeriP:n joukoissa. Mitä sitten? Ei muuta kuin, että ...tätä kaatunutta vainajaa ei kohdeltu tasavertaisesti, koska häntä ei oikeastaan pidetty "sankarivainajana" - hautapaikkaa ei tuntunut löytyvän.

Mika Kuljun teos on ensimmäinen, missä Aarne Rafael Rossi (1913 - 1944) todellakin on oikein listattu oikeaan luetteloon.  Kuljun teoksen yksi suurimpia lukuelämyksiä itselleni on tuo lista otsikolla, "Lapin sotaan liittyvissä tehtävissä kaatuneet suomalaiset aikavälillä 15.9.1044 - 27.4.1945."   Kiitos!


 Walleniuksen Makreeta -kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani en tiennyt Walleniuksen sodanaikaisesta tehtävästä. Ennen kaikkea en tiennyt, että hän oli se "Pohjois-Suomen vapauttamiseen" osallistuneille sotilaille rangaistuksia jakanut sotaupseeri, jonka käsialanäytekin hämmensi.

Tässä ote sotilaan kantakortista, jonka hämmentävin yksityiskohta luutnantti K. Walleniuksen merkinnästä muutti käsitystäni kirjailija Walleniuksen kaunokirjallisesta perinnöstä.

 

Kaikkiin muihin Petsamo-kirjoihin verrattuna annan Tuulikki Soinille kiitokset kuvauksista ja tarinoista, jotka elävöittävät Petsamon alkuperäisväestön suhdetta Suomen siirtomaaksi siirtyneeseen Petsamon maakuntaan. Lukukokemukseni perusteella luotan eniten Tuulikki Soinin kuvaukseen - ja kysymys on vain omasta kokemuksestani.

Kirjailija Ilmari Kiannon Vienan Karjala

POROKYYDILLÄ Vienan Karjalaan...

Sukututkimukseen liittyvät selvittelyt vangitsevat mielenkiintoni mitä moninaisiin asioihin. Juuri tällä hetkellä tutkin Vienan Karjalaa löytääkseni sieltä muutakin kuin jatkosodan aikaiset Kiestingin suomalaissaksalaiset taistelut ryssää vastaan.

Kirjoitan tarinaa Petsamossa syntyneestä Sergejeffin suvusta, jonka esivanhemmat aikoinaan 1880-luvulla lähtivät juurikin Vienan Karjalasta porokyydillä kohti "pohjanperiä" - kohti Petsamoa. Jotta saan kosketuksen petsamolaisperheen historiaan, etsin ensin heidän esivanhempiensa juuret Venäjän Karjalasta; hankin tietoa, mitä Venäjällä 1880-luvulla tapahtui; millaiset syyt mahdollisesti saivat heidät liikkeelle Petsamoon, entistä pohjoisemmaksi - miksi ei esimerkiksi kohti Suomen suuriruhtinaskuntaa...

Kirjailijana Ilmari Kianto on klassikko, kiitos ilmaisuvoimaisen suomen kielen. Koska hän omasta mielestäänkin on se, joka on tuonut vienankarjalaisen elämänmenon suomalaiseen kirjallisuuteen, aloitan tarinani kirjoittamisen kiittämällä Kiantoa. Hän on avannut  minulle karjalaisperheen pirtin oven, näyttänyt isännättömän talon, puhunut karjalaa ("Ka eletäh toatto ta moamo"), ja muistuttanut sydämensä harrastuksesta, Vienan Karjalasta.
Iki-Kiannon sanoin: - Tulkaa mukaan te kaikki, joita se koskee! 

"Antaapa siis petran potkia, pulkan puikkelehtia."


Ilmari Kiannon osuus syntyvän sukutarinani käynnistäjänä liittyy kirjailijan omiin sanoihin muistelmissaan:

"Turjanlinnan alkuaikojen mieluisimpia tapahtumia olivat lukemattomat retket, joita kesäisin ja talvisaikaan tein kauas rajapitäjiin viipyen niillä usein viikkokausiakin. Kun "linnani" väljät suojat tuntuivat ahtailta, oli terveellistä pistäytyä näkemässä ympärilläni asuvia ihmisiä, ympäröivää erämaata, poiketa rajantakaisessakin maailmassa, Vienan Karjalassa, jota pidetäänkin minun löytömaana suomalaisessa kirjallisuudessa". 


s. 179:
Sivutettuani moniaita hiljaisia. hajalleen heitetyitä kotipitäjäni asumuksia, huomasin liukuvani poikki rajalinjan, ja nytpä alkoi tuo omituinen mielenjännitys, jota varsinkin yksinäinen erämaan matkailija tuntee heti kun tietää viistäneensä sen verenkarvaisen viivan ylitse, jonka tuolla puolella "torvet toisin soivat, ukset toisin ulvaisevat. Antaapa siis petran potkia, pulkan puikkelehtia.

Sieltähän se kylärähjä siintää järven toiselta puolen.
- Terveh teille!
- Tule tervehenä...
Karjalata täällä jo pakistiin, mutta kohtelusävu ei ollut "aitoa", suomalainen jäykkyys koko lailla tuntui.
- Kahviako vieras juo?
- Saijua mieluummin, vastasin. -Eikös tämä ole Karjalaa? 

s. 183:
Kiipesin ylös pirttiin ja tekasin hyvät päivät.
Tuskin olin samovaarin ääreen istahtanut, kun kaksi naapurin isäntää riensi minua haastattelemaan. He olivat molemmat jykeviä miehiä, ikivanhaa karhuntappaja- ja laulajarotua. Toinen heistä, Seppä-Timo, esiintyi hyvin henkevänä. Sanoi tuntevansa "stutenttiloita", kehui osaavansa lukea sekä Suomen että Venähen kirjat, kertoi pienestä penskasta passanneensa herroja, ja siten oppineensa välttävästi "ryssää". Kun kylään pomahti virkaniekka, niin Seppä-Timo oitis oppahaksi. Hänpä tiesi sen kultaisen rajan, miten ollla, kuten huulensa huipistaa milloin emämaan, milloin heimoherrojen edessä. Molemmille täytyi pakista mielinkielin. Oh, vai en häntä tuntenut entuudesta! Hänhän oli sen suuren runolaulajan Humon Ohvon pojanpoika!

s. 185:
Mutta punahiippaisen, sinisarkaisen, silmälasipäisen olennon äkillinen ilmestys isännättömään pikkukylän taloon ei ole niinkään helppo sulatettava karjalaisen naisen sydämessä. Emännät pakenee kauhuissaan navettaan, ja kaikki pirtissä olevat lapset, aikuinen tytär ja nuori miniä kapsahtavat kiukaalle, juuri kun vieras työnnäksen sisään sintsin ovesta.

- Mi tshuudo pihah ajoi? siunailee emäntä läävän oven takana ja polvensa vapisevat. Kun kaikki vihdoin, kuullessaan suomalaispuhetta, uskaltavat tulla esiin, alkaa oikea perhenauru. Pöllästyttih - mi tshuudo ollee? Lausun kummasteluni, että tytär Okahviakin, vaikka juuri on palannut rahtikuorman ajosta Kajaanista asti, ja on siis urhea tyttö, kipasi kiukaalle. Vastaukseksi Okahvia näyttää valkoisia hampaitaan ja lennättää samovaarin kiehumaan.

Suomalaisprofessori Heikki Paunonen ja Ruotsin meänkieli

katakorhonen56@gmail.com

Olimme Bengt Pohjasen johdolla puhumassa meänkielestä Korpilombolossa, joulukuussa 2019. Kirjoitin tapahtumasta tänne.

Nyt on vuoden 2020 helmikuu, ja päivitän em. juttua.

Lisään aiheeseen liittyvän Heikki Paunosen tekstin, jonka Oulun yliopisto on kokonaisuudessaan julkaissut (vuonna 2018) Harri Mantilan juhlakirjassa.

Heikki Paunonen on yksi kokeneimpia ja tunnetuimpia, siis erittäin arvostettu meänkielen suomalaistutkija ja suomen kielen emeritusprofessori.

Harri Mantilalle tehdyn kirjan nimi on Kuinka mahottomasti nää tekkiit. Juhlakirja Harri Mantilan 60-vuotispäivän kunniaksi,

Tässä linkki
Tornion murteesta meänkieleen. 
Reaaliaikainen tutkimus Ruotsin Ylitorniolta 1966–1992. 

Jörn Donner, Arktikum ja museovirasto, 1992.

Donnerin Uusinta maammekirjaa edelsi Uusi Maammekirja. Se oli kustantajan ilmoituksen mukaan lukukirja aikuisille suomalaisille, ja se ilmestyi vuonna 1967. Sitä en ole lukenut, mutta tässä nosto Uusimmasta maammekirjasta.

KIRJAILIJA:
Jörn Donner
KIRJA:
Uusin maammekirja.
KUSTANTAJA:
Suomen Kuvalehti, 1992


NÄYTE DONNERIN AJATTELUSTA. Sivu 83 -

ROVANIEMEN MARKKINAT

Joka puolella Suomea, Lapissakin, keskustan tuntumaan kerääntyy yhä enemmän ihmisiä. Rovaniemellä ja sen ympäristössä asuu jo neljännes läänin väestöstä. Rovaniemelle on helppo päästä. Uusi lentoasema, joka ei ole vielä valmiskaan, on jo liian pieni.

Rovaniemellä ja sen lähiympäristössä on yhtä paljon vapaata luontoa kuin muuallakin Lapissa. Ehkä tuntuu kuitenkin eksoottisemmalta tulla Ivaloon, minne Murmanskista saapuva linja-auto kuljettaa kahdesti viikossa venäläisiä matkustajia, jotka parhaansa mukaan yrittävät muuttaa paikkakunnan keskustan sellaiseksi Punaiseksi toriksi, joita on ilmestynyt yhä useampiin Suomen kaupunkeihin.

Ne, jotka Lapissa arvostelevat Rovaniemeä, ovat sitä mieltä, että melkoinen osa kaupungin ihmisistä hoitelee tuottamatonta hallintoa. Lääninhallitusta, kaupungin virastoa ja maalaiskunnan virastoa on jokseenkin vieri vieressä muista hallinto- ja suunnitteluelimistä puhumattakaan. Kaupungin laitamille rakennutetaan myös suurta kauppaoppilaitosta, jonka valmistuttua keskustassa sijaitseva vanha koulurakennus jää tyhjilleen.

Kaupungin keskustan ulkopuolella sijaitsee toinenkin aluepolitiikan kukkanen, Lapin yliopisto tuliterissä, tyylikkäissä toimitiloissa. Pienyliopistoilla ei ole mitään mahdollisuuksia kehittää korkeatasoista tutkimusta, elleivät ne valitse jotakin erikoisalaa. Lapin yliopiston ja sen vajaan kahdentuhannen opiskelijan pelastus saattaa piillä siinä lasimadossa tai sikarissa. jota sanotaan Arktikumiksi tai Arktiseksi keskukseksi ja joka on juuri valmistumassa Ounasjoen rantaan.

Tämä erikoislaatuinen rakennus, joka on syntynyt pitkän suunnittelun ja monien mutkien kautta, on tanskalaisten arkkitehtien piirtämä, ja sen johtajana on saksalainen. Mainitsen sen tässä matkailun yhteydessä siksi, että Arktikum on tarkoitettu paitsi arktisen tutkimuksen keskukseksi myös vilkkaan näyttelytoiminnan tyyssijaksi. Useimmat Lappiin matkustavat, nimenomaan ulkomaalaiset, tuskin välttyvät käymästä Rovaniemellä. Siksi Arktikum voi parhaassa tapauksessa olla yhtä suuri houkutus kuin keskiyön aurinko tai se myymälärykelmä, joka on sijoittunut napapiirin tuntumaan ja jonne on tapana viedä Rovaniemelle saapuvat ulkomaalaiset tulivatpa he sitten Concordella, niin kuin jotkut tulevat, tai jollakin muulla tavalla.

Tämä edellyttää kujitenkin, että näyttelyt tai pysyvät kokoelmat ovat tarpeeksi mielenkiintoisia. Sinne voitaisiin nyt panna esille ne ainutlaatuiset arktiset esineet, joita säilytetään Helsingissä, muum muassa Alaskasta peräisin oleva niin sanottu Etholenin kokoelma. Minusta kuitenkin tuntuu, että vanhoillisuuttaan sammaloitunut museovirasto pitää esineet mieluummin laatikoissaan Helsingissä kuin suostuu luovuttamaan Arktikumin haltuun edes osan kokoelmista.

Kun kiertelen Arktikumin puolivalmiissa tiloissa, saan taas muistutuksen siitä, miten Suomessa onnistutaan pystyttämään suuria rakennuksia suunnittelematta ajoissa, mitä niiden sisään laitetaan. Lapin Maakuntamuseo muuttaa kylläkin yhteeb rakennuksen osaan, mutta muun toiminnan, etenkin yleisöä vetävän, kauaskantoinen suunnittelu näyttää jääneen puolitiehen. RAkennus vihitään joulukuussa suurin juhlallisuuksin ja tummapukuisten tyyppien läsnäollessa, mutta vihittävä pysyy vielä pitkään pelkkänä kauniina kuorena.

Ehkä suhtaudun asiaan liian pessimisesti. Vuonna 1990 Arktikumista kirjoitettu tutkimusraportti alkaa sanoilla "Kylmä sota jäädytti Arktiksen poliittisesti". Tällä halutaan viitata niihin suuriin haasteisiin ja toiveisiin, joita liittyy tiiviimpään yhteistyöhön arktisten kansojen ja alueiden kesken Kanadasta Venäjän pohjoisosiin, Pohjoiskalottiin ja Grönlantiin. Nyt on suojasää. Ehkä nyt avautuvat tiet itään ja pohjoiseen.

Arktikumin etupihan näkymä 2005. 

"Historia politiikan tekemisen välineenä". Auttavatko kirjat ymmärtämään ihmisten järjettömyyttä ja hulluutta?

Kuvassa on tyttäreni Dachaun keskitysleirin portilla Saksassa, lähellä Muncheniä, lokakuussa 2019.
 Opimme siellä, että tämä oli se keskitysleiri, joka avattiin käyttöön kaksi kuukautta Hitlerin valtaantulon jälkeen, 1933. Mieti sitä, kaikki valmista jo 1933...


Tämän linkin takaa löytyy albumi, jossa kuvia Dachaun käynnistä.

Maanantaina, 27. tammikuuta, vietettiin Suomessa (missä vietettiin)

Vainojen uhrien muistopäivää. Se on Suomessa enemmän tai vähemmän arka liputuspäivä eli kansallinen merkkipäivä. Suomalaiseen almanakkaan päivä on säädetty valtioneuvoston päätöksellä vuonna 2002. Päivämäärällä 27.1. puna-armeija vapautti Puolassa toimineen Auschwitzin keskitysleirin vuonna 1945. 

En ole käynyt museona toimivan AUSCHWITZ II-Birkenaun alueella Puolassa, missä 75-vuotispäivän eli vapauttamisen muistojuhlaa vietettiin (27.1.2020). Paikalla olivat olleet noin kaksisataa Auschwitzistä hengissä selvinnyttä. Paikalla olivat olleet myös monet Euroopan johtajista, esimerkiksi Suomen presidentti Sauli Niinistö. Puolan presidentin sanottiin vastanneen, kun media oli asiasta kysynyt: "Venäjän Putinia ei oltu kutsuttu poliittisista syistä." Putinin väitetään politisoineen viime sodan historiaa puhumalla, kuinka Puola oli se valtio, joka aloitti sodan." 

En ole siis käynyt Auschwitzissä. Sen sijaan olen vieraillut  (2019) Dachaussa, Saksan Baijerissa, lähellä Muncheniä. Olen saanut alla olevat  kaksi kirjaa sieltä, Sandi osti. Niitä myytiin museokaupassa, vapaaehtoisten ihmisten ylläpitämässä kaupassa.

Arbeit macht frei -kyltit eivät ole myynnissä museokaupassa. 

Yhtään ainutta "matkamuistoesinettä" tai muuta rihkamaa Dachaun museokauppa ei myynyt.

Niinpä minun sopii (ainakin) ihmetellä, mistä Lappilan "Tankkibaarin" omistaja (entinen Lappilan alaluokan oppilaani) tilasi tai nappasi "Arbeit macht frei" - kylttinsä.  Hän on paheksunnasta ja oluen myyntiboikotista huolimatta pitänyt ja pitää "omaa" valurautakylttiänsä esillä kuppilansa ulkoseinällä. Perusteluista lapsellisin on ollut: "Ei se minua häiritse. Onhan kyltti näkösällä keskitysleirimuseoissakin."!  On. On. Sinne kyltit kuuluvat niin kuin korvat yhden baarin omistajan päähän.

Historiatietoisuus on esimerkiksi sitä, että tietää ja tuntee Euroopan keskitysleirien historian. Nykysukupolvien näkökulmasta historiaa on Suomen kouluissa opetettu "aina". Ollessani lukiota edeltävällä keskikouluasteella (1960-luvun lopulla), historiaa opetettiin yhteiskuntatiedon ja eurooppalaisen sivistyshistorian  (politiikan ja arkeologian) ehdoilla. 

Olen historian opettamiseen erikoistunut (1983) luokanopettaja. 
Edellä mainitsemani liputuspäivän säätämisen jälkeiseen, eli vuoden 2002 jälkeiseen koulumaailman opettajakuntaan kuuluin vuoteen 2013 asti. Kertaakaan omalle kohdalleni "ei osunut" keskitysleirien historiasta puhuminen tai  juutalaisuhrien muistaminen -historian opetuksen nimissä.   

Comite International de Dachau lupaa, että tämän kirjan lukija löytää, tutustuu ja ymmärtää "the tragic odyssey of the prisoner through the world of the Nazi concentration camp".

Dachaun vapauttaminen tapahtui 1945 - as well.

Auschwitzin (ja kaikkien keskitysleirien) vapauttamisen vuosipäivänä kuulin radiotoimittajan kommentin syystä, miksi "Putinia ei näkynyt muistojuhlassa". Vastauksessaan Suvi-toimittaja käytti ilmausta: "Historiaa käytetään politiikan tekemisen välineenä". Niinpä.

Jos Puola ei halunnut Putinia paikalle, ja jos Putin on alkanut syyttää Puolaa viimesodan käynnistämisestä, jos...jos..., niin he/ne kumpikin käyttävät nimenomaan historiaa politiikan tekemiseen.  

ON olemassa hyvää politiikan tekemistä. ON olemassa huonoa politiikan tekemistä.

ON olemassa hyvää politiikkaa. ON olemassa huonoa politiikkaa.

Kirjat, tieto ja kokemukset auttakoot nykyihmistä tajuamaan näiden kahden erilaisen politiikan tekemisen eroavuudet, syyt ja seuraukset. Ja se on tarpeeksi paljon, jos halutaan jokaisen puuttuvan tapahtumien kulkuun.

Lopuksi muutama kuva Dachaun keskitysleirimuseon alueelta. Suurin vierailijaryhmä ovat Saksan koululaisryhmät opettajineen ja bussinkuljettajineen.

Kuvia klikkaamalla saat ne suuremmiksi, kiitos mielenkiinnosta. t. katakorhonen56@gmail.com

Mahdolliset kommentit voivat käynnistää hyvän keskustelun: -Mitä me (täällä ja nyt) voisimme tehdä?

Kaukaisten DNA-sukulaisten yhteiset esivanhemmat löytyvät sukukirjasta. Miten?

katakorhonen56@gmail.com

Kaukaisten DNA-sukulaisten yhteiset esivanhemmat eli yhteinen polku esivanhempien tykö... ne löytyvät sukukirjasta. Miten?  

Tarvitaan sukukirjoja, aktiivinen jäsenyys nettisukupuuhun, ja tarvitaan DNA-osumia. 

Tässä yksi tapausselostus, eli miten löysin Pasman sukuhaarojen nimiviidakosta O. GRANTUN-nimisen dna-osumani.

KIRJAN NIMI:

Pasman suku. 2, osa (1996). Pasman sukuhaarojen vaiheista. 

Kirjoittajat:

Seija Jalagin ja Tuomo Korteniemi

ARTIKKELIN OTSIKKO KIRJASSA S. 39: 

VALPURI KURUN SUKU. HIETASET

BLOGIARTIKKELINI AIHE:

Miten käytän sukukirjaa geneettisen sukulaiseni löytämisessä?

I

Sähköpostiini tuli osoitteesta no-reply@geni.com  ilmoitus, että "O.Grantun -nimisellä profiililla on autosomaali DNA-osuma" oman profiilini kanssa. Tapauksessani nettisukupuu geni.com on se paikka, mistä löytyvät profiilit. 

II

Sähköpostin johdattamana menin nettisukupuuhuni tutkiakseni ja verratakseni hänen profiilia omaani. "Geni-koti" tarjoaa tämän vastaavuuspalvelun eli yhdellä klikkauksella avautuu molempien osumien sukupolvitaulut. Tämä edellyttää, että molempien profiilien sukupuut löytyvät ns. "kotoa" (eli että suvun nimet ovat lisättyinä omille paikoilleen Geniin).

Profiilien vertailun teen  Genissä. Tavoite on löytää itselle tuttuja sukunimiä tai syntymäpaikkoja. Kun nyt avasin oman, ja osumaksi tulleen O. Grantunin sukupolvitaulut vierekkäin (linkki aukaisee), huomasin paljon vieraita  SUKUNIMIÄ, mutta myös nimiä suoraan Pasman sukukirjasta!

Alla on tämä itselleni ennestään tuntematon etäsukulaisnimi Grantun. Entä hänen esivanhempansa? Kuusisalo Paavolasta ei tuntunut tutulta, Mankinen ei...

Mutta hetkinen, tuollahan ovat Sieppijärven Kuru ja Hietanen. Nehän ovat Pasman sukua, suvun kantavanhempien jälkipolvia. Tuolta löytyy Grantunin yhteys minuun!

 Ote Genin palvelusivustolta:

2. <yksityinen> Grantun

3. <yksityinen> Grantun

4. Evert Kuusisalo s. 22. huhtikuuta 1902, Kassa, Pajala fs, Sverige (Ruotsi); k. 8. helmikuuta 1978, Örebro, Nikolai fs, Sverige (Ruotsi)

5. Albert Jakobsson Kuusisalo s. 25. tammikuuta 1875, Kassa, Pajala fs, Sverige (Ruotsi); k. 13. toukokuuta 1921, Kassa, Pajala fs, Sverige (Ruotsi)

6. Jakob Johansson Kuusisalo s. 1. heinäkuuta 1836, Paavola fs, Finland (Suomi); k. 15. toukokuuta 1924, Kassa, Pajala fs, Sverige (Ruotsi)

7. Johan Kuusisalo Mankinen s. 1. huhtikuuta 1806, Paavola(SF); k. 5. kesäkuuta 1868, Paavola, Finland (Suomi)

7. Beata Härneenaho (Isaksdr Kuusisalo) s. 12. toukokuuta 1812, Paavola, Finland (Suomi); k. 9. toukokuuta 1867, Paavola, Finland (Suomi)

6. Anna Kajsa Johansdotter Kassa s. 6. kesäkuuta 1839, Kassa, Pajala fs, Sverige (Ruotsi); k. 2. huhtikuuta 1902, Kassa, Pajala fs, Sverige (Ruotsi)

7. Juho Heikinpoika Waara s. 14. heinäkuuta 1811, Sattas, Sodankylä, Finland (Suomi); k. 26. kesäkuuta 1883, Kassa, Pajala, Sverige (Ruotsi)

7. Eva Mickelsdotter Kitkiöjärvi s. 26. kesäkuuta 1808, Kitkiöjärvi, Muonioniska, Sverige (Ruotsi)

5. Sandra Eufemia Hietanen s. 5. tammikuuta 1883, Kolarin srk, Finland (Suomi); k. 23. huhtikuuta 1906, Kassa, Pajala fs, Sverige (Ruotsi)

6. Maria Iisakintytär Hietanen s. 8. kesäkuuta 1850, Sieppijärvi, Turtolan sk, Finland (Suomi)

7. Isak Isaksson Hietanen s. 15. helmikuuta 1809, Kengis, Pajala fs, Sverige (Ruotsi); k. 26. tammikuuta 1850, Sieppijärvi, Turtolan sk, Finland (Suomi)

7. Eva Kajsa Persdotter Kuru s. 27. marraskuuta 1818, Sieppijärvi, Pajala fs, Finland (Suomi) 

(Klikkaamalla kuvaa se suurenee.)

III 

Seuraavaksi varmistin Grantunin sukupuusta löytyneet tutut nimet Pasman sukukirjan alkulehdiltä. Ja näin siellä lukee:

Pasman suvun kantavanhempien tyttäristä vanhempi Valpuri (s. 1767) avioitui sieppijärveläisen Pekka Antinpoika Kurun (s. 1761) kanssa. Heillä oli 13 lasta. 

Yksi Pekka Kuru nuoremman tytär, Eeva Kaisa (s. 1818) avioitui Iisak Hietasen (s.1809) kanssa, ja he jäivät torppareiksi Kurun tilalle. 

Eeva Kaisa ja Köngäsessä syntynyt Iisak Hietanen löytyvät yllä olevasta O. Grantunin sukupuusta, mutta niin löytyy myös yksi Eeva Kaisan ja Iisakin tyttäristä, hän oli Maria Iisakintytär Hietanen (s.1850). Maria Iisakintytär. 

Sukukirja kertoo, että Maria Hietaselle syntyi 8  lasta vuosien 1874 ja 1890 välillä. Marian tiedoissa ei näy lasten isän/isien nimiä. Tämän tosiasian osoittaa myös Grantunin sukupuu (lista yllä).

Pasman sukukirjan  mukaan Maria Hietasen jälkipolvista suku jatkui tyttärien 

- Fanny Kemin (1879 - 1903), 

- Eufemia (1883 - 1906) Kuusisalon (Grantunin listalla), 

- Eriika Hietasen (1886 - 1954), 

- Laura Hietasen (s. 1888 - 1920) ja 

- Agnes (1890 - 1919 ) Kemin kautta. 

IV

Eufemia Mariantytär Hietanen on merkitty dna-serkkuni listalle nimellä Sandra Eufemia Hietanen, ja hänen tiedetään saaneen kolme lasta miehensä, Pajalan Kassan kylällä syntyneen, Albert Kuusisalon (1875 - 1921) kanssa.

Albertin isän tiedetään tulleen Suomen Paavolasta Pajalaan, ja perustaneen perheen sinne. 

Näin löysin polun ja selityksen sille, että O. Grantunin ja itseni välillä on useampia sukulaisuuspolkuja. Meitä yhdistävät Sieppijärven vanhoista suvuista Pasma-Kuru ja Köngäsestä Sieppijärvelle tullut Hietanen, entinen Vänkkö.

Ja nämä kaksi linjaa johtavat minusta dna-serkku O. Grantunin tykö.  Mukava!

Klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi!