Kuvia Turun kansainvälisiltä kirjamessuilta 2013

Anja Snellman Kirjapuodin osastolla lauantaina 5. lokakuuta. Uusin kirja Pääoma kertoo kirjailijan siskosta.

Antti Tuuri Korhosen haastateltavana. Mielenkiintoisena aiheena oli Tuurin uusin historiallinen teos Alkemistit. Maallinen rakkaus. (Otava, 2013)

Tämän keskustelun teema oli "kirjoittamassa Amerikassa". Paljon käännetty Seita Parkkola ja USA:ssa palkittu Johanna Sinisalo käyvät Amerikassa kirjoittamassa. Keskustelun lopuksi Sinisalo lanseerasi  ilmauksen "Finnish weird" - tämä voisi myydä USA:ssa yhtä hyvin kuin myy tuotemerkki "Pohjoismainen dekkari". Kuvassa Parkkola oik. ja Sinisalo vasemmassa reunassa.

Ruotsinsuomalaisten osastolla yksi mielenkiintoisista kirjoista oli Asko Sahlbergin Herodes, WSOY 2013.
Sahlbergin kirja näkyy pöydällä, vasemmalla Paula Vartiainen, jonka teos Taftihame kertoo kirjailijan lapsuudesta Kolarissa.

Kokkolan Kolmas mies, ei paremmasta väliä!

Kokkola, Ritva. 
Kolmas mies. 
Myllylahti, 2013.

Rikosromaani.
"Hyvät ominaisuudet eivät tuhoa huonoja ominaisuuksia aivan kuten myrkkyyn sekoitettu sokerikaan ei estä myrkkyä olemasta kuolettava." (Arabialainen sananlasku)

Ei paremmasta väliä.

Sain kirjan syyskuisena tiistaina iltapäiväpostin mukana, kiitos kirjailijalle! Saman päivän iltakymmeneen mennessä olin sen lukenut, kiitos "omalle ajalle", jota minulla nykyisin on työajan rinnalla aika mukavasti. 

Olisin halunnut olla läsnä Kemin tilaisuudessa, jossa kirjailija Kokkola itse julkaisi oman kirjansa tiistaina 24. syyskuuta. Vielä enemmän olisin halunnut, että Myllylahti tai Kemin kaupunki tai kirjailijayhdistys tai… olisi järjestänyt kirjailijalleen tämän tilaisuuden. Silti tiedän, että itsekin olisin kirjailijana toiminut juuri Kokkolan tavoin.

En kuitenkaan päässyt tähän tilaisuuteen, vaikka olin saamani kirjan jo lukenut. En päässyt tilaisuuteen, koska en jaksanut väsymykseltäni edes istua "pelkääjän paikalla" edestakaista matkaa Sieppijärveltä Kemiin.

Kirjassa on ihan muutama huono lause, mutta loppu on silkkaa lukuiloa. Ritva Kokkola on kirjailijoiden kisällikoulun käynyt mestari, oman tyylilajinsa suvereeni taitaja, ja teos Kolmas mies pitää lukijansa otteessaan loppuun asti. Lukukokemuksena Kolmas mies tarjoaa samanlaisen tärkeän alustan tärkeille teemoille kuin tarjosi kirjailijan aiempi teos Murhattu mieli. Tämän teema oli nykyisin niin ajankohtainen kiusaaminen. Kolmas mies puolestaan ruotii avioliittoa niin järkyttävästä näkökulmasta, ettei paremmasta väliä!

Armin elämänkulun kohtalosta päätettiin lapsuuskodissa

Ritva Kokkolan Kolmas mies on rikosromaani. Hänen tarinassaan ei kuitenkaan ratkota rikosta, ei selvitellä tapahtunutta veritekoa tai tappoa perinteisin rikostutkijain ottein. Kirjassa Kolmas mies on Armi se päähenkilö, jonka kohtaloksi koituu kolmas mies. Rikostutkijoita tässä tarinassa ei tarvita.  

Kirja on aiheensa suhteen yksitasoinen, novellin keinoja käyttävä rikosromaani, jonka juoni suhteessa aikaan elää, sillä kolmen miehen ja Armin välisten suhteiden kuvailussa oleellista on se, että uusi suhde ei ala ennen kuin edellinen on elettyä elämää. Juonenkäänteet elävät samojen suhteiden tasolla yksi kerrallaan, eli tarinaan ei tuoda suhteista mahdollisesti syntyviä lapsia eikä Armille mahdollisesti syntyviä uusia sukulaisia.  Olemassa olevilla sivuhenkilöillä, kuten Armin työkaverilla ja siskolla sen sijaan on tärkeä roolinsa.

Ymmärtääkseen kirjan miehiä on hyvä ensin ”tuntea” Armi. Erittäin hyvin perusteltua onkin, että kirjailija Kokkola aloittaa tarinansa paljastamalla Armin kokonaan tämän rosoisista lähtökohdista käsin tyyliin ”elämänkulun juoni lyötiin lukkoon jo siinä vaiheessa, kun lapsille annettiin missien ja laulajien nimet”.

Kolmas mies on enemmän kuin kirjailijan uusi aluevaltaus

Lukijan ei  tarvitse tuntea Kokkolan aiempia kirjallisia henkilöhahmoja. Lukukokemukseni perusteella uskallan väittää, että Armin tarina ehdottomasti on enemmän kuin kemiläiskirjailijan (lue paikalliskirjailijan) uusi aluevaltaus tai muuta vähemmän mairittelevaa. Koska Kokkolan tarinasta puuttuvat poliittiset ristiriidat, seksistiset juonikuviot ja kaikki muu potentiaalinen lööppiaines, kirja valitettavasti ei saa laajempaa valtakunnallista näkyvyyttä tullakseen kirjallisuusarvioita tekevien, valtaa käyttävien tv- tai lehtitoimittajien käsiin.  Tämä kirja on liian hyvä eli asiallinen täyttääkseen julkisuuden käyttämät ehdot.

Mitä, jos Joku kääntäisi Kolmannen miehen?

Toivon, että Kokkolan kirja Kolmas mies (ja aikaisempi Murhattu mieli) löytäisi kääntäjänsä. Loistavaksi esimerkiksi on Arto Paasilinnan teosten suuri suosio Ranskassa. Englanninkielinen kielimaailma ei siis suosi pieniä painosmääriä tai romaaneja, joiden juonikuviot väistävät sen, mikä juuri nyt on muotia eli myy parhaiten. Englanniksi kääntämiselle on kuitenkin olemassa vaihtoehtoja.

Myyntiluvut kertovat kirjamarkkinoinnin tuloksesta, ne eivät kerro kirjasta mitään. Tästä syystä sanon kovalla äänellä: ”Kääntäkää Kokkolan teokset Kolmas mies ja Murhattu mieli!”

Koulumaailmassa ruotsin kieli on muuttunut ”pakkoruotsiksi”.  Kielen vastustajat huutavat, että suomalainen ei ruotsia tarvitse. Oppimistulokset kautta linjan ovat siis suhteellisen vaatimattomia. Kielen opiskelijoista ne, joita ruotsi kiinnostaa, lopulta häpeävät silmät päästään, sillä suomalaisessa koulussa ei opi sitä ruotsia, jolla pärjää ruotsinkieltä äidinkielenään puhuvan kanssa!

Ruotsin kielen opiskelu ei motivoi, koska suomalaisissa opetustavoissa on kautta aikojen ollut jotakin sellaista sanojen ja kieliopin pänttäämistä, joka ei anna toimivaa kielitaitoa. Niiden vuosien aikana, kun opiskelemme ruotsia, opimme asenteen – ja viimeistään päättövuonna sen, että ”jos heti pääsisin vuodeksi Ruotsiin, oppisin tämänkin kielen”!

Mitä, jos...

Mitä, jos suomalaisten kirjojen kääntäminen ruotsin kielelle kolminkertaistettaisiin? Mitä jos tästä valinnasta tehtäisiin näkyvä myös kouluille? Mitä jos ruotsin opiskelijoille annettaisiin lupa suuntautua ruotsin kielellä kirjoittamiseen jo aivan varhaisessa vaiheessa? Siitä tulisi hyvä, sanon minä. Kirjojen kääntäminen ruotsin kielelle taatusti motivoisi, jos siihen saisi ohjausta ensi askelista alkaen. 

Minkä tahansa puhekielen opettaminen koulussa on tuskastuttavan vaikeaa, koska perinteet ja kielen opettajat ovat opetussuunnitelmiensa ja menneen suomalaisen koulumaailmansa vankeja.

Eli sanomani on: - Mitä, jos Kokkolan kustantaja Myllylahti tekisi hyvän työn ja kääntäisi edellä mainitsemani Ritva Kokkolan teokset ruotsiksi. Mitä, jos…

Myrkkyä ja sokeria

Lukijana en onnistunut täysillä samastumaan kirjan päähenkilöön, Armiin. Silti hän antoi kasvot myös minulle, juuri pikkukuolemaa eli avioeroa kokevalle kanssamatkustajalle. Itselläni päättymässä oleva liitto kesti yli 30 vuotta, ihmissuhde toki kestää edelleen – onhan meillä lapsia ja lapsenlapsia.

Kestäneen liiton iällä ei voi mitenkään selittää sitä, miten hyvin tai huonosti minä ja mieheni elimme verrattuna tarinan Armiin ja hänen kolmeen mieheensä. Voin kuitenkin selittelyn sijasta aivan hyvin verrata yhtä pitkää liittoani Armin kolmeen liittoon, sillä pitkässä avioliitossa on omat syvät kuoppansa ja liukastumisensa. Tästä syystä tunsin tarinan omakseni.

Väitän, että juuri pitkä liitto saa minutkin selittämään osan itsestäni juuri miehellä. Tämä sama kirjailijan sanoilla näin: ”Yhtään kohtausta hän ei itse ohjannut. Ei etukäteen suunnitellut näyttämölle panoa tai kulisseja, tapahtumapaikkoja tai päähenkilöitä. Mutta ratkaisevimman käännekohdan hän oli itse määrännyt. Elämänsä loppuun hän muistaisi, että hän oli puuttunut tapahtumien kulkuun. Että kuitenkin kaikista henkilöistä vain hän määräsi ne, joilla ei ollut paluuta.”

Ritva Kokkolan romaani on jännittävä ja totta lukijalleen, kuten minulle.  Se on loistava romaani myrkystä ja sokerista ja niiden sekoituksesta. Arabialaisen sananlaskun sanoin kirjan voi omistaa tälle ajatukselle: ”Hyvät ominaisuudet eivät tuhoa huonoja ominaisuuksia aivan kuten myrkkyyn sekoitettu sokerikaan ei estä myrkkyä olemasta kuolettava.”

Kiitos kirjasta, Ritva Kokkola, kiitos!

Samankaltaiset ymmärtävät toisiaan, ja uskovat.

Alexander, Eben.

Totuus taivaasta. 

Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus. (WSOY, 2013)

Alkuteos: Proof of Heaven. A neurosurgeon´s Journey into the Afterlife (2012)


Voima piilee uskossa

Ensimmäisenä tästä kirjasta kertoi Australiassa asuva serkkuni. Kukaan ei ollut suositellut kirjaa hänelle, se vain oli "tarttunut" hänen mukaansa - ja puhutellut häntä. Itse löysin suomalaisesta nettikaupasta sekä kirjan suomenkielisen että englanninkielisen version. Luin suomennetun. Ja minun on hyvin helppo uskoa kirjassa kerrottuun kuolemanrajakokemukseen.

Lienen siis yhden sortin uskova. Uskon elämänvoimaan, ja siihen, että omin silmin voin nähdä vain jotakin ja vain vähän. Elämänvoiman ymmärrän Alexanderin kirjan ansiosta henkisenä maailmana.  

Kirja ehdottomasti sai minut ajattelemaan ihmisen tietoisuutta, aivoja, kehoa, mieltä ja sielua. Kirja antoi voimaa ja tukea omille arvoilleni. 

Eben Alexander kirjoittaa ihmisistä näin: "Kun puhutaan kuolemanrajakokemuksista, ihmiset jakautuvat kolmeen eri leiriin. Ensimmäiseen kuuluvat niihin uskovat. He ovat ihmisiä, jotka ovat itse käyneet kuoleman rajalla tai joiden on vain yksinkertaisesti helppo uskoa sellaisiin asioihin. 

Sitten ovat tietysti vankkumattomat epäilijät (sellaiset kuin minä ennen). Nämä ihmiset eivät kuitenkaan yleensä pidä itseään epäilijöinä. He vain "tietävät", että tietoisuus syntyy aivoissa eivätkä niele mitään sekavia puheita kehosta irtautuneena toimivasta mielestä.

Kolmannen leirin muodostavat epätietoiset. Siihen kuuluu kaikenlaisia ihmisiä, jotka ovat kuulleet kuolemanrajakokemuksista joko lukemalla niistä tai - koska ne ovat erittäin yleisiä - kuulemalla niistä joltakulta ystävältä tai sukulaiselta, jolla on itsellään ollut sellainen." (s. 143)

Koska kuulun ensimmäiseen leiriin, minulle teki hyvää lukea ihmisistä henkisinä olentoina, joiden sielu asuu henkisessä maailmassa. Tässä ei kuitenkaan ollut kirjan anti. Tärkeintä kirjassa on tieteen näkökulma yliaistillisuuteen (sieluun, henkeen).

Alexander kirjoittaa: "Jokaiselle meistä tietoisuus on kaikkea muuta tutumpi, mutta silti me tiedämme paljon enemmän muusta maailmankaikkeudesta kuin omasta tietoisuudestamme. Se on niin kovin lähellä meitä, että se tuntuu melkein aina olevan ulottumattomissamme. Itse asiassa merkityksellisin todiste henkisen maailman todellisuudesta piilee juuri tietoisuutemme ratkaisemattomassa arvoituksessa."

Rakkaus on kaiken kantava voima

Lähetin muutama päivä sitten surunvalittelukortin, jossa oli valmiiksi painettua tekstiä "muistoista, jotka jäävät elämään". Halusin kuitenkin lisätä korttiin henkilökohtaisen tervehdykseni . Se löytyi Alexanderin kirjasta.

"Rakkaus on kaiken perusta, siitä ei ole epäilystäkään. Pyyteetön rakkaus on perimmäinen todellisuus, se käsittämättömän ihana perimmäinen totuus, joka elää ja hengittää kaiken ytimessä, mikä on olemassa tai mikä tulee olemaan, eikä ole mahdollista saada ymmärryksen häivääkään siitä, keitä ja mitä me olemme, ellei ole tietoinen rakkaudesta ja aseta sitä kaiken perustaksi."

Tervehdykseni tarkoitus on osanotto suruun. Haluan sillä myös rohkaista perhettä yhä vain luottamaan ja uskomaan rakastamaansa poikaansa, joka lähti pois mutta jonka mieli (sielu tai henki) nyt elää ja hengittää osana kaiken ydintä, joka on rakkauden sanaton todellisuus.

Tervehdykseni on lainaus Eben Alexanderin kirjasta Totuus taivaasta. Tähän mennessä olen lukenut kirjan noin kahdesti. Lupasin kertoa lukukokemuksestani myös alakouluikäisille (3. -6. lk) oppilailleni, sillä opetan heille uskontoa, ja uskontotunnilla voimme luvan kanssa puhua hyvästä ja pahasta rakkaudesta, oikeasta ja väärästä rakkaudesta.

Lukemattomiin maailmankaikkeuksiin liittyvät kysymykset ovat varhaisteini-iässä oleville koululaisilleni arkipäivää. Heistä pelimaailmat "hyviksineen ja pahiksineen" ovat yhtä kiinnostavia kuin mustat aukot tai avaruus tai... muut meistä katsottuna ulkopuolella olevat vieraat maailmat.

Käsitykseni on, että modernin aikamme tietokonepelien sisällön kehittäjät ja suunnittelijat tuntevat kirjallisuuden, joka käsittelee kuolemanrajakokemuksia. Näyttää kuitenkin siltä, että pelinrakentajien haavoittumaton tietoisuus on jäänyt pahuuden manalaan rakkauden maailman sijasta. Tämän päivän lapset siis elävät interaktiivisissa rinnakkaisissa maailmoissa, joista vanhempi sukupolvi kenties luki vain kirjoista. Tämän päivän pelit eivät kirjojen tavoin jätä lapsille aikaa ja tilaa omien mielikuvien syntymiselle.

Pelaajat saattavat tietää jo varhain, että pahuus on läsnä kaikissa maailmankaikkeuksissa. Sitä he puolestaan eivät pelaamalla saa tietää, että pahuus on läsnä pieninä määrinä. Alexander muistuttaa, että "pahuus on tarpeellista, koska ilman sitä ei voi olla vapaata tahtoa, ja ilman vapaata tahtoa ei voi tapahtua kasvua. Niin kauhistuttavalta ja voimakkaalta kuin pahuus toisinaan vaikuttaakin meidän maailmassamme, on rakkaus monin verroin sitä voimakkaampi suuremmassa mittakaavassa ja tulee loppujen lopuksi viemään siitä voiton.

Tähän uskon. Ja siihen, että voima piilee elämänuskossa.

Turun kansainväliset kirjamessut 4.- 6.10.2013

Tänne menen:

AIHE: Lasten ja nuorten kirjallisuus (yksi monista aiheista)

Ohjelma pe-su:

Vinski - lasten ja nuorten lava perjantaina 4.10.2013:

10.30 Amerikkalaisia satuja – American story hour. Satuja pienille koululaisille suomeksi ja englanniksi. Lukijoina Heidi Day, Taina Iduozee ja Amy Hirsch. Yhdysvaltain suurlähetystö.

11.00 Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja (Avain) käsittelee rakastettuja suomalaisia tyttökirjoja aina Mary Marckista ja Rauha S. Virtasesta Anni Polvaan ja uusiin hevoskirjoihin. Haastattelijana Katja Jalkanen.

11.30 Ihmissuhteisiin sukeltavat tytöt, seikkailunnälkäiset pojat? Haluavatko tytöt ja pojat kirjallisuudelta eri asioita? Aiheesta keskustelemassa yleisurheiluaiheisen 4x100 -kirjan kirjoittanut Kirsti Kuronen ja vauhdikkaan Kivimutka –nuortendekkarisarjan aloittanut Kalle Veirto. Haastattelijana Päivi Haanpää. Karisto.

12.00 Suomen Nuorisokirjailijat ry:n Pääskynen -palkinnon voittajan julkistaminen. Edellisen kerran vuonna 2010 jaettu palkinto myönnetään lasten ja nuortenkirjallisuuden eteen tehdystä työstä yksityiselle henkilölle tai yhteisölle.

12.20 Young Adult -kirjallisuuskeskustelu! Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (WSOY); jatkoa Salaman kiitetylle esikoisteokselle Käärmeenlumooja, Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Tammi); koukuttavan fantasiasarjan odotettu toinen osa ja Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous (WSOY); tulevaisuuteen sijoittuva dystopia kahden kivisuvun verenperinnöstä ja kielletystä rakkaudesta. Haastattelijana Saara Tiuraniemi.

13.00 Apina-Papina kiipes puuhun, iloinen lastentuokio! Kirjailijat Hanna van der Steen ja Laila Kohonen runoilevat. Apina-Papina on Laila Kohosen käsinukke, joka hänen opettaja-aikoinaan tarkasti, että lasten pulpetit ovat siistissä kunnossa! Runoja. Nuorisokirjailijat.

13.30 UNICEFin hyvän tahdon lähettiläs ”Jyrki69” Linnankivi: ”Silmät auki ja sydän ruvella”. Nicaragualaisten lasten elämään kuuluu uhkia, jotka eivät onneksi ole arkea Suomessa. Jyrki tutustui UNICEFin lastensuojelutyöhön Nicaraguassa. Haastattelijana UNICEFin viestintäjohtaja Jussi Kivipuro.

14.00 Fantasiaa! Hanna van der Steen puolustaa mielikuvituksen keinoin erilaisuutta Tähtisilmät-trilogian päätösosassa Lumous. J.S. Meresmaa luo nuorille aikuisille Mifongin ajassa -sarjan ensimmäisestä osasta tutun fantasiamaailman, joka on täynnä myyttejä, seikkailuja ja rakkautta. Haastattelijana Päivi Haanpää. Karisto.

14.30 Siri Kolu: Me Rosvolat! Kolun lastenkirjasarjan uusin teos Me Rosvolat ja vaakunaväijy (Otava) jatkaa Rosvoloiden voittokulkua. Rosvoelämä ja Rosvolat ovat yhä tiiviimmin osa Viljan arkea. Me Rosvolat –sarjasta on tekeillä elokuvan lisäksi näytelmä ja radiokuunnelma. Haastattelijana Antti Korhonen.

14.50 Toisia todellisuuksia! Magdalena Hai: Kellopelikuningas – kiitetyn Gigi ja Henry -sarjan toinen osa. Gigi ja Henry -sarja on steampunkia ja fantasialla höystettyä 1800-luvun vaihtoehtohistoriaa. Juha-Pekka Koskinen: Haavekauppias… haaveilussa on vaaransa! Haavekauppias luo mielikuvitusta kutkuttavan toisen todellisuuden ja tempaa lukijan huimaan seikkailuun. Haastattelijana Päivi Haanpää. Karisto.

15.20 “Lohikäärmeen ruokavalio” eli mitä ovat lohikäärmeen lempiherkut? Runokuunnelman esitys ja lohikäärmeen kasvatusta Emilia Lehtisen vinkeillä.

15.40 Young Adult -kirjallisuuskeskustelu! Sari Peltoniemi: Haltijan poika (Tammi); maagisen kertojan uusi romaani ammentaa aineksia niin kauhutarinoista kuin pohjoisesta mytologiastakin ja Seita Vuorela: Karikko (WSOY); tarina nuoruudesta, elämän rajallisuudesta ja matkasta karikkoisen meren mystiselle rannalle. Haastattelijana Saara Tiuraniemi.

16.10 Palkittu sarjakuvataiteilija Heikki Paakkanen piirtää improvisoiden yleisön antamista aiheista, miljöistä, tapahtumista ja hahmoista. Sarjakuvapiirtäjän työstä Heikkiä haastattelee Tanja Alenius. Somero.

Vinski - lasten ja nuorten lava lauantaina 5.10.2013:

10.30 Anja Nystén: Kemikaalikimara lapsiperheille (Teos). Kemikaaleja on kaikkialla, mutta mitä me niistä lopulta tiedämme? Kemiantekniikan insinööri Nystén on kirjoittanut kattavan tietopaketin arjen kemikaaleista erityisesti lapsiperheiden näkökulmasta. Haastattelijana Tiina Torppa.

11.00 Marjo Ruola: Terveisin Neiti ja Clara (WSOY). Vilkasluonteinen Neiti asuu kaupungin laidalla idyllisessä talossa, ruotsinkielinen Clara on keskustan hienossa kerrostalossa. Vaikka Neiti vasta aloittelee koulussa ja Clara on jo kokenut tokaluokkalainen, hyvälle ystävälle on aina tilaa. Haastattelijana Saara Tiuraniemi.

11.30 Enna Airik on itse kuvittanut satukirjansa Korppipäinen mies (Karisto), joka käsittelee taidokkaan kuvituksen ja sadun avulla lapsen mieltä askarruttavia pelkoja. Haastattelijana Päivi Haanpää.

12.00 Kristiina Louhi – Tomppa 20 vuotta! Ensimmäinen Tomppa-kirja ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten! Juhlakirja sisältää neljä rakastettua Tomppa-tarinaa sekä yhden uuden, ennen julkaisemattoman tarinan: Tomppa ja tohtori Korva. Haastattelijana Saara Tiuraniemi.

12.30 Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen (Otava). Rakastettu Tatu ja Patu -sarja jatkuu. Nyt outolalaiset keksijäaivot ovat tehokäytössä: tarjolla on muun muassa muinaisille egyptiläisille meikkaava tai muumioiva aamutoimiautomaatti. Haastattelijana Roope Lipasti.

13.00 UNICEFin hyvän tahdon lähettiläs Iina Kuustonen: ”Malariaverkon alla Mosambikissa”. Turvallinen ja terveellinen lapsuus on tärkeää niin Suomessa kuin Mosambikissakin. Malariaverkko ja monet muut perusterveyden innovaatiot auttavat yhä useamman elämän lapsuudesta aikuisuuteen. UNICEF.

13.30 Salapoliisiooppera! Kuoro-osuuksia Atso Almilan ja Roope Lipastin uudesta oopperasta. Turun oopperakuoro ja TSMO:n lapsikuoro, johtajana Katriina Virta.

14.00 Tarinoiden taikaa sanoin ja sävelin. Kirjailija Netta Wallden ja kirjailija-muusikko Elena Mady tarinoiden ja laulun lumoissa. Nuorisokirjailijat.

14.30 Lasten yliopisto esittää: Angry Birdsien sukupuun arvoitus. Professori Jaakko Suominen. Turun yliopisto.

15.00 Kirjailija Hannu Mäkelän ensimmäisestä Herra Huusta tulee kuluneeksi 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaistava: Juhuu, Herra Huu -juhlapainos pitää sisällään Herra Huu, Herra Huu saa naapurin ja Herra Huu muuttaa. Haastattelijana Jan Erola. Paasilinna.

15.30 Entä jos kaikki dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon? Tänä vuonna Arvid Lydecken -palkinnon saanut kirjailija Kirsti Ellilä kertoo uudesta, lämminhenkisestä lastenromaanistaan Johannes ja Jura. Haastattelijana Päivi Haanpää. Karisto.

16.00 Ian Bowie, Suomessa asuva britti, on tehnyt yhteistyössä Suomessa asuvan hollantilaisen Keanne van de Kreeken kanssa kaksi upeaa lastenkirjaa, joissa lohikäärmeet ja lumiukot seikkailevat. Bowie kertoo, miten hänestä tuli suomalainen kirjailija.

16.20 A walk through time – childen’s musical! Kuinka lastenmusikaalin käsikirjoitus syntyy? Pulitzer-palkittu (v. 2009) näytelmäkirjailija Lynn Nottage (Yhdysvallat), haastattelijana Cody Douglas Oreck. Keskustelu tulkataan suomeksi.

Vinski - lasten ja nuorten lava sunnuntaina 6.10.2013:

10.30 Piritta Porthan: Varoitus postinkantajalle (olen matkoilla vähän aikaa). Kuvaus ’maitohampaiden ja pilvilampaiden’ täyttämästä lapsuudesta. Porthan laulaa ja lausuu runoja tyttäriensä Emman ja Ronjan kanssa kitaran säestyksellä. Basam Books.

11.00 Armasta arkea ja mielikuvituksen juhlaa tuoreissa lastenkirjoissa. Anneli Kannon Veera Virtanen aloittaa esikoulun, Tarja Makkosen Önnö etsii seikkailun mistä vaan ja Aura Sevónin Elsi sukeltaa Aika metkassa retkessä mummansa lapsuuteen 1930-luvulle. Haastattelijana Päivi Haanpää. Karisto.

11.30 UNICEFin hyvän tahdon lähettiläs Anna Hanski: ”Jokainen lapsi”. Anna kertoo työstään hyvän tahdon lähettiläänä sekä musiikista kansainvälisenä kielenä. Leikitään ja lauletaan yhdessä.

12.00 Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento ja Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen sekä Rauhallinen Erkki ja hiutalepoika (Tammi). Supersuosittuja Nopoloita haastattelee Esa Silander.

12.30 Tuula Kallioniemi: Reuhurinne (Otava). Huimat yli 90 lasten- ja nuortenkirjaa julkaisseen Kallioniemen luomassa ja Jii Roikosen kuvittamassa idyllisessä Reuhurinteen kyläyhteisössä lapsi saa opetella uusia asioita omaan tahtiinsa ja kokea onnistumisen iloa. Haastattelijana Esa Silander.

13.00 Reetta Niemelä: Tikkumäen koirat (Otava). Runoja ja lastenkirjoja julkaissut Niemelä on toteuttanut lukuisia sanataidepajoja ja esiintynyt päiväkodeissa ja kouluissa ympäri Suomen. Yhdessä kuvittaja Salla Savolaisen kanssa ovat syntyneet kuvakirjat Tikkumäen talli ja Tikkumäen koirat. Haastattelijana Esa Silander.

13.30 Tuula Korolainen ja Virpi Talvitie: Kissa kissa kissa. Runollinen kurkistus kissan salaiseen elämään (Lasten Keskus). Kissalla on yhdeksän elämää ja yhdeksän luonnetta. Hellyttävissä ja humoristisissa runoissa kissat esiintyvät mm. lemmikkeinä, näyttelytähtinä, lasten kavereina ja vanhusterapeutteina. Haastattelijana Siskotuulikki Toijonen.

14.00 Hei laukkaan ratsu runojen! Kirjailija Kirsti Kuronen runoilee yhdessä lasten kanssa. Nuorisokirjailijat.

14.30 Heli Laaksonen: Aapine (Otava)! Riemukas lounaismurteen loruaapinen valloittaa kaikki. Lystikästä ääneen luettavaa, ihastuttavaa katseltavaa! Kirjailijan omin sanoin: – Tämä Aapine on niil, ko ymmärtävä jo pualest sanast! Haastattelijana Kaisu-Maria Toiskallio.

15.00 Aloittelevien lukijoiden asialla! Päivi Lukkarilan hevosaiheinen Venla-sarja on edennyt jo viidenteen osaansa ja Johanna Hulkon hauskasta Geoetsivät-sarjasta on ilmestynyt tänä vuonna kaksi osaa. Pienten lukijoiden koukuttamisesta kirjailijoita jututtaa Päivi Haanpää. Karisto.

15.30 Ville Hytönen: Hipinäaasi apinahiisi (Tammi). Pieni keuhkorikkoinen aasi sanoo hiih, hiih, ja suuresta kömpelöstä apinasta kuuluu kävellessä hsshh, hsshh. Lämmin satu ystävyydestä sekä siitä, kuinka olemme kaikki erilaisia – ja juuri siksi niin samanlaisia. Haastattelijana Roope Lipasti.

Löytyihän se! Kuvaus nälkäpakolaisajan Ruijasta ja Kolarista.

Idar Kristiansen.
POLUT JOHTAVAT MERELLE. WSOY, 1984. Suomennos Juhani Koskinen ja kansi Hannu Taina.
Norjaksi romaanisarja Kornet og fiskene I - IV (1978 - 1981).
Suomalaisessa käännöksessä Kristiansenin romaanisarjan osat on siis koottu yhteen mutta nimetty erikseen.
1. Siipien havinaa,
2. Suolainen pelto,
3. Mierontie merelle ja
4.Jumalan armo pohjanperille.
Romaanisarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat pohjana elokuvalle Havlandet / Merenmaa, jonka Lasse Glomm teki 1985.

                                 Vesisaari Finnmarkussa oli nälkäpakolaisten yksi päämääristä.

Löytyihän se! Polku.

Vihdoinkin löysin kirjan, jonka avulla pystyn selittämään, miltä Kolarissa näytti suurten nälkävuosien (1856 - 1867) aikana, uudisraivaajien aikana, Laestadiuksen aikana. Löysin kirjan, jonka avulla saatan kuvailla, minkälaista täällä oli aikana, jolloin "väkeä lappoi ylös" Jyykeään ja Ruijaan paremman elämän perässä.

Väki oli sekalaista. Se pyrki hevoskyydillä tai jalkaisin Tornionjokivartta pitkin ylöspäin. Väki vaelsi Lappean kylän ja Kolarin kautta, ja moninaisista syistä johtuen se joskus pysähtyi tänne viikkokausiksi. Kulkijoita pysähtyi näille seuduin lepäämään ja lepuuttamaan hevosta, heitä pysähtyi odottamaan lumimyrskyn laantumista tai lapsen syntymistä. Kristiansen kertoo isäparasta, joka pysähtyi ensin Lappeaan mutta, joka muutaman päivän kuluttua jo kantoi Väylään hukkuneen poikansa kirkkomaahan Kolarin Saaren hautausmaalle.

Vihdoinkin löysin Paulaharjun teosten rinnalle toisen romaanin, joka kuvailee 1860-luvun Kolaria. Kristiansen on laittanut tarinoittensa henkilöt kertomaan meille Kolarin joulumarkkinoista, Laestadiusseurojen "liikutuksista" Lappeassa, kirotuista jänkkäniittyjen vitsauksista, lapsen hätäkasteesta, vieraanvaraisuudesta tai toistensa auttamisesta. Ennen kuin kirjailija saa päähenkilönsä liikkeelle jatkamaan nälkämatkaansa, tapaamme Köngäsen ruukin tuonaikaisen patruuna-Sohlbergin, kuulemme kiusanhenki-Vittikko-Äijästä ja jopa vaimoista, jotka joutuivat kirkon katon tervaajiksi.

Tämä kirja on Idar Kristiansenin Polut johtavat merelle.

Kirja puhutteli, koska kirjailija oli niin kirkkaasti selvillä niin monista ammattitaitoa vaativista asioista; hän oli siis tehnyt kotiläksynsä perinpohjaisesti eli valtavasti tutkimustyötä ennen kuin oli asettunut kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan. Kirjaa lukiessa tuli tunne, kuinka lukemisen ohella kuuntelisin ääneen kerrottavaa hyvää juttua piisitulen ääressä tai ammattimiehen puhetta kalastamisesta pilkkireiän reunalla. Kirja puhutteli erityisesti juuri siksi, että siitä välittyivät niin elävinä ja tosina ne vanhat kveenitarinat, joita kirjailijan isovanhemmat ja muu kveeniyhteisö olivat hänelle aikoinaan välittäneet.

Olihan tämä teos palkitseva lukukokemus! Kirjoitan harrastuksekseni suku- ja paikallishistoriasta. Lappean sukuja ja uudistaloja olin juuri selvitellyt. Ja nyt... Nyt tätä tarinaa lukiessani en ajoittain oikein tiennyt, miten päin istuisin tai kuinka lähelle likinäköisiä silmiäni työntäisin kirjan, jotta malttaisin pysyä nahoissani; pitäisihän minun malttaa mieleni, jos aikoisin kirjoittaa jotakin. Malttamattomuuteni oli kokemattomuuttani. Se oli sitä, että tajusin löytäneeni ensimmäistä kertaa tarinan, jolla on ilmiselviä yhteyksiä siihen elämänaikaan, jota kolarilaiset esivanhempani olivat eläneet.

Kävi siis niin, että tarina vain vei (se vei) minua juuri niihin Lappean kylän uudistaloihin ja niiden ihmisten luo, joihin olin ehtinyt tutustua. Kristiansen puhuu Lappean matalasta hirsimajasta sen oikealla nimellä Lappea, ja ihmisillekin hän on antanut etunimet, kuten Lappean Hannu ja vaimonsa Kustaava sekä saarnaaja Mikko. Lukiessa oli siis kiehtovaa miettiä, kuka Lappean silloisista isännistä todellisuudessa oli se, joka antoi kamarinsa nälkäpakolaisen käyttöön.

Näin Kristiansen esittelee Lappean Hannun.
"Oulun jumala ilmoitti, että oli tiistai 15. lokakuuta vuonna 1867, kun Ollikankaan koni ja Salkon ruuna olivat saaneet loppuunmitatuksi matkan pohjoiseen Lappeaan, ja hämärä kertoi, että oli iltapäivä. Salkko vei heidät Lappean Hannun matalaan hirsimajaan, missä vieraanvaraisuudella ei ollut rajaa eikä määrää." (s. 302)

Idar Kristiansen oli syntynyt 1932, ja hän kirjoitti historiallisen romaanin. On uskomatonta, kuinka taitavasti hän onkaan saanut sanoilla kudottua "historian kutomaan gobeliiniin omat kuvionsa, joissa kangas ja väri ovat yhtenäiset". Kaikkien kirjan tapahtumien taustalla on siis dokumentoitu historia, Suomen nälkävuodet ja maahanmuutto Norjaan. En välitä edes tietää, mikä yksityiskohta kirjailijan luomassa tarinassa on hänen itsensä tuulesta tempaama. Kovin montaa tällaista yksityiskohtaa ei voi olla, niin uskottavasti tämä tarina polkuineen minua vei.

Kuka oli Idar Kristiansen?

Kemiläissyntyinen kirjailija Essi Kummu on yksi nykypolven suosikkikirjoittajistani, sillä hän kirjoittaa monesti asioista, joista vain harva nuori haluaa sanoa mitään. Essi Kummu kirjoitti Lapin Kansan kolumnissaan Juuret (24.8.2013) näin: "Ihminen joka ei muista omia juuriaan, ei muista omaa nimeään." Totta, niin totta!

Idar Kristiansen kirjoitti kirjansa Polut johtavat merelle, koska hän muisti niin paljon ja hänellä oli paljon muisteltavaa, kiitos vanhempiensa ja isovanhempiensa. Hän oli saanut kasvaa yhteisössä, jossa muisteltiin ja välitettiin puhumalla sukutarinoita eteenpäin.

Olen käynyt Norjan Nordkappissa, kuten niin moni muukin, onhan se edelleen yksi suosituimmista turistirysistä siellä. Nordkapp on siis Ruijaa eli Finnmarkkua, ja Nordkappin keskustaajama puolestaan on Honningsvåk eli kveeniksi Vooki. Täällä Vookissa syntyi Idar Kristiansen vuonna 1932.

Hän siis syntyi hyvin pohjoisessa. Perhe muutti  Idarin syntymän jälkeen, ei etelään, vaan Tromssön Kåfjordiin eli kveeniksi Kaivuonoon, ja tästä kylästä tuli Idarin kotikylä, jota hän ei koskaan unohtanut. Essi Kummun sanoja lainaten, Kristiansen "halusi sijaita siellä" - Kaivuonon kylässä. Tämä tahto näkyy kaikessa hänen kirjallisessa tuotannossaan. Idarin isä oli syntynyt Kaivuonossa niin ikään, äiti tuli Yykeasta (Skibotn) ja äidinisä Suomesta, luultavasti Pudasjärven seudulta. Kirjailija Idar Kristiansenilla oli sekä kveeni- että saamelaistausta.

Tutkija Kaisa Maliniemi on kirjoittanut hyvin osuvasti verratessaan Kristiansenin tätä romaania suullisiin muisteluksiin. Hän sanoo, että Kristiansenin kirja on "suulisten muisteluksiin näköset". Lukukokemukseni vahvistaa tutkijan sanat. Polut johtavat merelle -teos näyttää näkyväksi tarinaksi kirjoitetulta muistelukselta. Ja tämä teos tehoaa lukijaan yhtä voimakkaasti kuin paras, hyvässä seurassa ja harkitussa paikassa muisteltu tarina tai juttu.

1980-luvun norjalainen kirjallisuusilmapiiri oli kovin kriittinen Kristiansenin juuri julkaistulle kirjalle Polut johtavat merelle. Kaikki kriitikot eivät arvostaneet Kristiansenin teoksia, koska kirjailija "kuvasi kveenit epärealistisella ja mystisella tavalla". Tässä yhteydessä Maliniemi käyttää käsitettä "kainulaisheroismi", jolla hän tarkoittaa sitä, että Kristiansen olisi kirjoittanut kveeneistä vain epärealistisia sankaritaruja.

Itselleni Kristiansenin teos Polut johtavat merelle on aivan muuta kuin sepitetty seikkailu- tai sankaritaru. Minulle teos on tähän mennessä hienoin meän perän menneisyyteen kiinnittyvistä historiallisista romaaneista. Tämä kirja ei muuttane maailmaani, mutta tämä kirja ratkaisi puolestani yhden ison kysymyksen, nimittäin: "Mitä teen, kun pääsen eläkkeelle syksyllä 2016?"  - Aivan totta. Jos elän, haluan viettää ensimmäisen eläkeläistalveni Ruijassa, ja kirjoittaa siellä. Wau ja Amen!

                           
                                 Kuvakollaasi Vesisaaren ulkomuseosta, Tuomaisen pihapiiristä.

                       "Teoksen tapahtumien tausta on tummanpuhuva gobeliini, jonka itse historia on kutonut. Jokunen yksityiskohta gobeliinin kuvioinnissa on tuulesta temmattu. Mutta kangas ja väri ovat yhtenäiset."

Alla on linkki, josta löytyy enemmän tietoa kirjailija Idar Kristiansenista.

http://www.kvenskinstitutt.no/kultur/kvensk-litteratur/idar-kristiansen/

Kaisa Maliniemi Lindbach on tehnyt vuonna 2001 väitöskirjan Tromssön Yliopistossa. Kirjan nimi on Kvenlitteratur i nord: med spesielt blikk på Idar Kristiansens romaner.

Koska Maliniemi ehdottomasti on se, joka tuntee Kristiansenin tuotannon parhaiten, lainaan lopuksi häntä ja Kainu Isntituutin sivustoa (www.kvenskinstitutt.no) lisäämällä otteen kveeninkielisestä artikkelista, jonka Maliniemi on kirjoittanut neliosaisesta Polut johtavat merelle -teoksesta. Artikkeli löytyy em. instituutin osoitteesta.

Näin Maliniemi kvääniksi:

"1978 tuli ulos Svanevinger i Nord / Joukhaisen siivet Pohjasessa, ensiosa romaanisarjasta Kornet og Fiskene / Jyvä ja Kalat.

Romaanisarjassa Kristiansen valitti kuvvailla ensi kainusukupolven, joka oli vajeltanu Suomesta Norjhaan 1800-luvula. Romaanisarjan ensiosa muistelee 15-vuotisesta Heikistä, joka jälkhiin ko oon kuulu uskomattomii muisteluksii Pohjas-Norjasta, päättää mennä pakhoon Suomen kurjuudesta Vadshöön / Vesisaarheen. Hänen matka Ruijhaan oon eeventyyrinen, ja hän joutuu uskomattomhiin tapattumhiin ja kohtaa mystissii ihmissii matkala. Eeventyyrisistä elementiistä perustamatta, tämä osa oon se realistisiin Krisansenin romaanissarjasta.

Vuotta jälkhiin tuli Den salte åkeren / Suolanen pelto, mikä oon romaanisarjan toinen osa. Tässä romaanissa Heikki oon Vadsössä, tahi Vesisaaressa niin ko se oon kainuksi. Hän piilottaa hänen nuoren ijän ja sannoo ittensä Jaakoksi.

Vesisaaressa pääpersoona kohtaa Anna-Kreetan, köyhän tyttären, joka assuu kammissa Vesisaaren ulkopuolela. Rikhaat miehet Suomessa ja Ruijassa oon käytetty Anna-Kreettaa heidän hyväksi. Tämä freistaat kostaat yhdele miehele, joka oon ollu paha hänele, ja hyökkää hänen pääle veittelä, mutta kosto ei onnistu ja Anna-Kreeta fangithaan. Pääpersoona tunttee ette velvolisesti häyttyyt auttaa Anna-Kreettaa, ja siitä alkkaa pakhoonmeno Suomen rajale. Tämä romaani on sarjan romanttisiin osa.

Sarjan kolmanessa osassa, Stiene förer til havet / Polvut viedhään merele (1980) pääpersoona oon takasin Suomessa. Kymmenen vuotta oon menny siitä saakka ko hän jätti Vesisaaren. Hän kylvää maata kotitalola Inkeri-rakkhaan kansa. Katovuodet tulhaan pöräkkäin, ja hän ja Inkeri puhuthaan uudesta suudesta vajeluksesta Pohjois-Ruijhaan. Tällä kerrala heidän vajelus oon Pohjas-Tromsshaan päin. 

Matkasta Pohjas-Ruijhaan tuli tälläki kerrala eeventyyri. Tässä romaanisarjan osassa oon paljon mystissii elementtii. Siinä oon monta yliluonnolista muistelusta mikkä oon palmikoittunheet tosielämhään. Muutammat niistä oon melkkeen kummitusmuistelukset, missä kastamattomat kuolheet lapset alethaan kummistelemhaan kyläläisile. Usheet näistä muisteluksista mitä Kristiansen kuvvailee hänen romaaniissa, oon säilynheet tradisuunisena materiaalina Pohjas-Tromssassa nyykyaikhaan asti.

Maliniemen artikkeli jatkuu... Lue täältä:

http://www.kvenskinstitutt.no/kultur/kvensk-litteratur/idar-kristiansen

Vaimon tehtävät ammoisina aikoina ja lähimenneisyydessä

Lasten Satu-Kalevala. 1950.

Kertonut Tuomi Elmgren-Heinonen, kuvittanut Kirsti Gallen-Kallela

Ote.

POHJOLAN HÄÄT eli Mitä vaimona oleminen tarkoitti muinaisessa Suomessa.

 &

Satan Sukukirja.1986.

Helena Liikamaa.

OTE, JOKA LIITTYY KOIVUMAAN SUVUN YHTEEN TYTTÄREEN, JOHANNA (HANNA) PEURAWAARAN (1879 – 1964)

Tuovi Elmgren - Heinonen. 

VAIMON TEHTÄVÄT VÄINÖLÄN AIKAAN

Pohjan Neidosta kammattiin vaimo palmikoimalla hiukset ja sitomalla yhteen otsalle. Sitten asetettiin sorokka päähän, se on naimisissa olevan naisen merkki. Viimeiseksi heitettiin kirjava huivi päähineen päälle.

”Ennen toivoin tämän hetken koittavan, sen, että pääsisin emännäksi suureen taloon, mutta nyt itken ikävääni, kun minun on jätettävä kotini ja kaikki kasvinkumppanini. Ja hän itki entistä katkerammin.

Silloin viisas vaimo alkoi opastella nuorikkoa tuleviin tehtäviin. Hän neuvoi:

”Muista uuteen kotiin mennessäsi jättää pitkät unesi kotiin, jätä huolettomuutesi, jätä laulusi ja ilonpitosi! Säilytä ne muistona isäsi kodista. Muista anoppilassa ahkeroida! Nouse aamulla kukon laulun aikaan. Virittele tuli uuniin ja kiirehdi saman tien navettaan. Syötä lehmät ja lampaat lempeästi ja kiirehdi heti tupaan, sillä siellä itkee pienokainen kehdossaan eikä muut kuin äiti tiedä, mitä kääryläinen vaikertaa. Hoida kälysi lasta kuin omaasikin: anna leipä käteen ja vuole voita päälle.”

”Pidä herkät hiiren korvat ja jalat valmiina juoksuun. Jos näet anopin jotakin kantavan, juokse puolitiehen häntä vastaan. Lämmitä sauna ja kutsu appesi kylpyyn.”

”Käy tähtitaivasta katsomassa. Tähdet sinua lohduttavat, jos murheesi niille kerrot, kuu neuvoo, aurinko opettaa.”

Sulhastakin viisas vaimo neuvoi:

”Älä tätä neitoamme pahoille päiville saata. Pidä hyvänä ja kohtele hellästi, älä liian raskaille töille pane. Jos hän neuvoa tarvitsee, niin kehota ystävällisesti, silmää iskien ja vasta sitten, ellei hän tottele, ota vitsa ja opeta sillä.

Tämän kuullessaan morsian itki jälleen. Mutta häävieraiden joukossa oli pikku tyttöjä. He katselivat itkevää morsianta, ja heidän kävi häntä sääliksi. He kuiskuttelivat keskenään: ”Mennään lohduttamaan.”

Nuorin heistä otti morsianta kaulasta ja alkoi lohdutella:

”Älä itke, Pohjan neito, älä enää itke! Katso, minkälainen sulhanen on! Komea hän on ja kaunis on, ja hänellä on lempeät silmät. Hevonen on uljas ja reki kaunis, ja siinä sinä saat ajaa.”

Pohjan Neito hyväili heitä kaikkia ja alkoi sitten hyvästellä hääjoukkoa.

Hän kiitti isäänsä lapsuuskodista ja äitiänsä hyvästä hoidosta. Hän otti sisariaan kaulasta ja veljiään kädestä ja kiitti heitäkin. Kaikkia ystäviään ja kasvinkumppaniaan hän hyvästeli. Viimeiseksi hän hyvästeli piikapikkaraista. Sitten hän juoksi pihalle, sanoi hyvästit puille ja pensaille ja armaille marjamaille, kuusille ja koivuille, järville ja salmien suille ja sanoi lopuksi hääjoukolle:

”Älkää surko, vaikka lähdenkin toisille maille. Paistaahan Luojan päivä sielläkin, sama kuu kumottaa ja samat tähdet tuikkivat sielläkin.”

Helena Liikamaa.

VAIMON TEHTÄVÄT 1900 – LUVUN ALUN KOLARISSA

Hanna oli Akseli Koivumaan tyttären, Kristiinan, TYTÄR, syntynyt Pajalassa, piikana Sieppijärvellä.

Hanna vihittiin Immanuel Satan (1878 – 1958), Käkivaaran Mannen kanssa 1899. ”

Hanna vihittiin jo 20-vuotiaana. Ei Mannella ollut hoppua koskaan, niin ei tässäkään asiassa, nimittäin naimaluvan saamisesta kului toista vuotta ennen kuin itsellinen Immanuel Salomoninpoika Satta ja Hanna vihitään. Naimalupa pyydettiin Pajalaan (Peurawaarat  olivat Jarhoisista ) ja se lähetettiin Iisak Koivumaalle Sieppijärvelle.

Hannan ja Mannen lapsia olivat Akseli Immanuel (1900)Satta, Alma Maria Ylitalo, (1902), Uuno Aadolf (1903) Satta, Heikki (1906), Johanna Juliaana (1907) Korteniemi, Juho Salomon (1908) Satta, Väinö (1910) Satta, Taimi Kristiina Koivumaa (1912), myöh. Lampela, Aino Amanda (1914), Mooses (1916) Satta ja Urho Hemming (1919) Satta.

Hanna oli Järvirovassa piikana Mannen tädillä, ja sieltä Manne toimeliaan vaimonsa löysi.

Aamulla varhain kun toiset nukkuivat, ehti Hanna ruokkia lehmät, kartata ja kehrätä tovin. Hanna passasi Mannele kahvin sänkyyn, laittoi väelle ruuan pöytään, nousi itse suksien päälle ja luuta jalkainvälissä lasketteli törmää alas, hihkuili alas mennessään iloisesti.

Kävi kyläilemässä jossakin talossa tai kaupassa asiolla ja kuelma matkassa aina, iltapuolela vanthuut olit valhmiit, ja kotona odotti taas väki ruokaa ja lehmät ruokkijaa.

Joka työn lomassa hypättiin karttamaan ja kehräämään, ei joutilasta aikaa vaimoilla ollut koskaan muulloin kuin pyhänä päivällä. Pyhänä istuttiin rukouksissa ja kuunneltiin Lestaatiuksen postillan lukemista ja laulettiin lauluja.

Pyhänä oli Hannalakin aikaa istahtaa jouten, mutta arkisin kerkisi Hanna juosta monta mukkaa ennen kuin Manne kerkisi kääntyäkään. Joskus Hanna kärtäintyi Mannelle, Manne vain näytti pitkää nokkkaa ja sanoi: ”Pistii, tii tiiii tii, hullu tekkee paljon työtä ja viisas ellää vähemmälläkin!”

Manne kun oli auraamassa pottumaata, ja Satan Jamppa oli tullut porisuttamaan Mannea tavanomaisella kierroksellansa, istuit pottumaan pyörtänöllä piipustelemassa, niin Hanna kerkisi sinnekin sanomaan: ”Sie laiska, tulet viivyttämhään toista, painu tiehesti siitä ja hyvin äkkiä.” Miehet vain nauroit Hannan hättäilylle.

Hanna herätti Mannea ylös: ”Nouse ylös siitä senkin laiska, siinä häntä vennyy ko vesimato piimässä.” - Koska net nuita kläppiä tehit, ko olit niin erilaisela aikataulula matkassa, mutta tehit net ainakin ykstoista kappaletta…

Hanna kehräs ja karttasi kyläläisille, kuto kuelmia ja kuto väävissä rekiraanuja, villasaalia, alusvaatekangasta miehile ja mitä häntä tarvithiin, kyllä Hanna osasi ja kerkisi myös.

Siinä Käkivaaran vanhalla puolella Hanna ja Manne asuivat ensin, myöhemmin muuttivat alakerran kamariin ja asuivat siinä, kunnes muuttivat Käkilehtoon. Vanhuudenpäivät he viettivät poikansa kanssa samassa taloudessa, Olga (o.s. Hyvönen) ja Juho Salomon Satan (1908 – 1963). He olivat Käkivaaran viimeiset asukkaat.

Elä unoha sukuas!

Sirpa Kähkönen. 

Mustat morsiamet. Otava, 1998.

Mustat morsiamet on tarina Savonmaan syrjäkylältä Kuopioon muuttaneesta Annasta. Tarinaa lukiessani kuvittelin, että tämän Annan esikuvana olisi voinut olla oma Wanhalla Rautalammilla syntynyt Anna Rossi -mummoni. Oma isoäitini koki nuoruutensa "huumaavat onnen hetket" herrasväen palvelijana Helsingissä, kun taas Kähkösen Anna koki ne herrasväen palvelijana Kuopiossa. Ja molempien Annojen lähtökohdat - niin samanlaisia.

Asun Lapissa, jossa revontulet ovat arkipäiväinen luonnonilmiö. Oli pysäyttävä lukukokemus tajuta, miten suuri merkitys revontulilla on ennen vanhaan ollut kaikkien suomalaisten uskomuksiin ja elämänhaluun. Yksi Mustat morsiamet -tarinan voimakkaimmista kohtauksista on kirjan alkulehdille kuvattu kohtaus Annan suhteesta sukuunsa, isäänsä ja äitiinsä mutta myös menneiden sukupolvien suhde luontoon, revontulien näkemiseen ja - omaan tallihevoseenkin.

Haluan siirtää tämän jakson itselleni muistoksi blogiini. Olen varma, että juuri tämä valitsemani katkelma auttaa minua kirjoittamaan oman isänpuoleisen sukuni tarinan entistä näkyvämmäksi juuri nyt, kun työskentelen sukutarinoitteni kanssa. 

Annan äiti muistutti tytärtään suvustaan. -Elä unoha sukuas. Siellä on mäellä Mannilan talo, jossa sinun sukus on kasvanu, ja se on väkevä talo. Niin on minunkin suvussani ollut. Tiedän, että väkevästä talosta on isoäitinikin suku lähtöisin, mutta niin vain on Luoja hänenkin sukuaan koetellut, että henkiin jääneiden oli ollut lähdettävä liikkeelle...

Sirpa Kähkösen kirjan luin, koska Mustien morsiamien tarinaa ehdottomasti tarvitsin. Kirja oli minulle sekä suuri elämys että suureksi avuksi. 

Ote alkaa sivulta 46 (Otava, 1998):

Annan osa

- Näinkös sinä vielä minuttii jouvuit suattelemmaan, isä sanoi.

Ja Anna nyökkäsi. Näinpä näin. Sehän se oli hänen osansa tässä maailmassa. Kun äiti sairasti, oli rospuutto eikä Helmi päässyt kaupungista, saati sitten Miina Helsingistä. Hän vaihtoi veriset lakanat, verestä mustat, ja kostutti äidin repeilleet huulet. Hän kuunteli onttoa voihketta, joka päiväkaudet kestettyään vaihtui korinaan ja hiljaiseen vikinään.

- Antoko äitis anteeks, antoko minulle, isä höpisi ja tapaili hänen kättään.

Antoko niiin. Sitä hän ei tiennyt. Miksei isä kysynyt hänen anteeksiantoaan? Selkäsaunat, tukistukset, ankarat sysäykset uuninnurkkaan, kovat sanat, yksinäiset itkut tallissa Varjon kylkeä vasten. Vielä viidentoista vanhana hän oli saanut selkään isältä, kun oli mallaillut äidin tyttöaikojen sormusta kädessään ja pudottanut sen jonnekin. Ei auttanut itkeä, että sehän oli hänelle luvattu, että sama kai sitten, jos se katosi. Piessy oli, viidentoista vanhan tytön.

Hän katsoi isän käsiä, joissa ei enää ollut voimaa rahtuakaan. Hän olisi voinut murtaa jokaisen luun niistä kuin kuivan oksan.

- Anto, anteeks anto, hän lopulta sanoi ja tiputti sairaan suuhun lusikasta vettä.

- Varjo, isä sanoi ja katsoi etäs hänen taakseen. 

- Mitä Varjosta.

- Varjo, isä vain sanoi ja sitten katse taas himmeni.

Sitten jonain yönä Anna heräsi levottomista unistaan siihen, ettei kuulunut ähkettä eikä korinaa. Ei kuulunut mitään. Kiireesti hän astui lattian yli ja kuulosteli isänsä rintaa. Se oli aloillaan, palkeet olivat lakanneet puhaltamasta.

- Herrajumala, Annalta pääsi ja hän vajosi polvilleen sängyn viereen.

Varjo, kato tuossa...

Kun isä makasi aitassa laudoilla puruinen jäälohkare allaan, kädet ristissä rinnalla, Anna kiersi koko torpan maat Varjoa taluttaen. Kato tuossa on sinun haka, hän sanoi, ja Varjo hirnahti. Kato tuossa on pihakoivu, tuossa kivi jolta myö sinun selekään noustiin. Anna anteeks Varjo että minä sinua joskus kiusasin, anna meille kaikille anteeks. Tuossa on sinun heinämuat, tuossa sinun kyhnytyspuu, tuosta lähtöö poloku suureen mualimaan. Sille sinä et ennee Varjo rukka milloinkaan lähe.

Tehtyään kierroksen hän vei Varjon tallin nurkalle odottavalle isännälle. Isäntä otti kiinni suitsista ja vei Varjon tallin taakse. Vielä kerran Varjo vilkaisi Annaan, vielä kerran hörähti.

Isä oli saatettu kirkonkylän hautaan äidin viereen, ja ainoa vieras, isän vanha sisar, kahvitettu mökissä. Anna ei halunnut mennä enää sisään. Hän istui takki päällä ulkoportaalla ja nojasi selkäänsä oveen. Äänetön metsä ja heinittynyt piha olivat taipuneet kaikki raskaan helleyön alle, eikä pihapensaassa liikahtanut lehtikään.

Niin kuin silloin lapsena, hän odotti nytkin, että metsänreunaan ilmestyisi tuttu hahmo, isä ja Varjo. Ehkä siellä joku liikkuikin, usvan keskellä salaa. Pyrki nukkumaan syrjäisiin metsälatoihin, piilotteli siellä. Tuli syksypimeällä pihaan, painoi kasvonsa ikkunalasiin.

Herrantähen, siellon punikki! Nyt lapset piiloon!

Äiti meni yksin ovelle, ja kostea tuuli puhalsi sisään tupaan. Ei ollut puniikki, isä se vain oli. Humalassa taas, oli hassannut rahat kylillä.

Suuret Luojan tulet

Äiti kuiskaili hänelle harvakseltaan öisin, kun ei saanut maattua. Miksettä työ äiti lähe kaupuntiin, hän yritti aina pyydellä. Sairaalaan minä veisin teiät, kyllä minä maksan. Mänen töihin. Jättäkee isä ja lähtekee.

Se pittää alistua kohtaasa, äiti kuiskasi. Tämä se on minun kohtanj mualimassa. Mutta sinä elä unoha, elä unoha sukuas. Siellä on mäellä Mannilan talo, jossa sinun sukus on kasvanu, ja se on väkevä talo. Näläkävuosina sitä vuan niin kovin Luoja koettelj, että lopulta oli jälellä yksin sinun isoäitis yhen pikkusen lapsen kanssa. Ja sen lapsen pakkas isoäitis kelekkaan, entinen rikas mahtava nainen, jollei leipee ollu lapselleen ennee. Ja laittautu taipaleelle, mustan tähtitaivaan alle, laskeutu alas Mannilan mäeltä ja lähti kulukemmaan pitkin järven lumlakkeutta.

Niin se oli kun suuren sormuksen sisällä, kun se vaels pimmeen ja kylymän jiäkuoren piällä, näkemättä yhtäkään asumuksen valloo vastarannalla. Ja juur kun se olj toivosa menettämässä ja kylymyyteen sortumassa, niin kuulu yks korkee helähys ja humahus, ja taivaalle syttyvät suuret Luojan tulet.

Niitten hulumunnasta isoäitis löyti lohtusa, sillä Luojan armo oli ne sytyttäny hänen tietään valasemmaan ja hänen vaivattua ruumistaan lämmittämään. Sillä kaukana Jiämeren rannalla  on yks liitu- ja piivuori. Kun se ruppee palamaan, niin siitä valluu tulista meskiä, se siitä vuoresta hikenä valahtaa. Ja kellä hätä on, hiän voipi revontulissa kylypee kuin kuumissa rikinkatkusissa vesissä.

Semmosiakii naisia on sinun suvussas, Anna

Muista sinä, elä millonkaan unoha, että sinun mummos ei jiäny hittaasti kuolemoo tekemään. Semmosiakii naisia on sinun suvussas, Anna.

Anna painoi päänsä polviin ja hieroi otsaansa vasten lumpioita. Maatuuli puhalsi matalana yli heinikkomaan, yli ruohottuneen pihan ja vanhojen pensaitten. Nyt hän saattoi heittää kaiken mielestään. Nyt hän oli irrallaan, oli viimeinenkin lieka katkaistu.

Hän laittoi kengät jalkaan. Hyvästi heinikko varpaitten alla, hyvästi maan haju ja pensaston suhu. Hyvästi harmaa mökki ja vinot portaat, hyvästi aitta ja ruumislaudat. Tämä tyttö lähtee kivikatuja tallaamaan.

Kapsäkki nousi kevyesti portaalta. Sen enempää ei perintöä ollut kuin kapsäkissä kulki. Polun päästä hän vilkaisi vielä mökkiä, joka peittyi koivun taakse, ja tallia jonka ovi lenksotti.

Hän kääntyi ja lähti kulkemaan.