Meänkielestä puhumassa. Korpilombolon Nattfästit 10.12.2019

Meänkielestä puhumassa Ruottin Korpilompolossa

on vanha (2019) blogijulkaisuni, jonka nyt "tykötarpeineen"

postaan päivämäärälle, 29.11.2024, Sanna Vanha -Vähäahon Huoranpenikka-kirjan kunniaksi. 

Sanna on kolarilaissyntyinen kirjoittaja, ja hänen puhekielellä kirjoittamansa kirja tekee kunniaa vanhalle suomen kielelle eli meän murtheele.      

Olen kolarilaissyntyinen meänkielen harrastaja, joka haluan kieliasiaa tutkivan artikkelini postata kiitokseksi Sannalle rohkeasta "kielivalinnastaan".  Kirjansa lukijoille meän murtheesseen tutustuminen "voipi tehä hyvvää" (niin ikhään).              

23.2.2020, K.K. Tornion murteesta meänkieleen.

Olima puhumassa meänkielestä Korpilombolossa, joulukuussa 2019.

Nyt on vuoden 2020 helmikuu, ja lisään tähän alkuun pienen osan Heikki Paunosen artikkelista, joka julkaistiin vuonna 2018 Harri Mantilan juhlakirjassa.
Heikki Paunonen on yksi tunnetuimpia ja erittäin arvostettu meänkielen suomalaistutkija ja suomen kielen emeritusprofessori.
Harri Mantilalle tehdyn kirjan nimi on Kuinka mahottomasti nää tekkiit. Juhlakirja Harri Mantilan 60-vuotispäivän kunniaksi, 

 

ARTIKKELIN AIHE:
Tornion murteesta meänkieleen. 
Reaaliaikainen tutkimus Ruotsin Ylitorniolta 1966–1992.

TUTKIJA:
Heikki Paunonen 

Tutkimuksen taustaa 

Tämän artikkelin tavoitteena on selvittää kahden eriaikaisen aineiston valossa, miten Ruotsin Ylitornio on muuttunut kieliyhteisönä 1900-luvun jälkipuoliskolla ja mitä sen puhekielessä on tapahtunut kahdenkymmenenviiden vuoden aikana.

Vanhempi aineisto on vuodelta 1966 ja uudempi vuosilta 1991–1992. Vuoden 1966 aineiston olen itse nauhoittanut, kun taas vuosien 1991–1992 aineiston kokosivat Birger Winsa ja Taina Hollo. Haastattelut ovat peräisin Ruotsin Ylitornion kirkonkylästä, Matarengista, ja syrjäisestä järvikylästä, Aapuasta.

Tutkimusalue, Ruotsin Tornionlaakso, on minulle hyvin tuttu. Olen vuodesta 1965 lähtien tehnyt monena kesänä kenttätutkimuksia Suomen ja Ruotsin Tornionlaaksossa. Vuonna 1965 tein suomen kielen cum laude -harjoitustyön Kolarin murteen kalastussanastosta. Jatkoin seuraavana vuonna Kolarin murresanaston keruuta Sanakirjasäätiön stipendiaattina. Sen jälkeen olen kerännyt sanastoa myös Pajalassa ja koonnut muoto-opillista aineistoa Kolarissa ja Tärännössä 1967–1970. Murrenauhoituksia olen tehnyt vuonna 1966 Ruotsin Ylitorniolla ja vuonna 1971 yhdessä Jorma Rekusen kanssa useimmissa Vittangin murrealueen kylissä.

Kun Kurt Franzén kokosi vuosina 1969–1972 muoto-opillista aineistoa Jällivaarassa, kävin hänen kanssaan kahtena kesänä useissa Jällivaaran suomalaiskylissä. Vuonna 1980 keräsin Euroopan kielikartaston aineistoa Haaparannalla, Seittenkaaressa, Muodoslompolossa, Kaaresuvannossa, Naimakassa, Ullatissa, Hakasessa ja Tokasessa sekä Kiirunassa ja Jukkasjärvellä. Olen vuosina 1966–1980 käynyt useimmissa Pohjois-Ruotsin suomalaiskylissä Nattavaaraa, Yrttivaaraa ja Kurravaaraa myöten.

Koska olen ollut usein samassa kylässä melko pitkiä aikoja, olen osallistunut varsinkin Kolarissa ja Tärännössä paikallisten asukkaiden normaaliin arkielämään, tosin useimmiten vihko ja kynä taskussa. Luonnehtisinkin omaa rooliani lähinnä etnografis-osallistuvaksi havainnoijaksi, ei ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Vaikka Haminan rauha jakoi vuonna 1809 Tornion murrealueen kahtia, Suomen ja Ruotsin Tornionlaakso oli vielä 1900-luvun alussa Martti Airilan väitöskirjan (1912) mukaan melko yhtenäinen kielialue. 1900-luvun aikana kehitys on kuitenkin kulkenut eri suuntiin kummallakin puolella valtakunnanrajaa.

Ratkaiseva merkitys Ruotsin puolella on ollut jo 1800-luvun lopulla aloitetulla intensiivisellä ruotsalaistamispolitiikalla. Sen taustalla oli Ruotsissa laajalle levinnyt pelko siitä, että Venäjä, johon Suomi silloin kuului, tulisi kielipoliittisiin syihin vedoten esittämään aluevaatimuksia Pohjois-Ruotsissa. Käytännössä ruotsalaistaminen jäi koululaitoksen tehtäväksi.

Käänteentekevä vuosi oli 1888, jolloin päätettiin perustaa valtion varoin Pohjois-Ruotsin köyhiin kuntiin ruotsinkielisiä kouluja. (Jaakkola 1969: 11–18; 1973: 39–49; Winsa 1998: 16–19 lähteineen.) Niiden rinnalla toimi kuitenkin vielä 1900-luvun alussa suomenkielisiä luokkia, jotka vanhimmat vuoden 1966 haastatelluista vielä muistivat. Ruotsalaistaminen jatkui käytännössä lähes koko 1900-luvun ajan, ja kielenvaihdon eri vaiheita voi seurata vuosien 1966 ja 1991–1992 aineistojen valossa.

Samaan aikaan suomen kielen käyttöalue Ruotsin Tornionlaaksossa supistui (Jaakkola 1969: 37–130; 1973: 56–80; Winsa 1998: 87–98).

Ruotsin puolella suomen kieli liittyi vahvasti vanhaan agraariseen elämänmuotoon, maanviljelyyn, karjanhoitoon, metsätöihin, kalastukseen ja metsästykseen, sekä erilaisiin kodin askareihin, kun taas uudet ammatit ja muutokset työelämässä sekä innovaatiot kodinhoidossa toivat mukanaan ruotsinkieliset ilmaukset.

Jo 1960-luvulla puhuttiin fryysistä ja tsyylistä eli pakastimesta ja jääkaapista. Näin Ruotsin Tornionlaaksossa oli 1900-luvun jälkipuoliskolla käynnissä samaan aikaan kaksi tapahtumasarjaa, jotka vaikuttivat syvällisesti sekä Ruotsin Tornionlaaksoon kieliyhteisönä että siellä puhuttavaan suomeen: vanhaan Tornion murteeseen alkoi tulvia yhä kiihtyvään tahtiin uusia ruotsalaisperäisiä ilmauksia, ja osa taustaltaan suomenkielisistä tornionlaaksolaisista vaihtoi kielensä ruotsiin.

Myös suomen kirja- ja yleiskielellä on vanhat juuret Ruotsin Tornionlaaksossa.

Lestadiolaisuuden valtakieli on vanhastaan ollut myös Ruotsin puolella suomi (Jaakkola 1969: 14, 54–58; 1973: 78; Raittila 1973a: 5–11; 1973b: 99–115). Vuosien 1966 ja 1991–1992 haastatteluissa monet viittasivat siihen, että seuroissa tai kylärukouksissa luettiin tekstejä suomenkielisestä Raamatusta ja suomenkielisistä hartauskirjoista ja laulettiin suomenkielisiä hengellisiä lauluja. Myös Rauhan Sanaa on tilattu Suomesta muun muassa Aapuaan ainakin 1990-luvulle asti. Huomattava osa saarnamiehistä on tullut Suomesta.

Lestadiolaisuuden lingua franca ei suinkaan ole ollut vain Tornionlaakson suomi vaan suomen kieli yleisemminkin. Muutaman haastateltavan isä oli opettanut heidät lukemaan suomenkielistä Katekismusta tai Raamattua jo ennen heidän menoaan kouluun. Myös Haaparannanlehti oli pitkään kaksikielinen: ruotsin ohella siinä käytettiin suomen kirjakieltä. Siitäkin jotkut vuosien 1966 ja 1991–1992 haastateltavat olivat oppineet lukemaan suomea jo lapsuudessaan.

Suomen kirja- ja yleiskielen prestiisiasemaa kuvastavat Ruotsin tornionlaaksolaisten syvään juurtuneet asenteet, joiden mukaan ”oikeata suomea” on vain Suomen puolella (niistä tarkemmin luvussa 3.2.).
Sen perusteella, mitä olen kenttäkeruuvuosinani kielenoppailta kuullut, myös opettajat ovat kouluissa viitanneet tähän seikkaan yhtenä perusteluna sille, miksi Ruotsin tornionlaaksolaisten tuli opetella käyttämään murteellisen suomen sijasta ruotsia.

Vuonna 1903 Kuivakankaassa syntynyt nainen kertoi suomensuomalaisista saarnamiehistä: nep puhuvat tietysti enämpi kouluŋ kautta, puhuva enämpi tota, niŋ ko korkeampatta [!] kieltää nin ettei heil-oles se tialekti ny tietekhän niŋ ko meill-o. (Saarnamiesten kielestä ks. esimerkki 109.)

Vuoden 1966 haastatteluissa hyvin monet kertoivat niin Matarengissa kuin Aapuassakin, että he katsoivat säännöllisesti Suomen televisiota, varsinkin ulkomaisia elokuvia, siitäkin huolimatta, että heille tuotti vaikeuksia lukea suomenkielisiä tekstityksiä.

Monet matarenkilaiset joutuivat lisäksi päivittäin työssään kaupoissa, kioskeissa, ravintoloissa ja huoltoasemilla tekemisiin suomensuomalaisten kanssa. Monet miehet kertoivat vuosien 1966 ja 1991–1992 haastatteluissa kulkeneensa työn perässä eri puolilla Pohjois-Ruotsia. Samoilla työmailla oli usein myös suomensuomalaisia.

Vuoden 1966 naisinformantit olivat liikkuneet työn vuoksi vähemmän eri paikkakunnilla, mutta osa heistä oli muuttanut avioliiton myötä muualta Ruotsin Tornionlaaksosta Matarenkiin tai Aapuaan. Vuosien 1991–1992 naisja mieshaastateltavista monet olivat asuneet eri paikkakunnilla opintojen ja/tai työn vuoksi. Vaikka molemmin puolin rajaa puhutaan suomen kieltä, ei kukaan syntyperäinen Ruotsin tornionlaaksolainen, joita olen haastatellut, ole pitänyt itseään kansallisuudeltaan suomalaisena, vaan kysyessäni, ovatko he suomalaisia vai ruotsalaisia, kaikki ovat vastanneet, että ”met olema ruottalaiset vaikka mep puhuma suomea”.

Bengt Pohjanen ja Matti Kenttä ovat muotoilleet vastauksen seuraavasti: 
 ”Met asuma Ruottissa ja olema Ruottin alamaisia. (Meänkieli ei tunne sannaa kansalainen.) Saarnamiehet pruukasit sanoa, ette meilä oon kuninkas holhoojanna ja trotninki imettäjännä. Met olema ruottalaisia siinä merkityksessä. Mutta jos sitä vähäsen kattelee ommaa henkilökohtasta sukutaulua niin sitä havattee aika hopusti, ettei sielä monta ruottalaista nimeä ole. Met olema suomalaista sukua ja vertä. Meän sukulaiset oon niin sanottuja Suomalais-yykriläisiä. Tämä oon meän kielelinen ja kylttyyrillinen sukupuu.” (Kenttä & Pohjanen 1996: 14–15.) 

Ruotsin ylitorniolaiset olivat 1960- ja 1990-luvuilla jokseenkin poikkeuksetta myös sitä mieltä, että Ruotsin Tornionlaaksossa koulujen yhtenä päätehtävänä oli opettaa koululaisille ruotsia, valtakunnan pääkieltä.
Sen merkityksen Ruotsin tornionlaaksolaisille tiivisti vanhin haastateltava, vuonna 1887 Matarengissa syntynyt mies, seuraavaan tapaan: maassa täytyy puhua maaŋ kieltä, ja siittä, mie olen, ruotsiŋ kielestä niŋ kun, hyviŋ kehno, ja, se minun, pistelee vihaksi että ko mie, oler Ruotsissa asun, eŋkä ossaa täyelisesti ruotsiŋ kieltä. -te maassa, missä assuu ja ellää se täytyy, täyvelisesti osata maaŋ kielen. (Matarengissa 1887 syntynyt mies,).

_________________________________________________________________________________



KEXI - MEÄN kirjailiat - 12/2019
Författarföreningen med medlemmar i Sverige, Finland, Norge och andra länder
Ordf Bengt Pohjanen
Kirjailiayhistys, jonka jäseniä assuu Ruottissa, Suomessa, Norjassa ja muissa maissa.
Puheenjohtaja Bengt Pohjanen.

"Meänkieli - som talas och skrivs i Sverige, Finland och även i Ruija (norra) Norge är ett av Nordens äldsta skönlitterära språk som sedan år 2000 är ett av de fem nationella minoritetsspråken i Sverige.
Antti Mikkelinpoika Kexis kväde från 1600-talet (om islossningen i Torneälven) är nedtecknat på den tidens meänkieli och är ett av de äldsta skönlitterära verken i Norden. Kvädett läses fortfarande och äger än i denna dag en vitalitet och ett skönlitterärt värde." (Kexi - Meän kirjailiat)

"Meänkieli - jota puhutaan ja kirjoitetaan Ruotsissa, Suomessa ja jopa Pohjois-Norjan Ruijassa, on yksi Pohjolan vanhimpia kaunokirjallisuuden käyttämiä kieliä; vuonna 2000 meänkielestä tuli yksi Ruotsin viidestä kansallisesta vähemmistökielestä. Antti Mikkelinpoika Kexin laulu 1600-luvulta (Tornionjoen tulvasta) on kirjoitettu muistiin senaikaisella meänkielellä; laulu on Pohjolan vanhin kaunokirjallinen teos. Kexin laulua luetaan edelleen, ja tämä päivä kasvattaa laulun elinvoima ja kaunokirjallista arvoa entisestään." (Kexi - Meän kirjailiat) 


KORPILOMBOLON LYYKERI- tapahtumassa (10.12.2019)
yleisö ja pieni kirjailijaporukka Meänmaan molemmilta puolin puhuit meänkielestä ja -kirjallisuuesta Bengt Pohjasen kutsumina.
Laitan tähän alle ensi yhden tapahtumakuvan, ja kirjoitan kirjailijoitten nimet. Het kaikin kuuluvat  useamphaan kirjailijayhistykseen, ja Uusitalogårdin seminaarissa olima läsnä Kexin kirjailiat -yhistyksen kuttumina.

Lyykeri-päivän kirjailiat vas. alkaen RITVA-ELINA PYLVÄS, KERSTIN TUOMAS LARSSON, TUULA UUSITALO, o.s. VÄISÄNEN ja ANNELI JUNES. Kuvan otti tietokirjailija KATA VIENONTYTÄR KORHONEN, jonka tooli oli Annelin ja Tuulan välissä.

KUVAN KIRJAILIAVAIMOT:
1. Ritva-Elina Pylväs, syntynyt Kolarin Väylänpäässä, puhhuu ja kirjottaa meänkieltä ja/tai Kolarin murretta.
2. Kerstin Tuomas Larsson, syntynyt Ruottin Pajalassa, puhhuu ja kirjottaa meänkieltä ja ruottia.
3. Tuula Uusitalo, o.s. Väisänen, syntynyt Muonion Särkijärvellä, puhhuu ja kirjottaa Muonion murretta, meänkieltä ja suomea.
4. Anneli Junes, syntynyt Aittakairan erämaassa, työura Rovaniemellä ja Ounasjoki-varressa; assuu miehensä Matti Juneksen kans Torniossa, puhhuu ja kirjottaa "Meänmaan itäpuolen murtheena" meänkieltä ja suomea.
5. Kata Vienontytär (Korhonen), syntynyt Kolarin Sieppijärvellä, puhhuu ja kirjottaa Kolarin murretta, meänkieltä ja suomea.

VAIMOITTEN TEOKSIA:
1. Ritva-Elina Pylväs: Alisa, Väylän tytär (Väyläkirjat, 2016). Albertina (Väyläkirjat, 2019).
2. Kerstin Tuomas Larsson: Elämän ja kuoleman kynsissä (KTL, 2019).
3. Tuula Uusitalo, o.s. Väisänen: Muistojeni rannat. Särkijärven ihmisiä ja tapahtumia vuosikymmenten takaa (Väyläkirjat, 2019).
4. Anneli Junes: Yheksännet serkut (Barents, sirillius.se, 2017). Ihanat kengät (Barents, sirillius.se, 2019).
5. Tietokirjailija Kata Vienontytär (Korhonen): Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta (Väyläkirjat, 2019).

Yheksännet serkut (Barents, sirillius.se, 2017). Ihanat kengät (Barents, sirillius.se, 2019)

: Alisa, Väylän tytär (Väyläkirjat, 2016). Albertina (Väyläkirjat, 2019).

  Muistojeni rannat. Särkijärven ihmisiä ja tapahtumia vuosikymmenten takaa (Väyläkirjat, 2019).

Tietokirjailija Kata Vienontytär (Korhonen): Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. Tornionlaakson paikallishistoriaa vaimoitten näkökulmasta (Väyläkirjat, 2019).

"KIELELÄ ON OMA HISTORIANSA".
  OLISKO SE IHMISTEN HISTORIAA, KULTTUURIHISTORIAA... 

Meänkielinen kirjallisuus, Raamattu ruottiksi ja suomeksi: 

Agrocola tuli  tunnetuksi Suomen uskonpuhdistajana ja suomen kielen isänä. Ensimmäiset suomenkieliset kirkonmenot piethiin Tokholmissa 1533, ei Turussa. Tämä kertoo jotaki suomen kielen asemasta senaikasessa Ruottissa. Uskonpuhistuksen myötä alethiin levittämhään kansankielisiä kirjoja. Raamattu käänethiin ruottiksi ja suomeksi.

vrt. suomenkieli Ruottissa ennen: 

1800-luvule asti Ruottia piethiin monikielisenä.Monet ei sitä tiä, mutta jopa kuninkhaitten hovissa saarnathiin suomea. Palvelijoitten kesken ja linnan pajassa oli tavalista, ette puhuthiin suomea. Kontturihommakki Kustaa Vaasan hallituksen kansliassa hoijethiin niin ruottin ko suomen kielelä. Kuninkas anto hänen pojitten oppia suomea, sen vuoksi ko hään piti siittä vaarin, ette heistä tulis hallituskelposet. Opettajaksi hunteerathiin ottaa Mikael Agricola. Uskonpuhistus ylipäänsä voimisti kansan kieliten, niin ruottin ko suomen, asemaa. Iso syy siihen oli ette niistä tehthiin kirkonmenokieliä. 

Meänkieli: kielen käyttö, onko se häviämässä oleva kansalaistaito?

Mielestäni Ruotsin kirkon suunnittelemaa meänkielen elvyttämisasiaa voi hyvin radikaalina ja historiallisestikin merkittävänä kehityshankkeena, joka selvästi kuuntelee ihmistä. Lähtökohta meänkielen kieleksi tunnustamiselle on se, että puhujat haluavat käyttää meänkieltä (vanhaa kotikieltä) kirjakielenä puhekielen lisäksi.
Uskon kielten elvyttämishankkeisiin, myös Ruotsin kirkon "Ette tohtia olla oma itte"/ Mod att varasig själv. Mie uskon, koska kotoa saatu kieli on yhtä ko mie - "Mie olen meänkieli", sanoit Korpilombolon vaimotkin omassa näytelmässä Lyykeripäivillä, Korpilombolossa.

"Mie olen meänkieli", sanoit Korpilombolon vaimot omassa näytelmässä Lyykeripäivillä, Korpilombolossa, 10. joulukuuta 2019.

KATA VIENONTYTTÄREN KOTIKIELESTÄ

Olen kotikielikseni saanut sekä savolaissyntyisen huutolaispoika - isäni puhuman suomen yleiskielen (savon murteen sijasta) että äitini suvun väkevästi puhuman Kolarin murtheen.

Vasta aivan viimiaikoina olen uskaltanu ottaa käythöön käsitheen Kolarin murre, kiitos ystäväni Uusitalon Tuulan, joka reiphaasti sano ensimmäisestä kirjastansa, että hän on kirjottanu sen Muonion murtheela, "ko sitä net muistot tehetit". Tuulan äiti ja sen suku puhuit Muonion murretta. Tuulan isä puhu loppuun asti Kainuun murretta. Eli. "Kielilä puhuminen" saapi parhaan lähön kotoa. 

JOITAKI SANOJA JA NIITTEN VERTAILUA 

RUOTTISSA: Sverige ja finska sidan; SUOMESSA: Suomi Finland.

RUOTTISSA: Norrbottenin lääni, SUOMESSA: Lapin lääni, NORJASSA:  Tromssön lääni.

RUOTTISSA: Toornionlakso vai Norrbottens finnbygder vai Tornedalen?
SUOMESSA: Suomen Tornionlaakson seutukunta, Pello ja Ylitornio, ja vielä historiallinen Tornionlaakso, Tornionlaakson Neuvosto (1987).

RUOTTISSA: KorpilomBolo, SUOMESSA: Korpilompolo.

RUOTTISSA: Uusitalo, SUOMESSA: Uusitalo.
Bengt Pohjasen LYYKERI-TEOKSESSA: vaajin, vaajimelle;
SUOMENKIELESSÄ: vaajin, vaatimella (vrt.Vaatimet ovat parhaimmillaan 5-8 -vuotiaina)

Bengt Pohjanen kertoi Korpilombolon seminaarissa Lyykeri-teoksensa elävän edelleen. Monien painosten myötä on mahdollista seurata mielenkielen kehitystä. Lyykerin vanhimman painoksen  (1986) meänkieltä on muutettu uusimman painoksen vaatimaan kieleen.
Tässä jutussani en vertaile eri Lyykeri-painosten meänkieltä.

KATA VIENONTYTTÄREN AJATUKSIA LYYKERI-PÄIVÄN EELÄ

RUOTTIN MEÄNMAASSA, NORRBOTTENISSA on ollu jossaki vaihheessa (ennen vuotta 2000), joittenki kouluitten käytössä Kopieringsunderlag till Meänkielibok.

SUOMESSA meän murre ei koulumaailmassa ole koskhaan saanu "ommaa tuntiresurssia". Meilä on aina ollu virallisesti Aapinen ja siittä seuraava Lukukirja kaikile suomeksi - eikä murre ole koskhaan saanu kiitosta; mikäs son, puhekieltä son koululaitoksen mukhaan ollu (ja yhä vain on).

RUOTTISSA meänkieli  on vähemmistökieli, joka tietekki tarttee kieliopin ja säännöt - kirjottamista varten. Tämä kirjakielen hyväksi tehtävä työ jatkuu.

Suomela ja Ruottila on ikivanha, vanhempaaki vanhempi yhtheinen kulttuuripohja. Met Tornionlaaksossa olema iänkaiken ja aina vuotheen 1809 nähneet ja elähneet ja kuulheet samala laila, meän kieliki on ollu sammaa kieltä eli suomea. Siksi mie koitan nätisti sanoa, ette minusta tet ette sais sotkea yhthään enämpää ruottin kieltä teän "klassihsseen meänkiehleen". Perusteluni on tosiasia, ette suomen ja ruottin kieli eivät ole kielisukua eikä -syntyä toisillensa. 

Ruottissa, "Pohjoisruottin suomiseutuissa" (Hasse Alatalo) lauluja ja tansikappalheita on laulahneet, soittahneet ja etheenpäin kuljettahneet tornionlaaksolaiset ihmiset - Antti Mikkelinpoika Keksistä aina "ilmasta näpätyihin poikhiin" asti.

En pojke tagen från luften  / Yhen ilmasta näpätyn eli isättömän pojan - Kankhaan Einarin - laulut hiljenit vasta 1984. Puhuttu kieli on joka paikassa ollu vanhempaa ko kirjotettu kieli. Meänkielen kehittämisessä paras apu saahaan vanhoista runolauluista, tarinoista, kummitusjutuista, kaukaa, kaukaa... Bengt Pohjasen teos Faraviitin maa on se, josta molen kirjottanu omhaan kirhjaani kans - sen kummemmin aattelematta meän kielen elvyttämistä. Faraviitin maa on minusta kielellisesti niin vanhaa perua, ette se inspiroittee ja to´istaa eniten meänkielestä.

"Lauluja ja tansikappalheita" on laulahneet, soittahneet ja etheenpäin kuljettahneet tornionlaaksolaiset ihmiset - meänkielelä."
 Korpilombolon lapset ja heän ohjaajat kävit laulamassa meänkielelä ja tansaamassa  Lyykeri-päivän piristykseksi: meänkielen tulevaisuus on lapsissa ja nuorissa.   

Meänmaassa meänkielen sanat, Suomen Tornionlaakossa minun murtheen sanat, net on arvoitten kätköpaikkoja, ja kätköt kyllä aukeavat meile, jos halvaama oppia uutta. Salasana on "aika".

Kuuntele, ko sanon: "Yksi päivä sinne tai tänne." Siinon periaatheen sanoja, ja sanojen sisältämän ajatuksen met voima nykysin sanoa, että viestissä piilottellee aikhaan liittyvä arvo.

-  Mitä jos sie  et pysähy miettimhään kielen ("yksi päivä sinne tänne") sisältämää viestiä, "elät vain ommaa ainutkertasta elämäästi". Jos näin elät, kaikin met tiämä, ette lopputulos saattaa olla suhtheessa aikhaan surullinen. "Yksi päivä" saattaa tällä periaatheen ihmisellä muuttua arvoitten näkökulmasta periaatheeksi:  "Yksi ihmiselämä sinne tai tänne." Kielen näkökulmasta kyse on pienenpienestä muutoksesta...arvojen näkökulmasta kysymys on suurensuuresta muutoksesta.

Onko meilä aikaa? 

Ruottin ja Suomen sama kulttuuriperimä tunnistaa sananlaskuihin ja runoihin eli kieleen kätkeytyneitten salasanan, joka on "aika". "hminen, vaimosta syntyny, ellää vähän aikaa, sannoo Jobin kirja." Eli kun aika on kulunu, se ei tule takasin. Tähän meän on sopeutuminen, tai sitten ei. Yksi päivä on osa elämää...ja kaikki vaikuttaa kaikheen ja kaikhiin - kaikki puhe, kieli, lopulta tietekki kirjallisuus, kirjat, tallennettu tieto, kirjotettu historia...

Meänkielestä puhuminen tarkoittaa suomenkielestä ja "murtheista" puhumista. Suomenkieltä puhuvia on maailman mittakaavassa mitattuna häviävän vähän. Meänkieltä ja kaikkia meän murtheita puhuvia ihmisiä on vielä vähemmän. Suomenkielen kohtaloksi näyttää koituvan lähitulevaisuus: jo nyt Suomen kouluikäiset pojat "lukevat vain, jos on pakko". Suomalaiskirjallisuuden tulevaisuus lienee myös lohduton: nyt jo elämme "kirjan alasajon" aikoja. Kukaan järkevä maailmankansalainen, hän joka joutuu ilmastosta ja tulevista kansainvaelluksista huolta kantamaan, hän ei halua ostaa enää yhtään enempää - ei kirjoja ainakaan. 

Kieli avaa keskustelun, jos avaa. Entä lukeminen ja kirjoittaminen?

katakorhonen56@gmail.com

Joulukuussa 2019 otin ylläolevan kuvaparin SUOMEN KANSALLISKIRJASTOSSA Helsingissä.
Vasemmalla on kielitieteellisestä väitöskirjasta julkaistu (SKS) KIELEMME KOHTALO -teos, joka oli  vierailupäivänä nostettu hyllylle nähtäväksi. Oikealla on kuva kirjan alkusanoista, eli väittelijä Harri Mantilan kiitokset kaikille häntä auttaneille, Oulussa 1992.

Kansalliskirjasto on täynnä tutkittua tietoa, jos vaikka hyllyt eivät olisikaan pullollaan uutta.
Yleisesti tiedossa on, että kaikki Suomessa julkaistu kirjallisuus löytyy tämän kirjaston varastotiloista. Se kirja, jota ihminen ei onnistu löytämään hyllystä, toimitetaan pyytäjälle lukusalissa luettavaksi, tutkittavaksi.

Systeemi toimii. On kulttuuritekojen teko ylläpitää ja huolehtia Kansalliskirjastosta, pitää ovet auki ja päästää kiinnostuneet sisään siinä missä kaikki tutkijat, opettajat jne. Silti kysyn, keiden asia on reagoida kielemme kohtalon kysymyksiin. Kieliasiat ovat herkkiä - mutta eivät todellakaan nykyihmiselle "ajankohtaisia". Ja Suomeen ei tunnetusti mahdu yhtä isoa kohtalon kysymystä enempää. Julkinen ja poliittinen Suomi puhuvat säästä ja ilmastosta.


Mikä on kielemme kohtalo, siis mikä on suomen kielen kohtalo? Tätä kysymystä olen lähtenyt itselleni avaamaan siitä varsinaisesta syystä, että olen vanhan Suomen Tornionlaakson syntyperua. Minua kiinnostaa suomen kielen kohtalo samasta syystä kuin toisia kieli-ihmisiä kiinnostaa saamen kielen kohtalo, tai romanikielen.  

Erittäin impulsiivisena ihmisenä, loppuneen työuran vanhentamana, rajaan kiinnostukseni etsimällä tutkittua tietoa nyky-Ruotsissa julkaistusta meänkielisestä kirjallisuudesta ja Ruotsin meänkielestä. Kuvassa (alla) ruotsalaisen, Ruotsin tornionlaaksolaiskirjailijan, Bengt Pohjasen ensimmäinen meänkielinen kirja, Lyykeri. "Lyykeri julkasthiin 10.12.1985".

Kansalliskirjaston vierailun myötä tulin tajuamaan myös sen, että "puolalaisen Olga Tokarczukin teoksia on lainattu paljon Ruotsin akatemian Nobel-kirjastosta." (lähde: Y/08/19. Yliopisto/Helsingin yliopisto). Tähän löysästi liittyen kysyin Suomen Kansalliskirjaston asiakaspalvelijalta, löytyykö heiltä Ruotsissa julkaistuja meänkielisiä kirjoja. 
Tässä yhteydessä jätän saamani vastauksen julkaisematta, koska äskeinen viittaukseni Tukholman Nobel-kirjastoon on mielenkiintoisempi aihe, johon etsin tietoa. Peruskysymykseni on, kuinka vähemmistökielen statuksen saanut ruotsalaisten puhujien meänkieli taipuu kirjallisuuskeskusteluun Tukholmassa. Sitä paitsi Pohjasen Lyykeriä (esimerkiksi) on helppo lainata mistä tahansa suomalaiskirjastosta.

Ensin on puhe, sitten kirjoitettu kieli

Meänkielen merkitystä ihmisen identiteetille ei voi tunnustaa, jos ei tunne kielikulttuuria.

Oman lapsuuteni kotikieli oli Kolarin murre, savolaisperua oleva isäni käytti yleiskieltä. Luokanopettajaksi valmistumisen ja ensimmäisten työvuosien jälkeen palasin (Kärkölästä) Kolariin, missä hyvien esimiesten ansiosta pääsin "sukeltamaan Ruotsin torniolaaksolaiskulttuuriin" - yhtenä "rosektiopettajana" toisten joukossa.

Koulun kehittämiseen liittyvän projektin syntysanat oli lausunut Sopperossa syntynyt professori Henning Johansson, joka ymmärsi, miksi "riikinruotsalaista" koulumaailmaa pitää muuttaa Ruotsin Tornionlaaksossa itsensä näköiseksi. Henning Johanssonin oivallus liittyi oppilaiden kasvuympäristön, itsetunnon ja kotikielen (eli tunteiden) suureen merkitykseen uuden oppimisessa. Tässä projektissa olin aktiivisesti mukana, ja se alkoi kotikieleen liittyvällä oivalluksella "Ajattele, jos..."
 
Lopulta eläkevuosieni aluksi (2016) keräsin kaiken tornionlaaksolaisuuteen liittyvän tietoni yhteen, kirjoitin (2019) kirjan toistamatta ennen kirjoitettua. Ainoa motiivi kirjalleni oli järjestää se kaikki tieto, jota olin kerännyt, ja luoda siitä uutta. Erityisesti sukututkimustulokseni vakuuttivat itseni, kuinka paljon "tuo yhteinen" kasvuympäristö, eli yhteinen kulttuuriperimä yhdistikään Suomen ja Ruotsin Tornionlaakson ihmisiä. Olimme "vasta" vuodesta 1809 olleet kahden eri valtion kansalaisia. Silti suomenkieli eli "heän meänkieli" oli yhä vain kotikäytössä - miksis se nyt ei kelpais koulukieleksi kans... Ja onhan sitä yritetty...


Kaiken kaikkiaan minun kysymykseni on siis kirjoittamiseen, lukemiseen ja keskusteluun taipuva suomen kieli - kaikkialla, missä kieli vielä elää.
Tutkittua tietoa ja kirjoitettua tekstiä kielestä ja sen korvaamattomuudesta identiteetille löytyy, mutta eikö sitä tunneta tarpeeksi?  Jokainen ihminen tarvitsee statuksen ikiomalle, kodin perua olevalle kielelleen. Tämänpäiväinen kilpailu tiedon käyttäjistä on vertaansa vailla. Kilpailun nimissä jo nyt kuulee väitteitä, että kirja olisi "se turhake, jota ei kannata ostaa". 

Miten käy suomeksi kirjoittamisen ja lukemisen siellä, missä sitä enää "vain" puhutaan?  Jälkeemme kasvavasta sukupolvesta saatamme saada joukon, jolle hakukoneilta löytyvä tiedon tie lienee se lyhin ja käytetyin tie. Jos tämän myötä suomen kieli kuihtuu, muuttuvat myös ihmiset.



Asiaperäisen keskustelun, vaihtoehtojen ja virheiden sietokykyä eivät huippuunsa kehitetyt hakukoneet  paranna, jos suomen kieli kuihtuu. Kuka viitsii kirjoittaa, jos suurimmat sensaatiot aina voittavat, tai jos vain huutamalla saa äänensä kuuluville?  Lukemisen merkitys lukijalle on menneisyyden tai eilisen mahdollistava tarkastelu, kirjoittamisessa suunta on aina tulevaan. 

LOPUKSI ERINOMAINEN ESIMERKKI KIELENTUTKIMUKSESTA, JOTA ON TEHNYT JAAKKO HÄKKINEN, JA JOLLA ON TEKEILLÄ TIETEELLINEN TIETOKIRJA TYÖNIMELLÄ KEMINSAAMEN MURTEET JA SAAMEN SYNTY. 
Linkkiä klikkaamalla pääset lukemaan mielenkiintoista kieliasiaa!

Ken lukee hän tietää. Tilasiko Sara Lidman (1923 - 2004) romaanin Bengt Pohjaselta?

Teksti:
katakorhonen56@gmail.com

KIRJAILIJA: 
Sara Lidman.
TEOS:
Muurainmaa, WSOY (1956).
SUOMENTAJA:
Gerda Lindgren

Sara Lidman oli ruotsalainen kirjailija, joka syntyi 1923 ja kuoli 2004.
Lidman sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon (1980) teoksestaan Vihan lapset (1979).
Lidman oli 1950-luvulta alkaen Ruotsin huomatuimpia (työläis)- ja (nais)kirjailijoita. (by Google).



Sara Lidman syntyi pienviljelijäperheen tyttäreksi Missenträsk -nimisessä kylässä. Nykyään kylä tunnetaan nimenomaan Lidmanin kotikylänä.
Missenträsk sijaitsee Ruotsin Västerbottenissa, Jörnin seudulla, Skellefteån kunnassa.
Ruotsi-Suomen aikakaudella (vuoteen 1809 asti) suomen- ja ruotsinkieliset ihmiset elivät rinnakkain vanhassa Västerbottenissa eli Länsipohjassa. Sittemmin  (1810) Länsipohjaan kuuluneesta Norrbottenista tehtiin oma lääni.

Vanhojen kirjojen keräilijänä satuin tänä kesänä saamaan (ystäviltäni Turusta) kaksi suomeksi käännettyä Lidmanin teosta. Toinen on em. Muurainmaa. Toisen teoksen nimi on Palvelijasi kuulee.
Tässä päivityksessäni viittaan näihin kahteen teokseen.

Alla olevan kuvan Sara Lidmanista latasin Googlesta. Viereen liitän kuvan kirjailija Bengt Pohjasesta. Molemmat tulevat Ruotsista, Lidman Västerbottenista, Pohjanen Tornionlaaksosta.

Sara Lidman teoksineen on siis ehdottomasti uusin kirjailijatuttuni.
Sen sijaan kirjailijana ja "Särkilahden Antinkirkon isäntänä" tutumpi  on ruotsintornionlaaksolainen mies, nimeltä Bengt Pohjanen. Hän on väkevin tuntemistani kirjoittajista, ja erittäin tuottelias kirjailija, joka käyttää kolmea kieltä: ruotsia, suomea ja meänkieltä. Bengtin syntymäkylän ja minun -kylän välissä on vain yksi Väylä, Tornionjoki. Tunnen läheisyyttä kaikkia Väylänrannan asukkaita kohtaan, myös Bengtiä (Pänktiä).

Olen Pänktin FB-kaveri.
Muutama päivä sitten löysin hänen seinältä postauksen, joka liittyi kirjailijan tänä syksynä (2018) ilmestyvään uuteen kirjaan. Facebookin mukaan NSD-lehden toimittaja ja kuvaaja olivat vierailleet Pohjasen tykönä ja tehneet hänestä hyvän jutun (4.8.2018).

Jutun otsikko oli  Nya romanen - ett löfte till Sara Lidman.  Minä otsikkoa miettimään, miettimään, miettimään:
"...että Bengtiltä olisi pian tulossa ulos kirja, jonka hän (aikoinaan) olisi luvannut Sara Lidmanille; että Sara Lidman olisi tilannut Bengtiltä tämän tarinan..." Lehti kirjoitti: Han ger bokstäverna liv, och han lever för orden och berättelserna. I höst kommer Bengt Pohjanens nya roman - beställd av Sara Lidman. (4.8.2018 NSD)

Koska olen Bengt Pohjasen "somekaveri", ja koska Sara Lidmanin Muurainmaa-teos oli tehnyt minuun valtavan  vaikutuksen, päätin reagoida em. Bengtin julkaisemaan postaukseen.

Kommentoin häntä ja NSD:n artikkelia kirjoittamalla (7.8.2018) näin: - Otsikossa lukee "ett löfte till Sara Lidman". Kotona kirjahyllyssä mulla on kaksi Sara Lidmanin suomeksi käännettyä teosta: Muurainmaa (1955) ja Palvelijasi kuulee (1977). Miksikhään meilä Suomen puolela Lidmania ei juuri tunneta?
Sain vastauksen tuota pikaa. Kirjailija Bengt Pohjanen kirjoitti: -Voi olla Västerbottenin murre, mikä siihen on vaikuttanut."

Menin vastauksesta ihan ymmälleni. Yhden kerran elämässäni olen istunut opettajakunnan koulutuspäivillä kuuntelemassa kirjailija Pohjasta. Kokemuksena muistan, että hänelle oli vaikea esittää kysymyksiä - se opettaja joka kysyi, sai heti paikalla fiksun leiman. Ja se en ollut minä.

On monia syitä, miksi en ymmärrä Pohjasen yllättävää vastausta. Mielestäni Västerbottenin murre ei voi olla syynä siihen, että Sara Lidmania ei Suomessa yleisesti tunneta; onhan kirjoja käännetty koko joukko. Käännös tarkoittaa, että Västerbottenin murrettakin on käännetty. Voisiko olla totta, että kääntäjä olisi tehnyt niin huonosti työnsä, että Lidman ei olisi kelvannut suomalaislukijoille? Ei ole.

Mitä, jos alkuperäinen väitteeni "tuntemattomasta Lidmanista" on väärä. Mitä jos Sara Lidman olikin omana aikanaan hyvin tunnettu ja paljon luettu kirjailija Suomessa? Mitä, jos minä itse olen se ainoa yli kuusikymppinen suomalaislukija, joka en tiennyt Lidmanista mitään ennen tätä kuumaa kesää, 2018!

Lidmanin kerronta on kilvan kehuttua ja huomioitua Ruotsissa 50-luvulta alkaen. Olen vakuuttunut kerronnan tasalaatuisuudesta myös suomenkielisessä käännösteoksessa. Muurainmaa -teoksesta on sanottu, että se "herätti poikkeuksellista huomiota", että sen "kerronta on täynnä alkuperäistä voimaa, kirkkautta ja rehevyyttä" , ja että Lidmanin "kerronnassa on sytyttävää tehoa".

Sara Lidmanin Muurainmaa-tarina kruununtorpparien maailmasta kertoo köyhyydestä ja sen väkevästä voimasta. Jos totta on, että suomalaiset eivät koskaan lukeneet Lidmania, syy on se, että yksikään Lidmanin teos ei ole sotakirja.

Mutta. Tilasiko Sara Lidman (1923 - 2004) romaanin Bengt Pohjaselta (s. 1944)?  Ken lukee, hän tietää. Odotan siis Pohjasen suomennosta hänen ruotsiksi ilmestyneestä uusimmasta teoksesta, Gränsgångare 68. Odotan suomennosta, koska haluan verrata Lidmanin ja Pohjasen kerrontaa.

Uskon siis, että Lidmanin mahdollinen perintö Bengt Pohjaselle on ollut kerronnan väkevyys ja teemat (kotikylän elämä, ihminen ja vastuu toisista).

1970-luvulla Sara Lidman aloitti romaanisarjan Jernbanesviten (1977-1985), joka kuvaa uuden ajan tuloa Pohjois-Ruotsiin rautateiden myötä. Sarjasta on suomennettu kolme ensimmäistä osaa, Palvelijasi kuulee (kuvassa), Vihan lapset ja Nabotin kivi.
Palvelijasi kuulee -teos pääsi vuonna 2009 mukaan kirjaan (Tusen svenska klassiker), johon koottiin tuhat Ruotsissa julkaistujen kirjojen, elokuvien, äänilevyjen ja tv-ohjelmien klassikkoa.

Muita Sara Lidmanin suomennettuja teoksia ovat:

Tervapääsky, WSOY (1959), suomentanut Gerda Lindgren, runot Aale Tynni.
Salamankantaja, WSOY (1961), suomentanut Gerda Lindgren.
Minä ja poikani, WSOY (1962), suomentanut Gerda Lindgren.
Viisi timanttia, WSOY (1965), suomentanut Gerda Lindgren.
Kaivos, haastattelukirja, Tammi (1970), suomentanut Elvi Sinervo.
Palvelijasi kuulee, Tammi (1980), suomentanut Liisa Ryömä.
Vihan lapset, Tammi (1981), suomentanut Liisa Ryömä.
Nabotin kivi, Tammi (1983), suomentanut Liisa Ryömä.

Faravidin maa kertoo Pohjois-Suomen historiasta.

1. teos, tietoteos kuvassa vasemmalla:
Julku, Kyösti (toim.) Faravidin maa. Pohjois-Suomen historia. (1985)
Kirjoittajina:
Jorma Ahvenainen
Aimo Halila
Kyösti Julku
Aimo Kehusmaa
Pentti Koivunen
Jouni Suistola
Pentti Virrankoski.
Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, 1985. Studia Historica Septentrionalia 9.
Teos on julkaistu yhteistyössä
Pohjois-Suomen Historiallisen Yhdistyksen, Societas Historica Finlandiae Septentrionalis (Rovaniemi) ja Kustannusosakeyhtiö Pohjoisen (Oulu) kanssa.
Pohjois-Suomen Historialliselle Yhdistykselle 21.3.1985 julkaistavaksi esittäneet dosentti Olavi. K. Fält ja dosentti Jouko Vahtola.
Oman mielenkiintoni näkökulmasta
*tämän tietokirjan yksi artikkeleista puhuu suomalaisen ja saamelaisen väen monitahoisesta suhteesta (s. 92-93),
* toinen mielenkiintoinen artikkeli käsittelee kilpailua Suomesta ja Pohjois-Suomesta (93-95.)

Professori Julkun toimittama ja tutkimukseen perustuva Faravidin maa sanoo myös, että "vanhojen Lapin rajojen eteläpuolisen saamelaisasutuksen historia on tosiasiassa melkein täydellisesti selvittämättä". (Tilanne 1985)

MIKÄ IHMEEN HYBRIDITARINA?

2. teos, romaani kuvassa oikealla:
Pohjanen, Bengt. Faravidin maa, 2013. Teos on kirjoitettu meänkielellä.
Meän kielellä: Faaraviitin valtakunta.
Taitto ja painatus: NC Aspegren Oy, Kokkola, Suomi.
Painettu Virossa.
Barents Publisher Box 32, SE-956 21 Överkalix, Sverige, info@sirillus.se,
alla on linkki Bengt Pohjasen kotisivulle:
www.sirillus.se

Pohjanen (s. 1944) on kolmikielinen kirjailija, meänkieli, ruotsi ja suomi.
Bengt Pohjanen (Otun Pänktti) syntyi Ala-Kassassa (Ruotsi, Pajala) kylässä Suomen rajan tuntumassa, hän asuu Haaparannalla, ottaa vastaan kirjallisuusturisteja Över-Kalixissa (Ylikaihnuu) ja kirjoittaa useasti Ala-Kassassa.

Faravidin maa alkaa erittäin mielenkiintoisella, upealla esipuheella, otsikolla "Kyllä meistä oon kylliksi vaijettu". Se alkaa näin.

"Kyllä meistä oon jo kylliksi vaijettu. Kyllin kauon met olema elähneet meän alkuperän unholaa. Kyllin kauon meän korvat oon kuunelheet meistä viehraita sanoja niiltä, jokka tukit meän suut ja tehit meistä mykkiä.
Joka ei tiä mistä hään tullee, se ei tiä mihinkä hään oon menoss; eikä se tiä missä hään oon. Kansa, joka esivanhempansa unhouttaa, unhouttaa oman tulevaisuuen.Kuohleet tartteva meän muistamista ja met tarttema muistaa heitä. Meän välilä oon vain verho ja met kuuluma samhaan pitkhään muisthiin, Girihjaan."

"Girijasta löytää myytin, laulun, taijan ja satumaan. Girijassa kansa näkkee ittensä, ainaki sölästä. Satu ja tarina hohtava kansan yläpuolela. Myytistä löytyy syvä omakuva."

Hybridi merkitsee yhdistelmää, ja sana tarkoittaa useita asioita. Eliömaailmassa hybridi on kahden eri lajin risteymä, esimerkiksi muulin vanhempina on hevonen ja aasi. Hybridipolkupyörällä tarkoitetaan pyörää, jossa yhdistyy retkipyörän ja maastopyörän tekniikka. Sähkömoottori ja ottomoottori puolestaan tekevät autosta hybridiauton.

Miten kirjailija Pohjanen selittää hybriditarinan? Selitys löyyy kirjan kansilehdestä takaa, ja käännän sen meän kielestä suomeksi näin.

Faravidin maa seuraa vanhaa 
"hybriditarinaa, jossa ilman voimat, noidat, saagat ja poikkipuoliset (=näkyvät ja näkymättömät, ajalliset ja ajattomat) sankarit rohkeasti kuljettavat kohtaloita ja juttuja.
Sukutarinana Faravidin maa on realistinen ja dokumentäärinen. Sankarin (poikkipuolisen) ajatukset elämästä, rakkaudesta, vallasta, kansojen muistista ja kuolemasta ovat kauniita, ajattomia, lyyrisiä ja laulavia".

Pohjanen sanoo kysyneensä saagalta, legendalta ja tarinalta. Opettajavuosinani käytin sanontaa: "Kysytäänkö arvalta?" Tämän kysymyksen tein eskarioppilailleni, kun halusin tietää, arpoisimmeko aloittajan tai asian (järjestys eli paikka jonossa). Oli suuri löytää tämä ikivanha ilmaus ("kysyä tarinalta, arvalta jne) Pohjasen Faravidin maasta.

Pohjanen jatkaa.

"Islantilainen saaga antaa tarkan kartan. Olen käyttänyt satuja Venäjältä ja Karjalasta, Meänmaasta ja Saamenmaasta. Olen kertonut Parsifalin sadun semmoisena kuin sen muistan lapsuudesta. Kalevalan Kullervo on kirjassa mukana myös. Ultima Thulesta ovat kertoneet Arabien kaukomaista ja Kreikasta tänne kulkeneet "matkailijat".

Pohjanen sanoo myös yrittäneensä muokata (uudestaan) Kassassa asuneen Salomon Salomonsson Forsin ("Horsin") kirjoituksia. 
Fors oli syntynyt Övertorneån Mataringissä 1819, ja hän asui Kassan kylässä, jossa hänestä Bengt Pohjasen mukaan tuli:
poikkipuolinen (näkyvä ja näkymätön, ajallinen ja ajaton) 
sanaseppä (tautia parantava, tautia tuova)
tietäjä (toisinaan keveä, toisinaan raskas)
loihtija (yhden ja viiden tähden voimalla kulkeva)
mestari (puunvihaa kylvävän puun halkaisija, pahan puun tappaja)
takoja (hyvän puun lastujen kuivaaja
siunaaja (Jaakonkaivon veden pyhittäjä).
Lastut takoja (Horsti) kasteli Jaakonkaivon veessä ja paransi niillä sairaita.
Pohjanen sanoo Salomon Salomonsson Forsin kuolleen Ylitornion Pessalompolossa v. 1909.