Toivo Pekkasen Lapsuuteni, ja "yksinkertainen kieli"

Toivo Pekkanen (1953). Lapsuuteni.

Minulla on divarihyllyssäni kirja, jonka Reino on kansilehden mukaan antanut "Äidille jouluna 1956". Olen ostanut tämän Toivo Pekkasen Lapsuuteni -teoksen Sieppijärven kirpparilta 11.9.2005. Ostopäätökseeni on vaikuttanut se, että Reino on kirjoittanut omistuskirjoituksensa nimenomaan vuonna 1956, onhan tuo erityinen vuosi syntymävuoteni!


Nyt olen kirjan lukenut, vaivatta matkan kulkenut. Kirja on herättänyt tiedonjanoni ja kirjailija Pekkaseenkin olen tutustunut. Tutustumisretkeni olen tehnyt käyttämällä nettimaailman Wikipediaa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) sivuja. Olen mielin määrin nauttinut Pekkasen tarinasta, ja nyt kun tiedän vähän enemmän Kotkassa syntyneen kirjailijan urasta ja sen saamasta lukijapalautteesta, voin aivan hyvin kuvitella myös Reinon äidin nauttineen tämän kirjan lukemisesta. Wikipedian kirjoittajakin nimittäin myöntää, että "Lapsuuteni on Pekkasen kenties tunnetuin teos".


Hymyilen kuitenkin sekä huvittuneena että kriittisenä Wikipedian näkemykselle Toivo Pekkasen kielellisistä puutteista! "Se kertoo Pekkasen köyhästä ja karusta lapsuudesta hieman yksinkertaisella kielellä – olihan Pekkanen vielä toipumassa halvaantumisesta. Kirjassa Pekkanen kertoo lapsuutensa oloista, jotka köyhyydestä huolimatta olivat hänen mielestään hyvät. Teos sai loistokritiikin kielellisistä puutteistaan huolimatta." (Lainaus Wikipediasta.)


Kyllä, Lapsuuteni kertoo Pekkasen lapsuudesta, mutta itse en kuvaisi hänen lapsuuttaan teoksen perusteella karuksi, en edes köyhäksi. Kyllä, kirjassa Pekkanen kertoo lapsuutensa oloista, jotka köyhyydestä huolimatta olivat hänen mielestään hyvät. Ehdottomasti eri mieltä olen siitä, että Pekkasen kieli olisi "hieman yksinkertaista" tai "kielellisesti puutteellista".


Mielestäni kielen pitää aina vastata tarinaa. Kuinka lapsuudesta lapsen äänellä kerrottu tarina voisi olla kieleltään muuta kuin lapsen kieltä? Ei se voi olla muuta. Parasta Lapsuuteni -teoksessa ehdottomasti on kirjailijan oma persoonallinen ääni eli lapsen ääni.


SKS:n mukaan "Pekkasen ystävä Ester Kankkunen kertoi, että Kotkassa harva uskoi Pekkasen voivan menestyä kirjallisella alalla ilman kunnon koulutusta. Pekkanen kuitenkin menestyi, ja Kankkunen muistutti epäilijöitä myöhemmin: "Sanotaanhan, että kivetkin voivat puhua, jos on asiaa". 


Pekkanen oli käynyt "vain" kansakoulun ja kaksivuotisen ammattikoulun, jossa hän oli suorittanut metallialan kurssin. Hän kuitenkin rakasti kirjoja, ja ja kirjat innostivat hänet kirjoittamaan. Pekkasen ensimmäinen teos, novellikokoelma Rautaiset kädet, ilmestyi 1927. Pekkanen oli silloin vasta 25-vuotias. Melko pian esikoisteoksen jälkeen ilmestyivät Satama ja meri (1929) ja Kuolemattomat (1930) Molemmat saivat hyvät arvostelut. Toivo Pekkasesta tuli päätoiminen kirjailija 1930-luvun alussa.


Toivo Pekkanen (1902–1957) oli suomalainen kirjailija, jonka läpimurtoteos Tehtaan varjossa kertoi suomalaisille työläisen arjesta.


Kriitikko Matti Mäkelä on yksi Helsingin Sanomien kolumneista, joilla on suhde ja näkemys Toivo Pekkaseen ja tämän teoksiin. Kirjailija Matti Mäkelää voi toki kuulla muuallakin kuin Hesarissa. Löysin kantti.net -sivuilta Ikääntyvien yliopiston luentosarjat ja sieltä Matti Mäkelän luennon Toivo Pekkasesta. Mäkelän mukaan oli olemassa tavallaan kaksi kirjailija Toivo Pekkasta. Oli olemassa kuva Pekkasesta, ja se oikea Pekkanen.


Varmaan on niin, että on olemassa sekä mielikuva Pekkasesta että oikea Pekkanen. Samalla kuitenkin väitän, että lukijana tarvitsen ainoastaan mielikuviani Pekkasesta. Itse asiassa kavahdan näkemystä "oikeasta Pekkasesta", sillä näkemys synnyttää mielikuvan yhdestä totuudesta - ja sellaista ei minun maailmankuvassani ole olemassakaan.


Ilman sarvia ja hampaita, ilman oikeata ja väärää, suosittelen Pekkasen Lapsuutta muillekin kuin yksinkertaista kieltä rakastaville lukijoille! Eläköön hyvät tarinat, Lapsuuteni on loistava tarina.


..."tällä valolla ei ollut varjoa".


Lapsuuteni on saanut minut entisestään rakastamaan ja etsimään paitsi hyvää elämää myös elämästämme kertovia hyviä kirjoja. Olen opettajana, äitinä ja ihmisenä tajunnut jossakin elämäni vaiheessa, että lapsella on ainutlaatuinen lapsen maailma. En osaa tyhjentävästi selittää, miksi vasta nyt, mutta sen nyt uskallan sanoa, että Toivo Pekkanen on ehdottomasti ensimmäinen kirjailija, joka on onnistunut avaamaan myös minulle sellaisen lapsen maailman, jonka tunnistan omien lapsuuskokemuksieni perusteella.


Lapsuuteni - teoksen salaisuus on joissakin lähteissä  "kielelliseksi puutteeksi" arvioitu Pekkasen "yksinkertainen kieli". Minusta hänen kielensä kuitenkin vastaa täydellisesti tarinan näkökulmaa eli poikkeuksellisen herkän poikalapsen kerrontaa; kieli ja lapsi (hän itse lapsena) ovat yksiselitteisesti yhtä, ja tämä tekee kirjasta loistavan!


Kirja on täynnä sykähdyttäviä kuvauksia lapsen elämästä hänen omassa elinpiirissään.


Yksi upeista kuvauksista liittyy pojan ensimmäiseen juhlapäivään koulussa, eli koulun joulujuhlaan. Toivo Pekkanen kirjoittaa näin:"Kun saavuimme tavallista maltillisemmin voimistelusaliin, saattajamme istuivat jo riveiksi asetetuilla penkeillä tai seisoskelivat seinänvieressä. Me marssimme heidän eteensä, heidän kaikkien nähtäväksi. Silloin jo tunsin juhlan hengen piirittävän meitä ja tekevän askeleni kevyiksi kuin ilmassa lentävien lintujen siipien iskut."


"Itse tapahtumaa on vaikea kertoa. Harmonin alkaessa soida ja tyttöjen ja poikien äänien ruvetessa kohoilemaan ympärilläni pysyin itse vaiti kuullakseni selvemmin mitä hartaat äänet kertoivat ja ymmärtääkseni mitä niillä oli puhuttavaa. Tajusin enkelien siipien suhahtelevan läheisyydessä ja näin kasvot, joita ympäröi ikuinen valo. Ulkona olin joka ilta nähnyt ihmisten rakentamia valoja, joita aina seurasi pimeä varjo, mutta tällä valolla ei ollut varjoa. Se oli täynnä kirkkautta."


"Älä koskaan usko pahuuteen, usko aina hyvyyteen, sanoin hiljaa itselleni omilla lapsellisilla sanoillani."


On Lorna Byrnen enkelikirjojen ansiota se, että ymmärrän Pekkasen kirjassa kuvaaman kauniin enkelikohtaamisen ainutlaatuisuuden ja sen, että kokemus oli pojalle niin totta. 

Aikamatka Kolariin

Paula Vartiainen (2010). TAFTIHAME


Olen lukenut Paula Vartiaisen Taftihameen ainakin kolmeen kertaan.

Ja Taftihame on ihana, hurjan hyvä ja varsinkin kolarilaisille lukijoille yllätyslahja, itse asiassa lajissaan ensimmäinen kirjallinen aikamatka wanhaan Jokijalkaan. Wanhuus on aina suhteellista, tässä tapauksessa on syytä mainita, että Taftihameen Jokijalka elää 1950-lukua, 60-luvun alkua.

Kirjailijan kieli ja Taftihameen tarinat limittyvät täydellisesti toisiinsa. Kielenkäyttö, sanankäyttö, sanailu ja tarkat muistikuvat yhdessä tekevät tarinoista ihastuttavan aikamatkan kirkonkylälle, jota yhä edelleen vierastan mutta joka on osa minunkin sielunmaisemaani; olenhan syntyperäinen kolarilainen lukija.

Olen oppinut, että vaikka Sieppijärven kaltaisella "kuolevalla kylällä" ei olisi tulevaisuutta, sillä on menneisyys. Ja menneisyys on kylän ehdoton vahvuus, sen löytäminen on itse asiassa eloon jäämisen ja toipumisen ja kaiken kasvun ehto. On on.

Ehdotan, että Kolarin kulttuurielämälle annetaan entistä enemmän tilaa. Ehdotan, että Kolarin kulttuurielämää moniarvoistetaan. Ja vielä ehdotan, että Kolari käynnistää aikamatkailun - olemmehan kehittyvä matkailupitäjä nimeltä Ylläs. Tehdään siis aikamatkailusta tuote. Käytetään Taftihametta, lukijoiden mielikuvia ja tekniikkaa, painetaan esite.

Esitteen kääntöpuolelle luodaan tarina Taftihameen kirjoittajasta, Paulasta. Ja matkaesitteen toiselle puolelle painetaan vierekkäin Kolarin kirkonkylän eli Jokijalan kartta ja Wanhan Postitalon pohjapiirros. Näihin sitten vain merkitään numeroilla ne hauskat, mielenkiintoiset ja tutut kohteet, jotka perustuvat Taftihameeseen. Ja numeroihin linkitetään tietenkin selostus eli selitys. Ja linkityksestä tulee vielä mieleen, että totta kai koko tämä "kulttuurituote" sitten lopuksi myös nettiin.        

 

Kuvissa kirjailija Paula Vartiainen Kemin Kirjailijapäivillä Taftihameensa kanssa. 28.1.2012.

Suomen Maakuntakirjailijat ry.

Hei,
nyt on TAMPERE tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Pääsin nimittäin osana kahden päivän kulttuurikoulutusta tutustumaan Tampereen ja sen seudun kulttuurielämään ikään kuin sisältä käsin.
Jussi Lehtonen Kangasalan Lepokodista johdatti tietämättään minut jopa Suomen maakuntakirjailijoiden pariin.
Vilkaisepa tästä

tai
http://smkk.vuodatus.net/page/Johtokunta2012

Mitä on luova kirjoittaminen?

Pauliina Vanhatalo (2005). VIITTÄ VAILLA.

Tapasin kirjailija Pauliina Vanhatalon ensimmäistä kertaa Kemin Kirjailijapäivillä tammikuussa 2012. Hänellä oli siellä oma myyntipöytä ja siinä omat kirjat myytävänä. Yllätyin kirjanimikkeiden määrästä, ja sanoinkin asiasta hänelle ääneen. En nimittäin ollut aikaisemmin lukenut riviäkään hänestä kirjailijana enkä tietämättömyyttäni ollut lukenut hänen kirjojaankaan. En tiennyt hänestä mitään, vaikka hänet oli kerran (1999) valittu jopa Vuoden peräpohjalaiseksi.

Vanhatalo on syntynyt Oulussa vuonna 1979, kirjoittanut ylioppilaaksi Keminmaassa (9 laudaturia) ja kirjoittanut tähän mennessä ainakin neljä kirjaa: Viittä vailla, Lääkärileikki, Gallup ja Korvaamaton. Paraikaa luen hänen esikoisteostaan Viittä vailla, jonka ostin Kemin kirjailijapäiviltä - en hänen omalta pöydältään vaan Kemin Divarin pöydältä!

On monia syitä, miksi lukijat valitsevat kirjoja luettavaksi, yksi perusteista on aihepiiri. Itse en todellakaan ole tullut ajatelleeksi, että kirjan aihepiiri ratkaisisi valintoja, vaikka tottahan se on. Itse luen kirjoja löytääkseni  puhuttelevan tarinan; aihepiirillä ei ole väliä, mutta kielellä on.

Kolarilainen kirjailija Aki Ollikainen julkaisi esikoisteoksensa Nälkävuosi (2012) muutama viikko sitten. Julkistamistilaisuudessa Kolarin kirjastossa hän kertoi kirjoittamisestaan, ja mainitsi Pauliina Vanhatalon nimeltä puhuessaan kirjoittamiseen liittyvistä opinnoistaan. Pauliina Vanhatalo oli siis ollut hänen kirjoittamisen opettajansa. Niinpä Aki Ollikainen on yksi syy, miksi rupesin lukemaan Pauliina Vanhatalon Viittä vailla -teosta. Halusin kokea Vanhatalon kielen, mitä se sanoisi minulle; ottaisinko hänet opettajakseni...

Aki Ollikaisen jutustelua kuunnellessani vakuutuin, että en koe kirjan kirjoittamista samalla tavalla kuin hän. Aki sanoi tarvinneensa toisen kirjoittajan (lue: kustannustoimittajan), joka hänen puolestaan sai päättää tarinan sisäisen rakenteen (lukujen järjestys), pilkkujen paikat ja joka sitten lopulta hyväksyi kustannettavan kirjan kustannusyhtiön ehdoilla. Toivon menestystä ja korkeita myyntilukuja Aki Ollikaisen kirjalle, mutta jos huonosti käy, muistan "haamukirjoittajan" eli kustannustoimittajan roolin tämänkin kirjan synnyssä.

Pauliina Vanhatalon Viittä vailla -esikoisteos lupasi kriitikon sanoin "hyvää tulevaisuutta" kirjailija Pauliina Vanhatalolle (Raija Hakala, Pohjolan Sanomat. 2005). Toivon, että näin on käynyt, vaikka epäilenkin - ja vain syystä, että Vanhatalon tarina ei minua vienyt mukanaan, sillä hänen taitava kielenkäyttönsä ei toiminut. Hänen kielensä on niin kovin kuvailevaa ja niin kovin mietittyä mutta siinä määrin itsetarkoituksellista, että se vain ei tue tämän tarinan juonta...Kieli on ikään kuin eri paria aihepiirin kanssa. Valitettavasti.

Olen aivan varma, että aihepiiristä huolimatta kirja myy hyvin ja se saavuttaa lukijat, jos kieli toimii. En ole koskaan oikeastaan ymmärtänyt luovaa kirjoittamista käsitteenä. Intuitiivisesti olen vain käsittänyt, että tarinan lukeminen joko luo lukijassa uutta tai ei luo; ja sama pätee kirjoittamiseen. Mikäli kirjoitettu kieli on osuvaa ja mikäli se on kikkailematonta suhteessa tarinaan, se toimii ja tekee tarinasta elämyksen.

Kuvia ja kirjoituksia kirjakahviloista ja -piireistä.

Kirjakahvilan avoin ovi Suomen Turussa.

Lauri Viidan lapsuudenkoti, nyk. Lauri Viidan museo, Tampereen Pispalassa. "Naapuri" tunsi kirjailijasta kertovat tarinat!

Se mitä toivoisin kirjailija Lauri Viita -museoon, ovat hänen kirjansa, olipa niitä hänen lapsuuskodissaan tai ei.

Kangasalan Lepokoti on unohtumaton paikka; se on täysihoitola, jossa on "harrastettu kulttuuria sadan vuoden ajan. Talo on elävän kulttuurin koti, joka tuntee esimerkiksi suomalaiset kirjailijat tarinoineen ehkä paremmin kuin he tuntevat itsensä. Kävin siellä (2012), ja alla vierailuni innottamana "lisäinfoa" Lehtosesta.

                 

Kangasalan Lepokoti - Suomen kulttuurihistorian tiivistymä Pentti Saarikoskesta Jean Sibeliukseen. Kuvassa talon nykyinen "sielu", Lepokoti-säätiön jäsen, JUSSI LEHTONEN.

Tässä suora lainaus osoitteesta http://smkk.vuodatus.net/page/Johtokunta2012 . Sivustolla Suomen Maakuntakirjailijoiden johtokunnan jäsenet esittelevät itsensä.

Jussi Lehtonen, Kangasala:

Vuonna 2010 tuli kuluneeksi sata vuotta Leo Tolstoin kuolemasta. Muistopäivä on melkein sama, jona tuli kuluneeksi sata vuotta Kangasalan Lepokodin toiminnan aloittamisesta. Kangasalalainen matkailuopas ja maakuntakirjailija Jussi Lehtonen, 55, liittyy monin säikein niin Jasnaja Poljanan patriarkkaan kuin kotikuntansa historialliseen, nykyisin huomattavana nähtävyytenä toimivaan täysihoitolaankin. 

 Näin Jussi itse muistelee.

"Kerran 14-vuotiaana, ollessani vielä lainaston lastenosaston asiakas, saavuin etsimään nuorten seikkailukirjoja Tampereen tuolloin vielä kosken partaalla sijainneeseen kirjastoon juuri sulkemishetkellä. Koska aika oli tiukalla, päätin silmät kiinni umpimähkään poimia vaan jonkin kirjan ja lukea sen, oli se mikä tahansa. Sormeni osui pieneen osastoon, joka oli otsikoitui "Nuorille aikuisille." Pidin lukemislupaukseni, maailmani mullistui ja sillä tiellähän tässä ollaan yhä.

Kirja nimittäin oli Leo Tolstoin "Ylösnousemus". Myöhemmin olen sitten pitänyt venäläisistä klassikoista, Tolstoista ja kumppaneista montakin yleisöesitelmää tuolla Tampereen vanhalla kirjastotalolla ja myös Kangasalan Lepokodilla. Ja yhden esitelmän Keski-Suomen kirjailijatalollakin Jyväskylässä.
Kangasalla ajauduin matkailuoppaaksi ja sitä tietä esittelemään paljon varsinkin Kangasalan Lepokotia. Katsoin velvollisuudekseni myös ryhtyä toimimaan aktiivisesti tuon kulttuurikohteen jälkipolville pelastamisessa suuresti kunnostautuneessa lions-klubi Kuohussa eli "Lepokodin leijonissa."
Tavallaan opastustyöni sivutuotteina on singahtanut  varsin suuri osa noin parista sadasta laajahkosta lehtiartikkelistani. Varsinkin ilmaisjakelulehti Itä-Pirkanmaassa (levikki noin 40 tuhatta) ilmestyneet noin 120 juttua ovat käsitelleet Kangasalaa, ja usein myös sen Lepokotiin liittyviä tunnettuja kulttuurihenkilöitä.

Tätä kirjoitettaessa minulla on kesken "Palkittu Paavikko"-niminen artikkelisarja Paavo Haavikosta. Hieman olen harjoittanut myös kirjallisuuskritiikkiä kirjoittaen hyviä arvioita mm. jäsentemme Klaus Elovaaran ja Olavi Horsma-ahon töistä.
Viidestä kirjastani neljä perustuvat aika paljon Kangasalan ja Lepokodin aihepiireihin. Pääteoksenani pitäisin kuitenkin "universaalisempaa" kirjaani "Mutta sehän on Sibelius". Siinä ei juurikaan puhuta Lepokodista, vaikka...Niin, totta kai se Sibeliuskin siellä Lepokodissa kävi, ettei sen puoleen.

Ilmansuunnat hukassa

Aho, Antti J. ja Aili. Amerikassa piikana ja keltanokkana. (WSOY, 1929)

Olen kiinnostunut kaikesta, mutta kirjojen suhteen ehkä enemmän vanhemmista kuin aivan uusista. Syy on se, että uusin usein tarjoaa tarinan aikamme "pintavaahdoista", kun taas vanhemmalla kirjalla on aina tarjottavana etäisempi näkökulma tähän hetkeen. Kirjat ovat aikansa lapsia, sitä alkulauseillani tarkoitan.

Tällä hetkellä luen Ahon pariskunnan tarinaa heidän Amerikan matkaltaan. Kirja on painettu vuonna 1929, se alkaa esittelyllä ja päättyy hauskasti loppuvetoon. Amerikan kuvaksista olen erityisen kiinnostunut, koska ensimmäinen isäni lähisukulainen (täti) lähti Amerikkaan 1910, ja koska suurin osa isäni sukulaisista yhä edelleen asuu siellä.

Kirjan esittely alkaa hauskasti: "Tätä kirjaa kyhätessämme olemme jakaneet työn siten, että..."
Loppuveto puolestaan on mahtava yhteenveto Amerikan matkan tuomisista tyyliin: "Emme tuoneet konekulttuurin ihailua, liikemiestaidon salaisuuksia, keksintöjen viimeisiä saavutuksia, emme edes omaa autoa, joita Amerikassa sanomalehtipojatkin ostavat säästörahoillaan."

Ahojen kirja on ihastuttava matkakertomus. Pariskunta tiivistää  taitavasti matkatuomiset ikään kuin he todellakin olisivat ymmärtäneet, mitä lukija saattaa odottaa hyvältä matkakirjalta. Rouva Aho teki Amerikassa "kliinaustyötä" eli samaan aikaan kun hänen miehensä opiskeli, rouva teki töitä piikana. Pariskunnan mielestä heidän työnsä opettivat, että "jos Suomessa työskenneltäisiin niin tarmokkaasti, keskitetysti ja antaumuksellisesti kuin Amerikassa, niin silloin saisimme täällä ihmeitä aikaan. Maamme kukoistaisi taloudellisesti, ja tieteemme veisi kulttuuria eteenpäin nopeassa tahdissa."

Seurustelu ihmisten kanssa opetti Ahoille, että "luonnollisuus ja toverillisuus erilaisten yhteiskuntaluokkien välillä on mahdollista ja tekee yhteiselämän onnellisemmaksi ja hedelmällisemmäksi." Erityisesti opiskelija Aho oli oppinut, että julkiset väittelyt ja ajatuksen lausumisen vapaus selventävät käsitteitä ja edistävät yhteisymmärrystä toisin ajattelevien välillä.

"Aivomyrsky keväisellä Saarisellä" seminaareineen lienee osa tämänpäiväistä kansainvälisyyttä Suomessa. Antti J. Aho oli kokenut kansainvälisyyden Amerikassa niin, että "amerikkalaiset ovat vapautumassa sadanprosentin amerikkalaisuuden itsetyytyväisyydestä ja ymmärtävät jo ehkä selvemmin kuin muut kansainvälisten sivistysrientojen välttämättömyyden ihmiskunnan jatkuvalle, menestykselliselle kehitykselle korkeata päämääräänsä kohti."

Loppuvetonsa lopuksi Aho kirjoitti, kuinka hän oli Amerikassa kokenut vapauden ja veljeyden soveltamisen  sekä teoreettisissa että käytännöllisissä asioissa, nimenomaan uskonnollisissa. Matkatuomisinaan hänellä oli usko, että "olemme astumassa uskonnolliseen ja henkiseen vallankumoukseen, jolloin tullaan uudelleen arvioimaan kaikki arvot, joita ihmiskunta on pitänyt lopullisina enemmän kuin kahdentuhannen vuoden ajan."
Modernissa, muuttuneessa maailmassa elävänä pidän 1920-luvulla kirjoittaneen Ahon ajatusta arvojen uudelleen arvioimisesta hyvin hyvänä.
Ahon matkakirjan loppuveto on siis täynnä painavaa asiaa, hiottuja ajatuksia ja arvokkaita matkatuomisia, jotka herättävät kunnioitukseni ja ajatukseni, ja joita sain linkitettyä tämänpäiväiseen suomalaiseen elämänmenoon myös. Toisaalta kirja kuvailee hauskasti, elävästi ja eniten käsin kosketeltavia asioita, kuten liikkumista sen ajan "subwayssa", keittiötöitä rabbin perheessä, liikepalatseja, "kymppisentin filiaaleja (10 cents stores) ja niin edelleen.

Lopuksi kirjoitan kuitenkin ilmansuunnista. Jostakin syystä minulla on käsitys, että ennen vanhaan kaikki suomalaiset tunsivat ilmansuunnat  ja osasivat käyttää niitä. Ihmiset oppivat luonnostaan liikkumaan metsissä ja erämaissa käyttämällä ilmansuuntiin liittyvää hiljaista eli itsestään selvää tietämystään. Nykyajan suomalaiset sen sijaan eivät enää aseta "puusänkyään eteläseinän ikkunan länsipuolle" vaan seinänvierustalle. Nykypäivän Suomessa ei kaupungeista tai taajamista löydy ilmansuunnista kertovia opasteita edes nimikylteissä - no, olkoon Pohjois-Haaga poikkeuksena, mutta missä on Pohjois-Haagassa pohjoinen, kysyn vain!

Ahojen kirja sai minut pohtimaan, kuinka kauaksi olemmekaan vieraantuneet luonnosta ja havaintojen tekemisestä. Ei ole ikään kuin aikaa eikä käyttöä sille tietämykselle, mitä luonto tarjoaa.

Kirjoittajana Aho oli "oman aikansa, 1900-luvun alun, lapsi". Koska hän käytti kirjassaan runsaasti ilmansuuntiin perustuvaa kuvausta, voin tehdä johtopäätöksen, että hänen aikansa ihmiset todellakin tunsivat ilmansuunnat. "Aho kirjoittaa: "Jatkoimme matkaa länteen päin. Katu loppui. Taas länteen päin - kaupat harvenivat. Kuljimme vieläkin länteen. Eteemme aukeni mahtava Hudon-joki."

Itselleni on päivän selvää vain pohjoinen silloin, kun katson kotini pohjoispuolen ikkunasta ulos. Serkkuni Sandi tuli USA:sta meille. Yksi monista hänen kysymyksistään eri tilanteissa on kuulunut: "Missä on pohjoinen?"  Amerikan tuliaisenaan hän on siis tuonut mahdollisuuden oppia uusia asioita itsestäni. Ja kun Antti ja Aili Aho vielä kirjansa avulla auttoivat minut oivaltamaan ilmansuuntien olemassaolon, niin nyt vain töihin. Opettajana on niin hauska ja helppo oppia uutta: opettamalla opin eniten itse. Siitä se lähtee!

Kalevala on rohki vaikea kirja käsittää (ainaki aluksi).

Koirien Kalevala
on niin hyvä! Ja
Mauri Kunnas
on tehnyt niin monta hyvää palvelusta kaltaisilleni mummoille, jotka haluavat lukea ääneen Kalevalaa pienille lapsille. Alkuperäisen opuksen teksti on täynnä vaikeita sanoja ja vaikeata runomittaa, se ei ole selkokieltä. Itse en vielä lukiossakaan löytänyt itsestäni Suomen kansalliseeposta. On siis helppo ymmärtää sylissäni viihtyvää 1-vuotiasta Väinöä; koska hän ymmärtää Koirien Kalevalan kieltä, hän nauttii kuuntelemisesta ja jaksaa pysyä uteliaana lukutuokion ajan.

Koirien Kalevala ja aukeama Ahti Lemminkäisen yrityksestä pyydystää Hiiden hirvi. Kuvassa mummo lukee tarinaa 1-vuotiaalle Väinölle. "Ja niin Lemminkäinen teki hirven itse. Pään hän pani pökkelöstä, sarvet pajun haarukasta, seipäistä sääret ja keskiruumiin sammaleista ja nahkapussista."

Olen tätä nykyä noin 55-vuotias lukija. Väitän tehneeni Kalevalan kanssa töitä useamman vuosikymmenen. Olen aina halunnut löytää itsestäni kansalliseepoksemme idean. Olen siis halunnut ymmärtää Kalevalan tarinat. Ajoittain lienen ollut lähellä käyttämällä sitä konstia, että kylmän rauhallisesti vain keskityin esimerkiksi Kantelettareen ja jätin muut tarinat rauhaan.

Olen jonkin verran kirjoittanut käyttämällä kalevalaista runomittaa. Sekin on ollut yritykseni päästä sisään Kalevalan tarinoihin. Runomittaa tosin käytin kuin pelimanni ikään - kirjoitin luottaen kielikorvaani, ymmärtämättä mitasta muuta kuin oman tuotokseni lopputuloksen asteikolla hyvä-huono.

Yhtenä kesänä käytin lapsiporukkaa Savonlinnassa, sillä Savonlinnan Oopperajuhlat aloitti lastenoopperoiden sarjan vuonna 2004. Jaakko Kuusiston ooppera Koirien Kalevala oli sarjan ensimmäinen, ja sen halusin itse nähdä, ja samalla jakaa kokemuksen lasten kanssa. Ooppera ei sekään pystynyt avaamaan lukkojani teoksen suhteen, mutta sehän ei ollut Kalevalan vika.