Kirjan nimi: HARMAATA VALOA. 2011.
Kirjailijan nimi: RUTA SEPETYS.
Karmea salaisuus, mitä Stalin teki Baltian kansoille. Tarina Liettuasta.
"Hyvä ystävä,
kädessäsi olevat kirjoitukset ja piirustukset haudattiin maahan vuonna 1954, kun palasin veljeni kanssa Siperiasta, missä olimme vankeina kaksitoista vuotta. Meitä on tuhansia, lähes kaikki kuolleita. Ne, jotka ovat hengissä, eivät voi puhua. Vaikkemme tehneet minkäänlaista rikosta, meitä pidetään rikollisina. Vielä nytkin kokemistamme kauhuista puhuminen johtaisi kuolemaan. Siksi luotamme sinuun, joka löydät tämän muistojen kapselin joskus tulevaisuudessa. Luotamme käsiisi totuuden , sillä tämä sisältää juuri sen - totuuden.
Aviomieheni Andrius sanoo, että pahuus on vallalla niin kauan, kunnes hyvät miehet tai naiset tarttuvat toimeen. Minä uskon häntä. Nämä tekstit kirjoitettiin antamaan kiistattomat todisteet, puhumaan puolestaan maailmassa, jossa meidän äänemme on tukahdutettu. Kirjoitukset saattavat järkyttää tai kauhistuttaa sinua, mutta se ei ole tarkoitukseni.
Toivon sydämestäni, että tässä purkissa olevat sivut liikuttavat inhimillistä myötätuntoasi syvältä. Toivottavasti ne kannustavat sinua toimimaan, kertomaan jollekulle. Vain sitä kautta voimme varmistaa, ettei tällaisen pahuuden anneta toistua enää koskaan.
Teidän
rouva Lina Arvydas
Kaunasissa 9. heinäkuuta 1954." (Ote kirjasta Harmaata Valoa, sivu 345)
Ruta Sepety, amerikanliettualainen kirjailija
"Born and raised in Michigan, Ruta Sepetys is the daughter of a Lithuanian refugee.
The nations of Lithuania, Latvia, and Estonia disappeared from maps in 1941 and did not reappear until 1990. As this is a story seldom told, Ruta wanted to give a voice to the hundreds of thousands of people who lost their lives during Stalin's cleansing of the Baltic region.
Ruta lives with her family in Tennessee. Between Shades of Gray is her first novel."
"Ruta Sepetys syntyi ja kasvoi Michiganin osavaltiossa, USA:ssa. Hän on Liettuan pakolaisen tytär eli hänen isänsä on liettualaisen upseerin poika.
Liettua, Latvia ja Viro hävisivät kartalta 1941 eikä niitä saatu takaisin ennen vuotta 1990. Ruta halusi kirjallaan antaa äänen niille sadoille tuhansille ihmisille, jotka kokivat Stalinin Baltian puhdistukset. Ruta halusi kirjoittaa kirjan Baltian tapahtumista, koska näistä ei juuri kukaan ollut aikaisemmin kertonut.
Ruta asuu perheineen Tennesseen osavaltiossa. Harmaata valoa on hänen ensimmäinen kirjansa."
You can visit Ruta Sepetys at www.rutasepetys.com
Visit Ruta Sepetys' Facebook Page
Josif Stalinin hirmuvalta
"On arvioitu, että Josif Stalin tappoi yli kaksikymmentä miljoonaa ihmistä hirmuvaltansa aikana. Baltian maat Liettua, Latvia menettivät yli kolmasosan väestöstään Neuvostoliiton tuhojen aikana. Karkotukset ulottuivat aina Suomeen asti. Vielä tänäkin päivänä monet venäläiset kieltävät, että ketään koskaan karkotettiin. Mutta suurin osa balteista ei kanna kaunaa tai viljele vihaa. He ovat kiitollisia niille neuvostoliittolaisille, jotka osoittivat myötätuntoa. Heidän vapautensa on kallisarvoista, ja he opettelevat elämään siinä. Joillekin vapaudet, jotka meillä Yhdysvaltain kansalaisina on, tulivat niiden ihmisten kustannuksella, jotka makaavat merkitsemättömissä haudoissa Siperiassa." (Harmaata valoa, s. 349)
Vakava harrastukseni, kirjoittaminen on! kirjojentuomaa.blogspot.fi
11 elokuuta 2012
05 elokuuta 2012
Miten mieli murhataan?
RITVA KOKKOLA.
Murhattu mieli. Jännitysromaani. Myllylahti Oy, Suomussalmi, 2011.
Koulujen ja hoitoalan työntekijöille.
Murhattu mieli on Ritva Kokkolan kolmas jännitysromaani. Takakannessa on kustantajan teksti "Matias Laitakarin ja Mikko Länsmanin uusia tutkimuksia". Rikosylikonstaapeli Matias Laitakari ja vanhempi konstaapeli Mikko Länsman ovat siis niitä alan ammattilaisia, jotka tutkivat Kokkolan romaaneissa kuolemantapauksia; Murhatussa mielessä tutkinnan kohteena on lehtori Asta Ojalan kuolema.
Kansilehden ainoa ansio on, että se ei paljasta tarinan juonta. Sen sijaan teksti ottaa kantaa Asta Ojalan persoonaan tavalla, joka ei mielestäni vastaa kirjailijan luomaa mielikuvaa lehtori Ojalasta. Murhattu mieli on niin omaperäinen jännitysromaani, että se olisi ansainnut osuvamman kansilehden - jotakin, joka viittaisi mielettömyyteen, pahansuopaisuuteen, ahneuteen ja luovuttamiseen. Mielestäni poliiseilla tutkimuksineen ei ole tässä Kokkolan tarinassa niin keskeistä roolia, mihin kansilehti viittaa. Pääosassa on ehdottomasti Asta Ojala, yksinäinen lehtori.
Voisi kuvitella, että Kokkolan luoma tarina alkaa Ojalan kuolemasta ja päättyy poliisitutkintaan eli mahdollisen rikoksen selvittämiseen tai siihen, että kuolema jää selvittämättä. Murhattu mieli ei kuitenkaan saa virtaa lehtorin kuolemasta vaan lehtorin suhteesta itseensä, omaan elämään ja toisiin ihmisiin. Tämä tarina on kaikkea muuta kuin tyypillinen dekkari, jotakin muuta. Silti sanon tämän kaikella varauksella, sillä en todellakaan tiedä tarkasti ottaen, millainen on tyypillinen dekkari ja mitkä ovat dekkarikirjailijan ns. kliseekarikot.
Kokkolan Murhattu mieli on tärkeä ja puhutteleva tarina, ja itselleni niin totta! Se kertoo siitä, miten Asta Ojalalle, pätevälle, tavalliselle, yksinäiselle naislehtorille sattuva mitätön ja inhimillinen erehdys suistaa hänet raiteilta, ulos työyhteisöstä. Poliisin näkökulmasta kaikki tapahtuu aivan muista syistä kuin, että rikoksen tunnusmerkit täyttyisivät. Murhattu mieli on upea, uskottava ja totta ainakin meille, jotka olemme kokeneet vähänkin vastaavaa kuin Asta Ojala - meille, jotka kaikesta huolimatta olemme jääneet henkiin.
Murhattu mieli painajaisineen ansaitsee hurjat lukijamäärät ja moninaiset huomionosoitukset, suomeksi sanottuna palkinnot! Tämä kirja puhuttelee jokaista, joka ymmärtää tai haluaa ymmärtää nykyistä elämänmenoamme, sen nurjaa puolta, ihmisten avuttomuutta. Ritva Kokkola kohdistaa tarinansa erityisesti koulujen ja hoitoalan työntekijöille. Totta varmasti on, että lehtori Asta Ojalan tarinasta saavat kosketuspintaa ja löytävät linkkejä koulujen ja hoitoalan työntekijät. Salaa kuitenkin toivon, että kirja osuisi vaikka vahingossa sen äidin käteen, jonka kynsiin itse aikoinani jäin toimiessani kyläkoulun opettajana.
Ritva Kokkolan teos on painava kannanotto kiusaamiseen. Kiusaaminen on yksi pahimmista painajaisista, mitä ihminen voi elämässään kokea, sillä siihen liittyvät häpeä, itseinho, neuvottomuus, syyllisyys, kiusaantuneisuus ja pelkääminen vievät väkisinkin mennessään. Ja kaikkea tätä Kokkola kuvaa niin hienovireisesti, asiallisesti ja aidosti...
"Poliisit eivät osanneet vastata. He olivat nähneet, kuinka vakavat rikokset muuttuivat hyväntekeväisyydeksi ja inhimilliset virheet verisynneiksi. Tässä taisi olla niistä toinen kysymyksessä. Lopputulos häämötti jossakin, mutta vielä sumussa ja hämärässä. Tätä naista he eivät pystyneet auttamaan.
- Onhan teillä poliiseilla tärkeämpääkin tekemistä, Ojala naurahti anteeksipyytävästi. Hän huomasi lattialla keksinmuruja ja olisi halunnut noukkia ne ylös. Hän huomasi, että toisen ikkunan säleverho oli yhdestä kohdasta vääntynyt mutkalle. Jälkeen päin muisti juuri nuo asiat. Ja sen, että ne kaksi poliisia olivat olleet ystävällisiä."
Kirjailija Ritva Kokkolan kielenkäyttö herättää kunnioitustani. Hänen kirjoitettu kielensä on sujuvaa, osuvaa ja kovin luontevaa, erinomaista kieltä. Lukiessani tuli monesti mieleen, että näin en todellakaan osaisi itse kirjoittaa, tiedän sen. Kunnioitankin Kokkolan tekstiä juuri tästä syystä; syystä, että teksti on jäljittelemätöntä. Kokkola muistuttaa ainakin minua, että pahitteeksi ei ole, jos jännitysromaaninkin saa kirjoitettua kikkailemattomalla suomen kielellä.
Hahmojensakin puolesta Murhattu mieli on laadukas. En voi muuta kuin ihailla, kuinka uskottaviksi hän on saanut luotua poliisit ja rehtorin työympyröissään, mutta myös mopopojat ja sairaalassa työskentelevän naisen. Ja ne kotiympyrät...niin uskottavaa!
Jotakin kirjassa kuitenkin muuttaisin. Ensiksikin jättäisin alkulehdeltä pois omistuskirjoituksen "Koulujen ja hoitoalan työntekijöille" - ja vain siitä syystä, että itse olen luokanopettaja, koulun työntekijä. Jostakin syystä luulen, että juuri tämä omistuskirjoitus todennäköisesti rajaa lukijoiden joukkoa. Kirjan nimi on erityisen osuva, erittäin hyvä. Toivonkin kirjalle kirjavaa lukijajoukkoa.
Lopuksi muuttaisin aivan pikkuisen ja vain joiltakin osin tarinan loppua. Loppu on yllättävä ja hyvä mutta aivan hiukkasen yliampuva. Enempää en paljasta. Lukuiloa!
Ja kiitos kirjasta, Kemin Murharouva!. Olet huippu, hyvin hyvä kirjailija. Ja nyt olet saanut minusta uuden ihailijan.
01 elokuuta 2012
Köyhä kuin suomalainen kruununtorppari
Väinö Kataja. Kootut teokset VI.
Teos sisältää tarinat Sotainen tarina, Noidan kirot, Koskenlaskijan morsian, Airiselän tukinajossa, Tilapäisiä kertomuksia ja Kirjeitä kustantajalle. (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1935)
Ylitorniolaisen Väinö Katajan teoksista on ilmiselvästi tulossa avainromaaneja itselleni.
Haluan ymmärtää menneitten sukupolvieni elämää Suomessa mutta erityisesti Ylitornion Raanujärvellä ja Kolarin Sieppijärvellä. Haluan myös tietää meikäläisten menneestä elämästä enemmän. Katajasta on loistavaksi oppaaksi. Hänen ammatillinen taustansa maanviljelijänä ja tuottelias uransa kirjoineen ja kerjuukirjeineen korvaavat sitä, että aikoinani en ymmärtänyt kysellä isovanhemmilta juuri mitään. Onneksi Kataja on kirjoittanut tarinansa niin, että lukemalla niitä saan sekä tietoa että ymmärrystä!
Lasteni isän sukuhaara aloitti perhe-elämän Raanujärven Säikkärässä kruununtorpparina 1840-luvulla. Isäni isoisästä tiedän vain, että torppariksi häntä joskus oli kutsuttu. Katajan tarinoista Airiselän tukinajossa oli se, jossa sain tutustua kruununtorppareihin eli Ahvenjärven Antin perheeseen mutta myös pelottavaan metsäherraan ja inhimilliseen puulaakin "kymppiin", Vänttiseen. Ja sekin oli Airiselän tukinajossa puhuttelevaa, että Kataja kykeni vakuuttavasti kuvaamaan myös itselleen menneitten polvien menneisyyttä.
Katajan kootuista tarinoista valitsin pohdittavakseni Airiselän tukinajossa. Kopioin aluksi otteen, joka sisältää itselleni useamman valokuvan verran tietoa mutta myös elämyksen.
"Mutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vasta tulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, josta kylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnille ollut asukasta kuin penikulmain päässä. Siihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunulta asumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossa kyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillä vaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimä kiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisen lihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleet maankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut."
"Siellä oli Anttikin, siiihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika, kesäkalan pyynnissä kulkenut jo silloin ja ruvennut asiaa miettimään. Kun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Antti yksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnes järvi jäätyi. Kun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotia ajattelemaan."
"Hän vietti sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita ja talonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikin pohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettävää myötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoa viljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi, joka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi, jonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät."
"Siinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen, Meltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikään toivoi omaa kotia."
Päätöksensä tehtyään Antti "painui rantamaille", missä esitti tuumansa ja toiveensa metsäherralle. Ja metsäherra suostui ja lupasi avustaa. Samana talvena Antti jo ryhtyi tuvan tekoon, ja vihdoin kesällä aloitti Ahvenjärvellä yhteisen elämän Selma-vaimonsa kanssa. Pariskunta sai kahdessa kymmenessä vuodessa yksitoista lasta.
Kruununtorpparin elämä oli raakaa työntekoa. Syksyisin, kun maa ja jänkät olivat kylmettyneet, uskaltautuivat metsäherratkin tarkastusmatkoille. Joku heistä vaivautui vallesmannin kanssa "yksin matkoin" laitapitäjille "torppaa koskevat paperit taskussaan". Anttia tapaamaan tullut herra oli pysty kuin seiväs korkeine kauluksineen ja "tuoksui vahvasti hajuvedeltä".
"Mutta merkillisen vähän te olette saaneet valmista, sanoi hän Antille tyytymättömällä äänellä, kun oli tiedustellut torpan eduista, - ja nyt olette asunut jo kaksikymmentä vuotta kruunun maalla. Hän kaivoi sitten torppaa koskevat paperit taskustaan. - Laiskoja te olette... oikea mies olisi jo tehnyt suuren talon tästä... - Ei ole ollut varoja eikä aikaa, sanoi Antti. - Mutta onhan teillä aikaa olla puulaakin töissä kaiket talvet, vieläpä kesätkin! tikasi metsäherra. - Pakko on olla, ja hyvä on, että puulaakeilla on ollut työtä...hätä tässä muuten olisikin ollut...Nälkä se on semmoinen virsi, joka komentaa, vastasi Antti alakuloisesti. - Milläs elät, jollet muualta leipää ansaitse.
"Metsäherra näytti tyytymättömältä. - Kruunu häätää pois maaltaan sellaiset, jotka eivät tee maan päälle työtä, sanoi hän."
"Taidatte olla tukinajoon lähdössä nytkin, sanoi metsäherra hetken päästä. - Niin on aikomus. Millä minä muuten joukkoni jaksaisin elättää. Vähäiset ne ovat ne hyvät, mitä tämmöisestä torpasta syötäväksi saapi... Metsäherra silmäsi lapsilaumaa. - Herra Jumala...Näin paljonko teillä on lapsia... Sehän on sikamaista! - Niin monta niitä on, sanoi Antti, ja hänen äänensä vähän vapisi. -Kuinkahan monta niistä pitäisi olla poissa, että olisi kruunun ja teidän mielestänne parhaaksi? lisäsi hän sitten katkerasti."
Katajan kuvaus Antin lapsilaumasta kertoo kirjailijan lempeästä ja arvostavasta suhtautumisesta lapsiin, ja se tuntui lukiessa hyvältä, sillä edellä kuvattu kohtaus ei suinkaan päättynyt Antin häviöön. Vallesmanni tuli Antin avuksi ja niin saatiin selvitettyä myös se varsinainen asia, millä herra liikkuivat.
"Olisi ollut tarkoitus pitää lain määräämä katselmus nyt tässäkin Ahvenjärven kruununtorpassa."
"En ole kyllä rakennuksia kyennyt tekemään, mutta niittyä on raivattu tänäkin syksynä neljän häkin ala ja uutta peltoa olemme tehneet vankankin puolen tynnyrin alan...Ensi kesänä sekin jo auttaa... Ja jos nyt tänä talvena, niin kuin on toivoa, sattuu tukinajossa ansaitsemaan vähän enemmän, niin ensi kesänä saapi sitten rauhassa tehdä maatöitä..."
Kirjailija Väinö Kataja ei ole Aleksis Kivi eikä heitä tarvitsisi verrata. Aleksis Kiven kirjoitettu kieli on ylivoimaista, aivan omaa luokkaansa, ja Kiven ansiot ovat yleisesti tunnustettuja. Seitsemän Veljeksen kieli lienee myös peruste sille, miksi yhä edelleen halutaan, että opettajat houkuttelisivat oppilaitaan lukemaan koulussa Seitsemää Veljestä. Ehdottomasti minäkin nautin Kiven arvoteoksesta ja ihailen hänen kirjailijalahjojansa, kielellistä lahjakkuutta ja kovaa työtä.
Väinö Kataja käyttää omaa kieltänsä, jota en osaa moittia tai väheksyä. Hänellä on kirjoitettu sana hallussaan, ja hän on kirjoittanut tarinansa todella elävästi ja tavalla, jota lukija ymmärtää. Katajan Koskenlaskija on hyvä esimerkki elävästä kielenkäytöstä: varmaankin on jonkun lukijan oivallus ollut se, että Koskenlaskijasta saa hyvän elokuvan! Ja elokuva on tehty - enkä ennen Katajaan tutustumista tiennyt, että alkuperäinen tarina kiitoksineen (ja oikeuksineen) kuuluu Väinö Katajalle.
Antoisinta Katajan tarinoissa kuitenkin ovat hänen "aihelmansa". Minulle merkitsee erittäin paljon se, että hän on tullut kirjoittaneeksi "meän elämästä". Katajan tarinat ovat loistavia sekä tarinoina että tiedon lähteinä nykyajan ihmisille, meille. Voisin siis kuvitella lukevani Airiselän tukinajossa -tarinan koululaisille historian tunnin alussa - pätkä kerrallaan... Katajaa voisin lukea ainakin siihen asti, kunnes oppikirjojen tekijät selittäisivät, miksi historian kirjojen teksti on niin vaikeasti kirjoitettua ja vaikeasti ymmärrettävää.
Katajan Kootut teokset, Airiselän tukinajossa,
joitakin avainsanoja:
torppa / croft
kruununtorppari / tenant of a farm who paid his rent by working for the landlord
vallesmanni, nimismies / head of the constabulary
metsäherra / lord
puulaaki, metsäyhtiö / lumber company
puulaakin Vänttinen oli yhtiön "ylijohtaja" Airiselässä, puulaakin "kymppi" / foreman
30 heinäkuuta 2012
Tuska joka avasi lukon
Väinö Kataja.
Tuskaa.
Kuvaus raukoilta rajoilta. (Karisto 1912, Pilot-Kustannus 2008)
"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannatta elää... Eila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä saisivat lämpöistä hehkua ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan itkuun... -Tuskaa... tuskaa... oi, sitä tuskaa..." Tämä on se tarinan huipennus, joka sai ainakin minut uskomaan, että ilmeiseltä näyttävän vihan ja koston kierteen katkaisijaksi nousikin yllättäen tuska. Tarina ei suinkaan mässäile kostolla tai vihalla eikä se tuskantäytteinenkään ole, mutta kyllä tuska tässä tarinassa lopulta avasi lukon ja takasi rauhan.
Helsinkiläinen metsänhoitaja Waltteri ja "raukoilla rajoilla" elävä Eila tapasivat ensi kertaa Lassi Holsterin kodassa, sillä kota palveli kestikievarina seudulla kulkijoita. Holster oli rikas poroisäntä, joka järjesti ajoporon ja tarvittaessa oppaan matkalaisille, niin myös Waltteri-herralle, jolla omaa kulkuneuvoa ei ollut. Tapaaminen johti Eilan ja Waltterin hullaantumiseen ja molemmin puoliseen rakastumiseen.Tapaaminen kuitenkin johti vääjäämättä myös Waltterin ja Eilan isänä pidetyn vihamielisen Kiveliön Kävijän välisen suhteen selkiintymiseen.
Katajan Tuskaa-teos herättää minussa kunnioitusta, sillä hän todellakin on kirjoittanut niin hyvin, että hänen kirjansa elävät edelleen. Kunnioitan sitä, että tarinoissa elävät erityisesti Ylitornion seudun ihmiset, uskomukset, tavat ja perinne. On hienoa löytää tuttuja jalanjälkiä nimenomaan kaunokirjallisuudesta. Katajan on henkilökohtaisesti täytynyt tuntea ja tietää 1900-luvun alussa eläneitä Ylitornion poromiehiä ja muitakin, sillä hän puhuu esimerkiksi Säikkärän Mikosta ja Holsterin Lassista. Holstern suku oli jo silloin tunnettu Ylitornion poromiessuku ja Säikkärän tilan isäntä Pekka lienee lainannut kutsumanimensä Säikkärä Katajalle. Uskon, että myös metsänhoitaja Waltterilla on todellinen esikuvansa Länsikairassa.
Tuskaa on klassikko. Uskon kirjan puhuttelevan lukijaa, joka sietää ja haluaa kokea tulevaisuuskuvien sijasta menneen maailman menoa. Erityisesti uskon sen puhuttelevan lukijaa, jota kiinnostaa Tornionjokivarren menneisyys.
Keräsin kirjastoista kaikki Väinö Katajan saatavilla olevat teokset, jotka nyt luen tähän samaan syssyyn. Sysäyksen ylitorniolaiseen Katajaan sain Raanujärven FB-sivulta, jossa käytiin pieni keskustelu Airijärven kummituksesta. Eräs lukija tiesi, että nimenomaan Kataja on kirjoittanut Airijärven tapahtumista. Muuta ei tarvittu: olin myyty kirjailija Katajalle, sillä Airijärven seutu on alue, jossa käyn hillassa!
Väinö Kataja (1867-1914) oli syntynyt Hailuodossa mutta eli kirjailija - maanviljelijänä ja vaikutti vt. nimismiehenä Ylitorniolla vuosina 1891-1914. Hänen tiedetään olleen hyvin tunnettu ja luettu kirjailija, enkä yhtään epäile arviota, sillä pidin kovasti Katajan teksteistä. On ollut hieno elämys "löytää" hänen kirjansa ja tarinansa, joissa voi tavata tuttuja ylitorniolaisia nimiä mutta myös paikallishistoriaan liittyviä tarinoita, jotka yhä edelleen elävät - esimerkiksi tarinat Airijärven lappalaisesta lähellä Raanujärveä.
Tuskaa.
Kuvaus raukoilta rajoilta. (Karisto 1912, Pilot-Kustannus 2008)
"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannatta elää... Eila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä saisivat lämpöistä hehkua ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan itkuun... -Tuskaa... tuskaa... oi, sitä tuskaa..." Tämä on se tarinan huipennus, joka sai ainakin minut uskomaan, että ilmeiseltä näyttävän vihan ja koston kierteen katkaisijaksi nousikin yllättäen tuska. Tarina ei suinkaan mässäile kostolla tai vihalla eikä se tuskantäytteinenkään ole, mutta kyllä tuska tässä tarinassa lopulta avasi lukon ja takasi rauhan.
Helsinkiläinen metsänhoitaja Waltteri ja "raukoilla rajoilla" elävä Eila tapasivat ensi kertaa Lassi Holsterin kodassa, sillä kota palveli kestikievarina seudulla kulkijoita. Holster oli rikas poroisäntä, joka järjesti ajoporon ja tarvittaessa oppaan matkalaisille, niin myös Waltteri-herralle, jolla omaa kulkuneuvoa ei ollut. Tapaaminen johti Eilan ja Waltterin hullaantumiseen ja molemmin puoliseen rakastumiseen.Tapaaminen kuitenkin johti vääjäämättä myös Waltterin ja Eilan isänä pidetyn vihamielisen Kiveliön Kävijän välisen suhteen selkiintymiseen.
Katajan Tuskaa-teos herättää minussa kunnioitusta, sillä hän todellakin on kirjoittanut niin hyvin, että hänen kirjansa elävät edelleen. Kunnioitan sitä, että tarinoissa elävät erityisesti Ylitornion seudun ihmiset, uskomukset, tavat ja perinne. On hienoa löytää tuttuja jalanjälkiä nimenomaan kaunokirjallisuudesta. Katajan on henkilökohtaisesti täytynyt tuntea ja tietää 1900-luvun alussa eläneitä Ylitornion poromiehiä ja muitakin, sillä hän puhuu esimerkiksi Säikkärän Mikosta ja Holsterin Lassista. Holstern suku oli jo silloin tunnettu Ylitornion poromiessuku ja Säikkärän tilan isäntä Pekka lienee lainannut kutsumanimensä Säikkärä Katajalle. Uskon, että myös metsänhoitaja Waltterilla on todellinen esikuvansa Länsikairassa.
Tuskaa on klassikko. Uskon kirjan puhuttelevan lukijaa, joka sietää ja haluaa kokea tulevaisuuskuvien sijasta menneen maailman menoa. Erityisesti uskon sen puhuttelevan lukijaa, jota kiinnostaa Tornionjokivarren menneisyys.
Keräsin kirjastoista kaikki Väinö Katajan saatavilla olevat teokset, jotka nyt luen tähän samaan syssyyn. Sysäyksen ylitorniolaiseen Katajaan sain Raanujärven FB-sivulta, jossa käytiin pieni keskustelu Airijärven kummituksesta. Eräs lukija tiesi, että nimenomaan Kataja on kirjoittanut Airijärven tapahtumista. Muuta ei tarvittu: olin myyty kirjailija Katajalle, sillä Airijärven seutu on alue, jossa käyn hillassa!
Väinö Kataja (1867-1914) oli syntynyt Hailuodossa mutta eli kirjailija - maanviljelijänä ja vaikutti vt. nimismiehenä Ylitorniolla vuosina 1891-1914. Hänen tiedetään olleen hyvin tunnettu ja luettu kirjailija, enkä yhtään epäile arviota, sillä pidin kovasti Katajan teksteistä. On ollut hieno elämys "löytää" hänen kirjansa ja tarinansa, joissa voi tavata tuttuja ylitorniolaisia nimiä mutta myös paikallishistoriaan liittyviä tarinoita, jotka yhä edelleen elävät - esimerkiksi tarinat Airijärven lappalaisesta lähellä Raanujärveä.
23 heinäkuuta 2012
Norja siirtolaisten isänmaana, muita ymmärtäväisempi?
Veikko Haakana.
Meren soutajia.
Raportti Ruijasta. (Karisto, 1973)
Aloitan raporttini Haakanan kirjasta lainaamalla otteen tästä lukemastani kirjasta, Meren soutajia (sivu 19-20). Otteessa Haakana pohtii syitä "helposti todettavissa olevaan erilaiseen tunnelmaan" suomalais- ja norjalaiskylien välillä, siis Suomen ja Norjan välillä.
"Onko niin että tänne on aikoinaan lähtenyt se ihmisaines, jolla katseen avonaisuus ja mielen rohkeus on ollut synnyinlahjana, ja muuta evästä he eivät ole mukaansa ottaneetkaan vaikealle matkalleen tunturien yli toiselle puolen? Vai onko aava meri, jota he ovat katselleet ja jonka kanssa kamppailleet kolmen ja neljän sukupolven ajan, antanut heille tuon ryhdin, tuon välittömyyden, tuon yhteenkuuluvuuden, jota ei voi olla huomaamatta? Vai onko Suomi-äiti kohdellut lapsiaan kaltoin, niitä uskollisia, jotka ovat jääneet ja paikallaan pysyneet? Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?"
Veikko Haakana kirjoitti raporttinsa Ruijan suomalaissiirtolaisista 1970-luvun alussa. Hän kirjoitti niistä nykyisen Norjan norjansuomalaisista, kveeneistä, jotka muuttivat lähinnä pohjoisesta Suomesta Ruijaan vähintään kolme-neljä sukupolvea sitten. Kuinka ajankohtaisilta Haakanan mietteet tuntuvatkaan näinä päivinä, verisen Oslon ja Utöyan joukkomurhan muistopäivänä, 22. heinäkuuta 2012! "Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?", kysyy Haakana.
Norjasta siirtolaisten isänmaana on kysymys. Onko totta, että Norja on siirtolaisiaan kohtaan ymmärtäväisempi kuin Suomì? Onko totta, että Norjaa eivät siirtolaiset ole muuttaneet. Onko totta, että Norjaa ei onnistunut muuttamaan edes joukkosurmaaja Anders Behring Breivik? Breivikin epäonnistumisesta puhui maan pääministeri Jens Stoltenberg eilen muistopuheessaan Oslossa. "...norjalaiset vastasivat pitämällä kiinni arvoistaan, tappaja epäonnistui, ihmiset voittivat", pääministerin kirjoitetaan sanoneen.
Kävin tänä kesänä (2012) Ruijassa kveenien yhä edelleen asuttamilla alueilla, kuten Vesisaaren kaupungissa, Annijoen alueella, Pykeijassa ja Neidenissä eli Näätämössä. Vuokrasin Vesisaaresta huoneen, yläkerrassa asui Basma - suomalaisittain Pasma. Melkein jokaisen kuusia kasvavan omakotitalon pihatien reunassa oli postilaatikko, josta saattoi lukea suomalaislähtöisen sukunimen, kuten Mietinen, Garvo, Pietilä, Harila, Harju, Veikanmaa, Räsänen, Nikumaa, Kärnä, Vartiainen, Dikkanen, Maunu jne.
Sukunimet ovat säilyneet lähes tulkoon suomalaisina lähemmäksi kaksi sataa vuotta. Nimet, paikannimet ja jopa arkikielenä säilynyt suomen kieli kertovat paitsi siirtolaisista myös norjalaisesta yhteiskunnasta. Onko totta, että Norja on ymmärtäväisempi siirtolaisiaan kohtaan?
Haakanan kirja on täynnä loistavia tarinoita Ruijasta. Kirja on täynnä muistitietoa mutta myös kirjoitettua tietoa. Haakana esimerkiksi tapasi miehen, joka oli tavannut itse Paulaharjun. Veikko Haakana kuvailee Paulaharjun tavoin mielenkiintoisesti ja elävästi nitä Ruijan ihmisiä, joilla on kerrottavaa "Suomen miehelle".
Itseäni tässä kirjassa puhuttelivat erityisesti Haakanan kannanotot, selkeät mielipiteet ja näkemykset niistä asioista, joiden puolesta hän tiesi tekevänsä työtä. Näin Haakana kirjoittaa:
"Aihelmat joiden olemassaolosta ja jälestämisestä yritän tässä kirjassa kertoa, ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pitäisi olla aina ja mahdollisimman monen kiinnostuksen kohteena. Niiden pitäisi olla perusta ja lähtökohta kaikelle muulle ihmistä kiinnostavalle. Mutta missä on se suomalainen radio- ja televisiotoimittaja, sanomalehtireportterikaan, joka enemmän olisi kiinnostunut eilispäivän vankkailmeisestä todellisuudesta kuin monikasvoisesta tai kasvottomasta nykysuomalaisuudesta. Joka ei vanhasta mitään tiedä, se ei uuttakaan ymmärrä, on sanottu. Ja sen kyllä huomaa. Vanhaa ja tapahtunutta on esimerkiksi suomalaisten siirtolaisuus Ruijaan. Uutta ja nykyistä on muuttoliike Ruotsiin..."
Haakana kirjoitti siis kirjansa noin 40 vuotta sitten. Onneksi sitä vielä löytää kirjastoista. Tänään uutta ja nykyistä ei kuitenkaan enää ole muuttoliike Ruotsiin vaan muualta maailmalta tapahtuva maahanmuutto Suomeen. Kysymys on saman kolikon eri puolista. Haakanan näkemyksillä on painoarvoa tänäänkin.
Itselleni vanhaa ja tapahtunutta on isäni puoleisen perheen siirtolaisuus Amerikkaan ja Australiaan. Vanhaa ja tapahtunutta on myös muutaman "kaukaisen, äidinpuoleisen sukulaisen" siirtolaisuus Ruijaan. Olen näistä "aihelmistani" niin kiinnostunut kuin vain se ujoudeltani on mahdollista. Itselleni eilispäivä on Haakanan sanoin "vankkailmeistä todellisuutta", josta etsin tietoa, lisää tietoa, ymmärtääkseni uutta.
Nykysuomalaisuus on ehdottomasti sekä monikasvoista, -kulttuurista mutta myös kasvotonta. Uutta ja nykyistä itselleni on Amerikkaan vuosisadan alussa muuttaneen isoäitini perheenjäsenen paluumuutto Suomeen, oleskelulupa tänne, suomen kielen opetteleminen ja Suomeen tasavertaiseksi jäseneksi pääseminen. Mitä enemmän tiedän eilispäivästä (1900-luvun alun Suomesta ja siirtolaisten elämästä USA:ssa), sitä paremmin ymmärrän nykysuomalaisuutta - tähän uskon luettuani Veikko Haakanan mahtavan raportin Ruijasta.
Vesisaaren ulkomuseo esittelee Ruijan suomalaisten kartanon, sillä ulkomuseona toimii 1850-luvulta peräisin oleva aito Tuomaisen talon pihapiiri eli kartano; päärakennus ulkorakennuksineen.
ALLA OLEVAT KAKSI LINKKIÄ LIITTYVÄT VIDEOON, JOSSA KUULLAAN AMERIKANSUOMALAISIA MAAHANMUUTOSTA JA SIIRTOLAISUUDESTA.
http://youtu.be/qwjGaEihcts JA http://youtu.be/p2XtE77YFKc
Meren soutajia.
Raportti Ruijasta. (Karisto, 1973)
Kuva: Hiltusen leipomo-kahvila Vesisaaren kaupungissa. Vuosikymmenten kuluessa Hiltunen on saanut hieman norjalaisväriä, siitä on tullut Hildonen.
Aloitan raporttini Haakanan kirjasta lainaamalla otteen tästä lukemastani kirjasta, Meren soutajia (sivu 19-20). Otteessa Haakana pohtii syitä "helposti todettavissa olevaan erilaiseen tunnelmaan" suomalais- ja norjalaiskylien välillä, siis Suomen ja Norjan välillä.
"Onko niin että tänne on aikoinaan lähtenyt se ihmisaines, jolla katseen avonaisuus ja mielen rohkeus on ollut synnyinlahjana, ja muuta evästä he eivät ole mukaansa ottaneetkaan vaikealle matkalleen tunturien yli toiselle puolen? Vai onko aava meri, jota he ovat katselleet ja jonka kanssa kamppailleet kolmen ja neljän sukupolven ajan, antanut heille tuon ryhdin, tuon välittömyyden, tuon yhteenkuuluvuuden, jota ei voi olla huomaamatta? Vai onko Suomi-äiti kohdellut lapsiaan kaltoin, niitä uskollisia, jotka ovat jääneet ja paikallaan pysyneet? Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?"
Veikko Haakana kirjoitti raporttinsa Ruijan suomalaissiirtolaisista 1970-luvun alussa. Hän kirjoitti niistä nykyisen Norjan norjansuomalaisista, kveeneistä, jotka muuttivat lähinnä pohjoisesta Suomesta Ruijaan vähintään kolme-neljä sukupolvea sitten. Kuinka ajankohtaisilta Haakanan mietteet tuntuvatkaan näinä päivinä, verisen Oslon ja Utöyan joukkomurhan muistopäivänä, 22. heinäkuuta 2012! "Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?", kysyy Haakana.
Norjasta siirtolaisten isänmaana on kysymys. Onko totta, että Norja on siirtolaisiaan kohtaan ymmärtäväisempi kuin Suomì? Onko totta, että Norjaa eivät siirtolaiset ole muuttaneet. Onko totta, että Norjaa ei onnistunut muuttamaan edes joukkosurmaaja Anders Behring Breivik? Breivikin epäonnistumisesta puhui maan pääministeri Jens Stoltenberg eilen muistopuheessaan Oslossa. "...norjalaiset vastasivat pitämällä kiinni arvoistaan, tappaja epäonnistui, ihmiset voittivat", pääministerin kirjoitetaan sanoneen.
Kävin tänä kesänä (2012) Ruijassa kveenien yhä edelleen asuttamilla alueilla, kuten Vesisaaren kaupungissa, Annijoen alueella, Pykeijassa ja Neidenissä eli Näätämössä. Vuokrasin Vesisaaresta huoneen, yläkerrassa asui Basma - suomalaisittain Pasma. Melkein jokaisen kuusia kasvavan omakotitalon pihatien reunassa oli postilaatikko, josta saattoi lukea suomalaislähtöisen sukunimen, kuten Mietinen, Garvo, Pietilä, Harila, Harju, Veikanmaa, Räsänen, Nikumaa, Kärnä, Vartiainen, Dikkanen, Maunu jne.
Sukunimet ovat säilyneet lähes tulkoon suomalaisina lähemmäksi kaksi sataa vuotta. Nimet, paikannimet ja jopa arkikielenä säilynyt suomen kieli kertovat paitsi siirtolaisista myös norjalaisesta yhteiskunnasta. Onko totta, että Norja on ymmärtäväisempi siirtolaisiaan kohtaan?
Haakanan kirja on täynnä loistavia tarinoita Ruijasta. Kirja on täynnä muistitietoa mutta myös kirjoitettua tietoa. Haakana esimerkiksi tapasi miehen, joka oli tavannut itse Paulaharjun. Veikko Haakana kuvailee Paulaharjun tavoin mielenkiintoisesti ja elävästi nitä Ruijan ihmisiä, joilla on kerrottavaa "Suomen miehelle".
Itseäni tässä kirjassa puhuttelivat erityisesti Haakanan kannanotot, selkeät mielipiteet ja näkemykset niistä asioista, joiden puolesta hän tiesi tekevänsä työtä. Näin Haakana kirjoittaa:
"Aihelmat joiden olemassaolosta ja jälestämisestä yritän tässä kirjassa kertoa, ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pitäisi olla aina ja mahdollisimman monen kiinnostuksen kohteena. Niiden pitäisi olla perusta ja lähtökohta kaikelle muulle ihmistä kiinnostavalle. Mutta missä on se suomalainen radio- ja televisiotoimittaja, sanomalehtireportterikaan, joka enemmän olisi kiinnostunut eilispäivän vankkailmeisestä todellisuudesta kuin monikasvoisesta tai kasvottomasta nykysuomalaisuudesta. Joka ei vanhasta mitään tiedä, se ei uuttakaan ymmärrä, on sanottu. Ja sen kyllä huomaa. Vanhaa ja tapahtunutta on esimerkiksi suomalaisten siirtolaisuus Ruijaan. Uutta ja nykyistä on muuttoliike Ruotsiin..."
Haakana kirjoitti siis kirjansa noin 40 vuotta sitten. Onneksi sitä vielä löytää kirjastoista. Tänään uutta ja nykyistä ei kuitenkaan enää ole muuttoliike Ruotsiin vaan muualta maailmalta tapahtuva maahanmuutto Suomeen. Kysymys on saman kolikon eri puolista. Haakanan näkemyksillä on painoarvoa tänäänkin.
Itselleni vanhaa ja tapahtunutta on isäni puoleisen perheen siirtolaisuus Amerikkaan ja Australiaan. Vanhaa ja tapahtunutta on myös muutaman "kaukaisen, äidinpuoleisen sukulaisen" siirtolaisuus Ruijaan. Olen näistä "aihelmistani" niin kiinnostunut kuin vain se ujoudeltani on mahdollista. Itselleni eilispäivä on Haakanan sanoin "vankkailmeistä todellisuutta", josta etsin tietoa, lisää tietoa, ymmärtääkseni uutta.
Nykysuomalaisuus on ehdottomasti sekä monikasvoista, -kulttuurista mutta myös kasvotonta. Uutta ja nykyistä itselleni on Amerikkaan vuosisadan alussa muuttaneen isoäitini perheenjäsenen paluumuutto Suomeen, oleskelulupa tänne, suomen kielen opetteleminen ja Suomeen tasavertaiseksi jäseneksi pääseminen. Mitä enemmän tiedän eilispäivästä (1900-luvun alun Suomesta ja siirtolaisten elämästä USA:ssa), sitä paremmin ymmärrän nykysuomalaisuutta - tähän uskon luettuani Veikko Haakanan mahtavan raportin Ruijasta.
ALLA OLEVAT KAKSI LINKKIÄ LIITTYVÄT VIDEOON, JOSSA KUULLAAN AMERIKANSUOMALAISIA MAAHANMUUTOSTA JA SIIRTOLAISUUDESTA.
http://youtu.be/qwjGaEihcts JA http://youtu.be/p2XtE77YFKc
14 heinäkuuta 2012
Ne olivat topattuja lintuja
Marja-Liisa Vartio. Hänen olivat linnut.
Kansi: Seppo Polameri
Nyt olen tämän teoksen lukenut, eikä siinä "nokka kauan tuhissut". Kirja ei ollut osunut käteeni sattumalta.
Lukiessani mietin niitä näitä, myös sitä, miksi olin etsimällä etsinyt juuri tämän kirjan käsiini, vaikka en ennestään tuntenut sen kummemmin kirjailijan elämäntarinaa kuin hänen teostaankaan. Viimeistä edellistä kappaletta lukiessani muistin. Anna-mummoni ja hänen Eliina-siskonsa olivat 1900-luvun alun suomalaisia palvelijattaria eli piikoja ennen kuin avioituivat. Mielenkiinnosta sukuni naisia kohtaan olin halunnut löytää tarinoita, jotka kertovat mummoni kaltaisten piikojen elämästä. Ja olin löytänyt Vartion Hänen olivat linnut- romaanin.
Mikä löytö se olikaan! Klassikoksi lähteet kutsuvat. Kirjaa ilmeisesti vieläkin Kolarissa luetaan, sillä sen sijoituspaikka oli Kolarin kirjaston hylly. Alunperin kirja oli kuulunut leiman perusteella Vaattojärven kirjastolle, mutta lienee sivukirjaston lakkauttamisen yhteydessä siirretty pääkirjastoon. Sieltä sen siis netin avustuksella löysin.
Oliko tarina groteski, luonnottomasti liioiteltu, irvokas, eriskummallinen? Oli se minusta eriskummallinen, irvokaskin - mutta ei luonnottomasti liioiteltu, sillä elämä on groteskia...
Luin tarinan, ja nyt sitten tiedän syntyneeni palvelijattareksi, "topattujen lintujen tuulettajaksi". Niin kovasti haluaisin tietää, minkälaista perhettä Anna-mummoni palveli Helsingissä 1905-1911. Olisi niin hyvä sukutarinoitamme ajatellen tietää, keitä mummoni sisko Eliina palvelijattarena palveli, ja missä. Anna-mummoani en pysty kuvittelemaan maaseudun pappilaan. Koska "hänen olivat uniformut", luulen mummoni piikoneen kaupungin virkamiesperheissä, ehkä merikapteenin - kuka tietää.
Mutta Vartion tarinassa Alma-piika palveli ensin rovastia ja tämän ruustinnaa, sitten ruustinnaa ja lopulta saman perheen Antti-poikaa, opettajaa. Hänen olivat linnut on loistava, vuoropuheluun perustuva tarina Almasta ja naisista ja näiden suhteista miehiinkin.
Hänen olivat linnut on hurja tarina meistä naisista. Minäkin palvelin ensin lapsuuteni ajan vanhempiani ja veljiäni, sitten palvelin poikaystävääni ja nyt viimeiset 40 vuotta (no olkoot, vajaat 40 vuotta) olen palvellut miestäni ja perhettäni. Enkä varmasti ole ainoa Alman kanssa - ainoa piika.
Kirja tärppäsi kerralla. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan elämäni tästä kääntyy...kiitos Vartion teoksen!
Kirja ei ole vain tarina ja mielikuva tai lukukokemus siitä. Kirja on myös tarinan kirjoittaja, kirjailija. Liitin tähän alle sen tiedon, mikä minua Marja-Liisa Vartiossa kiinnosti, lähtien hänen alkuperäisestä suvustaan Sairanen.
Marja-Liisa Vartio, o.s. Sairanen
s. 11.9.1924 Sääminki
k. 17.6.1966 Savonlinna
Marja-Liisa Vartio -palkinto
Haavikko-Säätiö on vuodesta 1994 alkaen jakanut suunnilleen joka toinen vuosi Marja-Liisa Vartio -palkinnon. Se myönnetään tutkimuksen, luovan kirjoittamisen tai tiedottamisen alalla toimivalle naiselle. Palkinnon arvo on 5 000 euroa. Palkinnon ovat saaneet muun muassa seuraavat henkilöt:
Marja-Liisa Vartio – kuin linnun kirkaisu. Helsinki: WSOY, 2012.
Tästä syystä Helena Ruuskalle kuuluisi mielestäni seuraava Haavikko-Säätiön palkinto!
Avioliitto Paavo Haavikon kanssa
Marja-Liisa Vartion vanhemmat, sairaanhoitaja Aino Sairanen (o.s. Luukkonen) ja kansakoulunopettaja Valter Sairanen, olivat eronneet ennen hänen syntymäänsä. Marja-Liisan isoveljet Uuno ja Kauko asuivat isänsä luona toisella paikkakunnalla, eikä äiti ilmoittanut tyttären syntymästä entiselle miehelleen.
Tytön tultua kouluikään äiti lähetti hänet isän luokse Nurmijärvelle. Siellä Marja-Liisa kävi kansakoulun ja yhteiskoulun lukuun ottamatta vuosia 1939–1940, joiksi äiti sijoitti tyttärensä Pieksämäelle Mikkosen perheeseen asumaan.
Marja-Liisa pääsi ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta vuonna 1944. Loma-aikojaan hän vietti äitinsä luona Säämingissä.
Vartio opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja filosofiaa. Hän avioitui keväällä 1945 toimitusjohtaja Valter Vartion kanssa ja he adoptoivat Laritsa-nimisen tytön.
Avioliitto päättyi kuitenkin vuonna 1955 eroon, ja Laritsa jäi Valterille. Jo samana vuonna Vartio meni naimisiin kirjailija Paavo Haavikon kanssa. Tästä liitosta syntyi kaksi lasta, Johanna (1956) ja Heikki (1960).
Marja-Liisa Vartio kuoli 41-vuotiaana Savonlinnan keskussairaalassa kesällä 1966. Hän oli sairastellut jo aiemmin ja sai kesäkuussa korkean kuumeen, joka johti tajuttomuuteen ja aivokuolemaan. Vartio on haudattu Savonlinnaan Talvisalon hautausmaalle.
(Kopioin tiedot kirjailijapalkinnosta ja Vartion elämästä Wikipediasta.)
Hänen olivat linnut -romaani julkaistiin postuumina 1967, ja se jäi Vartion pääteokseksi mutta myös viimeiseksi, sillä kirjailijan ura ehti kestää vain 15 vuotta.
Kansi: Seppo Polameri
Nyt olen tämän teoksen lukenut, eikä siinä "nokka kauan tuhissut". Kirja ei ollut osunut käteeni sattumalta.
Lukiessani mietin niitä näitä, myös sitä, miksi olin etsimällä etsinyt juuri tämän kirjan käsiini, vaikka en ennestään tuntenut sen kummemmin kirjailijan elämäntarinaa kuin hänen teostaankaan. Viimeistä edellistä kappaletta lukiessani muistin. Anna-mummoni ja hänen Eliina-siskonsa olivat 1900-luvun alun suomalaisia palvelijattaria eli piikoja ennen kuin avioituivat. Mielenkiinnosta sukuni naisia kohtaan olin halunnut löytää tarinoita, jotka kertovat mummoni kaltaisten piikojen elämästä. Ja olin löytänyt Vartion Hänen olivat linnut- romaanin.
Mikä löytö se olikaan! Klassikoksi lähteet kutsuvat. Kirjaa ilmeisesti vieläkin Kolarissa luetaan, sillä sen sijoituspaikka oli Kolarin kirjaston hylly. Alunperin kirja oli kuulunut leiman perusteella Vaattojärven kirjastolle, mutta lienee sivukirjaston lakkauttamisen yhteydessä siirretty pääkirjastoon. Sieltä sen siis netin avustuksella löysin.
Oliko tarina groteski, luonnottomasti liioiteltu, irvokas, eriskummallinen? Oli se minusta eriskummallinen, irvokaskin - mutta ei luonnottomasti liioiteltu, sillä elämä on groteskia...
Luin tarinan, ja nyt sitten tiedän syntyneeni palvelijattareksi, "topattujen lintujen tuulettajaksi". Niin kovasti haluaisin tietää, minkälaista perhettä Anna-mummoni palveli Helsingissä 1905-1911. Olisi niin hyvä sukutarinoitamme ajatellen tietää, keitä mummoni sisko Eliina palvelijattarena palveli, ja missä. Anna-mummoani en pysty kuvittelemaan maaseudun pappilaan. Koska "hänen olivat uniformut", luulen mummoni piikoneen kaupungin virkamiesperheissä, ehkä merikapteenin - kuka tietää.
Mutta Vartion tarinassa Alma-piika palveli ensin rovastia ja tämän ruustinnaa, sitten ruustinnaa ja lopulta saman perheen Antti-poikaa, opettajaa. Hänen olivat linnut on loistava, vuoropuheluun perustuva tarina Almasta ja naisista ja näiden suhteista miehiinkin.
Hänen olivat linnut on hurja tarina meistä naisista. Minäkin palvelin ensin lapsuuteni ajan vanhempiani ja veljiäni, sitten palvelin poikaystävääni ja nyt viimeiset 40 vuotta (no olkoot, vajaat 40 vuotta) olen palvellut miestäni ja perhettäni. Enkä varmasti ole ainoa Alman kanssa - ainoa piika.
Kirja tärppäsi kerralla. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan elämäni tästä kääntyy...kiitos Vartion teoksen!
Kirja ei ole vain tarina ja mielikuva tai lukukokemus siitä. Kirja on myös tarinan kirjoittaja, kirjailija. Liitin tähän alle sen tiedon, mikä minua Marja-Liisa Vartiossa kiinnosti, lähtien hänen alkuperäisestä suvustaan Sairanen.
Marja-Liisa Vartio, o.s. Sairanen
s. 11.9.1924 Sääminki
k. 17.6.1966 Savonlinna
Marja-Liisa Vartio -palkinto
Haavikko-Säätiö on vuodesta 1994 alkaen jakanut suunnilleen joka toinen vuosi Marja-Liisa Vartio -palkinnon. Se myönnetään tutkimuksen, luovan kirjoittamisen tai tiedottamisen alalla toimivalle naiselle. Palkinnon arvo on 5 000 euroa. Palkinnon ovat saaneet muun muassa seuraavat henkilöt:
- 1994 – Auli Viikari
- 1996 – Tuula-Liina Varis
- 1998 – Kaari Utrio
- 2000 – Uma Aaltonen
- 2007 – Outi Nyytäjä
- 2008 – Mirja Bolgar ja Katriina Järvinen
Marja-Liisa Vartio – kuin linnun kirkaisu. Helsinki: WSOY, 2012.
Tästä syystä Helena Ruuskalle kuuluisi mielestäni seuraava Haavikko-Säätiön palkinto!
Avioliitto Paavo Haavikon kanssa
Marja-Liisa Vartion vanhemmat, sairaanhoitaja Aino Sairanen (o.s. Luukkonen) ja kansakoulunopettaja Valter Sairanen, olivat eronneet ennen hänen syntymäänsä. Marja-Liisan isoveljet Uuno ja Kauko asuivat isänsä luona toisella paikkakunnalla, eikä äiti ilmoittanut tyttären syntymästä entiselle miehelleen.
Tytön tultua kouluikään äiti lähetti hänet isän luokse Nurmijärvelle. Siellä Marja-Liisa kävi kansakoulun ja yhteiskoulun lukuun ottamatta vuosia 1939–1940, joiksi äiti sijoitti tyttärensä Pieksämäelle Mikkosen perheeseen asumaan.
Marja-Liisa pääsi ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta vuonna 1944. Loma-aikojaan hän vietti äitinsä luona Säämingissä.
Vartio opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja filosofiaa. Hän avioitui keväällä 1945 toimitusjohtaja Valter Vartion kanssa ja he adoptoivat Laritsa-nimisen tytön.
Avioliitto päättyi kuitenkin vuonna 1955 eroon, ja Laritsa jäi Valterille. Jo samana vuonna Vartio meni naimisiin kirjailija Paavo Haavikon kanssa. Tästä liitosta syntyi kaksi lasta, Johanna (1956) ja Heikki (1960).
Marja-Liisa Vartio kuoli 41-vuotiaana Savonlinnan keskussairaalassa kesällä 1966. Hän oli sairastellut jo aiemmin ja sai kesäkuussa korkean kuumeen, joka johti tajuttomuuteen ja aivokuolemaan. Vartio on haudattu Savonlinnaan Talvisalon hautausmaalle.
(Kopioin tiedot kirjailijapalkinnosta ja Vartion elämästä Wikipediasta.)
Hänen olivat linnut -romaani julkaistiin postuumina 1967, ja se jäi Vartion pääteokseksi mutta myös viimeiseksi, sillä kirjailijan ura ehti kestää vain 15 vuotta.
08 heinäkuuta 2012
Norsut eivät arvaile, ne muistavat
Agatha Christie. Norsun muisti.
Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1973. Englanninkielinen alkuteos Elephants can remember.
Olin ystäväni Virpin kanssa liftausretkellä Tromsössä, Pohjois-Norjassa, kesällä 1974. Valokuvat ovat tallella. Kansiossa on minun ottama kuva, jossa Virpi istuu vuokramökin "terassilla" viinipullo vieressä, syö sämpylää ja lukee Agatha Christien Ten little niggers -pokkaria. Kuvassa näkyy myös se dekkari, jota itse yritin lukea, nimittäin Elephants can remember.
Nyt on vuosi 2012, ja voin vihdoinkin sanoa lukeneeni Elephants can remember -pokkariversion - mutta suomenkielisenä! Vain englantia äidinkielenään puhuva serkkuni sen sijaan yrittää tosissaan kahlata läpi samaa tarinaa englanniksi. Kieli ei ole hänen ongelmansa, tarina kuulemma on. Hän vain ei pidä Agatha Christien tarinasta, ainakaan lukemisensa tässä vaiheessa. Minä sen sijaan nautin.
Agatha Christien kieli on sujuvaa. Hänen kielensä vei tarinaa, minun tarvitsi vain ahmia. Tämä kaikki on kirjassa kuin kirjassa minulle tärkeintä. Norsun muisti oli omaehtoisen vetävä tarina, juoni lienee luotu ensin mielessä ja sen jälkeen siirretty kirjalliseen muotoon - tai mistäs minä sen lukijana tietäisin, vain kirjailija tietää, jos tietää.
Norsun muistissa tietämisellä kaiken kaikkiaan on tärkeä rooli, sillä muistaminen ja tietäminen tarkoittanevat samaa tässä tarinassa, jossa rikosta selvittelevät ystävykset lupaavat selvittää vanhan salaisuuden. Sankaritar on dekkarikirjailija Ariadne Oliver, josta sanotaan: "Tiedän, että hän kirjoittaa rikoskertomuksia. En ole koskaan tiennyt, mistä hän saa ajatuksensa tai tietonsa."
Rouva Oliverin salainen ase ovat norsut. Norsuja hänelle ovat ihmiset, jotka muistavat kaiken olettamisen, jaarittelun tai arvailun sijasta. Ja näitä norsuja sekä löytyy että heidät saadaan puhumaan - ovathan asialla Hercule Poirot ja rouva Oliver.
Pidin Norsun muisti -tarinasta kovasti. Tapahtumat sinänsä eivät herättäneet suuria tunteita. Innostavia puolestaan olivat ne lukuhetket, jolloin sain seurata, kun rouva Oliver ja ystävänsä Hercule Poirot sanailivat keskenänsä. Norsun muisti on erinomainen kirja lukijalle, jota kiinnostaa rimanylitys vähän vielä korkeammalta...Itselleni suorin tie ratkaisuun ei ole koskaan tuottanut suurinta tyydytystä, tämä pätee myös lukemiseen. Oli siis vain mukava miettiä, mitä uteliaisuus itselle merkitsee samaan aikaan, kun sai lukea, miten ystävykset selittivät uteliaisuuden kreikkalaisten keksinnöllä, tietämisellä :)
Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1973. Englanninkielinen alkuteos Elephants can remember.
"Virpi, patonki, viini ja dekkarit kämpän portailla."
Olin ystäväni Virpin kanssa liftausretkellä Tromsössä, Pohjois-Norjassa, kesällä 1974. Valokuvat ovat tallella. Kansiossa on minun ottama kuva, jossa Virpi istuu vuokramökin "terassilla" viinipullo vieressä, syö sämpylää ja lukee Agatha Christien Ten little niggers -pokkaria. Kuvassa näkyy myös se dekkari, jota itse yritin lukea, nimittäin Elephants can remember.
Nyt on vuosi 2012, ja voin vihdoinkin sanoa lukeneeni Elephants can remember -pokkariversion - mutta suomenkielisenä! Vain englantia äidinkielenään puhuva serkkuni sen sijaan yrittää tosissaan kahlata läpi samaa tarinaa englanniksi. Kieli ei ole hänen ongelmansa, tarina kuulemma on. Hän vain ei pidä Agatha Christien tarinasta, ainakaan lukemisensa tässä vaiheessa. Minä sen sijaan nautin.
Agatha Christien kieli on sujuvaa. Hänen kielensä vei tarinaa, minun tarvitsi vain ahmia. Tämä kaikki on kirjassa kuin kirjassa minulle tärkeintä. Norsun muisti oli omaehtoisen vetävä tarina, juoni lienee luotu ensin mielessä ja sen jälkeen siirretty kirjalliseen muotoon - tai mistäs minä sen lukijana tietäisin, vain kirjailija tietää, jos tietää.
Norsun muistissa tietämisellä kaiken kaikkiaan on tärkeä rooli, sillä muistaminen ja tietäminen tarkoittanevat samaa tässä tarinassa, jossa rikosta selvittelevät ystävykset lupaavat selvittää vanhan salaisuuden. Sankaritar on dekkarikirjailija Ariadne Oliver, josta sanotaan: "Tiedän, että hän kirjoittaa rikoskertomuksia. En ole koskaan tiennyt, mistä hän saa ajatuksensa tai tietonsa."
Rouva Oliverin salainen ase ovat norsut. Norsuja hänelle ovat ihmiset, jotka muistavat kaiken olettamisen, jaarittelun tai arvailun sijasta. Ja näitä norsuja sekä löytyy että heidät saadaan puhumaan - ovathan asialla Hercule Poirot ja rouva Oliver.
Pidin Norsun muisti -tarinasta kovasti. Tapahtumat sinänsä eivät herättäneet suuria tunteita. Innostavia puolestaan olivat ne lukuhetket, jolloin sain seurata, kun rouva Oliver ja ystävänsä Hercule Poirot sanailivat keskenänsä. Norsun muisti on erinomainen kirja lukijalle, jota kiinnostaa rimanylitys vähän vielä korkeammalta...Itselleni suorin tie ratkaisuun ei ole koskaan tuottanut suurinta tyydytystä, tämä pätee myös lukemiseen. Oli siis vain mukava miettiä, mitä uteliaisuus itselle merkitsee samaan aikaan, kun sai lukea, miten ystävykset selittivät uteliaisuuden kreikkalaisten keksinnöllä, tietämisellä :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)