1860-luvun nälkävuosia, katovuosia. Suomenkielisiä kuvauksia ja tietokirjallisuutta.

39 teosta kirjoittaneen Tornionlaakson kirjailijan 119 vuotta kadoksissa ollut esikoisteos  NÄLKÄTALVENA julkaistiin uusintapainoksena 2014.
Se löytyi ylitorniolaisen yksityiskodin kirjastosta. Aikalaistensa Juhani Ahon ja Ilmari Kiannon arvostama Väinö Kataja oli 1900-luvun alun luetuimpia kansankirjailijoita.  

Agathon Meurman, (1826 - 1909) oli säätyläissukuinen suomalainen kunnallisneuvos, poliitikko, suomalaisuusmies, sanomalehti- ja tietokirjailija, myös aikansa huomatuimpia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Häntä pidetään myös suomalaisen tietosanakirjan isänä (Wikipedian mukaan).

Kirjoittajana Meurman oli monipuolinen. Hänen tuotantonsa käsittää tekstejä lehtiartikkeleista tietosanakirjaan. Aluksi Meurman kirjoitti lehtikirjoituksensa ruotsiksi, mutta Yrjö Koskisen vaikutuksesta hän vuonna 1863 vaihtoi kirjoituskielensä suomeksi. Artikkeleita ilmestyi lähes kaikissa tuona aikana ilmestyneessä ruotsin- ja suomenkielisissä lehdissä. (Wikipedian mukaan)

 Myöhäinen kevät (2024). Synnyinmaa-sarjan avausromaani Sarastus ilmestyi vuonna 2023,, ja osa 2 eli Myöhäinen kevät 2024. 

Virpi Hämeen-Anttila on tarinankertoja ja syvällisestä historiantuntemuksestaan kiitetty pitkän linjan kirjailija, tutkija ja filosofian tohtori. 
Hän on  julkaissut romaaneja, tietoteoksia, nuortenkirjallisuutta, useita tieteellisiä artikkeleita ja kirjallisuusesseitä. Esikoisromaaninsa Suden vuosi ilmestyi 2003.

• 
  
• 
  
• 
  
• 
  

Piiallakin oli ihmissuhteita - eli oma elämä elettävänä. Veijo Meri, Irralliset (2009)

Tämän kirjapostauksen julkaisin blogihistoriani alussa, eli 2012. 

 Nyt nostin sen tänne ylös tähän hetkeen 21.4.2026, koska Korhosen sukuun aikoinaan naitu isoäitini, Anna (Rossi)  Korhonen (s. 1890) on  vuosia kestäneen selvittelytyön tuloksena osoittautumassa todelliseksi sukumme avainhenkilöksi. 

Isäni äitilinjasta löytyvä Anna -Mummoni onkin se ihminen, jota tarvitsin eniten, kun selvitin, keitä me "Vaajasalmen Korhoset" olemme ja mistä tulemme. 

Veijo Meri. Irralliset. (Otava, 2009). Jälkisanat tähän painokseen on kirjoittanut Sirpa Kähkönen.Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1959.

Näin sen koin.

Veijo Meren Irrallisista tuli  loppujen lopuksi aika hämmentävä lukukokemus, sillä kirja ei vastannut ennakko-odotuksiini; olinhan piikojen asialla! Kirja nimittäin ei varsinaisesti kerro Anna-nimisen piian työstä, hänen työnkuvasta tai isäntäväestä. Sen sijaan Veijo Meri kertoo tarinan Anna-piian ja Vasili-nimisen sotilaspalvelijan suhteesta; ja tähän päätarinaan kietoutuu useampia pikkutarinoita irrallisten ihmisten ihmissuhteista.

Irralliset kuitenkin onnistui herättämään minussa jotakin. Tarina sai minut tajuamaan, että jopa sata vuotta sitten eläneillä piioilla ja palvelijoilla oli oma elämä elettävänään - eikä elämä ollut vain työelämää. Tarina vakuutti minut: voi piikojenkin elämästä kertoa ihmissuhteita "vatvomalla"...

Tarina ajoittuu Hämeenlinnan seudulle, Suomen itsenäistymistä edeltävään aikaan. Kirjan takakannen mukaan "eletään aikaa ennen 1914". Irralliset kertoo Anna-piiasta, Vasili-palvelijasta ja heidän isännistään. Anna piikoo lehtori Nuutisella. Vasili puolestaan palvelee venäläistä kapteeniaan, joka asuu Nuutisen alivuokralaisena. Kaikki neljä asuvat yhteisessä huoneistossa, mutta elävät omaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista.

Tarinan nuori Anna on kulkenut maalta kaupunkiin ja päässyt piiaksi. Vasili puolestaan lienee kulkeutunut armeijan mukana Suomeen ja päätynyt varuskunnan keittiön kautta henkilökohtaiseksi sotilaspalvelijaksi venäläiselle kapteenille. Tämän tarinan ihmiset lienevät hyviä ihmisiä - paitsi kapteeni, josta kerrotaan, kuinka hän ikään kuin vieraillensa malliksi kuritti palvelijaansa hakkaamalla häntä.

Annan tarina muistuttaa pääpiirteissään Anna-isoäitini tarinaa. Kumpikin eli yhden jakson elämästään piikana kaupungissa, kaukana kotoa. Isoäidilläni ei ollut maalaiskotia, minne palata; kotiseudulle hän kuitenkin palasi, vaimoksi ja tehdastyöläiseksi Iisveden rullatehtaalle. Irrallisten Anna niin ikään palasi, mutta hän palasi kotiin isänsä ja tätiensä luokse. Tarina ei kerro, kuinka Annan raskauden kävi - Vasili ja Anna tuskin jatkoivat elämäänsä yhteisessä taloudessa.

Mitäkö Irralliset näytti minulle piikomisesta ja nuoren naisen elämästä piikana? Työ oli vain työtä, ja piika oli se, joka teki piian työt. Piika lienee ollut välttämätön häntä tarvitseville; itse isäntä tai emäntä tuskin kokivat tarvitsevansa nuorta naista tai miestä, ihmispoloista, vaan työt ne olivat niitä, jotka tarvitsivat tekijäänsä -piikaa. Tässä selitys, miksi piikaa saatettiin kohdella kuin puista esinettä.

Ensimmäistä kertaa ja vasta tämän kirjan jälkeen olen jäänyt tarkemmin miettimään isoäitini elämää eri vaiheina. Isoäitini syntyi äitinsä ja isänsä tyttäreksi, tuskin piiaksi. Leikki-ikäisenä hän varmaankin leikki, jos tilaisuuden sai. Pian tämän jälkeen tuli ruveta töihin, muuten ei leipää saanut.

No, piikana olemista kesti aikansa, Anna-mummollani tähän kului 6 vuotta Helsingissä. Oleellisinta kuitenkin lienee, että hänellä oli siellä myös elämä elettävänä; ei vain työ tehtävänä. Ja tämä oivallus merkitsee minulle paljon, sillä haluan kertoa tarinoita mummostani. Aivan varmasti hänellä oli ihmisiä ympärillään, ihmissuhteita siis! Aivan varmasti hän teki muutakin kuin ruokaa...

Irrallisissa Anna pyysi iltaisin isännältään luvan lähteä käymään kävelyllä kaupungilla. Vaikea uskoa, etteikö oma mummoni olisi pystynyt tähän samaan! Mummoni piikomisvaihe, hänen koko elämäsä on nyt saanut hieman uutta väriä ja pintaa. Taidan sittenkin kiittää Veijo Meren Irrallisia...

Nyt on Peiliin katsomisen paikka, nyt on lukijapalautteen aika!

Tekijän yhteystiedot:

katakorhonen56@gmail.com

Pirjo Hokka Espoosta kirjoitti: Hei, annan luvan käyttää palautettani blogissasi. Toivon kirjallesi paljon uusia lukijoita. 2023. 

Pirjo Hokka Espoosta lähetti hienon lukijatarinan, tässä se:

  

Kiitos Sinulle hienosta kirjasta, jonka lukeminen oli suuri nautinto. Hurahdin sukututkimukseen vuosia sitten,  ja olen kiinnostunut itsekin juuri meistä naisista, jotka useasti jäävät pimentoon ja ovat heikompi lenkki, usein vailla sukunimeäkin. Suku tosiaankaan ei jatku ilman meitä naisia. 

Löysin kirjastasi isänäidinäidin isän suvun, joka on Pellosta Granatin ruotu n:o 17 verotalosta, Niemi eli Hannunjuntti. Isoäitini äidinäiti Eva Caisa on avioton lapsi Karungista; hän sai itsekin kolme oä (aviotonta) lasta. Vasta isoäitini äiti, Caisa Amanda (Wiuhkola), syntyi avioliitossa. 

Amandan tie kulki Kokemäeltä kotoisin olleen nahkurinkisällin kanssa Karjalaan (Käkisalmi), ja siellä hänen tyttärensä, minun isoäitini Fanny, kasvatti perheensä, kaksi poikaa ja neljä tyttöä. Evakkona he joutuivat jättämään kotinsa.

Muistan isoäitini iloisena ja meitä lapsenlapsia rakastavana mummona, joka kirjoitti meille lapsille runoja kaste- ja syntymäpäiviksi. Olen jatkanut perinnettä kasterunojen muodossa omille lapsenlapsilleni. Minulla on kolme poikaa, lapsenlapsia yksi tyttö ja kolme poikaa!

Kirjasi myötä tornionjokilaaksolaisuus elää myös minussa!  

Nimettömän lukijani palaute Peilistä, 2020.  

"Kirja on ensimmäinen puhtaasti sukututkimusta ja paikallishistoriaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut, ikinä. Aion suositella muillekin.

Peiliin katsomisen paikka on moderni kirja, jonka lukeminen laajensi ajatteluani jälleen. 

Sen tarinat ovat parasta. Sieppijärven pitkä historia, josta ei ollut mitään hajua, oli tärkeää asiaa, ja Ranta-Iivarin iso rooli kylällä...myös minulle uutta. 

Lisäksi omat juuret, eli ruotusotilaiden historia, alkoi kiinnostamaan entisestään, olivathan "ruotusotilaat aikansa maailmanmatkaajia"!

Tuli tunne, että olet tehnyt urakan erityisesti meille... vaikka et kirjan lukemista aktiivisesti tuputakaan - ehkä pitäisi..." 

Ilkka Vainio

KK on hienosti sivistynyt monen alan ammattilainen. Hänen Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret -kirja on verraton. Se kuvaa 365 sivulla mukaansa tempaavalla tavalla Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta.

Hannu Korhonen (Orimattilasta). Katan kirjasta lausuttua:

Peiliin katsomisen paikka on monitahoinen ja ‐tasoinen kirja.
Se on sukututkimus, pitäjänkirja,
kotiseutuhistoria ja henkilökohtainen tilitys.
Naiset ovat vahvasti esillä niin kuin nimen
jälkiosa antaa ymmärtääkin.

”Ursulan tyttäret” viittaa nimittäin dna‐sukututkimukseen, äitilinjan haploryhmään U. Se on  suomalaisten toiseksi yleisin ryhmä.
Kirjoittajan tarkempi ryhmä on U5b1b2, kun minun ryhmäni on  U5a1b1h.


Isänsä puolelta kirjoittaja on Rautalammin Korhosia, Vaajasalmen päähaaraa, Ruokoniemen
alahaaraa,
samaa kuin minä itsekin: viidennen serkkuni lapsi. Hänen isoisänsä isä August Korhonen (1859–1937) on mainittu sukulehtemme Wanhan Tuomaan jutussa Lisää sotasurmia (WT 2015 s. 39).

Rautalammin  Korhosista tässä kirjassa ei kerrota,
sillä pääosassa ovat Tornionjokilaakso ja kirjoittajan äidinpuolen suvut.

Naisiin keskittyminen selittää ehkä myös sen, että tekijä on kirjailijanimeltään äitinsä Vienon eikä
isänsä  Sulon tytär.

Kirja alkaa yli kahdellakymmenellä henkilökuvalla, kaikki naisia 1500‐luvulta 2000‐luvulle,
piikoja ja  emäntiä, Torniosta Pykeijaan ja Pajalasta Kolariin.

Kukin niistä on sukulaisuusverkostojen ilotulitus  esivanhemmat ja jälkeläiset selvittäen.

Pitkään joutuu ihmettelemään, mitä tästä oikein tulee, kunnes  viimeisenä henkilökuvana on itse kirjoittaja: Katariina Vienontytär Korhonen ja hänen aikaa
sitten kuolleelle  äidilleen kirjoittamansa kirje ikuisen rakkauden taivaaseen.   Vasta siis siinä, kun neljäsosa kirjaa on luettu, kirjoittaja selittää, mitä peiliin katsominen hänen  sielunelämässään tarkoittaa, ja näyttää, miten lähelle syvimpiä tuntojaan hän lukijansa päästää.

Peiliin  katsomiseen hän palaa kirjassa myöhemminkin siinä tavanomaisessa merkityksessä,
että oman elämän  tapahtumien syitä on usein hyvä etsiä itsestään eikä muista ihmisistä.
Ilmaisun käyttöön saattaa usein  liittyä vielä syyllistävä sivumerkitys.

Peili sopii Katan kirjan vertauskuvaksi toisessakin merkityksessä. Kirja on taikapeili, parempi kuin  satujen peilit, jotka kertovat tulevaisuuden. Tämä peili kertoo menneestä, todella tapahtuneesta.

Kun lukija  katsoo siihen, niin peili ei näytäkään hänen omaa kuvaansa, vaan väylänvarren vaimon, hänen  elämänvaiheensa, hänen sukujuurensa ja jälkeläisensä. Peilinä on kirjoittaja ja sen näyttämät  elämänmakuiset kuvat perustuvat hänen keräämiinsä laajoihin aineistoihin.
Juuri tämä tietojen kokoaminen  yhteen ja siten niiden säilyttäminen tuleville sukupolville on kirjan suurin ansio.

Keräämisessä on ollut valtava työ: tapaamisia, haastatteluja, sekä perinteistä että dna‐sukututkimusta,  aikaisemmin tehtyjä julkaisemattomia sukuselvityksiä,
muistelmia,
sukukirjoja, kyläkirjoja, pitäjänhistorioita  sekä historiaseminaareja Suomessa ja Ruotsissa.

Toinen luku kertoo Tornionlaakson asuttamisesta aina  800‐luvulta alkaen, ja kolmas luku sen ihmisistä osin nykyaikaan asti.

Näissä jaksoissa pääsee esiin joku  mieskin, esimerkiksi sata vuotta sitten elänyt
Tornionlaakson Äijä Isak Lompolo ja Wanhan Rautalammin  Särkisalosta jo 1500‐luvun lopulla tullut Pekka Kolari, jonka mukaan Kolarin kunta on saanut nimensä.

Muuten teksti etenee edelleen pääosin naisten henkilökuvien varassa niin kuin tekijä ilmoittaa jo
kirjan  kannessa: ”Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta”.

Kirjoittaja näkee Väylänvarren tornionjokilaaksolaisuuden omaleimaisena kulttuurina, jonka
perinnölle ei ole eduksi samaistaminen Lappiin ja sen nykyisten elinkeinojen matkailupainotteisuuteen.
Vanhastaan  yhteydet ovatkin suuntautuneet enemmän länteen nykyisin Ruotsiin kuuluvalle alueelle kuin Suomen Lappiin.

Jo keskiajalla alkaneiden vilkkaiden kauppayhteyksien perintönä väylänvarren suvuissa on  saamelaisten ja suomalaisten juurien lisäksi ruotsalaista, saksalaista ja jopa valloniverta.
Ja se mikä eniten  yhdisti ja yhdistää osin vielä edelleenkin on yhteinen kieli, suomi eli meänkieli muinaismuistona tornionjokivartisten suomalaisten muutoista länsilappiin eli nyky-Ruotsin seuduille. 

Vasta Haminan rauha (1809) jakoi alueen  kahtia.
Ruotsin puolella meänkieltä pyrittiin tukahduttamaan vielä edellisen vuosisadan puolenvälin  jälkeenkin. Suomessakin se alennettiin murteen asemaan itsenäisen kielen sijasta.

Neljäs ja viides luku käsittelevät Kolarin vanhoja taloja ja sukuja sekä Tornionlaakson historiaa:  Tornion kaupungin ja Kolarin kunnan perustamista, Länsipohjan rykmenttiä ja ruotusotilaita,  seurakuntaoloja sekä kulttuurihistoriaa, saamelaisten uskoa ja uskomuksia, ja 1900‐ ja 2000‐lukujen  kirjailijoita myöten.

Vasta seurakuntaolojen kirjavuus saa lukijan ymmärtämään, että Kolarin aluetta  koskeva perinteinen sukututkimus ei ole ollut yksinkertaista, vaan tietoja on pitänyt pyydellä monesta paikasta, vaikka samoista ihmisistä, taloista ja kylistä on kyse.

Katan kirja on perustavanlaatuinen tutkimus. Sen lukeminen on jännittävä kokemus, sillä  monografiamuodosta huolimatta monet tekstijaksot ovat itsenäisestikin luettavia esseitä.
Ei tarvitse omata  tornionjokilaaksolaisia juuria pystyäkseen nauttimaan
elämän rikkauden kuvauksista.

Kirjassa ei ole hakemistoja, mutta yksityiskohtainen sisällysluettelo
auttaa löytämään etsittävän henkilön, asian tai paikan  suhteellisen helposti.
Lähdeluettelo parine satoine nimikkeineen antaa hyvät viitteet jatkamiseen.
Tämä on  ollut tekijän tarkoituskin, sillä liitteen otsikkona on ”Lähteitä teille, jotka haluatte lukea enemmän.  Lukeminen kannattaa!”  

Kirja on mukava luettava myös siksi, että siinä on paljon kuvia, sekä valokuvia että karttoja ja  sukupuita. Kaavioiden tekstit, varsinkin vuosiluvut, ovat kyllä niin pieniä, että niitä vanhempi
ihminen  joutuu tiiraamaan suurennuslasin kanssa. 

Kirja sitä kyselevälle löytyy kirjastosta.

                                   

Hilkka ja Markku Mannerkosken kiitokset kirjastani. 2020.

 Sauli Niinistö ja Jenni Haukio kiittivät, 2022.