28 toukokuuta 2022

”Hetkiä on elämämme,

kunnes muistoja enää jäljellä.”

 

Entistä Sieppijärven Mirjaa muistaen, Pohjasenvaarasta Helsinkiin lähtenyt, Lahja Linnea Raatiniemi. Tässä terveiseni Mirjan omaisille:

 

”Lapsena kävin Laina-mummoni kanssa Saimin tykönä kylässä. Kakkisen Manta ja minun mummoni äiti olivat Kankhaan talon tyttäriä.”

 

”Satuimme kerran samaan linja-autoon yöjunalta Kemistä. Mirja oli ensimmäisen miehensä kanssa menossa jouluksi Sieppijärvelle. Kävi kiireessä ostamassa lahjat minun pienille sisaruksilleni Pellon huoltoasemalta tai Siepakka-baarista, tarkasti en muista, kummastako.”

”Toinen muisto liittyy apteekkari Eine Liljaan, sillä samainen apteekkari oli Mirjaa ammattiin ohjaamassa kuin minuakin emäntäkouluun.

 

Mirja oli lämminsydäminen ja lempeä. ”

________________________________________________________________________________ 

 



 

"Miten kiitänkin elämän voimaa, joka virtaa kaiken elävän läpi."






Elämän ja kuoleman Herra, kiitos siitä, että sain yhdessä Mirjan kanssa, vierekkäin, kulkea lyhyen mutta niin puhuttelevan matkan – ja nimenomaan täällä kotona Sieppijärvellä. Mirja, tiedän, että elät sydämessäni, kannustat ja rohkaiset.

Omaisten suruun osaa ottaen, Mirjasta kiittäen, Kata.

Sieppijärvellä, 28.5.2022.

 

23 toukokuuta 2022

ARKIVET - VÅRT KOLLEKTIVA MINNE. Näin myös Suomen Tornionlaaksossa.

 Parempaa elämää oli pakko hakea...

Ensin lähti Isä-Granat Amerikkaan. Kolme lasta ja äiti jäivät Peräjävaaraan, Pajalaan. Sittemmin piti hyyryläisäiti-Granatin kerjätä kunnalta apua. Isä-Granat tuli takaisin - hakeakseen kaksi työmiehiksi kasvanutta poikaansa Amerikkaan. Sinne lähtivät kuten niin monet muutkin köyhän Ruotsin alamaiset.

Minun suuri iloni on kertoa, että tämän siirtolaisperheen elämä on jatkunut Illinois-nimisessä osavaltiossa Pohjois-Amerikassa. Suvun nimi Granat elää "muistona Pohjois-Ruotsista". 



Ensimmäinen kirjani, Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta, ilmestyi 2019. 

Kirjani sytyttää ihmisiä, joita sukututkimus kiinnostaa - tyyliin "näinkin voi ihmisistä kertoa". Kirjani sytyttää erityisesti ihmisiä, jotka löytävät itsestään Tornionlaakson - jos on sytyttääkseen.

Jokainen sukututkimusta harrastava tietää, kuinka hidasta on kirjoittaa tietoon perustuvia "elämänmakuisia tarinoita" .

Tornionlaaksossa tehtävälle sukututkimukselle parasta ovat monipuoliset lähteet. Svenska Arkivet ja Suomen Kansallisarkisto palvelevat kaikkia ihmisiä, jotka kulttuuriperinnöllistä tietoa tarvitsevat.

Ursulan tyttäret -kirjastani ei löydy yllä olevan Tilda Granatin  tarinaa. Kuitenkin se on "syntymässä" - aikaa myöten. Sykähdyttävin hetki tarinan etenemisessä tapahtui Tildan löytymisestä parin vuosikymmenen kuluttua!

Löysin Ruotsin Pajalan seurakuntaa koskevan dokumentin, jonka Sigurd Westman oli kirjoittanut puhtaaksi. Tildan avustusanomuksessa mainitaan, että vaimo ei kykene elättämään kolmea alaikäistä lasta. Alla olevan näytön perusteella näyttää kuitenkin siltä, että Tildalle annettu apu (1894) meni perille - kaksi työmieheksi kasvanutta poikaa pääsivät Amerikkaan - mahdollisesti isänsä, 49-vuotiaan Johan Petter Granatin toimesta. 

Vuoden 1909 lähtijöitä ("Tildan Peräjävaarasta") olivat 23-vuotias Hjalmar Granat (s. 1886), 21-vuotias Gustav Adolf Granat (s. 1888) ja 49-vuotias Johan Petter Granat (s. 1860).


Nordamerikautvandring från pajala församling1860 - 1930, till USA och canada.

Sigurd Westman gjorde avskrift av dokumenten.


1909

Forsström Teresia

Hemmansägardotter

Pajala

21

1909

Lehto Karl Johan

Hemmansägarson

Kieksiäisvaara

24

1909

Lahti Anna Gensina

Backstugusittardotter

Pajala

19

1909

Uusitalo Signe Maria

Arbetskvinna

Sattajärvi

21

1909

Lahti Karl Artur

Backstugusittare

Sattajärvi

19

1909

Palo Walde

Inhysesman

Juhonpieti

30

Utv. år

Namn

Yrke

Utvandrad från

Ålder

1909

Haapala Emma Severina

Backstugusittardotter

Erkheikki

19

1909

Johansson Johannes

Åboson

Nuuksujärvi

24

1909

Granat Hjalmar

Arbetare

Peräjävaara

23

1909

Granat Gustav Adolf

Arbetare

Peräjävaara

21

1909

Granat Johan Petter

Arbetare

Peräjävaara

49

1909

Nykänen Karl Henriksson

Arbetare

Kangos

32

1909

Sundberg Nils Oskar

Arbetare

Junosuando

24

1909

Poromaa Anders

Arbetare

Junosuando

34

1909

Kangas Levi

Bondson

Junosuando

26

1909

Wälivaara Justinus

Arbetare

Pääjärvi

20


12 toukokuuta 2022

Lukukokemukseni Linnea Raatiniemen Tähtirikko -teoksesta.

Lukukokemus: Kata Vienontytär Korhonen (2022).
"Sanattomaksi en itseäni halunnut jättää. Kansikuva tiivistää kaiken."
Ostin kirjan Kolarin Kirja ja Kemikaliosta. Kirja löytyy myös Kolarin kunnankirjastosta. 

Kirjan nimi
Tähtirikko. Erään hoitajan tarina elämästä ja työstä. 2021. 
Kirjailija
Raatiniemi, Linnea.
Kustantaja: BoD - Books on Demand, Helsinki, Suomi.
Valmistaja: BoD, Saksa.
Kannen kuva: Henna Riekkoniemi.
Kirjan taitto: Paula Vuorinen.
ISBN: 978-952-318-409-1

                                                                       Kirjan takakannen teksti: 
 


"Sielun ikuinen vapaus on löydettävissä rakkaudesta, ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät rajattomuuteen." (Rabindranath Tagore)

Raskaista aiheistaan huolimatta kirja on henkilökohtainen selviytymistarina. Se rohkaisee kohtaamaan menneisyyden ja antamaan anteeksi. Kirjoittaja toivoo, että teoksesta olisi apua vastaavia haasteita elämässään kohdanneille.

Kirja on rehellinen kuvaus hoitotyön realiteeteista ja sen epäkohdista terveydenhuollossa. Se kertoo asiakkaisiin kohdistuneista laiminlyönneistä ja kaltoinkohteluista sekä kirjoittajan kokemista epäoikeudenmukaisuuksista työssään.

Linnea Raatiniemi syntyi aviottomana lapsena Lapissa 50-luvulla. Kirja on omaelämäkerrallinen, ja yksi sen teemoista on hänen koko elämäänsä varjostanut hyväksikäyttö.





Ääretöntä ei voi ilmaista sanoin. Sanat ovat vain äärellisen avuttomia merkkejä. (Mika Waltari, Johannes Angelos)

Linnea Raatiniemen kaunokirjallinen teos on täynnä elämän makuja ja hajuja, ja näistä on syntynyt kirjailijan oma tarina, jota mielestäni ei paremmin olisi voitukaan sanoilla tiivistää; onnistuuhan elämän puristaminen erittäin tiiviiksi vain valokuvan avulla. Niinpä.

Lukukokemuksesta saamallani energialla kiitän äärettömän hienoa Henna Riekkoniemen kuvavalintaa teoksen kannessa. Se on kirjan ainoa kuva, ja se on lajissaan ainutlaatuinen - se vastaa sanaa Amen, se tiivistää Raatiniemen Tähtirikko- tarinan. 

Linnea Raatiniemen kirjoittama kertomus elämästään ja vuosikymmenten työstään kasvaa kirjailijan oman kasvamisen, inhimillisyyden ymmärtämisen ja hoitotyön varassa. 
Aiheena oma elämä yhden Tytön näkökulmasta on erityisherkkä. Kirjailija kuitenkin onnistuu sanoittamaan kaiken äärellisen niin, että myös minä lukijana pystyn antamaan sanoille sisällyksen oman yksilöllisyyteni mukaan. 
Tyttö kärsi onnellisuusvajeesta lähes tulkoon siihen asti, kun sai omat lapset. Suuri merkitys onnellisuusvajeen täyttämisessä oli elämänhalulla, -uskolla ja työnteolla.

Eväät saadaan kotoa

Ajattelun välineitä ovat mielikuvat, käsitteet ja kieli. Ympäristön ja kulttuurin (= kaikki se, mikä ympärillämme on) vaikutukset näkyvät ajattelussa. Ajattelun avulla ihminen voi siirtyä ajasta ja paikasta toiseen, siirtyä menneisyyden ja tulevaisuuden jatkumolla. Ajattelun avulla ihminen voi kuvitella asioita, joita ei edes ole olemassa.

Lapsuuden muistot ovat esimerkkejä mieleen tallentuneista muistikuvista, jotka saattavat palautua hyvinkin aistivoimaisina. "Mieleen tallentuneet muistikuvat eivät ole siellä sellaisina kuin ne aikoinaan tapahtuivat", lukee Psykologian käsikirjassa. Siellä muistutetaan, että tunteet ovat muokanneet kokemusta ja mielikuva on värittynyt sen mukaan. ÄSH, sanoo tämä kirjansa lukenut! Elämä ei näin kliinistä ole. 

Raatiniemen lapsuusmuistot uppoavat omaan mielenmaisemaani kuin pehmeä hunaja. Muistoissa ei ole kysymys sisällöstä, ainoastaan tunteesta. Koen Tytön muistot ikään kuin olisin itse ne kokenut. Ja totta on, että suuresti ihailemani kirjailija, Oiva Arvola nimeltään, puhuu kirjoissaan samaa kieltä, ajattelee lapsuutensa (menneisyytensä) kasvuympäristöä samalla kielellä kuin Linnea Raatiniemi - ja Kata Vienontytär. 
 
Mistä syntyy tunne vertaisuudesta? Kotoa ne eväät on saatu, ja kotiosoite selviää ihmistä kuuntelemalla tai lukemalla.

Muutamat kylän emännät kokoontuvat neuvonpitoon. -Parempi olis, jos syntys kuohleena kläppiriepu, ei tule olehmaan helppo elämä sillä, toteaa huokaillen ja esiliinan helmaa hypistellen emännistä ehkä pehmeäsydämisin. -Synti on niskassa sillä kläpilä, joka sieltä on tulossa, son varma, vastaa ylpeä, isomman talon emäntä. -Millä net senki vielä elättävät, ko köyhiä ko kirkon rotat?

Kylässä ihmisten asiat olivat yhteisiä. Kaikki tiedettiin ja kaikkeen myös puututtiin. Jokaisella vahvemmalla oli oma oikeutensa sanoa sanottavansa, mielipiteensä. Jokainen tiesi arvonsa toisten silmissä. Juorut lensivät kuin kärpäset mökistä mökkiin, levittäen mustaa tahmaansa ihmisistä ja heidän teoistaan. Joidenkin ihmisten luonteenpiirteisiin oli juurtunut ilkeys ja kateus, toisten taas pilkallinen ylimielisyys ja omahyväisyys. Joistakin löytyivät nuo kaikki piirteet. Hiljaiset ja herkät ihmiset vaiennettiin pilkkanimityksin. Heidän mielipiteillään ei ollut mitään merkitystä. Pienikin ominaisuus, joka teki hänestä erilaisen, antoi vahvemmille oikeuden pilkata ja painaa arvoasteikossa pohjimmaiseksi. "Mitä ihmisekki sanovat", oli ajatuksia vartioiva sisäinen piiskuri monella.

...Tyttö oli juossut kuin henkensä hädässä mummolaan. Järkyttyneenä tapahtumasta...Mummo ja enot olivat kuunnelleet vaiti. Sitten mummo oli laukaissut hyvin vihaisella, halveksivalla äänellä: 
-Ei sunkhaan täysi mies kläpistä välitä. Älä sie kuvittelekhaan semmosia. Tuomoset puhheet pittää lopettaa heti alkhuunsa! Mitä ihmisekki sanovat? Sölkhäästi sietäsit saaja! 


Unet ja kasvaminen aikuiseksi 

"Yksikään eliölaji ei kykene selviämään täysijärkisenä absoluuttisen todellisuuden olosuhteissa. Jotkut väittävät, että jopa leivoset ja heinäsirkat näkevät unia." Näin alkaa Shirley Jacksonin romaani (The Haunting of Hill House), joka ilmestyi 1958. Mielestäni tämä on totta. Tähän viittaan tekstini alussa, kun kirjoitan, että ääretöntä ei voi ilmaista sanoin. 

Tähtirikon Tyttö näki jo lapsena paljon unia, muisti niitä ja aluksi sinisilmäisyyttään jopa kertoi niistä.
Hän oli erilainen lapsi, ajatteleva, älykäs (myös koulun mittareilla mitattuna), musikaalinen, kirjoittaja jo koulussa; hän löysi jo lapsena rauhan kotimetsästä, mökin takaa. 
Aikuisena, kahden lapsen äitinä, hän menee lapsineen sosiaalitoimistoon apua pyytämään. -Kyllä täällä itkeä saa, mutta ei se mitään auta! ...Matkalla kotiin hän päättää, ettei anna periksi, vaikka mikä olisi. Lapset antavat elämäänsä tarkoituksen ja tuovat iloa ja sisältöä joskus raskaisiinkin päiviin.


Olen haltioitunut Tähtirikosta, sen Tytöstä ja sen kirjoittajasta. Lue sinäkin, hyvä lukijani:

  "Eräänä maaliskuisena pyhäaamuna tunsi Tyttö voimakasta tarvetta hiljentyä. Tilanteensa oli hankala, elämässä oli monenlaista vaikeutta. Tyttö toivoi apua ja ohjausta tuonpuoleisesta. Hän istui keittiön pöydän ääressä. Hiljaisuudessa. Rauhoitti hengityksensä, pyrki rentoutumaan mahdollisimman syvästi. 
Siinä samassa hän havaitsi kuin astelevansa portaita alas. Katsoi ympärilleen, oli kesä, aurinko paistoi.
 
Tähtirikon luettuani tunsin tulleeni siunatuksi Pyhällä Hengellä. Minunkin ehdoton elämäni täyttymys on rakkaus lapsia ja lastenlapsiani kohtaan. Tällekin mummolle lastenlapset ovat avanneet mummon silmiä ja korvia. Syvälle mieleni sopukoihin tallennan nyt sinun (Linnea) pojanpoikasi viisaat sanat: "Ei, mummo, jokainen ihminen on itse itsellensä tärkein."

Rentoutumista opiskelen paraikaa. Kirjakaupasta tilasin tukihenkilöni suositteleman oppaan. 
Uskon pääseväni ulkopuolisuuden tunteestani irti, läheisriippuvuudesta irti - kirjoittamalla ja lukemalla.
Haluan kokea saman kuin Tyttö: 
"Vahvasti Tyttö nyt tuntee, että olemme kaikki samaa maailmankaikkeuden energiaa. Rakkaus on se parantava voima, joka yhdistää ja hoitaa, armahtaa ja auttaa myös unohtamaan - ja antamaan anteeksi."

Linnea, kiitos kirjastasi! 
Uskon Linnean tavoin, että "kirja löytää lukijansa, jos niin on tarkoitus tapahtua". Tapahtukoon näin.

 Terveisin,
Kata Vienontytär