Elä unoha sukuas!

Sirpa Kähkönen. 

Mustat morsiamet. Otava, 1998.

Mustat morsiamet on tarina Savonmaan syrjäkylältä Kuopioon muuttaneesta Annasta. Tarinaa lukiessani kuvittelin, että tämän Annan esikuvana olisi voinut olla oma Wanhalla Rautalammilla syntynyt Anna Rossi -mummoni. Oma isoäitini koki nuoruutensa "huumaavat onnen hetket" herrasväen palvelijana Helsingissä, kun taas Kähkösen Anna koki ne herrasväen palvelijana Kuopiossa. Ja molempien Annojen lähtökohdat - niin samanlaisia.

Asun Lapissa, jossa revontulet ovat arkipäiväinen luonnonilmiö. Oli pysäyttävä lukukokemus tajuta, miten suuri merkitys revontulilla on ennen vanhaan ollut kaikkien suomalaisten uskomuksiin ja elämänhaluun. Yksi Mustat morsiamet -tarinan voimakkaimmista kohtauksista on kirjan alkulehdille kuvattu kohtaus Annan suhteesta sukuunsa, isäänsä ja äitiinsä mutta myös menneiden sukupolvien suhde luontoon, revontulien näkemiseen ja - omaan tallihevoseenkin.

Haluan siirtää tämän jakson itselleni muistoksi blogiini. Olen varma, että juuri tämä valitsemani katkelma auttaa minua kirjoittamaan oman isänpuoleisen sukuni tarinan entistä näkyvämmäksi juuri nyt, kun työskentelen sukutarinoitteni kanssa. 

Annan äiti muistutti tytärtään suvustaan. -Elä unoha sukuas. Siellä on mäellä Mannilan talo, jossa sinun sukus on kasvanu, ja se on väkevä talo. Niin on minunkin suvussani ollut. Tiedän, että väkevästä talosta on isoäitinikin suku lähtöisin, mutta niin vain on Luoja hänenkin sukuaan koetellut, että henkiin jääneiden oli ollut lähdettävä liikkeelle...

Sirpa Kähkösen kirjan luin, koska Mustien morsiamien tarinaa ehdottomasti tarvitsin. Kirja oli minulle sekä suuri elämys että suureksi avuksi. 

Ote alkaa sivulta 46 (Otava, 1998):

Annan osa

- Näinkös sinä vielä minuttii jouvuit suattelemmaan, isä sanoi.

Ja Anna nyökkäsi. Näinpä näin. Sehän se oli hänen osansa tässä maailmassa. Kun äiti sairasti, oli rospuutto eikä Helmi päässyt kaupungista, saati sitten Miina Helsingistä. Hän vaihtoi veriset lakanat, verestä mustat, ja kostutti äidin repeilleet huulet. Hän kuunteli onttoa voihketta, joka päiväkaudet kestettyään vaihtui korinaan ja hiljaiseen vikinään.

- Antoko äitis anteeks, antoko minulle, isä höpisi ja tapaili hänen kättään.

Antoko niiin. Sitä hän ei tiennyt. Miksei isä kysynyt hänen anteeksiantoaan? Selkäsaunat, tukistukset, ankarat sysäykset uuninnurkkaan, kovat sanat, yksinäiset itkut tallissa Varjon kylkeä vasten. Vielä viidentoista vanhana hän oli saanut selkään isältä, kun oli mallaillut äidin tyttöaikojen sormusta kädessään ja pudottanut sen jonnekin. Ei auttanut itkeä, että sehän oli hänelle luvattu, että sama kai sitten, jos se katosi. Piessy oli, viidentoista vanhan tytön.

Hän katsoi isän käsiä, joissa ei enää ollut voimaa rahtuakaan. Hän olisi voinut murtaa jokaisen luun niistä kuin kuivan oksan.

- Anto, anteeks anto, hän lopulta sanoi ja tiputti sairaan suuhun lusikasta vettä.

- Varjo, isä sanoi ja katsoi etäs hänen taakseen. 

- Mitä Varjosta.

- Varjo, isä vain sanoi ja sitten katse taas himmeni.

Sitten jonain yönä Anna heräsi levottomista unistaan siihen, ettei kuulunut ähkettä eikä korinaa. Ei kuulunut mitään. Kiireesti hän astui lattian yli ja kuulosteli isänsä rintaa. Se oli aloillaan, palkeet olivat lakanneet puhaltamasta.

- Herrajumala, Annalta pääsi ja hän vajosi polvilleen sängyn viereen.

Varjo, kato tuossa...

Kun isä makasi aitassa laudoilla puruinen jäälohkare allaan, kädet ristissä rinnalla, Anna kiersi koko torpan maat Varjoa taluttaen. Kato tuossa on sinun haka, hän sanoi, ja Varjo hirnahti. Kato tuossa on pihakoivu, tuossa kivi jolta myö sinun selekään noustiin. Anna anteeks Varjo että minä sinua joskus kiusasin, anna meille kaikille anteeks. Tuossa on sinun heinämuat, tuossa sinun kyhnytyspuu, tuosta lähtöö poloku suureen mualimaan. Sille sinä et ennee Varjo rukka milloinkaan lähe.

Tehtyään kierroksen hän vei Varjon tallin nurkalle odottavalle isännälle. Isäntä otti kiinni suitsista ja vei Varjon tallin taakse. Vielä kerran Varjo vilkaisi Annaan, vielä kerran hörähti.

Isä oli saatettu kirkonkylän hautaan äidin viereen, ja ainoa vieras, isän vanha sisar, kahvitettu mökissä. Anna ei halunnut mennä enää sisään. Hän istui takki päällä ulkoportaalla ja nojasi selkäänsä oveen. Äänetön metsä ja heinittynyt piha olivat taipuneet kaikki raskaan helleyön alle, eikä pihapensaassa liikahtanut lehtikään.

Niin kuin silloin lapsena, hän odotti nytkin, että metsänreunaan ilmestyisi tuttu hahmo, isä ja Varjo. Ehkä siellä joku liikkuikin, usvan keskellä salaa. Pyrki nukkumaan syrjäisiin metsälatoihin, piilotteli siellä. Tuli syksypimeällä pihaan, painoi kasvonsa ikkunalasiin.

Herrantähen, siellon punikki! Nyt lapset piiloon!

Äiti meni yksin ovelle, ja kostea tuuli puhalsi sisään tupaan. Ei ollut puniikki, isä se vain oli. Humalassa taas, oli hassannut rahat kylillä.

Suuret Luojan tulet

Äiti kuiskaili hänelle harvakseltaan öisin, kun ei saanut maattua. Miksettä työ äiti lähe kaupuntiin, hän yritti aina pyydellä. Sairaalaan minä veisin teiät, kyllä minä maksan. Mänen töihin. Jättäkee isä ja lähtekee.

Se pittää alistua kohtaasa, äiti kuiskasi. Tämä se on minun kohtanj mualimassa. Mutta sinä elä unoha, elä unoha sukuas. Siellä on mäellä Mannilan talo, jossa sinun sukus on kasvanu, ja se on väkevä talo. Näläkävuosina sitä vuan niin kovin Luoja koettelj, että lopulta oli jälellä yksin sinun isoäitis yhen pikkusen lapsen kanssa. Ja sen lapsen pakkas isoäitis kelekkaan, entinen rikas mahtava nainen, jollei leipee ollu lapselleen ennee. Ja laittautu taipaleelle, mustan tähtitaivaan alle, laskeutu alas Mannilan mäeltä ja lähti kulukemmaan pitkin järven lumlakkeutta.

Niin se oli kun suuren sormuksen sisällä, kun se vaels pimmeen ja kylymän jiäkuoren piällä, näkemättä yhtäkään asumuksen valloo vastarannalla. Ja juur kun se olj toivosa menettämässä ja kylymyyteen sortumassa, niin kuulu yks korkee helähys ja humahus, ja taivaalle syttyvät suuret Luojan tulet.

Niitten hulumunnasta isoäitis löyti lohtusa, sillä Luojan armo oli ne sytyttäny hänen tietään valasemmaan ja hänen vaivattua ruumistaan lämmittämään. Sillä kaukana Jiämeren rannalla  on yks liitu- ja piivuori. Kun se ruppee palamaan, niin siitä valluu tulista meskiä, se siitä vuoresta hikenä valahtaa. Ja kellä hätä on, hiän voipi revontulissa kylypee kuin kuumissa rikinkatkusissa vesissä.

Semmosiakii naisia on sinun suvussas, Anna

Muista sinä, elä millonkaan unoha, että sinun mummos ei jiäny hittaasti kuolemoo tekemään. Semmosiakii naisia on sinun suvussas, Anna.

Anna painoi päänsä polviin ja hieroi otsaansa vasten lumpioita. Maatuuli puhalsi matalana yli heinikkomaan, yli ruohottuneen pihan ja vanhojen pensaitten. Nyt hän saattoi heittää kaiken mielestään. Nyt hän oli irrallaan, oli viimeinenkin lieka katkaistu.

Hän laittoi kengät jalkaan. Hyvästi heinikko varpaitten alla, hyvästi maan haju ja pensaston suhu. Hyvästi harmaa mökki ja vinot portaat, hyvästi aitta ja ruumislaudat. Tämä tyttö lähtee kivikatuja tallaamaan.

Kapsäkki nousi kevyesti portaalta. Sen enempää ei perintöä ollut kuin kapsäkissä kulki. Polun päästä hän vilkaisi vielä mökkiä, joka peittyi koivun taakse, ja tallia jonka ovi lenksotti.

Hän kääntyi ja lähti kulkemaan.