Ihminen ja ihmisen vaatteet - yksi ja sama?

Leena Krohn. Oofirin kultaa. (WSOY, 1987.)

Olen kahdesti nähnyt Liisa Helmisen ohjaaman elokuvan Pelikaanimies ja pitänyt siitä kovasti. Vuonna 2004 valmistunut elokuva pohjautuu Leena Krohnin kirjaan Ihmisen vaatteissa. Nyt olen lukenut Krohnin kirjan Oofirin kultaa. Koska olin löytävinäni jotakin yhteistä näiden Krohnin kahden tarinan välillä, yritän nyt kirjoittamalla selvittää itselleni, mikä yhdistää Ihmisen vaatteissa-tarinan Oofirin kultaan.

Pelikaanimies kertoo pelikaanista, joka pukeutuu ihmisen vaatteisiin, ja lopulta yrittää elää hyvää pelikaanimiehen elämää niin kuin hyvä ihminen elää. Yritys ei onnistu eikä ihmisen vaatteisiin pukeutuminen tee linnusta ihmistä.
Oofirin kultaa puolestaan kertoo lattiasienen (Serpula Lacrymans) valloittaman talon (Tabernaakkelin) entisistä asukkaista ja näiden elämästä. Kirjan ensimmäiset sivut vain luin oudoista käsitteistä välittämättä; annoin tarinan puhutella tai olla puhuttelematta. Vähän myöhemmin halusin kuitenkin selvittää lukuisat, itselleni vieraat käsitteet ajatuksella: "Opin uutta."

Eri lähteistä sain selville, että Oofir oli Raamatun mukaan paikka, josta haettiin kultaa. Orpana tarkoittaa suomen kielessä serkkua tai muuta sukulaista, ja Ouroborus on ikivanha syklisyyden symboli, joka kuvataan niin, että käärme tai lohikäärme syö häntäänsä. Opin, että kattohaikaraa on ennen kutsuttu tuonenkurjeksi ja kalmo tarkoittaa kuollutta ihmisen ruumista.

Oofirin kultaa on kirjana enemmän kuin tarina. Se on fantasiaromaani, mutta myös yksi kirjailija Leena Krohnin omakuvista. Mielestäni tämä kirjaa kertoo poikkeuksellisen painavasti myös kirjailijasta - tai no, olkoon menneeksi, Oofirin kultaa kertoo Krohnin maailmankuvasta ja hänen suhteestaan itseensä, toisiin ihmisiin ja ihmiskuntaan. Krohnin kirja muistuttaa nk. älykkökirjaa, eli se on kirja, jota ymmärtääkseen on täytynyt "tehdä kotitehtävät" tai ainakin pitää nähdä vaivaa jaksaakseen ymmärtää tarinan sanoman. Näistä syistä pidän tästä kirjasta. Ja pitäminen edellyttää pohdintaa.

Erityisesti jäin miettimään, mihin kirjailija viittaa antamalla tilaa ihmisten vaatteiden kuvaukselle; tarinassa rouva Raa kokee muutoksen ihmisten vaatetuksen kautta. Ilmeisesti kiinnitin pukeutumisteemaan huomiota  siksi, että muistin Pelikaanimies -elokuvan pohjana käytetyn Krohnin tarinaa Ihmisen vaatteissa.

"Ja kuitenkaan rouva Raa ei ollut koskaan ennen nähnyt niin eriskummallisia jalkineita. Ensinnäkin ne olivat hyvin kirkasvärisiä, räikeitä oikeastaan: karmosiininpunaisia, sähkönsinisiä, vihreitä ja violetteja, sahramin- ja auringonkeltaisia. Toisinaan näki jopa sellaisia kenkiä, joissa tungeksivat spektrin kaikki viisisataatuhatta väriä täplinä, viivaryöppyinä, pyörteiksi ja spiraaleina. Jos niitä katsoi liian pitkään, alkoi kohta räpytellä. Mutta ihmeellisintä ei rouva Raan mielestä ollut väri, vaan kenkien muoto ja koko. Ne olivat näet hänen poissaollessaan kasvaneet niin suhteettoman pitkiksi kärjiltään, että olisi voinut luulla niiden haittaavan kävelemistä. Ja sen ne tekivätkin, sillä pisimmät kärjet oli usein sidottu nyöreillä kävelijän polviin. Toisiin oli kiinnitetty erilaisia pikku esineitä amuleteiksi tai noita tiukuja, jotka helisivät joka torilla ja katukäytävällä.
Kun rouva Raa sitten nosti katseensa ylemmäksi, hän näki kirjavia sukkia tai kireitä, sukkia muistuttavia housuja, jotka olivat yhtä räikeitä kuin kengät, mutta usein toinen lahje oli erivärinen kuin toinen.
Ja kiinnittyipä hänen silmänsä mihin tahansa yksityiskohtaan ohikulkijoiden vaatetuksessa, kaikkialla hän tapasi saman liioittelun hengen, saman julkeutta lähenevän mahtipontisuuden, joka ilmaisi itseään ylettömän suurina nappeina, tärkkäyksin pullistettuina hihoina ja yli rintakehän laskeutuvina kauluksina. Niiden laskoksia kahisuttivat kaupungissa aina ryntäilevät tuulenpuuskat. Uusien kaupunkilaisten puvuissa sekoittuivat kaukaiset aikakaudet ja vieraat perinteet siihen, mitä he uskoivat ennennäkemättömiksi. Rouva Raa tuli luokseni palavissaan ja sanoi:  - Hehän käyttävät  tanua ja saria, kaftaania ja munkinkauhtanaa. Ovatko he burjatteja? Fellaheja? Fransiskaaneja? Tämä ei ole se kaupunki, jonka minä tunsin. - Mitä sitten odotit? Minä nauroin ja heilutin jalkaani, jotta pieni tiuku kenkäni kärjessä kilahti kirkkaasti. - Eikö siellä etelässä muka käytetty kenkätiukuja! Mutta rouva Raa oli oikeassa: kaupunki oli muuttunut. Oliko se sitten paha? Eikö se ollut juuri niin kuin pitikin. Kilinä oli hilpeää, se miellytti minun korvaani ja se miellytti rouva Raan korvaa, ja kuitenkin hän oli huolissaan. -Ei se ole vain vaatteissa, hän sanoi. - Se on myös ilmassa, ihmisissä, ja ihmisten puheissa. Kaikkea on liikaa."

Mietin, mitä Krohn itse asiassa haluaa tässä kohdin sanoa rouva Raan suulla. Ainakin se on ilmeistä, että vaatteet kiinnostavat kumpaakin, ja pukeutuminen ja vaatteiden kieli osana ihmisten välistä vuorovaikutusta. Mutta sekin lienee selvää, että rouva Raan huomio vaatetuksen kohtuttomuudesta, mahtipontisuudesta ja liioittelusta on kirjailijan viesti kohtuullisuuden puolesta suhteessa itseemme ja koko luomakuntaan.

Voihan olla, että "vaatteet on aatteet". Voihan olla, että ihminen ja ihmisen vaatteet ovat yksi ja sama mutta vain suhteessa ulkopuoliseen maailmaammeko? Vai onko niin, että "kohtuus kaikessa" selittää suhteemme itseen ja luontoon. Vaikeita kysymyksiä...mutta jos osaisin kysyä oikeita kysymyksiä, pystyisin vastaamaan. Tätä odotellessa...lisää Leena Krohnia, luulen näin!