Aaro Tiilikainen on kirjoittanut Niilo Koskenniemestä sellaisen elämäkerran, joka harvinaisella tavalla (rehellisyys maan perii) tavoittaa lukijansa. Tiilikainen on kirjoittanut Niilo Koskenniemestä näköiskirjan. Kiitos hienosta työstä, Aaro! Ihmisläheisyydestä kertoo ratkaisu, jossa Koskenniemen aikalaiset ja perheenjäsenistä Ilkka-poika pääsivät omine teksteineen osaksi kirjaa. Erityisen paljon pidän Ilkan muisteluksesta.
Olin mukana Kolarin kirjaston järjestämässä kirjan julkistamisjuhlassa (täytekakkukahvit), jonka jälkeen otin Ilkkaan yhteyttä Facebookin kautta. - Sinun tornionlaaksolainen tapa kirjoittaa ja näin ilmaista itseäsi ja "teän kahen välistä yhteyttä" tekevät muisteluksestasi suorastaan terapeuttisen, joka puhuttelee kovin paljon myös minua. Elämä on elämää, ja ihmisen parasta aikaa.
...ja sen vielä mielihyvin kysäisen sulta näin julkisesti, saanko kirjojentuomaa-blogissani julkaista sinun muisteluksen, jonka luin aivan heti ensimmäiseksi Isästäsi? (Sain.)
 Kolarilainen kansanedustaja, juuria myöten Sieppijärven mies, NIILO TOPIAS KOSKENNIEMI (1926 - 1988) oli aikansa merkittävä politiikan vaikuttaja mutta ennen kaikkea Tornionjokilaakson vähäosaisten ihmisten puolesta puhuja ja asioiden hoitaja. Koskenniemen elämäkerran kirjoitti Aaro Tiilikainen ja kustansi Atrain & Nord Kustannusliike, Kemi.  |
Niilon pojista Ilkka Koskenniemi (s. 1958) kirjoitti muisteluksen isästään, elämäkerran sivut 198 -201. Monien kesien kalakaverina Ilkka oli tekemisissä isänsä kanssa paljon myös sen vuoksi, että hän asui Yrjön ohella aikuisena lähellä vanhempiaan toimiessaan Ruotsissa sosiaaliterapeuttina Sunderbyn sairaalassa asuen Sangiksessa. Ilkan puolisokin on syntyisin läheltä, Ruotsin Kolarista. Siksi tornionlaaksolainen mentaliteetti hänen perheessään on murteineen hyvin lähellä isänsä elämänpiiriä. Tästä kertoo Ilkan lämminhenkinen muistelus isästään:Kalastus on meillä aina ollut yhteinen harrastus. Monet ovat muistot ja paikat, missä olema kallaa pyytänheet. Kalastus alkoi minun kohalla jo hyvin pienenä. Ensimmäisiä yhteisiä muistoja on ahvenen onkiminen Hinttajärvessä, Ruokojärvellä. Useasti oli myös minun pappa, Martti Nirhola, näissä reissuissa mukana. Välhiin tuli paljonki ahvenia vaikkakin useasti pienenlaisia. Sieltä lähti minun innostus kalastukseen. Kotikylässä Sieppijärvellä pyysimä haukea ja muitakin kaloja verkola ja katiskoila. Isän opissa löysin tien näihin harrastuksiin. Paljon oli meillä hyviä yhteisiä hetkiä ja keskusteluja näillä reissuilla. Isä oli innokas harrin ja muittenki kalojen pyytäjä, jolta sain opin harrin pyyntiin kolutessamme jokia lähiympäristössä. Useasti illoilla, kun isä töiltä kerkisi, kävimä pikku mukan kotirannassa, Saarikoskela, ja saima muutaman harrin. Aluksi saaminen rajottu pääsääntösesti isän saaliiseen, mutta ajan kanssa opin mieki virtoja lukehmaan niin että onnistuin kalan saahmaan. Jaukankoski Naamijoessa oli paikka jossa käythiin pääsääntösesti lauantaina. Minun iän myötä meän yhteiset kalareissut pitenivät ja hyvässä opissa opin, miten harria pyyethään. Isä pruukasi sanoa, että yhessä kuopassa on vähinthäänki kaksi harria ja vuosien aikana olen nähnyt sen ittekki. 80-luvulla meän yhteiset kalareissut ylsivät aina Tenojoelle asti. Siellä käythiin pariki kertaa kesässä, isä useamminki ko töiltä kerkisi. Joka reissulta oli kotiin tuomista. Muistan kalareissun Tenojoelle yhtenä vuona, ko näytti että lohi jää saamatta, niin isä sano että emmä met kyllä lähe kotia ilman kallaa. Kävimä Norjan puolela ja ostima yhen lohen. Tämän jälkheen päätimä vielä käyä kokkeilemassa meän ommaa tuuria. Saaliina kaksi noin kymppikiloista lohta, joten meilä oli kotia vietäväksi yli 30 kiloa verestä lohta. Isän henkilökohtainen ennätys oli 19,8 kiloa painava lohi. Vähän minua harmitti ko en silloin saattanu lähteä matkhaan. Meän Tenojoen reissut olit ylheensä viikon mittasia ja väsyttäviä. Isä olis ollu joela yötäpäivää. Sano että ei net kalat tänne rantatörmäle tule. Pyysimä aina alkuyöhön asti ja aamula isä herätti minut valhmisseen ruokapöythään. Oli keittäny kahvit ja tehnyt voileivät ennenkö herätti minut ja sitten taas väyläle. Nämä yhteiset hetket oli hienoja vaikkaki välhiin minua väsyttiki. Venheessä istuessa oli hyvä jutella meän elämästä mailman menosta. Jouluna -87 hän meillä Sangiksessa käyessä sano että hän suunnittellee ensi kesäksi laittaa asuntoauton Tenolle kalastusta varten, mutta tämä hänen toive jäi vain unelmaksi, koska kuoli sitten alkukesällä -88. Isä tykkäsi paljon luonnossa olemisesta niinkö marjastelusta ja joskus jopa kävi minun kans mettälä. Isä oli nuorempana ollu myös innokas linnunpyyntimies. Mutta ko mie tulin siihen ikhään niin hänen into oli jo vähentyny (eikä ollu kaikesti aikaakhaan). Muistan yhen kerran ko mie kysyin isää matkhaan jotta hän näyttäis mulleki hänen hyviä lintumaita. Lähimä isän neuvosta Asumamaahan, ja perille tultaessa huomasimma että hänen vanhat pyyntimaat olit vain yhtä hakkuuaukeita. Ajat muuttuu! Hilloja isä poimi paljon kesällä ja yritti saaja minukki innostumhaan siittä mutta ei vain into tarttunu minhuun. Kyllä hän myös kokosi mustikoita ja puolukkaa mutta hilla oli kai hälle tärkeintä. Vapaa-aikana isä Helsingistä tultuaan vaihto puvun työvaatteisiin ja puuhasteli siellä kotona aina puunteosta, kartanon harkkailusta ympäristön korjaukseen asti. Näissä touhuissa sai myös minun vanhin poika Mikael olla useasti matkassa. Isä ahkeroi aina työn parissa, autto joko ihmisiä eri paperihommissa tai teki ruuhmillista työtä kotosalla. Kesän aikana oli myös muutaki ko kalastusta. Isän siskolle Helenalle olthiin kesäisin heinänteko talkoissa. Isä silloin ko muilta töiltä kerkisi mutta piti tärkeänä että ainaki mie meiltä autto yksinhuoltaja Helenaa. Jos minun suhe isään oli läheinen ja lämmin, niin aina ei ollu näin äitin kans. Monesti tuli isä pikkupuolele ensimmäiseksi Helsingistä tultua ja istu minun sängynlaiale puhuhmaan kuinka minun viikko on menny ja onko tullu riitaa äitin kans. Teini-iässä oltuani ko olin jo oppinu polttamhaan, isä toi mulle tupakkaa että "ei tarvitte ainakhaan varastaa". Äitile ei asiasta puhuttu mithään. Se oli meän yhteinen salasuus (hyvässä ja huonossa). Tähän minun häätyy sanoa myös että myöhemmässä iässä on parantunu myös minun ja äitin välit. Äitihän oli aina kotona meän kaas ja hääty ottaa vastuun arjen huolet. Mieki olin hyvä niitä huolia antamhaan. Luotettava, vastuullinen ja huolehtivainen Joulun -87 isä ja äiti vietit minun perheen luona. Isälle tuli tieto, että hänen vanhempi veli, Kauko, oli kuollut. Isä kertoi liikuttuneena heidän yhteisestä nuoruudesta. Mulle on erityisesti jääny miehleen ko hän kertoi, kuinka Kauko omisti traktorin, joka sitten oli talvella jäätyny eikä käynnistyny. Isä sanoi että hän nyt kertoo semmosta jota hän ei ole koskaan kelheen kertonu koska oli luvannut sen Kaukolle. Kovalla pakkasela ei traktori syttynyt ja Kauko päätti sulattaa tarktorin tekemällä tulen moottorin alle, mikä oli aika ylheinen tapa silloin. Isä sanoi että nyt sen kai saa kertoa ko Kauko on kuollut. Traktori syttyi palahmaan liian isojen tulien vuoksi. Tämä Kaukoa harmitti ja vähän häpesikin tekoa ja oli vannottanut issää ettei asiasta kerrota kelheen. Eikä isä ollu siittä aikasemmin puhunu kelheen mithään. Joulut meilä oli perinteiset monela laila. Äiti järjesti perheen joulun ja isä sytytti hautakynttilät eesmenheile läheisile. Äiti huolehti että perhe sai joululahjat ja muut asiaankuuluvat. Isä osti joka joulu omena- tai appelsiinilaatikon, jonka sitten mie ja isä kävimä jakamassa niile perheille kylälä (vähempiosasille) jokka isä ajatteli tarvittevan. Mulle on tämä jääny erityisesti miehleen, koska monessa talossa asui minun kavereita, ja se tuntu mulle jotenki hävettävältä, että jos vaikka kohtaa kaverit. Ja tapaan kuului myös että äitini kutomat villasukat annethiin joka joulu yhele kylälä asuvalle vähempiosaiselle vanhalepojale. Kun mie nuoruudessa tulin ensimmäistä kertaa kotia tansseista sillosen tyärkaverin ja nykysen vaimon kaas, oli äiti meitä vastassa ja oli hyvin vihainen siitä ko mie olin ottanu alkoholia. Äiti puhutteli minua ja nykystä vaimoani kovaäänisesti. Minua taas vähän hävetti ko äiti elämöitti. Puoli tuntia sen jälkheen ko asiat rauhottu tuli isä pikkupuolele (missä mie nukuin Annen kaas). Isä tuli lautasen kaas sisäle ja sanoi että tulkaa syöhmään, mie olen teile paistanu lättyjä. Isä istui tapansa mukhaan ja keskusteli hetken meän kanssa ilman että olis ollu vihassa. Asiat voi nähdä niin eri näkökulmista? Isä oli aina viimiseen asti huolissaan että miten äiti tullee pärjähmään hänen kuoleman jälkheen. Maatessaan Oulun sairaalassa hän soitti mulle ja halusi, että mie tulisin käyhmään. Isä kerto siellä, että hän on huolestunut siittä ko äiti ei halunu uskoa että isä on kuolemansairas. Isä halusi, että mie puhuttelisin hoitavaa lääkäriä isän saihrauen tilasta. Isän mukhaan äitilä oli kovat toihveet ja ootukset siittä että isä paranis. Hän halusi että mieki saisin kuulla prognoosin jotta voisin puhua siitä äitin kaas. "Puhuttele äitiä tästä niin että hän ei niin kovasti pettyis siitä että mie en tule näkehmään kessää". Asia ei ollu kaikista helpoin mullekhaan hyväksyä ja sulattaa. Lääkärin keskustelun jälkheen tulimma huoneesta ulos, nojasimma koronapeliä vasten ja puhuima syvällisemmin ko koskhaan ennen. Näin takkaapäin aatellen se oli hyvin hieno hetki. Isä sanoi, mitä hän ajatteli minusta ja halusi että mie ottaisin huolen äitistä ja heän talosta, mm että huopakatto lisärakennuksen pääle pitäs uusia. Ilonen yllätys mulle oli se, ko mie pyysin antheeksi niitä minun epäonnistumisia elämässä. Isä sanoi, että hän ei ole huolissa minusta. "Sie tulet pärjähmään elämässä".   |
