Toivo Pekkasen Lapsuuteni, ja "yksinkertainen kieli"

Toivo Pekkanen (1953). Lapsuuteni.

Minulla on divarihyllyssäni kirja, jonka Reino on kansilehden mukaan antanut "Äidille jouluna 1956". Olen ostanut tämän Toivo Pekkasen Lapsuuteni -teoksen Sieppijärven kirpparilta 11.9.2005. Ostopäätökseeni on vaikuttanut se, että Reino on kirjoittanut omistuskirjoituksensa nimenomaan vuonna 1956, onhan tuo erityinen vuosi syntymävuoteni!


Nyt olen kirjan lukenut, vaivatta matkan kulkenut. Kirja on herättänyt tiedonjanoni ja kirjailija Pekkaseenkin olen tutustunut. Tutustumisretkeni olen tehnyt käyttämällä nettimaailman Wikipediaa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) sivuja. Olen mielin määrin nauttinut Pekkasen tarinasta, ja nyt kun tiedän vähän enemmän Kotkassa syntyneen kirjailijan urasta ja sen saamasta lukijapalautteesta, voin aivan hyvin kuvitella myös Reinon äidin nauttineen tämän kirjan lukemisesta. Wikipedian kirjoittajakin nimittäin myöntää, että "Lapsuuteni on Pekkasen kenties tunnetuin teos".


Hymyilen kuitenkin sekä huvittuneena että kriittisenä Wikipedian näkemykselle Toivo Pekkasen kielellisistä puutteista! "Se kertoo Pekkasen köyhästä ja karusta lapsuudesta hieman yksinkertaisella kielellä – olihan Pekkanen vielä toipumassa halvaantumisesta. Kirjassa Pekkanen kertoo lapsuutensa oloista, jotka köyhyydestä huolimatta olivat hänen mielestään hyvät. Teos sai loistokritiikin kielellisistä puutteistaan huolimatta." (Lainaus Wikipediasta.)


Kyllä, Lapsuuteni kertoo Pekkasen lapsuudesta, mutta itse en kuvaisi hänen lapsuuttaan teoksen perusteella karuksi, en edes köyhäksi. Kyllä, kirjassa Pekkanen kertoo lapsuutensa oloista, jotka köyhyydestä huolimatta olivat hänen mielestään hyvät. Ehdottomasti eri mieltä olen siitä, että Pekkasen kieli olisi "hieman yksinkertaista" tai "kielellisesti puutteellista".


Mielestäni kielen pitää aina vastata tarinaa. Kuinka lapsuudesta lapsen äänellä kerrottu tarina voisi olla kieleltään muuta kuin lapsen kieltä? Ei se voi olla muuta. Parasta Lapsuuteni -teoksessa ehdottomasti on kirjailijan oma persoonallinen ääni eli lapsen ääni.


SKS:n mukaan "Pekkasen ystävä Ester Kankkunen kertoi, että Kotkassa harva uskoi Pekkasen voivan menestyä kirjallisella alalla ilman kunnon koulutusta. Pekkanen kuitenkin menestyi, ja Kankkunen muistutti epäilijöitä myöhemmin: "Sanotaanhan, että kivetkin voivat puhua, jos on asiaa". 


Pekkanen oli käynyt "vain" kansakoulun ja kaksivuotisen ammattikoulun, jossa hän oli suorittanut metallialan kurssin. Hän kuitenkin rakasti kirjoja, ja ja kirjat innostivat hänet kirjoittamaan. Pekkasen ensimmäinen teos, novellikokoelma Rautaiset kädet, ilmestyi 1927. Pekkanen oli silloin vasta 25-vuotias. Melko pian esikoisteoksen jälkeen ilmestyivät Satama ja meri (1929) ja Kuolemattomat (1930) Molemmat saivat hyvät arvostelut. Toivo Pekkasesta tuli päätoiminen kirjailija 1930-luvun alussa.


Toivo Pekkanen (1902–1957) oli suomalainen kirjailija, jonka läpimurtoteos Tehtaan varjossa kertoi suomalaisille työläisen arjesta.


Kriitikko Matti Mäkelä on yksi Helsingin Sanomien kolumneista, joilla on suhde ja näkemys Toivo Pekkaseen ja tämän teoksiin. Kirjailija Matti Mäkelää voi toki kuulla muuallakin kuin Hesarissa. Löysin kantti.net -sivuilta Ikääntyvien yliopiston luentosarjat ja sieltä Matti Mäkelän luennon Toivo Pekkasesta. Mäkelän mukaan oli olemassa tavallaan kaksi kirjailija Toivo Pekkasta. Oli olemassa kuva Pekkasesta, ja se oikea Pekkanen.


Varmaan on niin, että on olemassa sekä mielikuva Pekkasesta että oikea Pekkanen. Samalla kuitenkin väitän, että lukijana tarvitsen ainoastaan mielikuviani Pekkasesta. Itse asiassa kavahdan näkemystä "oikeasta Pekkasesta", sillä näkemys synnyttää mielikuvan yhdestä totuudesta - ja sellaista ei minun maailmankuvassani ole olemassakaan.


Ilman sarvia ja hampaita, ilman oikeata ja väärää, suosittelen Pekkasen Lapsuutta muillekin kuin yksinkertaista kieltä rakastaville lukijoille! Eläköön hyvät tarinat, Lapsuuteni on loistava tarina.


..."tällä valolla ei ollut varjoa".


Lapsuuteni on saanut minut entisestään rakastamaan ja etsimään paitsi hyvää elämää myös elämästämme kertovia hyviä kirjoja. Olen opettajana, äitinä ja ihmisenä tajunnut jossakin elämäni vaiheessa, että lapsella on ainutlaatuinen lapsen maailma. En osaa tyhjentävästi selittää, miksi vasta nyt, mutta sen nyt uskallan sanoa, että Toivo Pekkanen on ehdottomasti ensimmäinen kirjailija, joka on onnistunut avaamaan myös minulle sellaisen lapsen maailman, jonka tunnistan omien lapsuuskokemuksieni perusteella.


Lapsuuteni - teoksen salaisuus on joissakin lähteissä  "kielelliseksi puutteeksi" arvioitu Pekkasen "yksinkertainen kieli". Minusta hänen kielensä kuitenkin vastaa täydellisesti tarinan näkökulmaa eli poikkeuksellisen herkän poikalapsen kerrontaa; kieli ja lapsi (hän itse lapsena) ovat yksiselitteisesti yhtä, ja tämä tekee kirjasta loistavan!


Kirja on täynnä sykähdyttäviä kuvauksia lapsen elämästä hänen omassa elinpiirissään.


Yksi upeista kuvauksista liittyy pojan ensimmäiseen juhlapäivään koulussa, eli koulun joulujuhlaan. Toivo Pekkanen kirjoittaa näin:"Kun saavuimme tavallista maltillisemmin voimistelusaliin, saattajamme istuivat jo riveiksi asetetuilla penkeillä tai seisoskelivat seinänvieressä. Me marssimme heidän eteensä, heidän kaikkien nähtäväksi. Silloin jo tunsin juhlan hengen piirittävän meitä ja tekevän askeleni kevyiksi kuin ilmassa lentävien lintujen siipien iskut."


"Itse tapahtumaa on vaikea kertoa. Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta."


"Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani."


On Lorna Byrnen enkelikirjojen ansiota se, että ymmärrän Pekkasen kirjassa kuvaaman kauniin enkelikohtaamisen ainutlaatuisuuden ja sen, että kokemus oli pojalle niin totta.