Vanhapoika - huvin vuoksiko?

Ulla-Maija Paavilainen. 

Vanhapoika. 

Otava, 2013.

Kirjailija Ulla-Maija Paavilainen sai minussa aikaan tunteen, kuinka helppoa kirjoittamisen täytyy hänelle olla. Vanhapoika on Paavilaisen kuudes kirja. Ja kirjailijan tahti on ollut hengästyttävä: kuusi kirjaa (ensimmäinen julkaistiin 2007) kuudessa vuodessa. Mieleeni tulee selitellä Paavilaisen tuotteliaisuutta hänen aikaisemmalla leipätyöllään, onhan hänellä takana pitkä journalistiura. Selittelemättä sen kummemmin haluan kuitenkin sanoa, että Paavilaisen (uusi) ura kirjailijana vakuuttaa minut hänen monipuolisista lahjoistaan.

Tartuin tähän kirjaan sattumalta kirjastossa, sillä olin huomannut paikallisen Lukupiirin lukeneen ja käsitelleen Paavilaisen Vanhanpojan aivan äskettäin. Päättelin, että jotakin mielenkiintoista tässä tarinassa täytyy olla, koska se oli tullut valituksi kirjaraadin ruodittavaksi. Ja olihan teos ihan luettava, sopiva minulle; tarina ei ainakaan ahdistanut. On kuitenkin tunnustettava, että en erityisemmin haltioitunutkaan tarinasta, vaikka haltioituminen kuulema on terveellistä ja olisi juuri näinä aikoina tehnyt hyvää mielialalleni.

Edesmennyt sukulaissetäni eli elämänsä vanhanapoikana, sillä perimätiedon mukaan hän oli nuorena poikana kokenut yhden dramaattisen sydänsurun, ja se oli riittänyt naisista. Sukulaissetäni ei siis todellakaan muistuttanut Paavilaisen Vanhaapoika, kirjan minähenkilöä. Mutta meitä ihmisiä on moneksi, myös vanhojapoikia.

Vanhapoika on mukava nimi kirjalle. Luulen, että Paavilaisen (tai kustannustoimittajan) valitsema kirjan nimi haastaa nuoria lukijoita ja kunnioittaa senioreita, sillä vanhatpojat kutsumanimenä lienevät häviämässä oleva kansanryhmämme. Onhan niin, että modernit ihmiset kutsuvat sinkkumiehiä enää vain kuolevissa maalaiskylissä kylän vanhoiksipojiksi - jos sielläkään.

Lapsena isäni piti huolta siitä, että luin koululäksyt. Hänen mielestään muiden kuin läksykirjojen lukeminen vei aikaa läksyjen luvulta; siinä syy, miksi hän ei pitänyt näkemästään, jos tavoitti minut kirjaston kirja kourassa. Tätä taustaa vasten voin vakuuttaa, että Vanhapoika olisi ollut turhien kirjojen luettelossa (jos hän olisi luetteloa pitänyt). Ehkä taustastani johtuu, että en edelleenkään lue vain lukemisen vuoksi tai huvin. Vanhapoika tuli kuitenkin luettua pääasiassa huvin vuoksi. Ja niin tein.

Muutaman kerran kuitenkin pysähdyin ja kiitin ajatuksista, jotka Paavilainen oli laittanut Vanhanpojan päähän. Tässä yksi esimerkki.

 "Televisiossa poliitikot puhuivat huoltosuhteen huononemisesta, mutta sen paremmin Frans kuin Maria ei valittanut meidän välillämme valllitsevasta huoltosuhteesta. Vain Pertti Elo ei pyytänyt minulta  muita palveluksia kuin sen, että istuin ikään kuin hänen tukenaan, kun hän vangitsi muistiin menneisyyttään ja samalla kertasi sitä minulle. Hänen muistinsa oli yhtä mikroskooppisen tarkka kuin vanhojen valokuvien maailma. Tunsin eläväni  hänen kanssaan samassa maisemassa. Me molemmat halusimme mennä niin lähelle ja niin syvälle meille tärkeitä asioita kuin mahdollista. Pertti Elon kanssa unohdin joutavat pintakuohut, muka päivänpolttavat uutiset, globaalin talouden ongelmat, maahanmuuttopolitiikan ja homojen oikeudet. Merkitystä on vain sillä, minkä on joskus kokenut. Tunsin herääväni ja syntyväni vähitellen uudestaan, ikään kuin olisin tajunnut olevani osa suurempaa kokonaisuutta."

p.s.
Jostakin kumman syystä Paavilaisen tarinointi ja sanailu saivat minut monesti pysähtymään ja toteamaan: "Miksiköhän minusta koko ajan tuntuu, että Vanhapoika on miehen kirjoittama tarina... "