Köyhä kuin suomalainen kruununtorppari

Väinö Kataja. Kootut teokset VI.

Teos sisältää tarinat Sotainen tarina, Noidan kirot, Koskenlaskijan morsian, Airiselän tukinajossa, Tilapäisiä kertomuksia ja  Kirjeitä kustantajalle. (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1935)


Ylitorniolaisen Väinö Katajan teoksista on ilmiselvästi tulossa avainromaaneja itselleni.

Haluan ymmärtää menneitten sukupolvieni elämää Suomessa mutta erityisesti Ylitornion Raanujärvellä ja Kolarin Sieppijärvellä. Haluan myös tietää meikäläisten menneestä elämästä enemmän. Katajasta on loistavaksi oppaaksi. Hänen ammatillinen taustansa maanviljelijänä ja tuottelias uransa kirjoineen ja kerjuukirjeineen korvaavat sitä, että aikoinani en ymmärtänyt kysellä isovanhemmilta juuri mitään. Onneksi Kataja on kirjoittanut tarinansa niin, että lukemalla niitä saan sekä tietoa että ymmärrystä!

Lasteni isän sukuhaara aloitti perhe-elämän Raanujärven Säikkärässä kruununtorpparina 1840-luvulla. Isäni isoisästä tiedän vain, että torppariksi häntä joskus oli kutsuttu. Katajan tarinoista Airiselän tukinajossa oli se, jossa sain tutustua kruununtorppareihin eli Ahvenjärven Antin perheeseen mutta myös pelottavaan metsäherraan ja inhimilliseen puulaakin "kymppiin", Vänttiseen. Ja sekin oli Airiselän tukinajossa puhuttelevaa, että Kataja kykeni vakuuttavasti kuvaamaan myös itselleen menneitten polvien menneisyyttä.
Katajan kootuista tarinoista valitsin pohdittavakseni Airiselän tukinajossa. Kopioin aluksi otteen, joka sisältää itselleni useamman valokuvan verran tietoa mutta myös elämyksen.

 "Mutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vasta tulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, josta kylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnille ollut asukasta kuin penikulmain päässä. Siihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunulta asumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossa kyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillä vaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimä kiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisen lihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleet maankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut."

"Siellä oli Anttikin, siiihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika, kesäkalan pyynnissä kulkenut jo silloin ja ruvennut asiaa miettimään. Kun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Antti yksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnes järvi jäätyi. Kun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotia ajattelemaan."

"Hän vietti sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita ja talonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikin pohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettävää myötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoa viljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi, joka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi, jonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät."

"Siinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen, Meltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikään toivoi omaa kotia." 

Päätöksensä tehtyään Antti "painui rantamaille", missä esitti tuumansa ja toiveensa metsäherralle. Ja metsäherra suostui ja lupasi avustaa. Samana talvena Antti jo ryhtyi tuvan tekoon, ja vihdoin kesällä aloitti Ahvenjärvellä yhteisen elämän Selma-vaimonsa kanssa. Pariskunta sai kahdessa kymmenessä vuodessa yksitoista lasta.

Kruununtorpparin elämä oli  raakaa työntekoa. Syksyisin, kun maa ja jänkät olivat kylmettyneet, uskaltautuivat metsäherratkin tarkastusmatkoille. Joku heistä vaivautui vallesmannin kanssa "yksin matkoin" laitapitäjille "torppaa koskevat paperit taskussaan". Anttia tapaamaan tullut herra oli pysty kuin seiväs korkeine kauluksineen ja "tuoksui vahvasti hajuvedeltä".

"Mutta merkillisen vähän te olette saaneet valmista, sanoi hän Antille tyytymättömällä äänellä, kun oli tiedustellut torpan eduista, - ja nyt olette asunut jo kaksikymmentä vuotta kruunun maalla. Hän kaivoi sitten torppaa koskevat paperit taskustaan.  - Laiskoja te olette... oikea mies olisi jo tehnyt suuren talon tästä... - Ei ole ollut varoja eikä aikaa, sanoi Antti. - Mutta onhan teillä aikaa olla puulaakin töissä kaiket talvet, vieläpä kesätkin! tikasi metsäherra. - Pakko on olla, ja hyvä on, että puulaakeilla on ollut työtä...hätä tässä muuten olisikin ollut...Nälkä se on semmoinen virsi, joka komentaa, vastasi Antti alakuloisesti.  - Milläs elät, jollet muualta leipää ansaitse.

"Metsäherra näytti tyytymättömältä. - Kruunu häätää pois maaltaan sellaiset, jotka eivät tee maan päälle työtä, sanoi hän."

"Taidatte olla tukinajoon lähdössä nytkin, sanoi metsäherra hetken päästä. - Niin on aikomus. Millä minä muuten joukkoni jaksaisin elättää. Vähäiset ne ovat ne hyvät, mitä tämmöisestä torpasta syötäväksi saapi... Metsäherra silmäsi lapsilaumaa. - Herra Jumala...Näin paljonko teillä on lapsia... Sehän on sikamaista! - Niin monta niitä on, sanoi Antti, ja hänen äänensä vähän vapisi. -Kuinkahan monta niistä pitäisi olla poissa, että olisi kruunun ja teidän mielestänne parhaaksi? lisäsi hän sitten katkerasti."

Katajan kuvaus Antin lapsilaumasta kertoo kirjailijan lempeästä ja arvostavasta suhtautumisesta lapsiin, ja se tuntui lukiessa hyvältä, sillä edellä kuvattu kohtaus ei suinkaan päättynyt Antin häviöön. Vallesmanni tuli Antin avuksi ja niin saatiin selvitettyä myös se varsinainen asia, millä herra liikkuivat.

"Olisi ollut tarkoitus pitää lain määräämä katselmus nyt tässäkin Ahvenjärven kruununtorpassa."

"En ole kyllä rakennuksia kyennyt tekemään, mutta niittyä on raivattu tänäkin syksynä neljän häkin ala ja uutta peltoa olemme tehneet vankankin puolen tynnyrin alan...Ensi kesänä sekin jo auttaa... Ja jos nyt tänä talvena, niin kuin on toivoa, sattuu tukinajossa ansaitsemaan vähän enemmän, niin ensi kesänä saapi sitten rauhassa tehdä maatöitä..."

Kirjailija Väinö Kataja ei ole Aleksis Kivi eikä heitä tarvitsisi verrata. Aleksis Kiven kirjoitettu kieli on ylivoimaista, aivan omaa luokkaansa, ja Kiven ansiot ovat yleisesti tunnustettuja. Seitsemän Veljeksen kieli lienee myös peruste sille, miksi yhä edelleen halutaan, että opettajat houkuttelisivat oppilaitaan lukemaan koulussa Seitsemää Veljestä. Ehdottomasti minäkin nautin Kiven arvoteoksesta ja ihailen hänen kirjailijalahjojansa, kielellistä lahjakkuutta ja kovaa työtä.

Väinö Kataja käyttää omaa kieltänsä, jota en osaa moittia tai väheksyä. Hänellä on kirjoitettu sana hallussaan, ja hän on kirjoittanut tarinansa todella elävästi ja tavalla, jota lukija ymmärtää. Katajan Koskenlaskija on hyvä esimerkki elävästä kielenkäytöstä: varmaankin on jonkun lukijan oivallus ollut se, että Koskenlaskijasta saa hyvän elokuvan! Ja elokuva on tehty - enkä ennen Katajaan tutustumista tiennyt, että alkuperäinen tarina kiitoksineen (ja oikeuksineen) kuuluu Väinö Katajalle.

Antoisinta Katajan tarinoissa kuitenkin ovat hänen "aihelmansa". Minulle merkitsee erittäin paljon se, että hän on tullut kirjoittaneeksi "meän elämästä". Katajan tarinat ovat loistavia sekä tarinoina että tiedon lähteinä nykyajan ihmisille, meille. Voisin siis kuvitella lukevani Airiselän tukinajossa -tarinan koululaisille historian tunnin alussa - pätkä kerrallaan... Katajaa voisin lukea ainakin siihen asti, kunnes oppikirjojen tekijät selittäisivät, miksi historian kirjojen teksti on niin vaikeasti kirjoitettua ja vaikeasti ymmärrettävää.

Katajan Kootut teokset, Airiselän tukinajossa,
joitakin avainsanoja:
torppa / croft
kruununtorppari / tenant of a farm who paid his rent by working for the landlord
vallesmanni, nimismies / head of the constabulary
metsäherra / lord
puulaaki, metsäyhtiö /  lumber company
puulaakin Vänttinen oli yhtiön "ylijohtaja" Airiselässä, puulaakin "kymppi" / foreman

Tuska joka avasi lukon

Väinö Kataja.
Tuskaa.
Kuvaus raukoilta rajoilta. (Karisto 1912, Pilot-Kustannus 2008)



"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannatta elää... Eila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä saisivat lämpöistä hehkua ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan itkuun... -Tuskaa... tuskaa... oi, sitä tuskaa..."  Tämä on se tarinan huipennus, joka sai ainakin minut uskomaan, että ilmeiseltä näyttävän vihan ja koston kierteen katkaisijaksi nousikin yllättäen tuska. Tarina ei suinkaan mässäile kostolla tai vihalla eikä se tuskantäytteinenkään ole, mutta kyllä tuska tässä tarinassa lopulta avasi lukon ja takasi rauhan.

Helsinkiläinen metsänhoitaja Waltteri ja "raukoilla rajoilla" elävä Eila tapasivat ensi kertaa Lassi Holsterin kodassa, sillä kota palveli kestikievarina seudulla kulkijoita. Holster oli rikas poroisäntä, joka järjesti ajoporon ja tarvittaessa oppaan matkalaisille, niin myös Waltteri-herralle, jolla omaa kulkuneuvoa ei ollut. Tapaaminen johti Eilan ja Waltterin hullaantumiseen ja molemmin puoliseen rakastumiseen.Tapaaminen kuitenkin johti vääjäämättä myös Waltterin ja Eilan isänä pidetyn vihamielisen Kiveliön Kävijän välisen suhteen selkiintymiseen.

Katajan Tuskaa-teos herättää minussa kunnioitusta, sillä hän todellakin on kirjoittanut niin hyvin, että hänen kirjansa elävät edelleen. Kunnioitan sitä, että tarinoissa elävät erityisesti Ylitornion seudun ihmiset, uskomukset, tavat ja perinne. On hienoa löytää tuttuja jalanjälkiä nimenomaan kaunokirjallisuudesta. Katajan on henkilökohtaisesti täytynyt tuntea ja tietää 1900-luvun alussa eläneitä Ylitornion poromiehiä ja muitakin, sillä hän puhuu esimerkiksi Säikkärän Mikosta ja Holsterin Lassista. Holstern suku oli jo silloin tunnettu Ylitornion poromiessuku ja Säikkärän tilan isäntä Pekka lienee lainannut kutsumanimensä Säikkärä Katajalle. Uskon, että myös metsänhoitaja Waltterilla on todellinen esikuvansa Länsikairassa.

Tuskaa on klassikko. Uskon kirjan puhuttelevan lukijaa, joka sietää ja haluaa kokea tulevaisuuskuvien sijasta menneen maailman menoa. Erityisesti uskon sen puhuttelevan lukijaa, jota kiinnostaa Tornionjokivarren menneisyys.

Keräsin kirjastoista kaikki Väinö Katajan saatavilla olevat teokset, jotka nyt luen tähän samaan syssyyn. Sysäyksen ylitorniolaiseen Katajaan sain Raanujärven FB-sivulta, jossa käytiin pieni keskustelu Airijärven kummituksesta. Eräs lukija tiesi, että nimenomaan Kataja on kirjoittanut Airijärven tapahtumista. Muuta ei tarvittu: olin myyty kirjailija Katajalle, sillä Airijärven seutu on alue, jossa käyn hillassa!

Väinö Kataja (1867-1914) oli syntynyt Hailuodossa mutta eli kirjailija - maanviljelijänä ja vaikutti  vt. nimismiehenä Ylitorniolla vuosina 1891-1914. Hänen tiedetään olleen hyvin tunnettu ja luettu kirjailija, enkä yhtään epäile arviota, sillä pidin kovasti Katajan teksteistä. On ollut hieno elämys "löytää" hänen kirjansa ja tarinansa, joissa voi tavata tuttuja ylitorniolaisia nimiä mutta myös paikallishistoriaan liittyviä tarinoita, jotka yhä edelleen elävät - esimerkiksi tarinat Airijärven lappalaisesta lähellä Raanujärveä.

Norja siirtolaisten isänmaana, muita ymmärtäväisempi?

Veikko Haakana.
Meren soutajia.
Raportti Ruijasta. (Karisto, 1973)

Kuva: Hiltusen leipomo-kahvila Vesisaaren kaupungissa. Vuosikymmenten kuluessa Hiltunen on saanut hieman norjalaisväriä, siitä on tullut Hildonen.

Aloitan raporttini Haakanan kirjasta lainaamalla otteen tästä lukemastani kirjasta, Meren soutajia (sivu 19-20). Otteessa Haakana pohtii syitä "helposti todettavissa olevaan erilaiseen tunnelmaan" suomalais- ja norjalaiskylien välillä, siis Suomen ja Norjan välillä.

"Onko niin että tänne on aikoinaan lähtenyt se ihmisaines, jolla katseen avonaisuus ja mielen rohkeus on ollut synnyinlahjana, ja muuta evästä he eivät ole mukaansa ottaneetkaan vaikealle matkalleen tunturien yli toiselle puolen? Vai onko aava meri, jota he ovat katselleet ja jonka kanssa kamppailleet kolmen ja neljän sukupolven ajan, antanut heille tuon ryhdin, tuon välittömyyden, tuon yhteenkuuluvuuden, jota ei voi olla huomaamatta? Vai onko Suomi-äiti kohdellut lapsiaan kaltoin, niitä uskollisia, jotka ovat jääneet ja paikallaan pysyneet? Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?"

Veikko Haakana kirjoitti raporttinsa Ruijan suomalaissiirtolaisista 1970-luvun alussa. Hän kirjoitti niistä nykyisen Norjan norjansuomalaisista, kveeneistä, jotka muuttivat lähinnä pohjoisesta Suomesta Ruijaan vähintään kolme-neljä sukupolvea sitten. Kuinka ajankohtaisilta Haakanan mietteet tuntuvatkaan näinä päivinä, verisen Oslon ja Utöyan joukkomurhan muistopäivänä, 22. heinäkuuta 2012! "Onko näiden täällä asuvien isänmaa sittenkin ymmärtäväisempi?", kysyy Haakana.

Norjasta siirtolaisten isänmaana on kysymys. Onko totta, että Norja on siirtolaisiaan kohtaan ymmärtäväisempi kuin Suomì? Onko totta, että Norjaa eivät siirtolaiset ole muuttaneet. Onko totta, että Norjaa ei onnistunut muuttamaan edes joukkosurmaaja Anders Behring Breivik? Breivikin epäonnistumisesta puhui maan pääministeri Jens Stoltenberg eilen muistopuheessaan Oslossa. "...norjalaiset vastasivat pitämällä kiinni arvoistaan, tappaja epäonnistui, ihmiset voittivat", pääministerin kirjoitetaan sanoneen. 

Kävin tänä kesänä (2012) Ruijassa kveenien yhä edelleen asuttamilla alueilla, kuten Vesisaaren kaupungissa, Annijoen alueella, Pykeijassa ja Neidenissä eli Näätämössä. Vuokrasin Vesisaaresta huoneen, yläkerrassa asui Basma - suomalaisittain Pasma. Melkein jokaisen kuusia kasvavan omakotitalon pihatien reunassa oli postilaatikko, josta saattoi lukea suomalaislähtöisen sukunimen, kuten Mietinen, Garvo, Pietilä, Harila, Harju, Veikanmaa,  Räsänen, Nikumaa, Kärnä, Vartiainen, Dikkanen, Maunu jne.

Sukunimet ovat säilyneet lähes tulkoon suomalaisina lähemmäksi kaksi sataa vuotta. Nimet, paikannimet ja jopa arkikielenä säilynyt suomen kieli kertovat paitsi siirtolaisista myös norjalaisesta yhteiskunnasta. Onko totta, että Norja on ymmärtäväisempi siirtolaisiaan kohtaan?

Haakanan kirja on täynnä loistavia tarinoita Ruijasta. Kirja on täynnä muistitietoa mutta myös kirjoitettua tietoa. Haakana esimerkiksi tapasi miehen, joka oli tavannut itse Paulaharjun. Veikko Haakana kuvailee Paulaharjun tavoin mielenkiintoisesti ja elävästi nitä Ruijan ihmisiä, joilla on kerrottavaa "Suomen miehelle".

Itseäni tässä kirjassa puhuttelivat erityisesti Haakanan kannanotot, selkeät mielipiteet ja näkemykset niistä asioista, joiden puolesta hän tiesi tekevänsä työtä. Näin Haakana kirjoittaa:

"Aihelmat joiden olemassaolosta ja jälestämisestä yritän tässä kirjassa kertoa, ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden pitäisi olla aina ja mahdollisimman monen kiinnostuksen kohteena. Niiden pitäisi olla perusta ja lähtökohta kaikelle muulle ihmistä kiinnostavalle. Mutta missä on se suomalainen radio- ja televisiotoimittaja, sanomalehtireportterikaan, joka enemmän olisi kiinnostunut eilispäivän vankkailmeisestä todellisuudesta kuin monikasvoisesta tai kasvottomasta nykysuomalaisuudesta. Joka ei vanhasta mitään tiedä, se ei uuttakaan ymmärrä, on sanottu. Ja sen kyllä huomaa. Vanhaa ja tapahtunutta on esimerkiksi suomalaisten siirtolaisuus Ruijaan. Uutta ja nykyistä on muuttoliike Ruotsiin..."

Haakana kirjoitti siis kirjansa noin 40 vuotta sitten. Onneksi sitä vielä löytää kirjastoista. Tänään uutta ja nykyistä ei kuitenkaan enää ole muuttoliike Ruotsiin vaan muualta maailmalta tapahtuva maahanmuutto Suomeen. Kysymys on saman kolikon eri puolista. Haakanan näkemyksillä on painoarvoa tänäänkin.

Itselleni vanhaa ja tapahtunutta on isäni puoleisen perheen siirtolaisuus Amerikkaan ja Australiaan. Vanhaa ja tapahtunutta on myös muutaman "kaukaisen, äidinpuoleisen sukulaisen" siirtolaisuus Ruijaan. Olen näistä "aihelmistani" niin kiinnostunut kuin vain se ujoudeltani on mahdollista. Itselleni eilispäivä on Haakanan sanoin "vankkailmeistä todellisuutta", josta etsin tietoa, lisää tietoa, ymmärtääkseni uutta.

Nykysuomalaisuus on ehdottomasti sekä monikasvoista, -kulttuurista mutta myös kasvotonta. Uutta ja nykyistä itselleni on Amerikkaan vuosisadan alussa muuttaneen isoäitini perheenjäsenen paluumuutto Suomeen, oleskelulupa tänne, suomen kielen opetteleminen ja Suomeen tasavertaiseksi jäseneksi pääseminen. Mitä enemmän tiedän eilispäivästä (1900-luvun alun Suomesta ja siirtolaisten elämästä USA:ssa), sitä paremmin ymmärrän nykysuomalaisuutta - tähän uskon luettuani Veikko Haakanan mahtavan raportin Ruijasta.

Vesisaaren ulkomuseo esittelee Ruijan suomalaisten kartanon, sillä ulkomuseona toimii 1850-luvulta peräisin oleva aito Tuomaisen talon pihapiiri eli kartano; päärakennus ulkorakennuksineen.

ALLA OLEVAT KAKSI LINKKIÄ LIITTYVÄT VIDEOON, JOSSA KUULLAAN AMERIKANSUOMALAISIA MAAHANMUUTOSTA JA SIIRTOLAISUUDESTA.

http://youtu.be/qwjGaEihcts JA http://youtu.be/p2XtE77YFKc

Ne olivat topattuja lintuja

Marja-Liisa Vartio. Hänen olivat linnut.

Kansi: Seppo Polameri

Nyt olen tämän teoksen lukenut, eikä siinä "nokka kauan tuhissut". Kirja ei ollut osunut käteeni sattumalta.

Lukiessani mietin niitä näitä, myös sitä, miksi olin etsimällä etsinyt juuri tämän kirjan käsiini, vaikka en ennestään tuntenut sen kummemmin kirjailijan elämäntarinaa kuin hänen teostaankaan. Viimeistä edellistä kappaletta lukiessani muistin. Anna-mummoni ja hänen Eliina-siskonsa olivat 1900-luvun alun suomalaisia palvelijattaria eli piikoja ennen kuin avioituivat. Mielenkiinnosta sukuni naisia kohtaan olin halunnut löytää tarinoita, jotka kertovat mummoni kaltaisten piikojen elämästä. Ja olin löytänyt Vartion Hänen olivat linnut- romaanin.

Mikä löytö se olikaan! Klassikoksi lähteet kutsuvat. Kirjaa ilmeisesti vieläkin Kolarissa luetaan, sillä sen sijoituspaikka oli Kolarin kirjaston hylly. Alunperin kirja oli kuulunut leiman perusteella Vaattojärven kirjastolle, mutta lienee sivukirjaston lakkauttamisen yhteydessä siirretty pääkirjastoon. Sieltä sen siis netin avustuksella löysin.

Oliko tarina groteski, luonnottomasti liioiteltu, irvokas, eriskummallinen?  Oli se minusta eriskummallinen, irvokaskin - mutta ei luonnottomasti liioiteltu, sillä elämä on groteskia...

Luin tarinan, ja nyt sitten tiedän syntyneeni palvelijattareksi, "topattujen lintujen tuulettajaksi". Niin kovasti haluaisin tietää, minkälaista perhettä Anna-mummoni palveli Helsingissä 1905-1911. Olisi niin hyvä sukutarinoitamme ajatellen tietää, keitä mummoni sisko Eliina palvelijattarena palveli, ja missä. Anna-mummoani en pysty kuvittelemaan maaseudun pappilaan. Koska "hänen olivat uniformut", luulen mummoni piikoneen kaupungin virkamiesperheissä, ehkä merikapteenin - kuka tietää.

Mutta Vartion tarinassa Alma-piika palveli ensin rovastia ja tämän ruustinnaa, sitten ruustinnaa ja lopulta saman perheen Antti-poikaa, opettajaa. Hänen olivat linnut on loistava, vuoropuheluun perustuva tarina Almasta ja naisista ja näiden suhteista miehiinkin.

Hänen olivat linnut on hurja tarina meistä naisista. Minäkin palvelin ensin lapsuuteni ajan vanhempiani ja veljiäni, sitten palvelin poikaystävääni ja nyt viimeiset 40 vuotta (no olkoot, vajaat 40 vuotta) olen palvellut miestäni ja perhettäni. Enkä varmasti ole ainoa Alman kanssa - ainoa piika.

Kirja tärppäsi kerralla. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan elämäni tästä kääntyy...kiitos Vartion teoksen!

Kirja ei ole vain tarina ja mielikuva tai lukukokemus siitä. Kirja on myös tarinan kirjoittaja, kirjailija. Liitin tähän alle sen tiedon, mikä minua Marja-Liisa Vartiossa kiinnosti, lähtien hänen alkuperäisestä suvustaan Sairanen.

Marja-Liisa Vartio, o.s. Sairanen
s. 11.9.1924 Sääminki
k. 17.6.1966 Savonlinna


Marja-Liisa Vartio -palkinto

Haavikko-Säätiö on vuodesta 1994 alkaen jakanut suunnilleen joka toinen vuosi Marja-Liisa Vartio -palkinnon. Se myönnetään tutkimuksen, luovan kirjoittamisen tai tiedottamisen alalla toimivalle naiselle. Palkinnon arvo on 5 000 euroa. Palkinnon ovat saaneet muun muassa seuraavat henkilöt:

1994 – Auli Viikari

1996 – Tuula-Liina Varis

1998 – Kaari Utrio

2000 – Uma Aaltonen

2007 – Outi Nyytäjä

2008 – Mirja Bolgar ja Katriina Järvinen

Helena Ruuska on tänä vuonna kirjoittanut Vartiosta elämänkerran nimeltä
Marja-Liisa Vartio – kuin linnun kirkaisu. Helsinki: WSOY, 2012.
Tästä syystä Helena Ruuskalle kuuluisi mielestäni seuraava Haavikko-Säätiön palkinto!


Avioliitto Paavo Haavikon kanssa

Marja-Liisa Vartion vanhemmat, sairaanhoitaja Aino Sairanen (o.s. Luukkonen) ja kansakoulunopettaja Valter Sairanen, olivat eronneet ennen hänen syntymäänsä. Marja-Liisan isoveljet Uuno ja Kauko asuivat isänsä luona toisella paikkakunnalla, eikä äiti ilmoittanut tyttären syntymästä entiselle miehelleen.

Tytön tultua kouluikään äiti lähetti hänet isän luokse Nurmijärvelle. Siellä Marja-Liisa kävi kansakoulun ja yhteiskoulun lukuun ottamatta vuosia 1939–1940, joiksi äiti sijoitti tyttärensä Pieksämäelle Mikkosen perheeseen asumaan.
Marja-Liisa pääsi ylioppilaaksi Nurmijärven yhteiskoulusta vuonna 1944. Loma-aikojaan hän vietti äitinsä luona Säämingissä.

Vartio opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja filosofiaa. Hän avioitui keväällä 1945 toimitusjohtaja Valter Vartion kanssa ja he adoptoivat Laritsa-nimisen tytön.

Avioliitto päättyi kuitenkin vuonna 1955 eroon, ja Laritsa jäi Valterille. Jo samana vuonna Vartio meni naimisiin kirjailija Paavo Haavikon kanssa. Tästä liitosta syntyi kaksi lasta, Johanna (1956) ja Heikki (1960).

Marja-Liisa Vartio kuoli 41-vuotiaana Savonlinnan keskussairaalassa kesällä 1966. Hän oli sairastellut jo aiemmin ja sai kesäkuussa korkean kuumeen, joka johti tajuttomuuteen ja aivokuolemaan. Vartio on haudattu Savonlinnaan Talvisalon hautausmaalle.

(Kopioin tiedot kirjailijapalkinnosta ja Vartion elämästä Wikipediasta.)

Hänen olivat linnut -romaani julkaistiin postuumina 1967, ja se jäi Vartion pääteokseksi mutta myös viimeiseksi, sillä kirjailijan ura ehti kestää vain 15 vuotta.

Norsut eivät arvaile, ne muistavat

Agatha Christie. Norsun muisti.
Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1973. Englanninkielinen alkuteos Elephants can remember.

"Virpi, patonki, viini ja dekkarit kämpän portailla."

          

Olin ystäväni Virpin kanssa liftausretkellä Tromsössä, Pohjois-Norjassa, kesällä 1974. Valokuvat ovat tallella. Kansiossa on minun ottama kuva, jossa Virpi istuu vuokramökin "terassilla" viinipullo vieressä, syö sämpylää ja lukee Agatha Christien Ten little niggers -pokkaria. Kuvassa näkyy myös se dekkari, jota itse yritin lukea, nimittäin Elephants can remember.

Nyt on vuosi 2012, ja voin vihdoinkin sanoa lukeneeni Elephants can remember -pokkariversion - mutta suomenkielisenä! Vain englantia äidinkielenään puhuva serkkuni sen sijaan yrittää tosissaan kahlata läpi samaa tarinaa englanniksi. Kieli ei ole hänen ongelmansa, tarina kuulemma on. Hän vain ei pidä Agatha Christien tarinasta, ainakaan lukemisensa tässä vaiheessa. Minä sen sijaan nautin.

Agatha Christien kieli on sujuvaa. Hänen kielensä vei tarinaa, minun tarvitsi vain ahmia. Tämä kaikki on kirjassa kuin kirjassa minulle tärkeintä. Norsun muisti oli omaehtoisen vetävä tarina, juoni lienee luotu ensin mielessä ja sen jälkeen siirretty kirjalliseen muotoon - tai mistäs minä sen lukijana tietäisin, vain kirjailija tietää, jos tietää.

Norsun muistissa tietämisellä kaiken kaikkiaan on tärkeä rooli, sillä muistaminen ja tietäminen tarkoittanevat samaa tässä tarinassa, jossa rikosta selvittelevät ystävykset lupaavat selvittää vanhan salaisuuden. Sankaritar on dekkarikirjailija Ariadne Oliver, josta sanotaan: "Tiedän, että hän kirjoittaa rikoskertomuksia. En ole koskaan tiennyt, mistä hän saa ajatuksensa tai tietonsa." 

Rouva Oliverin salainen ase ovat norsut. Norsuja hänelle ovat ihmiset, jotka muistavat kaiken olettamisen, jaarittelun tai arvailun sijasta. Ja näitä norsuja sekä löytyy että heidät saadaan puhumaan - ovathan asialla Hercule Poirot ja rouva Oliver.

Pidin Norsun muisti -tarinasta kovasti. Tapahtumat sinänsä eivät herättäneet suuria tunteita. Innostavia puolestaan olivat ne lukuhetket, jolloin sain seurata, kun rouva Oliver ja ystävänsä Hercule Poirot sanailivat keskenänsä. Norsun muisti on erinomainen kirja lukijalle, jota kiinnostaa rimanylitys vähän vielä korkeammalta...Itselleni suorin tie ratkaisuun ei ole koskaan tuottanut suurinta tyydytystä, tämä pätee myös lukemiseen. Oli siis vain mukava miettiä, mitä uteliaisuus itselle merkitsee samaan aikaan, kun sai lukea, miten ystävykset selittivät uteliaisuuden kreikkalaisten keksinnöllä, tietämisellä :)

Ylistys puille.

Daniel Butler.

Puun istuttamisen taito.

Ylistys puille ja niiden istutusseremonioille. Moreeni 2012. Suomentanut Veli-Pekka Ketola.

26.6.2012. "Puut ovat suositumpia kuin koskaan. Niitä istutetaan elämämme erilaisten merkittävien vaiheiden muistoksi."


Istutin eilen Sandin kanssa Raniksen mökkipihalle kuusen, ison taimen, jonka haimme Valkeajärven palstalta. Olen ennen eilistä päivää kolme kertaa elämässäni istuttanut kuusia - istuttanut ne vain istuttamisen vuoksi ilman, että olisin ollut tietoinen istuttamisen symboliikasta tai erityisestä merkityksestä.

Lapsuuskotini sijaitsee yhden valtatien varrella, ja talon toisella puolella on sekametsä. Lapsuusvuosien aikana en vielä löytänyt luontoa, minulle ei syntynyt luontosuhdetta. Olin ehkä vähän päälle kymmenvuotias, kun jostakin syystä halusin istuttaa kuusiaidan tonttimme reunalle, jalkapallokentän taakse. Toteutin ajatukseni hakemalla kuusen taimet lähimetsästä. Sain kuuset kasvamaan, unohdin ne, mutta nyt kun katson tontin reunaa, näen siellä muutaman isohkon kuusen, joista tiedän, että ne ovat minun kasvattamia.

Toisen kerran istutin neljä pientä kuusen tainta nykyisen kotitaloni pihalle. Muutimme Sieppijärven Osuuspankin taloon keväällä 1983, ja muistaakseni seuraavana kesänä siirsin taimet itäikkunoiden alle. Sittemmin kuusista yksi on kaadettu joulukuuseksi, ja toiset kaksi ovat kasvaneet yhteen niin, että itse asiassa meillä kasvaa kaksi korkeata kuusta. Ne puhuttelevat minua kovasti, sillä mielestäni kasvu on ollut huimaa, ja puista on tullut tärkeä osa pientä pihaa. Toiseen kuuseen Tuomo on asetellut jouluvalot, ja adventin aikana kuusemme on valaistu.

Kolmannen kerran istutimme kuusia viime syksynä (2011) Ranikselle, saunan takana olevalle entiselle perunamaalle. Haimme taimet lähimetsästä, siirsimme ne uusiin kuoppiin ja kastelimme. Onnistuimme kahden kuusen kanssa. Ehkä joskus käytämme ne joulukuusina, aika näyttää.

Kun nyt mietin eilistä kuusen "istutusseremoniaamme", tiedän meidän istuttaneen puun joistakin erityisistä syistä. Ehkä jonakin päivänä hankimme laatan, johon kirjaamme päivämäärän (26.6.2012) ja lyhyen selostuksen tapahtumista. Tämänvuotisia (2012) tärkeitä tapahtumiamme ovat Sulo-isäni kuolema tammikuussa, Sandin maaliskuinen 1-vuotispäivä Suomessa ja meillä, esikoisemme muutto kesäkuussa uuteen kotiin Iihin, Sulo-koiran toukokuinen 1-vuotispäivä  ja kuopuksemme uusi osoite.

Butler ei kirjassaan puhu yksittäisten kulttuurien suhteesta puihin. Olen kuitenkin löytänyt kelttiläisten ajattelusta kertovia tekstejä, joista muistan löytäneeni syntymäpuita itse kullekin. Tänään hoksasin, että isäni syntymäpuu olikin nimenomaan kuusi. Uskon siis puihin ja siihen, että niillä on meihin kaikkiin erityinen merkitys. Voisinkin leikisti sanoa kelttiläisittäin, että isäni oli pudonnut salaperäisyyden puusta eli kuusesta.

Kelttiläisten mukaan salaperäiset kuusi-ihmiset ovat ihmisiä, joilla on "erikoinen maku ja arvokkuus; he ovat sivistyneitä​, rakastavat kaikkea kaunista, he ovat sekä pahatuulisia että oikukkaita​ ja itsepäisiä​; heidän tapansa on olla itsekeskei​siä, mutta he välittävät hyvin läheisistä ihmisistä; he ovat melko vaatimattomia​, erittäin kunnianhim​oisia, lahjakkaita ja tuotteliaita​; he ovat tyytymättömiä rakastajia, heillä on monta ystävää ja monta vihollista​, ja he ovat hyvin luotettavia​."

Butlerin kirja on niin viehättävän kaunis ja inspiroi minua niin paljon, että voisin ajankulukseni kopioida sen kokonaan tänne. Yritän kuitenkin malttaa mieleni, kirjoittaa vähäsen ja näin varmistaa, että muistan kirjan. Kirjoitan nämä rivit myös siksi, että ehkä tämän jälkeen raskin luopua itse kirjasta, jonka olen lainannut kirjastosta - ja jonka eräpäivä on jo mennyt!

Nän lukee kirjan takakannessa:
"Puilla on ihmisille erityinen merkitys: ne ovat luonnon voiman ja jatkuvuuden elävä vertauskuva. Puun istuttamisella voi olla suuri symbolinen arvo, kun se liittyy johonkin tärkeään hetkeen elämässä."

"Tämä kauniisti kuvitettu kirja on ylistys puille ja niiden istuttamiselle. Se antaa ohjeita puiden kasvattamiseen ja hoitamiseen, ja siinä kerrotaan kiinnostavia seikkoja maailman tunnetuimmista puulajeista, niiden symboliikasta sekä niihin liittyvistä traditioista ja rituaaleista."

Kirjan alkusanat on kirjoittanut Simon Toomer, johtaja  The National Arboretum, Westonbirt. Näin kirjoittaa Toomer:
"Ihmissuku on aikojen alusta asti turvautunut puihin etsiessään suojaa, lämpöä ja hoivaa. Teknistyvässä ja nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa puiden kasvattaminen merkitsee mahdollisuutta palauttaa yhteys luontoon ja edistää sen hyvinvointia. Tässä viehättävässä kirjassa Daniel Butler nivoo yhteen kulttuurisia, käytännönläheisiä ja kasvitieteellisiä syitä, jotka tekevät puista aina yhtä kiehtovia, ja selittää, kuinka voisimme taas ottaa puut huomioon seremonioissa ja erityistilaisuuksissa. Oli sitten kysymys puun valitsemisesta lapsen syntymää juhlittaessa tai ilmastonmuutoksen torjumisesta, tämä kirja antaa omaperäisen ja eklektisen käsityksen puista ja niiden merkityksestä elämässämme."

Pidän tervalepästäkin.

Butlerin kirjan sisällysluettelo on erinomainen. Haluan laittaa sen muistiin.

Alkusanat
Johdanto
Uusi vauva
Kasvattaminen siemenestä
Kasvattaminen taimesta
Luumupuu
Elämän puu

Täysi-ikäistyminen
Paju
Poppeli
Chilenraukaria
Puun suojeleminen

Uusi koti
Pensasaidan tekeminen
Saarni
Vaahtera
Bonsaipuun kasvattaminen

Kihlaus
Puun varttaminen
Omanapuu
Koivu
Oliivipuu

Avioliitto
Vesametsän kasvattaminen
Pähkinäpensas
Viiniköynnös

Hedelmällisyys
Puiden hedelmöittäminen
Viikunapuu
Kookospalmu
Entisaikojen maanviljely

Terveys
Puiden terveyden vaaliminen
Eukalyptus
Australianwollemia
Puun iän laskeminen

Uusi alku
Eläinten houkutteleminen
Lehtikuusi
Kumipuu
Ilmastomuutoksen hidastaminen

Vauraus
Puutavaran kestävä käyttö
Eebenpuu
Pähkinäpuu
Apinanleipäpuu

Vuosipäivä
Puut polttoaineena
Punapuu
Tammi
Syksy

Eläkkeelle jääminen
Kloonaaminen
Kuusi
Sienet
Vihnemänty

Muistoa kunnioittaen
Ison taimen istuttaminen
Marjakuusi

Hakemisto

        14.6.2012. Alkukesää Raanujärvellä. Oikealla koivu, jonka istutin kesällä 2009. Rannalla haapoja.

Rikosten ketju Kittilässä - Lumienkelit

Päivitys: 17.8.2020. 

Kulttuuriblogissaan KAARINA NASKI kirjoitti LUMIENKELIT-teoksesta otsikolla "Minun elämä on justhin ku Kyynellaakso".

  

Ja vielä.  Thompson käsittelee väestön tiukkarajaista uskonnollisuutta, alkoholisoitumista, apeutta, nöyryyttä ja miehen itkua. Pohjoisen murteella, jonka kääntäjä Tarja Lipponen on saanut hienosti jengoilleen - vastataan muutamalla sanalla meille, jotka arvelemme, että surusta ja ongelmista pitäisi puhua. Näin. "Ei kaikkea saata korjata. Ei ole mithän puhuttavaa."

https://kulttuuriusasuomeksi.wordpress.com/2011/04/20/edgar-kilpaan-yltanyt-teos/

Mitä kuuluu Thompsonille A.D. 2020?

JIM THOMPSON. Lumienkelit (2010).
Suomentanut Tarja Lipponen.

TÄRPPINÄ TÄKÄLÄISYYS


Lumienkelit on amerikkalaissyntyisen Jim Thompsonin rikosromaani, jonka tapahtumapaikkana on juoppojen ja masentuneiden ihmisten Kittilä. Tarinassa paikallinen ylikomisario Kari Vaara saa työtehtävän. Ensi töikseen hän  kieltäytyy Keskusrikospoliisin Rovaniemen yksikön avusta ja päättää selvittää oman poliisilaitoksensa miesten kanssa "elämänsä jutun"  - henkirikoksen, jonka uhrina on "musta, kaunis julkkisnainen".

Tarinassa on kaikki toimintaelokuvan ainekset, ei siis ihme, että tekeillä on jotakin kuvaamiseen liittyvää. Kuulemma elokuva. Aineksia filmin tekemiseen siis riittää, esimerkiksi Suomi väkivaltaisena maana; hyinen, pimeä, joulukuinen napapiiri; somalinainen Levillä; nuoren somalinaisen muslimivanhemmat vaatimuksineen; Seitsemän päivää -lehteen ja Alibiin kirjoittava julkkistoimittaja; Kittilän kylähullut ja juopot; kotiväkivalta; seksi; homosuhde; paikallinen lestadiolaisuus ja poliisin pojan itsemurha.

Sain Lumienkelit -dekkarin lahjaksi Amerikasta Sieppijärvelle muuttaneelta serkultani siksi, että kirjan aihepiiri on täkäläinen, kirjoittaja on amerikkalaissyntyinen ja että alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta löytyi hyvä suomalainen käännös. Olemme kumpikin lukeneet tarinan, ja se on tehnyt lukukokemuksesta hauskan. Koska kirja alkaa sanoilla "Olen Hullussa porossa", saatan todeta täkäläisyyden tärpänneen, sillä Hullu Poro lienee ainakin kaikille Lapin kävijöille tuttu kapakka - saati sitten meille paikallisille.

Serkkuni elää suomenkielisessä Sieppijärven kylässä nyt toista vuottaan. Hän ei puhu eikä ymmärrä suomen kieltä, koska itse en ole oppinut vielä kunnollista englantia... Yhteisen lukukokemuksemme yksi hauskimpia  hetkiä oli se, kun serkkuni selosti ymmärtävänsä täsmälleen sitä kirjan kohtaa, missä nuoren amerikkalaisvaimonsa kanssa vastikään avioitunut Kari Vaara selittää, kuinka kielitaito kohentaisi Katen arkea.
Kate itse tietää kuulostavansa typerältä käyttäessään harvoja osaamiaan suomalaisia sanoja."Suomi vain on niin vaativa. Jopa yksinkertaiset jutut ovat vaikeita, koska äänneyhdistelmät ovat niin omituisia. Jokainen lause vääntää kielen solmuun. Niin kuin huvä yota. Ymmärräthän? Kuulostan typerältä."

Yksi kirjan parhaista kuvauksista on kohtaus, joka ei ole toiminnallinen eikä sillä ole paljonkaan tekemistä ylikomisarion tutkimien rikosten kanssa. Kuvaus kuitenkin liittyy rikospaikkaan, jota Vaara työkavereineen on ensin tutkinut, ja jonne hän on jäänyt yksin. On hyinen pakkasilta, Vaara palelee ja katselee tähtiä täynnä olevaa Kittilän taivasta. Vaara on kirjan Minä.

"Kun vuosia sitten valmistelin gradua, vietin yhden lukukauden opiskelijavaihdossa New Yorkissa. Suurimman vaikutuksen minuun teki sikäläinen taivas. Toisella puolen maapalloa, kaukana pohjoisnavalta, taivas on littana ja harmaa, yksiulotteinen ala. Täällä  taivas on kaareva eikä saasteita juuri ole. Keväisin ja syksyisin taivas on tummansininen tai violetti ja auringonlasku kestää tunteja. Aurinko kiertyy himmeänoranssiksi palloksi ja värjää pilvet punaisiksi tai sinipunaisksi valleiksi, joissa on hopeareunat. Talvisin lukemattomat tähdet luonnostelevat vuorokauden ympäri holvikattoa katedraaliin jossa asumme. Minä uskon Jumalaan suomalaisten taivaiden tähden."

Oikeasti New York ei ole toisella puolen maapalloa mutta minun on täkäläisenä lukijana helppo uskoa ainutlaatuiseen "kaarevaan holvikattoon", jota Vaara kutsuu suomalaiseksi taivaaksi, ja jota serkkunikin kuvailee ainutlaatuiseksi. Hyväksi kehumani kuvaus on paitsi kaunis luonnonkuvaus myös selkeä osoitus siitä, että tarinan kirjoittaja Jim Thompson ei todellakaan ole Suomessa syntynyt mieskirjailija.

Kirjan hahmot eivät mielestäni kaikki ole järin uskottavia mutta ei heidän tietysti tarvitse ollakaan; kysymys on tarinasta. Serkkuni mielestä en usko tarinan hahmoihin, koska olen suomalainen. Hän sanoo uskovansa, koska hän tulee USA:sta. Lumienkelit on aika hyvä tarina, siis keskinkertainen, mutta sen ansiot ovat mielestäni muualla kuin juonikuvioissa. Thompson ei kirjoita kovinkaan sujuvaa tekstiä, tarina ei etene sujuvasti vaan lukijana minulle tuli ajoittain tunne kuin "porukalla oltaisiin pysähdytty pohtimaan, miten tästä eteenpäin". Juonikuvioiden ratkaisu on jäänyt kirjan suunnitteluvaiheessa kesken, ja pohdiskelutuokiot paistavat läpi.

Lukukokemuksen päätteeksi puhuimme serkkuni kanssa siitä, miksi hän ylipäänsä lukee ja miksi itse luen. Luen löytääkseni itseäni ja luen löytääkseni syyn, miksi kirja on kirjoitettu. Serkkuni sanoo lukevansa "vain" nauttiakseen tarinasta, päästäkseen pois todellisuudesta, ja lukee hän huvinkin vuoksi.

Lumienkelit on mielestäni kirjoitettu elokuvan tekemisen takia. Mukavia olivat tarinan "infopätkät" eli ne, joissa kirjailija selittää jotakin suomalaista ilmiötä ikään kuin lukijakin olisi amerikkalainen (lestadiolaisuus, revontulien haistaminen, Lapin sota, nimeltä kutsuminen nolustuttaa suomalaista jne.). Ja on minun sekin sanottava, että löysin itsestäni jotakin uutta, ja sehän on minulle hyvän kirjan tuntomerkki. Eli kannatti lukea, ja saipa tarina minut kirjoittamaankin, joten - kiitos kirjasta!