Kirjasi teki minuun suuren vaikutuksen. Kiitos!
Sanalla sanoen, Huoranpenikan koettuani ymmärrän pystyväni (niin halutessani) kirjoittamaan tulevaisuudestani "vähäsen enemmän vähäsen viisaammalle" itselleni. Uskon lukukokemusteni voimaan, olen harjoitellut lapsuudesta lähtien käymällä vuoropuhelua kirjojen ja vanhan kansan "printtilehtien"kanssa. Olen oppinut ja uskonkin, että lukeminen on parhaimmillaan ihmisen mielen ja sydämen tasolla menneisyyteen katsomista. Lukevankaan ihmisen - olipa ehjä tai rikkinäinen - ei ole kuitenkaan hyväksi jäädä kiinni menneisiin. Terapeuttisen kirjoittamisen merkitys on toivossa. Uskon omaan kirjoittamiseen, joka katsoo eteenpäin. Kirjoittaminen on enemmän kuin tiedon jakamista.
Ote kirjeestäni 8.3.2004:
Jaksanko? Nyt jos saan kirjoitettua sen mitä ajattelen, minulla on toivoa, sillä uskon, että lukeminen on menneisyyteen katsomista ja kirjoittaminen tulevaisuuteen. Minussa on jälkiä kivuliaasta lapsuudesta. Jäljet ovat nyt arpia. Ne ovat hoituneet ja ne on hoidettu mutta ne ovat minussa olemassa ikuisesti. Yksi arvistani on alkoholismi. Olen ilman omaa syytäni joutunut kokemaan isän juomisesta johtuvia ikäviä asioita niin paljon, että minusta on tullut se sielultani rosoinen mie, mikä olen. Samalla kun rosoisuuteni on tullut näkyväksi, minusta on kasvanut myös rehellinen.
Sydämellinen kiitos!
Sinulta saamani ensimmäinen e-viesti oli tällainen: "Tässä Huoranpenikka kirja arvosteluun. Sydämellinen kiitos sinulle!" Ja vastauksessani luki: "Sydämellinen kiitos itsellesi, kirjastasi tuli syntymäpäivälahja minulle; että sallit minunkin kokea esikoiskirjasi! Sanan varsinaisessa merkityksessä en koskaan arvostele kirjoja (esim. kirjablogissani) - mutta monisanaisesti kirjoitan, mitä minun ajattelussa kirja käynnistää."
"Ensin oli sana" eli sanalla sanoen, minun ajattelussani sinun käyttämäsi sana "sydämellinen" kirkastui selkokieliseksi kiitollisuudeksi. Kaiken kaikkiaan sinun kirjasi merkitsee uutta järjestystä voimakkaaseen ajatusmaailmaani, joka on muovautunut ja edelleen kasvaa omista ajatuksistani. Kirjasi muutosvoima perustuu hallussasi olevaan kieleen, sanoihin, kuvauksiin, tietoon, informaatioon - musiikkimaailma puhuisi tässä yhteydessä hienosta sanoituksestasi.
Kirjasi kannet vievät minut elokuvamaailmaan. Kansikuvan tehosteena on käytetty "vanha elokuva" -kuvankäsittelyä. Sopii oikein hyvin. Elokuvallisia episodeja ovat kirjasi 16 lukua. Kantta ja kirjan lukuja tutkin alkajaisiksi, kun rupesin tutustumaan itse kirjaan. Jokainen episodi eli luku toimii ikään kuin kertoja-aikuisen, kirjoittajan äänenä, joka puhuu
viisauden ja sydämen äänellä
yhtä lailla
lapsen kaltoinkohtelusta, ihmisen olemassaolon oikeutuksesta, äidin ja isän voimattomuudesta, valinnoista kuin myös parhaasta kaverista, Muorista, "näkemisestä" ja lukihoon pääsemisestä! Ajatuksissaan ihminen tosiaankin kaipaa sitä, mistä on syntynyt. Siellä missä sydän on, siellä on koti.
Ja vielä.
Jo nyt tiedän, että kyllä Huoranpenikan tarinasta saisi vaikka "meän kielelä sanoitetun dokumentin".
Vaikka mitä siitä saisi. Minulle kirjaa isompaa ei kuitenkaan ole. Huoranpenikka on terapiaa kaltaiselleni lukijalle, kirja nostaa sykettä siinä missä siunaa kyynelillä.
"Meän murre" ("heän kieli" Ruottin puolela) osana suomenkielisen Tornionlaakson murrealuetta höyrysi melko lailla viimeisiään Kolarissa juurikin 1980-luvulla, jolloin kirjan tapahtumat ovat syntyneet.
Tuohon aikaan olin sieppiläinen luokanope-eskariope, järvikyliemme oppilaat olivat lapsia ja sydämen asia, ja tuohon aikaan, noin kymmenen vuoden ajan "met tehimä ja saima vanhemmitten kans paljon yhteistä aikhaan Erkheikin koulun Sinikka-open kans Suomessa ja Ruottissa".
Kirjan nimi Huoranpenikka nousee suomalaisesta (kyllä!) kieliperinteestä, jota Tornionlaaksossa ovat kautta aikojen vaalineet
seudulla syntyneet
suomenkieliset tarinankertojat, kummitustarinoilla pelottelijat, kirotun viinan villityksistä pauhannut Laestadius, Laestadiuksen saarnojen kirjoittajat (Postillat I ja II), väkevät saarnamiehet, Veenpaisumuksen oottajat;
kirkon vanhat rippikirjat, Raamatun vanhimmat käännökset - puhujat ja kirjoittajat, entisvanhaset ja vaikutusvaltaset oppihneet kans, net kaikin on vaalihneet (kansan) kieliperintheitä.
Met ihmiset Tornionlaaksossa olema rohki kovasti pitähneet arvossa ommaa, vahvaa ja voimasanoja täynnä olevaa puhekieltä! 1980-luvulla kirjoitetussa (Kyläkoulun opettajan) Vieraskirja-viestissä on seuraava muisto: "12-vuotissyntymäpäivillä. On tässä maisteltu pöydän antimia. Kakku on hyvää. Sankari hyörii illan emäntänä. Sikiöitä on ilman määrää. Ja me laulamme, elä elä elä eläkhöön!
Sanna, Vanhan viisauden tallentamisesta, kiitos!
Niinpä, Sanna,
sinä kirjoittajana olet ns. puhekieltäsi käyttämällä tallentanut kirjasi kansien väliin paljon vanhaa viisautta! Jumalattoman hauska kohtaus ( s. 35-36) Muorin suolaisista surun kyynelistä on niin pistämättömästi kuvattu, Sanna. - Sehän meni meilä pohjosessa niin, että ko Kekkonen kuoli, alko ankeat ajat.
Joku toinen kirjoittaja on sanonut, että kyyneleet ovat myrkyllisempiä kuin ihmisen hiki. Desilitra toisen ihmisen hikeä riittää kuulemma tappamaan toisen. (Lea Kranz, 2006)
Poikia on Tornionlaaksossakin "aina" kasvatettu salaamaan tunteensa. Miehen ei sovi itkeä. Vanhaa viisautta - vissiin.
Viisautta on ymmärtää, että entisvanhalle voimasanalle annettu merkitys perustuu aikaan enemmän kuin paikkaan; merkitys ratkoo edelleenkin, mikä on sanan arvo. Kyllä me ihmiset tässä maailman ajassa jo olemme täysin tietoisia, mikä voima väärin käytetyllä sanalla voi olla. Saatanan saatana, pörrö, sikiö, äpärä, Vittulajänkkä, vituttaa vai hatuttaa jne.
Viisautta on uskoa, että vasta silloin, kun ihminen saa sanalla aikaan hyvän tai turvallisen yhteyden toiseen ihmiseen, voi sanaan uskoa. Sanasta miestä, sarvesta härkää on vanhaa viisautta.
Kun vertaan toisiini käyttämiäsi sanoja Huoranpenikka ja Tuike, haluan sanoa, kuinka kirjoittajana olet todella huolehtinut juonen kulusta niin, että Tuike Muorin nimeämänä lapsena saa myös lukijalta sydämelliset onnittelut periksi antamattomuudesta. Lakki tuli! Ja paljon muuta hyvää...
Lopuksi Aamukirjastani lyhyt ote, johon liittyy ahdistustani:
"Huoranpenikka -kirjan Tuikkeella on isä, joka ... tuntuupa pahalta löytää sanat lauseeni jatkoksi.
Keskosena kotiin tuotu Tuike saa kasvaa isänsä hallitsemassa katkerassa kotiympäristössä, jonka vertaista ei ihmisten maailmassa kaukaa tarvitse etsiä. Tarkoitan, että ihmisinä, perheinä, sukuina jaamme edelleen näitä kokemuksia - niistä vain ei ole saanut puhua!
Nyt lukukokemukseni perusteella uskallan sanoa, että sie, Sanna olet luonut tarinan, joka vastaa kipeisiin kysymyksiin viisaasti, rakastavasti. Olet päässyt sisälle Tuikkeen maailmaan, ja ymmärtänyt tämän lapsen itsensä luomaa sisäistä maailmaa. Olet löytänyt sieltä luovuuden ja älyn.
Sinä olet hyvän työn tekijä, kirjoittanut mahtavan kirjan.
p.s. Meilä saatethiin sanoa näinki: "Herratun aika senthään! Tämä kirja kannattee lukea!
terveisin, Kata
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti