23 huhtikuuta 2020

#tiedollaontekijänsä #faktahommissa

Tässä on linkki inkeriläisistä kertovaan aihepiiriin. Päivitän sivustoa tilanteen mukaan.

Parasta on yhteys lukijaan! 


Tässä kiitoskortti (24.2.2020), jonka vertaista en olekaan ennen enkä jälkeen kahden kirjani saanut! 


Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret
-kirja pitää sisällään kirjoittamani tarinan opettaja Hilma Laurilasta, joka tuli Sieppijärven kansakoulun ensimmäiseksi opettajaksi syksyllä 1903 - suoraan Raahen seminaarista.
Kiitoskortin lähettäneen Hilkka Mannerkosken isoäiti oli Hilma Laurila, jonka hauta sijaitsee Sieppijärven vanhalla hautausmaalla.
Tarina löytyy kirjani sivulta 161, 3.4. Tornionlaakson vaikuttajanaisista.  
Markku Mannerkoski puolestaan on toiminut Oulun yliopiston rehtorina.



Tänään on  k i r j a n päivä. 
@Suomen Tietokirjailijat   

Olen Kata Vienontytär.    
#faktahommissa 
 







22 maaliskuuta 2020

Jo 672 vuotta sitten Firenzen seudulla Italiassa oltiin karanteenissa. Teos Decamerone.

katakorhonen56@gmail.com
Postaukseni idea pohjautuu Jari Kantolan upeaan lehtiartikkeliin Taudin tiellä, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa, 22.3.2020.  


KIRJAN NIMI:
Decamerone.
RUNOILIJA-KIRJAILIJA:
Giovanni Boccaccio (1313 - 1375)
SUOMENNOS:
Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen
Kuvitus:
Arne Ungermann
KUSTANTAJA:
Tammi, 1983 (7. painos).



Jouni Kantolan "suomalais-italialainen kulttuuriteko" oli Helsingin Sanomissa (22.3.2020) julkaistu ainutlaatuinen sunnuntaiartikkeli, nimeltä Taudin tiellä.

Se sai minut tarttumaan kirjahyllystäni löytyvään Boccaccion (1313-1375) Decamerone -teokseen.

1300-luvulla elänyt Boccaccio loi mielessään tarinan, jossa kymmenen nuorta pakenee mustaa surmaa Firenzestä Fiesolen kylään, 1348.
Karanteeni jatkui kaksi viikkoa ja tuloksena syntyi sata kertomusta.

Helsingin Sanomissa julkaistu Kantolan artikkeli on näkemykseni mukaan huippu: se on syvällinen synteesi 1300-luvun ja 2020 -luvun Italiasta poikkeustilan vallitessa.
Jopa sana "karanteeni" on lyhennelmä italian sanoista
"quaranta giorni" eli 40 päivää.









1300-luvun Firenzessä, kauppiaiden tasavallassa, nuoret naiset ja miehet jäävät karanteeniin, ja päiviensä ratoksi he alkavat kertoa toisilleen tarinoita, kukin yhden päivässä. Näin syntyvät sata kertomusta. Niistä koostuu Boccaccion kirja Decamerone, josta nykymuotoinen novelli kirjallisuudenlajina sai alkunsa.




Mikä oli musta surma?

Toimittaja Kantolan mukaan,

musta surma tunnetaan maailmanhistorian tuhoisimpana kulkutautina. Tuohon aikaan Firenzessä asui noin 100 000 ihmistä. Paiserutto tappoi heistä noin puolet.

Euroopalta kesti noin pari sataa vuotta ennen kuin maanosan väkiluku palautui paiseruttoepidemiaa edeltävälle tasolle.

Italialaisen Marco Polon 1200-luvun lopussa tunnetuksi tekemää silkkitietä pitkin on tullut idästä länteen paljon ylellisyyttä ja mukavuutta - mutta myös tuhoa.

Ihmisten eristäminen kulkutaudin taltuttamiseksi otettiin Italiassa käyttöön juuri mustan surman aikana. käyttöön 


Karanteeni on lyhennelmä italian sanoista quaranta giorni eli 40 päivää. Se oli aika, jonka venetsialaiset käskivät ruttosatamista tulleiden laivojen odottaa. Vasta 40 päivän jälkeen miehistö pääsi laivasta maihin.
Quaranta giorni lyheni muotoon quarantina, karanteeni.



Ote esipuheesta. 

Tämän kirjan nimi on Decamerone, toiselta nimeltään prinssi Galeotto, ja se sisältää sata kertomusta, jotka seitsemän naista ja kolme miestä esittivät kymmenen päivän aikana.

On inhimillistä tuntea myötätuntoa murheellisia kohtaan. Vaikka tämä on oikeastaan meidän kaikkien velvollisuus, vaaditaan sitä erittäinkin nilltä, jotka itse ovat joskus tarvinneet lohdutusta ja saaneet sitä toisilta.

Ote teoksen johdannosta.

Joka kerta kun ajattelen, miten sääliväisiä te, arvoisat naiset, olette luonnoltanne, minun on pakko todeta, että tämän kirjan alku tuntuu teistä varmaankin kiusalliselta ja surulliselta, koska se palauttaa tuskallisesti mieleen ruton kaupungissamme aiheuttaman kauhean hävityksen.

Sanon siis teille, että oli saavuttu vuoteen 1348 jälkeen Kristuksen syntymän, kun kuolemaa tuova rutto puhkesi mainiossa Firenzessä, Italian kauneimmassa kaupungissa. Joko taivaankappaleiden vaikutuksesta tai myös jumalattomien tekojemme seurauksena oli Jumalan vanhurskas viha lähettänyt tämän vitsauksen meille kuolevaisille rangaistukseksi. Muutamia vuosia aikaisemmin rutto oli raivonnut itämailla ja vienyt muassaan lukemattomia ihmisiä. Sitten se jatkoi kulkuaan seudulta toiselle, ollenkaan pysähtymättä, ja nyt se oli onnettomuudeksi kohdannut meidänkin maamme.

Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. Turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi. Turhaan järjestettiin - ei vain kerran, vaan useastikin - julkisia jumalanpalveluksia ja kirkollisia juhlakulkueita hurskaiden rukoillessa Jumalan laupeutta.


Kun rutto sai jalansijan

Kevään 1348 alkaessa rutto oli saanut kaupungissamme lujan jalansijan ja levitti kauhujaan kaikkialle. Se ei esiintynyt täällä samanlaisena kuin itämailla, missä verenvuoto nenästä oli varma kuoleman merkki.

Mutta sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita - jotkut ison omenan tai munan kokoisia, jotkut pienempiä - joita kansa nimitti ruttopaiseiksi. Ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen. Jonkin ajan kuluttua taudin luonne muuttui. Se ilmeni tällöin siten, että käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja lukuisina.

Ei ollut lääkäriä, joka olisi pystynyt parantamaan. Ei ollut lääkettä, jolla olisi ollut vaikutusta. Päinvastoin! Hyvin harvat tautiin sairastuneista toipuivat. Melkein kaikki kuolivat kolmen päivän kuluessa edellä kuvattujen merkkien esiintymisestä - ilman kuumetta ja muita sairauden oireita.

Tälle hirveälle taudille antoi yhä suurempaa vauhtia se, että se tarttui sairaista terveisiin ytä helposti kuin tuli tarttuu sitä lähellä oleviin kuiviin tai öljyllä valeltuihin esineisiin. Ja rutto tarttui jopa siitäkin, että tuli koskettaneeksi sairaille kuuluneita vaatteita tai muita esineitä. Rutto oli niin tarttuvaa, että se iski eläimiinkin, jotka olivat koskettaneet sairaalle tai tautiin kuolleelle kuulunutta esinettä.

Näistä syistä syntyi pelkoa ja monenlaisia kuvitteluja. Ihmiset hylkäsivät sairaat ja karttoivat näitä ja kaikkea sitä, mitä oli yhteydessä heihin.

Aivan oma lukunsa teoksessa ovat kuvaukset siitä, minkälaisia keinoja ihmiset käyttivät pelastuakseen kuolemalta. Monet arvelivat, että kohtuullinen elämä ja kaikesta ylellisyydestä pidättäytyminen lisäisi huomattavasti heidän vastustuskykyään. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneena sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta.

Jne.
Decamerone, s. 16 -24.

16 maaliskuuta 2020

Kirjailijalla / kirjoittajalla "on väliä", hyväksynkö lukukokemukseni aidoksi.

Älä kommentoi alla olevaan blogini kommenttikenttään. (Varaudun jo kerran koettuun...)
Käytä sen sijaan e-mail -osoitettani, jos haluat kommentoida, katakorhonen56@gmail.com.


Otsikostani löytyy sanonta, "jollakin on väliä". Onko se sinulle tuttu?
Esimerkiksi,voisiko mielestäsi sanoa,"onko sillä niin väliä, mitä päälleni pistän?"

Yritän avata otsikkoani selittämällä asiani myös näin: "Lukukokemukseni riippuu tarkasti ottaen siitä, kuinka kirjoittaja tai kirjailija (ei aihe) on onnistunut puhuttelemaan = vakuuttamaan minua tekstillään."  


Valitsin tätä juttua varten kolme (kuvassa alla) kirjaa, ja päätin arvioida lukukokemustani vain kirjoittajien persoonan kautta - en aiheen.

Kulju, Mika. Lapin sota 1944 - 1945. Gummerus, 2014.
Soini, Tuulikki. Petsamo. Suomen siirtomaa. Gummerus, 1986.
Wallenius, K.M. Makreeta merensoutajan vaimo. Otava, 1959.

Kolmen kirjan aiheet ovat aina kiinnostaneet (Lapin sota, Petsamo). Olen siis kuullut paljon rintamatarinoita ja lukenut ennestään monien eri kirjoittajien tekemiä samanaiheisia tietokirjoja.
Yritänkin verrata Kuljun ja Soinin itsessäni käynnistämiä lukukokemuksia toisten kirjoittajien käynnistämiin.

Walleniuksen kaunokirjallista teosta ja sen itsessäni tänään herättämää lukukokemusta vertaan edelliseen lukukokemukseeni, joka syntyi vuosia sitten, kun en tiennyt Walleniuksesta mitään ihmisenä tai upseerina.

Hiuksenhienosti kaikkia kolmea teosta yhdistää menneisyys, nimittäin Petsamon ja siellä asuneiden tai piipahtaneiden ihmisten menneisyys.

Mika Kuljun teos verrattuna muihin Lapin sota -tietokirjoihin teki lukukokemuksestani entistä henkilökohtaisemman.
Tämä kohdallani tarkoittaa sitä, että ensimmäistä kertaa pystyin Kuljun kuvauksista löytämään linkin niihin tarinoihin, joita olen viime vuosina saanut kuulla esimerkiksi "Erillisosasto Petsamon Luton miehistä".
Nämä miehet olivat "jotakin erityistä", sillä ainakin petsamolaissotilaiden kantakorteista löytyvät merkinnät ovat taistelujen osalta suuripiirteisiä, tyyliin: "Sergejeff Taneli, Taistelut, joihin ottanut osaa: Luton suunnan taistelut vv. 1941 - 10.9.44."

Kuitenkin ja nimenomaan, on kerrassaan avuliasta, että Kulju käyttää virallisia, oikeita yksiköiden ja osastojen nimiä, ja heti perään mainitsee osastoa komentaneen everstin nimeltä. Tarinat Pennasen miehistä alkoivat todellakin elää Kuljun kirjan vahvistamina. Kiitos siis kirjasta.

Kuljun ansiosta pystyin hyväksymään lukukokemukseni aidoksi. Ja se ratkaisi kokemukseni Kuljun teoksen hyväksi. Mutta se ei ollut ainoa hyvä ja itselleni uusi tieto, jonka Kulju oli kirjaansa liittänyt.

Pidän Kuljun huolellisuutta ja tarkkuutta poikkeuksellisena. Näiltä osin kirja poikkeaa kaikista muista Lapin sota -kirjailijoitten annista. Nimittäin.
Isäni, rintamasotilas (s. 1923) Sulo Korhosen lapsuusperhe hajosi köyhyyttään, ja kahden suvun (äiti-Rossi ja isä-Korhonen) jäsenet vieraantuivat  toisistaan. Sota-aikana ja sodassa sen ajan nuoret sukulaismiehet osallistuivat toisistaan tietämättä samoihin taisteluihin.

Järkyttävimmän kohtalon koki pikkuserkkuni (Jouko Rossi Vantaalta) isä (matruusi Aarne Rafael Rossi), joka sattui kuolemaan 15.9.1944 Suursaaressa. Siellä hän kuoli Helsingin laivaston MeriP:n joukoissa. Mitä sitten? Ei muuta kuin, että ...tätä kaatunutta vainajaa ei kohdeltu tasavertaisesti, koska häntä ei oikeastaan pidetty "sankarivainajana" - hautapaikkaa ei tuntunut löytyvän.

Mika Kuljun teos on ensimmäinen, missä Aarne Rafael Rossi (1913 - 1944) todellakin on oikein listattu oikeaan luetteloon.  Kuljun teoksen yksi suurimpia lukuelämyksiä itselleni on tuo lista otsikolla, "Lapin sotaan liittyvissä tehtävissä kaatuneet suomalaiset aikavälillä 15.9.1044 - 27.4.1945."   Kiitos!


 Walleniuksen Makreeta -kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani en tiennyt Walleniuksen sodanaikaisesta tehtävästä. Ennen kaikkea en tiennyt, että hän oli se "Pohjois-Suomen vapauttamiseen" osallistuneille sotilaille rangaistuksia jakanut sotaupseeri, jonka käsialanäytekin hämmensi.

Tässä ote sotilaan kantakortista, jonka hämmentävin yksityiskohta luutnantti K. Walleniuksen merkinnästä muutti käsitystäni kirjailija Walleniuksen kaunokirjallisesta perinnöstä.

 




Kaikkiin muihin Petsamo-kirjoihin verrattuna annan Tuulikki Soinille kiitokset kuvauksista ja tarinoista, jotka elävöittävät Petsamon alkuperäisväestön suhdetta Suomen siirtomaaksi siirtyneeseen Petsamon maakuntaan. Lukukokemukseni perusteella luotan eniten Tuulikki Soinin kuvaukseen - ja kysymys on vain omasta kokemuksestani.

08 maaliskuuta 2020

Kirjailija Ilmari Kiannon Vienan Karjala

POROKYYDILLÄ Vienan Karjalaan...


Sukututkimukseen liittyvät selvittelyt vangitsevat mielenkiintoni mitä moninaisiin asioihin. Juuri tällä hetkellä tutkin Vienan Karjalaa löytääkseni sieltä muutakin kuin jatkosodan aikaiset Kiestingin suomalaissaksalaiset taistelut ryssää vastaan.

Kirjoitan tarinaa Petsamossa syntyneestä Sergejeffin suvusta, jonka esivanhemmat aikoinaan 1880-luvulla lähtivät juurikin Vienan Karjalasta porokyydillä kohti "pohjanperiä" - kohti Petsamoa. Jotta saan kosketuksen petsamolaisperheen historiaan, etsin ensin heidän esivanhempiensa juuret Venäjän Karjalasta; hankin tietoa, mitä Venäjällä 1880-luvulla tapahtui; millaiset syyt mahdollisesti saivat heidät liikkeelle Petsamoon, entistä pohjoisemmaksi - miksi ei esimerkiksi kohti Suomen suuriruhtinaskuntaa...

Kirjailijana Ilmari Kianto on klassikko, kiitos ilmaisuvoimaisen suomen kielen. Koska hän omasta mielestäänkin on se, joka on tuonut vienankarjalaisen elämänmenon suomalaiseen kirjallisuuteen, aloitan tarinani kirjoittamisen kiittämällä Kiantoa. Hän on avannut  minulle karjalaisperheen pirtin oven, näyttänyt isännättömän talon, puhunut karjalaa ("Ka eletäh toatto ta moamo"), ja muistuttanut sydämensä harrastuksesta, Vienan Karjalasta.
Iki-Kiannon sanoin: - Tulkaa mukaan te kaikki, joita se koskee! 








"Antaapa siis petran potkia, pulkan puikkelehtia."


Ilmari Kiannon osuus syntyvän sukutarinani käynnistäjänä liittyy kirjailijan omiin sanoihin muistelmissaan:

"Turjanlinnan alkuaikojen mieluisimpia tapahtumia olivat lukemattomat retket, joita kesäisin ja talvisaikaan tein kauas rajapitäjiin viipyen niillä usein viikkokausiakin. Kun "linnani" väljät suojat tuntuivat ahtailta, oli terveellistä pistäytyä näkemässä ympärilläni asuvia ihmisiä, ympäröivää erämaata, poiketa rajantakaisessakin maailmassa, Vienan Karjalassa, jota pidetäänkin minun löytömaana suomalaisessa kirjallisuudessa". 


s. 179:
Sivutettuani moniaita hiljaisia. hajalleen heitetyitä kotipitäjäni asumuksia, huomasin liukuvani poikki rajalinjan, ja nytpä alkoi tuo omituinen mielenjännitys, jota varsinkin yksinäinen erämaan matkailija tuntee heti kun tietää viistäneensä sen verenkarvaisen viivan ylitse, jonka tuolla puolella "torvet toisin soivat, ukset toisin ulvaisevat. Antaapa siis petran potkia, pulkan puikkelehtia.

Sieltähän se kylärähjä siintää järven toiselta puolen.
Terveh teille!
Tule tervehenä...
Karjalata täällä jo pakistiin, mutta kohtelusävu ei ollut "aitoa", suomalainen jäykkyys koko lailla tuntui.
Kahviako vieras juo?
Saijua mieluummin, vastasin. -Eikös tämä ole Karjalaa? 

s. 183:
Kiipesin ylös pirttiin ja tekasin hyvät päivät.
Tuskin olin samovaarin ääreen istahtanut, kun kaksi naapurin isäntää riensi minua haastattelemaan. He olivat molemmat jykeviä miehiä, ikivanhaa karhuntappaja- ja laulajarotua. Toinen heistä, Seppä-Timo, esiintyi hyvin henkevänä. Sanoi tuntevansa "stutenttiloita", kehui osaavansa lukea sekä Suomen että Venähen kirjat, kertoi pienestä penskasta passanneensa herroja, ja siten oppineensa välttävästi "ryssää". Kun kylään pomahti virkaniekka, niin Seppä-Timo oitis oppahaksi. Hänpä tiesi sen kultaisen rajan, miten ollla, kuten huulensa huipistaa milloin emämaan, milloin heimoherrojen edessä. Molemmille täytyi pakista mielinkielin. Oh, vai en häntä tuntenut entuudesta! Hänhän oli sen suuren runolaulajan Humon Ohvon pojanpoika!

s. 185:
Mutta punahiippaisen, sinisarkaisen, silmälasipäisen olennon äkillinen ilmestys isännättömään pikkukylän taloon ei ole niinkään helppo sulatettava karjalaisen naisen sydämessä. Emännät pakenee kauhuissaan navettaan, ja kaikki pirtissä olevat lapset, aikuinen tytär ja nuori miniä kapsahtavat kiukaalle, juuri kun vieras työnnäksen sisään sintsin ovesta.

Mi tshuudo pihah ajoi? siunailee emäntä läävän oven takana ja polvensa vapisevat. Kun kaikki vihdoin, kuullessaan suomalaispuhetta, uskaltavat tulla esiin, alkaa oikea perhenauru. Pöllästyttih - mi tshuudo ollee? Lausun kummasteluni, että tytär Okahviakin, vaikka juuri on palannut rahtikuorman ajosta Kajaanista asti, ja on siis urhea tyttö, kipasi kiukaalle. Vastaukseksi Okahvia näyttää valkoisia hampaitaan ja lennättää samovaarin kiehumaan.

23 helmikuuta 2020

Suomalaisprofessori Heikki Paunonen ja Ruotsin meänkieli

katakorhonen56@gmail.com

Olimme Bengt Pohjasen johdolla puhumassa meänkielestä Korpilombolossa, joulukuussa 2019. Kirjoitin tapahtumasta tänne.

Nyt on vuoden 2020 helmikuu, ja päivitän em. juttua.

Lisään aiheeseen liittyvän Heikki Paunosen tekstin, jonka Oulun yliopisto on kokonaisuudessaan julkaissut (vuonna 2018) Harri Mantilan juhlakirjassa.

Heikki Paunonen on yksi kokeneimpia ja tunnetuimpia, siis erittäin arvostettu meänkielen suomalaistutkija ja suomen kielen emeritusprofessori.

Harri Mantilalle tehdyn kirjan nimi on Kuinka mahottomasti nää tekkiit. Juhlakirja Harri Mantilan 60-vuotispäivän kunniaksi,

Tässä linkki
Tornion murteesta meänkieleen. 
Reaaliaikainen tutkimus Ruotsin Ylitorniolta 1966–1992. 

02 helmikuuta 2020

Jörn Donner, Arktikum ja museovirasto, 1992.


Donnerin Uusinta maammekirjaa edelsi Uusi Maammekirja. Se oli kustantajan ilmoituksen mukaan lukukirja aikuisille suomalaisille, ja se ilmestyi vuonna 1967. Sitä en ole lukenut, mutta tässä nosto Uusimmasta maammekirjasta.

KIRJAILIJA:
Jörn Donner
KIRJA:
Uusin maammekirja.
KUSTANTAJA:
Suomen Kuvalehti, 1992


NÄYTE DONNERIN AJATTELUSTA. Sivu 83 -

ROVANIEMEN MARKKINAT

Joka puolella Suomea, Lapissakin, keskustan tuntumaan kerääntyy yhä enemmän ihmisiä. Rovaniemellä ja sen ympäristössä asuu jo neljännes läänin väestöstä. Rovaniemelle on helppo päästä. Uusi lentoasema, joka ei ole vielä valmiskaan, on jo liian pieni.

Rovaniemellä ja sen lähiympäristössä on yhtä paljon vapaata luontoa kuin muuallakin Lapissa. Ehkä tuntuu kuitenkin eksoottisemmalta tulla Ivaloon, minne Murmanskista saapuva linja-auto kuljettaa kahdesti viikossa venäläisiä matkustajia, jotka parhaansa mukaan yrittävät muuttaa paikkakunnan keskustan sellaiseksi Punaiseksi toriksi, joita on ilmestynyt yhä useampiin Suomen kaupunkeihin.

Ne, jotka Lapissa arvostelevat Rovaniemeä, ovat sitä mieltä, että melkoinen osa kaupungin ihmisistä hoitelee tuottamatonta hallintoa. Lääninhallitusta, kaupungin virastoa ja maalaiskunnan virastoa on jokseenkin vieri vieressä muista hallinto- ja suunnitteluelimistä puhumattakaan. Kaupungin laitamille rakennutetaan myös suurta kauppaoppilaitosta, jonka valmistuttua keskustassa sijaitseva vanha koulurakennus jää tyhjilleen.

Kaupungin keskustan ulkopuolella sijaitsee toinenkin aluepolitiikan kukkanen, Lapin yliopisto tuliterissä, tyylikkäissä toimitiloissa. Pienyliopistoilla ei ole mitään mahdollisuuksia kehittää korkeatasoista tutkimusta, elleivät ne valitse jotakin erikoisalaa. Lapin yliopiston ja sen vajaan kahdentuhannen opiskelijan pelastus saattaa piillä siinä lasimadossa tai sikarissa. jota sanotaan Arktikumiksi tai Arktiseksi keskukseksi ja joka on juuri valmistumassa Ounasjoen rantaan.

Tämä erikoislaatuinen rakennus, joka on syntynyt pitkän suunnittelun ja monien mutkien kautta, on tanskalaisten arkkitehtien piirtämä, ja sen johtajana on saksalainen. Mainitsen sen tässä matkailun yhteydessä siksi, että Arktikum on tarkoitettu paitsi arktisen tutkimuksen keskukseksi myös vilkkaan näyttelytoiminnan tyyssijaksi. Useimmat Lappiin matkustavat, nimenomaan ulkomaalaiset, tuskin välttyvät käymästä Rovaniemellä. Siksi Arktikum voi parhaassa tapauksessa olla yhtä suuri houkutus kuin keskiyön aurinko tai se myymälärykelmä, joka on sijoittunut napapiirin tuntumaan ja jonne on tapana viedä Rovaniemelle saapuvat ulkomaalaiset tulivatpa he sitten Concordella, niin kuin jotkut tulevat, tai jollakin muulla tavalla.

Tämä edellyttää kujitenkin, että näyttelyt tai pysyvät kokoelmat ovat tarpeeksi mielenkiintoisia. Sinne voitaisiin nyt panna esille ne ainutlaatuiset arktiset esineet, joita säilytetään Helsingissä, muum muassa Alaskasta peräisin oleva niin sanottu Etholenin kokoelma. Minusta kuitenkin tuntuu, että vanhoillisuuttaan sammaloitunut museovirasto pitää esineet mieluummin laatikoissaan Helsingissä kuin suostuu luovuttamaan Arktikumin haltuun edes osan kokoelmista.

Kun kiertelen Arktikumin puolivalmiissa tiloissa, saan taas muistutuksen siitä, miten Suomessa onnistutaan pystyttämään suuria rakennuksia suunnittelematta ajoissa, mitä niiden sisään laitetaan. Lapin Maakuntamuseo muuttaa kylläkin yhteeb rakennuksen osaan, mutta muun toiminnan, etenkin yleisöä vetävän, kauaskantoinen suunnittelu näyttää jääneen puolitiehen. RAkennus vihitään joulukuussa suurin juhlallisuuksin ja tummapukuisten tyyppien läsnäollessa, mutta vihittävä pysyy vielä pitkään pelkkänä kauniina kuorena.

Ehkä suhtaudun asiaan liian pessimisesti. Vuonna 1990 Arktikumista kirjoitettu tutkimusraportti alkaa sanoilla "Kylmä sota jäädytti Arktiksen poliittisesti". Tällä halutaan viitata niihin suuriin haasteisiin ja toiveisiin, joita liittyy tiiviimpään yhteistyöhön arktisten kansojen ja alueiden kesken Kanadasta Venäjän pohjoisosiin, Pohjoiskalottiin ja Grönlantiin. Nyt on suojasää. Ehkä nyt avautuvat tiet itään ja pohjoiseen.

Arktikumin etupihan näkymä 2005. 

29 tammikuuta 2020

"Historia politiikan tekemisen välineenä". Auttavatko kirjat ymmärtämään ihmisten järjettömyyttä ja hulluutta?


Kuvassa on tyttäreni Dachaun keskitysleirin portilla Saksassa, lähellä Muncheniä, lokakuussa 2019.
 Opimme siellä, että tämä oli se keskitysleiri, joka avattiin käyttöön kaksi kuukautta Hitlerin valtaantulon jälkeen, 1933. Mieti sitä, kaikki valmista jo 1933...


Tämän linkin takaa löytyy albumi, jossa kuvia Dachaun käynnistä.










Maanantaina, 27. tammikuuta, vietettiin Suomessa (missä vietettiin)
Vainojen uhrien muistopäivää. Se on Suomessa enemmän tai vähemmän arka liputuspäivä eli kansallinen merkkipäivä. Suomalaiseen almanakkaan päivä on säädetty valtioneuvoston päätöksellä vuonna 2002. Päivämäärällä 27.1. puna-armeija vapautti Puolassa toimineen Auschwitzin keskitysleirin vuonna 1945. 


En ole käynyt museona toimivan AUSCHWITZ II-Birkenaun alueella Puolassa, missä 75-vuotispäivän eli vapauttamisen muistojuhlaa vietettiin (27.1.2020). Paikalla olivat olleet noin kaksisataa Auschwitzistä hengissä selvinnyttä. Paikalla olivat olleet myös monet Euroopan johtajista, esimerkiksi Suomen presidentti Sauli Niinistö. Puolan presidentin sanottiin vastanneen, kun media oli asiasta kysynyt: "Venäjän Putinia ei oltu kutsuttu poliittisista syistä." Putinin väitetään politisoineen viime sodan historiaa puhumalla, kuinka Puola oli se valtio, joka aloitti sodan." 

En ole siis käynyt Auschwitzissä. Sen sijaan olen vieraillut  (2019) Dachaussa, Saksan Baijerissa, lähellä Muncheniä. Olen saanut alla olevat  kaksi kirjaa sieltä, Sandi osti. Niitä myytiin museokaupassa, vapaaehtoisten ihmisten ylläpitämässä kaupassa.



Arbeit macht frei -kyltit eivät ole myynnissä museokaupassa. 
Yhtään ainutta "matkamuistoesinettä" tai muuta rihkamaa Dachaun museokauppa ei myynyt.

Niinpä minun sopii (ainakin) ihmetellä, mistä Lappilan "Tankkibaarin" omistaja (entinen Lappilan alaluokan oppilaani) tilasi tai nappasi "Arbeit macht frei" - kylttinsä.  Hän on paheksunnasta ja oluen myyntiboikotista huolimatta pitänyt ja pitää "omaa" valurautakylttiänsä esillä kuppilansa ulkoseinällä. Perusteluista lapsellisin on ollut: "Ei se minua häiritse. Onhan kyltti näkösällä keskitysleirimuseoissakin."!  On. On. Sinne kyltit kuuluvat niin kuin korvat yhden baarin omistajan päähän.

Historiatietoisuus on esimerkiksi sitä, että tietää ja tuntee Euroopan keskitysleirien historian. Nykysukupolvien näkökulmasta historiaa on Suomen kouluissa opetettu "aina". Ollessani lukiota edeltävällä keskikouluasteella (1960-luvun lopulla), historiaa opetettiin yhteiskuntatiedon ja eurooppalaisen sivistyshistorian  (politiikan ja arkeologian) ehdoilla. 

Olen historian opettamiseen erikoistunut (1983) luokanopettaja. 
Edellä mainitsemani liputuspäivän säätämisen jälkeiseen, eli vuoden 2002 jälkeiseen koulumaailman opettajakuntaan kuuluin vuoteen 2013 asti. Kertaakaan omalle kohdalleni "ei osunut" keskitysleirien historiasta puhuminen tai  juutalaisuhrien muistaminen -historian opetuksen nimissä.   


Comite International de Dachau lupaa, että tämän kirjan lukija löytää, tutustuu ja ymmärtää "the tragic odyssey of the prisoner through the world of the Nazi concentration camp".


Dachaun vapauttaminen tapahtui 1945 - as well.


Auschwitzin (ja kaikkien keskitysleirien) vapauttamisen vuosipäivänä kuulin radiotoimittajan kommentin syystä, miksi "Putinia ei näkynyt muistojuhlassa". Vastauksessaan Suvi-toimittaja käytti ilmausta: "Historiaa käytetään politiikan tekemisen välineenä". Niinpä.

Jos Puola ei halunnut Putinia paikalle, ja jos Putin on alkanut syyttää Puolaa viimesodan käynnistämisestä, jos...jos..., niin he/ne kumpikin käyttävät nimenomaan historiaa politiikan tekemiseen.  



ON olemassa hyvää politiikan tekemistä. ON olemassa huonoa politiikan tekemistä.

ON olemassa hyvää politiikkaa. ON olemassa huonoa politiikkaa.



Kirjat, tieto ja kokemukset auttakoot nykyihmistä tajuamaan näiden kahden erilaisen politiikan tekemisen eroavuudet, syyt ja seuraukset. Ja se on tarpeeksi paljon, jos halutaan jokaisen puuttuvan tapahtumien kulkuun.

Lopuksi muutama kuva Dachaun keskitysleirimuseon alueelta. Suurin vierailijaryhmä ovat Saksan koululaisryhmät opettajineen ja bussinkuljettajineen.

Kuvia klikkaamalla saat ne suuremmiksi, kiitos mielenkiinnosta. t. katakorhonen56@gmail.com

Mahdolliset kommentit voivat käynnistää hyvän keskustelun: -Mitä me (täällä ja nyt) voisimme tehdä?





















25 tammikuuta 2020

Kirjailijat kertoivat teoksistaan Kolarissa 2019. Kata puhui kirjaansa perustuvaa asiaa kirjasta yleensä ja kotikielestä.

Tekstit ja kuvat:
katakorhonen56@gmail.com
puh. 0443624388
Tapahtuma 13.12.2019. Lahjaksi kirja -tapaus Kolarin valtuustosalissa.

Heli-Maarit Ylitalo tuli Kittilästä Kolariin kiinnostuksesta Lahjaksi kirja -tapahtumaan.
Kiitos kiitoksista Helille.


Lahjaksi kirja - tapahtuma (13.12.2019) pidettiin Kolarin kunnanvaltuuston  kokoustilassa.
Tilaisuuteen oli kutsuttu alla nimetyt kirjailijat ja yksi kustannustoimittaja-kustantaja. Kaikki kutsutut saapuivat paikalle ja kertoivat teoksistaan.

Tapahtumaan toivottiin myös lukevia kirjan ystäviä tekemään tuttavuutta kirjailijoiden kanssa. Heitä saapui tai vieraili "kourallinen", mikä oli mukavaa, koska tämäntapaisiin lukijoitten ja kirjailijoitten yhteistapahtumiin Kolarissa ei vielä lienee totuttu. Tapahtuman lopuksi arvottiin runsaasti hienoja kirjapalkintoja.


Tapahtuman lopuksi arvottiin runsaasti hienoja kirjapalkintoja.

Tapahtuman idea
syntyi, kun tietokirjoittaja Kata Vienontytär sai kirjansa julkaisujuhlassa (6/2019) siellä esillä olleeseen vieraskirjaansa kiitossanat "Kirja on aarre ja suuri Lahja meille". 
Tässä yhteydessä tarkoituksena oli myös se, että tulevassa tapahtumassa (Lahjaksi kirja) arkipäiväistettäisiin käsitteitä "lahja, hyvä lukutaito, luova lukutaito, ja syvällinen lukutaito"!  Ajatus oli, että tapahtuma avaisi Kolarin ja lähiseutujen nykykirjailijoille ovia lukijoitten kohtaamiseen. Ensisijainen tapahtuman tarkoitus ei siis ollut (edes joulun alla) myydä joululahjaksi kirjoja.

Sen sijaan tarkoitus oli  muistuttaa kirjastojen ja kirjakauppojen suuresta merkityksestä "meän henkiselle ilmastolle". Koko Tornionlaakson ainoa kirjakauppa (om. Riitta-Liisa Kylmämaa) toimii edelleen Kolarissa. Itse kysyn myös, onko koulukirjastoja enää missään...
Kolarin kunnalla puolestaan ei ole kirjaston tueksi omaa tilaa eikä huonetta isompien kulttuuritilaisuuksien (esim.KulttuuriKolari) järjestämiseksi. Kirjasto ja siihen yhteydessä oleva valtuustosali toimittavat tätäkin virkaa.

 Tilaisuuden avasi  
kirjasto- ja kulttuuritoimenjohtaja Kyösti Satokangas avaussanoillaan. Tapahtumassa kirjailijat (arvotussa järjestyksessä) saisivat kertoa ja/tai lukea kirjoistaan.






Kata Vienontytär Korhonen (kuvassa) ja 
Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta. (2019). 

Seuraavassa kirjaan perustuva puheenvuoro kirjan ja kielen puolesta.


Ensimmäinen, kesällä 2019, ilmestynyt kirjani on  löytöretki tai lukukirja tai yksi tarina Tornionlaakson paikallishistoriaan. 

Kirjassani arvioin suomenkielistä kotiseutuani vaimoitten näkökulmasta niin, että esimerkiksi geneettisen sukututkimuksen antamalla potkulla saattelen Tornionjokivarren ja järvikylieni vaimoja siirtolaisiksi Pohjois-Norjaan. Heidän jälkipolviaan olen nyttemmin jo käynyt tapaamassa (10/2019). Olen todeksi todennut, ettei siellä enää kukaan osaa käyttää suomenkielisiä sanoja, ei tunne käsitettä Ruija, mutta kaikki eivät tiedä myöskään esivanhempiensa tarkkaa lähtöpaikkaaa; - Jostakin Tornionlaaksosta tulivat kuulema. Erityisesti minua kiinnostaa Yykeänperän eli Skibotn-seudun ympäristö, vuonojen vanhat suvut, Kåfjordin kaivoksen kulta-aika ja suomalaisvaimojen työteliäs elämä siellä.

Tein kirjan, jota haluan luettavan, pidettävän auki, esillä; tutkittavan ja kritisoitavan. Ei minunkaan kirjaa pidä kieltää tai vaieta, ei polttaa eikä unohtaa, vaikka kirjani lopusta ei löydykään "googlemaailman" vaatimia hakusanoja. En koskaan ole ymmärtänyt knoppitiedon merkitystä uuden oppimisessa. Siksi sanon EI kokonaisuudesta irrotetuille sanoille, myös isoille otsikoille, joiden useimpien tarkoitus on vaikuttaa tunteisiin - myynnin hyväksi.

Minun nimi on Kata Vienontytär. Olen Suomen Tietokirjailijat -yhdistyksen hyväksymä tietokirjailija -  siinä missä moni muu. Tulen Sieppijärveltä, mutten suinkaan ole ensimmäinen taiteilijanimellä kulkeva kyläläinen. Kolmenkymmenen vuoden takaa muistan meänkylältä kuvataiteilija Irja Alekskaron. Hänen öljyväritöihinsä liittyvä tieto tuli tuonpuoleisesta.

Minä uskon kirjoittajana tieteeseen, tietämiseen, tietoon, mutta arvioin myös tuonpuoleisesta tietoa. Olen Irjaa tai Meänmaan Bengt Pohjasta muistuttava tietokirjailija, joka otan kantaa sekä oikeaksi todistettuun tietoon, tieteeseen että yliluonnollisuuteen. Kirjallisuuskriitikko Olavi Jamalta olen saanut luvan ja kehotuksen "parkita nahkaani, yhtä koska pahalta tuntuu"!

Tein kirjan, jota haluan luettavan, pidettävän auki, esillä; tutkittavan ja kritisoitavan. Ei minunkaan kirjaa pidä kieltää tai vaieta, ei polttaa eikä unohtaa mistään syystä. Ei vaikka kirjani lopusta ei löydy "googlemaailman" vaatimia hakusanoja. Ei vaikka kirja on täynnä rönsyjä. Pitäisikö? Ei, koska lukutaidon rapistuminen on suurin uhka suomalaiselle kirjalle. 

Tietämisen maailma syntyy kotona

Minun Suomeni on, laulaa Raanujärven Antti Tuisku kauniisti. Minun tietomaailmani on, sanoo tämä tietokirjailija. Tietämisen maailmani on syntynyt äidistä ja isästä, se on kasvanut, kärsinyt oman ymmärryksen puutteesta, taas kasvanut ja syventänyt ajattelua mutta kaiken aikaa lisännyt myös kirjoittamisen tarvetta. Tänä päivänä luotan käsitykseni tiedosta ja tietämisestä vastaavan sitä mallia, jota monet suomalaiset tutkijat (esimerkiksi Esko Valtaoja) puolustavat... 

Tietäminen perustuu myös kiinnostukseen.
 

Kysyn, kiinnostaisiko sinua tai oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä ihmisten elämään merkitsi se, että Suomen itsenäisyysjulistuksen aikaan eräs Hedvig Gebhard toimi nälkää vastaan Valtion kotitaloustoimikunnassa?  Kirjoitan siis Hedvigistä, osuustoiminnasta, osuuskassasta kuin myös yhteisestä hyvästä, mitä maaseudun ja syrjäseutujen pankit ovat 1900-luvun alussa osakkailleen jakaneet - mutta mitä ei ainakaan nykymaailman pankeista enää löydy. (Peili-kirja, s. 208 - 21 s. 209 historia...)

Onhan sinullakin se kiinnistukseen perustuva tieto tai ajatus siitä, että sukututkimukseen valmistautuminen alkaa aina kirkonkirjoista?

Tästä sain aiheen kirjoittaa kappaleen "Sukututkijoita ärsyttävät asiat" (Peili s. 334) 
Koska nykyinen Kolarin seurakunta ei hallinnollisesti enää ole se sama, mitä se on historiansa eri aikoina ollut, on vuosien myötä syntynyt arkistointiin liittyviä aukkoja ja sekavuutta. Niinpä kiitosten sijasta välitän sukututkijoiden pyynnön:
Etsikää entisiltä naapureilta, kootkaa yhteen, taltioikaa ja digitoikaa kaikki Kolarin seurakuntalaisia koskevat historiakirjat. Tiedot ovat olemassa, hajallaan siellä täällä; etsikää ne eri naapuriseurakuntien arkistoista, etsikää ne entisten ja nykyisten seurakuntien historiakirjoista! Sukututkijoiden työ on meille ihmisille tärkeää, vaikka se ei sitä ole hallinnolle.

Kiinnostavatko sukusi ruotusotilaat, Ruotsi-Suomen aikaiset ruotutorppien miehet

Tästä aiheesta kirjoitan erityisen tarkkaa tietoa, puhun ruotusotilaista heidän nimellään syystä, että jälkipolviemme mielenkiinto aiheeseen saisi sytykettä. 

Ruotuväen historiaa on Suomessa tutkittu hyvin, ja tietoa tulee ympäri Suomea. Tuohon aikaan lienee tornionlaaksolaisia ollut väessä pari tuhatta. Tuon ajan sotamies AUNES, WIIK, KRUTRÖK, ORRE, ALLARD, TJEDERHANE, TIGER, PANTZAR, LÖPARE; GRANAT, LIND, BARSK, ENBUSKE, BJÖRNFOT, MÅNA, LAMPPA JA SIEPPI... tuon ajan sotamies näki maailmaa enemmän kuin muut - jos hengissä selvisi... (Peili s. 334)
Tornionlaakson ruotusotilaat olivat niitä pohjoisen Suomen poikia ja miehiä, joita Ruotsin kuningas lähetti Euroopan taistelutantereelle. Esimerkiksi Saksan Baijerissa olen nähnyt Pohjansodan historiaa Donauwörthin katukuvassa; Baijerilla osavaltiolla on oma historiansa ja arkistonsa Saksassa.


Mitä ajattelet suomenkielisten lukutaidosta, jonka väitetään hiipuvan? 

Viimeisen ns. Pisa-tulosten julkaisun jälkeen (2019) otsikoi uutislehti aiheen: "Pojat lukevat vain jos on pakko."
Suomenkielisiä on vähän maailman mittakaavassa. 
Miten käy suomen kielen, jos lukeminen ei kiinnosta eikä kirjoja enää haluta hankkia edes kouluihin...nythän ollaan jo sitä mieltä, että kirjojen lukemisen voi korvata kuuntelulla, tabletilla, äänikirjalla. 
Suomen kielellä kirjoittamisesta ja lukemisesta kantavat huolta ne, jotka pitävät kotikieltä  korvaamattomana mm. ihmisen identiteetille ( Peili s. 306.)

Tiesitkö,
minkätyyppisestä vihapuheesta oli entisvanhaan kysymys, kun "vainottiin paraa" ? (Peili s. 11)
Tiesitkö,
että vuoden 1640 asutustietojen mukaan Pekka Kolarin leski, Anna Kolari, asui yhtä Kolarin viittä vakituisesti asuttua taloa, mutta ketkä olivat hänen naapureitaan?  (Peili s. 12)
Tiesitkö
että kun Tornion kaupungissa syntynyt, entisen säätyläisperheen tytär, Kaisa Kreeta Ekvallavioitui ja muutti 1808 Kolariin, hänestä tuli yksi Kolarin seudun merkittävistä kantaäideistä?
Tiesitkö, 
mitä meänkielinen sana rudja / myöh. ruija/ruijanpallas jne. suomeksi tarkoitti? Nimi esiintyi esimerkiksi Kaisa Ekvallin äidinäidin nimessä Karin Andersdotter Rudja? (Peili s. 14 -)
Tiesitkö,
että Kolarinsaareen ja Saarenputaalle perustetut Moonan, Pudaksen, Simun, Raution, Tiensuun (ent. Immon) ja Lanton talot ovat pitäjämme vanhimpia taloja?
Tiesitkö
että niinkin myöhään kuin vuonna 1999 Suomen Tornionlaakson lukiot ja kirjastot (mukana Kolari) tuottivat yhteisjulkaisun Väylän väreitä, tekstejä Tornionlaaksosta? (Peili s. 119)
Tiesitkö
että se Tornionlaakson rahvas, joka haki oikeutta (esimerkiksi) Ylitornion vuoden 1775 kevätkäräjiltä, tuli merkityksi kruunun asiakirjoihin tarkasti?  Käräjäpöytäkirjoja voi pitää oman aikansa luotettavina tietolähteinä. (Peili s. 142)

Minkälaista tietoa Peili-kirjasta löytyy? 

Tässä esimerkkinä kirjoittaja-Katalta teille kuviteltu historian koe, joka perustuu kirjasta löytyvään tietoon. Ymmärtämiseen pyrkivä lukeminen auttaa. Ei edes koulussa saisi enää tyytyä "muuta en muistanut" -vastauksia. Kokeessa voisi siis käyttää  kirjaa niin, että opiskelija kirjoittaa löytämänsä vastaukset omin sanoin.

Etsi kirjan sisällysluetteloa käyttämällä ne sivut, joissa selostetaan geneettistä sukututkimusta yhden Ursulan tyttären mukaan. Merkitsen sivunumerot tähän: 128 - 133. Vastaa seuraaviin kysymyksiin.

1. Miten Ursulantytär selittää geenien voimakkaan merkityksen ihmiselämään? 
Koska maailma ja kaikki kulttuurit ovat tietoa ja valetiedoksi muuttunutta tietoa täynnä, olisi koulussa tehtävä työ lähteiden ja lähdekriittisyyden hyväksi oltava tärkeintä. Vain tietolähteiden avoin vertailu auttaa ikään kuin korvamerkitsemään sen tiedon, mihin perusteluissaan viittaa. Kysymys on viimekädessä siitä, mihin tietoon lukija lopulta on valmis uskomaan. Tieto tarkentuu tai muuttuu koko ajan suhteessa kulttuuriimme.

2. Mitä hyötyä maapallon asutushistorian tarkentamiselle on siitä, että Ursulantytär on testauttanut myös poikiensa haploryhmän eli ns. isälinjan?

Etsi sisällysluettelon avulla kirjan luku Tornionlaakson juurilla
Vastaa seuraaviin kysymyksiin:

1. Miksi Ursulantytär haluaa, että kansallisiin liputuspäiviin liittyvää muistojen jakamisvastuuta tulee jakaa?  2. Miten tätä muistamiseen liittyvää vastuuta tulee jakaa?

3. Mikä heikkous on sukututkimuksella, joka seuraa vain miesten, isäntien, tilallisten, tilattomien, torppareiden, mäkitupalaisten, renkien sukunimeä?

4. Eeva Mikontytär Nuuksujärvi oli Malin Lassintytär Maaherran ja Mikko Heikinpoika Nuuksujärven tytär. Miksi hän kirjan ja Ursulantyttären mukaan ansaitsee tulla muistetuksi "meän Aalisjärven" sitkeimpänä leskivaimona?

Vastaukseksi ei riitä: No, ko soli niin sitkeä. Vastaus tarvitsee kirjan mukaisen viittauksen sekä geneettiseen perimään että elinympäristöön.

5. Ota selvää, kuka tornionlaaksolainen naistutkija on kirjoittanut näin: "Luonto, työtaakka ja ympäristö kasvattivat kovakouraisesti Tornionlaakson naista. Hänestä tuli koettelemuksista selvittyään - vahva, itsenäinen ja selvän identiteetin omaava nainen."

6 Miten kirja ja sen Ursulantytär-kirjoittaja perustelevat 1800-luvun avioeroista kertomisen juuri tässä kirjassa?




Seuraavassa esittelen tapahtumassa "esitellyt" teokset sattumanvaraisessa järjestyksessä.  Käytän tiedon jakamisen apuna myös ns. linkitystä.

1. Emma Marin  ja  Pylsyn myöstärit



Arvio Ristin Voitto -lehdessä: Hauskoja ja herkkiä tuokiokuvia

Julkaisu Luoteis-Lappi -lehdessä. Emma Marinin (o.s. Kaitalan) tarinoita saattoi lukea Luoteis-Lapissa jo ennen kirjan omakustannetta. Rahalla saa ja hevosella pääsee.


Lisätiedot: www.vaylakirjat fi
Lahjaksi kirja -tapahtumassa Tuomo Korteniemi nosti esille kaksi julkaisemistaan kirjoista, ensimmäisenä Veli-Pekka Lehtolan Vanhempi Lapin kirjallisuus 1901 - 1963, ja toisena Olavi Jaman   Sipirjan lapset eli katsaus Lapin sotien jälkeisen ajan  kirjailijamestareihin.


3. Minna Kurttila ja  Hammaskeiju ja kadonnut hammas & Nukku-Matti ja yötön yö

Minna Kurttila asuu Kolarin Pasmajärvellä ja on julkaissut omakustanteena kaksi satukirjaa, "Nukkumatti ja yötön yö" sekä"Hammaskeiju ja kadonnut hammas”. Minna on kirjoittanut tarinat yhdessä tyttärensä Sannimarian kanssa. Tarinat on kuvittanut Sannin ystävä, Carolina Morera Oulusta.



NUKULUKU-kirjojen tarkoituksena on innostaa perheitä lukemaan ja viettämään yhteistä aikaa hauskojen ja lämpimien tarinoiden ääressä. Nukkumatti-kirjasta on tehty myös 1-3 -vuotiaille tarkoitettu mukaelma ”Nukkumatti ja ystävät”, jonka takasivulla on mukana Nukkumatti- ja Tunturipöllö-paperinuket. Lisätiedot: www.nukuluku.fi

4. Rita Simu ja  Kohtalon polkuja (2019). Kuivakangas, Övertorneå.
Kohtalon polkuja on suomennos Rita Simun esikoisromaanista Dit vägen leder. Trilogiansa ensimmäisessä osa hän kuvailee kolmen naisen - nuoren Marjan, tämän äidin (Lauran) ja isoäidin (Helmin) - elämänvaiheita.



On tammikuu 1939. Hyytävä pakkanen kurittaa Tornionlaakson väkeä. Laura-äiti on lypsyllä navetassa viiden lapsensa yhä nukkuessa. Traaginen tapahtuma on vähällä murskata koko perheen.
Isoäiti Helmi nousee perheen turvaksi. Helmin ja Marjan välillä on syntynyt erityinen yhteys.
Seuraamme Marjan kehitystä nuoreksi naiseksi ja hänen rakastumistaan.
Toinen maailmansota puhkeaa. Ruotsin Tornionlaaksoon sijoitetaan tuhansia sotilaita. Sota synkkine varjoineen on läsnä. Suomen kansalaisina Lauran poika Antti ja tämän kaveri, Pekka, joutuvat rintamalle. Suomen armeijan taisteluissa Puna-armeijaa vastaan kaatuu tuhatmäärin sotilaita. Säilyvätkö pojat hengissä? Ja jos, niin mihin hintaan?

5. Ritva-Elina Pylväs ja Albertina (2019)



"- Kuulin lapsuudessani tarinan, että kotipaikallamme Kolarin Törmäsnivassa olisi aikoinaan asunut "Alkkulan pappi". Myyttinen hahmo, josta kukaan ei tiennyt sen enempää kertoa. Kuka hän oli vai oliko häntä edes ollut? Aikuisena en uskonut tarinaa ollenkaan, mutta Oulun Maakunta-arkistossa löysin tietoja Kolarin vanhasta asutuksesta: Törmäsnivan ensimmäinen asukas oli ollut kirkkoherra Albert Heikel Ylitorniolta. Hänellä oli ollut tällä paikalla torppa.
Seuraavaksi selvitin, kuka oli Albert Heikel. Siitä syntyi kirja, mutta ei Albertista, vaan hänen vaimostaan Albertinasta."


Aiemmat julkaisut:
Kissanunia, runokirja, 2012 (loppuunmyyty)
Kulissit, dekkari, 2014 (loppuunmyyty)
Kuljen Kristuksen kanssa hedelmätarhassa, mietiskelykirja, 2015
Alisa Väylän tytär, historiaromaani, 2016
Väylän vaahtopäillä, runoantologia, 2017

Ritva-Elina Pylväs kertoo kirjassaan Albertinan tarinan. Hänen Albertinansa oli Albert Heikelin vaimo. Pariskunnan kuopus puolestaan oli Oskar Immanuel Heikel, s. Ylitorniolla 1858, kuoli Oulussa 1941.
Omassa tietokirjassani (Peiliin...) yhdistän Albertinan pojan, Kolarissa vt. kappalaisena toimineen Oskar Heikelin ja mm. kiertiokoulun opettajana toimineen Antti Laurinpoika Lassila Nivan. 
Lue Peilistä, s. 293 -294. (K.K.)

6. Anna-Liisa Keskitalo ja  Muisteluksia Tunturi-Lapista, ennen kännykkää, mönkijää ja moottorikelkkaa.

Enontekiön Vuontisjärvellä syntynyt rehtori Anna-Liisa Keskitalo kertoo kirjassaan kertomuksia ja tositarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan sotien jälkeen ja 1950-luvulla pienessä Tunturi-Lapin kylässä.



Hän muistelee, miten hauska oli osallistua arjen töihin ja kokeilla oman osaamisensa äärirajoja poronhoidosta ja muusta luontaistaloudesta eläneen suurperheen ja kyläyhteisön keskellä.
”Silloin huomasi oppivansa asioita ja elämistä, yhteisöllisyyttä ja omialankin selviämistä”, diakonina ja opettajana, rehtorina ja koulutoimenjohtajana elämäntyönsä tehnyt Keskitalo luonnehtii.

7. Arvo Myllymäki ja  Mies isänmaan takapihalla.


Mies isänmaan takapihalla (romaani 2019), muurari Vilho Saarinen ajopuuna historian virrassa https://www.nordbooks.net/tuotteet.html?id=2/862247
Arvo Myllymäki on muoniolaistunut Tampereen yliopiston emeritusprofessori.
Eläkkeellä ollessaan hän on kirjoittanut kolme historiallista tietokirjaa ja kolme dokumentaalista romaania:
Kurileiri (tietokirja 2013), jatkosodan erityisleiri neuvostosotavangeille.
Korpikommunisti (tietokirja 2016), kolarilaisen Eemeli Lakkalan elämäkerta.
Punamultamies (tietokirja 2018), Kemi-Tornion pojan, maaherra Uuno Hannulan elämäkerta.
Vihan ja rakkauden päivät (romaani 2011), neuvostosotavavangin ja suomalaisnaisen rakkaustarina.
Kytköksiä ja katkoksia (romaani 2016), suurten ikäluokkien muuttotarina, joka päättyy Kallon kylään.

8. Elsa-Maria Kaulanen ja Tunturien yöpuolta. Sarjakuvateos Samuli Paulaharjun
kertomuskokoelmasta

Sarjakuvaromaani Tunturien yöpuolta. Vanhoja tarinoita 



Lauri Pitkänen, Petri Hiltunen, Jouko Alapartanen, Lea Kaulanen ja Elsa-Maria Kaulanen.
"Kirja on muodostunut viiden em. taiteilijan halusta antaa uudenlainen muoto Paulaharjun vivahteikkaalle tekstille. Tervetuloa haltioiden, pirujen, trollien ja kummajaisten kaamokseen!"

Tämän sarjakuvateoksen alkuperäispiirrokset ovat olleet näytteillä Kolarin valtuustosalissa 2.12.2019 - 3.1.2020. Näyttelyn nimi on Tunturien yöpuolta. 
Linkin takaa löytyy näyttelyjuliste, eli Salakirjojen kustantaman sarjakuvakirjan kansi.

Sarjakuvaromaani perustuu Samuli Paulaharjun samannimiseen alkuteokseen, joka ilmestyi Suomessa 1934, mutta joka ei saanut kaikilta aikalaiskriitikoilta kummosia kehuja, päinvastoin. Käsittääkseni tästä syystä Paulaharjun novellikokoelma jäi hänen ainokaiseksi kaunokirjalliseksi teokseksi. 
Kokoelma Tunturien yöpuolta käsittää 15 Lappiin ja sen erämaihin sijoittuvaa vanhaa tarinaa. Ne pohjautuvat Paulaharjun alueen asukkailta keräämiin kansantarinoihin ja uskomuksiin. Tätä teosta kirjoittaessaan Paulaharju heittäytyi tarinankertojaksi, koska halusi "ymmärtää ja sanoa julki Lapin elämää vanhalta tarulliselta, pakanalliselta pohjalta" sekä esittää "Jäämeren vanhankansan yöpuolen elämää ja sielua sellaisena kuin olen sen saanut kiinni." Hän tunsi Lapin yöpuolessa liikkuvat yliluonnolliset ja kauhukirjalliset ainekset: noidat, sijattomat sielut, manalaiset, trollit sekä kummajaiset.

9. Kari Kaulanen ja  Kuuramäki 1, Tunturin tuolla puolen.




10. Kerstin Tuomas Larsson ja  Elämän ja kuoleman kynsissä.
 Tuotantoa:
Rajalapsia viethiin pyssissä etehlään ruottinophiin:
11. Jukka Vinnurva - Sarjan sisarukset  (2019) Linkin takaa löytyy Kata Vienontyttären lukukokemukseen perustuva arvio Jukan kirjasta.



vuosikymmenten takaa (2019) Tämän Tuulan nimilinkin takaa löytyy Kata Vienontyttären lukukokemukseen perustuva arvio kirjasta.



"Tuula Uusitalo oon kasunu ylös soanjälkheisenä aikana Särkijärvessä, Muonion lähelä. Vaikka kaikki kärsit soan seurauksista, siittä ei puhuttu sannaakhaan. Täyet halusit vain kattoa etheenpäin ja siittä monessa perheessä lapset sait kärsiä, selittää Tuula uuessa kirjassa."








Mitä ajattelet suomenkielisten lukutaidosta, jonka väitetään hiipuvan? 

Viimeisen ns. Pisa-tulosten julkaisun jälkeen (2019) otsikoi uutislehti aiheen: "Pojat lukevat vain jos on pakko."
Suomenkielisiä on vähän maailman mittakaavassa. Miten käy suomenkielen, jos lukeminen ei kiinnosta eikä kirjoja enää haluta hankkia edes kouluihin...nythän ollaan jo sitä mieltä, että kirjojen lukemisen voi toki korvata kuuntelulla, tabletilla, äänikirjalla. Suomen kielellä kirjoittamisesta ja lukemisesta pitävät huolta kuitenkin vain ne vähät, jotka suomen kieltä korvaamattomana pitävät mm. identiteetille.
Lue s. 306.

Tiesitkö,
minkätyyppisestä vihapuheesta oli entisvanhaan kysymys, kun "vainottiin paraa" ? (s. 11)
Tiesitkö,
että vuoden 1640 asutustietojen mukaan Pekka Kolarin leski, Anna Kolari, asui yhtä Kolarin viittä vakituisesti asuttua taloa, mutta ketkä olivat hänen naapureitaan?  (s. 12)
Tiesitkö, että kun Tornion kaupungissa syntynyt, entisen säätyläisperheen tytär, Kaisa Kreeta Ekvallavioitui ja muutti 1808 Kolariin, hänestä tuli yksi Kolarin seudun merkittävistä kantaäideistä?
Tiesitkö, mitä meänkielinen sana rudja / myöh. ruija/ruijanpallas jne. suomeksi tarkoitti? Nimi esiintyi esimerkiksi Kaisa Ekvallin äidinäidin nimessä Karin Andersdotter Rudja? (s. 14 -)
Tiesitkö,
että Kolarinsaareen ja Saarenputaalle perustetut Moonan, Pudaksen, Simun, Raution, Tiensuun (ent. Immon) ja Lanton talot ovat pitäjämme vanhimpia taloja?

Tiesitkö, että niinkin myöhään kuin vuonna 1999 Suomen Tornionlaakson lukiot ja kirjastot tuottivat yhteisjulkaisun Väylän väreitä, tekstejä Tornionlaaksosta? (s. 119)

Tiesitkö, että se Tornionlaakson rahvas, joka haki oikeutta (esimerkiksi) Ylitornion vuoden 1775 kevätkäräjiltä, tuli merkityksi kruunun asiakirjoihin tarkasti?  Käräjäpöytäkirjoja voi pitää oman aikansa luotettavina tietolähteinä.(s. 142)

Minkälaista tietoa kirjastani löytyy? 

Tässä esimerkkinä minulta teille kuviteltu historian koe, joka perustuu kirjastani löytyvään tietoon. Ymmärtämiseen pyrkivä lukeminen auttaa. Ei edes koulussa saisi enää tyytyä "muuta en muistanut" -vastauksia. Kokeessa voisi siis käyttää  kirjaa niin, että opiskelija kirjoittaa löytämänsä vastaukset omin sanoin.

1. Etsi kirjan sisällysluetteloa käyttämällä ne sivut, joissa selostetaan geneettistä sukututkimusta yhden Ursulan tyttären mukaan. Merkitse sivunumerot tähän: 128 - 133. Vastaa seuraaviin kysymyksiin.

2. Miten Ursulantytär selittää geenien voimakkaan merkityksen ihmiselämään? Koska maailma ja kaikki kulttuurit ovat tietoa ja tietosaasteeksi muuttunutta tietoa täynnä, mielestäni koulussa tehtävä työ lähteiden ja lähdekriittisyyden hyväksi on tärkeintä. Vain tietolähteiden avoin vertailu auttaa ikään kuin korvamerkitsemään sen tiedon, mihin perusteluissaan viittaa. Kysymys on viimekädessä siitä, mihin tietoon lukija lopulta on valmis uskomaan. Tieto tarkentuu tai muuttuu koko ajan suhteessa kulttuuriimme.

3. Mitä hyötyä maapallon asutushistorian tarkentamiselle on siitä, että Ursulantytär on testauttanut myös poikiensa haploryhmän eli ns. isälinjan?

4. Etsi sisällysluettelon avulla kirjan luku, Tornionlaakson juurilla
Vastaa seuraaviin kysymyksi:

1. Miksi Ursulantytär haluaa, että kansallisiin liputuspäiviin liittyvää muistojen jakamisvastuuta tulee jakaa?  2. Miten tätä muistamiseen liittyvää vastuuta tulee jakaa?

3. Mikä heikkous on sukututkimuksella, joka seuraa vain miesten, isäntien, tilallisten, tilattomien, torppareiden, mäkitupalaisten, renkien sukunimeä?

4. Eeva Mikontytär Nuuksujärvi oli Malin Lassintytär Maaherran ja Mikko Heikinpoika Nuuksujärven tytär. Miksi hän kirjan ja Ursulantyttären mukaan ansaitsee tulla muistetuksi meän Aalisjärven sitkeimpänä leskivaimona?

Vastaukseksi ei riitä: No, ko soli niin sitkeä. Vastaus tarvitsee kirjan mukaisen viittauksen sekä geneettiseen perimään että elinympäristöön.

5. Ota selvää, kuka tornionlaaksolainen naistutkija on kirjoittanut näin: "Luonto, työtaakka ja ympäristö kasvattivat kovakouraisesti Tornionlaakson naista. Hänestä tuli koettelemuksista selvittyään - vahva, itsenäinen ja selvän identiteetin omaava nainen."

6 Miten kirja ja sen Ursulantytär-kirjoittaja perustelevat 1800-luvun avioeroista kertomisen juuri tässä kirjassa.