Onko muukalaisilla pääsyä kieleen?

Diego Marani. Sotilas ilman menneisyyttä. 2003.

Helmi Kustannus. A Company in the Bonnier Group , 2003. Suomentanut italian kielestä Leena Taavitsainen - Petäjä).
Italiankielinen alkuteos Nuova grammatica finlandese.
Julkaistu myös englanniksi New Finnish Grammar.

Sotilas ilman menneisyyttä on hurja kirja: kriitikoiden muualla Euroopassa ylistämä, siellä lukuisia kirjallisuuspalkintoja saanut, mutta tuskin tiedetty Suomessa. 

Kirjan italiankielisellä kirjoittajalla, Diego Maranilla (s. 1959), on kielimiehen tausta, sillä hänen tiedetään olevan ammatiltaan kääntäjä. Ennen tätä kirjaa hänen kerrotaan luoneen parodisen keinokielen nimeltä europanto. Parodian eli ivamukaelman puolestaan sanotaan olevan huumorin alalaji. No, Marani ei ole tässä kirjassaan käyttänyt europantoaan, vaan suomen kieltä ja sen  oppimista osana juonta. Ja tämän uskoisi suomalaistakin lukijaa kiinnostavan...

Minussa kirja käynnisti varsinaisen aivomyrskyn! Sain iholleni päähän kohdistuvan väkivallan, lääketieteen, äidinkielen kadottamisen, kuntoutuksen, puheen kehityksen, puhe- ja ajattelukyvyn yhteyden, kielen oppimisen, ymmärtämisen, ihan kaiken kieleen liittyvän. Myrskysi niin, että ymmärsin pelätä oman pääni ja oman äidinkieleni puolesta; tiedänhän useampia ihmisiä, jotka aivoinfarktin seurauksena ovat kadottaneet joko muistinsa, oman kielensä tai molemmat.

Sotilas ilman menneisyyttä on huonosti valittu suomenkielinen nimi tälle teokselle. Kirjan päähenkilö on entinen sotilas, on, on -  mutta Sotilas ilman menneisyyttä ei ole tarina sotilaana sodassa taistelevasta sotilaasta, vaan miehestä, joka vakavan päähän kohdistuneen iskun seurauksena on menettänyt puhekykynsä eli oman kielensä.

Tarinan tapahtumat saavat alkunsa Trieste-nimisestä satamakaupungista, joka sijaitsee nykyisessä Koillis-Italiassa. On toisen maailmansodan aika, syksy 1943. Triesten kaupungissa, sen satamassa, toimii saksalainen sotasairaala, itse asiassa laivasairaala, ja siellä Saksan palkkalistoilla suomalaissyntyinen Petri Friari. Petristä tulee tuntemattoman sotamiehen omalääkäri.

Triesten valinta jännittävän tarinan tapahtumapaikaksi ei liene kirjailijalta sattuma, niin kiehtova on Triesten menneisyys; siellä varmasti saattoi vielä viime sodankin aikana tapahtua enemmmän kuin muualla. Koska Trieste sijaitsee entisen Jugoslavian kainalossa, se on ollut aina kulttuurien kohtauspaikka. Aikoinaan se oli myös Itävalta-Unkarin merkittävin satamakaupunki. Se liitettiin Italiaan vasta vuonna 1919, ja toisen maailmansodan loputtua se kuului seitsemän vuoden ajan valtioon nimeltä Triesten vapaa-alue. Sattumaa tai ei, Triestessä on myös moottoritehdas, johon Wärtsilä on siirtänyt tuotantoaan Turusta vuonna 2005.

Lääkäri Petri Friari löytää sairaalaan tuodun miehen yllä olleesta Suomen armeijan sotilastakista nimen Sampo Karjalainen. Tarinassa sattuma ja väärinkäsitys lyövät tässä kohdassa kättä toisilleen. Loppujen lopuksi Sampo Karjalaisen loppuelämästä Helsingissä jää jäljelle jäämistö, eli omakätinen käsikirjoitus, ja tämän jäämistön lääkäri Petri Friari katsoi velvollisuudekseen julkaista - tosin paljon myöhemmin, ennen omaa kuolemaansa. "Aloin katumuksen puuskassa setviä sekavaa käsikirjoitusvyyhtiä suodakseni sen kirjoittajalle jälkikäteen kunnian tulla edes muistetuksi."

Sampo Karjalaisen tarina on hurja ja puhutteleva. On uskomatonta, että hän selviää sota-ajan oloissa vakavasta päävammasta ja että hän kykenee oppimaan niin paljon uutta...

Tämä kirja toi mukanansa kysymyksiä, sai minut ajattelemaan.  
On helppo ymmärtää, miten pieni lapsi oppii puhumaan. Sen sijaan ei ole helppo tajuta, mitä tapahtuu, kun puhumaan oppineen aikuisen sanat katoavat. Miten voi ajatella, jos ei ole sanoja? Voivatko kadonneet sanat kuitenkin olla olemassa, vaikka niitä ei pystyisikään käyttämään? Ja vielä, suomea sanotaan vaikeasti opittavaksi kieleksi, joten ei sekään mikään keinokieli ole - tätä pohdin vain keksiäkseni syyn, miksi italialainen kirjailija on valinnut suomen kielen tarinansa avainaiheeksi.

Tämä kirja vakuutti minut siitä liitosta, mikä minuuteni ja suomen kielen välillä on. Tämä tarina sai minut entistä enemmän miettimään  sitä läheistä, aikuista ihmistä, jonka isovanhempien juuret ovat Suomessa ja suomen kielessä, mutta joka itse on syntynyt englanninkieliseen maailmaan, ja joka nyt vihdoinkin Suomeen päästyään haluaisi oppia isoäitinsä kielen. Miksi jo kielestä puhuminen itkettää häntä, onko hän siis aina Suomessa vain muukalainen, jonka suomen oppiminen on ylivoimaisen vaikeaa, vaikka mieli tekisi oppia?

Kirjan neurologi, Petri Friari, yrittää tarjota vastausta puhumalla kielestä ihmiskunnan ilmiönä. Olen hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä. Lääkäri käyttää termiä "initiaatiomeno", joka tässä yhteydessä tarkoittanee samaa kuin "vihkimys uuteen asemaan".

"Kieleen kuuluvat normatiiviset työkalut pikemmin siksi, ettei muukalaisilla olisi siihen pääsyä kuin siksi, että helpotettaisiin sen ymmärtämistä. Jokainen kieli sulkeutuu oman kielioppinsa initiaatiomenoihin kuin salainen lahko mustien messujensa taakse. Kieli ei kuitenkaan ole uskonto, jonka nimeen vannoo tai ei. Kieli on luonnollinen ilmiö, yhteinen koko ihmiskunnalle. Tyhmyydessään ihmiset ovat jakaneet sen moniksi kieliopeiksi, jotka kaikki julistautuvat ainoiksi oikeiksi ja väittävät peilaavansa kokonaisen kansan ajatuksen kirkkautta. Niin jokainen kansa opettelee oman kielioppinsa säännöt ja luulottelee niiden turvin ratkaisevansa vaikeaselkoisen elämänkoulun." (Lainaus sivulta 160)

Kyllä. Elämänkoulu on vaikeaselkoista. Ja muukalaisilla ei todellakaan ole pääsyä muiden kielien ytimeen. Surullista mutta totta. Tässä yksi syy, miksi Sotilas ilman menneisyyttä  -teos kannattaa lukea. Toinen syy voisi olla vaikka kiinostus kysymykseen, mitä tekemistä muistilla, mnneisyydellä ja kielellä on toistensa kanssa. Ja kolmanneksi. Tämä tarina on juoneltaan hurja ja mullistava - kuten jo aiemmin yritin sanoa.