Ihanat Ansku ja Armas!

Ritva Kokkola.
ANSKU JA ARMAS PUHUVAT KOIRAA. (Nordbooks, 2012)

Olen aiemmin tänä syksynä (2012) lukenut alaluokkalaisilleni (eskari - 1. ja 2. lk) Ritva Kokkolan Ansku ja Armas.

Nyt olen lukemassa jatkoa. Se on Ansku ja Armas puhuvat koiraa.
Luen kirjaa aamun ensimmäisellä tunnilla. Samanaikaisesti kuulijani piirtävät Aamukirja-vihkoonsa. Kun olen lukenut jakson tai kaksi, he viimeistelevät tarinaan liittyvän kuvansa ja sanelevat tekstin, jonka avustaja tai ope kirjoittavat kuvan alle. Kakkosluokkalaiseni kirjoittaa tekstin itse.

Oppilaani ehtivät pyytää Anskun ja Armaksen jatkoa ennen kuin pääsin tuumasta toimeen. Nyt suurin osa heistä pitää kovasti tarinasta - ja se ainoa "farisealainen" on kaveri, joka ei vain pidä kuuntelemisesta kolmesta eri syystä. Niitä ovat 1. pitää istua paikallaan, 2. ei saa liikkua ja 3. ei jaksa kuunnella.

Ansku ja Armas puhuvat koiraa on ihana kirja. Kokkolan kirjoittama kieli on hiottua, virheetöntä suomea, hauskaa; tarinan juoni puolestaan on oivaltava, omintakeinen, lämmin, ja mielenkiintoinen. On ilo lukea jännittävää koiratarinaa pikkukoululaisille, jotka elävät keskellä konsoli- ja tietokonepelien örkkejään tai simulaattoreitaan! On ihana kokemus lukea lastenkirjaa, josta puuttuu se pahuus ja pelottavuus, joka voi olla jo osa minunkin oppilaitteni arkea.

Liitän juttuuni muutaman näytteen siitä, kuinka koulussa käsittelen ääneenlukukirjaa, tällä kertaa Ansku ja Armas puhuvat koiraa. Luen ääneen ja eläytyen, he tekevät isoon vihkoonsa kuvaa, kuva kertoo kohtauksesta, jota he kuuntelevat, minä lopetan kuiskaamalla "jatkuu huomenna"; he viimeistelevät kuvansa, pyytävät aikuista kirjoittamaan ja lopuksi sanelevat tekstinsä. Tämä toimii palkitsemalla sekä oppilaan että opettajan: -Tulipas taas hieno sivu!

Kirjailija Ritvalle kiitos kirjasta! Me odotamme lisää...

1.
KORVAT HERKKINÄ. HÄNNÄN AJOA JA MUUTA KUNTOILUA (s. 33-37)
15.11.2012

Piirros ja kuvatekstin sanelu Leevi, 1. lk. Sanelun kirjasi Kata-ope.

"Olipa kerran isäntä ja koira. Koira sanoi, että hän joutuu nukkumaan pienessä kopissa. Siellä ei pysty edes jalkoja suoristamaan. Se oli niin pieni koppi. Ansku ja Armas sanoivat koiralle: - Kuites isäntä otti pyörän esille. Koiraa pelottaa, kun hän joutuu juoksemaan ja isäntä pyöräilee."



2.
OPISKELUN YLÄ- JA ALAMÄKIÄ (s. 13-16)
8.11.2012

Piirros ja kuvatekstin sanelu Arvid, 1. lk. Sanelun kirjasi Henna-avustaja.

"Ansku lupasi ostaa Armakselle jäätelö, ja että hän tiskaisi Armaksen tiskivuorolla. Sitten Ansku luuli, että siinä olisi kestänyt 2000 vuotta oppia koirankieltä. Mutta se kesti ehkä vain kaksi tai kolme päivää." 

3.
KORVAT HERKKINÄ. HÄNNÄN AJOA JA MUUTA KUNTOILUA (s. 33-37)
15.11.2012

Piirros ja kuvatekstin sanelu Väinö, 1. lk.  Sanelun kirjasi Kata-ope.

"Koira oli häkissä, ja isä oli kiukkuinen. Sitten koira sanoi, että aina kun hän raapii häkin reunoja, tassut on verillä viikon päästä."

4.
MONENLAISIA KOHTALOITA (s. 23-26)
13.11.2012

Piirros ja kuvateksti Kalle, 2. lk.

"Ansku ja Armas puhuivat koiran kans sairauksista. Koira pelasti pienen pojan auton alta. Mutta se jäi itte al

Isänmaan tähden - miksi ei?

Jenni Linturi (Teos, 2011).
ISÄNMAAN TÄHDEN.

Kustantajan antaman tiedon mukaan Jenni Linturi on syntynyt 1979. Nuoren kirjailijan esikoisteosta Isänmaan tähden olen lukemassa. Kaikki alla oleva teksti avainsanoineen liittyy siihen, kuinka vaikealta kirja ensin tuntui.

Nyt olen siis lukemassa. Mutta onhan ollut purtavaa... tuossa on kirja ensin lojunut milloin makuuhuoneessa milloin kirjahyllyn vieressä. Ensimmäinen lukukertani jäi muutaman sivun mittaiseksi. Miten niin? Koska alku tuntui niin sekavalta - syystä, että Linturin kuvaus dementoituneesta Antista on kuin tositarina.

En luovuttanut kirjan suhteen, koska olin saanut sen lahjaksi. Muutaman kirjan kuitenkin luin (siirtääkseni Linturiin tarttumista) ennen kuin sattuma puuttui peliin. Sattuman nimi oli Suomen Kuvalehti, numero 44. Lehden ilmestymispäivänä olin vapaalla, ja luin. Oikein syvennyin Uutisviikon historia-artikkeliin Stalingrad 70 vuotta sitten karttoineen.

Ja niin kävi, että kun illalla tartuin Linturin kirjaan, tiesin paikannimien perusteella, että Antin tarinassahan on alunperin kysymys Hitlerin suomalaisista SS-pataljoonan vapaaehtoisista sotilaista, joiden päämäärä (1941-1943) oli Venäjän Stalingrad. Sinne asti suomalaispataloona ei aivan edennyt, mutta Terek-joelle  kuitenkin.

Ja nyt olen sitten nuoren Linturin teoksen lukenut. Ja nyt on minulla lukijana kanttia kiittää perinpohjaisen hyvästä kirjasta; kirja vaati minulta paljon oheistyötä. Hankin kirjastoista parhaat historiateokset Hitlerin vapaaehtoisliikkeistä. Opin uutta mutta ennen kaikkea ymmärsin Linturin tarinan.

Jenni Linturi on sanonut, että hän ei kirjoittanut kirjastaan sotaromaania. Ei Isänmaan tähden  varsinaisesti kerrokaan SS-asioista taistelukuvauksineen. Isäni kirjahyllyssä oli Niilo Lauttamuksen tähän aihepiiriin liittyvä romaani - tosin nyt vasta tiedän, että Lauttamuksen sotaromaaneista moni liittyy SS-aihepiiriin. Mutta. En ikinä ennen ole löytänyt näin nuoren suomalaisnaisen näin erinomaista kirjaa, johon sotaan liittyvä tehty pohjatyö todellakin vakuuttaa.

Taitavana kirjailijana Linturi osoittaa pienin elein (esimerkiksi otsikointi, tarkat päivämäärät, paikannimet) sen tosiasian, kuinka tarkasti hän on selvittänyt tarinansa taustat. Hänellä lienee ollut käytössään myös tarinan päähenkilön, Antti Vallaksen, sotapäiväkirja.

Isänmaan tähden on tarinana kuin iho, jossa on satakunta mikroskooppisen ohutta kerrosta. Itselleni työläintä oli nähdä iho kerroksilta, metsä puilta. Kun tähän pystyin, koin lukemisen ilon melkeinpä samalla tavalla kuin työn ilon voi kokea - ja tämä kokemukseni osoitti minulle kirjan suuren arvon.

Isäni oli Suomen rintamilla taistellut Jatkosodan ja Lapin sodan veteraani. Linturin kirja todellakin tekee kunniaa myös hänelle, niin ihmisinä Linturi sotilaansa kuvaa. Mauno Jokipiin Panttipataljoonaa pidetään yhtenä parhaista tutkimuksista, joita on julkaistu suomalaisen SS-pataljoonan historiasta. Jokipiin kirjan liitteenä on lista vapaaehtoisista. Yksi nimistä on Veikko Paavola, Kemijärvellä 13.9.1914 syntynyt vääpeli. Minä asun Sieppijärvellä hänen rakentamassaan talossa.

Odotan kovasti Jenni Linturin seuraavaa kirjaa. Isänmaan tähden lupaa paljon. Isänmaan tähden on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani ihmiskuvauksia.


Avainsanoja:
Toinen maailmansota, Saksa, Suomi, Stalingrad 70 vuotta sitten, Rahtialus Adler 24.5.1941, Danzig, 25.5.1941, Stralsund, Gross - Born, 25.8.1941, Lineinaja, 16.8.1942, Elbrus-vuori; Terek-joki ja sen varrella olevista kaupungeista Mozdok; Stara-Pavlovskaja, 21.9.1942, Malgobek 15.10.1942, Tsikola 4.12.1942, Grafenwöhrin harjoituskeskus, 20.4.1943; Zelinan kylä Kroatiassa.

"Saksalaistenhyökkäys oli alkanut 23.8.1942."
"Toisen maailmansodan aikana suomalainen Waffen - SS:n pataljoona Nordost eteni divisioonassaan Terek-joelle saakka." (W-SS)
"Finnish volunteers Yrjö Pyyhtiä and Kalevi Könönen defended their position against Russians in Tshikola."
"Terek-joen yläjuoksu Pohjois-Georgiassa, laskupaikka Kaspianmeri. Terek-joki virtaa nyk. Georgian ja Venäjän alueella."
"Malgobek on kaupunki Venäjän Ingusiassa, asutus perustettiin 1935; kaupunki oli Saksan miehittämä 12.9.1942 - 3.1.1943."
"After the war Grafenwöhr is the largest U.S. training area in Europe, Germany."

Aiheesta myös kirjoissa:
Stein, George H. (Ajatus, 2004). Waffen - SS. Suomentanut Jouni Suistola.
Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939 - 1945.
Jokipii, Mauno (SKS, 2002). Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikket.
Parvilahti, Unto (Otava, 1959). Terekille ja takaisin.
Avainsanaesimerkki: Tshikola tai Tsikola.
Jokipii, Mauno (2000). Panttipataljoona
Avainsanaesimerkki: Tshikola tai Tsikola.

Aiheesta myös:
Suomen Kuvalehti 2.11.2012. Historia-artikkeli (teksti Risto Lindstedt, grafiikka Hannu Kyyriäinen) STALINGRAD  70 VUOTTA SITTEN.
Vasta tämän artikkelin luettuani sain otteen Linturin kirjasta!

Työelämä ja muu elämä - tasapainossa vai ei

Juha T. Hakala. Pakattu aika.
Kiireen imusta hallittuun hidasteluun. (Gummerus, 2010)


Sain Pakattu aika-kirjan lahjaksi äskettäin, 56-vuotispäivänäni. Samalla sain kuulla professorista, Hakalasta, joka oli  vieraillut Rovaniemellä luentokeikalla; ja totaalisesti ihastuttanut ja vakuuttanut kuulijansa. Hakala on kasvatuksen, tutkivan ajattelun, luovuuden ja lahjakkuuden mutta myös informaatioteknologian ja tietotyön asiantuntija, filosofi ja kasvatustieteen professori.

Nyt kun olen lukenut saamani kirjan, uskallan sanoa, että Hakalan lahjakkuus liittynee hänen kykyynsä jakaa ja välittää tietoa, avata silmiämme. Hän todella osaa kirjoittaa ja puhua ymmärrettävästi ainakin niille lukijoille, joita työelämä ilmiöineen askarruttaa, ahdistaa, kiinnostaa.

Hakalan kirjoitustyyli sopii myös minulle, se on mukavan kotoista, ikään kuin arkisen puhuttelevaa; on helppo seurata hänen ajatuksen kulkuaan. "Niin se vain on. Meistä on tulossa marionetteja maailmanlaajuiseen nukketeatteriin. Kätemme, jalkamme ja tahtomme on jo sidottu. Joku ohjailee meitä. Teemme ja valitamme. Silmissämme välkkyy mustia pisteitä ja palloja, mutta me teemme. On pakko, kun tuli otettua tuo muhkea asuntolainakin." 

Ehdottomasti erinomainen ratkaisu kirjoittajalta on ollut heti alun esipuheessa paljastaa kirjan tarkoitus eli tehtävä. "Tähän kirjaan olen koonnut joukon ilmiöitä, jotka näkemykseni mukaan ovat alkaneet vaivata paitsi työelämäämme myös elämäämme kaikkinensa. Viime vuodet ovat osoittaneet, että työelämä ei totisesti ole saareke, eikä se ole vakuumi. Olemme tuoneet ajanpuutteemme, kiireemme ja stressimme koteihimme. Olemme heijastaneet pingottuneisuutta ja riittämättömyyttä läheisiimme. Emme enää ole uupuneita ja masentuneita vain työaikana vaan myös vapaa-aikana."

Hakalan kirja ei tietenkään ole käsikirjamainen pikaopas sairaan työelämän parantamiseen eikä Hakala tietenkään anna oikeita vastauksia, kertoopahan vain kokemuksistaan. "Tarvitaan päätöksiä ja keinoja. Tarvitaan tiukkaa työn ja vapaa-ajan erottamista. Ja tarvitaan laadusta tinkimistä, joissakin asioissa, sekä tahdin hidastamista kaikessa. - Kaikessa, kirjoittaa Hakala.
Hakala kirjoittaa omista kokemuksistaan niin hyvin, että hänen esimerkkeihinsä voi helposti samastua.

Tarvitaan todellakin työn ja vapaa-ajan erottamista, mutta ero ei  ratkaise, jos itse työelämä ei muutu - tai vapaa-aika, mikäli vika on vapaa-ajassa. Eli jos kiihdytän työtahtiani entisestään, ei rättiväsyneestä työn sankarista enää ole vapaa-aikansa eläjäksi - mutta sama toisin päin. Varmaankin joukossamme on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat ohjelmoineet vapaa-aikansa niin, että tosiasiassa pahoinvoinnin syy onkin työelämän sijasta oma elämäntapa.

Eli kyllä Hakalan kirja sai minut ajattelemaan koko elämääni, ei vain työtäni. Olen aina ollut kovin työkeskeinen, ja tätä olen  selittänyt ammatinvalinnalla;  pienten lasten opettajan työ ei ole toimistotyötä, se ei ole kellokorttityötä, työaikaan eivät riitä vain pidetyt oppitunnit vaikka vain niistä maksetaan jne.

Olen kokenut vastoinkäymisiä työssäni mutta aina löytänyt syitä joko itsestäni tai työelämän ulkopuolisesta elämästä. Olen kokenut vakavan työuupumuksen, oppinut siitä, mutta samaan aikaan tiennyt, että uupumukseni syyt ovat moninaiset - ei vain työ.

Vähän pelonsekaisin tunnoin ajattelen tulevaisuutta, en omaani vain nuorien. Jo nykyinen meno on kuluttavaa, saati sitten tuleva. Toivon sydämestäni, että ihmisten olisi mahdollista löytää tasapaino työn ja muun elämän välille. En osaa edes kuvitella, mitä tämän päivän nuorten on oivallettava, jotta tasapaino on mahdollista. Sen tiedän, että itse olen ollut perin juurin huono esimerkki...

Onko muukalaisilla pääsyä kieleen?

Diego Marani. Sotilas ilman menneisyyttä. 2003.

Helmi Kustannus. A Company in the Bonnier Group , 2003. Suomentanut italian kielestä Leena Taavitsainen - Petäjä).
Italiankielinen alkuteos Nuova grammatica finlandese.
Julkaistu myös englanniksi New Finnish Grammar.

Sotilas ilman menneisyyttä on hurja kirja: kriitikoiden muualla Euroopassa ylistämä, siellä lukuisia kirjallisuuspalkintoja saanut, mutta tuskin tiedetty Suomessa. 

Kirjan italiankielisellä kirjoittajalla, Diego Maranilla (s. 1959), on kielimiehen tausta, sillä hänen tiedetään olevan ammatiltaan kääntäjä. Ennen tätä kirjaa hänen kerrotaan luoneen parodisen keinokielen nimeltä europanto. Parodian eli ivamukaelman puolestaan sanotaan olevan huumorin alalaji. No, Marani ei ole tässä kirjassaan käyttänyt europantoaan, vaan suomen kieltä ja sen  oppimista osana juonta. Ja tämän uskoisi suomalaistakin lukijaa kiinnostavan...

Minussa kirja käynnisti varsinaisen aivomyrskyn! Sain iholleni päähän kohdistuvan väkivallan, lääketieteen, äidinkielen kadottamisen, kuntoutuksen, puheen kehityksen, puhe- ja ajattelukyvyn yhteyden, kielen oppimisen, ymmärtämisen, ihan kaiken kieleen liittyvän. Myrskysi niin, että ymmärsin pelätä oman pääni ja oman äidinkieleni puolesta; tiedänhän useampia ihmisiä, jotka aivoinfarktin seurauksena ovat kadottaneet joko muistinsa, oman kielensä tai molemmat.

Sotilas ilman menneisyyttä on huonosti valittu suomenkielinen nimi tälle teokselle. Kirjan päähenkilö on entinen sotilas, on, on -  mutta Sotilas ilman menneisyyttä ei ole tarina sotilaana sodassa taistelevasta sotilaasta, vaan miehestä, joka vakavan päähän kohdistuneen iskun seurauksena on menettänyt puhekykynsä eli oman kielensä.

Tarinan tapahtumat saavat alkunsa Trieste-nimisestä satamakaupungista, joka sijaitsee nykyisessä Koillis-Italiassa. On toisen maailmansodan aika, syksy 1943. Triesten kaupungissa, sen satamassa, toimii saksalainen sotasairaala, itse asiassa laivasairaala, ja siellä Saksan palkkalistoilla suomalaissyntyinen Petri Friari. Petristä tulee tuntemattoman sotamiehen omalääkäri.

Triesten valinta jännittävän tarinan tapahtumapaikaksi ei liene kirjailijalta sattuma, niin kiehtova on Triesten menneisyys; siellä varmasti saattoi vielä viime sodankin aikana tapahtua enemmmän kuin muualla. Koska Trieste sijaitsee entisen Jugoslavian kainalossa, se on ollut aina kulttuurien kohtauspaikka. Aikoinaan se oli myös Itävalta-Unkarin merkittävin satamakaupunki. Se liitettiin Italiaan vasta vuonna 1919, ja toisen maailmansodan loputtua se kuului seitsemän vuoden ajan valtioon nimeltä Triesten vapaa-alue. Sattumaa tai ei, Triestessä on myös moottoritehdas, johon Wärtsilä on siirtänyt tuotantoaan Turusta vuonna 2005.

Lääkäri Petri Friari löytää sairaalaan tuodun miehen yllä olleesta Suomen armeijan sotilastakista nimen Sampo Karjalainen. Tarinassa sattuma ja väärinkäsitys lyövät tässä kohdassa kättä toisilleen. Loppujen lopuksi Sampo Karjalaisen loppuelämästä Helsingissä jää jäljelle jäämistö, eli omakätinen käsikirjoitus, ja tämän jäämistön lääkäri Petri Friari katsoi velvollisuudekseen julkaista - tosin paljon myöhemmin, ennen omaa kuolemaansa. "Aloin katumuksen puuskassa setviä sekavaa käsikirjoitusvyyhtiä suodakseni sen kirjoittajalle jälkikäteen kunnian tulla edes muistetuksi."

Sampo Karjalaisen tarina on hurja ja puhutteleva. On uskomatonta, että hän selviää sota-ajan oloissa vakavasta päävammasta ja että hän kykenee oppimaan niin paljon uutta...

Tämä kirja toi mukanansa kysymyksiä, sai minut ajattelemaan.  
On helppo ymmärtää, miten pieni lapsi oppii puhumaan. Sen sijaan ei ole helppo tajuta, mitä tapahtuu, kun puhumaan oppineen aikuisen sanat katoavat. Miten voi ajatella, jos ei ole sanoja? Voivatko kadonneet sanat kuitenkin olla olemassa, vaikka niitä ei pystyisikään käyttämään? Ja vielä, suomea sanotaan vaikeasti opittavaksi kieleksi, joten ei sekään mikään keinokieli ole - tätä pohdin vain keksiäkseni syyn, miksi italialainen kirjailija on valinnut suomen kielen tarinansa avainaiheeksi.

Tämä kirja vakuutti minut siitä liitosta, mikä minuuteni ja suomen kielen välillä on. Tämä tarina sai minut entistä enemmän miettimään  sitä läheistä, aikuista ihmistä, jonka isovanhempien juuret ovat Suomessa ja suomen kielessä, mutta joka itse on syntynyt englanninkieliseen maailmaan, ja joka nyt vihdoinkin Suomeen päästyään haluaisi oppia isoäitinsä kielen. Miksi jo kielestä puhuminen itkettää häntä, onko hän siis aina Suomessa vain muukalainen, jonka suomen oppiminen on ylivoimaisen vaikeaa, vaikka mieli tekisi oppia?

Kirjan neurologi, Petri Friari, yrittää tarjota vastausta puhumalla kielestä ihmiskunnan ilmiönä. Olen hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä. Lääkäri käyttää termiä "initiaatiomeno", joka tässä yhteydessä tarkoittanee samaa kuin "vihkimys uuteen asemaan".

"Kieleen kuuluvat normatiiviset työkalut pikemmin siksi, ettei muukalaisilla olisi siihen pääsyä kuin siksi, että helpotettaisiin sen ymmärtämistä. Jokainen kieli sulkeutuu oman kielioppinsa initiaatiomenoihin kuin salainen lahko mustien messujensa taakse. Kieli ei kuitenkaan ole uskonto, jonka nimeen vannoo tai ei. Kieli on luonnollinen ilmiö, yhteinen koko ihmiskunnalle. Tyhmyydessään ihmiset ovat jakaneet sen moniksi kieliopeiksi, jotka kaikki julistautuvat ainoiksi oikeiksi ja väittävät peilaavansa kokonaisen kansan ajatuksen kirkkautta. Niin jokainen kansa opettelee oman kielioppinsa säännöt ja luulottelee niiden turvin ratkaisevansa vaikeaselkoisen elämänkoulun." (Lainaus sivulta 160)

Kyllä. Elämänkoulu on vaikeaselkoista. Ja muukalaisilla ei todellakaan ole pääsyä muiden kielien ytimeen. Surullista mutta totta. Tässä yksi syy, miksi Sotilas ilman menneisyyttä  -teos kannattaa lukea. Toinen syy voisi olla vaikka kiinostus kysymykseen, mitä tekemistä muistilla, mnneisyydellä ja kielellä on toistensa kanssa. Ja kolmanneksi. Tämä tarina on juoneltaan hurja ja mullistava - kuten jo aiemmin yritin sanoa.

Novelli palaa!

Novelli kirjallisuudenlajina tulee ensimmäistä kertaa esille peruskoulun 5. luokan äidinkielessä.
Olen juuri ennen tämänsyksyistä syyslomaa saanut omat oppilaani lukemaan yhden novellin (ja kuuntelemaan yhden).

Vaikutelmakseni jäi, että novelli ei omana itsenään vielä löytänyt tietä lukijoitteni luo. Hekin tuntuvat jo aloittaneen paininsa tiiliskiviromaanien kanssa ...


Mielestäni Novelli palaa! on hankkeena hyvä! Kirjoitinkin Lapin Kansasta (17.10.2012) löytämäni tiedotteen tänne kirjallisuusblogiini, jotta muistaisin myös koulussa olla luovuttamatta novellin suhteen. Mitä, jos antaisin heidän järjestää kirjanäyttelyn novelleista, mitä jos he lukisivat toisillensa novellin tai kaksi, mitä jos järjestäisin heidät lukemaan ääneen novellia laitoksessa eläville ihmisille... Mitä, jos?



Novelli palaa! on Nuoren Voiman Liiton valtakunnallinen suurhanke, joka pyrkii siihen, että novelli näkyy ja kuuluu omana itsenään ja löytää tiensä lukijoiden luo.

Hanke alkaa lokakuussa 2012 ja kestää vuoden. Se toteutetaan Suomen Kulttuurirahaston Katapultti -apurahan turvin.

Nuoren Voiman Liiton mukaan suomalaiset ovat tottuneet lukemaan ja arvostamaan tiiliskiviromaaneja. Novelli voi kuitenkin tuoda aivan uusia ja erilaisia kokemuksia lukijoille - se viipyy kanssasi hetken, mutta voi jättää jäljen koko loppuelämäksi. Novelli on kiinnostava, omalakinen kirjallisuudenlaji.

Hanke käynnistyi Turun kirjamessuilla. Teemavuoden aikana novelli on esillä kymmenenssä novellitapahtumassa ympäri Suomen: Turun lisäksi Helsingissä, Tampereella, Jyväskylässä, Vaasassa, Kuopiossa, Kajaanissa, Oulussa ja Rovaniemellä. Junamatkustajia ilahduttavat kuukausittain VR:n Matkaan -lehdessä julkaistavat uudet novellit.

Kaksitoista suomalaista eturivin kirjailijaa kertoo tarinan matkustamisesta. Sarjan aloittaa Petri Tamminen lokakuun lehdessä humoristisella kuvauksella Balkanin matkasta.

WSOY kokoaa novellit antologiaksi, joka julkaistaan syksyllä 2013. Mukana sarjassa ovat muun muassa Jari Tervo, Rosa Liksom ja Johanna Sinisalo.

Nuorille suunnattu novellikirjoituskilpailu on jo käynnissä. Kustannusosakeyhtiö Teos julkaisee kilpailun parhaista teksteistä antologian syksyllä 2013.

Teemavuoden aikana novellistit vierailevat myös lukioissa. Novelli.fi -sivustolle on avattu Novellitietopankki, jonne kootaan muun muassa lukuvinkkejä, tietoa novellista kirjallisuudenlajina sekä kirjailijoiden ja lukijoiden puheenvuoroja.  

Huojuvassa talossa pelataan kovilla

Maria Jotuni. Huojuva talo.
Kymmenes painos 1991. Ensimmäinen painos ilmestyi 1963. Jotuni kirjoitti Huojuvan talon jo 1930-luvun alussa.


Onko elämä (vain) peliä?

Menen ensi viikon lauantaina (13.10.2012) Oulun Kaupunginteatterin esitykseen Huojuva talo. Tässä syy, miksi tilasin samannimisen Jotunin teoksen kirjastosta luettavakseni. Luin romaanin sen ansioittensa vuoksi; olisin siis lukenut tarinan, vaikka teatteriesitykseen menemiseni estyisi. Toivon, että esteitä ei puskista ilmesty. Koska alkuperäinen Huojuva talo ei ole näytelmäksi kirjoitettu, odotan Oulun Kaupunginteatterin dramatisointia aivan erityisellä mielenkiinnolla.

Lukemisen jälkeen olen selaillut teosta. Olen itseäni kuulostellut, mitä mahdollisesti on päässäni käynnistynyt tai käynnistymässä. Olen miettinyt, mitä sanoa tarinasta. Olen päätynyt kysymään itseltäni, voinko hyväksyä ja kestää elämän pelinä. Koska Jotuni kirjoitti kirjansa jo 1930-luvun alussa, lienee luonnollista, että olen miettinyt syitä, miksi teos kelpasi kustantajalle vasta 60-luvun alussa. Virallisia selityksiä varmaankin on olemassa, tästä huolimatta en ole halunnut vielä "googlettaa". Luotan, että olen hoksannut jotakin, jos sillä nyt jotakin väliä on.

Olen miettinyt nykykirjailijoita ja heitä, jotka ovat poistuneet kirjailijapiireistä jo viime vuosisadalla, kenties sata vuotta sitten. Toivon, että mahdollisimman moni nykyisistä kirjoittajistamme onnistuu kirjojensa kanssa yhtä hyvin kuin vanhan vanhat sukupolvet eli kirjailijaklassikot, joita luen.

Huojuvan talon jälkeen kiitän Maria Jotunia ja hänen kirjoittajan päätään, sydäntään, kynäänsä; rohkeutta, vaivannäköä ja vaikuttamisen halua. Nykypäivän lukijana on lohdullista ymmärtää ja vakuuttua, että yksi parhaista, Jotuni, todellakin kirjoittiaa asioista, jotka puhuttelevat yhä vain. Huojuvassa talossa elinikäisiä ja yhä vain ajankohtaisia  teemoja ovat esimerkiksi ihmissuhteen rehellisyys, avoimmuus, vapaus ja rajat.

Huojuva talo kertoo lapsuuden ja avioliittojen näkökulmasta tarinan kahdesta siskosta, Lea ja Toini Hornista. Maria Jotunin ratkaisu tarinan alussa; se että hän viipyy sisarusten lapsuusvuosissa, on mielestäni tietoinen kannanotto. On ollut Jotunin valinta se, että hän osoittaa todeksi, kuinka merkittäviä tulevan elämän kannalta ovat lapsuuden ensimmäiset vuodet. Ilmapiiri, jossa lapset kasvavat, merkitsee. En tarpeeksi hyvin osaa sanoa, kuinka kiitollinen olen tästä Jotunin tekemästä valinnasta, joka on koko tarinan kivijalka.

"Hänestä oli tuntunut, että ainoa päämäärä ihmisellä oli ensiksi itsensä elättäminen. Elämisestähän he olivat kotona aina taistelleet. Mutta Riitta-Stiinaa katsellessa hän ymmärsi, että suvun jatkuminen olikin tärkeämpää. (...) Eikös tärkeintä ollut jatkaa sukua, eihän tämä sukupolvi mikään päämäärä ollut."

Mielestäni on mahdotonta ymmärtää Lean ja Toinin elämää, jos ei tiedä mitään tyttöjen isovanhempien ja vanhempien elämästä. Eri asia on, miten lukijana suhtaudun ymmärtämiseen: voin ymmärtää hyväksymättä ja hyväksyä asioita ymmärtämättä. Ymmärtäminen on kuitenkin edellytys itseksi kasvamiselle tai itsensä löytämiselle. Tästä syystä ymmärrys ratkaisee syyt, miksi luen - vaikka lukeminen aina ei edes kannattaisi hyödyn tai hyvän mielen näkökulmasta.

Epäilen, luulen ja etukäteen uskonkin, että moderni 2012-vuoden teatterisovitus ei tarvitse esitykseensä Jotunin kivijalkaa, eli Lean ja Toinin lapsuuden kokemuksia. Lapsuuden merkitys "vanhana hapatuksena" halutaan sivuuttaa, näin epäilen. Kaikki se, mitä teatteri alkuperäistarinasta sivuuttaa, on tietoista valintaa eikä haittaa ainakaan minua; teatteri on teatteria, kirja on kirja. Molemmat kertovat tarinoita, kuitenkin niin, että uskon teatterin tarvitsevan ja käyttävän pelejä ja pelaamista työvälineinä - onhan dramatisointi edellytys sille, että kirjasta saadaan teatteriesitys.

On totta, että Huojuvassa talossa pelataan kovilla (panoksilla). Tämä varmaankin näkyy näytelmässä. Ja dramaturgin lienee ollut pakko ottaa kantaa kysymykseen, onko elämä (vain) peliä.

Vuonna 1991 julkaistun Huojuva talo -kirjan takakanteen on painettu seuraava teksti:

"Huojuva talo, romaani Lean ja Eeron avioliitosta, on armoton tutkielma kahden toisiinsa sopeutumattoman ihmisen yhteisestä elämästä. Se on kuvaus sivistyneistöliiton tragediasta, avioliittohelvetistä, jossa moitteettomaksi viritetyn ulkosivun alla vyöryy kärsimyksen julma tarkoituksettomuus, kehittyy ja täyttyy inhimillinen pahuus: petos, raakuus, itsekkyys, alistamisen monet muodot, väkivalta, ihmisten tuhoutuminen."

Totta on. Huojuva talo on armoton kuvaus inhimillisestä pahuudesta. Totta on kuitenkin myös se, että Huojuva talo on paljon enemmän kuin kuvaus pahuudesta; ehdottomasti enemmän kuin romaani sivistyneistön avioliittohelvetistä. Eikä tämänkään lukukokemuksen jälkeen näkemykseni elämästä ole muuttunut. Ne pelaavat, jotka pelaavat, jotkut jopa kovilla panoksilla. Lean mies Eero pelasi. Siitä huolimatta Huojuva talo tarinana on enemmän.

Vaaranperästä Väylänpäähän, Vaattojärveltä Amerikkaan

Kim Clark. The Erickson Family History. Our Finnish Heritage (California, 1993).
This copy is made with love for The VAATTOVAARA Family (lending copy).

Korteniemi, Tuomo, Ylisaukko-oja, Tuula. Vaaranperästä Väylänvarteen. Lempeän kyläkirja. Kittisvaara, Vaaranperä, Havelanpää, Mustimaa, Lempeä, Unhola ja Teikosuvanto. (Väylä, 2012)


Kirjako saa ihmiset avautumaan?

Lempeän kyläkirja on täynnä ihastuttavia ja hauskoja tarinoita. "Isä laitto meillä sunnuntaisin ruokaa, pottuja alethiin kuorihmaan jo aamusta ja teki käristyksen tai kastikheen. Ruuanlaitossaki isä kokeili omia reseptejä oli läskilätyt, kuivalihavelli ja sipuliaki pistethiin joka ruokhaan. Meän tyttäret ei oikein välittänheet näistä "kokeiluruuista".

Lempeän kyläkirja on täynnä asiaa tyyliin "Pellon kylän asutuksen varhainen historia" ja "Tornionlaakson astemittaus oli Pohjolan tärkein tiedeuutinen 1700-luvulla".

Myös osa yksityisistä muisteluista pitää sisällään mielenkiintoista asiaa, tästä esimerkkinä Juhani Nousiaisen puheenvuoro sukujuhlassa 2006. Nousiainen kirjoittaa: "Tornionlaaksolle on ollut ominaista kautta aikojen se, että perheitä on lähes kaikessa yhteydenpidossa kohdeltu isäntäpainotteisesti. Tämä on tietenkin korostanut sukumme miesten asemaa ja antanut tästä johtuen vieraalle kaikkea muuta kuin tasa-arvoisen kuvan. Mutta tällä tavalla on ollut selkeä ja perusteltu syynsä: ihan tähän päivään asti on painotettu miesten kokonaisvastuuta perheestään. Ei siis ihme, että tapa oli muodostunut sellaiseksi kuin oli."

Ihaninta Lemppeän kyläkirjassa on se, että sieltä löytyy lukematon määrä nykyisten ja entisten lempeäläisten itse kirjoittamia juttuja omista perheistään ja suvuistaan; ja julkaistut jutut ovat hyviä! Totta kuitenkin on myös se, että merkittävä määrä kyläkirjan tarinoista on niin sanotusti ennen julkaistuja. Kaija ja Paavo Peuran joppauskirjasta on poimittu lempeäläisten juttuja, sanomalehdissä (Pohjolan Sanomissa) julkaistuja juttuja löytyy, jopa Kauneus ja Terveys -lehden artikkeli on taltioitu kirjaan.

Tästä huolimatta olen kuitenkin tavattoman hämmentynyt siitä avoimuudesta, jota ihmisten tekstit heijastavat! Mietin, mikä on saanut ihmiset kirjoittamaan itselle läheisistä asioista näin avoimesta kuin he ovat tehneet  - onko se ollut lupaus "omasta kirjasta"? Ymmärrän, että kun kirjoittava ihminen saa luvan itse kirjoittaa omasta elämästään sen, mitä itse haluaa, kynnys kirjoittamiseen alenee. Ehkä kyläläiset siis ovat kokeneet kyläkirjan tekemisen niin henkilökohtaisesti, perheelle tärkeäksi, että ovat halunneet kotimuistonsa mukaan muitten joukkoon.

Kirjassa on yli 700 sivua. Lukeminen ei ainakaaan minulta onnistunut sängyssä selällä maaten. Mutta kun kirjaan pöydän ääressä istuen syventyi, löytyi sieltä vaikka ja mitä - ja sehän on hyvä!

Vaikka itse en juuriltani ole lempeäläinen, ilahduin Vaattovaaran suvun jäsenenä nistä sukuuni liittyvistä nimistä ja tarinoista, jotka löytyvät kyläkirjasta, ja ovat ennestään tuttuja kotiseutu- ja sukukirjojen kautta. Uittotarinat ovat esimerkki yhteisistä tarinoista, samoin avioliiton kautta Pelloon muuttaneet Vaattovaaran vaimoihmiset.

Isoisäni Eino Vaattovaaran juuret ovat Kolarin Vaattojärvellä. USA:ssa asuva Vaattovaaran suvun jäsen Kim Clark on kirjoittanut The Ericson Family History  -kirjansa meille Kolarin Vaattovaaroille. Hän on liittänyt kirjaansa sukutaulun, josta löysin tiedon, että eräs Vaattovaaran tyttäristä oli mennyt Pellossa naimisiin Lassilan kanssa, ja he olivat muuttaneet Amerikkaan. Vähän ihmettelin, kun Kim oli vain maininnut asian...Hänellä ei tuntunut olevan tietoa tästä siirtolaisperheestä...

Lempeän kyläkirja kuitenkin vastasi kysymyksiini, sillä luku 12 kertoo Mikko Lassilasta, joka tuli "Amerikasta Pelloon maata viljelemään". Tämä tarina kertoo tietenkin Mikko-isännästä mainitsematta vaimon sukujuuria (!), mutta tämän Mikon vaimo todellakin oli samainen Pelloon naitu Vaattovaaran Johanna, josta olin etsinyt lisätietoa. Hänen miehensä "Äijä-Mikko" eli Mikko Lassila vanhempi (1891-1968) lähti etsimään parempaa elämää Amerikasta vaimonsa kanssa. Minnesotassa pariskunnalle syntyi Mikko-niminen poika, mutta Amerikasta tuli pettymys. Perhe palasi Pelloon, kun Faari-Mikko Lassila, Mikko Lassila nuorempi, oli 12-vuotias.

Amerikkaan lähti 1900-luvun alussa uskomaton määrä suomalaisia, myös pohjoisesta, monet Ruijan kautta. Olisi ollut todella mielenkiintoinen lisä Lempeän kyläkirjan tarinoihin, jos kirjaan olisi saatu kerättyä muistoja ja tarinoita Faari-Mikon Amerikan vuosista!