Ylistys puille.

Daniel Butler.

Puun istuttamisen taito.

Ylistys puille ja niiden istutusseremonioille. Moreeni 2012. Suomentanut Veli-Pekka Ketola.

26.6.2012. "Puut ovat suositumpia kuin koskaan. Niitä istutetaan elämämme erilaisten merkittävien vaiheiden muistoksi."


Istutin eilen Sandin kanssa Raniksen mökkipihalle kuusen, ison taimen, jonka haimme Valkeajärven palstalta. Olen ennen eilistä päivää kolme kertaa elämässäni istuttanut kuusia - istuttanut ne vain istuttamisen vuoksi ilman, että olisin ollut tietoinen istuttamisen symboliikasta tai erityisestä merkityksestä.

Lapsuuskotini sijaitsee yhden valtatien varrella, ja talon toisella puolella on sekametsä. Lapsuusvuosien aikana en vielä löytänyt luontoa, minulle ei syntynyt luontosuhdetta. Olin ehkä vähän päälle kymmenvuotias, kun jostakin syystä halusin istuttaa kuusiaidan tonttimme reunalle, jalkapallokentän taakse. Toteutin ajatukseni hakemalla kuusen taimet lähimetsästä. Sain kuuset kasvamaan, unohdin ne, mutta nyt kun katson tontin reunaa, näen siellä muutaman isohkon kuusen, joista tiedän, että ne ovat minun kasvattamia.

Toisen kerran istutin neljä pientä kuusen tainta nykyisen kotitaloni pihalle. Muutimme Sieppijärven Osuuspankin taloon keväällä 1983, ja muistaakseni seuraavana kesänä siirsin taimet itäikkunoiden alle. Sittemmin kuusista yksi on kaadettu joulukuuseksi, ja toiset kaksi ovat kasvaneet yhteen niin, että itse asiassa meillä kasvaa kaksi korkeata kuusta. Ne puhuttelevat minua kovasti, sillä mielestäni kasvu on ollut huimaa, ja puista on tullut tärkeä osa pientä pihaa. Toiseen kuuseen Tuomo on asetellut jouluvalot, ja adventin aikana kuusemme on valaistu.

Kolmannen kerran istutimme kuusia viime syksynä (2011) Ranikselle, saunan takana olevalle entiselle perunamaalle. Haimme taimet lähimetsästä, siirsimme ne uusiin kuoppiin ja kastelimme. Onnistuimme kahden kuusen kanssa. Ehkä joskus käytämme ne joulukuusina, aika näyttää.

Kun nyt mietin eilistä kuusen "istutusseremoniaamme", tiedän meidän istuttaneen puun joistakin erityisistä syistä. Ehkä jonakin päivänä hankimme laatan, johon kirjaamme päivämäärän (26.6.2012) ja lyhyen selostuksen tapahtumista. Tämänvuotisia (2012) tärkeitä tapahtumiamme ovat Sulo-isäni kuolema tammikuussa, Sandin maaliskuinen 1-vuotispäivä Suomessa ja meillä, esikoisemme muutto kesäkuussa uuteen kotiin Iihin, Sulo-koiran toukokuinen 1-vuotispäivä  ja kuopuksemme uusi osoite.

Butler ei kirjassaan puhu yksittäisten kulttuurien suhteesta puihin. Olen kuitenkin löytänyt kelttiläisten ajattelusta kertovia tekstejä, joista muistan löytäneeni syntymäpuita itse kullekin. Tänään hoksasin, että isäni syntymäpuu olikin nimenomaan kuusi. Uskon siis puihin ja siihen, että niillä on meihin kaikkiin erityinen merkitys. Voisinkin leikisti sanoa kelttiläisittäin, että isäni oli pudonnut salaperäisyyden puusta eli kuusesta.

Kelttiläisten mukaan salaperäiset kuusi-ihmiset ovat ihmisiä, joilla on "erikoinen maku ja arvokkuus; he ovat sivistyneitä​, rakastavat kaikkea kaunista, he ovat sekä pahatuulisia että oikukkaita​ ja itsepäisiä​; heidän tapansa on olla itsekeskei​siä, mutta he välittävät hyvin läheisistä ihmisistä; he ovat melko vaatimattomia​, erittäin kunnianhim​oisia, lahjakkaita ja tuotteliaita​; he ovat tyytymättömiä rakastajia, heillä on monta ystävää ja monta vihollista​, ja he ovat hyvin luotettavia​."

Butlerin kirja on niin viehättävän kaunis ja inspiroi minua niin paljon, että voisin ajankulukseni kopioida sen kokonaan tänne. Yritän kuitenkin malttaa mieleni, kirjoittaa vähäsen ja näin varmistaa, että muistan kirjan. Kirjoitan nämä rivit myös siksi, että ehkä tämän jälkeen raskin luopua itse kirjasta, jonka olen lainannut kirjastosta - ja jonka eräpäivä on jo mennyt!

Nän lukee kirjan takakannessa:
"Puilla on ihmisille erityinen merkitys: ne ovat luonnon voiman ja jatkuvuuden elävä vertauskuva. Puun istuttamisella voi olla suuri symbolinen arvo, kun se liittyy johonkin tärkeään hetkeen elämässä."

"Tämä kauniisti kuvitettu kirja on ylistys puille ja niiden istuttamiselle. Se antaa ohjeita puiden kasvattamiseen ja hoitamiseen, ja siinä kerrotaan kiinnostavia seikkoja maailman tunnetuimmista puulajeista, niiden symboliikasta sekä niihin liittyvistä traditioista ja rituaaleista."

Kirjan alkusanat on kirjoittanut Simon Toomer, johtaja  The National Arboretum, Westonbirt. Näin kirjoittaa Toomer:
"Ihmissuku on aikojen alusta asti turvautunut puihin etsiessään suojaa, lämpöä ja hoivaa. Teknistyvässä ja nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa puiden kasvattaminen merkitsee mahdollisuutta palauttaa yhteys luontoon ja edistää sen hyvinvointia. Tässä viehättävässä kirjassa Daniel Butler nivoo yhteen kulttuurisia, käytännönläheisiä ja kasvitieteellisiä syitä, jotka tekevät puista aina yhtä kiehtovia, ja selittää, kuinka voisimme taas ottaa puut huomioon seremonioissa ja erityistilaisuuksissa. Oli sitten kysymys puun valitsemisesta lapsen syntymää juhlittaessa tai ilmastonmuutoksen torjumisesta, tämä kirja antaa omaperäisen ja eklektisen käsityksen puista ja niiden merkityksestä elämässämme."

Pidän tervalepästäkin.

Butlerin kirjan sisällysluettelo on erinomainen. Haluan laittaa sen muistiin.

Alkusanat
Johdanto
Uusi vauva
Kasvattaminen siemenestä
Kasvattaminen taimesta
Luumupuu
Elämän puu

Täysi-ikäistyminen
Paju
Poppeli
Chilenraukaria
Puun suojeleminen

Uusi koti
Pensasaidan tekeminen
Saarni
Vaahtera
Bonsaipuun kasvattaminen

Kihlaus
Puun varttaminen
Omanapuu
Koivu
Oliivipuu

Avioliitto
Vesametsän kasvattaminen
Pähkinäpensas
Viiniköynnös

Hedelmällisyys
Puiden hedelmöittäminen
Viikunapuu
Kookospalmu
Entisaikojen maanviljely

Terveys
Puiden terveyden vaaliminen
Eukalyptus
Australianwollemia
Puun iän laskeminen

Uusi alku
Eläinten houkutteleminen
Lehtikuusi
Kumipuu
Ilmastomuutoksen hidastaminen

Vauraus
Puutavaran kestävä käyttö
Eebenpuu
Pähkinäpuu
Apinanleipäpuu

Vuosipäivä
Puut polttoaineena
Punapuu
Tammi
Syksy

Eläkkeelle jääminen
Kloonaaminen
Kuusi
Sienet
Vihnemänty

Muistoa kunnioittaen
Ison taimen istuttaminen
Marjakuusi

Hakemisto

        14.6.2012. Alkukesää Raanujärvellä. Oikealla koivu, jonka istutin kesällä 2009. Rannalla haapoja.

Rikosten ketju Kittilässä - Lumienkelit

Päivitys: 17.8.2020. 

Kulttuuriblogissaan KAARINA NASKI kirjoitti LUMIENKELIT-teoksesta otsikolla "Minun elämä on justhin ku Kyynellaakso".

  

Ja vielä.  Thompson käsittelee väestön tiukkarajaista uskonnollisuutta, alkoholisoitumista, apeutta, nöyryyttä ja miehen itkua. Pohjoisen murteella, jonka kääntäjä Tarja Lipponen on saanut hienosti jengoilleen - vastataan muutamalla sanalla meille, jotka arvelemme, että surusta ja ongelmista pitäisi puhua. Näin. "Ei kaikkea saata korjata. Ei ole mithän puhuttavaa."

https://kulttuuriusasuomeksi.wordpress.com/2011/04/20/edgar-kilpaan-yltanyt-teos/

Mitä kuuluu Thompsonille A.D. 2020?

JIM THOMPSON. Lumienkelit (2010).
Suomentanut Tarja Lipponen.

TÄRPPINÄ TÄKÄLÄISYYS


Lumienkelit on amerikkalaissyntyisen Jim Thompsonin rikosromaani, jonka tapahtumapaikkana on juoppojen ja masentuneiden ihmisten Kittilä. Tarinassa paikallinen ylikomisario Kari Vaara saa työtehtävän. Ensi töikseen hän  kieltäytyy Keskusrikospoliisin Rovaniemen yksikön avusta ja päättää selvittää oman poliisilaitoksensa miesten kanssa "elämänsä jutun"  - henkirikoksen, jonka uhrina on "musta, kaunis julkkisnainen".

Tarinassa on kaikki toimintaelokuvan ainekset, ei siis ihme, että tekeillä on jotakin kuvaamiseen liittyvää. Kuulemma elokuva. Aineksia filmin tekemiseen siis riittää, esimerkiksi Suomi väkivaltaisena maana; hyinen, pimeä, joulukuinen napapiiri; somalinainen Levillä; nuoren somalinaisen muslimivanhemmat vaatimuksineen; Seitsemän päivää -lehteen ja Alibiin kirjoittava julkkistoimittaja; Kittilän kylähullut ja juopot; kotiväkivalta; seksi; homosuhde; paikallinen lestadiolaisuus ja poliisin pojan itsemurha.

Sain Lumienkelit -dekkarin lahjaksi Amerikasta Sieppijärvelle muuttaneelta serkultani siksi, että kirjan aihepiiri on täkäläinen, kirjoittaja on amerikkalaissyntyinen ja että alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta löytyi hyvä suomalainen käännös. Olemme kumpikin lukeneet tarinan, ja se on tehnyt lukukokemuksesta hauskan. Koska kirja alkaa sanoilla "Olen Hullussa porossa", saatan todeta täkäläisyyden tärpänneen, sillä Hullu Poro lienee ainakin kaikille Lapin kävijöille tuttu kapakka - saati sitten meille paikallisille.

Serkkuni elää suomenkielisessä Sieppijärven kylässä nyt toista vuottaan. Hän ei puhu eikä ymmärrä suomen kieltä, koska itse en ole oppinut vielä kunnollista englantia... Yhteisen lukukokemuksemme yksi hauskimpia  hetkiä oli se, kun serkkuni selosti ymmärtävänsä täsmälleen sitä kirjan kohtaa, missä nuoren amerikkalaisvaimonsa kanssa vastikään avioitunut Kari Vaara selittää, kuinka kielitaito kohentaisi Katen arkea.
Kate itse tietää kuulostavansa typerältä käyttäessään harvoja osaamiaan suomalaisia sanoja."Suomi vain on niin vaativa. Jopa yksinkertaiset jutut ovat vaikeita, koska äänneyhdistelmät ovat niin omituisia. Jokainen lause vääntää kielen solmuun. Niin kuin huvä yota. Ymmärräthän? Kuulostan typerältä."

Yksi kirjan parhaista kuvauksista on kohtaus, joka ei ole toiminnallinen eikä sillä ole paljonkaan tekemistä ylikomisarion tutkimien rikosten kanssa. Kuvaus kuitenkin liittyy rikospaikkaan, jota Vaara työkavereineen on ensin tutkinut, ja jonne hän on jäänyt yksin. On hyinen pakkasilta, Vaara palelee ja katselee tähtiä täynnä olevaa Kittilän taivasta. Vaara on kirjan Minä.

"Kun vuosia sitten valmistelin gradua, vietin yhden lukukauden opiskelijavaihdossa New Yorkissa. Suurimman vaikutuksen minuun teki sikäläinen taivas. Toisella puolen maapalloa, kaukana pohjoisnavalta, taivas on littana ja harmaa, yksiulotteinen ala. Täällä  taivas on kaareva eikä saasteita juuri ole. Keväisin ja syksyisin taivas on tummansininen tai violetti ja auringonlasku kestää tunteja. Aurinko kiertyy himmeänoranssiksi palloksi ja värjää pilvet punaisiksi tai sinipunaisksi valleiksi, joissa on hopeareunat. Talvisin lukemattomat tähdet luonnostelevat vuorokauden ympäri holvikattoa katedraaliin jossa asumme. Minä uskon Jumalaan suomalaisten taivaiden tähden."

Oikeasti New York ei ole toisella puolen maapalloa mutta minun on täkäläisenä lukijana helppo uskoa ainutlaatuiseen "kaarevaan holvikattoon", jota Vaara kutsuu suomalaiseksi taivaaksi, ja jota serkkunikin kuvailee ainutlaatuiseksi. Hyväksi kehumani kuvaus on paitsi kaunis luonnonkuvaus myös selkeä osoitus siitä, että tarinan kirjoittaja Jim Thompson ei todellakaan ole Suomessa syntynyt mieskirjailija.

Kirjan hahmot eivät mielestäni kaikki ole järin uskottavia mutta ei heidän tietysti tarvitse ollakaan; kysymys on tarinasta. Serkkuni mielestä en usko tarinan hahmoihin, koska olen suomalainen. Hän sanoo uskovansa, koska hän tulee USA:sta. Lumienkelit on aika hyvä tarina, siis keskinkertainen, mutta sen ansiot ovat mielestäni muualla kuin juonikuvioissa. Thompson ei kirjoita kovinkaan sujuvaa tekstiä, tarina ei etene sujuvasti vaan lukijana minulle tuli ajoittain tunne kuin "porukalla oltaisiin pysähdytty pohtimaan, miten tästä eteenpäin". Juonikuvioiden ratkaisu on jäänyt kirjan suunnitteluvaiheessa kesken, ja pohdiskelutuokiot paistavat läpi.

Lukukokemuksen päätteeksi puhuimme serkkuni kanssa siitä, miksi hän ylipäänsä lukee ja miksi itse luen. Luen löytääkseni itseäni ja luen löytääkseni syyn, miksi kirja on kirjoitettu. Serkkuni sanoo lukevansa "vain" nauttiakseen tarinasta, päästäkseen pois todellisuudesta, ja lukee hän huvinkin vuoksi.

Lumienkelit on mielestäni kirjoitettu elokuvan tekemisen takia. Mukavia olivat tarinan "infopätkät" eli ne, joissa kirjailija selittää jotakin suomalaista ilmiötä ikään kuin lukijakin olisi amerikkalainen (lestadiolaisuus, revontulien haistaminen, Lapin sota, nimeltä kutsuminen nolustuttaa suomalaista jne.). Ja on minun sekin sanottava, että löysin itsestäni jotakin uutta, ja sehän on minulle hyvän kirjan tuntomerkki. Eli kannatti lukea, ja saipa tarina minut kirjoittamaankin, joten - kiitos kirjasta!

Herrasväen piikana Helsingissä 1905-1911

1.Waltari, Mika. Isästä poikaan. Romaani kolmen sukupolven Helsingistä. (WSOY, 2008)
Tekijän lyhentämä uusintapainos Helsinki-trilogiasta Mies ja haave - Sielu ja liekki - Palava nuoruus.
2.Mustonen, Enni. Mustasukkaiset. Arjen ja tunteen tarinoita. (Otava, 2005)

..."kun Annan piti kotoa lähteä"

Waltarin teos Isästä poikaan toi oman sukuni tarinalle sitä pakahduttavaa syvyyttä ja ulottuvuutta, jota en aiemmin ole kokenut; enhän ennen isoäitini sukulaisten löytämistä ole ymmärtänyt etsiä vastauksia kaunokirjallisuudesta. Niinpä Waltarin kieli ja tarina ajoittain pakahduttivat; kertoohan kirjailija Ulrikan ja Kustaan tarinan näiden lasten näkökulmasta. Isästä poikaan  on romaani kolmen sukupolven Helsingistä. Itsellenikin se on sitä, sillä halusin löytää isoäitini aikaisen (1905-1911) Helsingin. Isästä poikaan on kuitenkin myös kuvaus niistä sukulaisistani, joiden syvimmät juuret ovat rutiköyhässä tilattomien Suomessa. Minulle Isästä poikaan on tarina laulun arvoisista suvuista, aineellisesta ja henkisestä köyhyydestä, sukulaisten vieraantumisesta, erilaisuudesta, isistä ja äideistä.

Savolaismummoni Anna Rossi syntyi Rautalammilla huhtikuussa 1890, ja siellä hän eli suurimman osan elämästään niin, että myös isäni syntyi siellä. Anna kuitenkin kävi mutkan "maailmalla" eli muutti kuudeksi vuodeksi Helsinkiin jo 15-vuotiaana vuonna 1905 tullakseen takaisin vuonna 1911. Annan vanhempi veli Johannes puolestaan oli jättänyt kotipaikkansa vuotta aiemmin, 1904.

Vanhimman veljen ja siskon lähtöihin on täytynyt olla omat erityiset syynsä, ehkä kotona sattui jotakin ratkaisevan ikävää - aivan kuten kävi Ulriikan ja Kustaan perheessä. Perhe lienee rutiköyhä näihin aikoihin, ei siis puhettakaan, että Anna ja Johannes olisivat muuttaneet aloittaakseen opiskelun Helsingissä.

Epäilen, että isoäitini perhe ajautui vaikeuksiin isä-Aadamin juomisen tai velkaantumisen takia. Kun luin trilogin ensimmäistä osaa, sain tutustua Ulrikan ja Kustaan perhe-elämän ankaruuteen, joka niin kovasti minua puhutteli. "Kenties hän olisi jaksanut talonkin pitää pystyssä, jollei säätyjen päätöksellä olisi talonpojilta perinnäistä viinanpoltto-oikeutta kielletty ja siten ehdytetty ainoata tulonlähdettä, joka auttoi Kustaalan isäntää suureellisia elämäntarpeita tyydyttämään. Ja kaikesta lopun tekivät molemmat suuret katovuodet." ( Waltari,s.22)

" Siinä portailla istuessaan  ja kuunsirpin alenemista seuraillessaan Ulriika emäntä tiesi, että hänen oli sekin päivä nähtävä, jolloin talo menisi ryöstöön, ja hän saisi lastensa kanssa vähäisine kaluineen painua maantielle kodostaan. Tämä ajatus oli hänelle kuolemaakin katkerampi." (Waltari, s. 22)

Annan isästä Adamista tiedän toistaiseksi vain vähän. Rautalammin virkatodistuksen mukaan Adam Rossi syntyi ennen nälkävuosia, 25.8.1854. Saman todistuksen mukaan hän muutti Rautalammille Viitasaarelta 6.7.1887. Senkin tiedän varmasti, että hänet vihittiin avioliittoon noin 10 vuotta nuoremman Wilhelmina Bomanin kanssa 11.9.1887 ja ensimmäinen lapsi, Johannes, syntyi 1.4.1888 ja toinen lapsi, Anna-mummoni vuonna 1890.

Pariskunnan nuorin lapsi, Elina, syntyi Helsingissä 1905. Myöhemmin Amerikkaan muuttaneen Elinan syntyperästä ei jostakin syystä kuitenkaan olla yksimielisiä ainakaan Amerikan sukulaisten parissa, sillä siellä Elinaa pidettiin "siskopuolena"... Virkatodistuksen mukaan Elinan vanhemmat ovat Adam ja Wilhelmina Rossi, toiseksi kummiksi on merkitty neito Anna Rossi (sisko). Mitä, jos Elinan äiti olikin Anna...sitä olemme viime aikoina Elinan pojantyttären eli Sandin kanssa mietiskelleet...

Adamin isä oli nykyisen Konneveden Särkisalossa syntynyt Johannes Rossi (1813-1893) ja äiti samalla kylällä syntynyt Eeva Hyvönen (s. 1823). Adam kuului Rossien sukuun sekä isänsä että äitinsä puolelta, sillä Eevan äiti oli Elisabeth Mattsdotter Rossi (s. 1786). Adamilla oli vain kaksi sisarta ja yksi veli. Sisarukset kuolivat ennen Adamia. Ja tiedossa on, että Adam osasi lukea ja kirjoittaa.

Paraikaa selvittelen, olivatko Adam ja Wilhelmina Rossi koko elämänsä ajan tilatonta väkeä vai jotakin muuta. Haluan tietää, mitä tarkoittaa se (muisti)tieto, että "koti meni vasaran alle 1905". Kun perheen kuopus (Elina) vuonna 1905 syntyi "vierasseurakuntalaisena" Helsingissä, merkittiin papereihin Elinan isää koskeva asuinpaikkatieto "Kivimäen kylä, Siistilän kartano Rautalammilla". Oliko Adam aina renki vai aloittiko hän perhe-elämän "Amerikan lähteiden" mukaisesti "hevosen omistajana ja talonpoikana"  -  näitä mietiskelen ja selvittelen, jotta saisin Adamin tarinasta luotettavasti hänen näköisensä.

Näyttää siis siltä, että koska Annan "koti meni vasaran alle", se merkitsi, että perheen oli Waltarin sanoin "painuttava maantielle kodostaan". Vanhin poika Johannes lähti etua Helsinkiin, perässä vanhin tyttö Anna. Jostakin syystä myös Annan äiti Wilhelmina oli Helsingissä ainakin silloin, kun Elina syntymä (29.11.1905) virallisesti merkittiin kirkonkirjoihin. Missä olivat tuona vuonna perheen nuoremmat lapset, Elisa ja Kalle, sitä en vielä tiedä.

Ihminen ja ihmisen vaatteet - yksi ja sama?

Leena Krohn. Oofirin kultaa. (WSOY, 1987.)

Olen kahdesti nähnyt Liisa Helmisen ohjaaman elokuvan Pelikaanimies ja pitänyt siitä kovasti. Vuonna 2004 valmistunut elokuva pohjautuu Leena Krohnin kirjaan Ihmisen vaatteissa. Nyt olen lukenut Krohnin kirjan Oofirin kultaa. Koska olin löytävinäni jotakin yhteistä näiden Krohnin kahden tarinan välillä, yritän nyt kirjoittamalla selvittää itselleni, mikä yhdistää Ihmisen vaatteissa-tarinan Oofirin kultaan.

Pelikaanimies kertoo pelikaanista, joka pukeutuu ihmisen vaatteisiin, ja lopulta yrittää elää hyvää pelikaanimiehen elämää niin kuin hyvä ihminen elää. Yritys ei onnistu eikä ihmisen vaatteisiin pukeutuminen tee linnusta ihmistä.
Oofirin kultaa puolestaan kertoo lattiasienen (Serpula Lacrymans) valloittaman talon (Tabernaakkelin) entisistä asukkaista ja näiden elämästä. Kirjan ensimmäiset sivut vain luin oudoista käsitteistä välittämättä; annoin tarinan puhutella tai olla puhuttelematta. Vähän myöhemmin halusin kuitenkin selvittää lukuisat, itselleni vieraat käsitteet ajatuksella: "Opin uutta."

Eri lähteistä sain selville, että Oofir oli Raamatun mukaan paikka, josta haettiin kultaa. Orpana tarkoittaa suomen kielessä serkkua tai muuta sukulaista, ja Ouroborus on ikivanha syklisyyden symboli, joka kuvataan niin, että käärme tai lohikäärme syö häntäänsä. Opin, että kattohaikaraa on ennen kutsuttu tuonenkurjeksi ja kalmo tarkoittaa kuollutta ihmisen ruumista.

Oofirin kultaa on kirjana enemmän kuin tarina. Se on fantasiaromaani, mutta myös yksi kirjailija Leena Krohnin omakuvista. Mielestäni tämä kirjaa kertoo poikkeuksellisen painavasti myös kirjailijasta - tai no, olkoon menneeksi, Oofirin kultaa kertoo Krohnin maailmankuvasta ja hänen suhteestaan itseensä, toisiin ihmisiin ja ihmiskuntaan. Krohnin kirja muistuttaa nk. älykkökirjaa, eli se on kirja, jota ymmärtääkseen on täytynyt "tehdä kotitehtävät" tai ainakin pitää nähdä vaivaa jaksaakseen ymmärtää tarinan sanoman. Näistä syistä pidän tästä kirjasta. Ja pitäminen edellyttää pohdintaa.

Erityisesti jäin miettimään, mihin kirjailija viittaa antamalla tilaa ihmisten vaatteiden kuvaukselle; tarinassa rouva Raa kokee muutoksen ihmisten vaatetuksen kautta. Ilmeisesti kiinnitin pukeutumisteemaan huomiota  siksi, että muistin Pelikaanimies -elokuvan pohjana käytetyn Krohnin tarinaa Ihmisen vaatteissa.

"Ja kuitenkaan rouva Raa ei ollut koskaan ennen nähnyt niin eriskummallisia jalkineita. Ensinnäkin ne olivat hyvin kirkasvärisiä, räikeitä oikeastaan: karmosiininpunaisia, sähkönsinisiä, vihreitä ja violetteja, sahramin- ja auringonkeltaisia. Toisinaan näki jopa sellaisia kenkiä, joissa tungeksivat spektrin kaikki viisisataatuhatta väriä täplinä, viivaryöppyinä, pyörteiksi ja spiraaleina. Jos niitä katsoi liian pitkään, alkoi kohta räpytellä. Mutta ihmeellisintä ei rouva Raan mielestä ollut väri, vaan kenkien muoto ja koko. Ne olivat näet hänen poissaollessaan kasvaneet niin suhteettoman pitkiksi kärjiltään, että olisi voinut luulla niiden haittaavan kävelemistä. Ja sen ne tekivätkin, sillä pisimmät kärjet oli usein sidottu nyöreillä kävelijän polviin. Toisiin oli kiinnitetty erilaisia pikku esineitä amuleteiksi tai noita tiukuja, jotka helisivät joka torilla ja katukäytävällä.
Kun rouva Raa sitten nosti katseensa ylemmäksi, hän näki kirjavia sukkia tai kireitä, sukkia muistuttavia housuja, jotka olivat yhtä räikeitä kuin kengät, mutta usein toinen lahje oli erivärinen kuin toinen.
Ja kiinnittyipä hänen silmänsä mihin tahansa yksityiskohtaan ohikulkijoiden vaatetuksessa, kaikkialla hän tapasi saman liioittelun hengen, saman julkeutta lähenevän mahtipontisuuden, joka ilmaisi itseään ylettömän suurina nappeina, tärkkäyksin pullistettuina hihoina ja yli rintakehän laskeutuvina kauluksina. Niiden laskoksia kahisuttivat kaupungissa aina ryntäilevät tuulenpuuskat. Uusien kaupunkilaisten puvuissa sekoittuivat kaukaiset aikakaudet ja vieraat perinteet siihen, mitä he uskoivat ennennäkemättömiksi. Rouva Raa tuli luokseni palavissaan ja sanoi:  - Hehän käyttävät  tanua ja saria, kaftaania ja munkinkauhtanaa. Ovatko he burjatteja? Fellaheja? Fransiskaaneja? Tämä ei ole se kaupunki, jonka minä tunsin. - Mitä sitten odotit? Minä nauroin ja heilutin jalkaani, jotta pieni tiuku kenkäni kärjessä kilahti kirkkaasti. - Eikö siellä etelässä muka käytetty kenkätiukuja! Mutta rouva Raa oli oikeassa: kaupunki oli muuttunut. Oliko se sitten paha? Eikö se ollut juuri niin kuin pitikin. Kilinä oli hilpeää, se miellytti minun korvaani ja se miellytti rouva Raan korvaa, ja kuitenkin hän oli huolissaan. -Ei se ole vain vaatteissa, hän sanoi. - Se on myös ilmassa, ihmisissä, ja ihmisten puheissa. Kaikkea on liikaa."

Mietin, mitä Krohn itse asiassa haluaa tässä kohdin sanoa rouva Raan suulla. Ainakin se on ilmeistä, että vaatteet kiinnostavat kumpaakin, ja pukeutuminen ja vaatteiden kieli osana ihmisten välistä vuorovaikutusta. Mutta sekin lienee selvää, että rouva Raan huomio vaatetuksen kohtuttomuudesta, mahtipontisuudesta ja liioittelusta on kirjailijan viesti kohtuullisuuden puolesta suhteessa itseemme ja koko luomakuntaan.

Voihan olla, että "vaatteet on aatteet". Voihan olla, että ihminen ja ihmisen vaatteet ovat yksi ja sama mutta vain suhteessa ulkopuoliseen maailmaammeko? Vai onko niin, että "kohtuus kaikessa" selittää suhteemme itseen ja luontoon. Vaikeita kysymyksiä...mutta jos osaisin kysyä oikeita kysymyksiä, pystyisin vastaamaan. Tätä odotellessa...lisää Leena Krohnia, luulen näin!

APUA, millaista oli elämä Helsingissä 1905-1911?

Hei,
olen paraikaa kirjoittamassa tarinoita Sulo-isäni äidinpuoleisesta perheestä, Wanhan Rautalammin Rosseista. Juuri nyt luon tarinaa isoäitini Annan ja hänen pikkusiskonsa Elinan välisestä suhteesta. Samanaikaisesti luen romaaneja, sillä en kuvittele löytäväni tarinoihini aineksia vain maakunta-arkistoista tai historian kirjoista.

Tarvitsen kuitenkin apua, sinua, lukijoiden yhteisöä ja ystävyyttä!

Haluaisin sinun auttavan minua löytämään lisää niitä romaaneja, jotka auttaisivat minua kertomaan tarinan piiaksi pestautuneen 15-vuotiaan Anna-tytön elämästä Helsingissä 1900-luvun alkuvuosina, esimerkiksi 1905-1911. Hän oli minun mummoni, ja hän eli kuusi nuoruutensa vuotta Helsingissä.

Edit 30.1.2025. Hän oli kyllä minun mummoni, mutta ei ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani Elinan pikkusisko - vaan äiti.

Paraikaa luen Leena Krohnin Oofirin kultaa. 

Juuri äsken puolestaan löysin Huovisen Allin FB-sivulta linkin Kuisma Korhosen (s. 1964)  esseekokoelmaan  Lukijoiden yhteisö. 

Korhonen esiintyy maanantai-iltana 7.5.2012 Oulun pääkirjastossa, ja kertoo kirjastaan. Ja Sandi-serkkuni (Elinan puolelta) sanoi, että hän voi käyttää minua Oulussa...Aioin harkita asiaa; onhan yhden illan pysäkki, Oulu, aika kaukainen maanantai-illan pysäkki Sieppijärven kairasta käsin.

Kuisma Korhosesta kertova esittelyteksti puhutteli minua. Korhonen tuntuu uskovan, että kirjallisuus todellakin tallentaa yhteisön muistia. Tähän uskon itse omien lukukokemusteni perusteella.

"Viime vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassaan ”Lukijoiden yhteisö” Korhonen pohtii kirjallisia kohtaamisia, lukemista ja yhteisöllisyyttä: millaisia yhteisöllisyyden muotoja lukeminen synnyttää, miten kirjallisuus tallentaa yhteisön muistia, miten kohtaa Muumipeikko Mörön ja mistä Sofi Oksasen ”Puhdistus” oikeastaan kertoo. Korhonen käsittelee myös sitä, mistä syntyy keskitysleirikuvausten outo lumo.
Lisäksi alustuksessaan Korhonen pohtii uuteen suosioon nousseen kaunokirjallisen esseen olemusta."

Kiinnostaako tämä näkökulma sinua? Oletko lukenut kirjoja, joista luulisit olevan minulle iloa, kun selvittelen isoäitini aikaista elämänmenoa Helsingisssä? Jos olet, ja jos tämä aihe kiinnostaa sinua, kommentoi tai lähetä joku merkki ajatuksistasi, vaikka vain yksi vinkki!

Kata kiittää.

Se tavallinen tarinako?

Veikko O. Haakana. Arkuntekijä (1960).

Jäätikkö uhkaa (1961) ja Anteri Lapinpoika (1971) ovat Veikko Haakanan nuortenkirjoista ne, jotka olen lukenut ääneen koulussa. Haakana aloitti kirjojen kirjoittamisen 1950-luvulla. Ensimmäiset kirjat olivat nuorten seikkailukirjoja. 

Arkuntekijän löysin sattumalta - luonnollisesti!

Monipuolinen kirjailija

Olen ensin löytänyt ja sitten ostanut Arkuntekijä -kirjan divarista vuonna 2005. Valintaperusteena on ollut sekä kirjailijan nimi "Veikko O. Haakana" että mielenkiintoinen ammattinimike "arkuntekijä".

Veikko O. Haakanasta en ollut heti varma, oliko hän se nimeltä tuntemani kirjailija "Veikko Haakana" Sodankylästä, vai joku toinen lähes samanniminen "Veikko O. Haakana". Arkuntekijän luettuani otin selvää, ja osoittautui, että yhdestä ja samasta kirjailijasta on kysymys.

Olen iloisesti yllättynyt kirjalöydöstäni, sillä mielikuvissani Veikko Haakana tähän mennessä on esittäytynyt vain eräkirjailijana. Ihan kokonaan olin unohtanut, että onhan Haakana todellakin kirjoittanut myös mielenkiintoisia nuorten seikkailukirjoja, kuten Jäätikkö uhkaa (1961)  ja Anteri Lapinpoika (1971).

Arkuntekijä ei ole kirjailijan itsensä mielestä hänen pääteoksensa. Kivinen biisoni (1969) kuulemma on, ja se on myös palkittu kirja. Haakanan mielestä hänen "teostensa teemat jakaantuvat siten, että nuorisokirjoissa tarkastellaan ihmiskunnan varhaisia vaiheita, runokirjoissa luontoa ja ihmissuhteita ja eräkirjoissa luontoa ja sen suojelua. Muutamissa kirjoissa käsitellään myös kansanperinnettä."

Arkuntekijä ei ole jääkauden aikaan sijoittuva nuortenkirja, se ei ole runokirja, ei varsinkaan eräkirja mutta ei siinä kansanperinnettäkään käsitellä. Se on ensisijaisesti kertomus arkuntekijästä, naimisissa olevasta "hiljaisesta ja kyynillisestä" miehestä, ja toiseksi miehen mielenlaadusta suhteessa omiin ja vaimonsa välisiin ristiriitoihin.

Perhe-elämän jyrkkiä ristiriitoja

Tarinan aloitus on onnistunut ja taitava mutta myös ikään kuin niin totta. Haakana aloittaa:

" -Onko se tyttö vai poika? vaimo kysyy. Se on häneltä ensimmäinen keskustelun sävyinen puhe pitkille ajoille ja mies ymmärtää, että se on tarkoitettu yllättämään. Se on tarkoitettu yllättämään tuttavallisuudella, jollaista heidän välillään ei enää aikoihin ole ollut. Mutta erittäinkin on kysymyksen tarkoituksena ja päämääränä yllättää sillä, että sen sisältämä asia ja käytetty äänensävy ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenään."

Haakanan tyylivalinta, aihe ja nämä ensimmäiset rivit myivät tarinan minulle nopeasti. Tarina on klassinen, ikiaikainen, inhimillinen mutta samalla niin hieno kuvaus avioliitosta, joka ei tyydytä miestä eikä vaimoa. Arkuntekijä on  hyvin puhutteleva tarina perhe-elämästä, joka ei näytä miksikään muuksi muuttuneen ajan juoksussa.

Toivo Pekkasen Lapsuuteni, ja "yksinkertainen kieli"

Toivo Pekkanen (1953). Lapsuuteni.

Minulla on divarihyllyssäni kirja, jonka Reino on kansilehden mukaan antanut "Äidille jouluna 1956". Olen ostanut tämän Toivo Pekkasen Lapsuuteni -teoksen Sieppijärven kirpparilta 11.9.2005. Ostopäätökseeni on vaikuttanut se, että Reino on kirjoittanut omistuskirjoituksensa nimenomaan vuonna 1956, onhan tuo erityinen vuosi syntymävuoteni!


Nyt olen kirjan lukenut, vaivatta matkan kulkenut. Kirja on herättänyt tiedonjanoni ja kirjailija Pekkaseenkin olen tutustunut. Tutustumisretkeni olen tehnyt käyttämällä nettimaailman Wikipediaa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) sivuja. Olen mielin määrin nauttinut Pekkasen tarinasta, ja nyt kun tiedän vähän enemmän Kotkassa syntyneen kirjailijan urasta ja sen saamasta lukijapalautteesta, voin aivan hyvin kuvitella myös Reinon äidin nauttineen tämän kirjan lukemisesta. Wikipedian kirjoittajakin nimittäin myöntää, että "Lapsuuteni on Pekkasen kenties tunnetuin teos".


Hymyilen kuitenkin sekä huvittuneena että kriittisenä Wikipedian näkemykselle Toivo Pekkasen kielellisistä puutteista! "Se kertoo Pekkasen köyhästä ja karusta lapsuudesta hieman yksinkertaisella kielellä – olihan Pekkanen vielä toipumassa halvaantumisesta. Kirjassa Pekkanen kertoo lapsuutensa oloista, jotka köyhyydestä huolimatta olivat hänen mielestään hyvät. Teos sai loistokritiikin kielellisistä puutteistaan huolimatta." (Lainaus Wikipediasta.)


Kyllä, Lapsuuteni kertoo Pekkasen lapsuudesta, mutta itse en kuvaisi hänen lapsuuttaan teoksen perusteella karuksi, en edes köyhäksi. Kyllä, kirjassa Pekkanen kertoo lapsuutensa oloista, jotka köyhyydestä huolimatta olivat hänen mielestään hyvät. Ehdottomasti eri mieltä olen siitä, että Pekkasen kieli olisi "hieman yksinkertaista" tai "kielellisesti puutteellista".


Mielestäni kielen pitää aina vastata tarinaa. Kuinka lapsuudesta lapsen äänellä kerrottu tarina voisi olla kieleltään muuta kuin lapsen kieltä? Ei se voi olla muuta. Parasta Lapsuuteni -teoksessa ehdottomasti on kirjailijan oma persoonallinen ääni eli lapsen ääni.


SKS:n mukaan "Pekkasen ystävä Ester Kankkunen kertoi, että Kotkassa harva uskoi Pekkasen voivan menestyä kirjallisella alalla ilman kunnon koulutusta. Pekkanen kuitenkin menestyi, ja Kankkunen muistutti epäilijöitä myöhemmin: "Sanotaanhan, että kivetkin voivat puhua, jos on asiaa". 


Pekkanen oli käynyt "vain" kansakoulun ja kaksivuotisen ammattikoulun, jossa hän oli suorittanut metallialan kurssin. Hän kuitenkin rakasti kirjoja, ja ja kirjat innostivat hänet kirjoittamaan. Pekkasen ensimmäinen teos, novellikokoelma Rautaiset kädet, ilmestyi 1927. Pekkanen oli silloin vasta 25-vuotias. Melko pian esikoisteoksen jälkeen ilmestyivät Satama ja meri (1929) ja Kuolemattomat (1930) Molemmat saivat hyvät arvostelut. Toivo Pekkasesta tuli päätoiminen kirjailija 1930-luvun alussa.


Toivo Pekkanen (1902–1957) oli suomalainen kirjailija, jonka läpimurtoteos Tehtaan varjossa kertoi suomalaisille työläisen arjesta.


Kriitikko Matti Mäkelä on yksi Helsingin Sanomien kolumneista, joilla on suhde ja näkemys Toivo Pekkaseen ja tämän teoksiin. Kirjailija Matti Mäkelää voi toki kuulla muuallakin kuin Hesarissa. Löysin kantti.net -sivuilta Ikääntyvien yliopiston luentosarjat ja sieltä Matti Mäkelän luennon Toivo Pekkasesta. Mäkelän mukaan oli olemassa tavallaan kaksi kirjailija Toivo Pekkasta. Oli olemassa kuva Pekkasesta, ja se oikea Pekkanen.


Varmaan on niin, että on olemassa sekä mielikuva Pekkasesta että oikea Pekkanen. Samalla kuitenkin väitän, että lukijana tarvitsen ainoastaan mielikuviani Pekkasesta. Itse asiassa kavahdan näkemystä "oikeasta Pekkasesta", sillä näkemys synnyttää mielikuvan yhdestä totuudesta - ja sellaista ei minun maailmankuvassani ole olemassakaan.


Ilman sarvia ja hampaita, ilman oikeata ja väärää, suosittelen Pekkasen Lapsuutta muillekin kuin yksinkertaista kieltä rakastaville lukijoille! Eläköön hyvät tarinat, Lapsuuteni on loistava tarina.


..."tällä valolla ei ollut varjoa".


Lapsuuteni on saanut minut entisestään rakastamaan ja etsimään paitsi hyvää elämää myös elämästämme kertovia hyviä kirjoja. Olen opettajana, äitinä ja ihmisenä tajunnut jossakin elämäni vaiheessa, että lapsella on ainutlaatuinen lapsen maailma. En osaa tyhjentävästi selittää, miksi vasta nyt, mutta sen nyt uskallan sanoa, että Toivo Pekkanen on ehdottomasti ensimmäinen kirjailija, joka on onnistunut avaamaan myös minulle sellaisen lapsen maailman, jonka tunnistan omien lapsuuskokemuksieni perusteella.


Lapsuuteni - teoksen salaisuus on joissakin lähteissä  "kielelliseksi puutteeksi" arvioitu Pekkasen "yksinkertainen kieli". Minusta hänen kielensä kuitenkin vastaa täydellisesti tarinan näkökulmaa eli poikkeuksellisen herkän poikalapsen kerrontaa; kieli ja lapsi (hän itse lapsena) ovat yksiselitteisesti yhtä, ja tämä tekee kirjasta loistavan!


Kirja on täynnä sykähdyttäviä kuvauksia lapsen elämästä hänen omassa elinpiirissään.


Yksi upeista kuvauksista liittyy pojan ensimmäiseen juhlapäivään koulussa, eli koulun joulujuhlaan. Toivo Pekkanen kirjoittaa näin:"Kun saavuimme tavallista maltillisemmin voimistelusaliin, saattajamme istuivat jo riveiksi asetetuilla penkeillä tai seisoskelivat seinänvieressä. Me marssimme heidän eteensä, heidän kaikkien nähtäväksi. Silloin jo tunsin juhlan hengen piirittävän meitä ja tekevän askeleni kevyiksi kuin ilmassa lentävien lintujen siipien iskut."


"Itse tapahtumaa on vaikea kertoa. Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta."


"Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani."


On Lorna Byrnen enkelikirjojen ansiota se, että ymmärrän Pekkasen kirjassa kuvaaman kauniin enkelikohtaamisen ainutlaatuisuuden ja sen, että kokemus oli pojalle niin totta.