POLUT JOHTAVAT MERELLE. WSOY, 1984. Suomennos Juhani Koskinen ja kansi Hannu Taina.
Norjaksi romaanisarja Kornet og fiskene I - IV (1978 - 1981).
Suomalaisessa käännöksessä Kristiansenin romaanisarjan osat on siis koottu yhteen mutta nimetty erikseen.
1. Siipien havinaa,
2. Suolainen pelto,
3. Mierontie merelle ja
4.Jumalan armo pohjanperille.
Romaanisarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat pohjana elokuvalle Havlandet / Merenmaa, jonka Lasse Glomm teki 1985.
Löytyihän se! Polku.
Vihdoinkin löysin kirjan, jonka avulla pystyn selittämään, miltä Kolarissa näytti suurten nälkävuosien (1856 - 1867) aikana, uudisraivaajien aikana, Laestadiuksen aikana. Löysin kirjan, jonka avulla saatan kuvailla, minkälaista täällä oli aikana, jolloin "väkeä lappoi ylös" Jyykeään ja Ruijaan paremman elämän perässä.
Väki oli sekalaista. Se pyrki hevoskyydillä tai jalkaisin Tornionjokivartta pitkin ylöspäin. Väki vaelsi Lappean kylän ja Kolarin kautta, ja moninaisista syistä johtuen se joskus pysähtyi tänne viikkokausiksi. Kulkijoita pysähtyi näille seuduin lepäämään ja lepuuttamaan hevosta, heitä pysähtyi odottamaan lumimyrskyn laantumista tai lapsen syntymistä. Kristiansen kertoo isäparasta, joka pysähtyi ensin Lappeaan mutta, joka muutaman päivän kuluttua jo kantoi Väylään hukkuneen poikansa kirkkomaahan Kolarin Saaren hautausmaalle.
Vihdoinkin löysin Paulaharjun teosten rinnalle toisen romaanin, joka kuvailee 1860-luvun Kolaria. Kristiansen on laittanut tarinoittensa henkilöt kertomaan meille Kolarin joulumarkkinoista, Laestadiusseurojen "liikutuksista" Lappeassa, kirotuista jänkkäniittyjen vitsauksista, lapsen hätäkasteesta, vieraanvaraisuudesta tai toistensa auttamisesta. Ennen kuin kirjailija saa päähenkilönsä liikkeelle jatkamaan nälkämatkaansa, tapaamme Köngäsen ruukin tuonaikaisen patruuna-Sohlbergin, kuulemme kiusanhenki-Vittikko-Äijästä ja jopa vaimoista, jotka joutuivat kirkon katon tervaajiksi.
Tämä kirja on Idar Kristiansenin Polut johtavat merelle.
Kirja puhutteli, koska kirjailija oli niin kirkkaasti selvillä niin monista ammattitaitoa vaativista asioista; hän oli siis tehnyt kotiläksynsä perinpohjaisesti eli valtavasti tutkimustyötä ennen kuin oli asettunut kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan. Kirjaa lukiessa tuli tunne, kuinka lukemisen ohella kuuntelisin ääneen kerrottavaa hyvää juttua piisitulen ääressä tai ammattimiehen puhetta kalastamisesta pilkkireiän reunalla. Kirja puhutteli erityisesti juuri siksi, että siitä välittyivät niin elävinä ja tosina ne vanhat kveenitarinat, joita kirjailijan isovanhemmat ja muu kveeniyhteisö olivat hänelle aikoinaan välittäneet.
Olihan tämä teos palkitseva lukukokemus! Kirjoitan harrastuksekseni suku- ja paikallishistoriasta. Lappean sukuja ja uudistaloja olin juuri selvitellyt. Ja nyt... Nyt tätä tarinaa lukiessani en ajoittain oikein tiennyt, miten päin istuisin tai kuinka lähelle likinäköisiä silmiäni työntäisin kirjan, jotta malttaisin pysyä nahoissani; pitäisihän minun malttaa mieleni, jos aikoisin kirjoittaa jotakin. Malttamattomuuteni oli kokemattomuuttani. Se oli sitä, että tajusin löytäneeni ensimmäistä kertaa tarinan, jolla on ilmiselviä yhteyksiä siihen elämänaikaan, jota kolarilaiset esivanhempani olivat eläneet.
Kävi siis niin, että tarina vain vei (se vei) minua juuri niihin Lappean kylän uudistaloihin ja niiden ihmisten luo, joihin olin ehtinyt tutustua. Kristiansen puhuu Lappean matalasta hirsimajasta sen oikealla nimellä Lappea, ja ihmisillekin hän on antanut etunimet, kuten Lappean Hannu ja vaimonsa Kustaava sekä saarnaaja Mikko. Lukiessa oli siis kiehtovaa miettiä, kuka Lappean silloisista isännistä todellisuudessa oli se, joka antoi kamarinsa nälkäpakolaisen käyttöön.
Näin Kristiansen esittelee Lappean Hannun.
"Oulun jumala ilmoitti, että oli tiistai 15. lokakuuta vuonna 1867, kun Ollikankaan koni ja Salkon ruuna olivat saaneet loppuunmitatuksi matkan pohjoiseen Lappeaan, ja hämärä kertoi, että oli iltapäivä. Salkko vei heidät Lappean Hannun matalaan hirsimajaan, missä vieraanvaraisuudella ei ollut rajaa eikä määrää." (s. 302)
Idar Kristiansen oli syntynyt 1932, ja hän kirjoitti historiallisen romaanin. On uskomatonta, kuinka taitavasti hän onkaan saanut sanoilla kudottua "historian kutomaan gobeliiniin omat kuvionsa, joissa kangas ja väri ovat yhtenäiset". Kaikkien kirjan tapahtumien taustalla on siis dokumentoitu historia, Suomen nälkävuodet ja maahanmuutto Norjaan. En välitä edes tietää, mikä yksityiskohta kirjailijan luomassa tarinassa on hänen itsensä tuulesta tempaama. Kovin montaa tällaista yksityiskohtaa ei voi olla, niin uskottavasti tämä tarina polkuineen minua vei.
Kuka oli Idar Kristiansen?
Kemiläissyntyinen kirjailija Essi Kummu on yksi nykypolven suosikkikirjoittajistani, sillä hän kirjoittaa monesti asioista, joista vain harva nuori haluaa sanoa mitään. Essi Kummu kirjoitti Lapin Kansan kolumnissaan Juuret (24.8.2013) näin: "Ihminen joka ei muista omia juuriaan, ei muista omaa nimeään." Totta, niin totta!
Idar Kristiansen kirjoitti kirjansa Polut johtavat merelle, koska hän muisti niin paljon ja hänellä oli paljon muisteltavaa, kiitos vanhempiensa ja isovanhempiensa. Hän oli saanut kasvaa yhteisössä, jossa muisteltiin ja välitettiin puhumalla sukutarinoita eteenpäin.
Olen käynyt Norjan Nordkappissa, kuten niin moni muukin, onhan se edelleen yksi suosituimmista turistirysistä siellä. Nordkapp on siis Ruijaa eli Finnmarkkua, ja Nordkappin keskustaajama puolestaan on Honningsvåk eli kveeniksi Vooki. Täällä Vookissa syntyi Idar Kristiansen vuonna 1932.
Hän siis syntyi hyvin pohjoisessa. Perhe muutti Idarin syntymän jälkeen, ei etelään, vaan Tromssön Kåfjordiin eli kveeniksi Kaivuonoon, ja tästä kylästä tuli Idarin kotikylä, jota hän ei koskaan unohtanut. Essi Kummun sanoja lainaten, Kristiansen "halusi sijaita siellä" - Kaivuonon kylässä. Tämä tahto näkyy kaikessa hänen kirjallisessa tuotannossaan. Idarin isä oli syntynyt Kaivuonossa niin ikään, äiti tuli Yykeasta (Skibotn) ja äidinisä Suomesta, luultavasti Pudasjärven seudulta. Kirjailija Idar Kristiansenilla oli sekä kveeni- että saamelaistausta.
Tutkija Kaisa Maliniemi on kirjoittanut hyvin osuvasti verratessaan Kristiansenin tätä romaania suullisiin muisteluksiin. Hän sanoo, että Kristiansenin kirja on "suulisten muisteluksiin näköset". Lukukokemukseni vahvistaa tutkijan sanat. Polut johtavat merelle -teos näyttää näkyväksi tarinaksi kirjoitetulta muistelukselta. Ja tämä teos tehoaa lukijaan yhtä voimakkaasti kuin paras, hyvässä seurassa ja harkitussa paikassa muisteltu tarina tai juttu.
1980-luvun norjalainen kirjallisuusilmapiiri oli kovin kriittinen Kristiansenin juuri julkaistulle kirjalle Polut johtavat merelle. Kaikki kriitikot eivät arvostaneet Kristiansenin teoksia, koska kirjailija "kuvasi kveenit epärealistisella ja mystisella tavalla". Tässä yhteydessä Maliniemi käyttää käsitettä "kainulaisheroismi", jolla hän tarkoittaa sitä, että Kristiansen olisi kirjoittanut kveeneistä vain epärealistisia sankaritaruja.
Itselleni Kristiansenin teos Polut johtavat merelle on aivan muuta kuin sepitetty seikkailu- tai sankaritaru. Minulle teos on tähän mennessä hienoin meän perän menneisyyteen kiinnittyvistä historiallisista romaaneista. Tämä kirja ei muuttane maailmaani, mutta tämä kirja ratkaisi puolestani yhden ison kysymyksen, nimittäin: "Mitä teen, kun pääsen eläkkeelle syksyllä 2016?" - Aivan totta. Jos elän, haluan viettää ensimmäisen eläkeläistalveni Ruijassa, ja kirjoittaa siellä. Wau ja Amen!
Kuvakollaasi Vesisaaren ulkomuseosta, Tuomaisen pihapiiristä.
"Teoksen tapahtumien tausta on tummanpuhuva gobeliini, jonka itse historia on kutonut. Jokunen yksityiskohta gobeliinin kuvioinnissa on tuulesta temmattu. Mutta kangas ja väri ovat yhtenäiset."
Alla on linkki, josta löytyy enemmän tietoa kirjailija Idar Kristiansenista.
Kaisa Maliniemi Lindbach on tehnyt vuonna 2001 väitöskirjan Tromssön Yliopistossa. Kirjan nimi on Kvenlitteratur i nord: med spesielt blikk på Idar Kristiansens romaner.
Koska Maliniemi ehdottomasti on se, joka tuntee Kristiansenin tuotannon parhaiten, lainaan lopuksi häntä ja Kainu Isntituutin sivustoa (www.kvenskinstitutt.no) lisäämällä otteen kveeninkielisestä artikkelista, jonka Maliniemi on kirjoittanut neliosaisesta Polut johtavat merelle -teoksesta. Artikkeli löytyy em. instituutin osoitteesta.
Näin Maliniemi kvääniksi:
"1978 tuli ulos Svanevinger i Nord / Joukhaisen siivet Pohjasessa, ensiosa romaanisarjasta Kornet og Fiskene / Jyvä ja Kalat.
Romaanisarjassa Kristiansen valitti kuvvailla ensi kainusukupolven, joka oli vajeltanu Suomesta Norjhaan 1800-luvula. Romaanisarjan ensiosa muistelee 15-vuotisesta Heikistä, joka jälkhiin ko oon kuulu uskomattomii muisteluksii Pohjas-Norjasta, päättää mennä pakhoon Suomen kurjuudesta Vadshöön / Vesisaarheen. Hänen matka Ruijhaan oon eeventyyrinen, ja hän joutuu uskomattomhiin tapattumhiin ja kohtaa mystissii ihmissii matkala. Eeventyyrisistä elementiistä perustamatta, tämä osa oon se realistisiin Krisansenin romaanissarjasta.
Vuotta jälkhiin tuli Den salte åkeren / Suolanen pelto, mikä oon romaanisarjan toinen osa. Tässä romaanissa Heikki oon Vadsössä, tahi Vesisaaressa niin ko se oon kainuksi. Hän piilottaa hänen nuoren ijän ja sannoo ittensä Jaakoksi.
Vesisaaressa pääpersoona kohtaa Anna-Kreetan, köyhän tyttären, joka assuu kammissa Vesisaaren ulkopuolela. Rikhaat miehet Suomessa ja Ruijassa oon käytetty Anna-Kreettaa heidän hyväksi. Tämä freistaat kostaat yhdele miehele, joka oon ollu paha hänele, ja hyökkää hänen pääle veittelä, mutta kosto ei onnistu ja Anna-Kreeta fangithaan. Pääpersoona tunttee ette velvolisesti häyttyyt auttaa Anna-Kreettaa, ja siitä alkkaa pakhoonmeno Suomen rajale. Tämä romaani on sarjan romanttisiin osa.
Sarjan kolmanessa osassa, Stiene förer til havet / Polvut viedhään merele (1980) pääpersoona oon takasin Suomessa. Kymmenen vuotta oon menny siitä saakka ko hän jätti Vesisaaren. Hän kylvää maata kotitalola Inkeri-rakkhaan kansa. Katovuodet tulhaan pöräkkäin, ja hän ja Inkeri puhuthaan uudesta suudesta vajeluksesta Pohjois-Ruijhaan. Tällä kerrala heidän vajelus oon Pohjas-Tromsshaan päin.
Matkasta Pohjas-Ruijhaan tuli tälläki kerrala eeventyyri. Tässä romaanisarjan osassa oon paljon mystissii elementtii. Siinä oon monta yliluonnolista muistelusta mikkä oon palmikoittunheet tosielämhään. Muutammat niistä oon melkkeen kummitusmuistelukset, missä kastamattomat kuolheet lapset alethaan kummistelemhaan kyläläisile. Usheet näistä muisteluksista mitä Kristiansen kuvvailee hänen romaaniissa, oon säilynheet tradisuunisena materiaalina Pohjas-Tromssassa nyykyaikhaan asti.
Sarjan kolmanessa osassa, Stiene förer til havet / Polvut viedhään merele (1980) pääpersoona oon takasin Suomessa. Kymmenen vuotta oon menny siitä saakka ko hän jätti Vesisaaren. Hän kylvää maata kotitalola Inkeri-rakkhaan kansa. Katovuodet tulhaan pöräkkäin, ja hän ja Inkeri puhuthaan uudesta suudesta vajeluksesta Pohjois-Ruijhaan. Tällä kerrala heidän vajelus oon Pohjas-Tromsshaan päin.
Matkasta Pohjas-Ruijhaan tuli tälläki kerrala eeventyyri. Tässä romaanisarjan osassa oon paljon mystissii elementtii. Siinä oon monta yliluonnolista muistelusta mikkä oon palmikoittunheet tosielämhään. Muutammat niistä oon melkkeen kummitusmuistelukset, missä kastamattomat kuolheet lapset alethaan kummistelemhaan kyläläisile. Usheet näistä muisteluksista mitä Kristiansen kuvvailee hänen romaaniissa, oon säilynheet tradisuunisena materiaalina Pohjas-Tromssassa nyykyaikhaan asti.
Maliniemen artikkeli jatkuu... Lue täältä:
http://www.kvenskinstitutt.no/kultur/kvensk-litteratur/idar-kristiansen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti