Löytyihän se! Kuvaus nälkäpakolaisajan Ruijasta ja Kolarista.

Idar Kristiansen.
POLUT JOHTAVAT MERELLE. WSOY, 1984. Suomennos Juhani Koskinen ja kansi Hannu Taina.
Norjaksi romaanisarja Kornet og fiskene I - IV (1978 - 1981).
Suomalaisessa käännöksessä Kristiansenin romaanisarjan osat on siis koottu yhteen mutta nimetty erikseen.
1. Siipien havinaa,
2. Suolainen pelto,
3. Mierontie merelle ja
4.Jumalan armo pohjanperille.
Romaanisarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat pohjana elokuvalle Havlandet / Merenmaa, jonka Lasse Glomm teki 1985.

                                 Vesisaari Finnmarkussa oli nälkäpakolaisten yksi päämääristä.

Löytyihän se! Polku.

Vihdoinkin löysin kirjan, jonka avulla pystyn selittämään, miltä Kolarissa näytti suurten nälkävuosien (1856 - 1867) aikana, uudisraivaajien aikana, Laestadiuksen aikana. Löysin kirjan, jonka avulla saatan kuvailla, minkälaista täällä oli aikana, jolloin "väkeä lappoi ylös" Jyykeään ja Ruijaan paremman elämän perässä.

Väki oli sekalaista. Se pyrki hevoskyydillä tai jalkaisin Tornionjokivartta pitkin ylöspäin. Väki vaelsi Lappean kylän ja Kolarin kautta, ja moninaisista syistä johtuen se joskus pysähtyi tänne viikkokausiksi. Kulkijoita pysähtyi näille seuduin lepäämään ja lepuuttamaan hevosta, heitä pysähtyi odottamaan lumimyrskyn laantumista tai lapsen syntymistä. Kristiansen kertoo isäparasta, joka pysähtyi ensin Lappeaan mutta, joka muutaman päivän kuluttua jo kantoi Väylään hukkuneen poikansa kirkkomaahan Kolarin Saaren hautausmaalle.

Vihdoinkin löysin Paulaharjun teosten rinnalle toisen romaanin, joka kuvailee 1860-luvun Kolaria. Kristiansen on laittanut tarinoittensa henkilöt kertomaan meille Kolarin joulumarkkinoista, Laestadiusseurojen "liikutuksista" Lappeassa, kirotuista jänkkäniittyjen vitsauksista, lapsen hätäkasteesta, vieraanvaraisuudesta tai toistensa auttamisesta. Ennen kuin kirjailija saa päähenkilönsä liikkeelle jatkamaan nälkämatkaansa, tapaamme Köngäsen ruukin tuonaikaisen patruuna-Sohlbergin, kuulemme kiusanhenki-Vittikko-Äijästä ja jopa vaimoista, jotka joutuivat kirkon katon tervaajiksi.

Tämä kirja on Idar Kristiansenin Polut johtavat merelle.

Kirja puhutteli, koska kirjailija oli niin kirkkaasti selvillä niin monista ammattitaitoa vaativista asioista; hän oli siis tehnyt kotiläksynsä perinpohjaisesti eli valtavasti tutkimustyötä ennen kuin oli asettunut kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan. Kirjaa lukiessa tuli tunne, kuinka lukemisen ohella kuuntelisin ääneen kerrottavaa hyvää juttua piisitulen ääressä tai ammattimiehen puhetta kalastamisesta pilkkireiän reunalla. Kirja puhutteli erityisesti juuri siksi, että siitä välittyivät niin elävinä ja tosina ne vanhat kveenitarinat, joita kirjailijan isovanhemmat ja muu kveeniyhteisö olivat hänelle aikoinaan välittäneet.

Olihan tämä teos palkitseva lukukokemus! Kirjoitan harrastuksekseni suku- ja paikallishistoriasta. Lappean sukuja ja uudistaloja olin juuri selvitellyt. Ja nyt... Nyt tätä tarinaa lukiessani en ajoittain oikein tiennyt, miten päin istuisin tai kuinka lähelle likinäköisiä silmiäni työntäisin kirjan, jotta malttaisin pysyä nahoissani; pitäisihän minun malttaa mieleni, jos aikoisin kirjoittaa jotakin. Malttamattomuuteni oli kokemattomuuttani. Se oli sitä, että tajusin löytäneeni ensimmäistä kertaa tarinan, jolla on ilmiselviä yhteyksiä siihen elämänaikaan, jota kolarilaiset esivanhempani olivat eläneet.

Kävi siis niin, että tarina vain vei (se vei) minua juuri niihin Lappean kylän uudistaloihin ja niiden ihmisten luo, joihin olin ehtinyt tutustua. Kristiansen puhuu Lappean matalasta hirsimajasta sen oikealla nimellä Lappea, ja ihmisillekin hän on antanut etunimet, kuten Lappean Hannu ja vaimonsa Kustaava sekä saarnaaja Mikko. Lukiessa oli siis kiehtovaa miettiä, kuka Lappean silloisista isännistä todellisuudessa oli se, joka antoi kamarinsa nälkäpakolaisen käyttöön.

Näin Kristiansen esittelee Lappean Hannun.
"Oulun jumala ilmoitti, että oli tiistai 15. lokakuuta vuonna 1867, kun Ollikankaan koni ja Salkon ruuna olivat saaneet loppuunmitatuksi matkan pohjoiseen Lappeaan, ja hämärä kertoi, että oli iltapäivä. Salkko vei heidät Lappean Hannun matalaan hirsimajaan, missä vieraanvaraisuudella ei ollut rajaa eikä määrää." (s. 302)

Idar Kristiansen oli syntynyt 1932, ja hän kirjoitti historiallisen romaanin. On uskomatonta, kuinka taitavasti hän onkaan saanut sanoilla kudottua "historian kutomaan gobeliiniin omat kuvionsa, joissa kangas ja väri ovat yhtenäiset". Kaikkien kirjan tapahtumien taustalla on siis dokumentoitu historia, Suomen nälkävuodet ja maahanmuutto Norjaan. En välitä edes tietää, mikä yksityiskohta kirjailijan luomassa tarinassa on hänen itsensä tuulesta tempaama. Kovin montaa tällaista yksityiskohtaa ei voi olla, niin uskottavasti tämä tarina polkuineen minua vei.

Kuka oli Idar Kristiansen?

Kemiläissyntyinen kirjailija Essi Kummu on yksi nykypolven suosikkikirjoittajistani, sillä hän kirjoittaa monesti asioista, joista vain harva nuori haluaa sanoa mitään. Essi Kummu kirjoitti Lapin Kansan kolumnissaan Juuret (24.8.2013) näin: "Ihminen joka ei muista omia juuriaan, ei muista omaa nimeään." Totta, niin totta!

Idar Kristiansen kirjoitti kirjansa Polut johtavat merelle, koska hän muisti niin paljon ja hänellä oli paljon muisteltavaa, kiitos vanhempiensa ja isovanhempiensa. Hän oli saanut kasvaa yhteisössä, jossa muisteltiin ja välitettiin puhumalla sukutarinoita eteenpäin.

Olen käynyt Norjan Nordkappissa, kuten niin moni muukin, onhan se edelleen yksi suosituimmista turistirysistä siellä. Nordkapp on siis Ruijaa eli Finnmarkkua, ja Nordkappin keskustaajama puolestaan on Honningsvåk eli kveeniksi Vooki. Täällä Vookissa syntyi Idar Kristiansen vuonna 1932.

Hän siis syntyi hyvin pohjoisessa. Perhe muutti  Idarin syntymän jälkeen, ei etelään, vaan Tromssön Kåfjordiin eli kveeniksi Kaivuonoon, ja tästä kylästä tuli Idarin kotikylä, jota hän ei koskaan unohtanut. Essi Kummun sanoja lainaten, Kristiansen "halusi sijaita siellä" - Kaivuonon kylässä. Tämä tahto näkyy kaikessa hänen kirjallisessa tuotannossaan. Idarin isä oli syntynyt Kaivuonossa niin ikään, äiti tuli Yykeasta (Skibotn) ja äidinisä Suomesta, luultavasti Pudasjärven seudulta. Kirjailija Idar Kristiansenilla oli sekä kveeni- että saamelaistausta.

Tutkija Kaisa Maliniemi on kirjoittanut hyvin osuvasti verratessaan Kristiansenin tätä romaania suullisiin muisteluksiin. Hän sanoo, että Kristiansenin kirja on "suulisten muisteluksiin näköset". Lukukokemukseni vahvistaa tutkijan sanat. Polut johtavat merelle -teos näyttää näkyväksi tarinaksi kirjoitetulta muistelukselta. Ja tämä teos tehoaa lukijaan yhtä voimakkaasti kuin paras, hyvässä seurassa ja harkitussa paikassa muisteltu tarina tai juttu.

1980-luvun norjalainen kirjallisuusilmapiiri oli kovin kriittinen Kristiansenin juuri julkaistulle kirjalle Polut johtavat merelle. Kaikki kriitikot eivät arvostaneet Kristiansenin teoksia, koska kirjailija "kuvasi kveenit epärealistisella ja mystisella tavalla". Tässä yhteydessä Maliniemi käyttää käsitettä "kainulaisheroismi", jolla hän tarkoittaa sitä, että Kristiansen olisi kirjoittanut kveeneistä vain epärealistisia sankaritaruja.

Itselleni Kristiansenin teos Polut johtavat merelle on aivan muuta kuin sepitetty seikkailu- tai sankaritaru. Minulle teos on tähän mennessä hienoin meän perän menneisyyteen kiinnittyvistä historiallisista romaaneista. Tämä kirja ei muuttane maailmaani, mutta tämä kirja ratkaisi puolestani yhden ison kysymyksen, nimittäin: "Mitä teen, kun pääsen eläkkeelle syksyllä 2016?"  - Aivan totta. Jos elän, haluan viettää ensimmäisen eläkeläistalveni Ruijassa, ja kirjoittaa siellä. Wau ja Amen!

                           
                                 Kuvakollaasi Vesisaaren ulkomuseosta, Tuomaisen pihapiiristä.

                       "Teoksen tapahtumien tausta on tummanpuhuva gobeliini, jonka itse historia on kutonut. Jokunen yksityiskohta gobeliinin kuvioinnissa on tuulesta temmattu. Mutta kangas ja väri ovat yhtenäiset."

Alla on linkki, josta löytyy enemmän tietoa kirjailija Idar Kristiansenista.

http://www.kvenskinstitutt.no/kultur/kvensk-litteratur/idar-kristiansen/

Kaisa Maliniemi Lindbach on tehnyt vuonna 2001 väitöskirjan Tromssön Yliopistossa. Kirjan nimi on Kvenlitteratur i nord: med spesielt blikk på Idar Kristiansens romaner.

Koska Maliniemi ehdottomasti on se, joka tuntee Kristiansenin tuotannon parhaiten, lainaan lopuksi häntä ja Kainu Isntituutin sivustoa (www.kvenskinstitutt.no) lisäämällä otteen kveeninkielisestä artikkelista, jonka Maliniemi on kirjoittanut neliosaisesta Polut johtavat merelle -teoksesta. Artikkeli löytyy em. instituutin osoitteesta.

Näin Maliniemi kvääniksi:

"1978 tuli ulos Svanevinger i Nord / Joukhaisen siivet Pohjasessa, ensiosa romaanisarjasta Kornet og Fiskene / Jyvä ja Kalat.

Romaanisarjassa Kristiansen valitti kuvvailla ensi kainusukupolven, joka oli vajeltanu Suomesta Norjhaan 1800-luvula. Romaanisarjan ensiosa muistelee 15-vuotisesta Heikistä, joka jälkhiin ko oon kuulu uskomattomii muisteluksii Pohjas-Norjasta, päättää mennä pakhoon Suomen kurjuudesta Vadshöön / Vesisaarheen. Hänen matka Ruijhaan oon eeventyyrinen, ja hän joutuu uskomattomhiin tapattumhiin ja kohtaa mystissii ihmissii matkala. Eeventyyrisistä elementiistä perustamatta, tämä osa oon se realistisiin Krisansenin romaanissarjasta.

Vuotta jälkhiin tuli Den salte åkeren / Suolanen pelto, mikä oon romaanisarjan toinen osa. Tässä romaanissa Heikki oon Vadsössä, tahi Vesisaaressa niin ko se oon kainuksi. Hän piilottaa hänen nuoren ijän ja sannoo ittensä Jaakoksi.

Vesisaaressa pääpersoona kohtaa Anna-Kreetan, köyhän tyttären, joka assuu kammissa Vesisaaren ulkopuolela. Rikhaat miehet Suomessa ja Ruijassa oon käytetty Anna-Kreettaa heidän hyväksi. Tämä freistaat kostaat yhdele miehele, joka oon ollu paha hänele, ja hyökkää hänen pääle veittelä, mutta kosto ei onnistu ja Anna-Kreeta fangithaan. Pääpersoona tunttee ette velvolisesti häyttyyt auttaa Anna-Kreettaa, ja siitä alkkaa pakhoonmeno Suomen rajale. Tämä romaani on sarjan romanttisiin osa.

Sarjan kolmanessa osassa, Stiene förer til havet / Polvut viedhään merele (1980) pääpersoona oon takasin Suomessa. Kymmenen vuotta oon menny siitä saakka ko hän jätti Vesisaaren. Hän kylvää maata kotitalola Inkeri-rakkhaan kansa. Katovuodet tulhaan pöräkkäin, ja hän ja Inkeri puhuthaan uudesta suudesta vajeluksesta Pohjois-Ruijhaan. Tällä kerrala heidän vajelus oon Pohjas-Tromsshaan päin. 

Matkasta Pohjas-Ruijhaan tuli tälläki kerrala eeventyyri. Tässä romaanisarjan osassa oon paljon mystissii elementtii. Siinä oon monta yliluonnolista muistelusta mikkä oon palmikoittunheet tosielämhään. Muutammat niistä oon melkkeen kummitusmuistelukset, missä kastamattomat kuolheet lapset alethaan kummistelemhaan kyläläisile. Usheet näistä muisteluksista mitä Kristiansen kuvvailee hänen romaaniissa, oon säilynheet tradisuunisena materiaalina Pohjas-Tromssassa nyykyaikhaan asti.

Maliniemen artikkeli jatkuu... Lue täältä:

http://www.kvenskinstitutt.no/kultur/kvensk-litteratur/idar-kristiansen

Vaimon tehtävät ammoisina aikoina ja lähimenneisyydessä

Lasten Satu-Kalevala. 1950.

Kertonut Tuomi Elmgren-Heinonen, kuvittanut Kirsti Gallen-Kallela

Ote.

POHJOLAN HÄÄT eli Mitä vaimona oleminen tarkoitti muinaisessa Suomessa.

 &

Satan Sukukirja.1986.

Helena Liikamaa.

OTE, JOKA LIITTYY KOIVUMAAN SUVUN YHTEEN TYTTÄREEN, JOHANNA (HANNA) PEURAWAARAN (1879 – 1964)

Tuovi Elmgren - Heinonen. 

VAIMON TEHTÄVÄT VÄINÖLÄN AIKAAN

Pohjan Neidosta kammattiin vaimo palmikoimalla hiukset ja sitomalla yhteen otsalle. Sitten asetettiin sorokka päähän, se on naimisissa olevan naisen merkki. Viimeiseksi heitettiin kirjava huivi päähineen päälle.

”Ennen toivoin tämän hetken koittavan, sen, että pääsisin emännäksi suureen taloon, mutta nyt itken ikävääni, kun minun on jätettävä kotini ja kaikki kasvinkumppanini. Ja hän itki entistä katkerammin.

Silloin viisas vaimo alkoi opastella nuorikkoa tuleviin tehtäviin. Hän neuvoi:

”Muista uuteen kotiin mennessäsi jättää pitkät unesi kotiin, jätä huolettomuutesi, jätä laulusi ja ilonpitosi! Säilytä ne muistona isäsi kodista. Muista anoppilassa ahkeroida! Nouse aamulla kukon laulun aikaan. Virittele tuli uuniin ja kiirehdi saman tien navettaan. Syötä lehmät ja lampaat lempeästi ja kiirehdi heti tupaan, sillä siellä itkee pienokainen kehdossaan eikä muut kuin äiti tiedä, mitä kääryläinen vaikertaa. Hoida kälysi lasta kuin omaasikin: anna leipä käteen ja vuole voita päälle.”

”Pidä herkät hiiren korvat ja jalat valmiina juoksuun. Jos näet anopin jotakin kantavan, juokse puolitiehen häntä vastaan. Lämmitä sauna ja kutsu appesi kylpyyn.”

”Käy tähtitaivasta katsomassa. Tähdet sinua lohduttavat, jos murheesi niille kerrot, kuu neuvoo, aurinko opettaa.”

Sulhastakin viisas vaimo neuvoi:

”Älä tätä neitoamme pahoille päiville saata. Pidä hyvänä ja kohtele hellästi, älä liian raskaille töille pane. Jos hän neuvoa tarvitsee, niin kehota ystävällisesti, silmää iskien ja vasta sitten, ellei hän tottele, ota vitsa ja opeta sillä.

Tämän kuullessaan morsian itki jälleen. Mutta häävieraiden joukossa oli pikku tyttöjä. He katselivat itkevää morsianta, ja heidän kävi häntä sääliksi. He kuiskuttelivat keskenään: ”Mennään lohduttamaan.”

Nuorin heistä otti morsianta kaulasta ja alkoi lohdutella:

”Älä itke, Pohjan neito, älä enää itke! Katso, minkälainen sulhanen on! Komea hän on ja kaunis on, ja hänellä on lempeät silmät. Hevonen on uljas ja reki kaunis, ja siinä sinä saat ajaa.”

Pohjan Neito hyväili heitä kaikkia ja alkoi sitten hyvästellä hääjoukkoa.

Hän kiitti isäänsä lapsuuskodista ja äitiänsä hyvästä hoidosta. Hän otti sisariaan kaulasta ja veljiään kädestä ja kiitti heitäkin. Kaikkia ystäviään ja kasvinkumppaniaan hän hyvästeli. Viimeiseksi hän hyvästeli piikapikkaraista. Sitten hän juoksi pihalle, sanoi hyvästit puille ja pensaille ja armaille marjamaille, kuusille ja koivuille, järville ja salmien suille ja sanoi lopuksi hääjoukolle:

”Älkää surko, vaikka lähdenkin toisille maille. Paistaahan Luojan päivä sielläkin, sama kuu kumottaa ja samat tähdet tuikkivat sielläkin.”

Helena Liikamaa.

VAIMON TEHTÄVÄT 1900 – LUVUN ALUN KOLARISSA

Hanna oli Akseli Koivumaan tyttären, Kristiinan, TYTÄR, syntynyt Pajalassa, piikana Sieppijärvellä.

Hanna vihittiin Immanuel Satan (1878 – 1958), Käkivaaran Mannen kanssa 1899. ”

Hanna vihittiin jo 20-vuotiaana. Ei Mannella ollut hoppua koskaan, niin ei tässäkään asiassa, nimittäin naimaluvan saamisesta kului toista vuotta ennen kuin itsellinen Immanuel Salomoninpoika Satta ja Hanna vihitään. Naimalupa pyydettiin Pajalaan (Peurawaarat  olivat Jarhoisista ) ja se lähetettiin Iisak Koivumaalle Sieppijärvelle.

Hannan ja Mannen lapsia olivat Akseli Immanuel (1900)Satta, Alma Maria Ylitalo, (1902), Uuno Aadolf (1903) Satta, Heikki (1906), Johanna Juliaana (1907) Korteniemi, Juho Salomon (1908) Satta, Väinö (1910) Satta, Taimi Kristiina Koivumaa (1912), myöh. Lampela, Aino Amanda (1914), Mooses (1916) Satta ja Urho Hemming (1919) Satta.

Hanna oli Järvirovassa piikana Mannen tädillä, ja sieltä Manne toimeliaan vaimonsa löysi.

Aamulla varhain kun toiset nukkuivat, ehti Hanna ruokkia lehmät, kartata ja kehrätä tovin. Hanna passasi Mannele kahvin sänkyyn, laittoi väelle ruuan pöytään, nousi itse suksien päälle ja luuta jalkainvälissä lasketteli törmää alas, hihkuili alas mennessään iloisesti.

Kävi kyläilemässä jossakin talossa tai kaupassa asiolla ja kuelma matkassa aina, iltapuolela vanthuut olit valhmiit, ja kotona odotti taas väki ruokaa ja lehmät ruokkijaa.

Joka työn lomassa hypättiin karttamaan ja kehräämään, ei joutilasta aikaa vaimoilla ollut koskaan muulloin kuin pyhänä päivällä. Pyhänä istuttiin rukouksissa ja kuunneltiin Lestaatiuksen postillan lukemista ja laulettiin lauluja.

Pyhänä oli Hannalakin aikaa istahtaa jouten, mutta arkisin kerkisi Hanna juosta monta mukkaa ennen kuin Manne kerkisi kääntyäkään. Joskus Hanna kärtäintyi Mannelle, Manne vain näytti pitkää nokkkaa ja sanoi: ”Pistii, tii tiiii tii, hullu tekkee paljon työtä ja viisas ellää vähemmälläkin!”

Manne kun oli auraamassa pottumaata, ja Satan Jamppa oli tullut porisuttamaan Mannea tavanomaisella kierroksellansa, istuit pottumaan pyörtänöllä piipustelemassa, niin Hanna kerkisi sinnekin sanomaan: ”Sie laiska, tulet viivyttämhään toista, painu tiehesti siitä ja hyvin äkkiä.” Miehet vain nauroit Hannan hättäilylle.

Hanna herätti Mannea ylös: ”Nouse ylös siitä senkin laiska, siinä häntä vennyy ko vesimato piimässä.” - Koska net nuita kläppiä tehit, ko olit niin erilaisela aikataulula matkassa, mutta tehit net ainakin ykstoista kappaletta…

Hanna kehräs ja karttasi kyläläisille, kuto kuelmia ja kuto väävissä rekiraanuja, villasaalia, alusvaatekangasta miehile ja mitä häntä tarvithiin, kyllä Hanna osasi ja kerkisi myös.

Siinä Käkivaaran vanhalla puolella Hanna ja Manne asuivat ensin, myöhemmin muuttivat alakerran kamariin ja asuivat siinä, kunnes muuttivat Käkilehtoon. Vanhuudenpäivät he viettivät poikansa kanssa samassa taloudessa, Olga (o.s. Hyvönen) ja Juho Salomon Satan (1908 – 1963). He olivat Käkivaaran viimeiset asukkaat.

Elä unoha sukuas!

Sirpa Kähkönen. 

Mustat morsiamet. Otava, 1998.

Mustat morsiamet on tarina Savonmaan syrjäkylältä Kuopioon muuttaneesta Annasta. Tarinaa lukiessani kuvittelin, että tämän Annan esikuvana olisi voinut olla oma Wanhalla Rautalammilla syntynyt Anna Rossi -mummoni. Oma isoäitini koki nuoruutensa "huumaavat onnen hetket" herrasväen palvelijana Helsingissä, kun taas Kähkösen Anna koki ne herrasväen palvelijana Kuopiossa. Ja molempien Annojen lähtökohdat - niin samanlaisia.

Asun Lapissa, jossa revontulet ovat arkipäiväinen luonnonilmiö. Oli pysäyttävä lukukokemus tajuta, miten suuri merkitys revontulilla on ennen vanhaan ollut kaikkien suomalaisten uskomuksiin ja elämänhaluun. Yksi Mustat morsiamet -tarinan voimakkaimmista kohtauksista on kirjan alkulehdille kuvattu kohtaus Annan suhteesta sukuunsa, isäänsä ja äitiinsä mutta myös menneiden sukupolvien suhde luontoon, revontulien näkemiseen ja - omaan tallihevoseenkin.

Haluan siirtää tämän jakson itselleni muistoksi blogiini. Olen varma, että juuri tämä valitsemani katkelma auttaa minua kirjoittamaan oman isänpuoleisen sukuni tarinan entistä näkyvämmäksi juuri nyt, kun työskentelen sukutarinoitteni kanssa. 

Annan äiti muistutti tytärtään suvustaan. -Elä unoha sukuas. Siellä on mäellä Mannilan talo, jossa sinun sukus on kasvanu, ja se on väkevä talo. Niin on minunkin suvussani ollut. Tiedän, että väkevästä talosta on isoäitinikin suku lähtöisin, mutta niin vain on Luoja hänenkin sukuaan koetellut, että henkiin jääneiden oli ollut lähdettävä liikkeelle...

Sirpa Kähkösen kirjan luin, koska Mustien morsiamien tarinaa ehdottomasti tarvitsin. Kirja oli minulle sekä suuri elämys että suureksi avuksi. 

Ote alkaa sivulta 46 (Otava, 1998):

Annan osa

- Näinkös sinä vielä minuttii jouvuit suattelemmaan, isä sanoi.

Ja Anna nyökkäsi. Näinpä näin. Sehän se oli hänen osansa tässä maailmassa. Kun äiti sairasti, oli rospuutto eikä Helmi päässyt kaupungista, saati sitten Miina Helsingistä. Hän vaihtoi veriset lakanat, verestä mustat, ja kostutti äidin repeilleet huulet. Hän kuunteli onttoa voihketta, joka päiväkaudet kestettyään vaihtui korinaan ja hiljaiseen vikinään.

- Antoko äitis anteeks, antoko minulle, isä höpisi ja tapaili hänen kättään.

Antoko niiin. Sitä hän ei tiennyt. Miksei isä kysynyt hänen anteeksiantoaan? Selkäsaunat, tukistukset, ankarat sysäykset uuninnurkkaan, kovat sanat, yksinäiset itkut tallissa Varjon kylkeä vasten. Vielä viidentoista vanhana hän oli saanut selkään isältä, kun oli mallaillut äidin tyttöaikojen sormusta kädessään ja pudottanut sen jonnekin. Ei auttanut itkeä, että sehän oli hänelle luvattu, että sama kai sitten, jos se katosi. Piessy oli, viidentoista vanhan tytön.

Hän katsoi isän käsiä, joissa ei enää ollut voimaa rahtuakaan. Hän olisi voinut murtaa jokaisen luun niistä kuin kuivan oksan.

- Anto, anteeks anto, hän lopulta sanoi ja tiputti sairaan suuhun lusikasta vettä.

- Varjo, isä sanoi ja katsoi etäs hänen taakseen. 

- Mitä Varjosta.

- Varjo, isä vain sanoi ja sitten katse taas himmeni.

Sitten jonain yönä Anna heräsi levottomista unistaan siihen, ettei kuulunut ähkettä eikä korinaa. Ei kuulunut mitään. Kiireesti hän astui lattian yli ja kuulosteli isänsä rintaa. Se oli aloillaan, palkeet olivat lakanneet puhaltamasta.

- Herrajumala, Annalta pääsi ja hän vajosi polvilleen sängyn viereen.

Varjo, kato tuossa...

Kun isä makasi aitassa laudoilla puruinen jäälohkare allaan, kädet ristissä rinnalla, Anna kiersi koko torpan maat Varjoa taluttaen. Kato tuossa on sinun haka, hän sanoi, ja Varjo hirnahti. Kato tuossa on pihakoivu, tuossa kivi jolta myö sinun selekään noustiin. Anna anteeks Varjo että minä sinua joskus kiusasin, anna meille kaikille anteeks. Tuossa on sinun heinämuat, tuossa sinun kyhnytyspuu, tuosta lähtöö poloku suureen mualimaan. Sille sinä et ennee Varjo rukka milloinkaan lähe.

Tehtyään kierroksen hän vei Varjon tallin nurkalle odottavalle isännälle. Isäntä otti kiinni suitsista ja vei Varjon tallin taakse. Vielä kerran Varjo vilkaisi Annaan, vielä kerran hörähti.

Isä oli saatettu kirkonkylän hautaan äidin viereen, ja ainoa vieras, isän vanha sisar, kahvitettu mökissä. Anna ei halunnut mennä enää sisään. Hän istui takki päällä ulkoportaalla ja nojasi selkäänsä oveen. Äänetön metsä ja heinittynyt piha olivat taipuneet kaikki raskaan helleyön alle, eikä pihapensaassa liikahtanut lehtikään.

Niin kuin silloin lapsena, hän odotti nytkin, että metsänreunaan ilmestyisi tuttu hahmo, isä ja Varjo. Ehkä siellä joku liikkuikin, usvan keskellä salaa. Pyrki nukkumaan syrjäisiin metsälatoihin, piilotteli siellä. Tuli syksypimeällä pihaan, painoi kasvonsa ikkunalasiin.

Herrantähen, siellon punikki! Nyt lapset piiloon!

Äiti meni yksin ovelle, ja kostea tuuli puhalsi sisään tupaan. Ei ollut puniikki, isä se vain oli. Humalassa taas, oli hassannut rahat kylillä.

Suuret Luojan tulet

Äiti kuiskaili hänelle harvakseltaan öisin, kun ei saanut maattua. Miksettä työ äiti lähe kaupuntiin, hän yritti aina pyydellä. Sairaalaan minä veisin teiät, kyllä minä maksan. Mänen töihin. Jättäkee isä ja lähtekee.

Se pittää alistua kohtaasa, äiti kuiskasi. Tämä se on minun kohtanj mualimassa. Mutta sinä elä unoha, elä unoha sukuas. Siellä on mäellä Mannilan talo, jossa sinun sukus on kasvanu, ja se on väkevä talo. Näläkävuosina sitä vuan niin kovin Luoja koettelj, että lopulta oli jälellä yksin sinun isoäitis yhen pikkusen lapsen kanssa. Ja sen lapsen pakkas isoäitis kelekkaan, entinen rikas mahtava nainen, jollei leipee ollu lapselleen ennee. Ja laittautu taipaleelle, mustan tähtitaivaan alle, laskeutu alas Mannilan mäeltä ja lähti kulukemmaan pitkin järven lumlakkeutta.

Niin se oli kun suuren sormuksen sisällä, kun se vaels pimmeen ja kylymän jiäkuoren piällä, näkemättä yhtäkään asumuksen valloo vastarannalla. Ja juur kun se olj toivosa menettämässä ja kylymyyteen sortumassa, niin kuulu yks korkee helähys ja humahus, ja taivaalle syttyvät suuret Luojan tulet.

Niitten hulumunnasta isoäitis löyti lohtusa, sillä Luojan armo oli ne sytyttäny hänen tietään valasemmaan ja hänen vaivattua ruumistaan lämmittämään. Sillä kaukana Jiämeren rannalla  on yks liitu- ja piivuori. Kun se ruppee palamaan, niin siitä valluu tulista meskiä, se siitä vuoresta hikenä valahtaa. Ja kellä hätä on, hiän voipi revontulissa kylypee kuin kuumissa rikinkatkusissa vesissä.

Semmosiakii naisia on sinun suvussas, Anna

Muista sinä, elä millonkaan unoha, että sinun mummos ei jiäny hittaasti kuolemoo tekemään. Semmosiakii naisia on sinun suvussas, Anna.

Anna painoi päänsä polviin ja hieroi otsaansa vasten lumpioita. Maatuuli puhalsi matalana yli heinikkomaan, yli ruohottuneen pihan ja vanhojen pensaitten. Nyt hän saattoi heittää kaiken mielestään. Nyt hän oli irrallaan, oli viimeinenkin lieka katkaistu.

Hän laittoi kengät jalkaan. Hyvästi heinikko varpaitten alla, hyvästi maan haju ja pensaston suhu. Hyvästi harmaa mökki ja vinot portaat, hyvästi aitta ja ruumislaudat. Tämä tyttö lähtee kivikatuja tallaamaan.

Kapsäkki nousi kevyesti portaalta. Sen enempää ei perintöä ollut kuin kapsäkissä kulki. Polun päästä hän vilkaisi vielä mökkiä, joka peittyi koivun taakse, ja tallia jonka ovi lenksotti.

Hän kääntyi ja lähti kulkemaan. 

Vanhapoika - huvin vuoksiko?

Ulla-Maija Paavilainen. 

Vanhapoika. 

Otava, 2013.

Kirjailija Ulla-Maija Paavilainen sai minussa aikaan tunteen, kuinka helppoa kirjoittamisen täytyy hänelle olla. Vanhapoika on Paavilaisen kuudes kirja. Ja kirjailijan tahti on ollut hengästyttävä: kuusi kirjaa (ensimmäinen julkaistiin 2007) kuudessa vuodessa. Mieleeni tulee selitellä Paavilaisen tuotteliaisuutta hänen aikaisemmalla leipätyöllään, onhan hänellä takana pitkä journalistiura. Selittelemättä sen kummemmin haluan kuitenkin sanoa, että Paavilaisen (uusi) ura kirjailijana vakuuttaa minut hänen monipuolisista lahjoistaan.

Tartuin tähän kirjaan sattumalta kirjastossa, sillä olin huomannut paikallisen Lukupiirin lukeneen ja käsitelleen Paavilaisen Vanhanpojan aivan äskettäin. Päättelin, että jotakin mielenkiintoista tässä tarinassa täytyy olla, koska se oli tullut valituksi kirjaraadin ruodittavaksi. Ja olihan teos ihan luettava, sopiva minulle; tarina ei ainakaan ahdistanut. On kuitenkin tunnustettava, että en erityisemmin haltioitunutkaan tarinasta, vaikka haltioituminen kuulema on terveellistä ja olisi juuri näinä aikoina tehnyt hyvää mielialalleni.

Edesmennyt sukulaissetäni eli elämänsä vanhanapoikana, sillä perimätiedon mukaan hän oli nuorena poikana kokenut yhden dramaattisen sydänsurun, ja se oli riittänyt naisista. Sukulaissetäni ei siis todellakaan muistuttanut Paavilaisen Vanhaapoika, kirjan minähenkilöä. Mutta meitä ihmisiä on moneksi, myös vanhojapoikia.

Vanhapoika on mukava nimi kirjalle. Luulen, että Paavilaisen (tai kustannustoimittajan) valitsema kirjan nimi haastaa nuoria lukijoita ja kunnioittaa senioreita, sillä vanhatpojat kutsumanimenä lienevät häviämässä oleva kansanryhmämme. Onhan niin, että modernit ihmiset kutsuvat sinkkumiehiä enää vain kuolevissa maalaiskylissä kylän vanhoiksipojiksi - jos sielläkään.

Lapsena isäni piti huolta siitä, että luin koululäksyt. Hänen mielestään muiden kuin läksykirjojen lukeminen vei aikaa läksyjen luvulta; siinä syy, miksi hän ei pitänyt näkemästään, jos tavoitti minut kirjaston kirja kourassa. Tätä taustaa vasten voin vakuuttaa, että Vanhapoika olisi ollut turhien kirjojen luettelossa (jos hän olisi luetteloa pitänyt). Ehkä taustastani johtuu, että en edelleenkään lue vain lukemisen vuoksi tai huvin. Vanhapoika tuli kuitenkin luettua pääasiassa huvin vuoksi. Ja niin tein.

Muutaman kerran kuitenkin pysähdyin ja kiitin ajatuksista, jotka Paavilainen oli laittanut Vanhanpojan päähän. Tässä yksi esimerkki.

 "Televisiossa poliitikot puhuivat huoltosuhteen huononemisesta, mutta sen paremmin Frans kuin Maria ei valittanut meidän välillämme valllitsevasta huoltosuhteesta. Vain Pertti Elo ei pyytänyt minulta  muita palveluksia kuin sen, että istuin ikään kuin hänen tukenaan, kun hän vangitsi muistiin menneisyyttään ja samalla kertasi sitä minulle. Hänen muistinsa oli yhtä mikroskooppisen tarkka kuin vanhojen valokuvien maailma. Tunsin eläväni  hänen kanssaan samassa maisemassa. Me molemmat halusimme mennä niin lähelle ja niin syvälle meille tärkeitä asioita kuin mahdollista. Pertti Elon kanssa unohdin joutavat pintakuohut, muka päivänpolttavat uutiset, globaalin talouden ongelmat, maahanmuuttopolitiikan ja homojen oikeudet. Merkitystä on vain sillä, minkä on joskus kokenut. Tunsin herääväni ja syntyväni vähitellen uudestaan, ikään kuin olisin tajunnut olevani osa suurempaa kokonaisuutta."

p.s.
Jostakin kumman syystä Paavilaisen tarinointi ja sanailu saivat minut monesti pysähtymään ja toteamaan: "Miksiköhän minusta koko ajan tuntuu, että Vanhapoika on miehen kirjoittama tarina... "

SISAR kertoo sinusta, sisareni.

Rosamund Lupton. SISAR. Gummerus 2012.

Alkuteos Sister, 2010.

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Siskollani oli syntymäpäivä helmikuussa. Etukäteen olin etsinyt netistä sisarusaiheisia kirjoja ja löytänyt Luptonin SISAR. Annoinkin kirjan hänelle - mutta tietysti hän oli jo lukenut sen. Siskoni sai toisen kirjan, ja itse pidin Luptonin. Nyt olen sen lukenut.

Ja olikin hyvä tarina! SISAR sai minut viihtymään ja nauttimaan lukemisesta. Tarinassa oli jännitystä, uskomattoman yllättäviä käänteitä, ja se selkeästi otti kantaa kysymykseen, mikä elämässä on tärkeintä. Eikä yksikään tarinan henkilöistä puhunut käyttämällä inhoamaani ilmaisua: "Valinta on sinun."

"Tarina on ollut myynti-ja arvostelumenestys Englannissa ja USA:ssa, ja se on käännetty yli 30 kielelle". Näin sanoo kustantaja. Minä huomasin tämän siitä, että kirja oli kevyt luettavaksi, selkeä muotokieleltään. Lisäksi kirjassa on viittauksia muotihuumeisiin (PCP) ja esimerkiksi perinnöllisillä sairauksilla ja geenimanipulaatiolla on oma roolinsa tarinassa. On helppo uskoa, että kirja on myynyt ja myy hyvin.

En ole ihan varma, luenko tarinan toistamiseen "joskus myöhemmin". Ei tästä klassikoksi ole - tosin ei tarvitsekaan. Kirjailija Rosamund Lupton tietänee tämän, sillä hänen seuraavaa, nyt (2013) jo suomeksikin käännettyä, uutuuskirjaa markkinoidaan amerikkalaiseen tyyliin SISAR-kirjan lopussa: "Tässä jo hieman esimakua tulevasta, seuraava katkelma on kirjan alusta."

SISAR vei lukijansa Englantiin. En ole siellä käynyt, mutta englantilaissyntyinen kirjailija kuvasi elävästi ja koskettavasti Englantiansa, jopa puutarhan hoitoa.

"Jäätyäni asuntoosi olen kuitenkin tosissani yrittänyt hoitaa pientä puutarhatonttiasi takapihalla. (Onneksi Amias huolehtii Babylonian ruukkupuutarhasta asuntosi pääoven edessä.) Olen kastellut näitä kukkia päivittäin ja lisännyt veteen jopa ravinneliuosta. En ole ihan varma, mistä syystä - ehkä siksi, että tiedän sen olevan sinulle tärkeää, ehkä siksi että haluan hoivata puutarhaasi, koska en hoivannut sinua? No, olipa syy mikä hyvänsä, pelkään pahoin epäonnistuneeni surkeasti. Kaikki kasvit täällä ulkosalla ovat kuolleet. Niiden varret ovat ruskeita ja harvat jäljellä olevat kuivat lehdet varisevat pois. Tyhjennän kastelukannusta viimeisetkin pisarat. Miksi jatkaa hyödytöntä kuolleiden kasvien ja kuivan maan kastelemista?" (s. 89)

Pidin siis kovasti tästä tarinasta, enkä kadu edes sitä, että tuhlasin rahaa ostaakseni kirjan omaan hyllyyni. Hyvä kirja on aina kannattava ostos!

Liian vanha nomadiksi, vai?

Bruce Chatwin. Näkymättömät polut. 

Suomentanut Leena Tamminen. (Tammi, 1988.)

Alkuteos The songlines, 1987.

Sain tietää kirjasta Näkymättömät polut lukemalla Johanna Sinisalon patikoimiseen liittyvää kirjaa (Salattuja voimia), sillä Sinisalo mainitsee omassaan Chatwinin teoksen. Lainasin kirjan verkon kautta Lapin Maakuntakirjastosta, ja edelleen arvostan suomalaisen kirjastolaitoksen tasoa.

Yleensä kun päätän kirjoittaa lukemastani kirjasta, se tarkoittaa sitä, että kirja on käynnistänyt minussa jotakin uutta - ainakin liikauttanut jotakin minussa. Ja toden totta, tämäkin kirja liikautti minua, mutta kenties vain voimauttamalla niitä olemassa olevia vahvuuksia, joita tiedän itsessäni olevan. Ja tämä puolestaan tarkoittaa, että kirjaa lukiessani en tullut luoneeksi juurikaan uutta, mutta kirja tuki minua ja arvomaailmaani ja vahvisti sillä tavoin. 

Kirjan alku vetosi ja uuvutti uniaikoineen, sankareineen, alkuasukkaiden luomistaruineen ja vallabiklaaneineen. Australiassa olen käynyt, ja maanosan aboriginaleihin liittyvä tieto kuuluu henkiseen pääomaani sen verran kuin yleissivistys sen  käsittääkseni edellyttää kuuluvan. Tästä huolimatta mielikuvitukseni ei tuntunut millään osaavan piirtää matkakirjailijan kuvaamia näkymättömiä laulupolkuja omikse kuvikseni...

Chatwin on hyvä kertoja. Kirjassa esiintyvät tyypit ovat loistavia. Kun olin saanut käytyä kirjan läpi, en millään tahtonut saada palautettua sitä kirjastoon. Otin lisäaikaa ainakin kolme kertaa. En raaskinut luopua kirjasta, koska selitin itselleni haluavani kirjoittaa lukukokemuksestani. Kirjoittaminen siirtyi ja siirtyi, se muuttui vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Lopulta päätin vain kirjata muistiin joitakin kirjasta löytyviä ajatuksia, irrallisia lainauksia. Tästäkään työstä ei tahtonut tulla mitään. 

Nyt sitten olen naputellut muutaman rivin. Joistakin henkilökohtaisista syistä kirjan esittelemä elämäntyyli (nomadit) lienee se, joka minua teoksessa kiehtoi ja vahvisti, mutta toisaalta vetoan ikääni (56), kun sanon, että edes Chatwin ei saanut minua liikkeelle! Uskoakseni olen siis liian vanha nomadiksi, vai kuinka?

Tässä sinulle lopuksi yksi ote sivulta 184. "Jokainen nomadien muutto täytyy järjestää yhtä täsmällisesti ja joustavasti kuin sotaretki. Takana ruoho kuivuu. Edessä lumi saattaa tukkia solat. Useimmat nomadit väittävät "omistavansa" muuttopolkunsa (arabiaksi el-rah, "tie"), mutta käytännössä he vaativat itselleen vain kausittaisen laidunoikeuden. Aika ja tila sulautuvat siten toistensa ympärille; kuukausi ja tienpätkä ovat yhtä." 

Ja koska tänään tapasin koulussa oppilaitteni kanssa Perrine-nimisen nykyajan nomadin Ranskasta, lähetän hänelle terveiseni: "Hyvää matkaa ja lämmin kiitos, kun hetken ajan jaoit hienoa maailmankuvaasi kanssamme."

                                                                             Perrine.

Parasta oppiainesta historian tunneilleni

Stina Katchadourian. 2012. Schildts & Söderströms. Uudistettu painos. Alkuteos Lappkungens dotter (2011)
LAPINKUNINKAAN TYTÄR.

Lapinkuninkaan tytär  tarjoaa mitä parhainta oppiainesta Suomen historian tunneilleni, sillä "historian tapahtumat on helpointa ymmärtää, jos niihin tutustuu ihmisten omakohtaisten vaiheiden kautta (s.9). 

"Oppiaineksesta" tekee hyvän myös se, että samoihin aikoihin kun luin tätä kirjaa, satuin saamaan lahjaksi paikalliselta ystävältäni äänitteen ja kuvasarjan kolarilaisten evakkovuosista 1944-45 Ruotsissa - kertojina Indalin evakuointikeskuksen ruotsalainen isännöitsijäpari. 

Äänitettä ja Katchadourian kirjaa yhdistävävät sekä lapsen näkökulma sota-aikaan että ruotsalaista yhteiskuntaa edustajien aikuisten tarjoama välitön humanitaarinen apu, mitä suomalaisevakot kotieläimineen Ruotsissa saivat.

Lapinkuninkaan tytär perustuu kirjeenvaihtoon, jota kirjailijan vanhemmat kävivät koko sodan (1939-1945) ajan. Kertojan Lale-isä kirjoitti kirjeet sotarintamalta tai kotoa Kulosaaresta, Nunni-äiti tyttärineen joko kotoa tai  evakkopaikkakunnalta; milloin mistäkin päin Suomea tai Ruotsia - kirjeitä lähti jopa Suomen ja Ruotsin Ylitorniolta.

Kirja kertoo dokumentin tavoin sekä auttajan että selviytyjien tarinan. Auttaja on kirjailijan äiti perheenäitinä ja suomalaisten evakuointikeskuksen työntekijänä Luulajassa. Selviytyjiä ovat muiden muassa kirjailijan perhe ja suomalaiset evakot. Kirjan teema on Toinen maailmansota Suomessa talvi- ja jatkosotineen, välirauhoineen, jopa Lapin sotineen.

Kirjan kirjoittaja Stina Katchadourian syntyi siis Helsingissä 1937. Hän on kirjoittanut kirjan, joka perustuu  sodanaikaiseen kirjeenvaihtoon ja muistoihin. Nykyään Stina viettää kesät Porvoon saaristossa, Pirttisaaressa, ja talvet Kaliforniassa. Hän toimii kirjailijana ja kääntäjänä. Alunperin tämä kirja kirjoitettiin englanniksi. Suomalainen versio on ns. uudistettu versio, mikä tarkoittanee, että historiallisia taustatietoja on  täsmennetty tai karsittu. On ollut kiinnostava ratkaisu joko kirjailijalta tai kustantajalta se, että amerikkalaiselle yleisölle halutaan kertoa Suomen historiasta hieman eri tavalla kuin suomenkieliselle lukijalle.

"Meänperän" eli Torniojoki-varren ihmisille kirjasta tekee puhuttelevan se, että Stinan äiti lapsineen pakeni sekä talvisotaa, jatkosotaa että varsinkin Lapin sotaa. Miksi helsinkiläisen perheen piti paeta myös Lapin sotaa? No, he sattuivat juuri niihin aikoihin olemaan ikään kuin valmiiksi evakossa Ylitorniolla...

"Neuvostoliitto pommitti 25. kesäkuuta 1941 Suomen kaupunkeja aina Rovaniemeltä Turkuun saakka, ja me istuimme Vaasassa fammun radion ääressä kuuntelemassa presidentti Risto Rytiä, joka ilmoitti, että maassa vallitsee taas sotatila." (s.45)

Syksyllä 1941 perhe kuitenkin pommitusuhasta huolimatta palasi Vaasan evakosta kotiin Helsingin Kulosaareen. Kirjaa lukiessa on helppo hoksata, kuinka vaikeaa sota-aika oli helsinkiläisperheelle.
"Nunni (perheen äiti) alkoi vuonna 1942 olla todella huolissaan siitä, miten hän saisi hankituksi ruokaa, vaikka hän onnistuikin peittämään huolensa melko hyvin. Elintarvikkeiden maahantuonti oli pysähtynyt, ja maan ruokavarastot alkoivat huveta", kirjoittaa Stina.
"Kaurapuuro, jota söimme, oli täynnä akanoita, ja armeijan vanikka oli täynnä pieniä matoja, ja se piti harjata puhtaaksi ennen kuin sen voi panna suuhunsa. Meitä kehotettiin aina voitelemaan näkkileivän sileä puoli säästääksemme voin korviketta, joka oli keltaiseksi värjätty sekoitus laardia ja muita rasvoja." (s. 61)

Stina Katchadourian on säilyttänyt suomenkielisessä kirjassaan "osan historiallisesta taustatiedosta" (s. 9), jota hänellä on ollut käytössään. Minun oli ajoittain kuitenkin hieman vaikea pysyä hänen mukanaan, esimerkiksi siksi, että kirja perustuu kirjeisiin, joita ei avata ajallisesti sodan tapahtumia seuraten.


Perheen isän, Lalen, aloitteesta Stinan perhe siis lähetettiin sodan loppuvaiheessa vielä kerran evakkoon, nyt Tornionlaaksoon, Ylitorniolle, kesäkuun alussa 1944. Rintamalla käytiin ratkaisutaisteluja (Tali-Ihantala), mutta kotirintamalla Lapissa ei ollut  mitään hätää - vielä. Saksan joukot olivat tulleet vuoden 1940 alussa Lappiin, eikä vuoden 1944 kesällä vielä tiedetty niistä rauhanehdoista, jotka sytyttäisivätkin vielä kerran sodan, Lapin sodan, nyt Suomen ja Saksan välille.

Näennäisestä "Lapin rauhasta" huolimatta "kesäkuun loppupäivinä ja heinäkuun alussa vuonna 1944 lapsikaan ei voinut olla huomaamatta, että jokin oli vialla. Ylitornion pienelle asemalle saapui joka päivä juna, joka kuljetti arkkuja Karjalan rintamalta saakka. Laiturille nostettiin arkku toisensa jälkeen. Ilma oli lämmin, ja jos tuuli kävi aseman suunnalta, se toi mukanaan tympeän, äitelän löyhkän. Sellaisina päivinä Maj istui mökin rappusilla nenäliina nenänsä edessä. Hän kielsi minua jyrkästi menemästä asemalle tai sen lähellekään." (s.85)

Lapin evakuoinnin kokeneen äidin tyttärenä, tai vain tornionlaaksolaisena lukijana, puhuttelevinta kirjan sisältöä on kuvaus Lapin sotaan liittyvästä evakkoajasta. Näkökulma on uusi, se on helsinkiläisäidin näkökulma. Perhe joutui pian Ylitorniolle tulonsa jälkeen pakenemaan syttynyttä Lapin sotaa lokakuussa 1944 Ruotsin puolelle, ja siellä Nunni-äiti työskenteli pian evakkoja varten perustetuissa evakuointikeskuksissa; ajan kulukseen mutta myös siksi, että puhui ruotsia. "Mutta kaikesta tästä huolimatta en voisi tehdä mitään muutakaan. Kuka sitten huolehtisi näistä onnettomista? Ehkä kohtalo on asettanut minut tähän."

"Luulajan pieni evakuointikeskus, jota Nunni hoiti, oli evakkovirran keskellä vain pikku puronen. Pakolaisleirejä oli lopulta noin 600, ja joissakin oli jopa 2000 evakkoa, toisissa taas vain kymmenkunta. Vuoden 1944 marraskuun loppuun mennessä oli 56 000 Lapin 168 000 evakosta tullut karjoineen ja vähine tavaroineen Ruotsiin. Kun he nyt odottivat, mitä heidän isänmaalleen tapahtuisi, he tarvitsivat ruokaa ja katon päänsä päälle."
"Ruotsin viranomaisilla oli ollut pari tuntia aikaa päättää, että maa ottaisi vastaan tämän pakolaistulvan, niin ihmiset kuin eläimetkin. Kun tulijoita alkoi vyöryä kohti Ruotsin rajaa, käynnistettiin kiireesti koko Skandinavian historian suurin humanitaarinen operaatio. Sitä ohjasi Tukholmassa varsin tehokkaasti kuninkaallinen väestönsuojeluhallitus, Kungliga Civilförsvarsstyrelsen." (s. 157-158)

Ja lopuksi.

"Mutta olivatpa Tukholmasta annetut määräykset paperilla miten tehokkaita ja yksinkertaisia tahansa, suurten pakolaisjoukkojen tulo aiheutti rajanylityksessä usein kaaosta. Perheenjäsenet eksyivät matkalla toisistaan ja päätyivät eri leireihin. Matkalla sairastuneet vietiin suoraan sairaaloihin, jolloin lapset saattoivat joutua eroon vanhemmistaan.Tulkkien puute vaikeutti toimintaa, kun lääkintähenkilöstön piti röngtenkuvata tulijat, höyryttää heidän vaatteensa ja viedä heidät "täisaunaan". Evakkoihin ei tässä kaaoksessa aina suhtauduttu tarpeeksi huomaavaisesti."

Stina Katchadourian julkaisi alkuperäisteoksensa The Lapp King´s Daughter 2010. Luin sen
silloin kuta kuinkin läpi. Olin yhteydessä kirjailijaan, toivoin suomennosta, ja hän tiesikin jo silloin, että suomenkielinen versio on tulossa. Nyt voin vain kiittää kirjasta! Lapinkuninkaan tytär on hyvin tärkeä kirja.

                                         Kuvateksti: Naima ja Jonsson, Indal, Keski-Ruotsi.

Samalla kiitän ystävääni Liisa Virtasta (o.s. Uusimaa), jonka kanssa olemme tehneet yhteistyötä paikallishistorian merkeissä. Liisa on tallentanut (äänittänyt ja tehnyt DVD-version) vanhemman siskonsa, Sanelma Ukkolan, lapsuusmuistelmat evakkoajasta Lindalissa. Tämän lisäksi Liisa on tallentanut ja antanut käyttööni Naimi ja Jona Jonssonin muistelmat. Sanelma Ukkola (o.s. Uusimaa) tapasi Jonssonien pariskunnan Indalissa kesällä 2003, ja sai tältä ruotsalaiselta isännöitsijäpariskunnalta sekä valokuvia että äänitteen, missä Naima Jonsson kertoo, miten hän auttajana koki työnsä evakkojen parissa. Kiitos, Liisa ja Sanelma!