Lasten Satu-Kalevala. 1950.
Kertonut Tuomi
Elmgren-Heinonen, kuvittanut Kirsti Gallen-Kallela
Ote.
POHJOLAN HÄÄT eli Mitä vaimona oleminen tarkoitti muinaisessa Suomessa.
&
Satan Sukukirja.1986.
Helena Liikamaa.
OTE, JOKA LIITTYY KOIVUMAAN
SUVUN YHTEEN TYTTÄREEN, JOHANNA (HANNA) PEURAWAARAN (1879 – 1964)
Tuovi Elmgren - Heinonen.
VAIMON TEHTÄVÄT VÄINÖLÄN AIKAAN
Pohjan Neidosta kammattiin
vaimo palmikoimalla hiukset ja sitomalla yhteen otsalle. Sitten asetettiin
sorokka päähän, se on naimisissa olevan naisen merkki. Viimeiseksi heitettiin
kirjava huivi päähineen päälle.
”Ennen toivoin tämän
hetken koittavan, sen, että pääsisin emännäksi suureen taloon, mutta nyt itken
ikävääni, kun minun on jätettävä kotini ja kaikki kasvinkumppanini. Ja hän itki
entistä katkerammin.
Silloin viisas vaimo alkoi opastella nuorikkoa tuleviin tehtäviin. Hän neuvoi:
”Muista uuteen kotiin
mennessäsi jättää pitkät unesi kotiin, jätä huolettomuutesi, jätä laulusi ja
ilonpitosi! Säilytä ne muistona isäsi kodista. Muista anoppilassa ahkeroida!
Nouse aamulla kukon laulun aikaan. Virittele tuli uuniin ja kiirehdi saman tien
navettaan. Syötä lehmät ja lampaat lempeästi ja kiirehdi heti tupaan, sillä
siellä itkee pienokainen kehdossaan eikä muut kuin äiti tiedä, mitä kääryläinen
vaikertaa. Hoida kälysi lasta kuin omaasikin: anna leipä käteen ja vuole voita
päälle.”
”Pidä herkät hiiren korvat
ja jalat valmiina juoksuun. Jos näet anopin jotakin kantavan, juokse
puolitiehen häntä vastaan. Lämmitä sauna ja kutsu appesi kylpyyn.”
”Käy tähtitaivasta
katsomassa. Tähdet sinua lohduttavat, jos murheesi niille kerrot, kuu neuvoo,
aurinko opettaa.”
Sulhastakin viisas vaimo
neuvoi:
”Älä tätä neitoamme
pahoille päiville saata. Pidä hyvänä ja kohtele hellästi, älä liian raskaille
töille pane. Jos hän neuvoa tarvitsee, niin kehota ystävällisesti, silmää
iskien ja vasta sitten, ellei hän tottele, ota vitsa ja opeta sillä.
Tämän kuullessaan morsian
itki jälleen. Mutta häävieraiden joukossa oli pikku tyttöjä. He katselivat
itkevää morsianta, ja heidän kävi häntä sääliksi. He kuiskuttelivat keskenään:
”Mennään lohduttamaan.”
Nuorin heistä otti
morsianta kaulasta ja alkoi lohdutella:
”Älä itke, Pohjan neito,
älä enää itke! Katso, minkälainen sulhanen on! Komea hän on ja kaunis on, ja
hänellä on lempeät silmät. Hevonen on uljas ja reki kaunis, ja siinä sinä saat
ajaa.”
Pohjan Neito hyväili heitä
kaikkia ja alkoi sitten hyvästellä hääjoukkoa.
Hän kiitti isäänsä
lapsuuskodista ja äitiänsä hyvästä hoidosta. Hän otti sisariaan kaulasta ja
veljiään kädestä ja kiitti heitäkin. Kaikkia ystäviään ja kasvinkumppaniaan hän
hyvästeli. Viimeiseksi hän hyvästeli piikapikkaraista. Sitten hän juoksi
pihalle, sanoi hyvästit puille ja pensaille ja armaille marjamaille, kuusille
ja koivuille, järville ja salmien suille ja sanoi lopuksi hääjoukolle:
”Älkää surko, vaikka
lähdenkin toisille maille. Paistaahan Luojan päivä sielläkin, sama kuu kumottaa
ja samat tähdet tuikkivat sielläkin.”
Helena Liikamaa.
VAIMON TEHTÄVÄT 1900 – LUVUN ALUN KOLARISSA
Hanna oli Akseli Koivumaan
tyttären, Kristiinan, TYTÄR, syntynyt Pajalassa, piikana Sieppijärvellä.
Hanna vihittiin Immanuel
Satan (1878 – 1958), Käkivaaran Mannen kanssa 1899. ”
Hanna vihittiin jo
20-vuotiaana. Ei Mannella ollut hoppua koskaan, niin ei tässäkään asiassa,
nimittäin naimaluvan saamisesta kului toista vuotta ennen kuin itsellinen
Immanuel Salomoninpoika Satta ja Hanna vihitään. Naimalupa pyydettiin Pajalaan
(Peurawaarat olivat Jarhoisista ) ja se
lähetettiin Iisak Koivumaalle Sieppijärvelle.
Hannan ja Mannen lapsia olivat
Akseli Immanuel (1900)Satta, Alma Maria Ylitalo, (1902), Uuno Aadolf (1903)
Satta, Heikki (1906), Johanna Juliaana (1907) Korteniemi, Juho Salomon (1908)
Satta, Väinö (1910) Satta, Taimi Kristiina Koivumaa (1912), myöh. Lampela, Aino
Amanda (1914), Mooses (1916) Satta ja Urho Hemming (1919) Satta.
Hanna oli Järvirovassa
piikana Mannen tädillä, ja sieltä Manne toimeliaan vaimonsa löysi.
Aamulla varhain kun toiset
nukkuivat, ehti Hanna ruokkia lehmät, kartata ja kehrätä tovin. Hanna passasi
Mannele kahvin sänkyyn, laittoi väelle ruuan pöytään, nousi itse suksien päälle
ja luuta jalkainvälissä lasketteli törmää alas, hihkuili alas mennessään
iloisesti.
Kävi kyläilemässä jossakin
talossa tai kaupassa asiolla ja kuelma matkassa aina, iltapuolela vanthuut olit
valhmiit, ja kotona odotti taas väki ruokaa ja lehmät ruokkijaa.
Joka työn lomassa
hypättiin karttamaan ja kehräämään, ei joutilasta aikaa vaimoilla ollut koskaan
muulloin kuin pyhänä päivällä. Pyhänä istuttiin rukouksissa ja kuunneltiin
Lestaatiuksen postillan lukemista ja laulettiin lauluja.
Pyhänä oli Hannalakin
aikaa istahtaa jouten, mutta arkisin kerkisi Hanna juosta monta mukkaa ennen
kuin Manne kerkisi kääntyäkään. Joskus Hanna kärtäintyi Mannelle, Manne vain
näytti pitkää nokkkaa ja sanoi: ”Pistii, tii tiiii tii, hullu tekkee paljon
työtä ja viisas ellää vähemmälläkin!”
Manne kun oli auraamassa
pottumaata, ja Satan Jamppa oli tullut porisuttamaan Mannea tavanomaisella
kierroksellansa, istuit pottumaan pyörtänöllä piipustelemassa, niin Hanna
kerkisi sinnekin sanomaan: ”Sie laiska, tulet viivyttämhään toista, painu
tiehesti siitä ja hyvin äkkiä.” Miehet vain nauroit Hannan hättäilylle.
Hanna herätti Mannea ylös:
”Nouse ylös siitä senkin laiska, siinä häntä vennyy ko vesimato piimässä.” - Koska
net nuita kläppiä tehit, ko olit niin erilaisela aikataulula matkassa, mutta
tehit net ainakin ykstoista kappaletta…
Hanna kehräs ja karttasi
kyläläisille, kuto kuelmia ja kuto väävissä rekiraanuja, villasaalia,
alusvaatekangasta miehile ja mitä häntä tarvithiin, kyllä Hanna osasi ja
kerkisi myös.
Siinä Käkivaaran vanhalla
puolella Hanna ja Manne asuivat ensin, myöhemmin muuttivat alakerran kamariin ja
asuivat siinä, kunnes muuttivat Käkilehtoon. Vanhuudenpäivät he viettivät
poikansa kanssa samassa taloudessa, Olga (o.s. Hyvönen) ja Juho Salomon Satan
(1908 – 1963). He olivat Käkivaaran viimeiset asukkaat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti